Vain hullut ulvovat?


Kirjoitin alla olevan tekstin luurini muistioon jonkin verran avioeron jälkeen.Tästä on nyt siis kulunut 1,5 vuotta ja koska luurini on edelleen hengissä,sain impulsiivisen tuotoksen tähän itselleni puitavaksi.
Uusi elämä tuli eteen yllättäen ja ehkä liian pian, enkä toisaalta olisi ollut siihen valmis vielä.Rakkaus ei kohdistunut väärään henkilöön, mutta jos neiti Aika olisi katsonut paremman hetken myöhemmin, olisi elämä voinut olla helpompaa. Tai sitten ei.

”Kai se jokin vaisto on,
jonka muistan varoittaneeni minua monta kertaa,
lukemattomia kertoja,
ettei tämän kuulu olla näin,ei kuulu tuntua tältä.

Olin kuitenkin kuullut paljon mielipiteitä ihmisistä,
jotka luovuttavat liian pian,
liian hätiköityjä päätöksiä.
Minä en halunnut olla sellainen.

En vahingossakaan.

Minulla ei ollut varaa olla sellainen.
Muuten elämässäni ei olisi enää ketään.
Ihan sama,vaikka se kaikki olikin siinä osin siksi,
että halusin miellyttää.
Ja sitä paitsi,mitä sitten tekisin?
Yksin?
Missä?

Kunnes kuluin loppuun.
Olemattomaksi siihen mitä tunsin,että minulta vaadittiin.
Kykenemätön olemaan mitään.
Ja kuitenkin olin.
Ja halusin jotain.
Aloin tiedostaa hengettömän elämäni.
Ulvoin öisin,
jotain olematonta ja aineetonta,
joka herätti epäilyksen olemassaolostaan.
Lähes käsin kosketeltava.
Halusin pois.

Lähdin.

Olin lakannut uskomasta siihen satuun jo kauan sitten.

Satuun,
jota toistetaan sadoissa lauluissa,tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa.

Satu,
joka väittää,että ihmisten välillä voi olla yhteys.
Sellainen erityinen yhteys,jolloin tuntee kuuluvansa johonkin.
Muuallekin kuin työvuorolistaan tai nimeksi postilaatikkoon.

Satu,
jonka yksityiskohdat rakkaudesta,saavat kaipaamaan sitä,
mitä ei ole olemassakaan.

Kosketus,
jonka vuoksi tajuaa,että ihon pinta-ala onkin todella suuri,
suurempi kuin koskaan on tajunnutkaan.

Kosketus,
joka menee pinnan alle,
niin että lopulta saattaa jopa hieman pelätä fyysiikkansa ja mielenterveytensä puolesta.

Vain yksi kosketus.Vain yksi.

Jonka jälkeen ihminen on kuin uudesti syntynyt.

Ei.

En jaksanut enää oikein uskoa.
Aloin kauan sitten hyväksyä ne sadut,ilman katkeruutta.
Eiväthän ne ole oikeasti elettyä elämää!
Taidokkain sanoin väritettyjä kuvia sellaisilta henkilöiltä,
jotka todennäköisesti kärsivät siitä samasta tyhjänpäiväisestä yksinäisyytensä ulvomisesta öisin.

Mielialahäiriö?

Vai tieto..

Tieto siitä,
että niin voisi olla.

Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Too late.
Ei auta kuin tehdä siedettävää siitä,mitä nyt on.
Todella paljon pahemminkin voisi olla.
Sadut ovat satuja.

Siihen asti,kunnes niistä tulee totta…
kunnes ensimmäinen sivu alkaa.

Yksinäinen päähenkilö saa seurakseen toisen päähenkilön.
Sellaisen,joka sopii tarinan tyyliin,kuvitukseen,taustamusiikkiin ja sanoihin.
Niin.
Puoliksi kuolleen elämäni onneksi havaitsin,
että olen hyvinkin elävä.
Mutta kuka tämä toinen päähenkilö oikein on?
Ja miksi?
No,mitäpä minä siitä?
On ihmisiä ja tilanteita,joista jokainen järkevä ihminen pysyy erossa.

Tietenkin.

Toki mikään ei estä ketään,
keskustelemasta haluamansa henkilön kanssa.
Järkevistä asioista.

Jälleen yksinäisiä ulvottuja öitä..itse asiassa enemmän kuin aikoihin.
Järki sanoo,että se on idioottimaista ja
tekee minusta takuuvarmasti hullun,
koska ulvominen ei koskaan,
Ei koskaan!,
tule tuottamaan toivottua lopputulosta.
Mahdottomuus.
…no mitä sitten?
Nautinto ulvominen jo sinänsä,
koska sillä on nyt selkeä kohde.Joten…

…niin,tuntevatko päähenkilöt toisensa?

Eivät.

Ulvominen perustuu mielikuvitukseen.
Joka on nähtävästi hyvin voimakas.
Joka saa häiriötilaan, koska ei ymmärrä,
että mieli on tutkimaton,
myös sen toisen mieli.
Mielettömyyttä,
koskaan ei tiedä.

Typerää.

Koska tämän sadun sivuja on nyt jo tarpeeksi korjailtu,
olisiko sama jättää sikseen heti alkuun?

Älä anna mielikuvitukselle valtaa!
Nuku ja keskity tekemään elämästä siedettävää, sillä mitä siinä juuri nyt on!

Toki keskustella voi…
Järkevistä asioista.
Kenen kanssa haluaa.

Läheisyys.

Sitä,
että puristaudutaan yhteen,
tuntee miten niveliin,luihin ja raajoihin sattuu,
ihokin hankautuu..häiritsevää,
eikä kuitenkaan tunne mitään.
Paitsi edellä mainittua kipua,
jonka vuosien jälkeen sujuvasti siirtää mielen tummaan takapajulaan.
Halu olla ystävällinen.
Koska muuta ei ole.

Vai sitä,
että seisotaan toisistaan metrin päässä ja
läheisyys salpaa hengen,
menee pehmeästi raajoihin ja
saattaa pelottaa nautinnollaan niin paljon,
että täytyy ottaa askel kauemmas,
mikäli halvaantumiseltaan itsekunnioituksen säilyttämiseksi onnistuu.
Tämä ei ole ystävällisyyttä, ei tarvetta miellyttää.
Spontaani sähköinen olotila,selkeä alkukantainen kommunikaatio,
jonka tajuaa olleen olemassa ikiaikojen alusta asti.

Tuollaiseen tilanteeseen pyrkii vain hullu uudestaan.
Todistaakseen ettei se ollut edes totta.
Että se johtui todella vain siitä,että on hullu.
Yksinkertaista.

Pettymyskö?
Ei.
Tokihan jokainen tuntee riemua tajutessaan,että on kadottamassa järkensä…
Kuvittelee asioita,joihin todellinen elämä ei ole koskaan antanut mitään viitteitä…

Mutta..

Hulluus toi mukanaan tunteen.
Elävän, kihelmöivän tunteen.
Tunne.
Se joka siis TUNTUU.
Vaikkei kukaan koskekaan.
Vaikka edelleen vain puhutaan.
Järkeviä.
Jostain syystä molemmat päähenkilöt alkavat nähdä keskustelun taakse.

Epäilys.
Järkytys.
Mahdottomuus.
Traagistakin jopa?

Älä koskaan sano, ei koskaan.

Kunnes,
se on pakko kohdata.
Pakko saada tietää,kumpi sekoaa,
maailma vai minä.
Ja todeta,
että minä tiesin.
En ulvonut turhaan.

Ensimmäinen pieni kosketus.
Silmät.
Miljoonia pieniä hermoja ympäri kehoa.
En ole yksin.

Hetki etenee rohkaistuneena.
Vailla pienintäkään järjen hiventä.
Vailla pelkoa.
Vailla itsesuojelua kaikelta muulta maailmalta.
Ei ole muuta maailmaa.
Me emme ole yksin.
Aika muuttaa muotoaan.
Tunteja.

Kunnes,
on aika kohdata maailma jälleen.
Järkikö palaa…?

Ei.

Se on mennyttä.
Mitä ikinä sillä onkaan tehnyt?!
Katumustako?
Ei.
Miksi olisi?
Miksi katua sellaista,jolle ei voi mitään,joka tapahtuu itsestään ja joka tuntuu oikealta?
Syitä voi olla monia..
Mutta ne satujen kosketukset,
ne sanattomatkin hetket.
Useimmiten saattavat olla jopa alikirjoitettuja.

Uskomatonta.
Käsittämätöntä.

Niin voimakasta,
että hullu menee ihan itse,
pelon ja kauhun sekaisin tuntein,
kohtaamaan sen uudelleen,
kun ei millään usko. Ei sitä varmaan oikeasti edes tapahtunut.
Ja hullu aikoo itsevarmana käyttää järkeään lopettaakseen mielettömyyden!!!

Silmät.

Sanaton keskustelu.

Sinne meni järki,
kaikki aiotut sanat ja asenteet!
Enkä ole yksin.

Tajusin,mitä haluan.
Tajusin miksi olin aika ajoin ulvonut.
Tajusin,että oli mentävä.
Yksin.
Päästää menneisyys vapauteen ja toivoa,että kaikki menee hyvin.
Todella toivoa.

Hulluus muuttuu järjeksi.
Ehkä se on sitä aina ollutkin?
Naamioitunut paskiainen…

Tunne ohjaa menemään syvemmälle.
Tekemään sen mitä se haluaa.
Koska ei ole yksin.
Millään mahdollisella tavalla yksin.
Kahdesta todella tulee yksi.
Viimeinkin.

Kaiken keveys, yksinkertaisuus ja hengittäminen
tuntuu eletyn elämän vuoksi välillä jopa raskaalta.
Mikään ei silti ole päätettävissä,millään tavalla ratkaistavissa.
Koska ei ole mitään ratkaistavaa.Ei ole ongelmaa.
On vain se hetki ja tunne,
jotka jatkuvat ilman kyseenalaistamista,
elävät aineettomana omaa elämäänsä mitään kyselemättä.

Mielettömyydelle ei tullutkaan loppua.

Mikäli uskoisi sielunkumppanuuteen…

Päähenkilöt elävät omassa kuplassaan.
Kosketukset loputtomia.
Kasvavat elämän mukana.
Nautintoa joka hetki.
Kaikilla sielun alueilla ja astien äärellä.
Tunne vahvistuu.

Pian olen sen äärellä,
että tunne suuruudessaan haluaa hukuttaa hulluuden alleen.
Tilalle tulee ahdistuneisuutta,
koska elämä repii erilleen.
Vai onko se jo riippuvaisuutta?
Jatkuvista euforian hetkistä?
Pelkoa?
Koska elämä on elettävä nyt.
Olen hypännyt valtavan loikan,elääkseni yksin.
Nyt en pysty siihen?
Haluan enemmän?
En silti epäile.
Olen tuntenut,nähnyt ja kuullut enemmän kuin koskaan.
Sopeudun.
Ja opettelen nauttimaan luottamuksesta.
Rauhallisuus.

Ei!
Ei onnistu.

Levottomuus.
Tarvitsen sen osan minusta nyt tähän,
sen jota ulvoin ja kuvittelin ettei ole olemassakaan.
Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy!
Miksi täytyy vastustaa jotain hyvin luonnollista?

Kyllä.
Haluan enemmän.
Kuinka kauan tunteet kestävät saduissa?
Sitä ei koskaan lopulta kerrota.
Arjessa ei ole mitään kertomista.

Mutta kuten tiesin alun alkaenkin,tiedän nytkin.Tämäkin satu päättyy.

Siispä ulvon edelleen,mutta nyt tiedän,mitä on odotettavissa.
Enkö sanonutkin,
että ulvominen sinänsä on jo nautinnollista?

Näin. Satu ei ole päättynyt edelleenkään. Ja se menee kuten ne muutkin, ei ilman hankaluuksia. Lukot täytyy oppia avaamaan, okaat pitää osata väistää, menneisyys on jätettävä taakseen,onneaan ei rakenneta toisen ihmisen varaan ja muuta kivaa.
Vahvaan tunteeseen on luotettava, itseään rikkomatta.Olkoon ulvominen sitten vaikka hulluutta ja hulluus järkeä.Pääasia on, että tasapaino säilyy.

”Sinä tiedät,että minä tiedän.
Ja minä tiedän, että sinä tiedät.
Ei ole sanoja.
Eikä niitä tarvita.
Ei siihen hetkeen.
Kaikki virtaa läpi,
sulautuu yhteen.
Tieto.
Tunne.
Tasolla,
jonne kukaan ei pääse yksin.”

-From my notebook from the Old Phone 😉



Erittäin viivästynyttä jälkiviisautta ja jokunen jos :)


Minulla on aina ollut tapana käydä hitaalla. Välillä se on hyvin turhauttavaa. Olisi hienoa, jos osaisi aina juuri samalla hetkellä, juuri siinä tilanteessa joka on meneillään, ymmärtää miksi tekee tiettyjä valintoja. Minkäpä sille tekee, kun ei ole kauhalla annettu, niin ei voi kuin lusikalla vaatia…teelusikalla. Vai miten se meni?

Jälleen ”suurten” oivallusten aika. Eikä tähän mennyt kuin..hmm… 16 vuotta. Surkeaa. Enkä totta puhuen vieläkään täysin tiedä, mitä tuolla havahtumisella, kirkkaalla muistikuvalla tekisin. Osa minusta haluaisi surkutella idioottimaisuuttani. Olen siis sättinyt itseni maan rakoon, sinne missä kastemadot ja kaikki muut suloiset lierot asustaa. Siinä on ollut puolensa…oman typeryyden tajuamisessa. Ei kai kukaan jaksa kovin kauan, toivottavasti, itseään idioottina pitää. On siis pakko yrittää ymmärtää omia valintojaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Niinpä täytyy mennä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Onneksi olen säilyttänyt todella ravinteikasta aineistoa lapsuuden ajoilta 😛 Sellaista omaa tuotosta, jossa maailmaa rakastavana selitän kuinka ainakin neljä lähiön pojista on aaaaivan ihania ja mahtavia sekä kuinka tylsää on, kun ei ole yh-tään mi-tään tekemistä eikä varmaan ikinä koskaan olekaan. Siitä syystä olen maannut lattialla ja piirustanut päiväkirjaan ykkösihastuksen nimen miljoonaan eri tapaan..

Huomaan, että kirjoittaminen oli minulle tapa keskittää huomioni johonkin, mikä on kivaa tai edes perusneutraalia. Edes päiväkirjalle ei osannut kertoa, ettei kaikki ollut hyvin. Kun luuli, että kaikki oli hyvin. Koska siihen oli kasvatettu. Afrikan lapsiparoilla oli kaikki paljon pahemmin, esimerkit oli kerrottu. Hyvin ikäviä lapsikohtaloita oli käyty läpi yksityiskohtaisesti myös ihan omasta kotimaasta. Äitihän nämä tietysti kertoi. Eihän meillä mitään hätää ollut.

Ote eräältä sivulta. Sellaisena kuin olen sen sinne kirjoittanut 10 v: nä.


18.7.93 Ihan ite keksiny
Yksin

On paikka niin rauhaisa, kaislikon suojassa.Sorsa siellä vaeltaa, se yksin vaikeroi. Se on emostansa eksynyt, ei sitä löytää voi. Yksin se vain on, sorsa pieni onneton.”

Minä tiesin kuinka yksin tuo poikanen on ja surin sen puolesta. 🙂

Tekemisen puutteessa olin kirjoitellut paljon omasta mielestäni tärkeitä ajatelmia. En kuollaksenikaan muista, mistä olin ne löytänyt.

Kuten:

”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun. – Martti Luther”

”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. – Demokritos”

”Sillä joka rakastuu itseensä, ei ole kilpailijoita. – B. Franklin”

 

Ja rustaamani otsikon ”Tärkeät asiat” alla oli mm. seuraavat:

 

”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva. – Ilm. 21:4 ”

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – 4. käsky ”

 

Ja sitten taas omaa:

” Runo

Joskus on päivä sateinen, niin kuin mieli ihmisen. On harmaata ja synkkää, kaikkia väsyttää. Luonto on märkä.
Pian koittaa päivä uus, se on kirkas ja kuiva, ihmisen mielikin muuttuu. Tästä enää vain hymy puuttuu.”

Olipas se hengen tuotos indeed xD

Kaiken kaikkiaan, kaiken luettuani, on pakko ajatella, että lapsi kasvaa hyvin myötätuntoiseksi.

Tässä vielä palasia vuotta myöhemmin kirjoitetusta..

”24.8.94
Mulle on tullut murrosikä. Enkä haluais olla tällanen laiska ja änkyrä.Äiskällä ja mulla tuli erimielisyyksiä. En tosissaankaan haluais olla tällanen varsinkaan äiskälle. Mutta ei kai se sitä usko. Haluan olla sellanen ku ennen eli iloinen, avuliaampi ja innokkaampi. Ymmärrän sen hyvin, jos äiti on ärtyisä mulle tai muille, sillä mulla on kolme isoveljeä ja heillä kaikilla on ollu murrosikä ( xD ). Ja kaiken lisäksi ne on muutenki ärtyisiä. Voi kun joku auttais äitiä. Minäki oon tällanen…”

Voi hyvä päivä sentään… xDD

Niinpä myötätuntoinen lapsi kasvoi ja halusi ymmärtää aina alkoholistivanhempiaan ja heidän virheitään, etenkin kun he huomasivat tämän ominaisuuden lapsessaan ja hyödynsivät sitä. Lapsen terve myötätunto ja herkkyys vaihtui sokeaksi miellyttämiseksi. Vain se oli ainoa konsti saada tarvittava huomio. There was a price to pay afterwards..

Rankka vuosi

Tästä ajatukset loikkaavat sujuvasti eiliseen kirkkaaseen muistikuvaan, jonka olin tyystin unohtanut.

Olin kaksikymmentä vuotias, kun elämä oli lähdössä lujasti aivan kokonaan toisille urille. Tulevaisuudessa näkyi jotain sellaista, jota en olisi ikinä osannut omalle kohdalleni kuvitella. Ilmeisesti se kukka todellakin kasvaa paskasta.

Kävin vielä lukiota, syksyllä oli ensimmäinen kirjoituserä. Samaan aikaan syksyllä aloitin vuoden mittaiset ammattiopinnot. Syy tuohon niin sanottuun äkkiammattiin oli samana syksynä aloittamamme talonrakennusprojekti. En halunnut elää kenenkään mailla enkä siivellä ilmaiseksi. Tunsin tarpeelliseksi hankkia töitä mahdollisimman pian. Mikäli siinä ei vielä ollut tarpeeksi tekemistä sille syksyä, isä kuoli loppusyksystä marraskuussa. Tuosta olenkin jaaritellut jo aikaisemmin, joten ei siitä sen enempää. Pointtina se, kuinka täynnä ja yliväsynyt pääni alkoi olla. Isän kuoleman jälkeen joulukuussa, minun oli suoritettava vielä ajokorttiopinnot loppuun. Opinnot jatkuivat seuraavana vuonna. Sain kirjoitukset tehtyä, sain ammattikouluni käytyä, vieläpä erittäin hyvillä arvosanoilla, sain ajokorttini ensi yrittämällä, sain isäni haudattua ensi yrittämällä..xD, saimme talon muuttovalmiiksi. Puolikuolleina.

Tuo kaikki, ei jaksanut ajatella eräitä asioita loppuun. Kohtalo nakkasi ratkaisevan hetken aika ikävään väliin. Lopulta niiden olemassa olon kielsi täysin ja unohti.

Erilainen tuttavuus

Aloitin siis ammattiopinnot. Koulua oli kerran kuukaudessa viikon verran vieraalla paikkakunnalla. Siellä tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli ensimmäinen kaverini sitten ala-asteen. Olin vieraantunut ihmisistä eikä minulla ollut muita läheisiä, kuin silloinen poikaystäväni ja etäisesti hänen perheensä. Olin siis ollut todella tiiviisti koko menneen masennusaikani tekemisissä vain silloisen poikaystäväni kanssa. Liekö sekään kovin hyväksi ollut.Olimme eläneet masennukseni ja isän oikeudenkäynnin vuoksi hyvin hankalia aikoja. Ymmärsin sen poikaystäväni puolesta aina. Siitä syystä muistan usein miettineeni, että minut on tarkoitettu elämään yksin, etten levitä tätä elämäni sontaa kenellekään toiselle taakaksi.

Se uusi ihminen elämässäni sai minulle sellaisen tunteen, ettei kokemani asiat ole kenenkään toisen taakkoja. Hänellä oli itselläänkin ollut takkuinen elämä. Jaoimme näitä kokemuksia keskenämme hyvin paljon ja keskustelu pysyi aina hyvin kevyenä. Ei tullut unnetta, että toisen ajatusmaailman vuoksi olisi tarvinut hyvitellä mitään tai korjata aiheuttamaani tuskaa. Se oli helppoa, ihan niin kuin sen kuuluukin olla. Tervettä myötätuntoa.Kun sitten isäni kuoli, jäin kotimaailmassani aika yksin. Suurin syy siihen varmaankin oli, etten ole ollut koskaan kovin hyvä tuomaan esille surkeaa olotilaani juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun tiedän, että maailmassa on par’aikaa meneillään muitakin asioita, enkä halua tulla niiden tielle. Tunnepitoisten asioiden myötä minusta tulee ulkoisesti ehkä enemmän kiukkuinen kuin surullinen ja heikko, kuten oikeasti olen.Osaan kyllä olla surkea. Mikäli minulta kuitenkin kysytään siinä kohden, että onko ihan ok mennä raksalle, kun olisi aika pakko, niin minussa ei ole sellaista asetusta joka osaisi suoltaa ulos, ettei tietenkään ole ok.Sen sijaan tupisen, että joo on kai se pakko.Omassa mielessäni tajusin tuon ristiriitaisuuteni siinä hetkessä ja kävin itseni ja parisuhteeni osalta silloin suurta kamppailua.

Niinpä tuo uusi kaveri sai minut huomaamaan, mitä kotona olisin kaivannut. Hän oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja syvä. Toista kuin silloinen poikaystäväni.

Olisipa ollut voimia ajatella oikein

Vaikean talven jälkeen koitti hetki, jolloin tämä kaverini heitti ilmaan ajatuksen, johon en ollut varautunut. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä, onko elämäni nyt juuri sitä mitä haluan, sisältäen siis oikeat ihmiset ja rakennuksen ja kaikki suunnitelmat. Ja että jos miettisin sitä hetken aikaa, hän voisi sen hetken odottaa. Minua.

Aikaisemmin en ollut tästä henkilöstä tällaista huomannut. Nyt kun jälkiviisaana muistelee, niin olisin varmaan nähnytkin merkkejä, mikäli aivokapasiteettini ei olisi ollut niin varattu sille kaikelle muulle. Toki hetket hänen kanssaan olivat miellyttäviä ja ne paikkasivat minulle sitä, mitä kotielämässäni ei ollut.Tietysti tämä oli yksi syy tulevaan dilemmaani.

Pääni oli tuon tilanteen jälkeen kuin pommilla jysäytetty. Kävin läpi kaikki kuvitelmat ja vaihtoehdot. Kauhein niistä oli se, että jättäisin silloisen poikaystäväni kesken aloitamamme rakennusprojektin ja kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo minun takiani käyneet läpi. Tiesin, että talon rakennus oli ollut hänen ajatuksensa ja haaveensa. Aina. Olin kuullut maininnan häneltä siitä, että hän rakentaa sen nyt joko ilman minua tai sitten minun kanssani. Tuohan ei ollut millään tavalla mairitteleva kommentti minun asemani suhteen. Toisaalta kuitenkin ymmärsin hänen taustansa vaikutuksia ja tarpeensa tuolle haaveelle. Itselläni ei siinä ollut muutakaan. Mitään eikä ketään. Lisäksi olin henkisesti kappaleina kamppailustani isän tilanteesta. Tarvitsin jotain vakaata elämääni, jotain positiivista mitä odottaa. Jotain mihin pyrkiä. Olin jo pari vuotta taaksepäin luopunut haaveistani muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelun perässä. Minulla oli paljon ammattihaaveita. Niistä yksikään ei toteutunut, mutta en pitänyt sitä lopulta niin suurena asiana ja olisihan vaihtoehtoja lähempänäkin.

Mahdoton tehtävä

Näitä kaikkia ajattelin, lähinnä kauhuissani. Palasin kotiin edelleen pommin jäljiltä. Elämä tempaisi mukaansa samantien. Paljon lapiotyötä ja kannettavaa. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajattelin. Ja unohdin tuon kaiken. Koska en jaksanut miettiä. Ei nyt, kun on niin paljon muuta. Saatoin luottaa siihen, etten pitkään aikaan ehtisi ainakaan murehtia, jos vaikka sattuisi olemaan aihetta.Poislähteminen olisi ollut hankalaa itselleni, koska minulla ei ollut mitään eikä ketään. Eikä se tuntunut oikealta toista kohtaan. Uuden kaverini suhteen minulla ei ollut sellaista ajatusta, että siitä olisi myöskään mitään tullut. Hän vain sai minut ajattelemaan, koska oli niin toisenlainen ihminen ja toi esiin minussa kaipauksen, johonkin jota ei ollut olemassakaan.

Sydämeni olisi ollut toista mieltä, tuosta tulevasta uudesta elämästä. En vain osannut luottaa siihen. Jos ja jos…

Ei ollut olemassakaan

Koin tuon tilanteen jotenkin niin häpeällisenä, etten missään vaiheessa enää muistellut sitä. Eilen näin vilaukselta tuon uuden kaverini viidentoista vuoden jälkeen ja tuo kaikki palasi erittäin elävästi mieleen. Se oli jopa hämmentävää, kuinka uumeniin olin pukannut koko tuon silloisen ajatusprosessin ja kuinka vakavasti olin sitä miettinyt silloin.

Tajusin, että SIINÄ SILLOIN olisi ollut se paikka, kun minun olisi pitänyt päättää parisuhteeni.

Tajusin, miksi olin jäänyt.

Tajusin, ettei niin pidä enää koskaan tehdä.

Tajusin, että juuri näin olen toiminut ja ajatellut lapsesta saakka. Aina ikuisessa kiitollisuuden velassa. Aina on ymmärrettävä ihmisen käytös ja oleminen, ihan sama minkälaista se on. En koskaan tuntenut olevani vähääkään hyväksytty millään muulla tavalla.

Miksikö se tuntui häpeälliseltä? Siksi, että ajattelin itseäni. Siksi, että edes kehtasin käyttää mielessäni jotain muuta vaihtoehtoa oman elämäni suunnaksi. Sellaisessa tilanteessa, jossa elämää rakennetaan ja sille annetaan siinä hetkessä kaikkensa!

Menneisyyden päiväkirjat kertovat minulle sen, miten halusin ajatella asiat. En halunnut kohdata totuutta, enkä ollut rehellinen itselleni. Toki se on lapselta täysin ymmärrettävää.Totuudet noissa tilanteissa olivat myös täysin erilaatuiset. Lapsena alkoholismi ja väkivalta. Nuorena aikuisena vain päällisin puolin oikein hyvä parisuhde, joka ei kuitenkaan ollut oikean henkilön kanssa eikä oikeista syistä.

Lopulta ajattelin itseäni ja erosin. Kesti kauan tajuta. Kesti kauan löytää itsensä ja viimeinkin keskittyä siihen.

Liian paljon anteeksiantamista ja ymmärtämistä, omalla kustannuksella. Ymmärryksessä eikä anteeksiantamisessa ole mitään vikaa, mutta ne täytyy kohdistaa ensin itseensä. Mikäli niin ei tee, onnistuu loukkaamaan ympärillä olevia silkkaa typeryyttään. Täytyy oppia tietämään mitä itse haluaa, mikä tuntuu hyvältä. Niin kitkerältä kuin se joskus tuntuukin, niin sen on ihan itse ansainnut, oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä.

Ylös rypemästä

Niin, tästä syystä kavelin itseni sieltä kastematojen idioottimaasta. Minun on ymmärrettävä silloinen ymmärtämättömyyteni. Se miksi valitsin tehdä kuten tein. Muussa tapauksessa en tule toimeen itseni kanssa. En voi käsittää, miksi en tajunnut silloin, että parisuhteessani ei ollut sellaisia perustavanlaatuisia elementtejä, jotka olisivat merkittävästi helpottaneet elämää.Mutta jos hiukan ymmärrän itseäni ja mietin mihin olin tottunut kasvaessani, voin tuntea myötätuntoa sitä tietämätöntä nuorta ihmistä kohtaan, joka ei lopulta halunnut muuta kuin rauhaa ja hyvää mieltä kaikille. Hän halusi optimistisesti uskoa, että kaikki muuttuu aina paremmaksi sitten kun ja sitten kun. Eihän mikään koskaan ole helppoa.

Kyllä olisi mukava, kun olisi oikea syyllinen…

Mitä tulee sekopäisiin vanhempiini…No, ”tavallaan” ymmärrän heitä edelleen, siinä määrin mikä tuntuu helpottavan itseäni. Anteeksianto? En pysty vastaamaan mitään. En tiedä. Sen tiedän, että jos he olisivat tässä puolustamassa itseään, melko varmasti antaisin jälleen anteeksi. Saattaisin kuitenkin vaatia enemmän ymmärrystä itselleni. Ainakin sitten huomenna.

Joo, olen minä jotain hyvääkin heiltä saanut. Juuri nyt en vain keksi tähän hätään, että mitä. Sekin tapahtunee huomenna?

Itse olen vastuussa omista ratkaisuistani ja tänä päivänä olisi hölmöä syyttää valinnoistani ketään muuta kuin itseäni. Tuolloin olin kuitenkin elämäni alussa, melko keskeneräinen kaikessa ja en voi olla ajattelematta, että pari kappaletta tervettä vanhempaa, olisivat osanneet antaa tukeansa ja ehkä joitain hyviä neuvoja. Ehkä.

Jossitteluun jääminen olisi yhtä tyhjän kanssa. Mennyttä kun ei voi koskaan muuttaa, se pitää hyväksyä ja siitä pitää oppia. Siitä tuli pitkä pätkä elämässäni ja opin sinä aikana paljon, sain myös paljon, joten miksi katuisin. Kaikki mitä siihen elämän ajanjaksoon sisältyy, on opettanut ja kasvattanut. Myöskin sen, että olen edelleen keskeneräinen.



 

 

 

 

11.9.2001 Missäkö olin silloin?


Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂



 

Kyseenalaistamisen ihanuus ja hankaluus


Katsotaanpa saanko väännettyä tämän aiheen itselleni rautalangasta..:) Täytyy yrittää.Aihe on ollut ajankohtainen minulle viime aikoina monessa muodossa.Veikkaan,että menee monimutkaiseksi 😀

Uteliaisuus ja kyseenalaistaminen,ovatko ne rasitteita vai jotain, josta voi oppia?

Joku vetää herneen nokkaansa,joku saa hyvän mielen.

Minä pidän molempia,kyseenalaistamista ja uteliaisuutta,pääsääntöisesti hyvänä.Mikäli kumpaakaan ei esiinny siinä ympäristössä,jossa olen ja elän,se on eloton ympäristö,zombieland.En pysty oppimaan tarpeeksi,isompia asiakokonaisuuksia ei ole,erilaisuuskin,joka on rikkaus,katoaa.

Miksi kyseenalaistetaan?

Mistäpä kaikki alkaa?Lapset ovat hyvä esimerkki kyselystä ja kyseenalaistamisesta.Jatkuva miksi,miten niin,missä,onko muka,mistä tiedät ym.-tulva,saa tarpeeksi jatkuttuaan helposti työpäivästä väsyneen vanhemman väsymään vielä vähän lisää ja määräämään lopulta kyselytunnin päättyneeksi.

Lapsi oppii kysymällä ja ihmettelemällä.Sen lisäksi,että hän oppii yleissivistäviä asioita,hän oppii myös oman merkityksensä maailmassa.Miten hänelle vastataan?Missä asioissa?Mikä juuri häntä kiinnostaa?Kuka minä olen?

Lasta on hyvä toisinaan ohjata miettimään myös itse ennenkuin kysyy.Ohjaaminen tarkoittaa lapselle esitettäviä vastakysymyksiä,joista lapsi saattaa itse hoksata vastauksen kysymykseensä.Tämä aiheuttaa lapsessa tyytyväisyyttä omaan päättelykykyynsä ja kasvattaa tervettä itseluottamusta.Lasta voi myös kyseenalaistaa ikään sopivalla tavalla,jotta hän oppii miettimään ja perustelemaan oman kantansa asioihin loppuun asti.Lapsi oppii näin ajan kuluessa terveen kyseenalaistuksen rajat.Hän oppii ymmärtämään omien ajatustensa,mielipiteidensä ja olemassa olonsa merkityksen.Hän oppii keskustelemaan ja nauttimaan keskustelusta.Joku asiantunteva löytää vielä kirjan verran muita asioita,joita tähän lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyy kommunikoinnin osalta liittyy.

En tiedä,onko tässä se syy,että aikuiseksi kasvettuaan,tässä aiheessa rajoittamaton lapsi,on toisille aikuisille se rasittava ihan kaiken kyseenalaistaja edelleen?Vai johtuuko kenties siitä,ettei koskaan ole saanut vastauksia?Kuinka paljon siihen kyselytarpeeseen vaikuttaa kasvuolojen muut tekijät?Itseluottamus,turvallisuus ja luottamus muihin ihmisiin?Minkälaisen palautteen hän on kysymyksillään saanut?Myös persoonalla on merkitystä.Toiset meistä ovat uteliaampia joidenkin asioiden suhteen kuin toiset.Se näkyy usein myös ammatinvalinnassa.

Minä en tiedä vastausta tähän.Niin moni asia vaikuttaa kaikkeen.Enkä tiedä onko sillä suurta väliäkään,vaikka en tiedä?Kunhan tiedostan erilaisten mahdollisuuksien olemassa olon.Ja spekuloin näitä jatkossakin.

MIKÄ SITTEN ON ÄRSYTTÄVÄÄ?

Minä olen sitä mieltä,että mikä tahansa kyseenalaistaminen voi olla ärsyttävää.Tämä riippuu hyvin paljon,jollei lopulta täysin, henkilöstä joka ärsyyntyy.

Olemmehan jokainen vastuussa itse omien tunteidemme hallinnasta.

Epätasapainoinen kyseenalaistus

Okei,tiedän,että on kyseenalaistajia,jotka voivat uppiniskaisuudellaan jyrätä ja vetää elinvoimat toisesta.

Kun mikään vastaus ei riitä.

Musta kun ei ole tässä tapauksessa mustaa,vaan valkoista,kyseenalaistajan mielestä.

Tämänkaltaisella henkilöllä on muitakin perustavanlaatuisia ongelmia.Narsismistakin paljon puhutaan.Tällä kyseenalaistajalla ei ole enää päällimmäinen viaton tarkoitus oikeasti oppia jotain,vaan käyttää asennettaan valtaan.Saada toinen ihminen alistumaan.Saada itselleen egobuustausta.Välttää kaikin keinoin oma hirvittävä epäonnistumisen tunne. Leimata toinen epäonnistujaksi.

Epätasapainoinen kyseenalaistaja kyseenalaistaa jokaisen merkityksettömänkin asian.Mikset laittanut tuota paitaa?Miksei tässä kastikkeessa ole ketsuppia?Hän saa toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäonnistujaksi kaikessa.

Tai sitten se on jääräpäisyyttä,joka ilmenee vain tietyssä hänelle tärkeässä asiassa tai aiheessa,muulla ei sitten olekaan mitään väliä.

Ei ole luottamusta keneenkään muuhun kuin itseensä.

Kunpa vain nämä henkilöt ymmärtäisivät,ettei elämän ydin ole se,kuka on oikeassa ja kuka väärässä.Se on lopulta hyvin pintaa.

Huomaa sana lopulta.Ihan vain, koska on esimerkiksi ammatteja ja työpaikkoja joissa kaikenlainen kyseenalaistaminen ja/tai tarkastaminen on erityisen tärkeää ja vaadittavaa jopa.Oikea ja väärä ovat olemassa.

Elämän ytimellä tarkoitan sisäistä rauhaa ja tasapainoa.Töidenkin jälkeen 🙂

MIKSI ÄRSYTTÄÄ?

Kyseenalaistamisesta ärsyyntyviäkin on erilaisia.(Jos et vielä,niin tästä eteenpäin joudut keskittymään lukemaasi :D)

Jotkut ovat hyvinkin tasapainoisia,mutta edellisen esimerkin kaltainen kyseenalaistaja,vie kenet tahansa raivon partaalle jossain vaiheessa.Tässä tietenkin ajallisesti vaikuttaa, onko kyse esim. parisuhteesta,työkaverista vai harrastekaverista.Joka tapauksessa,välttely voi olla ainoa keino säilyttää mielenrauhansa.

Epätasapainoinen kyseenalaistettu

Sitten on heitä,joita vähäinenkin kyseenalaistaminen ärsyttää.Heidän itsetuntonsa ei siedä kyseenalaistamisen fiilistäkään (he saattavat ennakoida tulevaa..),jolloin he syytävät sen päin kysyjän naamaa,syyllistämällä kyseenalaistamisesta.Ympäri käydään,yhteen tullaan..Tällaisen henkilön kanssa on mahdotonta käydä keskustelua mistään aiheesta,jossa ei olla samaa mieltä.Tällaisen henkilön kanssa joutuu varomaan jokaista oman mielipiteen ilmaisuaan mikäli haluaa välttää riidan.Pelkästään hiljaa oleminenkin alkaa pidemmän ajan kuluttua tuntua painostavalta.

Esimerkiksi tilanteessa,jossa kahdella henkilöllä on erimielisyyttä ja toinen koittaa sovittelevasti kysyä toiselta syitä jonkinlaiseen reaktioon tai ajatustapaan,jotta voisi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa paremmin.Tässä ei vielä ole edes kyse kyseenalaistamisesta,vaan puhtaasta kysymyksestä.Mikäli kysyjä ihmettelee vastauksen sisältöä sen saatuaan,se on kyseenalaistamista,ihan aidosti.Ei se ole väärin.Ellei kyseenalaistus sisällä viisastelevaa,loukkaavaa ja/tai alentavaa sisältöä kohdistuen henkilön persoonaan.Joka sitten kuuluu juuri näihin epätasapainoisempiin kyseenalaistustyyleihin.

Tasapainoisessa kyseenalaistamisessakin epätasapainoinen kyseenalaistettu tuntee herkästi tunteensa ja ajatuksensa mitätöidyksi.Ehkäpä hän pelkää olevansa edelleen se sama lapsi,jonka tunteet ja ajatukset on teilattu hänelle  tärkeiden ihmisten osalta,siltä seisomalta.Merkityksetön.Hänellä on siitä niin useita kokemuksia,ettei osaa ottaa vastaan muunlaista tapaa.

Tilanteessa on kaksi erilaista ihmistä.Toinen haluaa tietää (kyseenalaistaakin) ja keskustella aiheesta,eikä tämä tarkoita millään tavalla oikeassa olemista,vaan sitä, että jos/kun seuraava samanlainen tilanne tulee,se olisi helpommin selvitettävissä.Ennakointia paremman huomisen puolesta.Toinen taas pelkää tulevansa teilatuksi,alistetuksi ja jopa mitätöidyksi.Hän ei kestä kyseenalaistamista,voi olla että pelkkä asioiden selittämisen vaikeus vie siihen pisteeseen,että pelko epäonnistumisesta saa asiat paisumaan suuremmiksi kuin olivatkaan.Aivot heittää kuperkeikkaa ihan vaan, koska on kokematon tilanteisiin ja/tai sitten itseluottamus on heikoilla jäillä.Yksi syy tähän siis tuo em. kokemus lapsuudesta.

Selvittävä ja pelkäävä

Tässä kohtaavat minun mielestäni kaksi erilaista asennetta,selvittävä ja pelkäävä.Ja kuinka ollakaan,tästä pelkäävästä tulee lopulta se teilaava kyseenalaistaja ja selvittäjäkin siirtyy puolustuskannalle teilaavaksi kyseenalaistajaksi.Ja kärpäsestä on kasvanut härkänen hyvin nopeasti.

Koska.

Taustalla on pelko.

Käsitys omasta itsestä on täysin kiinni siitä mikä on erimielisyyden lopputulos.

Ja edelleen,kunpa kilpailun sijaan tilalla olisi keskustelu,jossa lopputulos ei määrittele osallistujiaan minkäänlaisille palkintopalleille!

Miten sen sitten pitäisi mennä?

Sitten ovat ne tilanteet,joissa ei periaatteessa ole oikeaa eikä väärää vastausta.Mielipidekysymyksiä.Toiset voivat rakentavasti keskustella niistä.Pahoittamatta mieltään siitä,että toinen on eri linjoilla.Keskusteluista voi oppia avarakatseisesti näkemään erilaisia ajatustapoja ja kyseenalaistaa itseään omista ajatustavoistaan.Myöskään toisen ajatusten kyseenalaistaminen ei ole pakottavaa ”sinunonpakkoollasamaamieltä!”-saarnaa.

Vapaamielinen kyseenalaistaminen.

Mikä oppimisen riemu!

Mikäli aiheeseen on olemassa oikeampi ja väärempi vastaus…eikä kyse ole pelkästään mielipiteestä..Tällöin tasapainoiset ihmiset keskustelevat asiasta,pohtivat asiaa useasta näkökulmasta,joka siis tarkoittaa oman kantansa perustelemista.Kaikessa rauhassa ja kärsivällisesti.Ja kun ymmärrys sitten asiaan tulee,ei ole voittajia eikä häviäjiä,vaan yhteinen tieto ja ymmärrys.Tasapainoisessa keskustelussa on helppo myöntyä ja olla myöden yhtälailla kuin ilmaista oma ajatuksensa.Yhtä helppo olla väärässä kuin oikeassakin.

Ja sitten kun se ei mene niin..

Jälleen kyse aiheesta,johon ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta.

Aina löytyy se jonka mielipide on hänen mielestään se ainoa oikea.Yksi jos toinenkin ajautuu tästä syystä yhä tiukemmin omaan kantaansa(puolustusvalmius),eikä kukaan anna tilaa toisen ajatuksille ja kaikki tuntevat olevansa loukattuja,epäsopivia ja väärinymmärrettyjä. Ja tämä jatkuu,taakkana aina vain.Lapsesta aikuiseksi.Kyseenalaistaminen on pahaksi ja väärin.

Koska tällaiset erimielisyydet ovat vain ja ainoastaan opettaneet pelkästään puolustautumaan ja suojelemaan egoaan uusilta musertumisilta.

Ajatuskin oman käytöksen (puolustusvalmiuden) muuttamisesta tässä kohden,on hulluutta.Pelko.

Oikeat ja väärät

Toisinaan kyseenalaistamisissa on kyse asiasta,jolle toinen vastaus voi olla oikeampi kuin toinen. Mikäli on niin,että kyseenalaistavampi osapuoli on oikealla kannalla…Toiselle vastapuolelle on saattanut kehittyä asenne,joka egonsa säilyttämiseksi periaattestakin,johtaa siihen että periksi ei voi antaa.Ei ikinä.Hän ei periaatteen vuoksi voi enää antaa periksi,vaikka tietäisi syvällä sisimmässään,että pitäisi.Mutta tässä kohden syystä tai toisesta itsetunto ja ego on jo niin ruhjeilla,ettei vain voi.Ja näin hänestä tulee se pinnallinen kyseenalaistaja.Mikäli toinen olisi itsensä kanssa rauhassa,eikä pitäisi kyseenalaistamista ylipäänsäkään uhkana egolleen,asiassa ei olisi mitään ongelmaa!Myöntyminen ei ole itsensä alentamista.Se on järjen käyttöä tavalla tai toisella.Mutta tämä sama koskee tietysti sitä kyseenalaistajaakin,siinä tapauksessa,että hänen kantansa ei ole se oikeampi.

Jos taas yleensäkin kyseenalaistavampi osapuoli on jotakin muuta, kuin aidosti huolissaan taikka kiinnostunut itse ko. aiheesta (suurin huolenaihe on oma minä), hän väittää mustan valkoiseksi niin kauan kunnes toinen luovuttaa(vaikka olisi kuinka aikuinen ja tasapainoinen,tämä on niitä tilanteita kun saattaa käydä hermoille).Ja tästä hän,epätasapainoinen kyseenalaistaja nautinnollisesti kerää pisteet taas isommalle egolleen.Välittämättä siitä,mikä on toisen osapuolen fiilis.

Meitä mahtuu tänne moneksi…

Minun historiani kyseenalaistajana

Minä kyseenalaistan itseäni hyvin paljon,rasittavan paljon.

Tarpeen vaatiessa myös muita.

Pain in the ass.

Olen ollut varmasti kaikkia edellä kuvaamiani tyyppejä.

Koska tein sitä lapsena.Koska se on osa minun luonnettani.Uteliaisuus.Lapsena joko tiesin ärsyttävän paljon tai sitten olin tyhmä.Äiti oli ainoa,joka siitä ärsyyntyi aina,oli se sitten typeryyttäni tai oikeaa tietoa.Mikäli kyseenalaistin jotain,hänen reaktionsa nuivaan ja alistavaan sävyyn oli,että

”Niinhän SInä tiiät taas!!”

Ei tuosta traumoja jäänyt 🙂 Mutta olen sen kuullut niiiiiin monta kertaa,että edelleen kyseenalaistan kyseenalaistamiseni xD Mikä on varmasti hyvä kanssaihmisiä ajatellen..

Joka kerta olen kuitenkin sitä mieltä,että on hyvä tietää joistain asioista muutakin kuin pintaraapaisu. Minä en olisi selvinnyt lapsuudestani tähän päivään,jos en olisi kyseenalaistanut,milloin itseäni milloin maailmaa.Alkoholin vääristämässä perheenkuvajaisessa,opin asioita väkisinkin,sellaisia joita en olisi halunnut.Asenteita toisia ihmisiä kohtaan,

”se akka(opettaja) on niin perseestä,että en varmasti kyllä mihinkään vanhempainiltaan tule!”

tai

”mitä sekin kottarainen (naishenkilö sosiaalitoimiston vastaanotossa) luuli tietävänsä minun elämästäni!V**** lumppu.Eipä tullu rahaa ei..”

Niin,se mitä tästä opin,oli se että tuon täytyy olla raskasta.Suhtautua asioihin noin.Siitä minulla ei ollut poisoppimista,mutta äitiäni kyllä opin kyseenalaistamaan.Hänen valintojaan ja tapojaan.Valitettavasti opin myös kyseenalaistamaan jonkin verran virallista tahoa,josta ei reagoitu perheolosuhteisiini,vaikka olisi ollut aiheellista ja ilmoitettukin.Toisaalta se korjaantui myöhemmin ja olen siitä kiitokseni antanut ja edelleen.

Opin kyseenalaistamaan myös isäni ja hänen ajatuksensa siitä,miten täysin normaalia on,että isä opettaa tytölleen seksin alkeet.Olimme aiheesta eri mieltä,mutta minä aloin uskaltaa luottaa omaan ajatukseeni.Ensimmäinen suuri ja terve kyseenalaistus.Olin oikeassa.Mutta tästä ei koskaan kehittynyt rakentavaa keskustelua,jossa hän olisi myöntynyt olemaan samaa mieltä.

Epävakaassa alkoholin huuruisessa ympäristössä oppii väkisinkin kyseenalaistamaan itsestään selvyyksiä,kuten luotettava aikuinen tai ruoka-aika.Minä opin tästä myös sen,miten mukavaa on olla toisinaan väärässä,ruoka-aika saattoi ollakin ajallaan.Tai äiti olikin kaksi päivää selvänä putkeen yhden sijasta.

Kaikki aiemmat postaukset,joissa kerron omia ajatuksiani siitä, miltä joskus mikäkin tuntui ja millon minkäkinlaisessa fiiliksessä on vellonut..niistä selviäminen johtuu kyseenalaistamisesta.

Itseni.

Omien asenteideni.

Ja muiden.

Niin hyvässä kuin pahassa.

KYSEENALAISTA JA TULE KYSEENALAISTETUKSI

Joten eikö kyseenalaistaminen ja utelisuus ole lopulta erittäin hyvä asia?

Nautittavaa erityisesti silloin,kun on helpottavaa tulla jonkun toisen osalta todistetuksi uuteen ajatukseen tai mahdollisuuteen?

Kasvamista.

Olen huolissani siitä,kuinka vähän ihmiset kyseenalaistavat ennenkaikkea itseään.Ei ole mitään väärää itseään kohtaan kysäistä esimerkiksi,että miksi minä ärsyynnyn herkästi kyseenalaistettaessa?Mitä minulle tapahtuu siinä kohti?Ei se ole mitään itsensä ruoskintaa,vaan normaalia keskustelua itsensä kanssa.On oikein hyvä huomata,että ei osaa luottaa toisiin ihmisiin tai itseensä.Se huomio on jo suuri askel eteenpäin.Koska vain silloin voi asialle tehdä jotakin!

Saa olla erimieltä,ihan rauhassa.

Mikäli sellaista kokemusta ei ole toisten ihmisten kanssa,niin itsensä kanssa se on mahdollista.Turvallista.Ja äärettömän kehittävää. Mikäli osaa olla itsellensä rehellinen.Lopulta se saattaa johtaa myös siihen,että huomaa olevansa osana keskustelua toisen ihmisen kanssa,joka myös osaa terveellä tavalla kyseenalaistaa.Voisin kutsua sitä edestakaiseksi aaltoliikkeeksi.Sitten kun aiheet on puitu,allokko tyyntyy.

Ei sen ihmeellisempää,väärempää tai oikeampaa.Mutta sitäkin merkityksellisempää ja antoisampaa.

Kyseenalaista ja tule kyseenalaistetuksi.Luota ja tule luotetuksi.Se kertoo kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta.Se voi johtaa johonkin suurempaan,lähemmäs elämän ydintä.

Ärsyyntymisiä välttääkseen,muistakoon jokainen,että kohtele toisia kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.Eikä kukaan meistä ole virheetön.



Vierailla vesillä


7 kk sitten 14.3.2018

”Jaha.Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.Tältäkö se sellainen tyhjän sivun paniikki tuntuu…Uuden sivun kääntö ja täyttäminen…No.Ei tehdä siitä sen vaikeampaa.Kuin mitä se jo on.Vaikka onhan se..

Kohta on mennyt kolme kuukautta uudessa elämässä.

Voi luoja minkälainen vuoristorata!Onneksi pää (ja maha) kestää niitä yleensä aika hyvin.Muutoin olisi jo taju lähtenyt.Luultavasti ainakin puolet hengestäkin.

Tuntematon, uusi elämä

Olen viime aikoina ollut kovasti huolissaan,melkolailla kaikesta.Lapsen tuleva koulun aloitus,pärjääminen ja sopeutuminen.Oma fyysinen terveys,mielenterveys ja sopeutuminen.Olen köyhä kuin kirkonrotta.On hetkiä jolloin surkea talous saattaa ahdistaa,muutoin olen sen suhteen onnellinen.

Kaikista edellä mainituista pahinta tekee tämä uusi tyhjä sivu.En tunne sitä,sen ominaisuuksia tai mitä siihen sopii.Siinä ei ole mitään,mihin peilata vertailun vuoksi.Mitään mistä saisi tukevan otteen.Mikään ei oikein ole pysyvää,vaikka mikään ei ole muuttumassakaan.Tai siltä se ainakin tuntuu.Vielä.

En siis oikeastaan ole ihan varma,onko huoleen aihetta niin paljon,kuin sitä tuntee.Juuri nyt vaan on aika huteraa.Sallittakoon.

Just trust.. 

Ajoittain vaikuttaa oikeinkin hyvältä.Voin helposti kuvitellakin miten elämä tästä etenee.Mutta sitten tapahtuu jotain,hyvin pientä ja murenen palasiksi…kuten joskus kauan sitten.Taantuma jonnekin kahdenkymmenen vuoden taakse.Itsensä ymmärtäminen ontuu pahasti.Jostain syystä se on vaikeaa oudossa ympäristössä.

Kun ei näe.

Itsensä sisälle.

Kaikki on uutta.

En osaa sisällyttää itseäni tähän uuteen ympäristöön.En tunne tässä ympäristössä enää oikein omaa kehoanikaan.En osaa ajatella,onko siinä jokin vialla vähän,pahasti vai hyvin pahasti.Vai onko kaikki sittenkin ihan hyvin.

Voi mielenrauha..Missä olet.

Turvattomuuden tunne.Niin.Tämä muistuttaa välillä todella paljon sitä mitä se oli lapsena,kun jäi yksin.Ja pelkäsi mitä seuraavaksi tapahtuu.Kuka tulee ja missä kunnossa kotiin.Saako itse selkään vaiko joku muu.

Luottamus elämään ei tule,vain kun päättää niin.Se ei ole sisäsyntyinen itsestäänselvyys.Ei tällaisella lapsuuden taustalla,kuten minulla.Ei nyt,kun opettelen seisomaan ilman maata jalkojen alla.Siinä huterasti seisoessa, se maa on yhtäaikaisesti  jollain myöskin kasattava sinne alle.Ei se ole helppoa. Kuten voi kuvitella, ei siitä selviä ilman ruhjeita. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on kotiin päin.

Kuvittelen luottavani,usein ja paljonkin.Kunnes huomaan,että vips vaan,joku sanoi jotain tai tapahtui jotain,ja siinä sitä ollaan.Vetäytymässä yksinäisyyteen,koska haavat on pakko nuolla yksin.Ei niitä voi ”viholliselle” paljastaa,sehän tökkää samaan paikkaan uudelleen.Tai sitten saan hävetä säälittävää heikkouttani ja se on sietämätöntä.

Selviytymistä tämäkin.. 

Pakko kyseenalaistaa.Kaikki.Olen terve,mutta en perus…ja koska olen ahdistunut,koska pelkään,koska olen heikko,ahdistelen itseäni myös ei-niin-ruusuisella tulevaisuudella terveydenkin puolesta.Suojelen sillä itseäni.Koska nyt ei kestä rymähtää liian korkealta.Ilmeisesti helpompi elää peläten pahinta yksin.Ehkä välttyisi suurilta pettymyksiltä eikä kukaan muukaan pettyisi.Joopajoo.

Tässä väliin luen tätä tekstiä ja mietin,saisiko siihen jotain sisältöä…

En saa siitä kiinni. Se karkaa. Teksti.

Tuolla asenteella,kukaan toinen ei voi koskaan tuntea minua täysin.Kuka onkaan,tulee torjutuksi,tuntee itsensä hyödyttömäksi.Ja lopulta vetäytyy.Ja olen yksin.Kuten olen tottunutkin.Kuulostaa hyvältä,helpolta ja sopivalta?Tuttu turvallinen kaava?Ei.En halua olla yksin.

Pitää uskaltaa päästää irti siitä ahdistavasta tunteesta joka suorastaan ruokkii kaikkea negatiivista.Se alkutunne,se mistä kaikki johtuu,se perinpohjainen.Se turvattomuus.

En ole enää lapsi.Kaikki on hyvin.Kukaan ei uhkaa eikä ole mitään pelättävää.Olen turvassa.Vaikka olisin yksin.

Sitten tulee ahdistus.

Pitää antaa sille tunteelle lupa olla.Se saa olla ja se kuuluu asiaan.Kun se saa olla,se irrottaa otettaan,niin että veret kiertää hiukan paremmin.Pitää vain uskaltaa luottaa,että kaikki on hyvin.Etenkin, jos ei millään pysty perustelemaan,miksi juuri tässä hetkessä ei olisi kaikki hyvin.Pitää hengittää.Pitää ymmärtää,mistä se reaktio on saanut alkunsa ja palata takaisin tähän päivään,jolloin on turvallinen aikuinen itse itselleen.Kukaan tai mikään ei uhkaa.”

7 kk myöhemmin

Oijjoi, olipa mukava, että edes tuon verran sain itsestäni irti alkuvuoden kaaoksessa.Kaikki sanat olivat hukassa, pää tyhjää täynnä. Ei mitään. Tai sitten ääriään myöten niin täynnä kaikkea. Aistit tukossa.Kirjaimia päällekkäin ja väärinpäin. Oloa kuvaa joiltain osin hirveän hyvin elävältä haudattu.

Mutta.

Joiltain osin tuo oli myös henkiin heräämisen aikaa. Niin hieno asia kuin sen voisi kuvitella olevankin, se ei todellakaan ole kivutonta. Puhumattakaan työmäärästä, jonka se teettää. Siihen innostuksen ja angstin sekoitukseen lisätään sekaan hyvin paljon kärsivällisyyden harjoittelua. Se ei ole ollenkaan simppeli yhtälö. Eikä valmistu pitkään aikaan. Eteenkään, jos ainesosat eivät kuulu henkilökohtaisiin hyveisiin..

Joku taso on silti suoritettu. Sanat tulee. Ei enää tyhjiä sivuja 😀 Löydän kyllä itseni, kärsivällisyys palkitaan.

Ennen kaikkea, tiedän mitä teen ja mitä haluan.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu enemmän, kuin koko puoleen elämään. Siltä se ainakin tuntuu. Niitä minun täytyy puida vielä paljon lisää. Mutta ei se mitään. Nythän on sanat 🙂

 

Yksi luku päättyy…


Kukapa sen olisi koskaan arvannut?Mitä ihmettä tapahtui?Kaikkihan oli niin hyvin?
Eikö niin?Eikö vain ollutkin?

Olihan se.Täydellinen elämä.Sellainen,jota en koskaan olisi osannut kuvitella kaikkien niiden ensimmäisten seitsemäntoista elinvuoteni jälkeen.Turvallista.Todella turvallista.

Siinä elämässä tuntui olevan asiat kohdallaan.Ei alkoholismia,ei väkivaltaa,ei alistamista,ei pelkoa.Hyvää ja luotettavaa seuraa,vakaa taloudellinen tilanne,säännöllinen elämän rytmi,materiaa tarpeeseen,kuten talo,autot ja harrastukset…Kaikki niin toista,kuin missä olin kasvanut.Alituisessa epävarmuudessa ja pelossa.

Kuten aiemmin olen kertonut.Olen onnekseni päätynyt tähän elämään Hänen kanssaan.Olen saanut siitä rauhan edellämainittujen asioiden suhteen ja ollut sen vuoksi hyvin onnellinen.Onnellisempi kuin koskaan ennen.Kiitollinenkin.

Löysin itsestäni vuosien saatossa asioita,joista tiesin,ettei hän tule ehkä koskaan löytämään.En antanut sen häiritä.Tärkeintä oli se,että itse tiesin ja tunsin itseni.Silloinkin,kun parisuhde alkoi hiertää.Tiesin,ettei toista voi muuttaa.Ymmärsin,että toinen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.Ja toivoin,että Hänkin ymmärtäisi sen.Juuri sillä tavalla.

Vuodet vierivät.Piinallisia kohtaamisia tuon tuosta ja aina lopputulos oli se,ettei toista vain voi muuttaa.Ei voi hakata päätä seinään.Itsensä kanssa on tehtävä työtä,jotta ymmärtää toista paremmin,osaa käyttäytyä paremmin,osaa puhua paremmin,osaa ilmaista paremmin,osaa kuunnella paremmin…Ja eihän niihin negatiivisiin tilanteisiin saa jäädä elämään?!Ne pitää ohittaa ja mennä reippaasti eteenpäin,koska talon perustukset on tehty,pian talo rakennettu,sormukset laitettu sormeen ja luvattu.Lupaukset on lupauksia,niin itselle kuin toiselle.Niistä pidetään kiinni,tuli mitä tuli.Aina.Opittu ajatus omista tunteista huonon hetken ja riidan tullen…”Tuskin tässä nyt mitään isoa tai vakavaa on.Minä vain ajattelen ja tunnen kaikki niin vahvasti,koska olen elänyt sellaisen lapsuuden..Ei tämä ole mikään syy luovuttaa mitään tällaista,mitä olemme yhdessä rakentaneet.” Se ajatus kantoi pitkälle.

Se jääräpäinen ajatus,se vei pitkälle.

Se jaksoi sinnikkäästi selittää toiselle miksi minä yksilönä tarvitsen elämääni joitain asioita,miksi en halua jostain luopua,kun toinen oli sitä mieltä ettei se ollut oikein tai että se oli yhteisestä ajastamme pois.
Ja yhtä sitkeästi se ajatus piti kiinni siitä,että minun kuuluu saada olla oma itseni.Pelkäämättä aina sitä tilannetta,että se loukkaa toista.

Väläyksittäin,ajatuksiin tuli  kysymyksiä…Hyvin selkeitä.Onko oikein,jos olenkin tässä parisuhteessa vain kiitollisuuden vuoksi?

Aluksi niitä kysymyksiä suorastaan säikähti.Eihän se nyt niin voi olla!!!Tottakai siinä on paljon muuta kuin kiitollisuutta!

Pakko olla.

Minähän olisin suorastaan idiootti,jos olisin tässä vain kiitollisuudesta?!Mikä loukkaus toista kohtaan!Ja mikä kauhea farssi tämä olisikaan….Juuri rakennettu oma koti ja hääkuvakin vielä tuore…Niin että tästäkö lähtisin!!??Mihin??En minnekään.Minulla ei ole mitään,eikä ketään.Ei mitään muuta kuin tämä.Ja tämä on hyvä.Tämä kaikki on todella hyvä ja normaalia.Minä nyt vain olen vaikea ihminen.Tottakai rakastan.Enhän haluaisi Hänelle mitään pahaa koskaan sattuvan.

Koskaan en osannut kertoa,mitä Hänessä rakastan.Sen sanan oikeassa,aidossa merkityksessä.En niin,että olisin ollut siihen itse tyytyväinen.

Koska minä tiesin.Alitajunta tiesi,luultavasti koko ajan.

Monia vuosia sisällä kyti ajatus,että Hän ei ansaitse tätä.Rakkauden tunnustusta,joka tarkoittaa joitain muuta,kuin parisuhteessa pitäisi.Hän voisi kuulla ne sanat,oikeasti,joltain muulta.

Silti näin ja tunsin sen,ettei Hän haluaisi sen olevan niin.

Tottakai rakastan.En haluaisi hänelle mitään pahaa,koskaan.Tekisin kaiken sen eteen.Korjaan itseni.

Kriittisimmät hetket alkaen seitsemän vuotta sitten.Pariinkin kertaan avioeropaperit lähes tulostettuina.Mutta silti niin jääräpäinen asenne.Ei.Tämä ei voi mennä näin.Pieni lapsi.Sen vuoksi täytyy yrittää.Niin niin.Yritä vielä enemmän.Ei tämä ole mitään leikkiä,jossa mennään toisen elämän kustannuksella,oman satunnaisen mielihalun mukaan!

Satunnaisen?Mikä on satunnaista?Sekö,että se tunne on väläytellyt olemassa oloaan jo kauan..?Ja sinne lentää sekin ajatus kaapin nurkkaan,visusti lukkoon.

Koska.

Valtava pelko.

Astua tyhjyyteen,kun ei tiedä kantaako se minne asti ja mitä sitten jos ei kannakaan.Jos olinkin väärässä?Jos kuitenkin on vain kyse siitä,että elämä on tehnyt minusta vaikean,enkä nyt huomaa jotain haihattelevaa mielen oikkuani.Jos olenkin vain vielä keskenkasvuinen,enkä vahva aikuinen ihminen,joka osaa kontrolloida itsensä.Minä olen äiti.Minun pitää toimia,niin kuin lapselle on paras.Yritetään enemmän.

Pala palalta.Enemmän tyhjyydessä.Vähemmän sanoja.Erimielisyyksien välttämistä kaikin keinoin.Tuska ja kuristava turhautuminen,kun ei se kuitenkaan onnistunut,välttäminen.Pelko siitä,että hengittääkö oikein.Mitä kestää tehdä.Ja mikä tärkeintä,kuinka paljon.Tieto siitä,että kun kaikki mahdolliset äänen sävyt ja sanamuodot on käytetty,että saisi itsensä ilmaistua ilman turhia konflikteja,mitään ei jää jäljelle.Ei jaksaisi enää.Pahantuulisuus.

Mutta täytyyhän Hänenkin tietää?!Mikä minussa on vialla,jos Hänen tunteensa ovat pysyneet samana,mutta minä kuolen sisältäpäin??

Jostain löydän itseni,hetkeksi.Muistan millainen olin.Silloinkin,kun olin vielä edellisessä elämässä,alkoholistien ja narsistien keskellä.Tunsin,jotain.Ikävän tapaista.Ikävöin itseäni.Havahduin miettimään sitä outoa ajatusta…Minne olin muka mennyt?Onko mahdollista kadota itseltään?

Elämä vilisee silmissä.

Videon pätkiä tontille kaivetuista ojista,yhteiset raapustukset sillan kaiteessa,lomamatkat,pihan grillikatos,takkapuiden teko,paneelikaton laitto,koirat,kissat ja anopinkin talon hirret.Yhteisiä ja yhdessä.

Eikö sillä ole mitään merkitystä?

Joka ainoa kerta,kun rakkauden tunnustukseen kuuluu vastata,ahdistus kasvaa ja tuntuu siltä kuin sanat takertuisi kieleen henkeään pidätellen  kiinni ja tulevat viimein kauhuissaan kirkuen ulos,saapumatta koskaan kohteeseen.Huomaan vain epätoivoisena,kun ne jähmettyvät ilmaan ja putoavat lattialle.

Tulipahan sanottua,kieltä kirvelee.

Luen toisen ilmettä.

Valitettavasti meni läpi.Äskeistä välikohtausta ei nähty.

Pakenen paikalta.Ja mietin,mitä sitten jos sitä olisi kysytty.Rakastatko?

Tukehdun.

Viimein se tulee.Eräänä päivänä.Suora kysymys.Siihen tulee suora vastaus.Enää ei voi paeta.Kaikki on liian selvää.Vastaus päättyy kyyneliin.Yllättäen ne ovat tuskallisia.Tuskaa toisen puolesta,toisen ilmeestä,tajuamisesta.Tuskaa kaiken rakennetun puolesta.Tuskaa siitä,että on alastomana tyhjyydessä,josta ei tiedä mihin se kantaa.Mutta helpotustakin.Helpotusta siitä,että sain sen itsestäni ulos.Helpotusta siitä,että Hän tietää nyt.Helpotusta siitä,että meillä molemmilla on mahdollisuus elää.Hengittää.

Itku kesti pidempään kuin koskaan.Ei edes silloin,kun kohtasi kuolemaa,ei silloinkaan kyyneliä tullut niin paljon.Mutta se ei muuttanut sitä tunnetta,että näin täytyy tehdä.Teiden pitää erota.Ei se muuttunut,se vahvistui.Kaikki alitajunnassa kauan olleet ajatukset,ne seisoivat siinä edessä nyt hyvin varmoina siitä,että olivat aina olleet olemassa.Näyttämässä sen mikä on oikein.

Kyllä.Välitän.Kuten lähimmäisistään välittää.Eikä heille halua mitään pahaa.Arvostan,luotan ja olen kiitollinenkin.Hän teki kaikkensa puolisona,enemmän kuin osaan kuvitella monenkaan jaksavan yrittää.Hän on maailman paras isä.Meidän pitää saada kuitenkin hengittää,yrittämisen sijaan.

Minä lähdin.Minulla on nyt oma asunto,josta teen ja odotan kotia minulle ja lapselleni.En ole astunut tyhjyyteen,koska tiedän mitä teen.

Hänen kanssaan olemme hyvissä väleissä,vaikkakin kaikki on vielä tuskaisen arkaa.Lapsi on etusijalla,eikä häneltä viedä mitään pois.Hänen ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta vanhempiensa valinnoista.Ei tämä helppoa ole pienellekään.Minä silti luotan.Luotan kovasti,että kaikki menee hyvin.Me yritimme kovasti ja pitkään.Arvostan sitä.Me päätämme tämän ihan yhtä tyylikkäästi ja se kohdistuu lapsemme elämään.

Minä olen hyvin vereslihalla.Kaikki jäi taakse.Talo,koira,kissa,koko ympäristö,17 vuotta.Nyt kun olen ollut poissa,vain hetken,tulee katkeriakin ajatuksia.Etenkin siitä,etten koskaan tuntenut itseäni niin hyvin,että olisin voinut vapauttaa meidät molemmat jo kauan sitten.Tai ehkä tunsin,mutta en uskaltanut.

Kai sinnikkyydessä ja yrittämisessä ei mitään väärää ole.Enkä voi myöskään aikasemmalle taustalleni mitään.Se mikä sen vaikutus tähän kaikkeen lopulta on,selviää vasta paljon myöhemmin.

Mikään ei ole ollut turhaa.Koskaan.

Elämää.

Se opettaa,jos niin haluaa.

Kasvattaa,vaikkei haluaisikaan.

a href=”https://www.blogit.fi/varjoista-valoon-erään-elämä/seuraa” target=”_blank”>

 

 

 

 

Eipä koskaan tiedä,mitä tunnin päästä tapahtuu


Kylläpä kertyi kirjoitustaukoa!Selitykseksi riittänee työt.Mutta sitten tuli pari muuttujaa matkaan…

Alkuperäinen tarkoitus oli olla hyödyksi ja antaa toisille ehkä jotain.Hyvillä mielin otin toimittajaan yhteyttä,joka ilmoitti hakevansa haastateltavaksi henkilöitä joilla on kokemusta insestistä ja siihen liittyvästä oikeusprosessista.

Mietin,että nyt kun elämä on kohtuu tasaista,tämä tuskin on minulle muuta kuin hyödyksi.Kerrata ja avata jälleen vanhat asiat.Niinpä päivä ennen sovittua tapaamista,kaivoin vanhat oikeudenkäyntipaperit varastosta ja luin ne läpi.Olihan se hurjaa.Mietin,että onnekseen isä ei ole elossa enää.Äidin kohdalla päätin pitää taas pidemmän tapaamistauon.Olin aika intensiivisesti palannut hetkeksi menneeseen ja päätin soittaa kaverille ja jutella muista asioista,tuodakseni itseni tähän päivään.

Se oli yllättävän haastavaa.Pitkästä aikaa.Käydä läpi ne vanhat asiat.

En tiedä käynnistinkö tässä nyt jonkun tapahtumakierteen 😀 (En tietenkään,tää yritti olla vitsi…kun ne on olleet viimeaikoina vähissä).Silloin kun alkaa tapahtua,sitä vaan sitten tapahtuu.Ottanette huomioon,etten voi tähänkään kaikkea kirjoittaa,mutta puran nyt edes osin.

LOPUN ALKUA

Intensiivipäivän jälkeen illalla sitten puhelin soi.Äitihän se siellä.Hyvin hädissään ja itkuisena.Hänellä oli tarve päästä seuraavana päivänä (tämä siis oli se toimittajan kanssa sovittu päivä) tunnin matkan päässä olevaan sairaalaan,jossa hänen miehensä oli hoidossa syövän vuoksi.Miehen tila oli käynyt kriittisenä.Kyllä siinä piti ajatusta kelata aamuisen menneiden kaivelu-tuokion aiheuttaman vihan jäljiltä ja hakea ihminen jostain aivojen syövereistä kehiin.Olipa ollut kuinka hirveä ihminen tahansa,minun ei tarvitse elää samalla tavalla,kosto ei ratkaise mitään.Niinpä lupasin käyttää häntä miehensä luona.Olla ihminen hänelle.Hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.Meidän vaan oli lähdettävä aikaisin aamulla,että ehdin takaisin toimittajan saapumiseen.

Niinpä lähdettiin seuraavana aamuna.Koko matka meni keskustellessa syövän aiheuttamista mielialamuutoksista,omaishoidon vaikeudesta ja tilanteen pelottavuudesta.Ei se ole helppoa.Ei.

Sairaalassa sitten kokoontuivat lääkärit ja hoitajat käymään tilanteen läpi meidän kanssa ja siinä vaiheessa tajusin ja kuulin,ettei selviytymismahdollisuutta ole.Katsoin äitiä,joka näytti siltä ettei hän tajua.Täysin ymmärrettävää.Katsoin miestä,hän tajusi hetken,mutta halusi olla kohtaamatta asiaa sen enempää.Minä tunsin olevani suuren asian edessä.Ihmettelin sitä voimaa,joka ihmisten mielessä saa plokkaamaan tiedon elämän päättymisestä.Ja kuitenkin,sen tiedon näki,siitä miehestä.Se oli pysäyttävä hetki.Minne elämä katoaa.

Niine tietoineen sieltä sitten lähdettiin.Potilas jäi voimaan hyvin ja odotteli siirtoa lähisairaalaan.Takaisin tulo sujui äidin kanssa samoissa merkeissä.Tosin hieman väsyneempänä,koska oli nyt nähnyt miehensä ja pelko pahimmasta ei ollut tapahtunutkaan vielä.Raskas tunne oli omassakin rinnassa,äidin puolesta ja sen miehen puolesta.Kuitenkin minun ajatukseni alkoivat pikku hiljaa lipua kohti toimittajan tapaamista,josta äiti ei tietenkään tiedä yhtään mitään.

JOKA VANHOJA MUISTELEE,SITÄ TIKULLA SILMÄÄN

Toimittaja vaikutti ihmiseltä,jonka kanssa tulee hyvin toimeen.Oikein reipas asenne,siitä minä pidän.Sellaiselle ihmiselle on helppo puhua 🙂 Äkkiä vierähti neljä tuntia.Kaikki kuvaukset isästä ja tekemisistä.Rikosilmoituksen tekeminen ja oikeudenkäyntiprosessi.Miltä mikäkin tuntui.Äidin todistajan lausunto…No eihän ne mikään hyvältä tuntunut.Tuskaa ja yksinäisyyttä.

Illalla oli hieman jyrän alle jäänyt olo ja tajusin,etten enää tajua mitä tänään on tapahtunut.Etenkin suhtautuminen äitiin menneessä ja nykytilanteessa tuntui ”hieman” sekavalta.Ensin täyttä vihaa ja sitten yhtäkkiä ihmisyyttä ja ymmärrystä.Omien tunteiden rajojen hakemista.Suosiolla ajauduin omaan pakomaailmaani musiikin pariin ja toivoin,että uni korjaa.

JÄLKIPUINTI

Lopulta meni koko loppu viikko aika ahtaissa merkeissä.Eniten ahdisti se,että olin luvannut soittaa äidille,mutta tajusin etten PYSTY.Ajatuskin,että minun PITÄÄ soittaa hänelle,alkoi puristaa niin ettei happea saa.Traumaattinen stressireaktio.Jälkeen päin kuulin,että sellainen on oikeasti mahdollista saada tietystä ihmisestäkin.Tuossa tilanteessa käytin sanaa vielä puolivitsillä.Jouduin päättämään selkeästi,etten soita.Se helpotti.Ja kyllä,minulla on oma perheeni ympärillä.En ole siis yksin,saan muutakin ajateltavaa.Mutta deep inside…olen yksin.Eikä se haittaa.Se on minun selviytymistäni.

JA MITÄHÄN…..

Alkoi uusi viikko ja se osoitti merkkejä paremmasta.Painava mieliala alkoi väistyä ja ajatukset siirtyä kevyemmin nykyhetkeen.Kunnes.

Alkoi löytyä ruumiita.Kuvittelin tulleeni hulluksi,kun liitin erään hyvin tutun henkilön näihin tapahtumiin.Mietin,ettei minulla ole mitään syytä miettiä,että kyseinen henkilö liittyisi juttuun mitenkään.Mielettömän vilkas mielikuvitus vain.Enkä katsele edes dekkarisarjoja.

Hyvin pian selvisi,että pahat epäilykset olivat osuneet oikeaan.

Ei sellaista pahuutta voi käsittää keneltäkään.Eikä tarvitse!Mutta sille ei voi mitään,miten aivot suttaa,kun tuntee henkilön hyvin (ainakin omasta mielestä),eikä vaan saa kuvaan sopimaan mitään sellaista.Ei,vaikka kaiken purkaisi atomeiksi ja kasaisi uudelleen..ja uudelleen ja taas purkaisi.Sitten tulee viha.Ja heti perään petetyksi tulemisen tunne.

PURKAUS

Miten joku voi tehdä jotain niin kauheaa!Viedä ihmisen hengen!Kuka siinä oikein kuvittelee olevansa!!Millä oikeudella!Ja kävikö mielessä omaiset ja läheiset?!Kuinka musertava tilanne se perheelle on…Entä tekijä?Katuuko?Selviääkö hän,kun tajuaa mitä tuli tehtyä..Mikä vei hänet tuohon pisteeseen?Miten helvetissä minä en huomannut mitään merkkejä koskaan?!Että se olisi jotenkin edes helpommin kuviteltavissa..Minua on huijattu.Minä olen tyhmä.Miten olinkaan täysi idiootti!!!Mitä muuta en ole huomannut?Onko mikään,minut itseni mukaan lukien,sitä miltä näyttää?

Alistunut hiljaisuus.

VANHA TUTTU

Siinä vierähti viikko tiedon muruja keräillen.Ja lopulta käynti kuulusteluissa poliisiasemalla.Sinänsä hauskaa,että poliisi oli tuttu vuosien takaa.Hän oli sama kuin jolle tein rikosilmoituksen isästä aikalailla tasan 16 vuotta sitten.Jos nyt niin voi sanoa,mutta mukavaa että hänkin muisti minut.Siinä vierähti pari tuntia heti aamutuimaan ja siitä sitten jatkoin suoraan töihin.Ihan vain kuullakseni,ettei tällaisista poissaoloista makseta palkkaa.No,kiitos vaan.Kansalaisvelvollisuuteni kuitenkin täytin.Olipa aika rankka työpäivä.

JA HYPPY SEURAAVALLE SIVULLE

Seuraava päivä menikin sitten laukkuja pakatessa.Huomenna oltaisiin jo lentokoneessa.Olimme varanneet ensimmäisen ulkomaan matkamme jo keväällä.Oli siinä hieman aivoissa keräämistä.Minusta tuntui,etten halua lähteä minnekään juuri nyt.Miksi juuri nyt?Kaikki.

Onneksi matka sujui hyvin.Pää tyhjeni ihan kaikesta edellisestä.En muistele tähän reissua enempää,koska en halua sen muistojen linkittyvän siihen kaikkeen paskaan mikä pyörii sen viikon ympärillä.

TOTUUDEN KOHTAAMINEN

Takaisin tullessa,en selvästi halunnut muistaa,mitä tänne oli jäänyt.Elämä silti muistuttaa.Kaikki alkoi taas pyöriä yhtenä mössönä päässä.Isä,äiti,insesti,poliisilaitoksella käynti,toimittajan tapaaminen,nykyiset ja menneet asiat sekaisin.Pari päivää reissun jälkeen,alkoi parisuhdekin kärsiä.Se on ihan ymmärrettävää.Minun tapani vaikeissa tilanteissa vetäytyä.Suojelen sillä itseäni,mutta myös toisia.Fyysinen kosketus saattaa aiheuttaa minussa liikaa tunteiden heräämistä,kun taas mieleni ei ole valmis ottamaan sitä vastaan.Mieli ei halua romahtaa lohduttaviin halauksiin,kun siihen ei ole vara.Eikä halu.Kulissit pitää pitää pystyssä.Lapsenkin vuoksi.Lapsi onkin ainoa joka minua voi lähestyä noissa tilanteissa.Lapsen ja aikuisen ero on selvä.Lapselle olen aikuinen ja hän tarvitsee minua.Vetäytymisellä suojelen kuitenkin myös toista aikuista,jos pelkään että romahtamiseni on hänellekin liikaa.Olenhan siinä jo aiheuttanut paljon kysymysmerkkejä ja epäselvyyksiä puhumattomuudellani ja sulkeutumisella.Ja ihan yhtälailla nämä asiat ovat mietityttäneet myös häntä.Ja vaikka omasta mielestäni olen sen koko ajan tiedostanut ja pyrkinyt olemaan läsnä hänellekin,kysynyt mitä näistä ajattelee,minäkin olen tarvinut oman loukkoni jossa levätä.

Kapasiteetti ei riittänyt käymään läpi sinä päivänä enempää suhteeseen tullutta säröä.Ei vain jaksanut.Onneksi myös toinen sen ymmärsi.Silti se jäi painamaan.Kodistakin tuli ahdistava paikka,kun tiesin että on selvittämättömiä asioita.Niinpä parin päivän päästä tilanne palasi ratkomaan parisuhteen ongelmaa.Vaikkakin väsyneenä,mutta hyvässä hengessä.Siitäkin huolimatta,että mielipiteet törmää ja kiertää kehää.Se osaa olla turhauttavaa.Ymmärrystä pitäisi riittää sinne ja tänne.Siinä iltamyöhällä keskustellessa,puhelin soi.

VIIMEINEN? NIITTI

Äidin mies oli kuollut.Rauha hänelle.Hyvä näin,sillä nyt kaikki kivut niin fyysiset kuin henkisetkin,ovat poissa.Ehkä tässä kohden on viisain jättää kertomatta,mitä mieltä olin äidin puhelusta noin muuten.Sitä kesti kaksi tuntia.Minun mieleni on solmussa kaikesta edellisestä.Äidin mieli on solmussa kuolemasta ja sitä edeltävästä omaishoitoajasta.Joten mitään järkevää tuskin kannattaa edes odottaa.

Seuraavana päivänä varasin ajan kriisiapuun.Jota nyt ei sitten ollutkaan paikkakunnalla järjestettävissä kovin helpon kuuloisesti.Kävin siellä ja päätin,että se yksi kerta riittää.Siitä oli se hyöty,mitä puhumisesta yleensä on.Se on hyväksi.Saan kyllä lukkoni auki ajan kanssa itsekin.Mutta kyllä tähän reiluun kuukauteen,on aika paljon sopinutkin.Nyt saisi alkaa pieni suvantovaihe,niin olis taas valmis uuten erään.

OLEN VAIN IHMINEN JOKA HALUAA SELVIYTYÄ

Nyt olen väsynyt.Parisuhde on sentään selvitetty taas hyvin päin.Onneksi ms-tauti ei ole isosti reagoinut tähän stressin määrään.Vielä.Mutten ala sitä pelkäämään.Tulee jos tulee.Sopiihan tähän vielä :”D Koitan tässä taas soitella äidille ja löytää kultaisen keskitien yhteyden pidossa.Pitäkää kuinka julmana haluatte,mutta näin se vain on.Parempaan en pysty.Selitykset siihen löytyy vanhemmista teksteistä.



Kauheen kamala magneettiputki


Tänään joutui/sai keskittyä taas omaan sairauteen.Tosin nyt olen ollut hyvin jääräpäisesti sitä mieltä,ettei minulla mitään isoa ainakaan ole.

No ei ole.

Ainakaan vielä…

Ja sitten se taas tulee,
se sisuksia kalvava hetki,kun tajuaa mitä tulevaisuudella voi olla tarjolla tämän ms-taudin myötä.

Ja sitten se saa luvan taas mennäkin.Jäljelle jää elämisen halu.

Huomaan,että olen voinut hirveän paljon paremmin helmikuun jälkeen.Olen edelleen pitänyt ja roikkunut kiinni kolmessa kuntosalipäivässä per viikko.Poikkeus oli viime viikolla,kun olin flunssassa.Ei sitä silloin pidä riehkasta.Ja salille paluukin on tehtävä tauon jälkeen harkiten…nimimerkillä kärsimätön reisilihastulehduksen saanut amatöörireenari.

Fatiikkia on ollut niin vähän,etten oikeasti muista olevani sairas.On ollut unelma kyllä unohtaa koko tauti ja keskittyä elämään.

Just.

”Unohtaa” ja ”ettei MUISTA”.Ei ihan näin sentään.Takaraivossa jäytävä ajatus se on koko ajan,kaikessa mitä tekee.Työsuhteessa,harrastuksissa,perheessä,jopa asumisessa.Onneksi myös positiivisessa mielessä,koska vointi on sen helmikuusta asti mahdollistanut.

Never know

Diagnoosin saamisesta on nyt puolitoista vuotta ja olen oppinut hengittämään.Sillä lailla,että se happi menee oikeasti soluihin asti eikä sätki pinnassa. Ilman sitä jatkuvaa pelkoa niistä aivojani tuhoavista plakeista.Ilman sitä tunnetta, ettei tunne enää itseänsä,koska sisus on osoittautunut petturiksi.Ilman sitä tarvetta ja halua ravistella kroppaansa ihan kunnolla,rinnuksista seinälle- tyyliin että Come oooon nyt siellä aivoissa!
Osaan ehkä viimein hengittää,enkä jaksa jokaiseen pieneen tuntemukseen jäädä kiinni.Eivät ne ole minua vieläkään tappaneet ja ovat oikeastaan aika pieniä pikku viboja,kun niihin ei kiinnitä huomiota.On ollut mahtavaa elää!….Ja silti välillä miettii,kuinka hyvin huijaan itseäni?Noh,tämä on juuri tätä jossittelua.Jätän sen nyt sikseen ja totean uudelleen,on ollut mahtavaa elää ja hengittää!!Aloittaa uudet harrastukset ja nauttia,koska huomisesta ei koskaan tiedä.

Pääskanneri

Tänään oli magneettikuvaus.Viimeksi oli silloin puolitoista vuotta sitten.Tämän kuvauksen tarkoitus on seurata,ovatko plakit lisääntyneet vai pysyneet samana lääkkeen käytön aikana.Mikäli niitä olisi tullut lisää,jouduttaisiin ehkä lääke vaihtamaan.Tietysti tähän seurantaan kuuluu myös veri- ja virtsakokeet.
Minulla ei ennen kammoja ole ollut.Nyt ahdisti pelkkä ajatuskin siitä valkoisesta,ahtaasta,kovaäänisestä putkesta,jossa pitäisi maata selällään ainakin puoli tuntia.Tuon ajatuksen kanssa piti painia koko päivä.Askelmittari olisi ollut paikallaan..Pelkäsin,että saan jonkun yskäkohtauksen putkessa ja koko kuvaus joudutaan aloittamaan aina vain alusta.Yskisin sisälmykseni ulos lopulta ja saisin uuden kuvausajan,jonka taas kaiketi käyttäisin yskimiseen ja sehän olisi jo helpompaa,koska sisälmykset meni jo edellisellä kerralla.Kuivayskäkohtaus on yksi pahimpia mitä tiedän….

Yliopistolliseen sairaalaan minulla on matkaa noin sata kilometriä.Se meni ajon lisäksi itsensä psyykkaamiseen.Olisipa ollut kiva,jos joku olisi ollut mukana.Olosuhteiden pakosta,yksin oli mentävä.Toisaalta,jos siinä nyt joku olisi ollutkin mukana,olisi luultavasti saanut osakseen vain murahtelua.Minulla ei ole tapana saada ihmisiä tuntemaan itseään minulle kovinkaan hyödyllisiksi lohtutilanteissa.Murahtelen selitykseksi vain etten osaa.Onneksi mies tietää jo niin hyvin tuonkin 🙂

Pääsin perille ja odotustakin oli.Sitten koitti oma vuoro.Hoitaja oli mukava,mutta putki on heille niin peruskauraa,etten osannut siinä ääneen kertoa omasta paniikista.Tiedänhän jo,mitä he siihen sanovat.Varjoainepiikin jälkeen sain korvatulpat ja asennoiduin jo kohtuu rauhallisesti…Kunnes menin makaamaan siihen alustalle.Ei riittänyt,että kuuloaisti oli osin tukittu,se tukittiin vieläkin paremmin.Pääni oli omassa alustaan tehdyssä lovessa ja korvieni ja sen reunojen väliin tukittiin pyyhkeitä.Siihen kruunuksi kasvojeni päälle kotelo,jossa kuitenkin silmien ja suun edessä leveä rako.Koko pääni oli tukitussa kotelossa.Paniikki!

Sitten se alusta lähti liikkumaan taaksepäin ja se korkea huoneen katto,jonka hetki sitten vielä näin,hävisi ja tilalle tuli noin 20cm:n päässä oleva muovinen magneettiputken katto.Melkein siinä kohden paniikissa puristin lyttyyn sen käteen annetun pallon,jota lytistämällä tarpeen tullen pääsee pois putkesta.Kauhu.

”Purista sitä palloa!””En”

”HETI!””EN!”

”Huuda apua!!””Huudan,mutta niin ettei kukaan kuule.”(Tässä kohden mielikuva huusi kyllä niin lujaa kuin ikinä irti lähti 🙂 )

”Et kestä tätä!!””Kestänpäs,pakko”.

”EIJJEIJEI OLE!””Taitaa olla..”

Keskityin hengittämiseen,joskaan se ei auttanut.Kuvaus alkoi samantien ja se meteli ei kovasti rauhoittanut.Nak-nak-nak-nak-…….PRRRRRRR..PRRRRRRR..Nak-nak-nak..Eisaaliikkuaeisaalliikkuaeisaaliikkua.Kurkkuaeikuivaakurkkuaeikuivaa…

Mietin,että mistä tämä ihan kauhea paniikki tulee?Miksi pelkään tätä tilannetta?Kuinka paljon pahempi tämä tilanne voi vielä olla?Miksi putken kattoon lohduksi liimattu pöllö näyttää äkäiseltä?

Lopulta kuuntelin sitä kolinaa,suorastaan uhmakkaasti avasin sille tukitut korvani ja mietin,että anna tulla vaan,pelkkä ääni!Katsoin häkkiä pääni ympärillä ja liki olevaa putken kattoa ja kuvittelin hetken,miltä tuntuisi olla elävältä haudattu.(Tässä kohden vilisi pätkiä Metallica Onen musavideosta)Mustassa kuopassa,jossa ilmakaan ei kierrä.Tai sitten vaikka joutuisi olemaan putkessa niin,ettei raajojakaan saisi yhtään liikkumaan.Nekin olisivat samanlaisessa häkissä kuin pääni.Se helpotti,että kuvittelin kaiken oikeasti vieläkin pahemmaksi.Sekin helpotti,että tajusin tilanteen olevan aivan täysin normaali toimenpide koneineen.Varmaan huomasin,ettei tosiaan ole muut ruumiinosat häkissä,vain pääni..Ajatus lähti käyntiin ja nauroi.Järki kehotti rentouttamaan kaikki raajat,muutoin tulisi rankka puolituntinen.Mietin,että tässä samassa laitteessa on käynyt satoja,jossei tuhansia ihmisiä eikä kukaan ole sinne kuollut.(Ja nyt ei sitten kukaan kerro vaikka olisikin!!)Minäkin olen käynyt kolme kertaa ja edelleen elossa.Mietin,että se hoitaja näkee minut kyllä koko ajan,joten en ole yksin hylättynä mihinkään.Putki oli valkoinen eikä pimeä ollenkaan.Siellä oli hyvin ilmaa ja lämmin.

Kas kummaa,pöllöä uudestaan tarkastellessa,se ei ollut ollenkaan äkäinen!En edes keksinyt,miten olin sen sellaisena onnistunut näkemään.Sen sulatkin olivat sydämen malliset!
Äänet olivat suorastaan rauhoittavia.Paikoillaan oli hyvä maata,ei sattunut eikä mistään puutunut.Eipä aikaakaan,kun säpsähdin siihen,että magneettikuvaus oli ohi!Olin likimain nukahtanut! 😀 Että sellainen paniikki…

Oman sairauden pohtiminen jäi hienosti sivuun tämän reissun johdosta.Mitäpä tuota.Enempää miettimään…Tulokset tulevat sitten ensi kuussa.Nyt olen onnellinen,että selvisin kuvauksesta.Selätin sen putken,tuijotin suoraan silmiin,näytin närhen munat ja mitä kaikkea,enkä aio nähdä siitä painajaistakaan.Vaikkakin hengittelen nukahtamiseen asti helpotuksen huokauksia 🙂



Sairaslomapäivä


Sietämätöntä.Ahdistavaa.Minusta ei nyt varmaan ole ikinä yh-tään mi-hin-kään.Putosin juuri omalla arvoasteikollani lähtölukemiin..
Jep.Olen saikulla tämän päivän.

Mieleen palaa muistot kouluajoilta.Lapsuudesta,jolloin poissaolopäiväni olivat useimmiten äidin krapulapäiviä.Ja siitä kuinka mikään mitä tein,ei riittänyt.Häpeä niistä poissaoloista.
Tottakai jokainen on oikeutettu pitämään sairaslomansa ja huolehtimaan itsensä työkuntoiseksi!Mutta että minäkinkö?

Äidillä oli vain harvoin töitä ja niistäkin usean päivän hän oli sairaslomalla.Ryyppäämässä.

Isä ei aikoinaan irtisanouduttuaan,koskaan edes yrittänyt hakea kunnon töitä,koska tiesi ettei hänen elimistönsä enää kestäisi.

Tämän päivän meininki

Kuuntelin koko viikon töissä sairastuneiden selän takana puheita ja ennen kaikkea katselin merkityksellisiä katseen vaihtoja sairastuneesta mainitaessa.Itse asiassa olen seurannut tuota meininkiä jo vuosia samassa työpaikassa.Kummallista miten vaikeaa on jättää sairastunut rauhassa sairastamaan,ilman että uhrin nenää kutisee jo sekin,kun hänestä puhutaan.Raukka ei itse tiedä,mutta osaa kyllä varmasti jo aavistaa.Töihin hän palaa nujerrettuna ja anteeksipyytelevänä tai yli-itsevarmassa kuoressa,jonka hän on saanut kyhättyä näitä silmäilijöitä varten.Toisilla on terve itseluottamus eikä heidän tarvitse sairaslomastaan stressata pätkääkään,koska sehän on aivan täysin normaalia.
Eikös meistä kaikki kuitenkin sairastu joskus?Ja koko saikkujärjestelmä kyhätty toimivaksi (tästä voi olla toistakin mieltä) juuri tätä varten?

Epävarma Erkki Ei-niin-esimerkki

Minäkin tietysti yritän todistaa olevani jotain noiden supersuoriutujien keskellä.Enimmäkseen siksi,että olen jatkuvasti epävarma työsuhteeni jatkumisesta.Ikuisesti määräaikainen.Lisäksi työpaikallani tiedetään ms-taudistani.Minun on ollut parempi niin,koska en halua joutua piilottelemaan.Nyt se ei näy päälle päin,mutta ehkä joku kaunis päivä näkyy.En ole ollut diagnoosini vuoksi saikulla,muutoin kuin alussa jolloin oli se epäonninen selkäydinnestenäyte.Olisin saanut sairaslomaa fatiikkini takia,mutta en ottanut,koska tiesin sen olevan viimeinen niitti haaveiluun vakityöstä.Uskon olevani diagnoosini vuoksi suurennuslasin alla,etenkin kun vakipapereita aletaan miettiä.

Yritystä ainakin oli

Niinpä tänä aamuna ennen kukonlaulua herätessäni,tunsin tutun alavatsakivun.Ai perhana.Tällä kertaa aika paljon pahempi.Ryhti vähän huonommin suorassa pääsin lääkekaapille hakemaan ensiapua,jotta olisin ihan pian työkuntoinen.Eihän nyt kukaan naistenvaivojen takia töistä poissa ole!Kohti suihkua vaappuessani,aloin tuntea päänahan kihelmöintiä,päätä puristi,näkökentän laidat alkoivat häilyä tummia varjoja ja voin pahoin.Mieskin oli juuri hereillä siinä ja totesin hänelle,että pyörryttää.Hän otti sen niin,että ”pyörryttää”,koska kuitenkin hapuilin kohti suihkua.Saatuani oven kiinni ja hanat auki,jouduin kyykistymään lattialle.Olin varma,että se menee kyllä ohi ja harmittelin, että joudun ehkä ilmoittamaan kuitenkin töihin,etten ehdi ihan ajoissa.Kai siihen olisi maailma kaatunut…
Pääsin suihkun alle ja kesken sampoopesun jouduin kyykistymään uudelleen.Veret ei kiertäneet missään,päätä puristi ja kädet menivät hyytelöksi.Näkeminenkin oli vähän niin ja näin.Onneksi mieheni oli vielä kotona.Huusin hänet apuun,koska en pystynyt järjestämään itseäni suihkusta enää yhtään pidemmälle.
Avustettuna sohvalle päästyäni,kipu alavatsassa vain yltyi eikä pyörtymisen rajamaasto-olo helpottanut yhtään.Sain lisää lääkettä.En pystynyt itse ilmoittamaan töihin edes poissaolostani.The Hän huolehti sen ja kaikki aamurutiinit puolestani.Tuossa vaiheessa ajatustani ei vaivannut enää pätkääkään se,että joudun jäämään kotiin.Tuntojani arvioiden,olin varma että nyt on luvallisen saikun raja ylitetty.

Morkkis

Tässä aamusta selviytyessä,pahin unohtuu ja tilalle tulee morkkis.Olinko varmasti tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin?Sitten järkiminä vastaa,että hulluko olet?Kokeileppa juuri nyt tehdä jotain?!No joo,ehkä olen ihan oikeassa paikassa.

”Lapsuus se ooooon korvaaaamatooooon…”

Nämä lapsuuden muistot ovat tässä erittäin vahvat.Ne kaikki lukuisat ja huomiota herättävät poissaolot koulusta.Ne selitykset ja se huomaaminen,kun niitä ei uskottu.Tosin saattoi olla,että kun kerroin kolmatta kertaa vkon aikana olleeni kovassa päänsäryssä,että se menetti uskottavuutensa.Päänsärky ei useimmiten ollut vale,mutta kertomatta jäivät nuo äidin yölliset kotiin paluut,joista yksi esimerkki edellisessä postauksessa. Ne selitykset koulussa tekivät minusta toisenlaisen kuin muut,sen jota katsottiin sivukarein,sen joka oli väärällä tavalla erilainen,sen joka ei kantanut vastuutaan toisten mielestä,sen josta ei varmaan koskaan tulisi mitään.Eivät he kukaan6 tienneet,että olin alkoholistiperheestä.

Minä kyllä näytän!Sitten huomenna…

Minä olin kuitenkin vahvasti päättänyt olevani vielä joku päivä jotain,tavallinen duunari raksallakin olisi paljon!Näyttäisin kaikille,ettei ole koiraa karvoihin katsominen!Aloittaessani työelämää,olin vielä kovasti kiinni menneisyyden maisemissa.Olin masentunut ja yritin opetella tätä uutta elämää.Silloin kävi mielessä useammankin kerran,ettei minusta ole tähän.Minusta ei ole duunariksi raksalle.Minusta ei ole yhtään mihinkään.Nauroin katkerasti haaveammateilleni….poliisi,psykologi,lääkäri..HAH.Väsyin todella paljon kaikesta uudesta.Uutuuksiin kuului myös työssäkäymisrutiini.En ollut sellaista kotonani nähnyt,eikä oma koulussakäyminenkään rutiininomaista ollut.Minulla oli töistäkin aluksi poissaoloja,mutta se alkoi tuntua jo liian ahdistavalta.Jotain oli yritettävä tehdä.

Onneksi.ONNEKSI,mieheni oli jo silloin ”duunari raksalla” ja sain katsoa vierestä esimerkkiä,kuinka hän tunnollisesti joka ikinen aamu nousi ennen kukkoa töihin.En voinut kun ihmetellä.Näinkö kaikki normaalit ihmiset tosiaan toimivat??Sitä seuratessa oma ajatus kuitenkin heräsi aina uudestaan.Kyllä minäkin pystyn tuohon,ihminenhän se tuokin on! 🙂

Vika-analyysi

Tänä päivänä tilanteeni on pyörähtänyt nurin päin.Menen töihin vaikka pää kainalossa,välttääkseni sen valtavan epämiellyttävän tunteen,joka poissaolosta tulee. Ja tässä sitä nyt sitten koitan olla kärsimättä.Koitan antaa armoa itselleni ja silittelen päätäni ja kerron,että kaikki on ihan hyvin,ei mitään hätää,ei näille mitään voi ja jos joku ei sitä ymmärrä,se on hänen ongelmansa sitten.

En koe olevani työnarkomaani.Se on eri asia,kuin tämä ohjeiden noudattamisen ehdoton pakko työnantajan etuudeksi 😀 Minä en ota töitä kotiini,enkä mieti juurikaan työasioita päivän päätteeksi,minulla on muutakin elämää.Se ei ole tehnyt suhtautumistani työhön yhtään vastuuttomammaksi,vaan epäilen vahvasti, että työsuoritukseni on jopa tehokkaampi,koska aivoni ovat saaneet lepoa sen osalta.

Tämä on enemmän sitä,että uskon helposti olevani mitätön.Jos en suorita jotain tehokkaasti ja mallikkaasti,se ei ole hyvä.Se ei riitä mihinkään.Se ei koskaan riittänyt kotona mihinkään.En saanut sillä ikinä sitä tärkeintä,rakkautta.Jännä sinänsä,etten saanut sitä sillä huippusuorituksellakaan ja silti edelleen sitkeästi aivot pyrkii sitä työyhteisössä toteuttamaan,että olisi hyväksytty.Se ei auta,vaikka jo olisi,koska sehän ei tietenkään ole itsestään selvä jatkumo.Sitä täytyy pitää yllä pyrkimällä koko ajan parhaaseen suoritukseen.Tässä kohden olisi arvioitava uudelleen,haluaako yleensäkään olla hyväksytty pelkästään suoritustensa perusteella,vaiko ihan oman persoonansa perusteella?

Korjaamolla

Niin,se on rankkaa elää edellä mainitusti.Siksi on hyvä opetella rentoutumaan ja nauramaan itselleen.Se opetteluhan lähtee siis ihan pienistä hetkistä yksin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä.Pienistä tilanteista tutussa seurassa.Tietoisuus on pidettävä avoinna,jotta huomaa ne pienet tilanteet,joissa itseensä voi suhtautua toisin,positiivisesti.Huomaa,ettei se olekaan niin vakavaa kaikki.Tietoisuus pysyy helpommin avoinna,kun opettelee rauhoittumaan.Siinä taas auttaa oma rauhallinen hengitys,ehkä jokin itseä rauhoittava mielikuvakin.Rauhoittuneena osaa ajatella selkeästi ja se ajatus jää paremmin mieleen.Itsellä mielenrauhaa hakiessa se ajatus on ehdottomasti lähtenyt siitä,mikä on OIKEASTI tärkeää?Millä OIKEASTI on merkitystä?Ja kenelle?

Tässä minun sairaslomatapauksessani,mielenrauhan saavuttamiseksi siis tiedän,että minun on OIKEASTI tärkeää levätä,niin sanoisin toisellekin.

Minun hyvinvointini on OIKEASTI tärkeää perhelleni ja sitten vasta töissä.On muutakin elämää kuin työ.Nautin perheestäni,liikkumisesta ja musiikista enemmän kuin töistäni.Se vain on rahallinen tuki tehdä vapaa-ajalla jotain muuta.

Ainoa olennainen, jolle sillä on merkitystä,ovat minä itse ja perheeni.Se ajatus on niin selkeä ja vahva,että jyrään sillä seuraavan joka tulee töissä tuijottelemaan…No ei oikeasti xD

Kun tietoisesti osaa valita oman suhtautumisensa omiin tekemisiin,silloin alkaa nähdä,että ihmiset siinä ympärillä ovat kaikki tasavertaisia.Ollaan yhdessä kaikki erilaisia.Olen onnellisessa asemassa siinä,että olen tämän kokenut ja tiedän nyt tässä morkkiksessani,mihin suuntaan pyrkiä,että saan rauhan sairaslomapäivälleni.Huomenna olen tästä täysin kunnossa,eikä tämä morkkiskaan enää vaivaa.  Itsehypnoosia..?? 🙂



Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.