Viime yönä sukelsin.Täydellinen syöksy siniseen veteen ja siitä pohjaan.Mikä valtava nautinto!Nousin sieltä pintaan, vain sukeltaakseni uudestaan tuonne toiseen maailmaan.
Paljon syitä onneen
Olen ollut tällä viikolla ahdistunut ja alakuloinen.Kaikki on niin hyvin,kuin vain voi kuvitella.Syy on siis ollut täysin mysteeri.Minunhan pitäisi olla onnellinen siitä,että pääsin töihin.Onnellinen siitä,että olen pysytellyt kuntosaliohjelmassa töistä huolimatta ja saanut nyt uudenkin ohjelman,kolmivaiheisen sellaisen.Onnellinen siitä,että terveys on ollut todella hyvä.Onnellinen siitä,että kuukauden päästä minulla on ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni toisen opistolaisen kanssa.Onnellinen myöskin siitä,että lapsellani on ollut hienoja kokemuksia ja harrastuksensa.Ja edelleen onnellinen siitä,että Hän on uimataidottomana haastanut itsensä uimaopetteluun tavoitteena uida kilometri.Onnellinen siitä,että Ystäväni selvisi munuaiskasvainleikkauksestaan ja toipuu.Olen näistä kaikista asioista ja monesta muustakin todella ylpeä.Mutta.Nyt en tunne mitään.
Koteloituminen
Tapahtumat ja menemiset alkaa vilistä ohi.Alan tuntea itseni robotiksi,joka ei osaa nauttia enää hetkestä.Tai pitäisi kai sanoa,ettei ehdi.Haluan välttää aikuiskontakteja,koska olen kylmä.Jos puhelin soisi,en todennäköisesti vastaisi,koska jutustelu minun osaltani olisi kuivakkaa murahtelua.Töissä kyllä osaan esittää roolini hyvin,läheisille en osaa.Tätä on tässä kestänyt loppuviikon,ehkä neljä päivää.Onneksi kukaan ei ole soittanut.
Ei tämä outoa ole.Tuttu tunne,josta hyvin usein selviän laittamalla luurit päähän ja hautautumalla musiikkiin,lukemalla kirjaa tai katsomalla leffoja yksin yön pimeydessä.Se herättää ne nukkuvat tunteet,sitten aikanaan.Nyt ei kiinnosta musiikki tai muukaan.Haluaisin tunteeni takaisin vaihtoehtoisella konstilla.Sekin olisi mukava tietää,mikä ne vei??
Oman itsensä huonoa seuraa
Olo on turta.Järki näyttää kyllä asioita ja aiheita,joista voisin olla tyytyväinen ja rauhallisin mielin.Odotin kovasti nyt alkavaa viikkoa,koska saadaan olla ihan koko perheellä kotona,lomalla.Nyt kuitenkin pelkään sitä.Pelkään mahdollisesti tulevaa tilannetta,jossa olemme kaikki rauhassa kotosalla tekemättä mitään.Yhtään mitään.Jaa miksikö?No siksi,että joutuisin kohtaamaan ehkä omat ajatukseni siinä paikoillaan vellovassa rauhallisuudessa,jossa ei tapahdu mitään.Kuulisin itseni liian lujaa.Ja joutuisin selittämään itseäni toisille.
Siitähän minulla ei ole aavistustakaan,mitä ajatuksistani kuulisin.Kun kaikki on hyvin.
Tänään taas katselin ulos ja mietin,miksi ei sisällä tunnu mitään.Miksi energia ei virtaa onnellisena kaikesta siitä,mitä on odotettavissa,siitä mitä seuraavaksi tehdään?Näin puut,mutta en nähnyt.Samat puuthan ne siinä…Mietin,mikä olisi se tunne joka ensimmäisenä nyt tulisi?Kyynel.
Halusin tuntea kyyneleet poskilla.Halusin tuntea miten ne kirvelevät silmiä.
Siis mitä?!Miksi ihmeessä se olisi se tunne,jonka ensimmäisenä tähän haluaisin??Surullisuus?En löytänyt mitään syytä.
Huitaisin kädelläni koko tunteelle,järjenvastaista.
Päivän tunne!
Tämän päivän uintiharjoitukset oli ehdoton kohokohta.Sillä aikaa,kun Hän oli saamassa uintiopetusta,minä vietin laadukasta aikaa lapseni kanssa.Hänkään ei osaa uida,mutta oppi sukeltamaan todella hyvin.Itse en ole mikään teknisesti taitava uimari,mutta rakastan sukeltamista.Se riemu lapseni silmissä joka kerta,kun hän oli sukeltanut heittämäni esineen,oli minulle tuplailo.Me jaoimme saman tunteen.Meillä oli todella hauskaa yhdessä keskellä ihanan sinistä ja lämmintä vettä.
Niinpä mietin,että ehkä tämä tästä.Olen tuntenut hyvin vahvasti jotain,joten kivikausi on päättymässä.
Ja taas niitä syitä etsitään..
Kaikki palasi kuitenkin ennalleen kotiin palattuani.Turhautumista,kun ei tiedä mistä tämä johtuu.Hän ehdotti,että on ollut paljon negatiivista viime aikoina,ehkä se huono olo tulee jälkijunassa?Itse sanoisin ensimmäisenä,että nyt on liikaa järkähtämättömiä päätöksiä ilmassa.Sali,liikunta,ruoka,sokeri,tupakointi ja siihen tuli vielä uusi arkirytmi työn kanssa.Olen asettanut itseni melko tiukkoihin haalareihin ihan yhtäkkiä.Nautin niistä kaikista onnistumisista tietenkin.Mitään niistä en vaihtaisi!Ne ovat kaikki positiivisia asioita!
Ei mikään huono puhelu?
Tänä iltana lapsukaiseni halusi soittaa mummulleen pitkästä aikaa ja niin päädyin tietysti minäkin juttelemaan hetkeksi äitini kanssa.Luurissa oli todella väsynyt ihminen puolisonsa syöpähoitojen jäljiltä.Pelkäsin,etten kivenä osaa nyt sanoa mitään,mutta ilmeisesti jotkin asiat tulevat selkäytimestä.Selvisin joten kuten.Siinä kohden,kun kerroin miten hienosti pikku versoni sukelsi tänään ja äitini kiirehti siihen vastaamaan välittömästi,että ne on mummulta perityt geenit..Siinä kohden alkoi tajuntaani tulla jotain omaan olooni liittyen.Äiti jatkoi jälleen kerran tarinaansa siitä,kuinka hänellä on poikkeuksellisen suuret keuhkot ( ai…eikös se ollutkaan minun isäni,jolla ne suuret keuhkot oli mitattu??..) ja hänellä on ihan uimamaisterin paperitkin..ja niin edelleen..Yritin kyllä väliin mainita,että tarviiko sen jälleen niin kaukaa periytyä?Voihan se periytyä suoraan minultakin?Ei.Kun joskus asiat periytyvät sukupolvien takaa,hyppäävät jonkun yli.Jaha…:D
No.Ärsyyntyneestä fiiliksestäni selvittyä,tajusin että vaadin edelleen itseltäni paljon.Siksi,koska minulta on aina vaadittu paljon,eikä sekään ole riittänyt.En oppinut hyväksymään itseäni ja tekemisiäni lapsena. Onnellisetkin reaktiot kiellettiin,koska ne olivat liian rajuja kuulema.Olen tuota asiaa koittanut tietysti paljon käsitelläkin.Itsensä ymmärtämistä ja anteeksi antamista.Uusien tunteiden löytämistä.Pitäisi nähdä,että vähempikin riittää aivan mainiosti.Perfektionismi on rankka asenne kannettavaksi.
Suorittaminen
Siitä huolimatta näyttää siltä,että edelleen ajaudun suorittamaan.Taistelen itseni kanssa.Huomaan hokevani itselleni useasti,että pystyt kyllä.Jaksat vielä.Tee oikein.Nautinto ja oman itsensä tunteminen,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,jäävät toissijaisiksi.Tunteet väistyvät taka-alalle,vain ärtymys nousee pintaan,sitten kun tekeminen pysähtyy.En ole itselleni kuitenkaan sanallisesti enää julma,kuten joskus.Olen tyytyväinen tekemiseeni,mutta en repsahduksiin.Ja niitä pelkään jo ennakkoon,vaikkei niitä vielä olekaan.En salli sitä,että lipsuisin yhtään missään.Eli käytännössä täydessä haarniskassa mennään,kaiketi niin kauan,että kaatuu.Eikä sittenkään tunne mitään.
Ei ihme,että syksyisin työttömäksi jäädessäni,tunnen vahvasti löytäneeni itseni uudelleen.Minulla on silloin aikaa niille asioille joista pidän.Aiemmin olen hylännyt sujuvasti kaiken harrastamisen työn ajaksi,koska aika ja jaksaminen ei ole riittänyt.Nyt olen ajatellut yrittää toimia toisin,etten hukkaisi itseäni.Vai onko tämä nyt se toinen konsti hukata…No,kun on ääripäät löydetty,kai se keskitie siellä jossain on.
Tunne
Kirjoittamallakaan en saanut tunteita tulemaan lähemmäksi.Ainoa ajatus…
Ihan pian pääsen uudelleen uimaan ja saan mahdollisuuden.Hypätä korkealta suureen,syvään siniseen.Olen syvällä ja katson,miten vettä on joka puolella.Sitä on niin valtavasti.Rauhallista.Olen yksin.Sukellan pohjaa pitkin eteenpäin ja ihastelen sitä, miltä kaikki kuulostaa ja miten sinistä kaikki on.Kaikki on tyynesti paikallaan,ja silti veden kulku iholla on kaunista tanssia.Toinen maailma.Vesi on ympärilläni pehmeä.Se on turvallinen,mutta silti villi.Joudun hakemaan oman reittini sen keskellä.Istahtaisin paikalleni hetkeksi sen kaiken rauhan keskelle,jos vain happi riittäisi.Nousen pintaan,palatakseni ihan pian uudestaan.Ainoa ajatus,joka saa kyyneleet tulemaan.
Ehkä lepään ajatuksessa hetken…Hengitän.Tulevasta viikosta olisi kyllä mukava osata nauttia.
Varjoista valoon, erään elämä 