Olet mitä ajattelet olevasi!


Ajatukset ovat tänään aika vahvasti olleet jälleen siinä,mitä ihmiset ajattelevat itsestään ja miten se vaikuttaa.Mitä minä ajattelen itsestäni?

Sanotaan,että olet mitä syöt.Ihan yhtä paljon olet myös sitä mitä,ajattelet olevasi!Oman mielen voimaa ei pidä aliarvioida.

Kontrollointi ja vastuu

Tapasin tänään lähisukulaisen,jonka kanssa olemme aika paljon samanlaisia.Hän kokee parisuhteessa sitä samaa,mitä minäkin koin etsiessäni itseäni.Juttelimme siitä pitkään ja ainakin itse sain siitä taas jotain enemmän.Toivottavasti keskustelusta irtosi myös hänelle jotain 🙂

Minä olin parisuhteemme alussa useita vuosia se,joka oli masentunut,traumatisoitunut ja kaikin puolin viallinen.Tunsin olevani sen vuoksi vastuussa siitä,miten suhteemme sujuu.(Meininki oli vähän sama kuin siinä Jopet shown sketsissä ”Miun syy”.)Toisaalta se kai myös palkitsi kontrollintarvettani.Oli oltava ohjat käsissä,kun ei kuitenkaan tietoisesti halunnut minkään menevän pieleen.Edes viikkosiivouksen…Siinäpä kuitenkin jo aika sotkun ainekset.Molemmat,vastuu ja kontrollointi olivat raskaita kantaa mukana ja niistä piti päästä eroon.

Itsensä selittäminen

Se ei tapahdu hetkessä.Jos puhun vuosista,en varmasti pahasti väärin veikkaa.Ongelmaksi siinä irtipääsemisessä muodostui se,että se parisuhteen toinen osapuoli oli jo tottunutkin siihen,että kiihtymyksissäni lopulta myönsin vian eripurassa olleen minussa.Myönsin yleensä,että hermostunut ylireagointini johtui varmaan lapsuudestani ja kokemuksista siellä.Selitin itseäni menneisyydellä.Niinpä toisinaan tilanne sujui ”toisen hyväksi” helpostikin.Hänen ei aina tarvinut miettiä,olisiko hänen käytöksessään tai mielialassaan kenties,jotain jolla tilanteita voisi välttää.Mahdollisesti vaikka surkea työpäivä?Itse en silloin vielä osannut erottaa,mistä oma suuttumukseni alkoi ja mihin se lopulta päätyi.Järki ehti sumeta matkan varrella ja lopulta painiskelin lapsuusmuistojeni syövereissä.

Toisen tukeminen

Tuosta totutusta tavasta oli toisen myös päästävä eroon.Puhuminen auttoi siinä.Kerroin,että en voi muuttaa tapojani,jos toinen selkeästi ennakoi totuttuja tapojani puheessaan tai käytöksessään.Siinä ne ovat aina muistuttamassa olemassa olostaan ja se on turhauttavaa.Se taas herkästi johtaa totutun käytöksen palaamiseen.Sama asia esimerkiksi siinä,että kun parisuhteessa toinen lopettaa tupakoimisen tai alkoholin käytön.Siitä seuraa,että toinen alkaa tiukan hetken tullen muistutella ikään kuin piikitellen toisen riippuvuuksista.Se on turhauttavaa ja hankaloittaa tietysti eroon pääsyä.Eikä se myöskään ole millään tavalla rakentavaa!Nämä asiat parisuhteessa vaativat aina molemmin puolista ymmärrystä ja huomioon ottamista.

Omaan soppaan saa hakea apua!

Mikään ei oikeuta traumaattisen lapsuuden kokenutta käyttäytymään huonosti.Ei fyysiseen eikä psyykkiseen väkivaltaan.Ne ovat aina oireita,joihin pitää hakea apua.Kaikkien ihmisten tulee kunnioittaa toisiaan.Itse tupakoitsijana ja kerran jo lopettaneena ajattelen,että mitä ikinä lopettaminen tuokaan tullessaan,se on minun vastuuni ja ongelmani.Itse olen soppani keittänyt eli tässä esimerkissä tupakoinut.Yhtälailla alkoholistin aikuinen lapsi on vastuussa omasta elämästään ja käytöksestään.KUTEN myös alkoholisti.On vastuullista itseään ja toisia kohtaan hakea apua ongelmiinsa.

Minä nyt vaan olen tällainen…..(jotain positiivista tähän)

Rankan lapsuuden läpikäyneillä on paljon pieniä osasia,joita pitää säätää,jotta elämä olisi kevyempää.Jossain vaiheessa tuon tiedostamista,olisi hyvä päästä yli siitä ajatuksesta,että olen tällainen KOSKA…No juu,paljon pitää tehdä ja on tehnytkin,mutta KUKA oikeastaan olet?Jos ja sitten kun, et ole alkoholistin lapsi tai insestin uhri?Kun sitä jaksaa miettiä,niin voi käydä niin,että uhriutuminen lakkaa ja tajuaa,että itsessään on paljon muutakin!Omaa itseään ei tarvitse selittää hyväksyen,että tällainen hankala ihminen minä nyt vain olen.Varmaan olet,jos ajattelet olevasi.

Entäs jos ajattelet olevasi jotain hyvää?Olisitko sitten hyvä?No sekään ei tapahdu hetkessä,niin kuin ei sekään rankka lapsuus sujahtanut hetkessä ohi.Eli kyllä,jos itseensä sinnikäästi suhtautuu positiivisesti karva kerrallaan,se tuottaa tulosta!Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä itseään kohtaan tarvitaan. Joka päivä tulee tehtyä jotakin jossa onnistuu,se pitää huomata ja taputtaa itseään hellästi kuontaloon siinä kohden!Näitä asioita piti itse tietoisesti kerätä,jotta oma mielikuva itsestä muuttuisi.Ja kyllä mää nyt tykkään ittestäni ja viihdyn seurassani 🙂


Mielen voimaa,faktaa,tuuria?..Ihan sama 🙂

Olet mitä ajattelet olevasi.Se ajatus on toiminut ennen ja toimii nyt suhtautumisessani ms-tautiin.Ajattelin olevani heikko.Kuvittelin ja tunsinkin,että lihakseni ovat jo huolestuttavasti surkastuneet.Niitä särki ja kiristi helposti ja niveliäkin kolotti.Päivä päivältä enemmän ajattelin olevani ms-tautinen,tuomittu pyörätuoliin.

Muutin sen ajatuksen.Oli pakko,koska elämä vain on vielä edessä eikä huomisesta tiedä.Kukaan.Sitä paitsi kuka tahansa surkastuu,kun levon hetket lisääntyy…ja jos ei syö oikein ja juo kahvia ja tupakoi ja yliannostaa itsensä sokerilla ja ja ja…

Lähdin kokeilemaan mihin pystyn.Nyt ajattelen olevani hyväkuntoinen,mahdollisuudet tässä hetkessä mihin vain.On ollut loistavaa huomata,että ms-tauti antaa niin sanotusti virhesignaaleja.Se ilmoittaa jaloissani,etteivät ne jaksa.Se kertoo käsilleni,että tarvii lepoa.Se saa myös huimaavan väsymyksen aikaan.Kaikki nuo ovat tähän asti kertoneet,että tarvitsen lepoa.No,nyt olen kulkenut kuntosalilla kolme kertaa viikossa neljän viikon ajan.Sekaan mahtuu juuri noita virhesignaalipäiviä,jolloin mieskin on ehdottanut kotiin jäämistä.Minulla on vara olla jääräpäinen ja masokisti.Olen mennyt sillä ajatuksella,että jo kuntosalin oven avaaminen ja vaatteiden vaihto olisi kotiin päin.Aina olen yllättänyt itseni positiivisesti.Käynyt koko ohjelman läpi ja palannut kotiin pirteämpänä.

Nyt olen paremmin selvillä siitä,mihin pystyn ja ajatus siitä,kuka minä olen,on kaikkea muuta kuin ms-tautinen.Tiedän,että on olemassa tilanteita,jolloin en ehkä pysty tekemään salilla yhtään mitään.Voin silti aina kokeilla.Otin kausikortin,joten yhtä käyntiä erikseen ei edes tarvitse maksaa…En kiellä sairauttani,juuri siksihän tätä teen,että pärjään sen kanssa.Kerään taistelutahtoa pahempia aikoja vastaan,asennetta vaikka sitten siihen pyörätuoliin,joka ei myöskään ole maailman loppu tai edes ollenkaan varma juuri minun kohdallani JA energiaa elää tätä päivää ja tehdä sitä mitä haluan!



Mainokset

Jokainen oma pieni persoona,suuressa maailmassa


Joskus silloin,kun elin vielä alkoholistiperheen aktiivijäsenenä,jaoin ihmiset raa’asti kahteen kastiin.Oli tämä ongelmainen pohjasakka ja sitten se yläluokka,jolla kaikki oli hyvin.Aika raju jako,mutta muusta en tiennyt.Tämä jako oli hyvin lähellä sitä,kun koulun uimaopetuksessa meidät jaettiin kahtia niihin,jotka osaavat ja niihin,jotka tarvitsevat harjoitusta.Minä kuuluin siinäkin sinne harjoittelupuolelle 🙂

Tämä jako tietysti herätti mielessäni kateutta ja katkeruutta.Miksi toisilla on kaikki elämän eväät valmiina,miksi toiset ovat rakastettuja,miksi heille kaikki tuntuu olevan helppoa? Ja vastaus oli tietysti se,että yläluokassa oli aina kaikki hyvin,eikä siellä jäänyt yksin.

Luokittelun alkeet

Niinpä,kun pääsin viimein muuttamaan omilleni,aloin uudelleen arvioimaan tuota jakoa.Huomasin nimittäin,etten missään nimessä halua kuulua siihen alempaan kastiin.Ei enää.Se ei tuntunut hyvältä,eikä omalta.Silloinhan olisin vain jatkanut siitä mihin vanhempieni kanssa jäin,heidän elämäänsä.Vellonut epäonnistumisessa ja epävarmuudessa ja unohtanut vastuuni ihmisenä.Mutta minulla ei ollut käsitystäkään,miten sieltä muutetaan yhtäkkiä sinne huippuonnellisten ja menestyvien ihmisten joukkoon.Oli pakko luoda lisää ihmisryhmiä.Kolmas ryhmä,menossa kohti yläluokkaa,oli sitten se,johon kuuluin.Aloin silmäillä ympärilleni,kuinka moni muu siihen ryhmään kuului?Tietysti olisi ollut kiva saada vertaiskokemusta erilaisista toimintatavoista kohti onnellista elämää.Ne ihmiset olivat varmaan sitten eri paikkakunnalla,kun ei näkynyt…ja toisaalta olin niin ujo,arka ja epäsosiaalinen,etten olisi sellaiseen edes tutustunut,vaikka olisi asunut naapurissa.Tajusin olevani oman ryhmäni alkutekijöissä,harjoitteluasteella.Mutta olinpahan edes jossain muussa,kuin pohjasakassa.Yritin sentään edes.

Aika paljon ryhmiä..

Masennuksen aikana ja sen hellittäessä,huomasin että ihmisryhmiä olikin kertynyt joko kohtuuttoman paljon, tai en vain osannut yhtään luokitella!!Turhauduin ajatukseen ja jätin sen taustalle hakemaan uomiaan.Ihmiskategorioille oli tullut alakategorioita ja niiden alakategorioita…Huh.Mitenkä sellaista käsittelisin?Excelillä??En mitenkään,ei ollut hallinnassa.Mihin itse kuulun?En minnekään?Kuuluuko kukaan muukaan?

Eikö niitä olekaan??

Pääsin harjoittelemaan sosiaalistumistani kouluissa ja työpaikoilla.Aina enemmän olin sekaisin rakentamissani ihmisluokissa ja mietin,ettei siinä tainnut olla mitään järkeä.Jostain syystä näytti,ettei ollutkaan sellaista yläluokkaa,kuin olin kuvitellut?!?Ihminen,jolla oli korkea ammattitaito,työkokemus,perhe,työ ja talo autoineen sekä ikuisuuden kestänyt vakaa parisuhde ja onnelliset lapsuusjoulut,näytti väsyneeltä ja vaikutti levottomalta.Piirteitä,joita en voi kadehtia.Hänen puheensa sivulauseista saattoi pistää korvaan asioita,jotka eivät minun mielestäni menneet ihan niin,tai herättivät muutoin suurta ihmetystä.Koska itseluottamukseni oli huono ja auktoriteetin kunnioitus(pelko) huipussaan,en tietystikään tuonut omia ajatuksiani esille,vaan mietin,että minun täytyy olla jotenkin tosi hakoteillä.Jokin käski silti pitämään kiinni myöskin niistä omista ajatuksistani.Ja taas aloin rakentaa jonkinlaista keskiarvoa ajatusten paikkaansa pitävyyksien kesken…

Kuuntele

Vuosien saatossa itseluottamukseni kasvoi.”Yläluokan ihmisistä” näin edelleen asioita,joita en kadehtinut.Heillä oli kateutta,ymmärtämättömyyttä,huono empatiakyky,loppuun kuluttava työmoraali jne. Käytännössä samoja asioita,kuin itsellänikin oli ollut,mutta toisista syistä.Kuulin ajatusmaailmoja,joita en kokenut omikseni.Ne kokemukset saivat joskus aikaan valtavaa ihmetystä,mitä täällä tapahtuu,kuinka joku voi,miten tuo onnistuu jne.?Edelleenkään en omia ajatuksiani ollut mielellään kertomassa.Mutta tällä kertaa siksi,että halusin kuunnella ja ihmetellä rauhassa.Ehkä sen toisen ihmisen ajatuksessa olisi jotain,josta voin oppia?Halusin kasata juuri siitä yhdestä ihmisestä kokonaiskuvan ja ymmärtää.Jos jonkun toisen ajatus ei sovi minulle,se on minun ongelmani,ei hänen.Se sopii sille toiselle ja varmasti syystä.Voin miettiä sitä syytä itsekseni tai kysyä kohteliaasti suoraan tai ihan vaikka antaa olla.

Olin huomannut,ettei ole olemassa ihmisryhmiä,vain yksittäisiä ihmisiä.Ainutlaatuisia persoonia,joihin jokainen pieni tuulenvirekin on tehnyt omanlaisensa jäljen.Enkä todellakaan voi tietää toisen elämästä mitään.En senkään vertaa,jollen kuuntele ja näe.Voin vahvistaa sen itselleni käänteisesti;kukaan ei voi tietää tai arvata mitään minun taustastani.Kuinka kukaan voisi?Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita tai menneeseen näkijöitä.

Ihan vaan persoona tässä moi 🙂

Tänä päivänä en luokittele ihmisiä.Se ei vain ole mahdollista.Omalla kohdallani se oli lopulta haitaksi.Alkuun sillä pääsi,koska oli selkeä päämäärä ja roolimallit,joita kohti pyrkiä.Ajan kuluessa,siihen omaan alempaan ryhmään jäi vähän jumiin.Se oli opittu ajatus omasta ”porukasta”,joka leimasi kuuluvaksi siihen loppuiän.Se leima oli taakka,joka piti ravistaa pois tilaisuuden tullen.Samoin myös kaikilta ihmisiltä,jotka olin itseäni auttaakseni ryhmiin laittanut.Se oli ikään kuin oppimistason vaihto.Se sama toimii ihmisillä,mikä koirillakin.Kun osaa 80 %,voi siirtyä eteenpäin,koska sen edellisen tason opit vahvistuvat siellä uudella tasolla 🙂 Mikä tunne,kun ryhmien rajat aukeaa!Valtava määrä persoonia,yksilöitä erilaisilla nykyhetkillä ja menneisyyksillä.Ei enää vertailua,ei kateutta,ei turhaa kilpailua….tuo ei ollut myyntipuhe tvshopista..:) Lyhyesti tiivistettynä,parin ryhmän jälkeen,olin myös itse valmis hyppäämään omaksi persoonakseni,yhdeksi erilaiseksi yksilöksi toisten erilaisten yksilöiden sekaan.Se ei ole aina helppoa,mutta ei se ole kenellekään.

Jokaisella oma soppansa

Jokainen,eri lähtötekijöistä peräisin oleva,kokee elämässä hyvää ja huonoa.Toiset kokee niitä lapsuudessa,toiset aikuisuudessa ja toiset vanhana.Se minkälainen ihminen on,mitä on oppinut,mikä on oppimisvaiheessa ja mistä tuuli on milloinkin puhaltanut…Vaikuttaa paljon siihen,miten elämän hankaluudet kohdataan.Ne ovat oppimista varten,siinä kuin ne hyvätkin.Kaikki tapahtumat ja kokemukset tuovat tullessaan jotakin joka kasvattaa,ennemmin tai myöhemmin.Se on kaikilla edessä,ennemmin tai myöhemmin.



Itsehoitoa :)


Eilisestä palautumista.Vaikuttaa hyvältä 🙂 Se tunne tuli kyllä yllättäen ja vahvana.Haistoin hajutkin,kuten terva ja kilju.Se on hurjaa,kun sellainen tulee.Trauma.Valtava ahdistus,sydämen tykytystä ja levottomuutta.Samaan aikaan tuntuu,että on kaksi maailmaa.Se mennyt ja tämä nykyinen,tietää kummassa nyt on,mutta ei sisäistä sitä täysin.Aika mahtavaa,että voin palata aina turvaan.Fyysinen reaktio loppuu ja rauha palaa.Muistelin illalla sitä aikaa,kun turvani ei ollut vielä valmis,siitä ei oikeastaan ollut käsitystäkään.Ei ollut mitään minne laittaa tuskainen muisto erätauolle,eikä tiennyt mitä sen kanssa pitäisi tehdä.Pidin itseäni hulluna.Siitä on reilu 12 vuotta aikaa.Onneksi se rakentui ajan kanssa,hyvässä seurassa ja uuden elämän edetessä.Parempia kokemuksia tuli lisää ja puhumiselle ei näkynyt loppua.

Ei ole mitään,mitä voisin enempää eiliselle muistolle tehdä.Paitsi tietysti se,että pidän faktat lyhyesti ja ytimekkäästi mielessä.Tiedän,ettei se vielä kovin kaukana ole,eikä tarvitse ollakkaan.Kuuntelen musiikkia ja tietyt biisit tuovat tunteet lähelle ja se tuntuu ihan hyvälle.Olen turvallinen aikuinen sisäiselle lapselleni.Syy ei ollut minun.Aiheena seksuaalinen hyväksikäyttö on arka,mutta minun ei tarvitse elää häpeässä.Olen turvassa ja voin luottaa itseeni ja läheisiini.Elämä jatkuu ja siinä on tällä hetkellä paljon hyviä asioita joihin keskittyä.

Hyvä kokemus äidistä

Äiti soitti lauantaina.Se puhelu oli ehdottomasti plussaa.Vaikkakin se aina itseltä edellyttää tarkkuutta omien reaktioiden säätelyssä.Koskaan ei tiedä kuinka paljon alkoholilla on osuutta asiaan..Tämä puhelu oli kuitenkin helppo minulle,vaikka aihe rankka onkin.Äidin ja hänen miehensä tilanne on uuvuttanut ymmärrettävästi siellä päässä.Syöpähoitoa odotellessa mies oli sairastunut keuhkokuumeeseenkin.Onneksi se oli kääntynyt voiton puolelle ja sytostaattihoito on nyt päässyt alkuun.Äiti ei enää jaksanut pitää yllä sitä vahvaa kulissia,johon hänellä on taipumus tiukan paikan tullen.Se tarkoittaa siis sitä,että hän puhuu hyvin pinnallisesti asioista ja kertoo ne kuin niissä ei olisi yhtään mitään ja kaikki menee hyvin.Hän ei ota vastaan mitään eikä jätä edes mahdollisuutta toisen kommentille.Minä voin silti kuulla taustalla sen rauhattomuuden,kieltämisen,teeskentelyn ja sen että todelliset rajat ovat paukkuneet yli jo aikaa sitten.

Lauantain puhelussa oli oikea ihminen.Ihminen,joka yrittää parhaansa,mutta huomaa että omat rajat ovat olemassa.Ihminen joka tunnustaa pelkäävänsä pahintakin.Ihminen joka ottaa vastaan ymmärrystä ja osaa keskustella rauhallisesti.Ihminen,joka oli varmasti selvinpäin.Puhelun lopussa jo nauroimmekin ja olin hyvin onnellinen siitä.Olisin niin helposti voinut kuvitella kaiken olleen aina niin,että olisimme olleet aina läheisiä.Ilman,että minun täytyy asettaa omat turvarajani.Toki tilanne,joka toi hetkellisesti äidistä esiin jotain inhimillistä,on surkea ja rankka,en soisi sitä kenellekään!Mutta jos se tekee äidistäni ihmisen edes hetkeksi,niin hyvä.

Terveempi elämä

Lauantaina kuulin myös,että töitä olisi vaihtelevalla menestyksellä tiedossa.Intoni oli huipussaan ja on tietysti edelleen.Alkaa olla yli puoli vuotta,kun viimeksi olin töissä.Olikin jo vähän ikävä.Se tieto loi enemmän merkitystä aloittamalleni terveempi elämä-kuurilleni.Edelleen syön hyvin,noudatan saliohjelmaa kolmesti viikossa,tupakoin vähän ja vältän sokeria…No se sokeri oli kyllä aika haastavaa viikonloppuna,koska lapsella oli synttärit,mutta sain rajattua itseni kohtuuteen 🙂 Minussa asuva pieni masokisti on myös hyväksi…

Odotettu lääkevaihto

Parempaan elämään kuuluu nyt myös ms-lääkkeen vaihto.Tähän mennessä olen tökkinyt itseeni Copaxonea kolmesti viikossa.Hyvä lääke muutoin,ei ole ollut sivuoireita,mutta iho reagoi.Jalkoihin sattui pistäessä ihan p#*#**sti ja niihin harvoihin pistoskohtiin kehittyi myös lipoatrofia eli se lääke syö ihosolukkoa ja tulee kuoppa joka on pysyvä.Pistospäivistä tuli ahdistus.Ja niinpä ne alkoivat osin tietoisesti ja osin tiedostamatta unohtua.Lääkityksen säännöllisyyshän olisi tärkeää.Sen tarkoitus on hillitä uusien tulehduspesäkkeiden syntymistä keskushermostoon.Tunsin päässeeni vähintään taivaaseen,kun lääkevaihto, noin niin kuin paperilla, sujui helposti ja nopeasti.Torstaina saan aloittaa Tecfidera-tablettilääkkeen ja tänään on viimeinen piikki!!Hip-hip-hurraa 🙂 Taustalla aina tietysti pikku peikkoja.Tämän peikon nimi on sivuoire,toivotaan ettei niitä tule.

Vain tiedostamista

Pikku peikoista huolimatta,olen onnellinen,että tunnen,hengitän ja pystyn.Elämässä on aina peikkoja,mutta mitä enemmän saa haalittua hyvää ympärille,sitä pienemmäksi peikot käyvät.Ja voi vitsi kuulkaa,että ulkona on kaunis ilma!!Helmikuu parhaimmillaan 🙂 Enjoy!



Kuinka kauan menneisyyttä pitää penkoa?


Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla törmäämättä ihmisiin,jotka liittyvät menneisyyteen.Salilla,jossa nyt kuljen,on töissä enoni entinen puoliso.Hän oli äitini kanssa tekemisissä silloin,kun olin alle 6-vuotias,eli hyvin kauan sitten 🙂 Muistan,kun kävimme kylässä heillä ja leikin siellä samanikäisen serkkuni kanssa.Samoin myös he kävivät joskus meillä ja nehän olivat sitten aina kunnon bileet,viina virtasi.Tunsin,että minun vastuullani on viihdyttää serkkuani ja ymmärsin,että hän on itselleen oudossa ympäristössä eikä se välttämättä ole kivaa.Me emme olleet niin paljon tekemisissä,että olisin tuntenut hänet,enkä ollut välillä yhtään varma tulemmeko toimeen.Lisäksi olimme eri sukupuolta.Siellä koitimme selvitä keskenämme,erillään aikuisista joita ei saanut nyt häiriä.Enoni ja tämän naisen suhde päättyi eroon,enoni oli alkoholisti.Sen jälkeen myös välit äitiin jäivät.Äidillä ei sen koommin ollut muita naisystäviä.Harvassa ne tosin olivat silloinkin.Vain tämä mainittu ja samaan aikaan välit olivat hyvät myös äidin pikkusiskoon,jotka nekin hyytyivät lähes samaan aikaan.Tuohon tämä nainen epäili syyksi täysin vastakkaisia elämäntapoja.Ja kyllähän se varmasti totta onkin.

Ainainen kyselyikä

No,nyt kun tapaan tämän naisen uudelleen ja muistan aikoja jolloin hänet viimeksi näin,nousee kysymyksiä.Hän oli aina iloinen ja mukava.Ensimmäinen kysymys onkin,mitä tapahtui,miksi välit äitiin jäivät?Niinpä kolmannella tapaamiskerrallamme päädyin kysymään sitä ihan suoraan.Tiesin,ettei hän ottaisi sitä pahalla,meidän jutut tuntuvat synkkaavan ihan hyvin.Välit äitiin olivat vain enostani eroamisen jälkeen jääneet,ilman sen kummempaa syytä.Se oli hyvä kuulla,pelkäsin että siihenkin olisi joku katala syy ja kuulisin totuuksia äidistä.En olisi sitä myöskään ihmetellyt.Siinä jutellessamme tuli esiin kuitenkin aika ennen minua.Silloin kun äidillä oli 20-vuotiaana kolme pientä poikaa.Tämä nainen kysyi veljieni vointia ja kun hän mainitsi hyvin lyhyesti jotain siitä ajasta,hänen katseestaan pystyi näkemään,että kaikki ei ollut mennyt todellakaan hyvin.Hän ehdotti,että voisimme joskus tavata ja jutella aiheista enemmänkin.Hänen omakaan taustansa ei ole ollut helppo,joten olisihan se sellainen vertaistukitapaaminenkin.

Jutellakko vaiko eikö

Kysymys kuuluukin nyt itselleni,miksi lähtisin kaivamaan mennyttä sen enempää?Onhan tuota tullut tongittua jo..Ajatus on jostain syystä silti todella houkutteleva.Tarvitsenko sen tiedon vai onko minulla jo tarpeeksi aineistoa kasassa äidin ja itseni ymmärtämiseksi?Puhumattakaan siitä,että toisen kertomana asioilla on aina se toinenkin puoli.Ainahan se hieman paha mieli tulee,kuulla äidistä negatiivista.Ahdistavaa ja masentavaa.Ehkä se tulee juuri siksi,että sen sijaan että se ajatus olisi ihan oma kokemus ja tuntemus,se tulee toisella tavalla konkreettisemmaksi,kun joku toinen kertoo sitä samaa hänestä.Se tuntuu pahalta vähän eri kohdasta?,jos sen noin voisi kuvata 🙂

Tuki

Siinä on kuitenkin tavallaan positiivista se,että minä en ole ainoa,joka näkee hänessä sen puolen ja pystyy sen hänestä kuvittelemaan.Lapsena ja nuorena isä oli ainoa,joka sen tiesi.Kukaan tuttu ei nähnyt,koska äiti on mahdottoman taitava pitämään kulissit yllä.Narsisti-meininki.Silti,kun mietin niin olenhan sen jo moneen kertaan todennut vuosien saatossa,että on muitakin jotka tietävät äidin.Olen saanut siitä helpotusta ja tukea sille etten ole hullu.Miksipä nyt siis enempää tarvitsisin?

Oppimismahdollisuus

Toisaalta tykkään myös haastaa itseäni,se on eräänlaista oppimista itselle ja tykkäänkin siitä.Nyt olisi mahdollisuus kokeilla,mihin omien tunteiden käsittely riittää?Pystynkö puhumaan aiheesta ihan oikein?Menenkö lukkoon,kun alkaa sattua liikaa?Pakenenko vai kohtaanko?Tiedän,että tekemistä varmasti on,mutta kuinka paljon ja olenko edistynyt mihin asti?Ja sitten taas toisaalta….Miksi kiusata itseään enempää?

Tiedon keruu

Lapsena minulle oli tärkeä tietää äidistä kaikki,hänen lapsuutensa ja taustansa.Hän kertoi ne minulle sata kertaa kysymättäkin.Myöhemmin opin,että totta toinen puoli ja maailma pyörähtää eri suuntaan.Niinpä kerään ajatuksissani eri aineistot kasaan ja ”lasken keskiarvon” 😀 Siinä on suuntaa antava,jonka pohjalta voin ymmärtää.Tosin joskus se keskiarvo jää turhan laimeaksi ja tarvitsen lisää tietoa.Mikäli sitä ei ole saatavilla,fakta on se,että ei vain voi tietää.Ja jos ei voi ymmärtää,niin sitten ei.

Saisiko kasata?

Onko siinä nyt sitten mitään väärää,jos haluan kasata äiti-palapelin päässäni mahdollisimman hyvin?Toiset kerää Pokemoneja,minä äitini mielen palasia 😀 Mutta jos minulla on siihen tarve edelleen?Yhteen ihmiseen menee niin paljon eri asioita,tilanteita,mielialoja ja kokemuksia…Siksi ei koskaan voi toista täysin tuntea.Minä haen itselleni ymmärrystä äitiä kohtaan katkeruuden sijaan,mutta olin kyllä ajatellut etten ole enää katkera?Ehkä se houkuttelevuus on siinä,että äiti muuttuisi taas äidiksi siinä keskustelussa.Eihän se kiva tunne olisi,mutta tulisiko sieltä se tuttu ja turvallinen adrenaliinipiikki,jossa silloin elin?No nyt,kun taas ajattelen,ehkä olisi ainakin erittäin tarkasti valittava se päivä,kun aiheesta lähden hänen kanssaan juttelemaan…

Kuudes aisti kertoo sitten…

Ja nyt saa sen miettiminen riittää.Kyllä se tuuli kuljettaa,minne on tarkoitus.Odottelen huomenna yhteydenottoa äidiltä.Hänen ainokaisella lapsenlapsellaan on synttärit 🙂 Äidin tilanne tällä hetkellä on se,että hänen avokkinsa käy läpi rankkaa 7 viikon sytostaattihoitoa.Viikko sitten minun oli pakko soittaa ja kysyä tilannetta,vaikka toisin päätin edellisen puhelun jälkeen.Varauduin kuitenkin hyvin,eikä viimeisin puhelu vienyt pohja mutiin,ei sinne päinkään.Voin kuvitella,että tuossa astetta rankemmassa elämäntilanteessa helposti unohtuu toisten syntymäpäivät…luultavasti soitan sinne sitten itse.

Tästä tuli hiukan tällainen to be,or not to be-teksti…Sellaista elämä joskus on 🙂 Ja minä kun olen aina pitänyt yhtä veljistäni turhan kovana juupajaapailijana 😀



Itsensä kohtaamista


Aloitin lokakuussa kirjoittamaan tätä blogia.Alkaen aivan alusta,varhaisimmista tiedoista ja muistoista.En ole ennen kirjoittanut näin.Lapsuuden päiväkirjamerkinnät ovat jääneet kohtalaisen lyhyiksi ja tekstiviestit,meset sun muut ovat rajanneet ilmaisua sitäkin enemmän.Päiväkirjasta puheen ollen,oli hienoa huomata,että postaamani tekstit perustuivat oikeaan muistikuvaan,eikä aika ole kullannut tai mullannut niitä.En osannut sitä kovin epäilläkään.Vanhan päiväkirjan sivut olivat kuitenkin sisälmyksiä liikauttavaa luettavaa..

Kirjoittamisen tarve kuitenkin kasvoi juuri tekstiviesteistä,joita rakkaan ystäväni kanssa täysin käytämme.Se on meille luontaista,kirjoittaa.Osaamme myös puhua,sitten kasvotusten 🙂

Itseilmaisua

Aihe josta kirjoittaisin,oli minulle täysin selvä.Muusta en tiedä,kuin omasta elämästäni enkä siitäkään liian paljon,koska siihen mahtuu (joskus tuntuu) liian paljon 😀 Itsehoidossa yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä..liika analysointi silti pahaksi.Päätin kirjoittaa itselleni ja jos joku jossain saisi siitä jotain,se olisi erittäin hyvä!En ole koskaan suunnitellut tekstejäni mahdottomasti etukäteen,koska se tulee,mitä mielessä on.Hieman minun täytyy keskittyä ohjaamaan ajatusta,ettei se lähde rönsyilemään.Minun ajatukseni menevät minun järjestyksessäni,toivottavasti se asettuu hyvin myös lukijalle 🙂

Minun versoni

Ajattelen joka postausta vähän kuin ”lapsenani”.Tunnen,että olen antanut niihin sen mikä irti lähtee.Toisinaan vereslihalle asti.Silti en ole lukenut niitä aiemmin toistamiseen.Ennen kuin joku päivä sitten.Lukiessani kohtasin jotain itsestäni.Jonkun jonka puolesta tulin surulliseksi ja jonkun jonka puolesta olin onnellinen.Ne tunteet olivat niin helposti nimettävissä…mutta mikä tärkeintä,itseäni kohtaan.Oloni tuli aika tyhjäksi ja hämmentyneeksi.Melko usein tänä päivänä ja tässä elämässä en edes usko,mitä kaikkea menneisyydessä on.Lopullinen sisäistäminen tuossa kohden tulee siinä,kun sen oman tekstin lukee ja ymmärtää,että se on oma.Siinä on jotain hienoa,eheyttävää.Ehdotin Hänelle,josko hän lukisi muutaman postauksen tavoistaan poiketen.Mies ei lue,mitään,koskaan 🙂 No okei,Aku Ankkaa..Niinpä Hän luki,hyvin keskittyneesti ja hartaudella.Oli hienoa kuulla,että kuulostin juuri minulta.Että jos hän olisi lukenut tämän tietämättä,että olisin sen kirjoittanut,hän olisi tunnistanut minut.Hyvä.

Nyt olen siis kiinnittänyt ”lapsiini” huomiota toisestakin näkökulmasta.Minusta tuntuu,että ne ansaitsevat sen.Tunnen itseni ehjemmäksi,kun teen niin.Luulen,että kirjoittaminen terapiamuotona on juuri tätä.Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.Aina voi kokeilla.Minusta on mahtavaa,että voin olla oma itseni omalle itselleni 🙂

Koskaan en uskonut,että lukijoitakin kertyisi näin paljon!Kiitos teille kaikille,jotka olette lukeneet blogiani!!Toivon,että siitä olisi ollut jotain hyötyäkin.Kommentit ovat aina tervetulleita 🙂
Terapiamuotoja muitakin

Kävin joskus silmänliiketerapiassa.Se todella on helpottavaa seurata silmillä terapeutin kättä,kun käy läpi traumaa.Se on aika luonnollista.Itse ainakin huomaan,että silmäni liikkuvat automaattisesti nopeasti,jos mietin mitä sanoisin tai asia on vaikea.Silmien liike rauhoittaa.Tässä myös hyvä terapiamuoto!

Menneisyyden kanssa vai edessä

Menneisyys ei koskaan poistu.Se on aina osana elämää,mitä ikinä siellä sitten onkin.Omalla kohdallani tulen tekemään vielä paljon töitä sen eteen,millä tavalla se on osa elämää.Katsoin tällä viikolla jälleen kerran elokuvan Kaunis mieli.Silloin kun se tuli ensimmäisen kerran,opin siitä jotain.Se kosketti kovasti.Huippulahjakas matemaatikko sairastui nuorena skitsofreniaan ja kohtasi ihmisiä,jotka eivät olleet olemassakaan.Nuo harhat vaativat häneltä asioita,jotka lopulta johtivat hänen diagnoosiinsa.Vanhan J.Nashin kommentti lopussa,kun häneltä kysyttiin vieläkö hänen harhansa ovat paikalla…Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi,että ovat.Mutta ne antavat hänen olla,jos hän antaa niiden olla.

Tiedostamista

Niinpä niin.Huomaan,että jos liian paljon keskityn aiheisiin,kuten alkoholismi ja insesti,alan elää niitä enemmän kuin on tarpeen.Keskittymisellä tarkoitan lähinnä virallisia oireista kertovia faktasivuja heikon itseluottamuksen päivänä…Tunteiden ja järjen raja sumenee ja verkko on sitä myöten valmis.Olen joskus noita asioita käsitellyt kipeän kaavan kautta ja lopulta saavuttanut tasapainon.Sitä horjuttaa nyt jollain tavalla tämä ms-diagnoosi.Uskon,että se on täysin normaalia ja kuuluu sopeutumiseen.Minulle riittää,että tiedostan tuon ja kasaan hieman itseluottamusta itsetuntemukseeni 🙂

Toisaalta minusta on hienoa huomata,että pystyn lukemaan ja kuuntelemaan toisten ihmisten kertomuksia omasta rankasta menneisyydestään.Joskus se aiheutti niin paljon pahaa mieltä,etten pystynyt kohtaamaan sitä,vaan jäin sanattomaksi sen tunteen edessä.Ahdistuin niistä tunteista.Näkökulma tuohon on muuttunut,voisin väittää,että terveeksi.Edelleen on järkyttävää kuinka paljon näitä kertomuksia on ja tunnen myötätuntoa paljon kanssasisaria kohtaan.Kunpa asiat joskus muuttuisivat.Kuitenkin todella mahtavaa,että ihmiset kertovat niitä.Se on tärkeää.Kirjoittamisterapiaa ja samalla asioiden tuomista valoon,niin että esimerkiksi alkoholista tullut tabu heikkenee.Toivon mukaan se ihmisten tietoisuuden lisääntyminen poistaa läheisten häpeää ja helpottaa selviytymistä!Eikä kukaan jäisi yksin.

P.S. Lopuksi mainittakoon,että olen ollut nyt viikon ilman sokeria,pitänyt aloittamani linjan nikotiinissa,syönyt terveellisemmin kuin koskaan ennen ja lähdössä juuri viidettä kertaa kuntosalille 🙂

 



Rajoja etsimässä


​Nyt muuttuu elämä taas reippaasti.Onhan tuota tullut harrastettua aina silloin tällöin pienen elämäni aikana,se ilmeisesti pitää vireessä…Tässä sen huomaa,kuinka hyvää surkean puoleinen lapsuus on tosiaan tehnyt…No,siis toisaalta 🙂 Esimerkkinä nyt vaikka tämä ms-tauti.Kykenen kohtaamaan vaikeuksia kohtuullisen rauhassa.Kiitos vain äidin ja isän alkoholismin ja sen sivutuotteiden.

Ehkä minulla on aavistuksen pitkät piuhat,mutta vuosi…apua,VUOSI.. on nyt vierähtänyt diagnoosista ja sen olen käyttänyt,vailla minkälaisia omantunnon tuskia,varovasti ja tunnustellen.

Ylivarovainen?

Käytännössä fatiikin pelko kasvoi niin suureksi,etten uskaltanut tehdä juuri mitään,etenkään liikkua.Jalkalihakset eivät ole tuntuneet omilta,mutta sekin vaihtelevasti.En saanut otetta enää siihen,miltä kaikki tuntemukset tuntuivat ENNEN kuin tiesin koko taudista.Olen yrittänyt miettiä,muuttiko vuoden takainen pahenemisvaihe olon huonommaksi vai lisäsikö tieto vain tuskaa?Useimmiten tulen siihen tulokseen,että molempia.Olen alkanut tuntea itseni jälleen satoja vuosia vanhaksi ja kaipaan sitä elämänvaihetta,kun olin päässyt menneen kanssa tasapainoon ja elin stressitöntä,tavallista ja mukavaa elämää.

Kyseenalaistamista

En tiedä mikä muistiani vaivaa,mutta kun saan fatiikkikohtauksen ja se menee ohi 1-3 vuorokaudessa,en enää tunnu muistavan kuinka helvettiä se on.Normipirteänä sitten mietin yleisesti,että olenkohan ylireagoinut fatiikkia varoessa?Olenko ajatuksissani liikaa sidottu ihan vain diagnoosiin,siihen mitä se yleisesti kertoo?Olisinko kuitenkin OIKEASTI jaksanut enemmän?HALUSINKO sittenkin mennä vain nukkumaan?Näitä sitä miettii ja kyseenalaistaa aina seuraavaan fatiikkiin,jolloin saa kyllä selkeät vastaukset kysymyksiin.Ei,en halunnut oikeasti nukkua.En myöskään ylireagoinut.Eikä ajatukseni myöskään olleet koko diagnoosissa.Se vain tulee,silloin kun haluaa.Eikä se kerro,kuinka pitkään se meinaa jäädä.Olisin ihan varmasti paljon mieluummin viettänyt aikaa perheeni kanssa!!

Vuoden ajan olen totutellut tuohon Herra Fatigueehen ja sen vinkeisiin.Päätymättä mihinkään kovin tarkkaan lopputulokseen.Sen tiedän,että kauppoja jos pitää kiertää,kaksi on maksimi.Liian moni ajatusta vaativa asia laukaisee sen myös.Kirjoitan siis aavistuksen tullen itselleni muistilappuja valmiiksi.

Toiminnan aika

Reilu viikko sitten,mittani tuli täyteen.Se vain yksinkertaisesti saavutti jonkilaisen rajan,josta ei ole paluuta.Minä en jää enää odottamaan,mitä ms seuraavaksi keksii.En voi jäädä pelkäämään seuraavaa fatiikkia tai mitään muutakaan.Heikkenen,koska en liiku.Haluan liikkua,jotta tuntisin kroppani.Oma kuvitelmani fyysisestä olemuksestani on,että tuuli vie.No ei se vienyt ennen!Eikä vie tästä eteenpäinkään.Ärripurri-puuskassa otin yhteyttä samantien erääseen puolituttuun kuntosaliohjaajaan ja kysyin häneltä apua.Kerroin taudista ja olosta ja siitä,että lihakset alkavat tuntua siltä,että kohta ei tehdä enää mitään.Toivoin,että hänellä olisi vastaus siihen,kuinka paljon voin tehdä ja kuinka varovainen minun pitää olla.Ei kenelläkään ole sellaiseen vastausta.Fysioterapiaa minä en vielä tarvitse ja neurologi sanoo,että pitää kuunnella itseään ja löytää omat rajat.Olen kyllä kuunnellut,koko vuoden.Mutta en ole hakenut rajojani.Olen vain ennakoinut ja välttänyt.Nyt siis tuumasta toimeen!Sovimme seuraavalle viikolle ajan,jolloin hän antaisi minulle kuntosaliohjelman,sellaisen joka on kelle tahansa aloittelijalle sopiva.Olin niin innoissani tuosta päätöksestä!Suorastaan morkkasin itseäni siitä,etten ollut hieman aiemmin tehnyt tuota päätöstä.Mutta kyllä minä sen ymmärrän,että olen tarvinut aikaa.

Eka kapula rattaissa

Viime viikonloppu menikin sitten Herra Fatigueen kanssa.Hän ei tosiaan ole mieltä ylentävää seuraa.Mietin masentuneena,että eipä tarvinut kuin suunnitella tekevänsä tosissaan jotain.Mietin myös päätöstäni siitä,että teen, vaikka tuntuisi miltä.Kyseenalaistaisin kaikki kehon tuntemukset ja katsoisin mitä siitä seuraa.Aiheuttaisinko pahenemisvaiheen?Vai seuraako mitään?

Päätös pitää

Sitten koitti seuraava viikko ja viime tipassa Herra F. poistui.Jätti tosin reisilihakset sen tuntoisiksi kuin oltaisiin tanssittu koko viikonloppu.Pidin kiinni päätöksestäni olla noteeraamatta sitä tunnetta liian aikaisin.Kokeilisin mihin pystyn.Yllätys oli todella positiivinen ja rohkaiseva!Jaloissa ollut tunne ei estänyt yhtään mitään.Pääsin kiinni kuntosaliohjelmasta ja oli mahtava tunne haastaa koko kroppaa.Pidin siitä terveiden kirjoissakin,mutta valitettavasti ajan ja viitsimisen puutteen vuoksi se jäi jo silloin vähälle.Olin onnellinen siitä,että lihaksissani edelleen tuntuu jonkin verran voimaa olevan ja tunsin oloni heti terveemmäksi.

Hiljaa hyvä tulee

Odotin myös tottuneesti sitä,että tuon salireissun jälkeen,ei olisi lihasta joka ei olisi ollut tulehtunut.Koiran kynnenleikkuukin saa jalkalihaksiin sellaisen tunteen,välillä.Väärin sekin odotus,ainakin vielä.Tunsin sen aivan normaalin lihaskivun ja olin tyytyväinen,että olin aloittanut hyvin maltillisesti pienellä vastuksella.Mitään ihmeellisiä tuntemuksia ei seurannut,joten päivän tauon jälkeen kävin salilla eilen uudestaan.Ei vieläkään mitään epänormaalia! 😀 Ihan mahtavaa,että voin ainakin välillä elää ihan kunnon elämää ja tuntea terveellisyyttä.Ja muistin jopa venytellä 🙂

Mieliala kohosi huomattavasti,kun sain viimein tuon päätöksen aikaan.Kaikkeen tuntemukseen tässä taudissa ei kannata jäädä kiinni.Mielenkiinnolla odotan tulevaisuutta.Aion jatkaa salilla käyntiä säännöllisesti.

Sokerinisti,kofeinisti,hifisti..?

Lisäksi kiinnitin huomiota myöskin ravintoon.Minä olen aina ollut surkea ruoan kanssa,eikä se minua kiinnosta.Voin silti vähentää runsasta kahvin juontiani ja sen mukana menevää sokerin määrää.Muutoin en sokeria kovasti käytä,mutta kahvia sokerilla tulee tosiaan juotua ihan hirveän paljon liikaa..Sitten vähensin myös tupakointia,puolella.Se loppuu kokonaan kyllä vielä.Laulua harrastavana,huomaan eron kurkkun kuivuudessa jo tuolla tupakoinnin vähenemiselläkin!Lihashuollon puolesta voin myös hieman katsoa,missä ruoassa on hiilihydraatteja ja missä proteiinia,jotta voin napsia hiilarit ennen salia ja proteiinit sen jälkeen. Enempää hifisti noissa asioissa minun ei tarvitse olla 🙂

Muuta ajateltavaa

Kaikki tuo uuden huomioiminen,vie viimein ajatukset pois siitä,missä ne ovat viimeisen vuoden pakertaneet erilaisten tuntojen kimpussa.Ja kun en halua keskittyä terveeseen elämään,voin harjoitella lisää äänen miksausjuttuja.Sen aloitin myös tässä muutama viikko sitten.Työttömän pitää pitää itsensä vireessä,tavalla tai toisella 🙂

Teen sen minkä voin.Olen siitä vastuussa itseni,lapseni ja läheisten vuoksi.Minä en aio jatkaa vanhempieni käytösmalleja.Opin heiltä sen,miten ei kannata toimia ja aion antaa paremman esimerkin omalle lapselleni.

No one and nothing can free you but your own understanding. — Ajahn Chah
http://www.heseva.fi/fi/heseva-kuntoutus-fatiikki-%E2%80%93-lupa-laiskotella-vai-jotain-ihan-muuta

http://www.neuroliitto.fi/tietoa/ms-tauti/liikunta



Mitäs me tästä opimme?


Ajatus on ollut viime aikoina tavalla tai toisella luopumisessa ja pettymyksissä.Niiden tuskassa lähinnä.Siinä,onko sen tunteen kokemisessa eroja ja minkälaisia?Onhan toki.Rajaan sen ajatuksen ehkä vielä niihin isompiin kuin ketsupista tai päiväunista luopuminen.Tilannetajua 🙂

Elämän oppitunti

Lapsukaiseni odotti kovasti pääsevänsä leikkimään tänään parhaan kaverinsa kanssa.He eivät näe kovin usein ja siitäkin syystä tätä päivää oli tietysti odotettu.Aamusta hän vaikutti hieman väsyneeltä ja levottomaltakin.Puhuttiin siitä,että jännittää kovasti.Jossain vaiheessa hän sanoi,että päätä särkee.Mietin tietysti ääneen,että onkohan tulossa sairaaksi?Siihen lapsukainen vastasi jyrkästi ei ja ettei päätä sittenkään säre.Ajatteli tietysti,ettei pääse sitten kaverinsa luokse leikkimään.Kuulostelin aamupäivällä,että hieman niiskuttaa ja sitten hän sanoi jälleen päätänsä särkevän.Menin hänen viereensä ja tunnusteli josko kuumetta on.Näin kyyneleet hänen silmissään ja ymmärsin,että hän käsittää ettei tänään ole se kauan odotettu kohtaaminen bestiksen kanssa.Otin hänet syliin ja edelleen reippaana kyyneleet valuen yritti ehdottaa,että jos kuumetta ei ole,hän voisi mennä?Vastasin vain,että kokeillanpas syödä ja toivoin,että hän itsekin huomaa oman olotilansa,kun aletaan touhuamaan käsien pesua ja ruokailua.Huomasi kyllä.Tuli kylmä,väsy ja räkä valui.Sanoin,että katsomme seuraavan leikkipäivän heti kun on parantunut.Voi miten sattui sydämeen nähdä se pettymyksen nieleminen.Kuinka kovasti hän oli odottanut!Aina elämä ei kuitenkaan mene niin.Tulee pettymyksiä.Keskityin kertomaan hänelle,että flunssa menee ohi ja on mahdottoman paljon mukavampi leikkiä kaverin kanssa,kun on pirteä ja terve.Tajusin,että tällaisen vajaa eskari-ikäisen tunteet ovat isoja.Pettymykset kovia ja niinhän se elämä kasvattaa.Rutistin ja silittelin pientäni ja hän nukahti.Tiedän,että siellä toisessakin kotona käsitellään samaa pettymystä.Se hyvä päivä tulee kuitenkin!

Toisen tilaan asettuessa,haen aina itselleni tueksi omia kokemuksia.Siten suurin piirtein voi kuvitella miltä toisesta tuntuu.Toki olemme kaikki erilaisia ja suhtautuminen voi olla toinen kuin itsellä on ollut.Tässä tämän päivän tapauksessa,omaksi muistokseni nousi eräs tapahtuma joka oli valtava pettymys.

Katkera kertomus

Olimme ala-asteella keränneet luokkaretkirahaa neljä vuotta.Minun elämässäni se tarkoitti kaiken tehdyn myyntityön,esiintymisten ja niiden harjoittelun lisäksi myös sitä,että vein koko kotoa saadun viikkorahan kouluun.Kuudennella luokalla meille selvisi,että olemme kovalla työllä saaneet kerätyksi niin paljon rahaa,että voisimme lähteä viikoksi jonnekin välimeren valtioon lomalle.Ja niin kävi.Matka varattiin,rahat laskettiin.Jokaiselle luokkamme oppilaalle jäi satasia käyttörahaksi.Vaikka en ollut luokan suosikkioppilas,minulla oli muutama kaveri joiden kanssa odotimme matkaa ja suunnittelimme sitä kovasti.Viikko Kreikassa!

H-hetki lähestyy

Kohokohta oli jo vajaan viikon päässä.Sairastuin keuhkoputken tulehdukseen.Makasin kotona kuumeessa ja odotin epätoivoisesti taudin hellittävän.Äiti käytti lääkärillä,mutta hän ei avannut ovea luokkakavereilleni eikä opettajallenikaan.He olivat yrittäneet käydä sanomassa,että ei haittaisi vaikka olisin sairas.Myös sairaanhoitajia oli lähdössä mukaan,joten minulle olisi hoito sielläkin.Äiti ei avannut,koska näki ketä ovelle tuli.Hän ei vastannut myöskään puhelimeen.Makasin pedissä ja tiesin kyllä ketä oven takana oli.Äiti käski minun vain pysyä hiljaa.Postiluukusta tipahti viimeisellä käynnillä lentoliput ja se käyttöraha.Sitten koitti se lomalle lähtöpäivä.He yrittivät tavoittaa minua vielä kerran.Sitten se oli siinä.Makasin sairaana sängyssä ja itkin.Tunne oli jotain sanoin kuvaamatonta.Minulla,köyhällä lapsella,jolla ei ollut oikein mitään elämässä,olisi ollut mahdollisuus käydä ulkomailla.Kreikassa hyvänen aika!Viikko!Poissa kotoa,poissa kaikesta.Olin niin kuvitellut tulevani sieltä takaisin toisena ihmisenä,positiivisen kokemuksen rikkaampana,itsevarmempana ja lähes tavallisena ihmisenä.Siinä se meni,puhallettuna tuuleen.Tiesin lentokoneen lähtöajan ja lennon keston.Katsoin kellosta ja kuvittelin heidät kaikki siellä koneessa ja kuvittelin sen jännittyneen tunnelman ja innostuksen,joka varmasti ilmassa olisi.Kuvittelin näkymät lentokoneen ikkunasta,kun se liitäisi pilvissä.Välillä väsyin ja välillä itkin katkerasti.Äiti kävi vieressäni istumassa lyhyitä hetkiä,otti toki osaa tuskaani,miedosti.Suurimman osan sairastusajasta olin yksin,omassa huoneessani,jonka ovi piti aina laittaa kiinni.Koko sairastamiseni ajan,äiti ja hänen miehensä käyttivät alkoholia kuten ennenkin.Pelkäsin,että heillä tulisi tappelu ja en voisi tehdä mitään,kun makaan kuumeessa.He olivat kuitenkin ihmisiksi.Oveni pysyi kiinni,etten vain vaatisi yhtään liikaa mitään.Mutta se,ettei heillä ollut sellaisia riitoja joissa minua olisi tarvittu,sai tuntemaan turhautuneisuutta.Melkein toivoin,että olisin enemmän sairas ja sitten tunsin suuttumusta siitä,että minun pitää tuntea niin.

Lisää tulta pesään

Paranin lopulta.Olin sen ajan kotona,kun toiset olivat reissussa.Palasin kouluun,silloin kun muutkin tulivat.Yritin valmistautua hymyilemään,kun he kertoisivat innostuneena matkastaan.Poskilihakset eivät suostuneet toimimaan kovin hyvin.Sitten kuulin eräältä luokkani pojalta,että minun olisi pitänyt olla koulussa silloin,kun he olivat luokkaretkellä.Hän katsoi asiakseen ilmoittaa nenäkkäästi näin,kun ensin oli kysynyt sairastinko ihan koko sen loman ajan.Lapset osaavat olla julmia..Sitten alkoi opettajan kuulustelu.Missä olit silloin,kun kävimme oven takana?Hän oli ottanut kellon ajat ja päivät ylös,kuten myös ne kerrat kun oli yrittänyt soittaa.Mutta niin oli äitikin ja sen pohjalta minulla oli peitetarina valmiina.Jaa miksikö?Ihan vain siksi,ettei äiti ollut jostain syystä halunnut kohdata opettajaani tai ketään muutakaan ja sitähän ei voi tietenkään sanoa!Tietysti olisi parempi,että valehtelisin.Olin siis ollut lääkärireissuilla juuri silloin,vaikka totuus on,etten ollut siellä kertaakaan silloin,kun he olivat käyneet.Lääkärillä en käynyt kuin kerran.Opettaja vahvisti myös sen,että minun todellakin olisi pitänyt palata kouluun heti parannuttuani.Sehän oli opintoreissu myös heillä,ihan normaaleja oppitunteja kuulema.Minä olisin touhunnut päivät vahtimestarin kanssa jotain.Jaahah…Minun olisi se pitänyt tietysti tietää.Suonette anteeksi etten osannut sairaana ajatella ja pettymyksen taakkakin oli niin valtava,että kaikki järjellinen tahtoi jäädä sen alle.Äiti piti huolen ainoastaan peitetarinasta pelastaakseen oman nahkansa eikä hän ollut osallistunut koulunkäyntiini ennekään.Miksi nytkään.Opettaja kysyi myös olinko ihan oikeasti ollut sairas?Vai eikö äitini päästänyt minua reissuun?Tuossa kohden hermoni taisivat mennä.Tiesin,ettei minua uskottu.Olihan minulla poissaoloja muutenkin enemmän kuin muilla.Joskus toivoin,että vaikka parvi korppeja tulisi ja hakisi minut omieni pariin…No,arvata saattaa,että tämäkään ei parantanut asemiani yhtään luokkakavereideni keskuudessa.Outolintu mikä outolintu.Kuulin lintsariksi nimittelyä.Kuinkas kävi sille rahalle,joka oli minun osuuteni reissusta?Likemmäs tuhat markkaa.Sain siitä pari sataa siihen,että ostin itselleni käytetyn pyörän,kun edellinen oli varastettu.Loput jäi äidille.

Lapsen pettymykset

Tämä muisto tuli siis mieleeni,kun näin lapseni pettymyksen.Ikä on eri ja tilanne on eri.Näin siinä silti todella paljon samaa tunnepuolella,mutta onneksi lohtuna hänelle on se,että tämä ei ollut ainutlaatuinen tilanne.Siis niin,etteikö tulisi toinen mahdollisuus.Voin sanoa hänelle,että tulee uusia leikkipäiviä.Parempia kuin nyt,sitten terveenä.Rakastan sitä tunnetta,kun voin yrittää tehdä lapseni elämästä paremman ja olla tukena hänelle.Maailman tärkeimpiä asioita!

Elämä sattuu

Paras ystäväni on sairastunut syöpään.Paranemisennuste ei ole paras mahdollinen.Olemme puhuneet,vielä enemmän kirjoitelleet,niistä tunteista,joita hän nyt käy läpi.Pettymystä ja luopumista.En ole koskaan sairastunut kuoleman vakavasti,puhumattakaan lapsestani.Tietyissä todella tärkeissä kokemuksissa vain voi olla paljon samaa,tunnepuolella.Niin,että voi antaa toiselle ymmärrystä.Koskaan ei voi mennä toisen pään sisään ja tietää mikä se fiilis oikeasti prikuulleen on.Avoimuus on tärkeää,kuten ehdottomasti myös kuunteleminen.Eikä koskaan pidä liikaa ns. arvoltaan, verrata keskenään eri ihmisten eri tunteita eri tilanteista.Sattuu,kun sattuu ja se todella voi sattua!Meillä pitää olla avoin sydän ja läsnäolon taito,niin itseämme kuin lähimmäisiämme kohtaan.Jos itse ei voi auttaa,joku toinen ehkä voi.Toivottavasti jokaisella on jossain aina joku,jonka puoleen voi kääntyä!Niin lapsella kuin aikuisella.



Taivas ei tippunutkaan :)


Olen levännyt.Myrsky on takana.Muistelin ankarasti sitä,mikä ajatukseni ja asenteeni yleensä on.Mietin,minne se katosi ja kauankohan meinaa olla poissa?Ja sitten tietysti ollut miettimättä,kun eihän se yleensä mihinkään johda 🙂 Sitten sitä koittaa luottaa vain siihen kliseiseen perusjuttuun,”Kyllä se siitä”…Lopputulos on nyt hyvä ja vahvistuu päivä päivältä.Liekö tuo ihana arki muistutellut jonkilaisen järjen hivenen ja ryhdin takaisin elämään.Hyvän levon lisäksi.

Lepo ensin

Seuraavalla kerralla jätän huolestumatta siitä,että huolestun.Ei siis mitään kerrostuplahuolestumista tai ahdistumista.Tunteet ovat ihan normaaleja ja jos jollakin kerralla sattuu vähän lujempaa..no,se on vain kestettävä.Siinä tietyssä kajahtaneisuuden pisteessä umpiväsyneenä on melko turha koittaa raapia kasaan sellaista selkeää just-nyt-heti-toimivaa ohjeajatusta.Siispä tärkeintä on levätä ja antaa pahimman mylläyksen olla rauhassa ja laskeutua.Kyllä se ajatus kertoo sitten,kun se viimein uskaltautuu ulos jotain neuvomaan.Silloin,kun se sitten tekee niin,sitä on syytä kuunnella.Se osaa olla hyvin ymmärtävä.

Pako

Onhan siinä haasteensa.Kun mikään ei oikeastaan edes kiinnosta,taikka sitten ei vain jaksa siirtää ajatusta sieltä mustista vesistä johonkin muuhun.Mihinkään ei osaa keskittyä.Kuten vaikka lukemiseen.Mutta jos laittaa telkkarin päälle,lukee ainakin viittä nettisivua yhtäaikaa,koittaa samalla kirjoitella tekstiviestejä ja kuuntelee myös vielä musiikkia,ja tähän voi lisätä mitä vain keksii,tulee se tunne vastaan,kun haluaisi vain tehdä jotakin ihan rauhassa 🙂 Tai sitten nukahtaa.Eikä sekään huono vaihtoehto.

Itseymmärrys

Olen voinut joskus olla läheisriippuvainen,masentunut ja ahdistunut.Paljonkin.Aiemmissa kirjoituksissa jonkin verran käsittelinkin niitä tunteita ja niistä irtaantumista,varmaan kirjoitan niistä vielä jatkossakin.Tänä päivänä en voi enää sanoa olevani alkoholistivanhempieni tai muista vastaavista syistä läheisriippuvainen,masentunut tai ahdistunut.Jäänteitä voi olla,tai sitten jokin osa kuuluu luonteeseen tai tai tai…Elämässä tulee heikkoja hetkiä,jotka sisältävät kaikkia edellä mainittuja ja paljon muita. Oman tunnemyrskyni aiheutti ikävät uutiset ja oman tautini väsymys yhteensä.Hormoneitakin syytetään usein 🙂 En aio jäädä siihen roikkumaan sen enempää.Se tunne oli ja meni.Tartuin siihen köyteen mikä oli hyvä ja odotin että myrsky laantuu.Ei sitä köyttä kunnolla näe,kun vettä tulee vaakatasossa 24 m/s.Sormetkin siinä vaiheessa kylmettyneet niin,ettei tiedä pitääkö jostain edes kiinni.Johonkin on silti luotettava.Se utuinen muistikuva siitä,että siinä se on ollut ja siitä roikuin kiinni.Myrskyn jälkeen tuntuu hetken raskaalta,joka paikka on avohaavoilla ja kirvelee,mutta siitä toipuu kyllä.Itseänsä pitää hoitaa,kuten hoitaisi parasta ystäväänsäkin! Hoitaa-sanan tilalle käy hyvin myös ymmärtää,rakastaa,välittää jne.Hyvä,että tiedätte pointtini 🙂

Rauha

Tällä hetkellä vakavat tilanteet ovat pysyneet vakaana.Odottelua.Odotellessa voi silti elää ja siksi onkin loistavaa,että arki viimein alkoi.Aloitin tänään lauluopinnot ja lapsukaisenkin harrastukset jatkuvat taas.Ihan loistavia nuo kiinnekohdat säännöllisesti joka viikko!On jotain positiivista mitä odottaa ja mihin keskittyä.Nyt voi tehdä taas asian kerrallaan 😉



Unohtumattomat ihmiset


Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet



Elämä löytää tiensä


Olin irti äidistä.Viimein minusta tuntui siltä,ettei hänen tekemisensä tai sanomisensa voineet loukata minua.Hänen auktoriteettinsa minun silmissäni oli viimein sortunut.Jatkoa postaukselle : Valitse taistelusi

Mietin usein sitä,olenko julma?Olenko vajonnut samaan katkeruuteen kuin äitini?Näinkö tämän kuuluu mennä?Ei tuntunut oikealta.

Ymmärtämisen tuskaa

Olin lapsesta asti kuullut äidin kertomukset siitä,kuinka hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä,hänen vaikeasta lapsuudestaan ja siitä kuinka hän oli menettänyt kolme poikaansa avioerossa.Minä yritin ymmärtää,aina.Kaikki mitä äiti teki kännissä,kaikki hänen valheverkkonsa,kylmyytensä,itsekeskeisyyden,kaiken.Mietin hänen taustaansa ja oletin käytöksen johtuvan sieltä.En ollut ikinä sitä mieltä,että ihminen olisi paha,yksikään.Jokaisella on taustavärittäjänsä.Sen ajatuksen kanssa olin siis elänyt lapsesta asti ja nyt se pitäisi heittää pois?Eikö se niin olisi,jos kylmästi katkaisisin välit enkä ajattelisi enää häntä?Onneksi jokin ääni toisti sisälläni sitä samaa asiaa :”Sinulla on nyt oma elämäsi.Et ole vastuussa äidistäsi,etkä ole hänelle mitään velkaa.Ymmärrä itseäsi.”Siihen ajatukseen pääsin aina helpommin ja helpommin.Minua silti häiritsi se,että minä itse muistutin vanhempiani.

Mikä geeniyhdistelmä!

Rikkonainen perhe,alkoholismi,insesti,syrjintä ja mitkä muut,tekivät minut minnekään kuulumattomaksi.Olisin halunnut olla osa jotain.Tuntea yhteenkuuluvuutta.Tietämättäni ja tietoisestikin hain itsestäni yhdennäköisyyttä vanhempieni ja sisarpuolteni kanssa.Hain yhtäläisyyksiä myös luonteenpiirteistä.Se oli järkyttävää.Joskus toivoin,että isäni olisikin joku aivan muu.Hetkellisesti sain vapautuksen insestin taakasta,ei se silti olisi mitään pelastanut.Ne hetket,kun huomasin itse olevani kuin äitini tai isäni,olivat karmeita.Eihän minusta tule huomaamattani samanlainen kuin he ovat?!En saanut rauhaa.Halusin samanlaisuutta,mutta sitten en pystynyt hyväksymään sitä,että minussa olisi tippaakaan mitään heiltä perittyä.Yritin lakata miettimästä sitä.Ajattelin olevani geenien sekoitus juuri niin paljon,että en muistuttaisi kumpaakaan.Olisin ihan yksinäinen geenisekoitus.Sen ajatuksen kanssa voisin elää helpommin ja hyväksyä itseni.

Laumasielu

Ajan kuluessa,aloin olla sinut itseni kanssa.Tavallisissa arkitilanteissa,en enää säikähtänyt sitä, jos jokin tekemisessäni toi isän tai äidin mieleeni.Ymmärsin,että yksi ainoa luonteenpiirre kahdessa tai kymmenessä ihmisessä,ei tee heistä vielä samanlaisia.Suhtautuminen elämään,moraalikäsitys,arvomaailma,ne tekevät meistä erilaisia.Tapa siivota,puhua ihmisten kanssa tai tapa ajatella voi siis muistuttaa jompaa kumpaa vanhemmistani.Sen voisin hyväksyä.Se ei silti tee meistä samaa ihmistä samoine ongelmineen.Tuo ajatus oli helpottava,koska nyt voisin hyväksyä niitä perinnöllisiä ominaisuuksia,jotka samalla määrittelevät minut kuuluvaksi johonkin.Rauha sen asian suhteen saavutettu.

Rajojen hakemista

Meni pitkän aikaa, ennen kuin seuraavan kerran, rattijuopumusoikeudenkäynnin jälkeen, olin äitiin yhteydessä.Tunsin itseni tarpeeksi kestäväksi.Toisaalta minusta tuntui,että tuota uutta asennettani oli harjoiteltava.

Olin tuolloin 25.Sitä en muista kumpi meistä soitti,äiti vai minä.Se oli kuitenkin yksi järkyttävimmistä keskusteluista.Olen tyytyväinen ainoastaan siihen,että sain omat hermoni pidettyä kasassa enkä antanut äidin tapansa mukaan puhumalla hämmentää ja ohjata pois olennaisista asioista.En enää muista tarkempaa sisältöä.Ainoastaan sen,kuinka hän kertoi minun aina olleen enemmän ystävä.Lapsenaan hän ei ole osannut minua ajatella.Hänen mielestään syy meidän väliemme hiertymiseen (ei tietenkään ole alkoholiongelma) on ollut se kun viettelin isäni……Anteeksi,mitä juuri sanoit minun tehneeni?!!PUM!

Tiesin silloin yläasteikäisenä,hänen uskovan ne isän selitykset,mutta siitä oli jo aikaa,yli kymmenen vuotta!Olin kai kuvitellut,että äiti olisi tullut järkiinsä.Olihan hän ollut oikeudenkäynnissä todistajanakin.Sitten tajusin,että emmehän me olleet puhuneet mitään koko asiasta sen jälkeen.Olin aika turta tuon puhelun jälkeen.Selvisin siitä kuitenkin.Luultavasti siksi,että aivoni eivät vieläkään pysty käsittämään,miten äiti-ihminen voi sanoa jotain tuollaista,ihan kaikessa rauhassa?!Kävelin hetken aikaa ympäri taloa,puistelin epäuskoisena päätäni ja taisin suorastaan huutaa.Se meni silti ohi.Opin,että olin vielä hauras ja annoin itselleni aikaa reilusti ennen seuraavaa yhteydenottoa.Aloin ajatella äitiä sairaana ihmisenä,alkoholisti ja narsisti.Me emme siis ole samalla viivalla,voin edelleen ymmärtää,itseni vuoksi.

Pieni elämä,suuri muutos

Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen,huomasin viimein olevani raskaana!Olin 27 vuotias,opiskelin ammattikorkeassa ja olin välillä töissäkin.Elämä oli mahtavaa!Olimme harkinneet lapsettomuushoitoja,mitään selkeää syytä lapsettomuudelle ei koskaan löytynyt.Lopulta päädyimme vain jatkamaan yhteiseloamme kaksin ja koirakin sai tulla.Olimme aina ajatelleet,että lapset ensin,sitten koira.Miten hölmöä 🙂 Tuo uutinen pienestä tulokkaasta oli ihan käsittämätön!Se oli siis sittenkin mahdollista.Maailma oli mahtava paikka.Kaikki palat loksahtelivat kohdalleen.

Äiti ei ollut ensimmäinen,joka uutisesta kuuli, vaan ala-asteelta asti mahtavana kaverina pysynyt, lapseni tuleva kummi.

Alkoholiongelman kohtaaminen

Äidin reaktio oli silti yllättävä.Hän osittain myönsi alkoholiongelmansa,osittain.Hän ei kai voinut oikein hyvin.Kävin hänen luonaan ja lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni hänet irti,käytännössä annoin hänelle sydän vereni.Tuo äidin osittainen myöntäminen,sai kaiken sen katkeruuden ja vihan katoamaan minusta.Olin hyvin varovainen yhteydenpidossani,etten saisi hänen puolustustaan nousemaan.Luottaisin siihen,että hän itse tietää nyt ongelmansa.Hän kuulosti usein hyvin masentuneelta.Minusta se oli hienoa.Nyt näin sen ainaisen teatterin taakse.Hän oli ihminen.

Olin loppupuolella raskauttani jo menossa,kun äiti vietiin yliopistolliseen sairaalaan.Hän oli voinut erittäin huonosti ja syyksi oli paljastunut maksan tila.Se ei ollut hyvä enää.Ei tippaakaan alkoholia enää.En voinut olla muuta kuin onnellinen.Nytkö elämä kääntyisi niin,että lapsellani olisi toinenkin mummu aktiivisesti elämässä mukana?Minä saattaisin saada ehkä äidin.Se tosin oli aika epätodennäköistä.Minulla ei ollut tarvetta sellaiselle eikä luottamustakaan tarpeeksi.Päätin silti antaa sillekin mahdollisuuden.

The End tällä erää

Tuosta ajan jaksosta on vaikea kirjoittaa selkeästi.Siellä on niin paljon ajatuksia,tilanteita ja tunteita.Tulen niitä siis jatkossakin kirjoittamaan.Kuten myös insestin ja pedofilian tuomista ajatuksista.

Se minkä kävin läpi 20-30 vuotiaana,oli tärkeää.Minulla oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä.Olen utelias ajatusten syövereitä kohtaan ja se varmasti on auttanut paljon jaksamisessa.Vertaistukenani oli Hän ja edellä mainittu lapseni kummi.Löysin myös itsestäni terveen eskapistin ja pääsen tarpeen tullen pakenemaan helposti fantasia elokuvien,kirjallisuuden tai musiikin maailmaan.Toisaalta uskon,ettei kyse ole täysin pakenemisesta,vaan alitajuisesta toisenlaisesta käsittelytavasta,silloin kun selkeä järki loppuu kesken 🙂 Tarvitsen satuja,siinä missä lapsetkin.Hoidan siis sisäistä lastani 🙂



http://www.narsistienuhrientuki.fi/auttavat_tahot/
http://www.lasinenlapsuus.fi/