Kiitos äiti.


Kiitos äiti.
Kiitos,että voin ottaa esimerkistäsi opiksi ja antaa lapselleni turvallisen juhlapäivän.Sinun luomasi juhlapäivät,kuten vappu,ei poikennut suuresti kaikista muista ryyppypäivistäsi.En muista olivatko itsemurhayrityksesi kenties vappuna vai jonain muuna tavallisena arkipäivänä.En muista olivatko juuri vaput niitä päiviä,kun kotini täyttyi humalaisista ihmisistä,metelistä ja tupakansavusta.En muista oliko silloin kenties vappu,koska sille ominaiset koristukset eivät kuuluneet minulle.Meillä ei ollut munkkeja,donitseja tai simaa,koska et itse pitänyt niistä.Ilmapallot ja serpentiinit olivat sinulle mieleisilläsi paikoilla ja niihin koskeminen oli ehdottomasti kielletty sotkun välttämiseksi.Se oli sinun juhlasi,joka minun täytyi vain sietää.
Kiitos,että opetit minulle mitä olisin halunnut,annan sen lapselleni.

Kiitos siitä,että tiedän mitä turvattomuus on.Sinun humalaisia reaktioitasi sai pelätä.Osaisinko olla juhlapäivänäsi tarpeeksi huomaamaton,jotten pilaisi yritystäsi rentoutua?Löytäisinkö kodistani paikan humalaisten ihmisten keskeltä,vierestä vai yksinäisestä huoneestani?Nämä ihmiset olivat erilaisia,toinen mongersi jotain josta ei saanut selvää ja toinen puhui huutamalla.Eräs on edelleenkin tunnettu ”kylähullu”.Yritin kyllä kuulua joukkoon,mutta en jaksanut.Väsyin ja menin huoneeseeni toivomaan,että kaikki päättyisi pian.En tosin yhtään tiennyt miten kaikki tänään taas päättyisi.En ollut turvassa,eikä minulla ollut pakopaikkaa.Silmät lasittuneina istuin ja kuuntelin meteliä.Humalaiset ihmiset keskustelivat isosti,koska musiikki pauhasi lujaa.Oli vanhempia ja nuorempia ihmisiä.Vanhimman veljeni kaverit olivat myös tervetulleita äidin juhlaan.Kuunnellessa yritin ennakoida,tuleeko jostain puheenaiheesta tappelu,äidin äänensävy kertoi paljon.Kiitos äiti,että tiedän lapseni tarvitsevan turvallisen ympäristön.

Kiitos,kun opetit ottamaan vastuuta.Jätit minut yksin illan päätteeksi kotiin,huolehtimaan iltapalastani,nukkumaan menostani ja ennen kaikkea sinusta.Tulin yöllä hakemaan sinua paikallisesta räkälästä.Löysin sinut savun seasta istumassa vieraiden miesten seurassa ja häpeissäsi käskit minua vain poistumaan.En tuntenut katsetta silmissäsi.Se ei ollut äitini.Olin hyvin huolissani.Yritin luottaa siihen,että minun kuuluisi nyt vain mennä kotiin ja sinä tulisit myöhemmin perässä.

Kiitos siitä,että vedit draamasi tappiin asti.Nyt tiedän,että sisäinen lapsesi kaipasi huomiota.Kun joku muu ei ollut antanut sitä sinulle tarpeeksi illan tai yön aikana,hait sitä minulta.Sitä en ymmärrä,miksi se piti tehdä niin vaikean kaavan kautta.Olisi riittänyt,että olisit halunnut minut vaikka viereesi.Sen sijaan leikit kuolevaa pintanaarmut ranteissasi.Huusit kuoleman tuskissasi lattialla,josta yritin epätoivoisesti sinua haalata sohvalle.Et kuullut mitä sinulle sanoin.Luulin,että olit tajuton.Luulin,että kuolet.Itkin vieressäsi hysteerisenä,pyysin sinua olemaan kuolematta ja että rakastan sinua ja kerroin soittavani ambulanssin.Havahduit henkiin ja ohjeistit hakemaan vettä.Olin onnellinen,että palasit henkiin.Eräänä yönä näin painajaista,että sinun pääsi roikkui samannäköisenä, kuin tämän postauksen kuva,keittönpöytämme päällä olevasta lampusta.En tänä päivänäkään siedä sitä,jos keittiössämme palaa lamppu vain pöydän päällä.Kiitos siitä kokemuksesta.Nyt tiedän mihin käsittelemättömät asiat voivat pahimmillaan johtaa.Tiedän,että minun on huolehdittava itsestäni,ettei lapseni tarvitse koskaan kokea samaa.

Kiitos,että opetit ottamaan toiset huomioon.Juhlapäivän jälkeisenä aamuna halusin siivota jälkesi pois.Etenkin,jos olin juuri edeltävänä yönä saanut sinut kuolleista takaisin.Halusin osoittaa sinulle,kuinka kiitollinen olen olemassaolostasi,kuinka paljon rakastan sinua.Halusin,että voit aloittaa uuden päivän paremmalla mielellä.Hyvä siivo kotona oli sinulle tärkeää.Herättyäni kävelin keittiöön ja näky oli järkyttävä.Minun kodissani.Äidille maailman tärkein siivo oli sydäntäsärkevää katsottavaa.Saatuani siivottua kaikki tyhjät kaljapullot ja viinapullot pois,tupakan tumpit ja tuhkat,roskat ja joskus jopa sirpaleet,kuulin kun huusit minua.Olit todella huonossa kunnossa,oksensit.Opastit minua hakemaan vettä tietynlaisessa isossa peltimitassa.Ja sen oli oltava kylmää.Joit sen tyytyväisenä ja sitten pyysit minua paistamaan sinulle kanamunia aamiaiseksi.Lisukkeksi piti olla ruisleipäsiivuja ja lenkkiä.Mausteet ja maito tietenkin.Itse en ollut vielä ehtinyt syödä.Mutta ei sen väliä.Sinä olit kuitenkin hengissä.Kiitos,että opetit kuinka toiset otetaan huomioon.Nyt osaan sen ja olen oppinut ottamaan lopulta myös itseni huomioon.Opetan tämän asian lapselleni hieman eri tavalla kuin sinä.Tiedän,ettei sen tarvitse olla niin raskasta.Tiedän myös,kuinka tärkeitä sanoja kiitos ja anteeksi ovat,koska en niitä sinulta koskaan kuullut.

Kiitos myös siitä,että näytit minkälaiseksi muutut humalassa.Sinusta tuli hurjan itsevarma ja sosiaalinen.Varsinainen sanataituri,jollaiseksi en koskaan uskonut voivani itse tulla.Osasit laulaa ja tanssia.Mielipiteesi olivat vankkumattomia ja tiesit kaikesta kaiken.Nämä piirteet olivat joko kokonaan poissa tai hailakoita ilman alkoholia.Kiitos,että opetit minkälainen minä olen.Olen paljon kaltaisesi,vaikkakaan en ollenkaan niin taitava,mutta selvinpäin.Nyt tiedän miksi sinä et ollut selvinpäin oma itsesi.Olit masentunut.Nyt tiedän mitä alkoholi voi saada aikaan noissa piirteissä.Yliampumisen.Nyt olen oppinut miten se menee ja tunnistan omat reaktioni hyvissä ajoin,ennen kuin lapseni tarvitsee niistä kärsiä.Olen oppinut myös,etten ole kuin sinä.Kuten lapsenikaan ei ole minä,vaikka samankaltaisuuksia löytyykin.

Kiitos äiti siitä,että lapsellani on nyt tavallinen arki,vappu ja kaikki muutkin juhlapäivät hänelle nautittavaksi ja opittavaksi.Hän saa kokea ne turvassa ja halutessaan repiä vaikka serpentiiniä.Ilman pelkoa.Ilman hämmennystä.Ilman epävarmuutta.
Kiitos äiti kaikista niistä tärkeistä opeista,jotka ovat saaneet minut ajattelemaan.Huomaamaan sen mitä lapseni tarvitsee,mikä on tärkeää.
Toivottavasti sinä,äiti,opit joskus rakastamaan,niin itseäsi kuin myös lähimmäisiäsi.
Minä opin ja löysin rakkauden.Ehdottoman.

Tässä linkki sivustolle,josta löytyy lapsille ja nuorille auttava puhelin ja chatti.

https://www.mll.fi/mll/auttavatpuhelimet/lnpn/

 



Mainokset

Tulevaisuutemme toivot


Kylläpä on asiat mallillaan…Nyt alkoi taas kiukuttaa,kun lueskelin lakipykäliä yksityisyyden suojasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

On se aika hurjaa,että jos esimerkiksi kolmikymppisenä alat saamaan takaumia ja muistikuvia siitä,että sinua on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi,niin rikos onkin jo vanhentunut??Hupsista,sepäs sattui ikävästi…Tekijä ei joudu koskaan vastuuseen eikä ymmärrykseen siitä mitä on tehnyt.Todennäköisesti toteuttaa sairaalloista toimintaansa jatkossakin.Usealla uhrilla automaattinen itsensä suojaamiskeino on torjua tapahtunut tietoisuudesta.Luin pykälistä,että henkilön täyttäessä 28 vuotta olisi viimeinen mahdollisuus tehdä asiasta rikosilmoitus.Tässäkin tapauksesta riippuen jopa lyhempiä vanhenemisaikoja.

Eräskin tapaus

Tunnen erään,jolle näin on käynyt.Hän ei saanut tehtyä rikosilmoitusta,koska rikos oli vanhentunut.Sitten kävi niin,että epäillyn seksuaalirikoksen tekijän korviin kantautui tämä rikosilmoituksen uhka.Siitä suivaantuneena hän nosti asiasta kunnianloukkaus-syytteen.Kuulleessaan,että tutkittavaksi tulee tässä tapauksessa hänestä levinneen loukkauksen oikeellisuus,hän vetäytyi.Olisi voinut tulla totuus julki..Se oli sinänsä harmi,koska se olisi ollut tuttavalleni se ainoa mahdollisuus selvittää tapahtunut rikos oikeudessa.Tästä on jo aikaa,mutta tämä epäilty rikoksen tekijä on edelleen elossa oleva alkoholisoitunut keski-ikäinen mies,jolla on uusioperheessään lapsia.Toivottavasti tuo pieni näpäytys sai edes ajattelemaan.

Vastuuseen nämä sairaalloiset sekoilijat!

Tuohon lakiin toivoisi ehdottomasti muutosta!Ne ikävät muistot kun voivat ponnahtaa pintaan melko myöhäiselläkin iällä.Ja tekijät pitää saada vastuuseen!Seksuaalirikos jättää uhriinsa jäljet loppuelämäksi.Masennusta,pelkoja,painajaisia,postraumaattisia stressireaktioita ja muita mielialahäiriöitä.Niiden kanssa uhri joutuu taistelemaan pitkään,joskus koko loppu elämänsä.Terapioita,vertaistukiryhmiä,erilaisia lääkityksiä.Noista on uhrin arki tehty.Siihen päälle on yritettävä elää sitä normaalia veronmaksajan elämää.Töissä tai työtön,perheellinen tai yksinäinen.Sillä aikaa rikoksen tekijä jatkaa elämäänsä ”kunniallisena” kansalaisena,alkoholistina,perheellisenä tai kenenä tahansa naapurin mikkona tai maijana.Mahdollisesti uusii rikoksensa.Ei sitä tuskallista taakkaa mikään tuomio pois vie,mutta uhri on saanut oikeutta.Hänet on kuultu ja teko määritelty rangaistavaksi,se on tärkeää mielenterveyden ja selviytymisen kannalta uhrin tulevaisuudessa.Hän toivon mukaan saa kerättyä sirpaleensa ja voi rakentaa vielä valoisan tulevaisuuden.Eläköön toivo myös siitä,ettei tältä rikoksen tekijältä tulisi enää uusia uhreja.Soisin rangaistusten olevan enemmän,paljon enemmän kuin nykyään näyttää olevan Suomessa.Saanko ehdottaa kastrointia?Mikään ehdottoman vankeusrangaistuksen mitta ei riitä korvaamaan pirstaleiksi rikottua ihmistä.Henkinen murha.

Rikos vanhentunut

Mitäs sitten,kun rikos on vanhentunut?Yksityisyyden suojan loukkaamisen pelossa,uhri ei itseään tai muita auttaakseen voi kertoa missään julkisesti tapahtumasta,facebookissa,blogissa,sähköpostissa?Vain suljettujen ovien takana.Hyss hyss.Tulee vähän ristiriitainen olo,että ketä tämä laki tässä tapauksessa suojelee lopulta??-Rikoksen tekijää.Korjatkaa ihmeessä,jos en nyt ymmärrä aivan oikein?

Pelastakaa lapset!

Meitä uhreja on yhtä lailla ulospäin suuntautuneita kuin hiljaisiakin.Kaikki eivät halua puhua julki omilla kasvoillaan.On kuitenkin heitä,jotka ahdistuvat asioiden piilottelusta ja kokevat salailun myötä vielä enemmän häpeää.Entäpäs se hyöty,että seksuaalirikoksista julkisesti kertominen laskee uhrien kynnystä hakea itselleen apua ja oikeutta?Pelastaa ehkä jonkun lapsen kohtalon?Tapausten esiintuleminen lisää uhrien ymmärrystä itseään kohtaan,kuten myös kaikkien kansalaisten tietoa aiheesta.Niin,se on erittäin inhottava aihe…MUTTA SITÄ TAPAHTUU KOKO AJAN! Like it or not.

Millä saadaan pelastettua nuo lapset,joiden sanotaan olevan tulevaisuutemme toivo?

Onko ihan oikeasti niin,ettei seksuaalisen hyväksikäytön uhri voi rohkeasti kertoa elämän kokemuksestaan,joka häneen on valtavasti ihmisenä vaikuttanut,omilla kasvoillaan julkisesti,hyötykäyttöön!? Ja olisiko se sitten kunnianloukkaus vai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä?Saa valaista!

Tässä otteita rikoslaista:

Kunnian suojeleminen

Rikoslain 24 luvun 9 §:n mukaan kunnianloukkauksesta tuomitaan se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka
muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista.
Kunnianloukkauksesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.[32]

Yksityiselämän suoja

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen syyllistyy levittämällä sellaisia toisen yksityiselämään kuuluvia tietoja, joiden leviäminen voi aiheuttaa kärsimystä sille, jota tieto koskee. Teosta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikos eroaa kunnianloukkauksesta siten, että siinä on kysymys oikeellisen tiedon levittämisestä, kun taas kunnianloukkauksessa on ensisijaisesti kyse valheellisen tiedon levittämisestä. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on sisältörikos, jossa rikos tehdään saattamalla tietoa julkisuuteen.[34] Tämän teon säätämisellä rangaistavaksi halutaan suojella oikeutta yksityiselämään.

Ja tässä pari linkkiä:

http://traumajadissosiaatio.fi/traumanjalkeinen-stressihairio-ptsd-2/

://kansanmuisti.fi/document/kk-674-2012/



Empatia,pala omaa itseä


Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.



Jokainen oma pieni persoona,suuressa maailmassa


Joskus silloin,kun elin vielä alkoholistiperheen aktiivijäsenenä,jaoin ihmiset raa’asti kahteen kastiin.Oli tämä ongelmainen pohjasakka ja sitten se yläluokka,jolla kaikki oli hyvin.Aika raju jako,mutta muusta en tiennyt.Tämä jako oli hyvin lähellä sitä,kun koulun uimaopetuksessa meidät jaettiin kahtia niihin,jotka osaavat ja niihin,jotka tarvitsevat harjoitusta.Minä kuuluin siinäkin sinne harjoittelupuolelle 🙂

Tämä jako tietysti herätti mielessäni kateutta ja katkeruutta.Miksi toisilla on kaikki elämän eväät valmiina,miksi toiset ovat rakastettuja,miksi heille kaikki tuntuu olevan helppoa? Ja vastaus oli tietysti se,että yläluokassa oli aina kaikki hyvin,eikä siellä jäänyt yksin.

Luokittelun alkeet

Niinpä,kun pääsin viimein muuttamaan omilleni,aloin uudelleen arvioimaan tuota jakoa.Huomasin nimittäin,etten missään nimessä halua kuulua siihen alempaan kastiin.Ei enää.Se ei tuntunut hyvältä,eikä omalta.Silloinhan olisin vain jatkanut siitä mihin vanhempieni kanssa jäin,heidän elämäänsä.Vellonut epäonnistumisessa ja epävarmuudessa ja unohtanut vastuuni ihmisenä.Mutta minulla ei ollut käsitystäkään,miten sieltä muutetaan yhtäkkiä sinne huippuonnellisten ja menestyvien ihmisten joukkoon.Oli pakko luoda lisää ihmisryhmiä.Kolmas ryhmä,menossa kohti yläluokkaa,oli sitten se,johon kuuluin.Aloin silmäillä ympärilleni,kuinka moni muu siihen ryhmään kuului?Tietysti olisi ollut kiva saada vertaiskokemusta erilaisista toimintatavoista kohti onnellista elämää.Ne ihmiset olivat varmaan sitten eri paikkakunnalla,kun ei näkynyt…ja toisaalta olin niin ujo,arka ja epäsosiaalinen,etten olisi sellaiseen edes tutustunut,vaikka olisi asunut naapurissa.Tajusin olevani oman ryhmäni alkutekijöissä,harjoitteluasteella.Mutta olinpahan edes jossain muussa,kuin pohjasakassa.Yritin sentään edes.

Aika paljon ryhmiä..

Masennuksen aikana ja sen hellittäessä,huomasin että ihmisryhmiä olikin kertynyt joko kohtuuttoman paljon, tai en vain osannut yhtään luokitella!!Turhauduin ajatukseen ja jätin sen taustalle hakemaan uomiaan.Ihmiskategorioille oli tullut alakategorioita ja niiden alakategorioita…Huh.Mitenkä sellaista käsittelisin?Excelillä??En mitenkään,ei ollut hallinnassa.Mihin itse kuulun?En minnekään?Kuuluuko kukaan muukaan?

Eikö niitä olekaan??

Pääsin harjoittelemaan sosiaalistumistani kouluissa ja työpaikoilla.Aina enemmän olin sekaisin rakentamissani ihmisluokissa ja mietin,ettei siinä tainnut olla mitään järkeä.Jostain syystä näytti,ettei ollutkaan sellaista yläluokkaa,kuin olin kuvitellut?!?Ihminen,jolla oli korkea ammattitaito,työkokemus,perhe,työ ja talo autoineen sekä ikuisuuden kestänyt vakaa parisuhde ja onnelliset lapsuusjoulut,näytti väsyneeltä ja vaikutti levottomalta.Piirteitä,joita en voi kadehtia.Hänen puheensa sivulauseista saattoi pistää korvaan asioita,jotka eivät minun mielestäni menneet ihan niin,tai herättivät muutoin suurta ihmetystä.Koska itseluottamukseni oli huono ja auktoriteetin kunnioitus(pelko) huipussaan,en tietystikään tuonut omia ajatuksiani esille,vaan mietin,että minun täytyy olla jotenkin tosi hakoteillä.Jokin käski silti pitämään kiinni myöskin niistä omista ajatuksistani.Ja taas aloin rakentaa jonkinlaista keskiarvoa ajatusten paikkaansa pitävyyksien kesken…

Kuuntele

Vuosien saatossa itseluottamukseni kasvoi.”Yläluokan ihmisistä” näin edelleen asioita,joita en kadehtinut.Heillä oli kateutta,ymmärtämättömyyttä,huono empatiakyky,loppuun kuluttava työmoraali jne. Käytännössä samoja asioita,kuin itsellänikin oli ollut,mutta toisista syistä.Kuulin ajatusmaailmoja,joita en kokenut omikseni.Ne kokemukset saivat joskus aikaan valtavaa ihmetystä,mitä täällä tapahtuu,kuinka joku voi,miten tuo onnistuu jne.?Edelleenkään en omia ajatuksiani ollut mielellään kertomassa.Mutta tällä kertaa siksi,että halusin kuunnella ja ihmetellä rauhassa.Ehkä sen toisen ihmisen ajatuksessa olisi jotain,josta voin oppia?Halusin kasata juuri siitä yhdestä ihmisestä kokonaiskuvan ja ymmärtää.Jos jonkun toisen ajatus ei sovi minulle,se on minun ongelmani,ei hänen.Se sopii sille toiselle ja varmasti syystä.Voin miettiä sitä syytä itsekseni tai kysyä kohteliaasti suoraan tai ihan vaikka antaa olla.

Olin huomannut,ettei ole olemassa ihmisryhmiä,vain yksittäisiä ihmisiä.Ainutlaatuisia persoonia,joihin jokainen pieni tuulenvirekin on tehnyt omanlaisensa jäljen.Enkä todellakaan voi tietää toisen elämästä mitään.En senkään vertaa,jollen kuuntele ja näe.Voin vahvistaa sen itselleni käänteisesti;kukaan ei voi tietää tai arvata mitään minun taustastani.Kuinka kukaan voisi?Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita tai menneeseen näkijöitä.

Ihan vaan persoona tässä moi 🙂

Tänä päivänä en luokittele ihmisiä.Se ei vain ole mahdollista.Omalla kohdallani se oli lopulta haitaksi.Alkuun sillä pääsi,koska oli selkeä päämäärä ja roolimallit,joita kohti pyrkiä.Ajan kuluessa,siihen omaan alempaan ryhmään jäi vähän jumiin.Se oli opittu ajatus omasta ”porukasta”,joka leimasi kuuluvaksi siihen loppuiän.Se leima oli taakka,joka piti ravistaa pois tilaisuuden tullen.Samoin myös kaikilta ihmisiltä,jotka olin itseäni auttaakseni ryhmiin laittanut.Se oli ikään kuin oppimistason vaihto.Se sama toimii ihmisillä,mikä koirillakin.Kun osaa 80 %,voi siirtyä eteenpäin,koska sen edellisen tason opit vahvistuvat siellä uudella tasolla 🙂 Mikä tunne,kun ryhmien rajat aukeaa!Valtava määrä persoonia,yksilöitä erilaisilla nykyhetkillä ja menneisyyksillä.Ei enää vertailua,ei kateutta,ei turhaa kilpailua….tuo ei ollut myyntipuhe tvshopista..:) Lyhyesti tiivistettynä,parin ryhmän jälkeen,olin myös itse valmis hyppäämään omaksi persoonakseni,yhdeksi erilaiseksi yksilöksi toisten erilaisten yksilöiden sekaan.Se ei ole aina helppoa,mutta ei se ole kenellekään.

Jokaisella oma soppansa

Jokainen,eri lähtötekijöistä peräisin oleva,kokee elämässä hyvää ja huonoa.Toiset kokee niitä lapsuudessa,toiset aikuisuudessa ja toiset vanhana.Se minkälainen ihminen on,mitä on oppinut,mikä on oppimisvaiheessa ja mistä tuuli on milloinkin puhaltanut…Vaikuttaa paljon siihen,miten elämän hankaluudet kohdataan.Ne ovat oppimista varten,siinä kuin ne hyvätkin.Kaikki tapahtumat ja kokemukset tuovat tullessaan jotakin joka kasvattaa,ennemmin tai myöhemmin.Se on kaikilla edessä,ennemmin tai myöhemmin.



Vapauttava viha


Viha.Pelottavan vahva tunne.Yksi niistä monista tunteista,jotka ovat meille luonnollisia.Mistä se tulee ja miksi sitä pelätään?

Minä pidän vihaa nykyään normaalina tunteena.Ei se ennen ollut niin.Enhän minä voisi vanhempiani kohtaan tuntea vihaa.Viha oli paha.Miten väärältä se tuntui!Puhumattakaan,kun siihen ajatukseen oli kasvanut ettei sellaiset tunteet ole hyväksyttäviä.Siitä ei seurannut mitään hyvää,vain lannistuminen,lyttääntyminen ja mitätöiminen.Alkoholistivanhempani päättivät aikuisen oikeudella mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.Minulle tehtiin hyvin selväksi,että olen vain kärpäsen paska,joka täytyy hiljentää ja taivuttaa auktoriteetin tahtoon,keinolla millä hyvänsä.Äitini ilmeisesti noudatti tuota linjaa hyvin ennakoivastikin ja purki samalla myös itseään siinä kohden,kun joku ei mennyt hänen mielensä mukaan.Pelkät pöydälle jääneet leivän murut nostattivat hänessä yöllä kotiin saapuessaan raivon.Ja remmin räiskintäänhän sitä sitten heräsin.Samalla kuulin huutoa epäkunnioituksesta ja hänen arvostamisestaan sekä siitä,että hänellehän ei penikat kukkoile.Usein en enää edes ymmärtänyt mitä hän huusi hakatessaan ja olin varma,että hän on erehtynyt henkilöstä..Vihan hallinta olisi voinut olla paikallaan.

Kiltti lapsi

Minulla ei tietystikään lapsena ollut minkäänlaisia aseita puolustaakseni tunteitani.Äidin sanavarasto oli niin pelottavan laaja ja viisaan kuuloinen,ettei minusta irronnut mitään.Minusta tuli kiltti lapsi.Jäljelle jäi vain tyhjä tunne ja ajatus:”Okei.Minun tunteeni on väärä.Mutta miksihän sekin tuntuu väärältä ajatukselta?”.Hyvä,että tuo viimeinen ihmetys jäi elämään.

Tukahdutettu viha

Viha kertoo ihmiselle siitä,että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai hän antaa itse tapahtua niin.Se,kuten muutkaan tunteet,tukahdutettuna ei poistu.Se jää elämään syvälle sisimpään.Silloin se saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.Sen kontrolloiminen on vaikeaa,koska sillä tukahdutetulla tunteella on taipumus saapua salamaakin nopeammin.Jättäen lopulta tunteen kokijan pimentoon siitä,mikä sen ylireagoinnin lopulta aiheutti.Ja kun siihen on kasvanut,ei välttämättä edes huomaa ylireagoineensa.Patoutunut viha muhiessaan aiheuttaa masennusta ja ahdistusta.Epäilen,että äidilläni oli hyvin paljon tällaisia hetkiä.Joku toinen ihminen osaa ehkä pyytää käytöstään anteeksi.Äiti ei tiedä mikä se sana on.

Hyvä vai paha?

Viha on negatiivinen tunne,rakkauden vastakohta.Kasvetaan ajatukseen rakkaus hyvä ja viha paha.Se liittyy moneen negatiiviseen tilanteeseen.Viha on silti aivan yhtä tärkeä,normaali ja hyväksyttävä tunne kuin rakkaus.Kun se saa tulla,se on hallinnassa.Se on toisaalta hyvin luontaista.Vihan ilmaisun jälkeen tulee se vaihe,kun rauhoittuu ja olo on kevyempi.Tilanteen,joka on vihan tunteen aiheuttanut,saattaa nähdä tunteenpurkauksen jälkeen hieman erilaisin silmin ja ratkaisu löytyy tai suhtautuu siihen muuten kevyemmin,koska muutkin tunteet saavat tilaa.Yin&Yang.

Sinulla on oikeus

Minua ei ole koskaan yllytetty vihaamaan vanhempiani ja olin aina hyvin varovainen sellaisten tunteiden kanssa.Tiesin siis niiden olemassa olosta,koska tiesin varovani niitä.Vuosi vuodelta kiinnitin siihen ajatukseen huomiota enemmän.Siellä oli siis jotain,joka painaa.Ja sehän ei voi olla hyvä..Olin masentunut ja ahdistunut.Veljeni hautajaisissa tuntematon kummitätini kuiskasi minulle :”Sinä saat olla äidillesi vihainen.”Ei muuta.Se oli siinä hetkessä jotain älykkäintä,vapauttavinta ja samalla rikollisinta mitä voi sanoa.Siitä se ajatus sitten lähti.Vähän kerrallaan aloin tajuta,että minulla on oikeus siihen tunteeseen.Se oikeus ei katoa sillä,että kohteena ovat omat vanhemmat,joista saattaa olla joku kaunis kaipauksen värjäämä muisto.Kohteella ei ole väliä,kun se tunne on oikeutettu!

Rakentava viha

Se oli jokin kaunis päivä vasta alkaneessa omassa elämässäni,erään äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen,kun en voinut enää estää sitä.Se viha tuli ulos,sanoina.Rakentavasti,ei sokeasti ja silti pysäyttämättömästi.Äiti ei niitä kuullut.Ne sanat,jotka huusin,sattui.Ne olivat kuin kertapistoja,ei sellaista vuosikausia kestävää turruttavaa nakerrusta.Ne olivat faktoja,jotka olin hyssytellyt ajatuksissani.Olin todella vihainen,myös itselleni,koska olin antanut kaiken jatkua.Vihani oli raivokasta,joka päättyi turhautuneeseen ja sitten surulliseen itkuun ja sitten päättäväisyyteen,etten anna näin enää käydä.Jälkeenpäin ajatellen,oli kuin olisin tuntenut itseni joka faktapistolta terveemmäksi,vapaammaksi.Jotain tapahtui ajatuksissani ja hyväksyin sen tunteen ja ymmärsin sen olevan oikeutettu ja hyödyllinen.Se tunne tuli toistekin,mutta koska siitä oli tullut ihan yhtä hyväksytty kuin muutkin tunteet,se ei ollut mikään pelottava musta mörkö enää.Eikä siinä ollut mitään pelättävää.

Morkkis

Vihan tullessa vahvasti ulos,järki sumenee ja tila on hieman verrattavissa alkoholinkäyttöön.Sitä on tunnekuohussaan erittäin vahvasti.Liekö adrenaliiniryöpyllä osuutensa tuohon kaltaisuuteen.Näin minä sen koin,sitten kun toivuin ensimmäisestä ryöpystä.Aloin melkein hävetä reaktiotani,potea morkkista,mutta sitten kaivoin sen päätöksen kehiin.Sen,että minulla on oikeus.Ja sen,että minä ymmärrän miksi tunsin niin.Kaikki faktat läpi itsekseen,rauhassa.Morkkis hävisi,koska järkikin tajusi,että se oli täysin normaali reaktio.

Tunteiden tiedostaminen

Vihan tunteen hyväksymisen myötä huomasin esimerkiksi,ettei minun tarvitse äidistä vieraalle puhuessani,viljellä sekaan mitään negatiivissävytteistä kommenttia.Se oli ilmeisesti ollut minun tapani vapautella sellaisia pieniä vihatuhnuja 🙂 Kutsun sitä myös katkeruudeksi.Aloin nähdä äitini ihmisenä,joka on rikki,mutta joka on ihan yhtä paljon vastuussa omista teoistaan kuin minäkin.Vihan tunteen hyväksyminen sai mieleni hengittämään,niin että tilaa tuli muillekin tunteille.Oli helpompi tuntea rakkautta.Oli helpompi keskittyä tähän hetkeen ja antaa menneisyyden olla.Se tuli ihan itsestään,siihen ei erikseen tarvinut työtä tehdä.Ainoastaan tiedostaa ne,jotta ne kasvavat vielä enemmän.Niistä tuli vähän kuin tukilihas negatiivisille tunteille ja siten vihasta tuli helpompi käsitellä.Siitä oli helpompi päästää irti.Enkä vihaa vanhempiani vieläkään.Suhtaudun heihin vain toisella tavalla,kuin jos olisivat olleet normaalit vanhemmat.

Ei kannetta mukana,ei takerruta

Ehkä se on loppuelämän työ tuokin.Aina välillä viha saattaa kertyä jälleen ulospurettavaksi.Aina silti vähemmän.Pidän sen tunteen käsittelyä hyvin tärkeänä.Minä saan olla vihainen heille.Mutta minä en voi jäädä vellomaan siihen.Minun pitää tiedostaa se,etten patoa vihaani ja pura sitä sellaisiin ihmisiin,jotka eivät sitä ansaitse.Minäkään en ansaitse sitä tunnetta kannettavaksi.Se on hyvin raskas tunne,fyysisestikin,padota mukanaan vuodesta toiseen.

Rauhoittumisen merkitys

Käytännössä tuon vihan käsittelyssä,mukana on paljon ajatusta.Se ymmärrys ja tietoisuus siitä,mikä johtuu ja mistä.Se vaatii pysähtymistä ENNEN reagointia.Paljon kysymyksiä ja rauhoittumisen opettelua.Rauhoittuminen on ehdottoman tärkeää!Ajatus ei voi kulkea,jos olo on fyysistä olemusta myöten kiihtynyt.Hengitys,rauhallisesti sisään ja ulos,rauhallisen ja turvallisen paikan kuvittelu tai tiedostaminen.Aina ei lopulta tiedä,miksi reagoi voimakkaasti.Itse tietoisesti vähän kuin keräsin niitä ratkaisemattomia tilanteita.Minulla ne usein tulivat parisuhteessa.Päätin lopulta hallita vihaista reagointiani,olin mieluummin vaikka hiljaa.Opin rauhoittumaan ja luottamaan enemmän.Vihan tunne alkoi patoutua ja halusi tulla ulos.Löysi lopulta ulostulon oikeaan kohteeseen.Olin oppinut itsestäni valtavasti lisää ja edelleen opin.

Tavoitteena tasapaino

Kun vihan tunne pääsee hallitusti ulos silloin kun tarvitsee,se ei kasva hallitsemattomiin mittoihin ja repäise itseään irti yllättävissä tilanteissa tai muuntaudu sisusta jäytäväksi olotilaksi kuten masennus.Se on yksi niistä tärkeistä tunteista,joka tarvitsee huomiota,kun haluaa elää hyvää elämää irti menneestä.Se puhdistaa ja sitten siitä voi irroittaa.

Olipa paikallaan käydä tätä aihetta läpi jälleen 🙂 Arjen pyörteet saavat joskus unohtamaan näitä elämän,voisiko sanoa,perusjuttuja.Tietoisuutta on hyvä herätellä aina välillä!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/viha



Rajoja etsimässä


​Nyt muuttuu elämä taas reippaasti.Onhan tuota tullut harrastettua aina silloin tällöin pienen elämäni aikana,se ilmeisesti pitää vireessä…Tässä sen huomaa,kuinka hyvää surkean puoleinen lapsuus on tosiaan tehnyt…No,siis toisaalta 🙂 Esimerkkinä nyt vaikka tämä ms-tauti.Kykenen kohtaamaan vaikeuksia kohtuullisen rauhassa.Kiitos vain äidin ja isän alkoholismin ja sen sivutuotteiden.

Ehkä minulla on aavistuksen pitkät piuhat,mutta vuosi…apua,VUOSI.. on nyt vierähtänyt diagnoosista ja sen olen käyttänyt,vailla minkälaisia omantunnon tuskia,varovasti ja tunnustellen.

Ylivarovainen?

Käytännössä fatiikin pelko kasvoi niin suureksi,etten uskaltanut tehdä juuri mitään,etenkään liikkua.Jalkalihakset eivät ole tuntuneet omilta,mutta sekin vaihtelevasti.En saanut otetta enää siihen,miltä kaikki tuntemukset tuntuivat ENNEN kuin tiesin koko taudista.Olen yrittänyt miettiä,muuttiko vuoden takainen pahenemisvaihe olon huonommaksi vai lisäsikö tieto vain tuskaa?Useimmiten tulen siihen tulokseen,että molempia.Olen alkanut tuntea itseni jälleen satoja vuosia vanhaksi ja kaipaan sitä elämänvaihetta,kun olin päässyt menneen kanssa tasapainoon ja elin stressitöntä,tavallista ja mukavaa elämää.

Kyseenalaistamista

En tiedä mikä muistiani vaivaa,mutta kun saan fatiikkikohtauksen ja se menee ohi 1-3 vuorokaudessa,en enää tunnu muistavan kuinka helvettiä se on.Normipirteänä sitten mietin yleisesti,että olenkohan ylireagoinut fatiikkia varoessa?Olenko ajatuksissani liikaa sidottu ihan vain diagnoosiin,siihen mitä se yleisesti kertoo?Olisinko kuitenkin OIKEASTI jaksanut enemmän?HALUSINKO sittenkin mennä vain nukkumaan?Näitä sitä miettii ja kyseenalaistaa aina seuraavaan fatiikkiin,jolloin saa kyllä selkeät vastaukset kysymyksiin.Ei,en halunnut oikeasti nukkua.En myöskään ylireagoinut.Eikä ajatukseni myöskään olleet koko diagnoosissa.Se vain tulee,silloin kun haluaa.Eikä se kerro,kuinka pitkään se meinaa jäädä.Olisin ihan varmasti paljon mieluummin viettänyt aikaa perheeni kanssa!!

Vuoden ajan olen totutellut tuohon Herra Fatigueehen ja sen vinkeisiin.Päätymättä mihinkään kovin tarkkaan lopputulokseen.Sen tiedän,että kauppoja jos pitää kiertää,kaksi on maksimi.Liian moni ajatusta vaativa asia laukaisee sen myös.Kirjoitan siis aavistuksen tullen itselleni muistilappuja valmiiksi.

Toiminnan aika

Reilu viikko sitten,mittani tuli täyteen.Se vain yksinkertaisesti saavutti jonkilaisen rajan,josta ei ole paluuta.Minä en jää enää odottamaan,mitä ms seuraavaksi keksii.En voi jäädä pelkäämään seuraavaa fatiikkia tai mitään muutakaan.Heikkenen,koska en liiku.Haluan liikkua,jotta tuntisin kroppani.Oma kuvitelmani fyysisestä olemuksestani on,että tuuli vie.No ei se vienyt ennen!Eikä vie tästä eteenpäinkään.Ärripurri-puuskassa otin yhteyttä samantien erääseen puolituttuun kuntosaliohjaajaan ja kysyin häneltä apua.Kerroin taudista ja olosta ja siitä,että lihakset alkavat tuntua siltä,että kohta ei tehdä enää mitään.Toivoin,että hänellä olisi vastaus siihen,kuinka paljon voin tehdä ja kuinka varovainen minun pitää olla.Ei kenelläkään ole sellaiseen vastausta.Fysioterapiaa minä en vielä tarvitse ja neurologi sanoo,että pitää kuunnella itseään ja löytää omat rajat.Olen kyllä kuunnellut,koko vuoden.Mutta en ole hakenut rajojani.Olen vain ennakoinut ja välttänyt.Nyt siis tuumasta toimeen!Sovimme seuraavalle viikolle ajan,jolloin hän antaisi minulle kuntosaliohjelman,sellaisen joka on kelle tahansa aloittelijalle sopiva.Olin niin innoissani tuosta päätöksestä!Suorastaan morkkasin itseäni siitä,etten ollut hieman aiemmin tehnyt tuota päätöstä.Mutta kyllä minä sen ymmärrän,että olen tarvinut aikaa.

Eka kapula rattaissa

Viime viikonloppu menikin sitten Herra Fatigueen kanssa.Hän ei tosiaan ole mieltä ylentävää seuraa.Mietin masentuneena,että eipä tarvinut kuin suunnitella tekevänsä tosissaan jotain.Mietin myös päätöstäni siitä,että teen, vaikka tuntuisi miltä.Kyseenalaistaisin kaikki kehon tuntemukset ja katsoisin mitä siitä seuraa.Aiheuttaisinko pahenemisvaiheen?Vai seuraako mitään?

Päätös pitää

Sitten koitti seuraava viikko ja viime tipassa Herra F. poistui.Jätti tosin reisilihakset sen tuntoisiksi kuin oltaisiin tanssittu koko viikonloppu.Pidin kiinni päätöksestäni olla noteeraamatta sitä tunnetta liian aikaisin.Kokeilisin mihin pystyn.Yllätys oli todella positiivinen ja rohkaiseva!Jaloissa ollut tunne ei estänyt yhtään mitään.Pääsin kiinni kuntosaliohjelmasta ja oli mahtava tunne haastaa koko kroppaa.Pidin siitä terveiden kirjoissakin,mutta valitettavasti ajan ja viitsimisen puutteen vuoksi se jäi jo silloin vähälle.Olin onnellinen siitä,että lihaksissani edelleen tuntuu jonkin verran voimaa olevan ja tunsin oloni heti terveemmäksi.

Hiljaa hyvä tulee

Odotin myös tottuneesti sitä,että tuon salireissun jälkeen,ei olisi lihasta joka ei olisi ollut tulehtunut.Koiran kynnenleikkuukin saa jalkalihaksiin sellaisen tunteen,välillä.Väärin sekin odotus,ainakin vielä.Tunsin sen aivan normaalin lihaskivun ja olin tyytyväinen,että olin aloittanut hyvin maltillisesti pienellä vastuksella.Mitään ihmeellisiä tuntemuksia ei seurannut,joten päivän tauon jälkeen kävin salilla eilen uudestaan.Ei vieläkään mitään epänormaalia! 😀 Ihan mahtavaa,että voin ainakin välillä elää ihan kunnon elämää ja tuntea terveellisyyttä.Ja muistin jopa venytellä 🙂

Mieliala kohosi huomattavasti,kun sain viimein tuon päätöksen aikaan.Kaikkeen tuntemukseen tässä taudissa ei kannata jäädä kiinni.Mielenkiinnolla odotan tulevaisuutta.Aion jatkaa salilla käyntiä säännöllisesti.

Sokerinisti,kofeinisti,hifisti..?

Lisäksi kiinnitin huomiota myöskin ravintoon.Minä olen aina ollut surkea ruoan kanssa,eikä se minua kiinnosta.Voin silti vähentää runsasta kahvin juontiani ja sen mukana menevää sokerin määrää.Muutoin en sokeria kovasti käytä,mutta kahvia sokerilla tulee tosiaan juotua ihan hirveän paljon liikaa..Sitten vähensin myös tupakointia,puolella.Se loppuu kokonaan kyllä vielä.Laulua harrastavana,huomaan eron kurkkun kuivuudessa jo tuolla tupakoinnin vähenemiselläkin!Lihashuollon puolesta voin myös hieman katsoa,missä ruoassa on hiilihydraatteja ja missä proteiinia,jotta voin napsia hiilarit ennen salia ja proteiinit sen jälkeen. Enempää hifisti noissa asioissa minun ei tarvitse olla 🙂

Muuta ajateltavaa

Kaikki tuo uuden huomioiminen,vie viimein ajatukset pois siitä,missä ne ovat viimeisen vuoden pakertaneet erilaisten tuntojen kimpussa.Ja kun en halua keskittyä terveeseen elämään,voin harjoitella lisää äänen miksausjuttuja.Sen aloitin myös tässä muutama viikko sitten.Työttömän pitää pitää itsensä vireessä,tavalla tai toisella 🙂

Teen sen minkä voin.Olen siitä vastuussa itseni,lapseni ja läheisten vuoksi.Minä en aio jatkaa vanhempieni käytösmalleja.Opin heiltä sen,miten ei kannata toimia ja aion antaa paremman esimerkin omalle lapselleni.

No one and nothing can free you but your own understanding. — Ajahn Chah
http://www.heseva.fi/fi/heseva-kuntoutus-fatiikki-%E2%80%93-lupa-laiskotella-vai-jotain-ihan-muuta

http://www.neuroliitto.fi/tietoa/ms-tauti/liikunta



Kuka on vastuussa ja mistä?


Elääkö syyllisyydessä vaiko eikö?Moni läheiseni ja etäisempikin on alkoholisoitunut.Läheisten kohdalla etenkin,sitä haluaa tehdä kaikkensa.ETENKIN,jos kyseessä on omat vanhemmat.Vanhemman ja lapsen välinen side on todella vahva,elinikäinen.Tavalla tai toisella.Muistot koko yhteisen elämän ajalta.Kädet,kasvot,ääni ja tavat.Vähintään ne perityt ominaisuudet kulkeutuvat mukana muistuttamassa olemassa olevista tai olleista vanhemmista.Lapsi rakastaa vanhempiaan,ehdottomasti.Se ehdottomuus on niin vahva,että kaiken pahan on valmis antamaan anteeksi.Ei ole vielä ymmärrystä,joka osaisi kyseenalaistaa mitään.Hakisi todellakin vaikka kuun taivaalta,että saisi sen rakkauden kohteensa heräämään ja huolehtimaan itsestään ja lapsestaan.Ja vaikka kuinka monta kertaa se toivon kipinä tuhotaan,aina se on valmis heräämään uudestaan,kirkkain silmin.Valitettavasti kaikki useimmiten päättyy siihen krapula-aamuun.No,helpotus sekin.Ovathan vanhemmat nyt edes selvinpäin ja ihan kohta,kunhan äiti on ensin ruokittu petiin,tuotu oksennusämpäri,siivottu kamala sotku keittiöstä eilisyön jäljiltä…ihan kohta äiti ja isä nousee ja lapsi pääsee vastuustaan pienelle tauolle.Ainakin se tuntuu siltä.Turhauttaa tietysti havahtua tuosta kuvitelmasta,kun onkin pian lähdettävä vanhempien puolesta kauppaan.Kaapissa ei ole ruokaa ja lapselle annetaan maksuvälineeksi pari kassia tyhjiä pulloja sekä pahan päivän minisäästöt,jotka koostuvat niistä pienimmistä rahayksiköistä.Minun aikanani penneistä.

Siihen vastuuseen kasvaa.Siitä on tullut luonnollinen osa elämää.Vanhemmilla on se aikuisten elämä,joka vaatii huomiota ja on tärkeää.Ei voisi kuvitella asioiden menevän mitenkään muuten.Tai ehkä ei uskalla ajatella,koska se sattuisi liikaa ja seinä olisi välittömästi vastassa.Mitäpä lapsi voi tehdä?Olosta tulee pelottavan kädetön…No,olla läsnä,kun taas tarvitaan ja yrittää olla aiheuttamatta enempää hankaluuksia.Kunnes jonain päivänä tajuaa,ettei kaikki ole oikein.

Mikä on oikein?

Ei todellakaan tunnu luonnolliselta hylätä alkoholisoitunutta vanhempaansa tai muutakaan läheistä.Se tuntuu hirviömäiseltä ja sattuu niin paljon,että sen tunteen voi kuvitella aiheuttavan vielä paljon enemmän vaurioita ja tuskaa,kuin läheinen alkoholisti.Se tunne on terävä ja repivä.Kuitenkin tässä kohden tietää,että näin sen täytyy nyt mennä.Lähimmäisenrakkaus-käsite kärsii valtavan kolauksen ja uudelleen järjestämisen.Se ajatus on niin vieras,että siihen uuteen maailmaan on pelottava hypätä.Maailmaan,jossa noilla sanoilla ei ole sitä sisältöä,jota aina toivoi.Sana äiti tai isä,saattaa saada jo kyyneleet silmiin.Niin paljon sitä sanan sisältöä kaipaa,niin paljon se pitää sisällään muistoja ja tunteita.Muistaa niitä hyviä hetkiä ja muistaa kaikki ne kerrat kun on ”pelastanut” vanhemman itsemurhalta,pahoinpitelyltä,kauhealta siivolta tai vain yksin olemiselta.Se vastuu on kasvanut rakkauden kanssa niihin mittoihin,ettei edes odota kiitosta tai anteeksipyyntöä.Se side…Eihän sellaista voi katkaista kuin tunteeton,kylmä ja julma ymmärtämätön raukka!?Olisinko jopa pahempi ihminen kuin vanhempani?

Mitä sanoisit toiselle ihmiselle,kaverille,kasvotusten,kun hänellä olisi vastaava tilanne alkoholistin kanssa?Hän olisi yrittänyt alimpaan turhautumiseen asti jo vuosia.Hänen oma elämänsä kärsii.Mitä sanoisit?Rehellisesti!

Vastuusta irtautuminen

Ensimmäisellä kerralla irtautuminen ei ehkä onnistukaan,eikä toisellakaan.Se vaatii ehkä useamman kerran,jotta alkaa nähdä siinä rimpuilussa sen oikean pointin.Miksi pyristelee irti?Näkee ensin sen,että vanhemmat ovat aikuisia ihmisiä.Omaa aikuiselämää elettyään,huomaa että siinä omassakin on sisältönsä.Huomaa,sen kuinka väsynyt itse on.Oman elämän sisältö alkaa muistuttaa sitä minkälaiseksi sen olisi lapsena ja nuorena halunnut.Siinä on edelleen se normaali vastuun kantaminen,sen lisäksi että yrittää kovasti selviytyä niistä roskista,jotka omat vanhemmat ovat omalla vastuuttomuudellaan sysännyt lapsensa tielle.Minä aloin ymmärtää etteivät minun vanhempani edes tienneet mitä rakkaus on.Voin väittää etteivät he rakastaneet minua.Tuohon väitteseen löytyy paljon perusteluja aiemmista postauksista.Vanhempi joka rakastaa,ei pahoinpitele lastaan,ei sotke häntä omiin valheverkkoihinsa tai käytä seksuaalisesti hyväksi.He eivät rakastaneet itseäänkään.Mutta heilläkin se oikea rakkaus on ollut olemassa joskus lapsena,jotain luultavasti tapahtui.Minä en ole oikea henkilö ratkomaan sellaisia ongelmia heidän kanssaan tai puolestaan.Enkä voi heitä pakottaa hoitoon,ehdotettu toki on,monta monituista kertaa.Ei,katkeruus ei kuitenkaan ole tässä kohden vastaus mihinkään.Jonkun asteista pidän toki myös ihan terveenäkin..

Entäpä jos minäkin?

Siinä selvitessään ja uutta rakentaessaan,alkaa tajuta todella sen,että aikuinen on ITSE vastuussa ITSESTÄÄN.Koitanpa kuvitella,että vetäisin päivittäin itseni samaan jamaan ja joku kävisi minua paapomassa tai saarnaamassa minulle päivittäin.Sitten järjestäisin draamaa ja soittelisin itkuisia puheluita keskellä yötä.Aamulla ehkä tajuaisin,mitä tuli tehtyä,mutta mielellään puskisi sen vain pois,kun se ahdistaa ja jatkaisin samaan malliin.Mitäpä sitä miettimään,kun tulee se sieltä kuitenkin kohta saarnoineen..ja siivoaakin kenties .Ehkä saarnaankin tänään itse ensin…kun eihän täällä tänään tarvi siivotakaan..?Ottaisin siihen vielä vähän rohkaisua ensin.Kun olenhan minä aikuinen ihminen!Älä sinä tule minua neuvomaan!Kun et tiedä mistään mitään!Minullahan on niin paljon itsestä riippumattomia ongelmia ja siksi vaikeaa,että saisit oikeastaan auttaa minua edes sen verran,että lainaat rahaa ja käytät kaupassa!Itseäsi vaan aina ajattelet!

Niinpä niin.Ja itsestä riippumattomat ongelmat,jotka ovat syynä siihen juomiseen,ovat melko samoja lopulta mitä itsekin kohtaat.Isoja tai pieniä,ei sen väliä.Kaikesta löytyy syy juomiseen.

Minun elämäni,minun valintani

Apua on tarjottu varmasti monta kertaa ja hermoja on menetetty vähintään yhtä monta kertaa.On nostatettu toiveet taivaisiin ja rymäytetty alas tuhannesti.Alkaa olla todella suuri taakka kannettavaksi!!Minä aikuisena voin tehdä valintani ja jäädä vielä hengissä olevan äitini loiseläimeksi?Hän olisi siinä omassa kuplassaan ja saisi sinne minulta aina välillä jotain jota tarvitsee.Tuntisin sen tutun vastuun tunteen,johon kasvoin.(Ajatuskin tekee pahaa).Sen seurauksena kuluttaisin itseni,sumentaisin oman arvomaailmani,menettäisin luottamukseni elämään,kärsisin rikkonaisesta parisuhteesta,en saisi ymmärrystä mistään ja hajottaisin perheeni masennuksen syövereissä.Näin minulle kävisi.

Voin myös valita toisin.Kannan oman vastuuni omassa elämässäni johon kuuluu mies,lapsi ja eläimet.Jos minä kärsin,se säteilee heihin.Niin,kyllä surut ja murheetkin on tehty jaettavaksi ja yhdessä selvittäväksi!Alkoholisoitunut äitini ei kuitenkaan kuulu enää siihen ryhmään.Hän ei ole ongelma,koska meidän suhteeseemme ei ole ratkaisua.Ja koska hän ei ole ongelma,hän ei ole taakkani.Minun lapseni eikä mieheni tarvitse katsoa sivusta minun kärsimystäni äidistä.Ei.Se kierre katkeaa tässä.

Tasavertaiset

En ole velvollinen huolehtimaan äidistäni enempää.Ihmisestä,joka ei koskaan ollut äiti.Ihmisestä,jota eivät avun tarjoamiset hetkauta.Ihmisestä,joka on aikuinen ja voi ihan yhtälailla tehdä valintoja elämässään.Siinä missä minäkin.Sitten kun se päivä koittaa,että hän osoittaa sellaista ihmisyyttä ja ymmärrystä,otan hänet mielelläni vastaan.Hmm..koskaan ei saa sanoa,ei koskaan.Sellaista ihmettä ole odottanut aikoihin enää.

Mitään en ole vanhemmilleni velkaa.Ei ole mitään syytä,miksi minun pitäisi äitiäni miellyttää mitenkään.Olen aikuinen ja hän on aikuinen,samalla viivalla omine valintoinemme.En tunne syyllisyyttä siitä,että viilensin välimme.Enkä tunne syyllisyyttä siitä,että isäni on kuollut.Vaikka kovasti yritin hänenkin suhteensa.Eikä se tee minusta tunteetonta ja kylmää ihmistä!

Minusta tuntuu jopa siltä,että minulla on tunnepuolellani paljon enemmän annettavaa kuin koskaan aiemmin 🙂

Kissani huutelee huomiota,haluaisi varmaan ulos.Kissa,jonka annoin isälle joululahjaksi 17 vuotta sitten,koska isä oli puhunut yksinäisyydestään.Kissa on saanut onnellisen elämän 🙂



New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.


Avautuminen elämälle


Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂



Allerginen suorituksille


Olen tehnyt paljon töitä sen eteen,että voisin olla terveesti itsevarma ja tehdä sen puitteissa mitä haluan.Ihan perussettiä,kuten koulutus,työ ja harrastukset.

Leimautuminen

Lapsuudessa luokallani oli oppilas,joka oli hyvä kaikessa.Todistus oli aina sen mukainen,erinomainen siis.Jossain vaiheessa hän alkoi kärsiä siitä,kaikki kun ystävällisesti muistuttivat häntä siitä kauniilla nimityksillä kuten ”opettajan lellikki”.Hän halusi eroon siitä leimasta.Niinpä hän liimasi kaikkien nähden opettajan tuolin sekä kirjan kiinni.Tietysti tekijä paljastui.Tämä oppilas kertoi,että hän oli paineissaan yrittänyt olla jotain muuta kuin oli,vaikka hänellä oli todella monta kaveria.Asiasta keskusteltiin ihan koko luokan kesken ja se oli opetus meille kaikille.Erilaisuus tavalla tai toisella oli ok.Itse en vain sitä siinä luokassa koskaan tuntenut,ehkä se oli väärää erilaisuutta?Tuskin.Nykyään ymmärrän sen ymmärtämättömyyden.

Vaikken ollut huippuoppilas,minulle kasvoi silti poikkeavan leima otsaan.Se lähti kai varmaan jostain siitä,kun opettaja sanoi ettei moni pysyisi niin hyvin perässä oppiaineissa,niin valtavalla poissaolomäärällä.Kotona äiti odotti aina täydellistä suoriutumista,jälkien siivoamisesta,ruokailusta,kotiintuloajoista ja hänen elämänsä maailman tappiin asti-arvostamisesta.Missään noista ei ollut liikkumavaraa.Kotiintuloajasta 5-10 minuuttia myöhässä ja lopputulos oli selkäsauna ja viikon kotiaresti.En oppinut siltikään.Ulkona oli pakopaikka,enkä olisi millään jaksanut tai halunnut mennä kotiin.Leivän murut iltapalalta pöydällä ja lopputulos oli herätä selkäsaunaan, kun äiti saapui yöllä baarireissultaan kotiin ja löysi ne.Tai kun viimein annoin pahan oloni purskahtaa pintaan,lopputuloksena läimäytys, kun itku ei loppunut äidin mielestä ajoissa.Yritin parhaani.

Koulussa tietysti piti antaa kaikkensa ja pitää yllä opettajan oletusta siitä,että pärjään kyllä.Yläasteella koulupsykologi vahvisti kannustamalla tätä suoriutumista ja vahvuutta.Hän ei tarkoittanut sillä tietenkään mitään pahaa.Olen sitä mieltä,että silti selviytyjä-leima painaa joskus liikaa.Se ei jätä vaihtoehtoja.Se on tiukka ohje siitä,että kaikesta on suoriuduttava loistavasti.Vähempi ei riitä,se ei ole mitään.Minusta tuli itseäni ja ympäristöä alituisesti analysoiva.Eläminen jäi sivuun.Ei tietenkään pelkästään leiman takia,vaan myös kotona vallitsevien arvaamattomuuksien vuoksi.Se oli selviytymistä,oppia ennakoimaan tulevaa jopa pöydällä olevien esineiden asennosta.Perfektionismia ongelmien välttämiseksi.

Kokovartaloskannaus

Tänään törmäsin tuohon ajatukseen.Olen vapautunut sen verran,että pystyn jännittämättä käymään laulutunneilla.Uskallan tehdä jopa virheitä 🙂 Tuosta kiitos positiivisen asenteen omaavalle opettajallekin!Hän kuitenkin sanoi SEN tietämättään tänään.”On hienoa,että osaat ANALYSOIDA omia tuntemuksiasi.”Sehän on suorastaan jo kirosana,analysoida itseänsä!!En jaksaisi kuulla sitä nyt.Teen sitä koko ajan.Olen joskus terapiassa käydessäni,saanut ohjeen olla tekemättä sitä niin paljon.Siinäkin oli opetteleminen,löytää se itseanalysoinnin ja suorittamisen sekä niiden vastakohtien kultainen keskitie..

Ms-tauti toi itseanalysoinnin rankasti takaisin.Kokovartaloskanneri on päällä heti aamusta.Miltä tuntuu?Missä tuntuu?Miten tuo tuntemus selitetään?Mistä tämä johtuu?Mitä tälle voi tehdä?Ja liuta muita kysymyksiä pitkin päivää.Onneksi se on jo helpottamassa.Silti jäljellä on sen verran,että opettajan lausuma kirosana osui.Osumaan saattoi vaikuttaa myös alkujaan hankalampi päivä.Aloin miettiä pianotuntejani.Siitä on tullut pelkkää suorittamista.Alunperin minun piti vain viattomasti harrastaa sitä!?Laulutunneista en haluaisi suoriutumista.Haluan nauttia siitä mitä teen,ihan kevein mielin.Miten suhtautuisin,että se aina pysyisikin niin?

Allerginen…

Nyt olen soittanut pianoa 12 vuotta.Soittotunnit keskittyy aina tulevaan tasosuoritukseen tai johonkin välietappiin.Toisaalta se on aktivoiva ja tehokas tapa oppia ja mennä eteenpäin.Tämän kevään viimeinen suoritus saa minun osaltani silti jäädä viimeiseksi.Halusin alunperin vain soittaa,oppia vähän jotain siihen avuksi.Ajan kuluessa en saanut soittamista onnistumaan tarpeeksi hyvin.En oikeastaan koskaan soittanut,niin kuin halusin.Minulle oikeat sormitukset tai käden asento eivät olisi olleet niin olennaisia.Tietysti tosissaan ammattia soittamisesta hakevalle,ne ovat suureksi hyödyksi!Minä en sisäistä sitä tarpeeksi hyvin ja haluan vain harrastaa.Kuluneen 12 vuoden aikana,olen analysoinut omaa motivaatiotani,fysikkaani,korviani ja jännittämistäni.Nyt alkaa tuntumaan siltä,että se riittää.Olen allerginen.Liian paljon negatiivisia tuntemuksia HARRASTUKSESTA.Olen mukavuudenhaluinen 🙂

Joku joskus suositteli piirtämistä opiskelemaan.En helvetissä mene!Ikinä!!Onpahan edes yksi asia,jossa kukaan ei tule kertomaan miten tehdä paremmin tai kokonaan toisella tavalla.Kukaan ei tule vaatimaan miten nopeasti teoksen pitäisi olla valmis.Puhumattakaan,että joutuisin piirtämään jotain jota en halua.Minun ei tarvitse stressata,jos vaikka haluan jättää keskeneräisen työn hetkeksi sivuun.Piirrän itselleni ja se riittää,saatan olla jopa ihan tyytyväinen 🙂

Tauko paikallaan

Suorittamiset saa nyt siis jäädä taka-alalle minun elämässäni.Siiheksi,kunnes tajuan,etteivät ne määrittele minua ihmisenä.Ne eivät ole olemassa vahingoittaakseen minua tai antamassa tietyn ihmisarvon.Minun elämäni ei ole suorituksen laadusta kiinni.Ehkä joskus tuntui liikaa siltä.Elämä oli kokonaisuudessaan suorittamista.Jospa keskityn nyt elämään elämääni ilman ms-leimaa,alkoholistinlapsi-leimaa,insestin uhri-leimaa,selviytyjä-leimaa,masentunut-leimaa,pianisti-leimaa,työtön-leimaa ym.ym. Olisinkin vain ihan ihminen,ilman mitään leimoja! Nauraisin omille virheilleni.Nauttisin siitä mitä teen.Ei se saa olla niin vakavaa.Jos ajattelen itseni johonkin noista edellä mainituista leima-kategorioista,olen rajattu.Maailma näkyy, vain sen leimakuplan hämystä.Se määrittelee minut joksikin(esim. alkoholistin lapsi=auktoriteettipelko?,työtön=mihinkään kuulumaton?,tarpeeton?),ehkä sellaiseksi jota en halua olla.Jätän rajaukset pois ja otan mahdollisuudet avoimin mielin vastaan.Jossain vaiheessa varmasti löydän sen todellisen ja hyvän pointin joka suorittamisissa on 🙂

Kaikki ihmiset suorittavat,on pakkokin.On opiskelut,koti,työt ja harrastukset.Toiset osaavat suorittaa keveästi ja toiset panostavat kaikkensa.Tuskin on yhtä ainutta oikeaa tapaa itse suorittamisasenteeseen.Ajattelisin kuitenkin niin,että kaikille tyyleille yhteinen ajatus olisi itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.On tehtävä se oma parhaansa ja oltava itselleen armollinen.Joskus voi antaa olla,edes hetken,mikään ei vielä siihen kaadu.Itseään voi onnitella saavutuksista.Mikä olikaan se tärkein juttu elämässä?Sitä kannattaa aina välillä miettiä.



Follow my blog with Bloglovin