Hiljaa hyvä tulee


Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä) pää edellä ja innolla uin kohti pohjaa.Siinä kävi vähän kuin sillä Ice Agen-elokuvan Scrat-oravalla,se oli niin lähellä,mutta silti niiiiin kaukana…Mahdoton paine rutisi korvissa ja pysäytti onnellisen matkan teon siihen,ennen kuin pää räjähtää.Siitäpä sitten pintaan miettimään mitä oikein tapahtui??Tuijottelin pohjaa ja sadattelin hieman sitä kuinka lähellä se olisi ollut.Muistin,että silloin vuosikymmenet sittenkin,se neljään metriin sukeltaminen olisi vaatinut hiukan harjoitusta juuri sen paineen osalta..?En yrittänyt pohjaan toista kertaa tällä erää,vaan tyydyin sukeltamaan sopiviin rajoihin ja sen oli nyt riitettävä.Värit,tila ja rauha oli kaunista siinäkin,eikä vieriradalla vilkkuvat kuntouimarin karvaiset kintut jaksaneet häiritä sitä. No,nyt on elämässä jälleen yksi tavoite,mennä aina vähän syvemmälle 🙂

Aina vaan,uudelleen ja uudelleen

Niin se vain menee.Mikään ei tule kuin Manulle illallinen,kuten sanotaan.Ihan sama meininki koko elämän, kaikessa ja kaikilla.Tässä elämässä se vain toisinaan tuntuu,että jos jotain tulisi ihan helpostikin.Edes joskus.

Kun jollain mallilla selviää vanhempien alkoholismista,insestistä,seksuaalisesta hyväksikäytöstä,läheisten kuolemasta,kiusaamisesta,lapsettomuudesta ja ms-tautidiagnoosistakin….ja kaikista niiden tuomista sivuoireista…Olisi mukava,jos joku olisi joskus helppoa!Onneksi saan edes kiukutella…se on sallittua 🙂

No juu,ehkä kaiken tuon jälkeen jotkut asiat tuntuvatkin jo helpolta,menevät lähes huomaamatta ohi,kun toiset saattavat niistä kokea riesaakin.Katson tämän joskus edukseni ja hyötynä menneisyydestä.

Varo vaan,olen epäsosiaalinen!

Se erottaa minut kuitenkin ”normaalista”.Joskus aiemmin tiedostin sen selvästi,enkä oikein tiennyt kuka,miten,kenen kanssa ja millä tavalla olisi pitänyt olla.Sitten ajan kuluessa aloin kertoa sumeilematta taustastani puoli tutuillekin,ikään kuin käyttöohjeeksi tai vähintäänkin ennakkovaroittamaan oudosta vetäytymisestäni sosiaalisuudessa.Ei siinä tainnut mitään järkeä olla,mutta itse sain siitä luottamusta itseeni ja myöskin ihmisiin,koska kohdalle sattuneet olivat onneksi kohteliaita ja lämpimiä ihmisiä.

Koiran karvat ei paljon kerro…

Nykyään riippuu mielentilasta,onko tuosta tuntemastani erilaisuudesta haittaa.Pääsääntöisesti onnistun sen kääntämään ajatuksissani ihan hyväksi asiaksi.Joskus on ollut suorastaan kiva yllättää joku ihminen.Olen nähnyt,että hän selkeästi laittaa minut ajatuksissaan nuoren,kokemattoman ja jopa pinnallisenkin ihmisen lokeroon.Hän tekee niin,koska voi ja koska en osoita muuta ja koska hän ei selvästikään ajattele kovinkaan laajakatseisesti.Syystä tai toisesta,sitä sattuu ja se on ihmisyyttä.Kuuntelen rauhallisesti hänen pitkiä kertomuksiaan omasta elämästään ja/tai sitä valtavaa tiedon määrää,joka hänellä on tarve tuoda esiin.Sitten,koittaa se hetki,päivien tai kuukausien päästä,kun tulee minun vuoroni kertoa.Näen sen ilmeen.Se on tyrmistynyt,silmissä näkyy kuinka hän hakee sitä osaa itsestänsä,joka ei ollutkaan osannut tätä kuulemaansa minusta lukea ja miksi ei osannut ja tilanteen uudelleen arviointia.Minä en tiedä ollako pahoillaan siitä, vai ollako tyytyväinen siitä,että olin ehkä onnistunut saamaan jotain vihjettä mahdollisesta laajakatseisuudesta…tai sen puutteesta, hänen elämänkatsomuksessaan.Myönnettäköön,että pieni vahingonilokin tuosta on joskus tullut..Ihmisestä riippuen,hän joko pysyy seurassani edelleen omana itsenään tai pyrkii jatkossa välttämään ja vaihtaa seuraa,koska on kokenut kolauksen omassa egossaan.Kuten sanottua,ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Menneisyyden epävarmuus

Niin,hyvinä päivinä se on ihan okei.Olen rauhassa ja hiljaa työpaikan kahvipöydässä,jos minusta siltä tuntuu.Kuuntelen kyllä mielelläni,eikä siinä ole mitään vikaa.Toki myös osallistun keskusteluun,jos asiaa tulee.Enkä tunne sillä hetkellä olevani yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan.Huonona päivänä,se on vaikeaa.Ajatus omasta erilaisuudesta kasvaa päässäni todella isoksi pedoksi, joka alituiseen työntää muistikuvia omasta ulkopuolisuudesta koulussa.Erilaisuus ei ollut hyvä,hiljaisuus ei ollut hyvä.Ahdistavaa.Häpeä.Lukko.Pakenemisen tarve.Tulee ajatus,että on pakko,PAKKO puhua,höpöttää,jotain!Öh,mitä??!Ei ole mitään mitä sanoa,pää on tyhjä,vielä isompi ahdistus…Onneksi tänä päivänä saan tuon olon helpottumaan sillä,että SAAN olla hiljaa.EI OLE PAKKO sanoa mitään,voi olla ajatuksissaan ihan rauhassa.Sitä myöten unohdan erilaisuusahdistuksen ja hyväksyn sen,että tänään nyt vain ei ole paras päivä.Keskityn ajattelemaan jotain muuta ja päivä voi jatkua useimmiten rauhassa.

Sosiaalisia kahvitilanteita

Tästä olen itse oppinut jo kauan sitten,etten voi tietää mitään kenenkään toisen elämästä,ellei hän itse kerro.Olen oppinut välttämään pinnallista ajattelua ja arviointia pelkän ulkonäön,eleiden tai ensimmäisten lauseiden perusteella.Ja aina voi pitkänkin ajan päästä yllättyä.En siis oikeasti voi tietää,olenko siinä kahvipöydässä yhtään sen erilaisempi kuin joku toinen.En yksinkertaisesti voi tietää enkä arvata,mitä he ovat kokeneet.Eiväthän hekään näe sitä minusta!Se,että olen joskus paljon pelännyt noita sosiaalisia tilanteita,on näkynyt.Silloin olen ollut erilainen,mutta kukaan ei ole tiennyt miksi.Huvittuneena muistelen sitä päivää,kun aloitin ensimmäisen kerran nykyisessä työpaikassani,yli kymmenen vuotta sitten.En uskaltanut mennä kahvioon ollenkaan.Mitä ***** kenellekään sanoisin??!! (Aivan niin kuin joku olisi odottanut minulta puhetta saapuessani kahvitauolle…)Jäin istumaan pukuhuoneeseen ja jos joku tulisi,olisin juuri soittamassa jollekin tai lähtemässä 😀 Taukoni olivat paniikissa aika lyhyet siis.Eikä kahvihammasta kestänyt kolottaa..nälkääni söin kai suoliani..Työ oli toinen juttu,työminäni oli huikean paljon rohkeampi!

Ei suorituspaineita!

Ihan kuten tämäkin oman menneisyytensä hyväksyminen ja let it go-asenne sen kanssa,niin myös masennus,pelot,riippuvuudet ja muut riesat,joita menneisyys on meille kasannut,on edettävä vähän kerrallaan.Kerralla pohjaan sukeltaminen voi todella sattua ja aiheuttaa ehkä lisäongelmiakin,niin ihanaa kuin se olisikin.Kivutta ei selviä pienelläkään etenemisellä,turhautuminen mukaan lukien..mutta lopputulos on sen arvoinen ja tasapainoisempi,koska se on välttänyt ylisuuret ja tuskalliset heilahtelut.Se kaikki tehdään itsellemme,itsemme takia.Sitä ei tarvitse suorittaa toisille ihmisille.Vain itselle,aidosti,ilman paineita,pienin askelin.

Harjoittelen siis varovasti pohjaan sukeltamista,ehkä se siitä sitten,vähän kerrallaan kohti rauhaa 🙂



Mainokset

Menneisyyden palasia


Aina silloin tällöin putkahtelee ajatuksia mieleen.Muistoja ja niiden vaikutusta tähän päivään.Äidistä enimmäkseen.Lapsena ja nuorena kuvittelin ymmärtäväni häntä.Hän kertoi minulle paljon taustastaan kymmenen hengen köyhässä lapsuuskodissaan.Omien sanojensa mukaan,hän oli ollut omalle äidilleen hyvin auttavainen ja erittäin kiltti lapsi.Hän kertoi myös siitä kuinka lahjakas hän oli kaikessa ollut ja selviytynyt asioista kekseliäisyydellään,vaikka rahasta ja vanhempien huomiosta oli ollut puutetta.Hän kertoi isänsä olleen hyvin vahva auktoriteetti,joka oli töiden jälkeen painellut baariin ja sieltä yöllä kotiin tulleessa ollut väkivaltainen perhettään kohtaan.Koko perhe oli usein joutunut pakenemaan pakkaseen ja hakemaan naapurista suojaa.Isänsä oli lapsia rangaistakseen joko pieksänyt nahkavyöllä tai teljennyt pimeään kellariin.Äiti oli joskus mennyt isänsä viereen,kun tämä oli ollut päiväunilla ja silloin äiti oli tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.Kuten myös myöhemmin murrosiässä vanhemman miesopettajansa toimesta.

Tuon ja paljon muuta, likaisine yksityiskohtineen,hän kertoi syvästi eläytyen minulle jo silloin,kun olin hyvin pieni.Ehkä kuuden vuoden.Näihin menneisyytensä muistoihin hän palasi monta monituista kertaa,lukemattomia ja useita vuosia.Aina oli alkoholi mukana näissä avautumisissa.Hän puhui minulle siis minun papastani,josta pidin paljon,vaikka harvemmin näimmekin.Pappani oli silloin vielä elossa.

Mustia aukkoja

Mitä vanhemmaksi tulin,sitä vähemmän isovanhempiani näin,kuten en muitakaan äitini sisaruksia,vaikka samalla paikkakunnalla asuivatkin.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä äitini puheita,mutta en myöskään osannut olla pitämättä papasta.En tietenkään kertonut kuulleeni mitään.Ajattelin,että pappa on varmaan parantanut tapansa,kun on niin kiva ainakin minulle.Vanhempana aloin kiinnittää huomiota äidin kertomukseen siitä,että hän oli mennyt kasvattikotiin 14 vuoden ikäisenä.Hän kertoi tämän kasvattiperheen henkilöiden nimet ja näytti paikankin.Siitä ei ollut epäilystäkään,etteikö hän olisi siellä ollut.Äiti tuntui viihtyneen siellä todella hyvin,perhe kuulosti lähes kiiltokuvalta,jonka hän,köyhä viaton lapsi,oli viimein saanut osakseen.Aloin miettiä miksi?Miksi vain äiti?Ei muita sisaruksia.Aloin myös laskea yhteen hänen kertomuksiaan murrosikä ajastaan koulussa.Hyvin ylpeänä hän kertoi olleensa kapinallinen,jota kaikki muut seurasivat ja kunnioittivat.Mielessäni äidin historiaan alkoi muodostua musta aukko.En silti uskaltanut kertomusta enempää kyseenalaistaa,minähän en ollut mikään niin vahvatahtoinen,päättäväinen ja rohkea niin kuin äitini oli ollut.Niin hän antoi minun ymmärtää,suurilta osin rivien välistä.Kerran ihmettelin ääneen kuitenkin sitä,ettei kukaan äidin sisaruksista tai hänen äitinsä ollut tiennyt näistä hyväksikäyttötilanteista,jotka olivat tapahtuneet olohuoneen sohvalla.Äidin lapsuuden koti muodostui siis tiloista eteinen,keittiö,olohuone ja yksi makuuhuone.Näistä olohuone ja keittiö olivat selkeässä näköyhteydessä keskenään.Tässä kohden äiti sanoi kertoneensa asiasta isosiskolleen,joka kuulemma ei kuitenkaan ollut osannut muuta kuin myötäelää tilannetta.

Tämän isosiskonsa kanssa äiti ei ollut minun lapsuus- ja nuoruusaikanani missään tekemisissä.Hän vihasi häntä,kuten isäänsäkin.Isosisko oli kuulemma suuri nipottaja ja luuli olevansa kaikessa oikeassa.Silti hän oli velipuolistani nuorimman kummi.Sekin hiukan kummastutti.

Äidistään hän puhui aina kauniisti,väitti kovasti rakastavansa häntä.Kuitenkin äitienpäiväkortit,synttärikortit ja joulukortit kävimme pyöräillen pudottamassa postilaatikkoon.Ehkä vielä silloin,kun olin 3-4-vuotias,kävimme oikeasti kylässäkin.Tästä äiti syytti isäänsä.Äiti oli päättänyt katkaista välit,koska ei kestänyt nähdä sitä valehtelevan paskiaisen naamaa.Ymmärsin kyllä.

Salaisuuksien taakka

Ihan pienenä muistan pitäneeni siitä,kun äiti laulaa.Olin pieni vielä silloinkin,kun olin itsekin ihmeissäni siitä,miksi en enää pitänyt siitä.Yhtään.Joskus katselin kyllä vähän kuin salaa,kuinka äiti tanssi ja lauloi.Hän oli niin kaunis ja lahjakas.Olisin halunnut olla samanlainen,mutten voinut olla.Äiti antoi kaikkensa,kun tanssi, kuten myös laulaessaan.Hän oikeasti oli taitava.Mutta AINA kännissä.Ei koskaan selvinpäin mitään sellaista.Hän oli hyvä keskustelija.Äiti ja ryyppykaverit istuivat keittiönpöydän ääressä ja äiti oli äänessä.Mietin,miten hän osaa sanoa tuollaisia asioita ja saa toiset nauramaan ja kuulostaa hyvin viisaalta.Lähes aina ryyppykaverit olivat miespuolisia.Minä istuin sen savuisen pöydän ääressä myös kuluttamassa aikaani.Joskus kun avasin suuni väärin,äiti potkaisi minua jalallaan pöydän alla tai tuijotti murhaavasti.Se aiheutti minulle turhautumista,koska en ymmärtänyt sitä salailun maailmaa missä äiti tuntui elävän.Aloin miettiä lisää hänen historiaansa ja mustia aukkoja.

Vanhemmaksi tullessa,hän sotki minut salaisuuksien verkkonsa aina vain enemmän.Minun piti valehdella paljon hänen puolestaan,hänen miesystävälleen.Sille joka hakkasi hänet perin juurin.Olen kertonut siitä lokakuun postauksissa.Halusin pyristellä siitä irti,salailu tuntui älyttömän raskaalta.Aina piti muistaa, mitä oli milloinkin sanottu ja miten se nyt EI mennyt..

Toinen totuus

Ei ole kovin monta vuottaa aikaa,kun päätin käydä äitini isosiskolla ensi kertaa kylässä.Siitäkin syystä,että äiti oli yllättäen vuosikymmenten jälkeen korjannut välinsä häneen.Tavatessani tätini,huomasin hänessä paljon tuttua,mutta jotenkin eri tavalla.Hän on absolutisti,ollut aina.Hän ei juo,eikä polta ja on aina kulkenut säännöllisesti töissä sekä kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsensakin hoitaa.Hän kertoi minulle syyn välirikkoon äidin kanssa.Hän ei ollut enää kestänyt seurata vierestä äidin ja hänen silloisen miehensä alkoholisoitunutta perhe-elämää.Hän oli aikonut ottaa äidin lapset,kolme poikaa,huostaansa.He olivat usein olleet nälissään ja alipuettuja ja olipa haavereitakin sattunut vanhempien huolimattomuudesta johtuen.Tätini oma mies oli kuitenkin ollut tätä vastaan ja niin tätini oli päättänyt vetäytyä kokonaan.Hieman myös harmitteli sitä kertoessaan.Äitini silloinen avioliitto päättyi ja lapset jäivät isälleen.Tätäkin äiti usein kännissä muisteli ja itki minulle.Hänen sanojensa mukaan lapset otettiin häneltä pois.Siinäkin oli minulle silloin yksi musta aukko hänen historiassaan.Miksi otettiin?Selitys oli vain rahan puute.Kun tädilläni sitten tuli puhe minun syntymästäni,äidin suku oli hänen mukaansa jo luovuttanut äidin suhteen.Osa heistä oli ollut kauhuissaan,että mitäköhän tuostakin uudesta lapsesta vielä tulee.Niin.Se ei ollut kovinkaan mukava kuulla,mutta auttaa ymmärtämään sitä kaikkea sekamelskaa ja osin sitäkin,miksi olin yksin.Äiti oli ollut omassa sisarusparvessaan jo lapsena sellainen,että hänen tulevaisuudestaan oltiin oltu huolissaan.Mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä äidin isosisko ei ollut koskaan kuullutkaan.Tästä olen muistaakseni kirjoittanut aiemmassakin postauksessa,mutta kertaus on opintojen äiti 🙂

Eräskin ryyppyreissu

Palapeli kasautui osittain.Ymmärsin miksi äiti ei enää käynyt vanhempiensa luona.Meidän viimeisin käyntimme siellä oli keskiyöllä..tai saattoi olla jo aamuyö.Olin 3 tai 4-vuotias silloin.Minut oli jätetty isäni äidin hoteisiin yöksi,koska vanhemmat halusivat pidemmälle ryyppyreissulle.Kuulin kyllä myöhemmin,että minut oli jätetty yksin usein kotiinkin nukkumaan.No,tällä kertaa olin äitini vihaamalla anopilla hoidossa ja kuinka ollakaan,äidillä ja isällä oli tullut baarissa riita.Äiti riensi pelastamaan minut isolta pahalta anopiltaan,joka muuten miehensä kanssa istui samassa huoneessa missä yritin nukkua, tutun näköistä viisasten juomaa ottamassa.He asuivat kerrostalon alimmassa kerroksessa ja äiti tuli parvekkeen ovesta sisään.Kuulen korvissani kuinka hän päättäväisesti kertoo,että tuli hakemaan lapsensa kotiin NYT.Sitten kuulen, kun mummuni vastaa,että ”Ethän sinä nyt varmasti nukkuvaa lasta herätä!”Äänen sävyt olivat sellaiset,että päätin nostaa pääni tyynystä,ihan vain merkiksi siitä, ettei ole hätää,olen jo hereillä,aiheesta keskustelu voisi loppua ennen kuin alkaakaan.Ainoa joka huomasi minun heränneen,oli mummun mies.Nuo kaksi naisihmistä tuijottivat toisiaan erittäin tiiviisti ja huusivat mitä kauheimpia törkeyksiä toisilleen.Lopulta he kävivät toisiinsa käsiksi.Siinä ne painivat lattialla toistensa hiuksissa kiinni ja tässä kohden tulee unohdus.Seuraava muistikuva on,kun olemme äidin kanssa puhelinkopissa ja kohta mummulassa.Se oli se viimeinen reissu siellä sitten.Kävin ne kyläilyt vanhempana yksin.

Tässä kirjoitellessa,tulee niin paljon muitakin yksityiskohtia mieleen.Aina haluaisi ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen.Oman lapsen saatuani,se ymmärrys on kyllä joutanut suurelta osin romukoppaan.Se käytös vain menee joiltakin osin niin yli ymmärryksen,että sama asia olisi miettiä päänsä puhki siitä mihin avaruus loppuu…Ei mitään järkeä,joten antaa olla.

Ymmärrys

Tämä kaikki tuli mieleen oikeastaan ihan televisiosta erästä laulu- ja tanssiesitystä katsoessa.Tajusin,miksi en ollut pitänyt äidin laulusta ja miksi taistelen ahdistusta vastaan itse, lapseni kuullen laulaessa.Äidin laulusta ja tanssista ei koskaan seurannut mitään hyvää.Ei koskaan.Kai sitä voi traumaksi kutsua.Se sai äidin lähes kuumeiseksi,eikä hän humalassa osannut kontrolloida sitä tunnetta mitenkään.Oli vain päästävä esiintymään ja saamaan huomiota,baariin,hinnalla millä hyvänsä.Millään muulla ei ollut merkitystä siinä vaiheessa.Selvinpäin hän ei pystynyt mihinkään sosiaaliseen,ei pitänyt yhteyttä keneenkään ja virastot sekä kaupat vaikuttivat olevan äärimmäisiä pakkoja.Selvisi kyllä kaikesta niin,ettei kukaan olisi mitään huomannut,mutta sen jälkeen se alkoholi taas virtasikin.Kovan työn palkka.

Ei syytä ahdistua

Itse olen pelännyt aiheuttavani omassa lapsessani laulamalla samoja vihan tunteita.Olen pelännyt,että olisin samanlainen kuin äitini,koska tietysti tunnistan meissä samoja piirteitä.Voin hyvin kuvitella,mitä tunteita laulaminen on äidissä herättänyt,koska ne ovat itselläni varmasti hyvin paljon samat musiikkia kohtaan.Mutta enpä onneksi ole onnistunut.Ihan vain siksi,koska teen sen selvinpäin ja osaan kontrolloida mielihaluni lapsen läsnäollessa.Minun ei tarvitse tehdä lapsestani näkymätöntä laulaessani.Ja hän edelleen haluaa kuulla jokailtaiset unilaulunsa.

Ehkäpä tämä tajuaminen hävittää sen viimeisenkin ahdistuksen rippeen rakkaasta harrastuksestani.Ainakin nyt tuntuu siltä 🙂 Uskon,että löydän jatkossa vielä lisääkin vastaavanlaisia ahdistustrikkereitä ja hyvä niin!

Kiitos,kun jaksatte lukea 🙂



New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.