Kiitos äiti.


Kiitos äiti.
Kiitos,että voin ottaa esimerkistäsi opiksi ja antaa lapselleni turvallisen juhlapäivän.Sinun luomasi juhlapäivät,kuten vappu,ei poikennut suuresti kaikista muista ryyppypäivistäsi.En muista olivatko itsemurhayrityksesi kenties vappuna vai jonain muuna tavallisena arkipäivänä.En muista olivatko juuri vaput niitä päiviä,kun kotini täyttyi humalaisista ihmisistä,metelistä ja tupakansavusta.En muista oliko silloin kenties vappu,koska sille ominaiset koristukset eivät kuuluneet minulle.Meillä ei ollut munkkeja,donitseja tai simaa,koska et itse pitänyt niistä.Ilmapallot ja serpentiinit olivat sinulle mieleisilläsi paikoilla ja niihin koskeminen oli ehdottomasti kielletty sotkun välttämiseksi.Se oli sinun juhlasi,joka minun täytyi vain sietää.
Kiitos,että opetit minulle mitä olisin halunnut,annan sen lapselleni.

Kiitos siitä,että tiedän mitä turvattomuus on.Sinun humalaisia reaktioitasi sai pelätä.Osaisinko olla juhlapäivänäsi tarpeeksi huomaamaton,jotten pilaisi yritystäsi rentoutua?Löytäisinkö kodistani paikan humalaisten ihmisten keskeltä,vierestä vai yksinäisestä huoneestani?Nämä ihmiset olivat erilaisia,toinen mongersi jotain josta ei saanut selvää ja toinen puhui huutamalla.Eräs on edelleenkin tunnettu ”kylähullu”.Yritin kyllä kuulua joukkoon,mutta en jaksanut.Väsyin ja menin huoneeseeni toivomaan,että kaikki päättyisi pian.En tosin yhtään tiennyt miten kaikki tänään taas päättyisi.En ollut turvassa,eikä minulla ollut pakopaikkaa.Silmät lasittuneina istuin ja kuuntelin meteliä.Humalaiset ihmiset keskustelivat isosti,koska musiikki pauhasi lujaa.Oli vanhempia ja nuorempia ihmisiä.Vanhimman veljeni kaverit olivat myös tervetulleita äidin juhlaan.Kuunnellessa yritin ennakoida,tuleeko jostain puheenaiheesta tappelu,äidin äänensävy kertoi paljon.Kiitos äiti,että tiedän lapseni tarvitsevan turvallisen ympäristön.

Kiitos,kun opetit ottamaan vastuuta.Jätit minut yksin illan päätteeksi kotiin,huolehtimaan iltapalastani,nukkumaan menostani ja ennen kaikkea sinusta.Tulin yöllä hakemaan sinua paikallisesta räkälästä.Löysin sinut savun seasta istumassa vieraiden miesten seurassa ja häpeissäsi käskit minua vain poistumaan.En tuntenut katsetta silmissäsi.Se ei ollut äitini.Olin hyvin huolissani.Yritin luottaa siihen,että minun kuuluisi nyt vain mennä kotiin ja sinä tulisit myöhemmin perässä.

Kiitos siitä,että vedit draamasi tappiin asti.Nyt tiedän,että sisäinen lapsesi kaipasi huomiota.Kun joku muu ei ollut antanut sitä sinulle tarpeeksi illan tai yön aikana,hait sitä minulta.Sitä en ymmärrä,miksi se piti tehdä niin vaikean kaavan kautta.Olisi riittänyt,että olisit halunnut minut vaikka viereesi.Sen sijaan leikit kuolevaa pintanaarmut ranteissasi.Huusit kuoleman tuskissasi lattialla,josta yritin epätoivoisesti sinua haalata sohvalle.Et kuullut mitä sinulle sanoin.Luulin,että olit tajuton.Luulin,että kuolet.Itkin vieressäsi hysteerisenä,pyysin sinua olemaan kuolematta ja että rakastan sinua ja kerroin soittavani ambulanssin.Havahduit henkiin ja ohjeistit hakemaan vettä.Olin onnellinen,että palasit henkiin.Eräänä yönä näin painajaista,että sinun pääsi roikkui samannäköisenä, kuin tämän postauksen kuva,keittönpöytämme päällä olevasta lampusta.En tänä päivänäkään siedä sitä,jos keittiössämme palaa lamppu vain pöydän päällä.Kiitos siitä kokemuksesta.Nyt tiedän mihin käsittelemättömät asiat voivat pahimmillaan johtaa.Tiedän,että minun on huolehdittava itsestäni,ettei lapseni tarvitse koskaan kokea samaa.

Kiitos,että opetit ottamaan toiset huomioon.Juhlapäivän jälkeisenä aamuna halusin siivota jälkesi pois.Etenkin,jos olin juuri edeltävänä yönä saanut sinut kuolleista takaisin.Halusin osoittaa sinulle,kuinka kiitollinen olen olemassaolostasi,kuinka paljon rakastan sinua.Halusin,että voit aloittaa uuden päivän paremmalla mielellä.Hyvä siivo kotona oli sinulle tärkeää.Herättyäni kävelin keittiöön ja näky oli järkyttävä.Minun kodissani.Äidille maailman tärkein siivo oli sydäntäsärkevää katsottavaa.Saatuani siivottua kaikki tyhjät kaljapullot ja viinapullot pois,tupakan tumpit ja tuhkat,roskat ja joskus jopa sirpaleet,kuulin kun huusit minua.Olit todella huonossa kunnossa,oksensit.Opastit minua hakemaan vettä tietynlaisessa isossa peltimitassa.Ja sen oli oltava kylmää.Joit sen tyytyväisenä ja sitten pyysit minua paistamaan sinulle kanamunia aamiaiseksi.Lisukkeksi piti olla ruisleipäsiivuja ja lenkkiä.Mausteet ja maito tietenkin.Itse en ollut vielä ehtinyt syödä.Mutta ei sen väliä.Sinä olit kuitenkin hengissä.Kiitos,että opetit kuinka toiset otetaan huomioon.Nyt osaan sen ja olen oppinut ottamaan lopulta myös itseni huomioon.Opetan tämän asian lapselleni hieman eri tavalla kuin sinä.Tiedän,ettei sen tarvitse olla niin raskasta.Tiedän myös,kuinka tärkeitä sanoja kiitos ja anteeksi ovat,koska en niitä sinulta koskaan kuullut.

Kiitos myös siitä,että näytit minkälaiseksi muutut humalassa.Sinusta tuli hurjan itsevarma ja sosiaalinen.Varsinainen sanataituri,jollaiseksi en koskaan uskonut voivani itse tulla.Osasit laulaa ja tanssia.Mielipiteesi olivat vankkumattomia ja tiesit kaikesta kaiken.Nämä piirteet olivat joko kokonaan poissa tai hailakoita ilman alkoholia.Kiitos,että opetit minkälainen minä olen.Olen paljon kaltaisesi,vaikkakaan en ollenkaan niin taitava,mutta selvinpäin.Nyt tiedän miksi sinä et ollut selvinpäin oma itsesi.Olit masentunut.Nyt tiedän mitä alkoholi voi saada aikaan noissa piirteissä.Yliampumisen.Nyt olen oppinut miten se menee ja tunnistan omat reaktioni hyvissä ajoin,ennen kuin lapseni tarvitsee niistä kärsiä.Olen oppinut myös,etten ole kuin sinä.Kuten lapsenikaan ei ole minä,vaikka samankaltaisuuksia löytyykin.

Kiitos äiti siitä,että lapsellani on nyt tavallinen arki,vappu ja kaikki muutkin juhlapäivät hänelle nautittavaksi ja opittavaksi.Hän saa kokea ne turvassa ja halutessaan repiä vaikka serpentiiniä.Ilman pelkoa.Ilman hämmennystä.Ilman epävarmuutta.
Kiitos äiti kaikista niistä tärkeistä opeista,jotka ovat saaneet minut ajattelemaan.Huomaamaan sen mitä lapseni tarvitsee,mikä on tärkeää.
Toivottavasti sinä,äiti,opit joskus rakastamaan,niin itseäsi kuin myös lähimmäisiäsi.
Minä opin ja löysin rakkauden.Ehdottoman.

Tässä linkki sivustolle,josta löytyy lapsille ja nuorille auttava puhelin ja chatti.

https://www.mll.fi/mll/auttavatpuhelimet/lnpn/

 



Pakopaikka,leikitään että kaikki on ihan hyvin


Olin 15 vuotias.Syksy alkoi,ainahan se uuden alkua merkitsee.Palasin 80 km päästä arkipäiviksi kotiin ja yritin aloittaa kahdeksannen luokan uudelleen.Tietysti keräsin enemmän huomiota,jota en olisi kaivannut,kihlasormus sormessa.Ja mies oli minua 23 vuotta vanhempi!Eihän siitä mitään tullut,koulusta.Uudet luokkakaverini olivat vieläkin enemmän eri maailmasta kuin minä.Koulupsykologi ymmärsi sen ja järjesti minulle opinto-ohjaajan kanssa toisenlaisen opiskelutavan.Pääsin työharjotteluun ja opiskelisin etänä.Tentit sovittaisiin koululle,muuten minun ei tarvitsisi siellä enää käydä.Työharjoittelut suoritin lähestulkoon tuppisuuna.Eihän ketään oikesti voinut kiinnostaa vaikka sanoisinkin jotain.Olin sitä paitsi paljon huonommasta perheestä kuin ne muut,omasta mielestäni.Häpesin.Muut olivat aikuisia,eivät uskoisi että osaisin mitään.Paitsi,että tiesivät minun olevan kihloissa niin paljon vanhemman miehen kanssa.Kai se nyt jotakin merkkaisi?Etten olisi ihan pentu enää?Tai sitten se on niiden mielestä jotain ihan järkyttävää?Olin hirveän nuori,mutta ikivanha.Ihan paras pysyä vaan hiljaa ja tehdä hommansa.

Äiti yllättäen huolestui tuosta suhteestani,samoin sosiaalitoimi.Kävimme useissa palavereissa ja haastatteluissa kiistämässä sen,että suhteemme olisi ollut mitään enempää kuin platoninen…Koulupsykologini sai nuhteita siitä,ettei hän ollut tuonut tietoa suhteesta julki ajoissa.Hän vetosi vaitiolovelvollisuuteen ja siihen ettei ollut kuullut mitään huolestuttaavaa oloistani.Ymmärrän häntä täysin.

Masennus näyttäytyy

Joka viikonloppu mies kuljetti minut 80 km päähän.Hän tiesi kotiasioistani ja tunsi epäilemättä pystyvänsä tarjoamaan hyvän turvapaikan.Olin aika ajoin erittäin jumissa,en pystynyt puhumaan,en katsomaan silmiin,mitään.Oli kuin olisin ollut jossain niin syvällä mustassa kuopassa,siellä minne hädin tuskin kuulee edes mitään.Masennus.Pahimmat kuopat vaihtelivat ja saattoivat saada aikaan parisuhteeseenkin säröjä.Toisaalta oli hyvä,että jouduin selittämään itseäni paljon.

Sain osallistua miehen saamiin pieniin töihin,olin esimerkiksi maalarina.Hän tunsi myös erään romaniperheen,josta eräälle vanhemmalle sain tehdä hiusten värjäykset korvausta vastaan.Eläimiä,autolla ajamista.Paljon uusia kokemuksia,jotka siirsivät pahan olon välillä sivuun.Sekavaa ja pelottavaa oli,että yhtäkkiä miehen lapset puhuttelivat minua äitinä,laitoin heille ruokaa,siivosin,pesin pyykkiä,suunnittelin erittäin köyhän perheen ruokalistaa,autoin läksyissä ja elin yleensäkin elämää jota ei koskaan ennen.Minun ei tarvinut pelätä,eikä ajatella kotiani.

Itsemurhayritys

Kotona tilanne ei muuttunut.Äitini oli edelleen linnatuomiota odottavan miehen kanssa ja tappelut jatkuivat.Näin ollen,vietin välillä yöni isällä.Hän yritti sekoilla jotain humalassa pari kertaa,mutta olin silloin tarpeeksi itsevarma ärähtääkseni vastaan.Hänen juomistaan yritin sitkeästi hillitä.Isä joi,mutta arki-illat olivat muutoin kohtalaisen rauhallisia.Paitsi eräänä iltana.Äitini soitti.Hän oli joko todella humalassa tai jotain muuta.Hän uhkasi tappaa itsensä.Sehän ei enää siinä kohden mikään jymyuutinen ollut,mutta aina yhtä huolestuttava.Tässä kohden hälyytyskellot voittivat ja päädyimme isän kanssa soittamaan äidin asunnolle ambulanssin.Itse lähdin pyöräillen paikan päälle.Uudessa pakopaikassani olin oppinut pitämään mukanani perhosveistä,kaiken varalta,ja sillä sain murtauduttua oman huoneeni hyttysverkosta kotiin sisälle.Äiti oli jo viety.Soitin sairaalaan perään ja kuulin,että hänet oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Eli tilanne oli oikeasti ollut paha!?!!Soitin pakopaikkaani ja hän aikoi tulla heti hakemaan minut ja pääsisin äitiäni katsomaan.Odotellessa äitini mies saapui humalassa kotiin.En muista mitään enää hänen kanssaan käymästäni keskustelusta.Hän oli kuitenkin ihmetellyt jälkeen päin äidilleni,miten kylmän rauhallinen olin ollut.Itse en ihmetellyt.Se on minun tapani reagoida shokkitilanteeseen,järkytys tulee paljon myöhemmin.

Henkinen helvetti

Järkytys todellakin tuli,kun näin äidin makaavan letkuissa tajuttomana.Minulle kerrottiin,että tämä oli ollut kymmenestä minuutista kiinni.Hän oli ottanut lääkkeitä.Istuin siinä ja itkin.Iso osa minusta toivoi tämän olleen se jokin kuuluisa viimeinen niitti.Että kun äiti heräisi,hän tajuaisi kaiken ja muuttuisi.Järkytyksen tilalle tuli turruus,kun äiti viimein heräili ja valitti vain sitä kuinka ikävästi hoitaja oli hänelle puhunut.Tietenkin johtuen hänen itsemurhayrityksestään.Hän oli häpeissään,mutta äärimmäisen pettynyt.Hän kysyi myös,miksi olin mennyt soittamaan sen ambulanssin?Minun olisi pitänyt antaa olla.En pysty sanoin kuvailemaan sitä mursketta millaiseksi sisuskaluni noista kommenteista meni.Ymmärsin kuinka palasina äitini oli.Tunsin syyllisyyttä siitä,että olin jättänyt hänet,ainakin viikonlopuiksi.En ollut hänen tukenaan ja kummallisella parisuhteellani varmasti vielä vaikeutin hänen elämäänsä.Olin ristitulessa.En kestäisi olla kotona yhtään enempää.Kuolin pelkästä ajatuksesta,että joutuisin sinne äidin turvaajaksi yhtään enempää.Hyi minua, kun sellaista mietin äidin siinä juuri selviydyttyä henkiin! Koskaan en kuullut kiitosta siitä,että pelastin hänen henkensä.Ehkä se ei todella koskaan ollut sen väärti,en ollut sen arvoinen.

Mun koti ei oo täällä

Meni vuosi, viikonloppu- ja pidempiä lomamatkoja edes takaisin rullatessa.Pakoperheeni päätti muuttaa samalle paikkakunnalle kuin missä minä asuin.Rahat olivat todella vähissä,bensaan meni sitä valtavasti eikä silloiset puhelunkulutkaan pienet olleet.Etenkin kun ne soitettiin puhelinkioskista.Ajatus muutosta vaikutti ensin hyvältä.Aloin silti pikku hiljaa tajuta,ettei tämä elämä ollut minua varten.Ei oikein mitenkään voinut olla.Oliko itseluottamukseni hieman kasvanut?Epäilys siitä,että siipeni kantaisivat,paremmin yksin?Paniikki ja ahdistus kasvoi siitä,miten lähtisin?Lapset pitivät ainakin sanallisesti äitinään,heidän omansa oli kuollut.Heidän isänsä oli jättänyt alkoholin ja kaikki vaikutti köyhältä,mutta onnelliselta.He olivat juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle minun vuokseni.Lasten koulu ja kaverit vaihtuivat.Päätökseni oli pitkä ja mahdottoman vaikea.Kolupsykologi oli tässäkin loistavana tukena.Voi,mihin olisinkaan koskaan joutunut ilman häntä!Suhdetta kesti kaikkiaan 1,5 vuotta.

Kaikki olikin liian hyvin…

Sain peruskouluni loppuun ja keskiarvonkin sille tasolle rimaa hipoen,että voisin hakea sillä lukioon.Erosimme ”pakopaikkani” kanssa,mutta pidimme välit tiiviinä.Nyt minulla oli kolme yöpaikkaa,joissa kuljin päämäärättömästi reppu selässä.Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet.Äidin mies oli ollut istumassa jo tovin ja äiti oli päätynyt usein illalla isän ryyppyseuraksi.Itsetekoinen ”ilmainen” viina houkutti häntäkin huonossa rahatilanteessa.Lopulta myös tuo perheen isäkin löysi isäni kiljuluolan.Siitäkös riemastuin!Hän istui siellä jo luultavasti kolmatta päivää putkeen ryyppäämässä umpitunnelissa ja lapset olivat yksin kotona.Tein väärin,mutta losautin siitä hyvästä häntä ympäri korvia ja sitten lähdin katsomaan kuinka lapset selviävät.Siellä he olivat,ilman ruokaa,ilman rahaa ja ympäristö oli muuttunut samaksi sotkuiseksi kaatopaikaksi, kuin silloin ensi kertaa nähdessäni.Annoin heille rahani ja ohjeistin vanhemmalle lapselle,kuinka käydä kaupassa ja mitä ostaa.Luotin vanhempaan lapseen,hän oli oppinut omatoimiseksi jo silloin kun äitinsä oli kuollut ja isä ryypännyt.Sitten kerroin lasten tilanteesta vanhemman lapsen luokanvalvojalle.Se johti siihen,että he saivat avustajan sosiaalihuollosta ja myös tämä sortunut isä alkoi ottaa vähän kontrollia omasta tilanteestaan.Se ei kuitenkaan vuosien saatossa riittänyt,vaan nuorempi lapsi joutui perhekotiin.

Oma paikkani,ihan oma

Se oli hyvin hajanaista ja mustaa aikaa.Olin 17 vuotias.Minulla olisi ollut tarve päästä omaan rauhaan,paikkaan jossa saisin huolehtia vain omasta elämästäni.Tuntui,että huolehdin kaikista jollain tavalla.Äitini kanssa emme tulleet toimeen.Eräänä iltana kysyin rauhassa häneltä,että minä hän minua pitää.Mikä olen hänelle?Ystävä vai lapsi?Vastaus oli kirjakielellä esitettynä,ystävä.Samoja aikoja oli,kun meille tuli riita isällä istuessamme,jolloin hän haukkui minut pikku huoraksi.Olin juuri pitämässä hänen rinnuksistaan kiinni,mutta päätin etten lyö kättäni paskaan.Sitä hän nimittäin toivoi.Ja minä olin luvannut itselleni,etten lähtisi veljieni esimerkkiä seuraamaan.Se sattui.Lujaa.

Edelleen olin säännöllisesti kulkenut rakkaan koulupsykologini tykönä ja hän alkoi järjestää minulle omaa paikkaa.Ongelmana oli se,etten ollut täysi-ikäinen.Enkä ollut vielä opiskelijakaan.Kävimme katsomassa paikallisen turvakodin yläkerrassa ollutta huonetta.Asumisen oheen olisi kuulut esimerkiksi pyykin pesun,kaupassa käynnin ja siivoamisen opettelua.Toki erittäin tarpeellisia asioita nuorille!Minulle ne olivat jo tulleet tarpeeksi hyvin tutuiksi.Onneksi myös koulupsykologi ymmärsi sen.Hän sai puhuttua erään taloyhtiön johtajalle minusta niin,että sain vuokra-asunnon.Kaksion.

Mitäkö siitä sitten seurasi..

Ei niin jotain pahaa,ettei jotain hyvääkin.Seuraavaksi alkaa kovasti tähänkin päivään vaikuttava vaihe.Kaiken käsittely.

Tämä jakso oli hyvä käydä läpi.Huomasin,että edelleen tunnen syyllisyyttä silloisen parisuhteen aloittamisesta ja päättämisestä.Järki onneksi kertoo nyt myös sen,ettei se olisi mitenkään voinut olla oikein jäädäkään.En selvästikään ollut oma itseni,en edes tuntenut itseäni.Olin nuori.Erittäin ikävää,että tavallaan käytin tuota perhettä hyväkseni omaan selviytymiseeni.Luulin silti oikeasti tietäväni mitä tunnen ja tarvitsen.Väitin vastaan joka ainoaa sosiaalihuollon kommenttia.Kukaan muu ei voinut tietää mitä tunnen!Se asenne vakuutti minua entisestään.Sitä en vaihtaisi siihen,etten pääse kotoani pois,ansaitulle tauolle!Äidin taistelu aiheesta oli ymmärrettävästi vähäistä. Hän tiesi kodin olosuhteet, jotka voisin tuoda esiin.

Lapset siitä eniten kärsivät.Vastuu ei siltikään ollut minulla,vaan heidän lähimmällä aikuisellaan,heidän isällään.Tämä oli elämänvaihe,joka oli pakko käydä läpi.Omat vaihtoehtoni olivat siinä.

Edellä kertomani vaihe,saa minut nauttimaan täysillä tästä päivästä,omasta perheestä.Parempaa en voisi ikinä toivoa.Siitä on nyt 16 vuotta aikaa ja on hieno huomata,mitä aika,ympäristö,ihmiset ja itse voi tehdä oman selviytymisensä eteen 🙂