Vierailla vesillä

7 kk sitten 14.3.2018

”Jaha.Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.Tältäkö se sellainen tyhjän sivun paniikki tuntuu…Uuden sivun kääntö ja täyttäminen…No.Ei tehdä siitä sen vaikeampaa.Kuin mitä se jo on.Vaikka onhan se..

Kohta on mennyt kolme kuukautta uudessa elämässä.

Voi luoja minkälainen vuoristorata!Onneksi pää (ja maha) kestää niitä yleensä aika hyvin.Muutoin olisi jo taju lähtenyt.Luultavasti ainakin puolet hengestäkin.

Tuntematon, uusi elämä

Olen viime aikoina ollut kovasti huolissaan,melkolailla kaikesta.Lapsen tuleva koulun aloitus,pärjääminen ja sopeutuminen.Oma fyysinen terveys,mielenterveys ja sopeutuminen.Olen köyhä kuin kirkonrotta.On hetkiä jolloin surkea talous saattaa ahdistaa,muutoin olen sen suhteen onnellinen.

Kaikista edellä mainituista pahinta tekee tämä uusi tyhjä sivu.En tunne sitä,sen ominaisuuksia tai mitä siihen sopii.Siinä ei ole mitään,mihin peilata vertailun vuoksi.Mitään mistä saisi tukevan otteen.Mikään ei oikein ole pysyvää,vaikka mikään ei ole muuttumassakaan.Tai siltä se ainakin tuntuu.Vielä.

En siis oikeastaan ole ihan varma,onko huoleen aihetta niin paljon,kuin sitä tuntee.Juuri nyt vaan on aika huteraa.Sallittakoon.

Just trust.. 

Ajoittain vaikuttaa oikeinkin hyvältä.Voin helposti kuvitellakin miten elämä tästä etenee.Mutta sitten tapahtuu jotain,hyvin pientä ja murenen palasiksi…kuten joskus kauan sitten.Taantuma jonnekin kahdenkymmenen vuoden taakse.Itsensä ymmärtäminen ontuu pahasti.Jostain syystä se on vaikeaa oudossa ympäristössä.

Kun ei näe.

Itsensä sisälle.

Kaikki on uutta.

En osaa sisällyttää itseäni tähän uuteen ympäristöön.En tunne tässä ympäristössä enää oikein omaa kehoanikaan.En osaa ajatella,onko siinä jokin vialla vähän,pahasti vai hyvin pahasti.Vai onko kaikki sittenkin ihan hyvin.

Voi mielenrauha..Missä olet.

Turvattomuuden tunne.Niin.Tämä muistuttaa välillä todella paljon sitä mitä se oli lapsena,kun jäi yksin.Ja pelkäsi mitä seuraavaksi tapahtuu.Kuka tulee ja missä kunnossa kotiin.Saako itse selkään vaiko joku muu.

Luottamus elämään ei tule,vain kun päättää niin.Se ei ole sisäsyntyinen itsestäänselvyys.Ei tällaisella lapsuuden taustalla,kuten minulla.Ei nyt,kun opettelen seisomaan ilman maata jalkojen alla.Siinä huterasti seisoessa, se maa on yhtäaikaisesti  jollain myöskin kasattava sinne alle.Ei se ole helppoa. Kuten voi kuvitella, ei siitä selviä ilman ruhjeita. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on kotiin päin.

Kuvittelen luottavani,usein ja paljonkin.Kunnes huomaan,että vips vaan,joku sanoi jotain tai tapahtui jotain,ja siinä sitä ollaan.Vetäytymässä yksinäisyyteen,koska haavat on pakko nuolla yksin.Ei niitä voi ”viholliselle” paljastaa,sehän tökkää samaan paikkaan uudelleen.Tai sitten saan hävetä säälittävää heikkouttani ja se on sietämätöntä.

Selviytymistä tämäkin.. 

Pakko kyseenalaistaa.Kaikki.Olen terve,mutta en perus…ja koska olen ahdistunut,koska pelkään,koska olen heikko,ahdistelen itseäni myös ei-niin-ruusuisella tulevaisuudella terveydenkin puolesta.Suojelen sillä itseäni.Koska nyt ei kestä rymähtää liian korkealta.Ilmeisesti helpompi elää peläten pahinta yksin.Ehkä välttyisi suurilta pettymyksiltä eikä kukaan muukaan pettyisi.Joopajoo.

Tässä väliin luen tätä tekstiä ja mietin,saisiko siihen jotain sisältöä…

En saa siitä kiinni. Se karkaa. Teksti.

Tuolla asenteella,kukaan toinen ei voi koskaan tuntea minua täysin.Kuka onkaan,tulee torjutuksi,tuntee itsensä hyödyttömäksi.Ja lopulta vetäytyy.Ja olen yksin.Kuten olen tottunutkin.Kuulostaa hyvältä,helpolta ja sopivalta?Tuttu turvallinen kaava?Ei.En halua olla yksin.

Pitää uskaltaa päästää irti siitä ahdistavasta tunteesta joka suorastaan ruokkii kaikkea negatiivista.Se alkutunne,se mistä kaikki johtuu,se perinpohjainen.Se turvattomuus.

En ole enää lapsi.Kaikki on hyvin.Kukaan ei uhkaa eikä ole mitään pelättävää.Olen turvassa.Vaikka olisin yksin.

Sitten tulee ahdistus.

Pitää antaa sille tunteelle lupa olla.Se saa olla ja se kuuluu asiaan.Kun se saa olla,se irrottaa otettaan,niin että veret kiertää hiukan paremmin.Pitää vain uskaltaa luottaa,että kaikki on hyvin.Etenkin, jos ei millään pysty perustelemaan,miksi juuri tässä hetkessä ei olisi kaikki hyvin.Pitää hengittää.Pitää ymmärtää,mistä se reaktio on saanut alkunsa ja palata takaisin tähän päivään,jolloin on turvallinen aikuinen itse itselleen.Kukaan tai mikään ei uhkaa.”

7 kk myöhemmin

Oijjoi, olipa mukava, että edes tuon verran sain itsestäni irti alkuvuoden kaaoksessa.Kaikki sanat olivat hukassa, pää tyhjää täynnä. Ei mitään. Tai sitten ääriään myöten niin täynnä kaikkea. Aistit tukossa.Kirjaimia päällekkäin ja väärinpäin. Oloa kuvaa joiltain osin hirveän hyvin elävältä haudattu.

Mutta.

Joiltain osin tuo oli myös henkiin heräämisen aikaa. Niin hieno asia kuin sen voisi kuvitella olevankin, se ei todellakaan ole kivutonta. Puhumattakaan työmäärästä, jonka se teettää. Siihen innostuksen ja angstin sekoitukseen lisätään sekaan hyvin paljon kärsivällisyyden harjoittelua. Se ei ole ollenkaan simppeli yhtälö. Eikä valmistu pitkään aikaan. Eteenkään, jos ainesosat eivät kuulu henkilökohtaisiin hyveisiin..

Joku taso on silti suoritettu. Sanat tulee. Ei enää tyhjiä sivuja 😀 Löydän kyllä itseni, kärsivällisyys palkitaan.

Ennen kaikkea, tiedän mitä teen ja mitä haluan.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu enemmän, kuin koko puoleen elämään. Siltä se ainakin tuntuu. Niitä minun täytyy puida vielä paljon lisää. Mutta ei se mitään. Nythän on sanat 🙂

 

Yksi luku päättyy…

Kukapa sen olisi koskaan arvannut?Mitä ihmettä tapahtui?Kaikkihan oli niin hyvin?
Eikö niin?Eikö vain ollutkin?

Olihan se.Täydellinen elämä.Sellainen,jota en koskaan olisi osannut kuvitella kaikkien niiden ensimmäisten seitsemäntoista elinvuoteni jälkeen.Turvallista.Todella turvallista.

Siinä elämässä tuntui olevan asiat kohdallaan.Ei alkoholismia,ei väkivaltaa,ei alistamista,ei pelkoa.Hyvää ja luotettavaa seuraa,vakaa taloudellinen tilanne,säännöllinen elämän rytmi,materiaa tarpeeseen,kuten talo,autot ja harrastukset…Kaikki niin toista,kuin missä olin kasvanut.Alituisessa epävarmuudessa ja pelossa.

Kuten aiemmin olen kertonut.Olen onnekseni päätynyt tähän elämään Hänen kanssaan.Olen saanut siitä rauhan edellämainittujen asioiden suhteen ja ollut sen vuoksi hyvin onnellinen.Onnellisempi kuin koskaan ennen.Kiitollinenkin.

Löysin itsestäni vuosien saatossa asioita,joista tiesin,ettei hän tule ehkä koskaan löytämään.En antanut sen häiritä.Tärkeintä oli se,että itse tiesin ja tunsin itseni.Silloinkin,kun parisuhde alkoi hiertää.Tiesin,ettei toista voi muuttaa.Ymmärsin,että toinen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.Ja toivoin,että Hänkin ymmärtäisi sen.Juuri sillä tavalla.

Vuodet vierivät.Piinallisia kohtaamisia tuon tuosta ja aina lopputulos oli se,ettei toista vain voi muuttaa.Ei voi hakata päätä seinään.Itsensä kanssa on tehtävä työtä,jotta ymmärtää toista paremmin,osaa käyttäytyä paremmin,osaa puhua paremmin,osaa ilmaista paremmin,osaa kuunnella paremmin…Ja eihän niihin negatiivisiin tilanteisiin saa jäädä elämään?!Ne pitää ohittaa ja mennä reippaasti eteenpäin,koska talon perustukset on tehty,pian talo rakennettu,sormukset laitettu sormeen ja luvattu.Lupaukset on lupauksia,niin itselle kuin toiselle.Niistä pidetään kiinni,tuli mitä tuli.Aina.Opittu ajatus omista tunteista huonon hetken ja riidan tullen…”Tuskin tässä nyt mitään isoa tai vakavaa on.Minä vain ajattelen ja tunnen kaikki niin vahvasti,koska olen elänyt sellaisen lapsuuden..Ei tämä ole mikään syy luovuttaa mitään tällaista,mitä olemme yhdessä rakentaneet.” Se ajatus kantoi pitkälle.

Se jääräpäinen ajatus,se vei pitkälle.

Se jaksoi sinnikkäästi selittää toiselle miksi minä yksilönä tarvitsen elämääni joitain asioita,miksi en halua jostain luopua,kun toinen oli sitä mieltä ettei se ollut oikein tai että se oli yhteisestä ajastamme pois.
Ja yhtä sitkeästi se ajatus piti kiinni siitä,että minun kuuluu saada olla oma itseni.Pelkäämättä aina sitä tilannetta,että se loukkaa toista.

Väläyksittäin,ajatuksiin tuli  kysymyksiä…Hyvin selkeitä.Onko oikein,jos olenkin tässä parisuhteessa vain kiitollisuuden vuoksi?

Aluksi niitä kysymyksiä suorastaan säikähti.Eihän se nyt niin voi olla!!!Tottakai siinä on paljon muuta kuin kiitollisuutta!

Pakko olla.

Minähän olisin suorastaan idiootti,jos olisin tässä vain kiitollisuudesta?!Mikä loukkaus toista kohtaan!Ja mikä kauhea farssi tämä olisikaan….Juuri rakennettu oma koti ja hääkuvakin vielä tuore…Niin että tästäkö lähtisin!!??Mihin??En minnekään.Minulla ei ole mitään,eikä ketään.Ei mitään muuta kuin tämä.Ja tämä on hyvä.Tämä kaikki on todella hyvä ja normaalia.Minä nyt vain olen vaikea ihminen.Tottakai rakastan.Enhän haluaisi Hänelle mitään pahaa koskaan sattuvan.

Koskaan en osannut kertoa,mitä Hänessä rakastan.Sen sanan oikeassa,aidossa merkityksessä.En niin,että olisin ollut siihen itse tyytyväinen.

Koska minä tiesin.Alitajunta tiesi,luultavasti koko ajan.

Monia vuosia sisällä kyti ajatus,että Hän ei ansaitse tätä.Rakkauden tunnustusta,joka tarkoittaa joitain muuta,kuin parisuhteessa pitäisi.Hän voisi kuulla ne sanat,oikeasti,joltain muulta.

Silti näin ja tunsin sen,ettei Hän haluaisi sen olevan niin.

Tottakai rakastan.En haluaisi hänelle mitään pahaa,koskaan.Tekisin kaiken sen eteen.Korjaan itseni.

…

Kriittisimmät hetket alkaen seitsemän vuotta sitten.Pariinkin kertaan avioeropaperit lähes tulostettuina.Mutta silti niin jääräpäinen asenne.Ei.Tämä ei voi mennä näin.Pieni lapsi.Sen vuoksi täytyy yrittää.Niin niin.Yritä vielä enemmän.Ei tämä ole mitään leikkiä,jossa mennään toisen elämän kustannuksella,oman satunnaisen mielihalun mukaan!

Satunnaisen?Mikä on satunnaista?Sekö,että se tunne on väläytellyt olemassa oloaan jo kauan..?Ja sinne lentää sekin ajatus kaapin nurkkaan,visusti lukkoon.

Koska.

Valtava pelko.

Astua tyhjyyteen,kun ei tiedä kantaako se minne asti ja mitä sitten jos ei kannakaan.Jos olinkin väärässä?Jos kuitenkin on vain kyse siitä,että elämä on tehnyt minusta vaikean,enkä nyt huomaa jotain haihattelevaa mielen oikkuani.Jos olenkin vain vielä keskenkasvuinen,enkä vahva aikuinen ihminen,joka osaa kontrolloida itsensä.Minä olen äiti.Minun pitää toimia,niin kuin lapselle on paras.Yritetään enemmän.

Pala palalta.Enemmän tyhjyydessä.Vähemmän sanoja.Erimielisyyksien välttämistä kaikin keinoin.Tuska ja kuristava turhautuminen,kun ei se kuitenkaan onnistunut,välttäminen.Pelko siitä,että hengittääkö oikein.Mitä kestää tehdä.Ja mikä tärkeintä,kuinka paljon.Tieto siitä,että kun kaikki mahdolliset äänen sävyt ja sanamuodot on käytetty,että saisi itsensä ilmaistua ilman turhia konflikteja,mitään ei jää jäljelle.Ei jaksaisi enää.Pahantuulisuus.

Mutta täytyyhän Hänenkin tietää?!Mikä minussa on vialla,jos Hänen tunteensa ovat pysyneet samana,mutta minä kuolen sisältäpäin??

Jostain löydän itseni,hetkeksi.Muistan millainen olin.Silloinkin,kun olin vielä edellisessä elämässä,alkoholistien ja narsistien keskellä.Tunsin,jotain.Ikävän tapaista.Ikävöin itseäni.Havahduin miettimään sitä outoa ajatusta…Minne olin muka mennyt?Onko mahdollista kadota itseltään?

Elämä vilisee silmissä.

Videon pätkiä tontille kaivetuista ojista,yhteiset raapustukset sillan kaiteessa,lomamatkat,pihan grillikatos,takkapuiden teko,paneelikaton laitto,koirat,kissat ja anopinkin talon hirret.Yhteisiä ja yhdessä.

Eikö sillä ole mitään merkitystä?

Joka ainoa kerta,kun rakkauden tunnustukseen kuuluu vastata,ahdistus kasvaa ja tuntuu siltä kuin sanat takertuisi kieleen henkeään pidätellen  kiinni ja tulevat viimein kauhuissaan kirkuen ulos,saapumatta koskaan kohteeseen.Huomaan vain epätoivoisena,kun ne jähmettyvät ilmaan ja putoavat lattialle.

Tulipahan sanottua,kieltä kirvelee.

Luen toisen ilmettä.

Valitettavasti meni läpi.Äskeistä välikohtausta ei nähty.

Pakenen paikalta.Ja mietin,mitä sitten jos sitä olisi kysytty.Rakastatko?

Tukehdun.

Viimein se tulee.Eräänä päivänä.Suora kysymys.Siihen tulee suora vastaus.Enää ei voi paeta.Kaikki on liian selvää.Vastaus päättyy kyyneliin.Yllättäen ne ovat tuskallisia.Tuskaa toisen puolesta,toisen ilmeestä,tajuamisesta.Tuskaa kaiken rakennetun puolesta.Tuskaa siitä,että on alastomana tyhjyydessä,josta ei tiedä mihin se kantaa.Mutta helpotustakin.Helpotusta siitä,että sain sen itsestäni ulos.Helpotusta siitä,että Hän tietää nyt.Helpotusta siitä,että meillä molemmilla on mahdollisuus elää.Hengittää.

Itku kesti pidempään kuin koskaan.Ei edes silloin,kun kohtasi kuolemaa,ei silloinkaan kyyneliä tullut niin paljon.Mutta se ei muuttanut sitä tunnetta,että näin täytyy tehdä.Teiden pitää erota.Ei se muuttunut,se vahvistui.Kaikki alitajunnassa kauan olleet ajatukset,ne seisoivat siinä edessä nyt hyvin varmoina siitä,että olivat aina olleet olemassa.Näyttämässä sen mikä on oikein.

Kyllä.Välitän.Kuten lähimmäisistään välittää.Eikä heille halua mitään pahaa.Arvostan,luotan ja olen kiitollinenkin.Hän teki kaikkensa puolisona,enemmän kuin osaan kuvitella monenkaan jaksavan yrittää.Hän on maailman paras isä.Meidän pitää saada kuitenkin hengittää,yrittämisen sijaan.

Minä lähdin.Minulla on nyt oma asunto,josta teen ja odotan kotia minulle ja lapselleni.En ole astunut tyhjyyteen,koska tiedän mitä teen.

Hänen kanssaan olemme hyvissä väleissä,vaikkakin kaikki on vielä tuskaisen arkaa.Lapsi on etusijalla,eikä häneltä viedä mitään pois.Hänen ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta vanhempiensa valinnoista.Ei tämä helppoa ole pienellekään.Minä silti luotan.Luotan kovasti,että kaikki menee hyvin.Me yritimme kovasti ja pitkään.Arvostan sitä.Me päätämme tämän ihan yhtä tyylikkäästi ja se kohdistuu lapsemme elämään.

Minä olen hyvin vereslihalla.Kaikki jäi taakse.Talo,koira,kissa,koko ympäristö,17 vuotta.Nyt kun olen ollut poissa,vain hetken,tulee katkeriakin ajatuksia.Etenkin siitä,etten koskaan tuntenut itseäni niin hyvin,että olisin voinut vapauttaa meidät molemmat jo kauan sitten.Tai ehkä tunsin,mutta en uskaltanut.

Kai sinnikkyydessä ja yrittämisessä ei mitään väärää ole.Enkä voi myöskään aikasemmalle taustalleni mitään.Se mikä sen vaikutus tähän kaikkeen lopulta on,selviää vasta paljon myöhemmin.

Mikään ei ole ollut turhaa.Koskaan.

Elämää.

Se opettaa,jos niin haluaa.

Kasvattaa,vaikkei haluaisikaan.

a href=”https://www.blogit.fi/varjoista-valoon-erään-elämä/seuraa” target=”_blank”>

 

 

 

 

Eipä koskaan tiedä,mitä tunnin päästä tapahtuu

Kylläpä kertyi kirjoitustaukoa!Selitykseksi riittänee työt.Mutta sitten tuli pari muuttujaa matkaan…

Alkuperäinen tarkoitus oli olla hyödyksi ja antaa toisille ehkä jotain.Hyvillä mielin otin toimittajaan yhteyttä,joka ilmoitti hakevansa haastateltavaksi henkilöitä joilla on kokemusta insestistä ja siihen liittyvästä oikeusprosessista.

Mietin,että nyt kun elämä on kohtuu tasaista,tämä tuskin on minulle muuta kuin hyödyksi.Kerrata ja avata jälleen vanhat asiat.Niinpä päivä ennen sovittua tapaamista,kaivoin vanhat oikeudenkäyntipaperit varastosta ja luin ne läpi.Olihan se hurjaa.Mietin,että onnekseen isä ei ole elossa enää.Äidin kohdalla päätin pitää taas pidemmän tapaamistauon.Olin aika intensiivisesti palannut hetkeksi menneeseen ja päätin soittaa kaverille ja jutella muista asioista,tuodakseni itseni tähän päivään.

Se oli yllättävän haastavaa.Pitkästä aikaa.Käydä läpi ne vanhat asiat.

En tiedä käynnistinkö tässä nyt jonkun tapahtumakierteen 😀 (En tietenkään,tää yritti olla vitsi…kun ne on olleet viimeaikoina vähissä).Silloin kun alkaa tapahtua,sitä vaan sitten tapahtuu.Ottanette huomioon,etten voi tähänkään kaikkea kirjoittaa,mutta puran nyt edes osin.

LOPUN ALKUA

Intensiivipäivän jälkeen illalla sitten puhelin soi.Äitihän se siellä.Hyvin hädissään ja itkuisena.Hänellä oli tarve päästä seuraavana päivänä (tämä siis oli se toimittajan kanssa sovittu päivä) tunnin matkan päässä olevaan sairaalaan,jossa hänen miehensä oli hoidossa syövän vuoksi.Miehen tila oli käynyt kriittisenä.Kyllä siinä piti ajatusta kelata aamuisen menneiden kaivelu-tuokion aiheuttaman vihan jäljiltä ja hakea ihminen jostain aivojen syövereistä kehiin.Olipa ollut kuinka hirveä ihminen tahansa,minun ei tarvitse elää samalla tavalla,kosto ei ratkaise mitään.Niinpä lupasin käyttää häntä miehensä luona.Olla ihminen hänelle.Hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.Meidän vaan oli lähdettävä aikaisin aamulla,että ehdin takaisin toimittajan saapumiseen.

Niinpä lähdettiin seuraavana aamuna.Koko matka meni keskustellessa syövän aiheuttamista mielialamuutoksista,omaishoidon vaikeudesta ja tilanteen pelottavuudesta.Ei se ole helppoa.Ei.

Sairaalassa sitten kokoontuivat lääkärit ja hoitajat käymään tilanteen läpi meidän kanssa ja siinä vaiheessa tajusin ja kuulin,ettei selviytymismahdollisuutta ole.Katsoin äitiä,joka näytti siltä ettei hän tajua.Täysin ymmärrettävää.Katsoin miestä,hän tajusi hetken,mutta halusi olla kohtaamatta asiaa sen enempää.Minä tunsin olevani suuren asian edessä.Ihmettelin sitä voimaa,joka ihmisten mielessä saa plokkaamaan tiedon elämän päättymisestä.Ja kuitenkin,sen tiedon näki,siitä miehestä.Se oli pysäyttävä hetki.Minne elämä katoaa.

Niine tietoineen sieltä sitten lähdettiin.Potilas jäi voimaan hyvin ja odotteli siirtoa lähisairaalaan.Takaisin tulo sujui äidin kanssa samoissa merkeissä.Tosin hieman väsyneempänä,koska oli nyt nähnyt miehensä ja pelko pahimmasta ei ollut tapahtunutkaan vielä.Raskas tunne oli omassakin rinnassa,äidin puolesta ja sen miehen puolesta.Kuitenkin minun ajatukseni alkoivat pikku hiljaa lipua kohti toimittajan tapaamista,josta äiti ei tietenkään tiedä yhtään mitään.

JOKA VANHOJA MUISTELEE,SITÄ TIKULLA SILMÄÄN

Toimittaja vaikutti ihmiseltä,jonka kanssa tulee hyvin toimeen.Oikein reipas asenne,siitä minä pidän.Sellaiselle ihmiselle on helppo puhua 🙂 Äkkiä vierähti neljä tuntia.Kaikki kuvaukset isästä ja tekemisistä.Rikosilmoituksen tekeminen ja oikeudenkäyntiprosessi.Miltä mikäkin tuntui.Äidin todistajan lausunto…No eihän ne mikään hyvältä tuntunut.Tuskaa ja yksinäisyyttä.

Illalla oli hieman jyrän alle jäänyt olo ja tajusin,etten enää tajua mitä tänään on tapahtunut.Etenkin suhtautuminen äitiin menneessä ja nykytilanteessa tuntui ”hieman” sekavalta.Ensin täyttä vihaa ja sitten yhtäkkiä ihmisyyttä ja ymmärrystä.Omien tunteiden rajojen hakemista.Suosiolla ajauduin omaan pakomaailmaani musiikin pariin ja toivoin,että uni korjaa.

JÄLKIPUINTI

Lopulta meni koko loppu viikko aika ahtaissa merkeissä.Eniten ahdisti se,että olin luvannut soittaa äidille,mutta tajusin etten PYSTY.Ajatuskin,että minun PITÄÄ soittaa hänelle,alkoi puristaa niin ettei happea saa.Traumaattinen stressireaktio.Jälkeen päin kuulin,että sellainen on oikeasti mahdollista saada tietystä ihmisestäkin.Tuossa tilanteessa käytin sanaa vielä puolivitsillä.Jouduin päättämään selkeästi,etten soita.Se helpotti.Ja kyllä,minulla on oma perheeni ympärillä.En ole siis yksin,saan muutakin ajateltavaa.Mutta deep inside…olen yksin.Eikä se haittaa.Se on minun selviytymistäni.

JA MITÄHÄN…..

Alkoi uusi viikko ja se osoitti merkkejä paremmasta.Painava mieliala alkoi väistyä ja ajatukset siirtyä kevyemmin nykyhetkeen.Kunnes.

Alkoi löytyä ruumiita.Kuvittelin tulleeni hulluksi,kun liitin erään hyvin tutun henkilön näihin tapahtumiin.Mietin,ettei minulla ole mitään syytä miettiä,että kyseinen henkilö liittyisi juttuun mitenkään.Mielettömän vilkas mielikuvitus vain.Enkä katsele edes dekkarisarjoja.

Hyvin pian selvisi,että pahat epäilykset olivat osuneet oikeaan.

Ei sellaista pahuutta voi käsittää keneltäkään.Eikä tarvitse!Mutta sille ei voi mitään,miten aivot suttaa,kun tuntee henkilön hyvin (ainakin omasta mielestä),eikä vaan saa kuvaan sopimaan mitään sellaista.Ei,vaikka kaiken purkaisi atomeiksi ja kasaisi uudelleen..ja uudelleen ja taas purkaisi.Sitten tulee viha.Ja heti perään petetyksi tulemisen tunne.

PURKAUS

Miten joku voi tehdä jotain niin kauheaa!Viedä ihmisen hengen!Kuka siinä oikein kuvittelee olevansa!!Millä oikeudella!Ja kävikö mielessä omaiset ja läheiset?!Kuinka musertava tilanne se perheelle on…Entä tekijä?Katuuko?Selviääkö hän,kun tajuaa mitä tuli tehtyä..Mikä vei hänet tuohon pisteeseen?Miten helvetissä minä en huomannut mitään merkkejä koskaan?!Että se olisi jotenkin edes helpommin kuviteltavissa..Minua on huijattu.Minä olen tyhmä.Miten olinkaan täysi idiootti!!!Mitä muuta en ole huomannut?Onko mikään,minut itseni mukaan lukien,sitä miltä näyttää?

Alistunut hiljaisuus.

VANHA TUTTU

Siinä vierähti viikko tiedon muruja keräillen.Ja lopulta käynti kuulusteluissa poliisiasemalla.Sinänsä hauskaa,että poliisi oli tuttu vuosien takaa.Hän oli sama kuin jolle tein rikosilmoituksen isästä aikalailla tasan 16 vuotta sitten.Jos nyt niin voi sanoa,mutta mukavaa että hänkin muisti minut.Siinä vierähti pari tuntia heti aamutuimaan ja siitä sitten jatkoin suoraan töihin.Ihan vain kuullakseni,ettei tällaisista poissaoloista makseta palkkaa.No,kiitos vaan.Kansalaisvelvollisuuteni kuitenkin täytin.Olipa aika rankka työpäivä.

JA HYPPY SEURAAVALLE SIVULLE

Seuraava päivä menikin sitten laukkuja pakatessa.Huomenna oltaisiin jo lentokoneessa.Olimme varanneet ensimmäisen ulkomaan matkamme jo keväällä.Oli siinä hieman aivoissa keräämistä.Minusta tuntui,etten halua lähteä minnekään juuri nyt.Miksi juuri nyt?Kaikki.

Onneksi matka sujui hyvin.Pää tyhjeni ihan kaikesta edellisestä.En muistele tähän reissua enempää,koska en halua sen muistojen linkittyvän siihen kaikkeen paskaan mikä pyörii sen viikon ympärillä.

TOTUUDEN KOHTAAMINEN

Takaisin tullessa,en selvästi halunnut muistaa,mitä tänne oli jäänyt.Elämä silti muistuttaa.Kaikki alkoi taas pyöriä yhtenä mössönä päässä.Isä,äiti,insesti,poliisilaitoksella käynti,toimittajan tapaaminen,nykyiset ja menneet asiat sekaisin.Pari päivää reissun jälkeen,alkoi parisuhdekin kärsiä.Se on ihan ymmärrettävää.Minun tapani vaikeissa tilanteissa vetäytyä.Suojelen sillä itseäni,mutta myös toisia.Fyysinen kosketus saattaa aiheuttaa minussa liikaa tunteiden heräämistä,kun taas mieleni ei ole valmis ottamaan sitä vastaan.Mieli ei halua romahtaa lohduttaviin halauksiin,kun siihen ei ole vara.Eikä halu.Kulissit pitää pitää pystyssä.Lapsenkin vuoksi.Lapsi onkin ainoa joka minua voi lähestyä noissa tilanteissa.Lapsen ja aikuisen ero on selvä.Lapselle olen aikuinen ja hän tarvitsee minua.Vetäytymisellä suojelen kuitenkin myös toista aikuista,jos pelkään että romahtamiseni on hänellekin liikaa.Olenhan siinä jo aiheuttanut paljon kysymysmerkkejä ja epäselvyyksiä puhumattomuudellani ja sulkeutumisella.Ja ihan yhtälailla nämä asiat ovat mietityttäneet myös häntä.Ja vaikka omasta mielestäni olen sen koko ajan tiedostanut ja pyrkinyt olemaan läsnä hänellekin,kysynyt mitä näistä ajattelee,minäkin olen tarvinut oman loukkoni jossa levätä.

Kapasiteetti ei riittänyt käymään läpi sinä päivänä enempää suhteeseen tullutta säröä.Ei vain jaksanut.Onneksi myös toinen sen ymmärsi.Silti se jäi painamaan.Kodistakin tuli ahdistava paikka,kun tiesin että on selvittämättömiä asioita.Niinpä parin päivän päästä tilanne palasi ratkomaan parisuhteen ongelmaa.Vaikkakin väsyneenä,mutta hyvässä hengessä.Siitäkin huolimatta,että mielipiteet törmää ja kiertää kehää.Se osaa olla turhauttavaa.Ymmärrystä pitäisi riittää sinne ja tänne.Siinä iltamyöhällä keskustellessa,puhelin soi.

VIIMEINEN? NIITTI

Äidin mies oli kuollut.Rauha hänelle.Hyvä näin,sillä nyt kaikki kivut niin fyysiset kuin henkisetkin,ovat poissa.Ehkä tässä kohden on viisain jättää kertomatta,mitä mieltä olin äidin puhelusta noin muuten.Sitä kesti kaksi tuntia.Minun mieleni on solmussa kaikesta edellisestä.Äidin mieli on solmussa kuolemasta ja sitä edeltävästä omaishoitoajasta.Joten mitään järkevää tuskin kannattaa edes odottaa.

Seuraavana päivänä varasin ajan kriisiapuun.Jota nyt ei sitten ollutkaan paikkakunnalla järjestettävissä kovin helpon kuuloisesti.Kävin siellä ja päätin,että se yksi kerta riittää.Siitä oli se hyöty,mitä puhumisesta yleensä on.Se on hyväksi.Saan kyllä lukkoni auki ajan kanssa itsekin.Mutta kyllä tähän reiluun kuukauteen,on aika paljon sopinutkin.Nyt saisi alkaa pieni suvantovaihe,niin olis taas valmis uuten erään.

OLEN VAIN IHMINEN JOKA HALUAA SELVIYTYÄ

Nyt olen väsynyt.Parisuhde on sentään selvitetty taas hyvin päin.Onneksi ms-tauti ei ole isosti reagoinut tähän stressin määrään.Vielä.Mutten ala sitä pelkäämään.Tulee jos tulee.Sopiihan tähän vielä :”D Koitan tässä taas soitella äidille ja löytää kultaisen keskitien yhteyden pidossa.Pitäkää kuinka julmana haluatte,mutta näin se vain on.Parempaan en pysty.Selitykset siihen löytyy vanhemmista teksteistä.

Kauheen kamala magneettiputki

Tänään joutui/sai keskittyä taas omaan sairauteen.Tosin nyt olen ollut hyvin jääräpäisesti sitä mieltä,ettei minulla mitään isoa ainakaan ole.

No ei ole.

Ainakaan vielä…

Ja sitten se taas tulee,
se sisuksia kalvava hetki,kun tajuaa mitä tulevaisuudella voi olla tarjolla tämän ms-taudin myötä.

Ja sitten se saa luvan taas mennäkin.Jäljelle jää elämisen halu.

Huomaan,että olen voinut hirveän paljon paremmin helmikuun jälkeen.Olen edelleen pitänyt ja roikkunut kiinni kolmessa kuntosalipäivässä per viikko.Poikkeus oli viime viikolla,kun olin flunssassa.Ei sitä silloin pidä riehkasta.Ja salille paluukin on tehtävä tauon jälkeen harkiten…nimimerkillä kärsimätön reisilihastulehduksen saanut amatöörireenari.

Fatiikkia on ollut niin vähän,etten oikeasti muista olevani sairas.On ollut unelma kyllä unohtaa koko tauti ja keskittyä elämään.

Just.

”Unohtaa” ja ”ettei MUISTA”.Ei ihan näin sentään.Takaraivossa jäytävä ajatus se on koko ajan,kaikessa mitä tekee.Työsuhteessa,harrastuksissa,perheessä,jopa asumisessa.Onneksi myös positiivisessa mielessä,koska vointi on sen helmikuusta asti mahdollistanut.

Never know

Diagnoosin saamisesta on nyt puolitoista vuotta ja olen oppinut hengittämään.Sillä lailla,että se happi menee oikeasti soluihin asti eikä sätki pinnassa. Ilman sitä jatkuvaa pelkoa niistä aivojani tuhoavista plakeista.Ilman sitä tunnetta, ettei tunne enää itseänsä,koska sisus on osoittautunut petturiksi.Ilman sitä tarvetta ja halua ravistella kroppaansa ihan kunnolla,rinnuksista seinälle- tyyliin että Come oooon nyt siellä aivoissa!
Osaan ehkä viimein hengittää,enkä jaksa jokaiseen pieneen tuntemukseen jäädä kiinni.Eivät ne ole minua vieläkään tappaneet ja ovat oikeastaan aika pieniä pikku viboja,kun niihin ei kiinnitä huomiota.On ollut mahtavaa elää!….Ja silti välillä miettii,kuinka hyvin huijaan itseäni?Noh,tämä on juuri tätä jossittelua.Jätän sen nyt sikseen ja totean uudelleen,on ollut mahtavaa elää ja hengittää!!Aloittaa uudet harrastukset ja nauttia,koska huomisesta ei koskaan tiedä.

Pääskanneri

Tänään oli magneettikuvaus.Viimeksi oli silloin puolitoista vuotta sitten.Tämän kuvauksen tarkoitus on seurata,ovatko plakit lisääntyneet vai pysyneet samana lääkkeen käytön aikana.Mikäli niitä olisi tullut lisää,jouduttaisiin ehkä lääke vaihtamaan.Tietysti tähän seurantaan kuuluu myös veri- ja virtsakokeet.
Minulla ei ennen kammoja ole ollut.Nyt ahdisti pelkkä ajatuskin siitä valkoisesta,ahtaasta,kovaäänisestä putkesta,jossa pitäisi maata selällään ainakin puoli tuntia.Tuon ajatuksen kanssa piti painia koko päivä.Askelmittari olisi ollut paikallaan..Pelkäsin,että saan jonkun yskäkohtauksen putkessa ja koko kuvaus joudutaan aloittamaan aina vain alusta.Yskisin sisälmykseni ulos lopulta ja saisin uuden kuvausajan,jonka taas kaiketi käyttäisin yskimiseen ja sehän olisi jo helpompaa,koska sisälmykset meni jo edellisellä kerralla.Kuivayskäkohtaus on yksi pahimpia mitä tiedän….

Yliopistolliseen sairaalaan minulla on matkaa noin sata kilometriä.Se meni ajon lisäksi itsensä psyykkaamiseen.Olisipa ollut kiva,jos joku olisi ollut mukana.Olosuhteiden pakosta,yksin oli mentävä.Toisaalta,jos siinä nyt joku olisi ollutkin mukana,olisi luultavasti saanut osakseen vain murahtelua.Minulla ei ole tapana saada ihmisiä tuntemaan itseään minulle kovinkaan hyödyllisiksi lohtutilanteissa.Murahtelen selitykseksi vain etten osaa.Onneksi mies tietää jo niin hyvin tuonkin 🙂

Pääsin perille ja odotustakin oli.Sitten koitti oma vuoro.Hoitaja oli mukava,mutta putki on heille niin peruskauraa,etten osannut siinä ääneen kertoa omasta paniikista.Tiedänhän jo,mitä he siihen sanovat.Varjoainepiikin jälkeen sain korvatulpat ja asennoiduin jo kohtuu rauhallisesti…Kunnes menin makaamaan siihen alustalle.Ei riittänyt,että kuuloaisti oli osin tukittu,se tukittiin vieläkin paremmin.Pääni oli omassa alustaan tehdyssä lovessa ja korvieni ja sen reunojen väliin tukittiin pyyhkeitä.Siihen kruunuksi kasvojeni päälle kotelo,jossa kuitenkin silmien ja suun edessä leveä rako.Koko pääni oli tukitussa kotelossa.Paniikki!

Sitten se alusta lähti liikkumaan taaksepäin ja se korkea huoneen katto,jonka hetki sitten vielä näin,hävisi ja tilalle tuli noin 20cm:n päässä oleva muovinen magneettiputken katto.Melkein siinä kohden paniikissa puristin lyttyyn sen käteen annetun pallon,jota lytistämällä tarpeen tullen pääsee pois putkesta.Kauhu.

”Purista sitä palloa!””En”

”HETI!””EN!”

”Huuda apua!!””Huudan,mutta niin ettei kukaan kuule.”(Tässä kohden mielikuva huusi kyllä niin lujaa kuin ikinä irti lähti 🙂 )

”Et kestä tätä!!””Kestänpäs,pakko”.

”EIJJEIJEI OLE!””Taitaa olla..”

Keskityin hengittämiseen,joskaan se ei auttanut.Kuvaus alkoi samantien ja se meteli ei kovasti rauhoittanut.Nak-nak-nak-nak-…….PRRRRRRR..PRRRRRRR..Nak-nak-nak..Eisaaliikkuaeisaalliikkuaeisaaliikkua.Kurkkuaeikuivaakurkkuaeikuivaa…

Mietin,että mistä tämä ihan kauhea paniikki tulee?Miksi pelkään tätä tilannetta?Kuinka paljon pahempi tämä tilanne voi vielä olla?Miksi putken kattoon lohduksi liimattu pöllö näyttää äkäiseltä?

Lopulta kuuntelin sitä kolinaa,suorastaan uhmakkaasti avasin sille tukitut korvani ja mietin,että anna tulla vaan,pelkkä ääni!Katsoin häkkiä pääni ympärillä ja liki olevaa putken kattoa ja kuvittelin hetken,miltä tuntuisi olla elävältä haudattu.(Tässä kohden vilisi pätkiä Metallica Onen musavideosta)Mustassa kuopassa,jossa ilmakaan ei kierrä.Tai sitten vaikka joutuisi olemaan putkessa niin,ettei raajojakaan saisi yhtään liikkumaan.Nekin olisivat samanlaisessa häkissä kuin pääni.Se helpotti,että kuvittelin kaiken oikeasti vieläkin pahemmaksi.Sekin helpotti,että tajusin tilanteen olevan aivan täysin normaali toimenpide koneineen.Varmaan huomasin,ettei tosiaan ole muut ruumiinosat häkissä,vain pääni..Ajatus lähti käyntiin ja nauroi.Järki kehotti rentouttamaan kaikki raajat,muutoin tulisi rankka puolituntinen.Mietin,että tässä samassa laitteessa on käynyt satoja,jossei tuhansia ihmisiä eikä kukaan ole sinne kuollut.(Ja nyt ei sitten kukaan kerro vaikka olisikin!!)Minäkin olen käynyt kolme kertaa ja edelleen elossa.Mietin,että se hoitaja näkee minut kyllä koko ajan,joten en ole yksin hylättynä mihinkään.Putki oli valkoinen eikä pimeä ollenkaan.Siellä oli hyvin ilmaa ja lämmin.

Kas kummaa,pöllöä uudestaan tarkastellessa,se ei ollut ollenkaan äkäinen!En edes keksinyt,miten olin sen sellaisena onnistunut näkemään.Sen sulatkin olivat sydämen malliset!
Äänet olivat suorastaan rauhoittavia.Paikoillaan oli hyvä maata,ei sattunut eikä mistään puutunut.Eipä aikaakaan,kun säpsähdin siihen,että magneettikuvaus oli ohi!Olin likimain nukahtanut! 😀 Että sellainen paniikki…

Oman sairauden pohtiminen jäi hienosti sivuun tämän reissun johdosta.Mitäpä tuota.Enempää miettimään…Tulokset tulevat sitten ensi kuussa.Nyt olen onnellinen,että selvisin kuvauksesta.Selätin sen putken,tuijotin suoraan silmiin,näytin närhen munat ja mitä kaikkea,enkä aio nähdä siitä painajaistakaan.Vaikkakin hengittelen nukahtamiseen asti helpotuksen huokauksia 🙂

Yliluonnolliset promillet

Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.

Elämäni synttärit

Tämä on yksi niistä päivistä,joista tuli vaikea joulujen,juhannusten ja muiden erityispäivien ohella.Oma syntymäpäivä.Lapsena se oli vanhempien ryyppypäivä.Silloin,kun olin alle 8 vuotias,meillä kävi vielä mummu ja pappa sekä kummi-tätikin.Se tarkoitti kuitenkin sitä,että minä en saanut häiritä.Ollenkaan.Ei se ollut vieraista kiinni,vaan äidistä.Mitä olemattomammaksi itseni sain,sen parempi.Mikään minun sanomiseni ei voinut olla niin tärkeää,että sillä voisi keskeyttää aikuisten tärkeän keskustelun.Ja sitten,kun vieraat viimein lähti,oli äidin ja isän aika ”rentoutua”.Mikäli en ollut onnistunut noudattamaan äidin sääntöjä,myös se käytiin läpi tässä ”rentoutumisvaiheessa”.

Tuolla kasvatusmetodilla siis opin sen,etten minä ole koskaan niin tärkeä kuin muut.Vielä aikuisenakin toistin sitä samaa ajatusta.Yhtäkkiä olin se pieni lapsi,jonka ei ole sallittua sanoa mitään,vaan kuunnella kun aikuiset puhuu.Siitä on ollut vaikea pyristellä eroon.Aina kun luulen,että olen voiton puolella,tulee tilanne,jossa saan lähteä taas alusta.

Uusi elämys

Olin 8-vuotias,kun minulla oli ensimmäiset ja viimeiset kaverisynttärit.Kaverit eivät muutoin koskaan saaneet käydä meillä,koska kertovat kotonansa millaista meillä on.Jahah…No,olisivat kertoneet luultavasti kuinka kliinisen puhdasta meillä oli,jokainen tavara tarkalla paikallaan ja tupakan haju.Se ikuinen puhtaus ja järjestys oli äidin tapa pitää kontrolli,kulissi ja mielenrauha.Vaikkakaan se ei humalaisina iltoina siltä kuulostanut…siis mielenrauhalta.No joka tapauksessa,oli mahtavaa,kun sain valita kolme kaveria synttäreille.Minulla ei ollut kuin kaksi ja niinpä kolmannen virkaa sai toimittaa toisen kaverin pikkuveli 🙂 Meillä oli kivaa.Muistan silti,kuinka oudolta tilanne tuntui.Omassa huoneessa kavereiden kanssa!Ihan uusi maailma.Näin omat tavaratkin aivan uusilla silmillä.En muista,osasinko jakaa niitä,toivottavasti..Meillä oli yksi pussi Omar-karkkeja ja muistan tuon unenomaisen tilanteen niistä edelleen aina.

Olemassa oloni mitättömyys

Seuraavat muistamani syntymäpäivät ovatkin jo ihan muuta.Taisin olla yhdeksän,kun äiti ja isä olivat juuri eronneet ja äiti lähti ryyppyreissulleen.Olimme neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa keskenään kotona ja sairastuin.Isä sattui vahingossa käymään ja huolehti minulle lääkettä ja ruokaa.Äiti oli reissullansa kolme päivää.Hän ei tullut kotiin edes syntymäpäivänäni.Muistan olleeni murheen murtama,muttei minusta näkynyt muuta kuin hiljaisuus.Isä oli meidän kanssamme,mutten muista siitäkään juuri mitään kuumeeni vuoksi.Äiti palasi synttäreideni jälkeisenä päivänä.Humalassa.Eikä hän tullut yksin,vaan ryyppyseura mukanaan.Huutamiseksihan isän ja äidin keskustelu kuluneesta ajasta meni,mutta päättyi lopulta siihen,että isä liittyi kännisen joukon jatkoksi.Se tuntui siltä,kuin olisi heitetty viimeinenkin oljenkorsi menemään.Ja siihen oli sopeutuminen.

Toisten bileet

Sitten tuli aika odottaa 14-vuotis synttäreitä.Silloin viikonloput vietettiin aina isällä.Parin ikäiseni serkun mukana, sinne kulkeutui myös heidän kavereitaan ja aina oli bileet.Isä huolehti kaikille juomat kaupasta ja loppuillasta tarjoili pientä maksua vastaan, tai ihan ilmatteeksi, myöskin kiljupöntöstään.Minä en ollut kaveri heidän kenenkään kanssa,yritin toki,mutten osannut olla niin kuin he.Huolettomia,holtittomia ja iloisia.Yritykseni toki oli niin kova,että tunsin väsyväni siihen.Jos olisin miettinyt silloin tarkemmin tai minulla olisi ollut mahdollisuus olla jossain muualla,olisin mielelläni ollut.Kotona känniä,huutamista,meteliä,levotonta.Isällä sama juttu,no joo vähän iloisempi meininki,mutta ei hetken rauhaa.Ainoa läheisempi,oli silloinen poikaystäväni.14-vuotislahjaksi sain isältä viulun muotoisen pullon jotain ällöttävän makuista likööriä?Mitä lie.Join sen,vaikken tykännyt.Lisäksi tietysti paljon muuta.Tässä kertoessa alkaa jo kuvottaa…..Vakioporukka saapui paikalle,ei niinkään minun takiani,vaan ihan vain kun oli hyvä syy ryypätä.Ilta päättyi niinkin tyylikkäästi,että eräs ikäiseni nuori sammui sohvalle,meteli oli saanut naapurit soittamaan poliisit,ja myöskin tämän sammuneen lapsen äiti haki kauhuissaan kiljuen omansa kotiin.Oli oksennusta,valtava tahmainen sotku joka puolella,pahonvointia.Useimmat pääsivät pakenemaan paikalta ennen puhallutusta.Poliisit kysyivät minulta olenko juonut mitään ja tietenkin vastasin,etten ollut.Kysyivät jotain muutakin ja päättivät jättää puhalluttamatta.Käsittämätöntä.Että sellaiset synttärit ja niin ne menivät seuraavanakin vuonna…

Kauniita tarkoituksia

Äiti osti usein lahjan.Lopulta tajusin,ettei hän niitä osta,vaan varastaa.Mietinkin,miksi näyttää siltä,että rahatilanne olisi jonkin verran kohentunut.Meikkihyllyt alkoi loistaa testeritarrakosmetiikasta ja lopulta ilmeistyi normaalia enemmän ihan ilman tarraakin.Liekö meidän kalliit uudet nahkalompakotkin niitä peruja..Hän itse kertoi,että peruna- ja wc-paperisäkit vilahtavat usein ”vahingossa” kärryjen alatasolla kassan ohi.Minä olin korviani myöten punainen,kun ensimmäisen kerran jouduin olemaan mukana kaupassa,kun tuo ”vahinko” tapahtui.Pelkäsin ja häpesin äitini puolesta valtavasti.Mutta se onnistui.Jatkossa minun täytyi vain itse kaupassa käydessäni noudattaa samaa kaavaa…Kieltäydyin.Silti tuo ajoi minut kokeilemaan itse 15-vuotiaana ja onneksi jäin heti kiinni,ripsiväri reppuni sivutaskussa.Siinäpä kohdistin saman häpeän itseäni kohtaan,kuin aiemmin äitiäni,kun naama punaisena istuin poliisiautossa sakkulappua odottamassa.Huonommaksi ja surkeammaksi en olisi oloani osannut kuvitella.Eieieiei koskaan enää!

Kun on niin paljon kaikkea muuta..

Kotoa muutin siis 17-vuotiaana pois ja yllättäen äiti unohti syntymäpäiväni kokonaan.Saattoi soittaa pari päivää myöhemmin,että sori kun on ollut niin paljon kaikkea,ettei voi muistaa joka asiaa.Ei hän koskaan sen kummemmin muistanut veljienikään syntymäpäiviä.Poissa silmistä,poissa mielestä-meininki.

Joka vuosi siis koin valtavaa ahdistusta,pettymystä ja vihaisuutta siitä,ettei äiti taaskaan muistanut.Mitä minä olen tehnyt,etten ole ansainnut hänen rakkauttaan?Minä muistin hänet aina ja siitä pidettiin ennakkoon jo hyvä huolikin,ettei vain pääse unohtumaan.En voinut ymmärtää,miksi minä olin niin mitätön?

Rakkaus

Nyt,kun olen itse äiti,ymmärrän vielä vähemmän…mutta samalla enemmän.En koskaan voi unohtaa sitä päivää,kun aarteeni syntyi.Sitä onnea ja täyttymystä,kun sain käärön rinnalleni ja rakkaus paisui kaikki rajat ylitsevyöryäviin mittoihin.Se suojelemisen halu ja tarve tuota pientä ja viatonta ihmistaimea kohtaan!Se oli se päivä,jolloin tuo kauan odotettu tunne pääsi liekkeihinsä.Hänen syntymäpäivänsä!Kuinka ikinä, milloinkaan haluaisin tai voisin sen unohtaa??!!

Ymmärryksen yritys

Olen yrittänyt ajatella äidin kohdalla aina kaiken niin,että voin ymmärtää.Omaa mitättömyyttäni hänen silmissään,on vaikea käsittää,mutta sitä voi selittää masennuksella.Sitä voi selittää jollain mielenterveysongelmalla,joka saa välttämään liian tunnepitoisia suhteita,jopa omaan lapseensa.Se saa tukeutumaan alkoholiin,jonka avulla hän ihmissuhteensa on selvittänytkin…miten ikinä sitten ”selvittänytkin”.Aivan kuin hän ei osaisi käsitellä sellaista tunnetta,kuin rakkaus.Se on jotain niin hepreaa hänelle,että se saisi hänet sekaisin,jos joutuisi sen armoille.Hän ei tietäisi,mikä iski ja mitä sitten pitäisi tehdä,se olisi varmasti valtavan pelottavaa.Siksi,hänellä on valtava suojamuuri,jonka hän on periyttänyt myös lapsilleen.Sitä muuria ei rakkaus ihan äkkiä läpäise,tunteista pelottavin ja vaarallisin.Sen takaa voidaan kyllä näytellä mitä vain.Draamaa meidän elämästä ei olekaan puuttunut…

Vain tyhjyys

Mietin jo aamusta valmiiksi,ettei tule puhelua tälläkään kertaa.Ja kun tulee,syy on varmasti ne kaikki muut asiat,jotka pitää muistaa.Ja ymmärrän toki,että tällä hetkellä tilanne on oikeasti niin.Ensimmäistä kertaa.Tiedän ja tunnen myös sen,ettei sillä ole mitään väliä soittaako hän vai ei.Olen jo iso tyttö 🙂 Mutta se oli ennen kurja juttu.Niitä pettymyksiä ei unohda, vaikka tarvetta synttärimuistamiselle ei oikeasti enää olisikaan.Se vain on yhtenä rikkana rokassa,muistuttamassa äiti-lapsi-suhteesta,jossa lapsi jäi aina jalkoihin.Alkoholi vei voiton.

Tänään en tunne sitä pettymystä.Ainoastaan tyhjyyden siinä kohden,missä äiti ei soittanut.Tyhjän ilon siinä kohden,kun miehen sisko ja äiti muistavat syntymäpäiväni kaiken sen kiireen keskeltä,mitä heillä on.

Elämäni aarre

Kaikista ihaninta oli se,kun tämä päivä oli lapselleni tärkeä.Lähestulkoon,minun synttärini ovat hänen,häntä varten olen olemassa,täytän vuosia mielelläni joka vuosi,vaikka sadan vuoden päästäkin,koska saan nähdä hänen tulevat vuotensa.Hän on se syy,miksi minä olen syntynyt ja siinä on aihetta juhlaan 🙂

Tulevaisuutemme toivot

Kylläpä on asiat mallillaan…Nyt alkoi taas kiukuttaa,kun lueskelin lakipykäliä yksityisyyden suojasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

On se aika hurjaa,että jos esimerkiksi kolmikymppisenä alat saamaan takaumia ja muistikuvia siitä,että sinua on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi,niin rikos onkin jo vanhentunut??Hupsista,sepäs sattui ikävästi…Tekijä ei joudu koskaan vastuuseen eikä ymmärrykseen siitä mitä on tehnyt.Todennäköisesti toteuttaa sairaalloista toimintaansa jatkossakin.Usealla uhrilla automaattinen itsensä suojaamiskeino on torjua tapahtunut tietoisuudesta.Luin pykälistä,että henkilön täyttäessä 28 vuotta olisi viimeinen mahdollisuus tehdä asiasta rikosilmoitus.Tässäkin tapauksesta riippuen jopa lyhempiä vanhenemisaikoja.

Eräskin tapaus

Tunnen erään,jolle näin on käynyt.Hän ei saanut tehtyä rikosilmoitusta,koska rikos oli vanhentunut.Sitten kävi niin,että epäillyn seksuaalirikoksen tekijän korviin kantautui tämä rikosilmoituksen uhka.Siitä suivaantuneena hän nosti asiasta kunnianloukkaus-syytteen.Kuulleessaan,että tutkittavaksi tulee tässä tapauksessa hänestä levinneen loukkauksen oikeellisuus,hän vetäytyi.Olisi voinut tulla totuus julki..Se oli sinänsä harmi,koska se olisi ollut tuttavalleni se ainoa mahdollisuus selvittää tapahtunut rikos oikeudessa.Tästä on jo aikaa,mutta tämä epäilty rikoksen tekijä on edelleen elossa oleva alkoholisoitunut keski-ikäinen mies,jolla on uusioperheessään lapsia.Toivottavasti tuo pieni näpäytys sai edes ajattelemaan.

Vastuuseen nämä sairaalloiset sekoilijat!

Tuohon lakiin toivoisi ehdottomasti muutosta!Ne ikävät muistot kun voivat ponnahtaa pintaan melko myöhäiselläkin iällä.Ja tekijät pitää saada vastuuseen!Seksuaalirikos jättää uhriinsa jäljet loppuelämäksi.Masennusta,pelkoja,painajaisia,postraumaattisia stressireaktioita ja muita mielialahäiriöitä.Niiden kanssa uhri joutuu taistelemaan pitkään,joskus koko loppu elämänsä.Terapioita,vertaistukiryhmiä,erilaisia lääkityksiä.Noista on uhrin arki tehty.Siihen päälle on yritettävä elää sitä normaalia veronmaksajan elämää.Töissä tai työtön,perheellinen tai yksinäinen.Sillä aikaa rikoksen tekijä jatkaa elämäänsä ”kunniallisena” kansalaisena,alkoholistina,perheellisenä tai kenenä tahansa naapurin mikkona tai maijana.Mahdollisesti uusii rikoksensa.Ei sitä tuskallista taakkaa mikään tuomio pois vie,mutta uhri on saanut oikeutta.Hänet on kuultu ja teko määritelty rangaistavaksi,se on tärkeää mielenterveyden ja selviytymisen kannalta uhrin tulevaisuudessa.Hän toivon mukaan saa kerättyä sirpaleensa ja voi rakentaa vielä valoisan tulevaisuuden.Eläköön toivo myös siitä,ettei tältä rikoksen tekijältä tulisi enää uusia uhreja.Soisin rangaistusten olevan enemmän,paljon enemmän kuin nykyään näyttää olevan Suomessa.Saanko ehdottaa kastrointia?Mikään ehdottoman vankeusrangaistuksen mitta ei riitä korvaamaan pirstaleiksi rikottua ihmistä.Henkinen murha.

Rikos vanhentunut

Mitäs sitten,kun rikos on vanhentunut?Yksityisyyden suojan loukkaamisen pelossa,uhri ei itseään tai muita auttaakseen voi kertoa missään julkisesti tapahtumasta,facebookissa,blogissa,sähköpostissa?Vain suljettujen ovien takana.Hyss hyss.Tulee vähän ristiriitainen olo,että ketä tämä laki tässä tapauksessa suojelee lopulta??-Rikoksen tekijää.Korjatkaa ihmeessä,jos en nyt ymmärrä aivan oikein?

Pelastakaa lapset!

Meitä uhreja on yhtä lailla ulospäin suuntautuneita kuin hiljaisiakin.Kaikki eivät halua puhua julki omilla kasvoillaan.On kuitenkin heitä,jotka ahdistuvat asioiden piilottelusta ja kokevat salailun myötä vielä enemmän häpeää.Entäpäs se hyöty,että seksuaalirikoksista julkisesti kertominen laskee uhrien kynnystä hakea itselleen apua ja oikeutta?Pelastaa ehkä jonkun lapsen kohtalon?Tapausten esiintuleminen lisää uhrien ymmärrystä itseään kohtaan,kuten myös kaikkien kansalaisten tietoa aiheesta.Niin,se on erittäin inhottava aihe…MUTTA SITÄ TAPAHTUU KOKO AJAN! Like it or not.

Millä saadaan pelastettua nuo lapset,joiden sanotaan olevan tulevaisuutemme toivo?

Onko ihan oikeasti niin,ettei seksuaalisen hyväksikäytön uhri voi rohkeasti kertoa elämän kokemuksestaan,joka häneen on valtavasti ihmisenä vaikuttanut,omilla kasvoillaan julkisesti,hyötykäyttöön!? Ja olisiko se sitten kunnianloukkaus vai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä?Saa valaista!

Tässä otteita rikoslaista:

Kunnian suojeleminen

Rikoslain 24 luvun 9 §:n mukaan kunnianloukkauksesta tuomitaan se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka
muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista.
Kunnianloukkauksesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.[32]

Yksityiselämän suoja

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen syyllistyy levittämällä sellaisia toisen yksityiselämään kuuluvia tietoja, joiden leviäminen voi aiheuttaa kärsimystä sille, jota tieto koskee. Teosta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikos eroaa kunnianloukkauksesta siten, että siinä on kysymys oikeellisen tiedon levittämisestä, kun taas kunnianloukkauksessa on ensisijaisesti kyse valheellisen tiedon levittämisestä. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on sisältörikos, jossa rikos tehdään saattamalla tietoa julkisuuteen.[34] Tämän teon säätämisellä rangaistavaksi halutaan suojella oikeutta yksityiselämään.

Ja tässä pari linkkiä:

http://traumajadissosiaatio.fi/traumanjalkeinen-stressihairio-ptsd-2/

://kansanmuisti.fi/document/kk-674-2012/

Tunteet syvällä sinisessä

Viime yönä sukelsin.Täydellinen syöksy siniseen veteen ja siitä pohjaan.Mikä valtava nautinto!Nousin sieltä pintaan, vain sukeltaakseni uudestaan tuonne toiseen maailmaan.

Paljon syitä onneen

Olen ollut tällä viikolla ahdistunut ja alakuloinen.Kaikki on niin hyvin,kuin vain voi kuvitella.Syy on siis ollut täysin mysteeri.Minunhan pitäisi olla onnellinen siitä,että pääsin töihin.Onnellinen siitä,että olen pysytellyt kuntosaliohjelmassa töistä huolimatta ja saanut nyt uudenkin ohjelman,kolmivaiheisen sellaisen.Onnellinen siitä,että terveys on ollut todella hyvä.Onnellinen siitä,että kuukauden päästä minulla on ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni toisen opistolaisen kanssa.Onnellinen myöskin siitä,että lapsellani on ollut hienoja kokemuksia ja harrastuksensa.Ja edelleen onnellinen siitä,että Hän on uimataidottomana haastanut itsensä uimaopetteluun tavoitteena uida kilometri.Onnellinen siitä,että Ystäväni selvisi munuaiskasvainleikkauksestaan ja toipuu.Olen näistä kaikista asioista ja monesta muustakin todella ylpeä.Mutta.Nyt en tunne mitään.

Koteloituminen

Tapahtumat ja menemiset alkaa vilistä ohi.Alan tuntea itseni robotiksi,joka ei osaa nauttia enää hetkestä.Tai pitäisi kai sanoa,ettei ehdi.Haluan välttää aikuiskontakteja,koska olen kylmä.Jos puhelin soisi,en todennäköisesti vastaisi,koska jutustelu minun osaltani olisi kuivakkaa murahtelua.Töissä kyllä osaan esittää roolini hyvin,läheisille en osaa.Tätä on tässä kestänyt loppuviikon,ehkä neljä päivää.Onneksi kukaan ei ole soittanut.

Ei tämä outoa ole.Tuttu tunne,josta hyvin usein selviän laittamalla luurit päähän ja hautautumalla musiikkiin,lukemalla kirjaa tai katsomalla leffoja yksin yön pimeydessä.Se herättää ne nukkuvat tunteet,sitten aikanaan.Nyt ei kiinnosta musiikki tai muukaan.Haluaisin tunteeni takaisin vaihtoehtoisella konstilla.Sekin olisi mukava tietää,mikä ne vei??

Oman itsensä huonoa seuraa

Olo on turta.Järki näyttää kyllä asioita ja aiheita,joista voisin olla tyytyväinen ja rauhallisin mielin.Odotin kovasti nyt alkavaa viikkoa,koska saadaan olla ihan koko perheellä kotona,lomalla.Nyt kuitenkin pelkään sitä.Pelkään mahdollisesti tulevaa tilannetta,jossa olemme kaikki rauhassa kotosalla tekemättä mitään.Yhtään mitään.Jaa miksikö?No siksi,että joutuisin kohtaamaan ehkä omat ajatukseni siinä paikoillaan vellovassa rauhallisuudessa,jossa ei tapahdu mitään.Kuulisin itseni liian lujaa.Ja joutuisin selittämään itseäni toisille.

Siitähän minulla ei ole aavistustakaan,mitä ajatuksistani kuulisin.Kun kaikki on hyvin.

Tänään taas katselin ulos ja mietin,miksi ei sisällä tunnu mitään.Miksi energia ei virtaa onnellisena kaikesta siitä,mitä on odotettavissa,siitä mitä seuraavaksi tehdään?Näin puut,mutta en nähnyt.Samat puuthan ne siinä…Mietin,mikä olisi se tunne joka ensimmäisenä nyt tulisi?Kyynel.

Halusin tuntea kyyneleet poskilla.Halusin tuntea miten ne kirvelevät silmiä.

Siis mitä?!Miksi ihmeessä se olisi se tunne,jonka ensimmäisenä tähän haluaisin??Surullisuus?En löytänyt mitään syytä.

Huitaisin kädelläni koko tunteelle,järjenvastaista.

Päivän tunne!

Tämän päivän uintiharjoitukset oli ehdoton kohokohta.Sillä aikaa,kun Hän oli saamassa uintiopetusta,minä vietin laadukasta aikaa lapseni kanssa.Hänkään ei osaa uida,mutta oppi sukeltamaan todella hyvin.Itse en ole mikään teknisesti taitava uimari,mutta rakastan sukeltamista.Se riemu lapseni silmissä joka kerta,kun hän oli sukeltanut heittämäni esineen,oli minulle tuplailo.Me jaoimme saman tunteen.Meillä oli todella hauskaa yhdessä keskellä ihanan sinistä ja lämmintä vettä.

Niinpä mietin,että ehkä tämä tästä.Olen tuntenut hyvin vahvasti jotain,joten kivikausi on päättymässä.

Ja taas niitä syitä etsitään..

Kaikki palasi kuitenkin ennalleen kotiin palattuani.Turhautumista,kun ei tiedä mistä tämä johtuu.Hän ehdotti,että on ollut paljon negatiivista viime aikoina,ehkä se huono olo tulee jälkijunassa?Itse sanoisin ensimmäisenä,että nyt on liikaa järkähtämättömiä päätöksiä ilmassa.Sali,liikunta,ruoka,sokeri,tupakointi ja siihen tuli vielä uusi arkirytmi työn kanssa.Olen asettanut itseni melko tiukkoihin haalareihin ihan yhtäkkiä.Nautin niistä kaikista onnistumisista tietenkin.Mitään niistä en vaihtaisi!Ne ovat kaikki positiivisia asioita!

Ei mikään huono puhelu?

Tänä iltana lapsukaiseni halusi soittaa mummulleen pitkästä aikaa ja niin päädyin tietysti minäkin juttelemaan hetkeksi äitini kanssa.Luurissa oli todella väsynyt ihminen puolisonsa syöpähoitojen jäljiltä.Pelkäsin,etten kivenä osaa nyt sanoa mitään,mutta ilmeisesti jotkin asiat tulevat selkäytimestä.Selvisin joten kuten.Siinä kohden,kun kerroin miten hienosti pikku versoni sukelsi tänään ja äitini kiirehti siihen vastaamaan välittömästi,että ne on mummulta perityt geenit..Siinä kohden alkoi tajuntaani tulla jotain omaan olooni liittyen.Äiti jatkoi jälleen kerran tarinaansa siitä,kuinka hänellä on poikkeuksellisen suuret keuhkot ( ai…eikös se ollutkaan minun isäni,jolla ne suuret keuhkot oli mitattu??..) ja hänellä on ihan uimamaisterin paperitkin..ja niin edelleen..Yritin kyllä väliin mainita,että tarviiko sen jälleen niin kaukaa periytyä?Voihan se periytyä suoraan minultakin?Ei.Kun joskus asiat periytyvät sukupolvien takaa,hyppäävät jonkun yli.Jaha…:D

No.Ärsyyntyneestä fiiliksestäni selvittyä,tajusin että vaadin edelleen itseltäni paljon.Siksi,koska minulta on aina vaadittu paljon,eikä sekään ole riittänyt.En oppinut hyväksymään itseäni ja tekemisiäni lapsena. Onnellisetkin reaktiot kiellettiin,koska ne olivat liian rajuja kuulema.Olen tuota asiaa koittanut tietysti paljon käsitelläkin.Itsensä ymmärtämistä ja anteeksi antamista.Uusien tunteiden löytämistä.Pitäisi nähdä,että vähempikin riittää aivan mainiosti.Perfektionismi on rankka asenne kannettavaksi.

Suorittaminen

Siitä huolimatta näyttää siltä,että edelleen ajaudun suorittamaan.Taistelen itseni kanssa.Huomaan hokevani itselleni useasti,että pystyt kyllä.Jaksat vielä.Tee oikein.Nautinto ja oman itsensä tunteminen,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,jäävät toissijaisiksi.Tunteet väistyvät taka-alalle,vain ärtymys nousee pintaan,sitten kun tekeminen pysähtyy.En ole itselleni kuitenkaan sanallisesti enää julma,kuten joskus.Olen tyytyväinen tekemiseeni,mutta en repsahduksiin.Ja niitä pelkään jo ennakkoon,vaikkei niitä vielä olekaan.En salli sitä,että lipsuisin yhtään missään.Eli käytännössä täydessä haarniskassa mennään,kaiketi niin kauan,että kaatuu.Eikä sittenkään tunne mitään.

Ei ihme,että syksyisin työttömäksi jäädessäni,tunnen vahvasti löytäneeni itseni uudelleen.Minulla on silloin aikaa niille asioille joista pidän.Aiemmin olen hylännyt sujuvasti kaiken harrastamisen työn ajaksi,koska aika ja jaksaminen ei ole riittänyt.Nyt olen ajatellut yrittää toimia toisin,etten hukkaisi itseäni.Vai onko tämä nyt se toinen konsti hukata…No,kun on ääripäät löydetty,kai se keskitie siellä jossain on.

Tunne

Kirjoittamallakaan en saanut tunteita tulemaan lähemmäksi.Ainoa ajatus…

Ihan pian pääsen uudelleen uimaan ja saan mahdollisuuden.Hypätä korkealta suureen,syvään siniseen.Olen syvällä ja katson,miten vettä on joka puolella.Sitä on niin valtavasti.Rauhallista.Olen yksin.Sukellan pohjaa pitkin eteenpäin ja ihastelen sitä, miltä kaikki kuulostaa ja miten sinistä kaikki on.Kaikki on tyynesti paikallaan,ja silti veden kulku iholla on kaunista tanssia.Toinen maailma.Vesi on ympärilläni pehmeä.Se on turvallinen,mutta silti villi.Joudun hakemaan oman reittini sen keskellä.Istahtaisin paikalleni hetkeksi sen kaiken rauhan keskelle,jos vain happi riittäisi.Nousen pintaan,palatakseni ihan pian uudestaan.Ainoa ajatus,joka saa kyyneleet tulemaan.

Ehkä lepään ajatuksessa hetken…Hengitän.Tulevasta viikosta olisi kyllä mukava osata nauttia.

Empatia,pala omaa itseä

Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.

Oman onnensa seppä…

Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂

Itsehoitoa :)

Eilisestä palautumista.Vaikuttaa hyvältä 🙂 Se tunne tuli kyllä yllättäen ja vahvana.Haistoin hajutkin,kuten terva ja kilju.Se on hurjaa,kun sellainen tulee.Trauma.Valtava ahdistus,sydämen tykytystä ja levottomuutta.Samaan aikaan tuntuu,että on kaksi maailmaa.Se mennyt ja tämä nykyinen,tietää kummassa nyt on,mutta ei sisäistä sitä täysin.Aika mahtavaa,että voin palata aina turvaan.Fyysinen reaktio loppuu ja rauha palaa.Muistelin illalla sitä aikaa,kun turvani ei ollut vielä valmis,siitä ei oikeastaan ollut käsitystäkään.Ei ollut mitään minne laittaa tuskainen muisto erätauolle,eikä tiennyt mitä sen kanssa pitäisi tehdä.Pidin itseäni hulluna.Siitä on reilu 12 vuotta aikaa.Onneksi se rakentui ajan kanssa,hyvässä seurassa ja uuden elämän edetessä.Parempia kokemuksia tuli lisää ja puhumiselle ei näkynyt loppua.

Ei ole mitään,mitä voisin enempää eiliselle muistolle tehdä.Paitsi tietysti se,että pidän faktat lyhyesti ja ytimekkäästi mielessä.Tiedän,ettei se vielä kovin kaukana ole,eikä tarvitse ollakkaan.Kuuntelen musiikkia ja tietyt biisit tuovat tunteet lähelle ja se tuntuu ihan hyvälle.Olen turvallinen aikuinen sisäiselle lapselleni.Syy ei ollut minun.Aiheena seksuaalinen hyväksikäyttö on arka,mutta minun ei tarvitse elää häpeässä.Olen turvassa ja voin luottaa itseeni ja läheisiini.Elämä jatkuu ja siinä on tällä hetkellä paljon hyviä asioita joihin keskittyä.

Hyvä kokemus äidistä

Äiti soitti lauantaina.Se puhelu oli ehdottomasti plussaa.Vaikkakin se aina itseltä edellyttää tarkkuutta omien reaktioiden säätelyssä.Koskaan ei tiedä kuinka paljon alkoholilla on osuutta asiaan..Tämä puhelu oli kuitenkin helppo minulle,vaikka aihe rankka onkin.Äidin ja hänen miehensä tilanne on uuvuttanut ymmärrettävästi siellä päässä.Syöpähoitoa odotellessa mies oli sairastunut keuhkokuumeeseenkin.Onneksi se oli kääntynyt voiton puolelle ja sytostaattihoito on nyt päässyt alkuun.Äiti ei enää jaksanut pitää yllä sitä vahvaa kulissia,johon hänellä on taipumus tiukan paikan tullen.Se tarkoittaa siis sitä,että hän puhuu hyvin pinnallisesti asioista ja kertoo ne kuin niissä ei olisi yhtään mitään ja kaikki menee hyvin.Hän ei ota vastaan mitään eikä jätä edes mahdollisuutta toisen kommentille.Minä voin silti kuulla taustalla sen rauhattomuuden,kieltämisen,teeskentelyn ja sen että todelliset rajat ovat paukkuneet yli jo aikaa sitten.

Lauantain puhelussa oli oikea ihminen.Ihminen,joka yrittää parhaansa,mutta huomaa että omat rajat ovat olemassa.Ihminen joka tunnustaa pelkäävänsä pahintakin.Ihminen joka ottaa vastaan ymmärrystä ja osaa keskustella rauhallisesti.Ihminen,joka oli varmasti selvinpäin.Puhelun lopussa jo nauroimmekin ja olin hyvin onnellinen siitä.Olisin niin helposti voinut kuvitella kaiken olleen aina niin,että olisimme olleet aina läheisiä.Ilman,että minun täytyy asettaa omat turvarajani.Toki tilanne,joka toi hetkellisesti äidistä esiin jotain inhimillistä,on surkea ja rankka,en soisi sitä kenellekään!Mutta jos se tekee äidistäni ihmisen edes hetkeksi,niin hyvä.

Terveempi elämä

Lauantaina kuulin myös,että töitä olisi vaihtelevalla menestyksellä tiedossa.Intoni oli huipussaan ja on tietysti edelleen.Alkaa olla yli puoli vuotta,kun viimeksi olin töissä.Olikin jo vähän ikävä.Se tieto loi enemmän merkitystä aloittamalleni terveempi elämä-kuurilleni.Edelleen syön hyvin,noudatan saliohjelmaa kolmesti viikossa,tupakoin vähän ja vältän sokeria…No se sokeri oli kyllä aika haastavaa viikonloppuna,koska lapsella oli synttärit,mutta sain rajattua itseni kohtuuteen 🙂 Minussa asuva pieni masokisti on myös hyväksi…

Odotettu lääkevaihto

Parempaan elämään kuuluu nyt myös ms-lääkkeen vaihto.Tähän mennessä olen tökkinyt itseeni Copaxonea kolmesti viikossa.Hyvä lääke muutoin,ei ole ollut sivuoireita,mutta iho reagoi.Jalkoihin sattui pistäessä ihan p#*#**sti ja niihin harvoihin pistoskohtiin kehittyi myös lipoatrofia eli se lääke syö ihosolukkoa ja tulee kuoppa joka on pysyvä.Pistospäivistä tuli ahdistus.Ja niinpä ne alkoivat osin tietoisesti ja osin tiedostamatta unohtua.Lääkityksen säännöllisyyshän olisi tärkeää.Sen tarkoitus on hillitä uusien tulehduspesäkkeiden syntymistä keskushermostoon.Tunsin päässeeni vähintään taivaaseen,kun lääkevaihto, noin niin kuin paperilla, sujui helposti ja nopeasti.Torstaina saan aloittaa Tecfidera-tablettilääkkeen ja tänään on viimeinen piikki!!Hip-hip-hurraa 🙂 Taustalla aina tietysti pikku peikkoja.Tämän peikon nimi on sivuoire,toivotaan ettei niitä tule.

Vain tiedostamista

Pikku peikoista huolimatta,olen onnellinen,että tunnen,hengitän ja pystyn.Elämässä on aina peikkoja,mutta mitä enemmän saa haalittua hyvää ympärille,sitä pienemmäksi peikot käyvät.Ja voi vitsi kuulkaa,että ulkona on kaunis ilma!!Helmikuu parhaimmillaan 🙂 Enjoy!

Kuinka kauan menneisyyttä pitää penkoa?

Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla törmäämättä ihmisiin,jotka liittyvät menneisyyteen.Salilla,jossa nyt kuljen,on töissä enoni entinen puoliso.Hän oli äitini kanssa tekemisissä silloin,kun olin alle 6-vuotias,eli hyvin kauan sitten 🙂 Muistan,kun kävimme kylässä heillä ja leikin siellä samanikäisen serkkuni kanssa.Samoin myös he kävivät joskus meillä ja nehän olivat sitten aina kunnon bileet,viina virtasi.Tunsin,että minun vastuullani on viihdyttää serkkuani ja ymmärsin,että hän on itselleen oudossa ympäristössä eikä se välttämättä ole kivaa.Me emme olleet niin paljon tekemisissä,että olisin tuntenut hänet,enkä ollut välillä yhtään varma tulemmeko toimeen.Lisäksi olimme eri sukupuolta.Siellä koitimme selvitä keskenämme,erillään aikuisista joita ei saanut nyt häiriä.Enoni ja tämän naisen suhde päättyi eroon,enoni oli alkoholisti.Sen jälkeen myös välit äitiin jäivät.Äidillä ei sen koommin ollut muita naisystäviä.Harvassa ne tosin olivat silloinkin.Vain tämä mainittu ja samaan aikaan välit olivat hyvät myös äidin pikkusiskoon,jotka nekin hyytyivät lähes samaan aikaan.Tuohon tämä nainen epäili syyksi täysin vastakkaisia elämäntapoja.Ja kyllähän se varmasti totta onkin.

Ainainen kyselyikä

No,nyt kun tapaan tämän naisen uudelleen ja muistan aikoja jolloin hänet viimeksi näin,nousee kysymyksiä.Hän oli aina iloinen ja mukava.Ensimmäinen kysymys onkin,mitä tapahtui,miksi välit äitiin jäivät?Niinpä kolmannella tapaamiskerrallamme päädyin kysymään sitä ihan suoraan.Tiesin,ettei hän ottaisi sitä pahalla,meidän jutut tuntuvat synkkaavan ihan hyvin.Välit äitiin olivat vain enostani eroamisen jälkeen jääneet,ilman sen kummempaa syytä.Se oli hyvä kuulla,pelkäsin että siihenkin olisi joku katala syy ja kuulisin totuuksia äidistä.En olisi sitä myöskään ihmetellyt.Siinä jutellessamme tuli esiin kuitenkin aika ennen minua.Silloin kun äidillä oli 20-vuotiaana kolme pientä poikaa.Tämä nainen kysyi veljieni vointia ja kun hän mainitsi hyvin lyhyesti jotain siitä ajasta,hänen katseestaan pystyi näkemään,että kaikki ei ollut mennyt todellakaan hyvin.Hän ehdotti,että voisimme joskus tavata ja jutella aiheista enemmänkin.Hänen omakaan taustansa ei ole ollut helppo,joten olisihan se sellainen vertaistukitapaaminenkin.

Jutellakko vaiko eikö

Kysymys kuuluukin nyt itselleni,miksi lähtisin kaivamaan mennyttä sen enempää?Onhan tuota tullut tongittua jo..Ajatus on jostain syystä silti todella houkutteleva.Tarvitsenko sen tiedon vai onko minulla jo tarpeeksi aineistoa kasassa äidin ja itseni ymmärtämiseksi?Puhumattakaan siitä,että toisen kertomana asioilla on aina se toinenkin puoli.Ainahan se hieman paha mieli tulee,kuulla äidistä negatiivista.Ahdistavaa ja masentavaa.Ehkä se tulee juuri siksi,että sen sijaan että se ajatus olisi ihan oma kokemus ja tuntemus,se tulee toisella tavalla konkreettisemmaksi,kun joku toinen kertoo sitä samaa hänestä.Se tuntuu pahalta vähän eri kohdasta?,jos sen noin voisi kuvata 🙂

Tuki

Siinä on kuitenkin tavallaan positiivista se,että minä en ole ainoa,joka näkee hänessä sen puolen ja pystyy sen hänestä kuvittelemaan.Lapsena ja nuorena isä oli ainoa,joka sen tiesi.Kukaan tuttu ei nähnyt,koska äiti on mahdottoman taitava pitämään kulissit yllä.Narsisti-meininki.Silti,kun mietin niin olenhan sen jo moneen kertaan todennut vuosien saatossa,että on muitakin jotka tietävät äidin.Olen saanut siitä helpotusta ja tukea sille etten ole hullu.Miksipä nyt siis enempää tarvitsisin?

Oppimismahdollisuus

Toisaalta tykkään myös haastaa itseäni,se on eräänlaista oppimista itselle ja tykkäänkin siitä.Nyt olisi mahdollisuus kokeilla,mihin omien tunteiden käsittely riittää?Pystynkö puhumaan aiheesta ihan oikein?Menenkö lukkoon,kun alkaa sattua liikaa?Pakenenko vai kohtaanko?Tiedän,että tekemistä varmasti on,mutta kuinka paljon ja olenko edistynyt mihin asti?Ja sitten taas toisaalta….Miksi kiusata itseään enempää?

Tiedon keruu

Lapsena minulle oli tärkeä tietää äidistä kaikki,hänen lapsuutensa ja taustansa.Hän kertoi ne minulle sata kertaa kysymättäkin.Myöhemmin opin,että totta toinen puoli ja maailma pyörähtää eri suuntaan.Niinpä kerään ajatuksissani eri aineistot kasaan ja ”lasken keskiarvon” 😀 Siinä on suuntaa antava,jonka pohjalta voin ymmärtää.Tosin joskus se keskiarvo jää turhan laimeaksi ja tarvitsen lisää tietoa.Mikäli sitä ei ole saatavilla,fakta on se,että ei vain voi tietää.Ja jos ei voi ymmärtää,niin sitten ei.

Saisiko kasata?

Onko siinä nyt sitten mitään väärää,jos haluan kasata äiti-palapelin päässäni mahdollisimman hyvin?Toiset kerää Pokemoneja,minä äitini mielen palasia 😀 Mutta jos minulla on siihen tarve edelleen?Yhteen ihmiseen menee niin paljon eri asioita,tilanteita,mielialoja ja kokemuksia…Siksi ei koskaan voi toista täysin tuntea.Minä haen itselleni ymmärrystä äitiä kohtaan katkeruuden sijaan,mutta olin kyllä ajatellut etten ole enää katkera?Ehkä se houkuttelevuus on siinä,että äiti muuttuisi taas äidiksi siinä keskustelussa.Eihän se kiva tunne olisi,mutta tulisiko sieltä se tuttu ja turvallinen adrenaliinipiikki,jossa silloin elin?No nyt,kun taas ajattelen,ehkä olisi ainakin erittäin tarkasti valittava se päivä,kun aiheesta lähden hänen kanssaan juttelemaan…

Kuudes aisti kertoo sitten…

Ja nyt saa sen miettiminen riittää.Kyllä se tuuli kuljettaa,minne on tarkoitus.Odottelen huomenna yhteydenottoa äidiltä.Hänen ainokaisella lapsenlapsellaan on synttärit 🙂 Äidin tilanne tällä hetkellä on se,että hänen avokkinsa käy läpi rankkaa 7 viikon sytostaattihoitoa.Viikko sitten minun oli pakko soittaa ja kysyä tilannetta,vaikka toisin päätin edellisen puhelun jälkeen.Varauduin kuitenkin hyvin,eikä viimeisin puhelu vienyt pohja mutiin,ei sinne päinkään.Voin kuvitella,että tuossa astetta rankemmassa elämäntilanteessa helposti unohtuu toisten syntymäpäivät…luultavasti soitan sinne sitten itse.

Tästä tuli hiukan tällainen to be,or not to be-teksti…Sellaista elämä joskus on 🙂 Ja minä kun olen aina pitänyt yhtä veljistäni turhan kovana juupajaapailijana 😀

Vapauttava viha

Viha.Pelottavan vahva tunne.Yksi niistä monista tunteista,jotka ovat meille luonnollisia.Mistä se tulee ja miksi sitä pelätään?

Minä pidän vihaa nykyään normaalina tunteena.Ei se ennen ollut niin.Enhän minä voisi vanhempiani kohtaan tuntea vihaa.Viha oli paha.Miten väärältä se tuntui!Puhumattakaan,kun siihen ajatukseen oli kasvanut ettei sellaiset tunteet ole hyväksyttäviä.Siitä ei seurannut mitään hyvää,vain lannistuminen,lyttääntyminen ja mitätöiminen.Alkoholistivanhempani päättivät aikuisen oikeudella mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.Minulle tehtiin hyvin selväksi,että olen vain kärpäsen paska,joka täytyy hiljentää ja taivuttaa auktoriteetin tahtoon,keinolla millä hyvänsä.Äitini ilmeisesti noudatti tuota linjaa hyvin ennakoivastikin ja purki samalla myös itseään siinä kohden,kun joku ei mennyt hänen mielensä mukaan.Pelkät pöydälle jääneet leivän murut nostattivat hänessä yöllä kotiin saapuessaan raivon.Ja remmin räiskintäänhän sitä sitten heräsin.Samalla kuulin huutoa epäkunnioituksesta ja hänen arvostamisestaan sekä siitä,että hänellehän ei penikat kukkoile.Usein en enää edes ymmärtänyt mitä hän huusi hakatessaan ja olin varma,että hän on erehtynyt henkilöstä..Vihan hallinta olisi voinut olla paikallaan.

Kiltti lapsi

Minulla ei tietystikään lapsena ollut minkäänlaisia aseita puolustaakseni tunteitani.Äidin sanavarasto oli niin pelottavan laaja ja viisaan kuuloinen,ettei minusta irronnut mitään.Minusta tuli kiltti lapsi.Jäljelle jäi vain tyhjä tunne ja ajatus:”Okei.Minun tunteeni on väärä.Mutta miksihän sekin tuntuu väärältä ajatukselta?”.Hyvä,että tuo viimeinen ihmetys jäi elämään.

Tukahdutettu viha

Viha kertoo ihmiselle siitä,että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai hän antaa itse tapahtua niin.Se,kuten muutkaan tunteet,tukahdutettuna ei poistu.Se jää elämään syvälle sisimpään.Silloin se saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.Sen kontrolloiminen on vaikeaa,koska sillä tukahdutetulla tunteella on taipumus saapua salamaakin nopeammin.Jättäen lopulta tunteen kokijan pimentoon siitä,mikä sen ylireagoinnin lopulta aiheutti.Ja kun siihen on kasvanut,ei välttämättä edes huomaa ylireagoineensa.Patoutunut viha muhiessaan aiheuttaa masennusta ja ahdistusta.Epäilen,että äidilläni oli hyvin paljon tällaisia hetkiä.Joku toinen ihminen osaa ehkä pyytää käytöstään anteeksi.Äiti ei tiedä mikä se sana on.

Hyvä vai paha?

Viha on negatiivinen tunne,rakkauden vastakohta.Kasvetaan ajatukseen rakkaus hyvä ja viha paha.Se liittyy moneen negatiiviseen tilanteeseen.Viha on silti aivan yhtä tärkeä,normaali ja hyväksyttävä tunne kuin rakkaus.Kun se saa tulla,se on hallinnassa.Se on toisaalta hyvin luontaista.Vihan ilmaisun jälkeen tulee se vaihe,kun rauhoittuu ja olo on kevyempi.Tilanteen,joka on vihan tunteen aiheuttanut,saattaa nähdä tunteenpurkauksen jälkeen hieman erilaisin silmin ja ratkaisu löytyy tai suhtautuu siihen muuten kevyemmin,koska muutkin tunteet saavat tilaa.Yin&Yang.

Sinulla on oikeus

Minua ei ole koskaan yllytetty vihaamaan vanhempiani ja olin aina hyvin varovainen sellaisten tunteiden kanssa.Tiesin siis niiden olemassa olosta,koska tiesin varovani niitä.Vuosi vuodelta kiinnitin siihen ajatukseen huomiota enemmän.Siellä oli siis jotain,joka painaa.Ja sehän ei voi olla hyvä..Olin masentunut ja ahdistunut.Veljeni hautajaisissa tuntematon kummitätini kuiskasi minulle :”Sinä saat olla äidillesi vihainen.”Ei muuta.Se oli siinä hetkessä jotain älykkäintä,vapauttavinta ja samalla rikollisinta mitä voi sanoa.Siitä se ajatus sitten lähti.Vähän kerrallaan aloin tajuta,että minulla on oikeus siihen tunteeseen.Se oikeus ei katoa sillä,että kohteena ovat omat vanhemmat,joista saattaa olla joku kaunis kaipauksen värjäämä muisto.Kohteella ei ole väliä,kun se tunne on oikeutettu!

Rakentava viha

Se oli jokin kaunis päivä vasta alkaneessa omassa elämässäni,erään äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen,kun en voinut enää estää sitä.Se viha tuli ulos,sanoina.Rakentavasti,ei sokeasti ja silti pysäyttämättömästi.Äiti ei niitä kuullut.Ne sanat,jotka huusin,sattui.Ne olivat kuin kertapistoja,ei sellaista vuosikausia kestävää turruttavaa nakerrusta.Ne olivat faktoja,jotka olin hyssytellyt ajatuksissani.Olin todella vihainen,myös itselleni,koska olin antanut kaiken jatkua.Vihani oli raivokasta,joka päättyi turhautuneeseen ja sitten surulliseen itkuun ja sitten päättäväisyyteen,etten anna näin enää käydä.Jälkeenpäin ajatellen,oli kuin olisin tuntenut itseni joka faktapistolta terveemmäksi,vapaammaksi.Jotain tapahtui ajatuksissani ja hyväksyin sen tunteen ja ymmärsin sen olevan oikeutettu ja hyödyllinen.Se tunne tuli toistekin,mutta koska siitä oli tullut ihan yhtä hyväksytty kuin muutkin tunteet,se ei ollut mikään pelottava musta mörkö enää.Eikä siinä ollut mitään pelättävää.

Morkkis

Vihan tullessa vahvasti ulos,järki sumenee ja tila on hieman verrattavissa alkoholinkäyttöön.Sitä on tunnekuohussaan erittäin vahvasti.Liekö adrenaliiniryöpyllä osuutensa tuohon kaltaisuuteen.Näin minä sen koin,sitten kun toivuin ensimmäisestä ryöpystä.Aloin melkein hävetä reaktiotani,potea morkkista,mutta sitten kaivoin sen päätöksen kehiin.Sen,että minulla on oikeus.Ja sen,että minä ymmärrän miksi tunsin niin.Kaikki faktat läpi itsekseen,rauhassa.Morkkis hävisi,koska järkikin tajusi,että se oli täysin normaali reaktio.

Tunteiden tiedostaminen

Vihan tunteen hyväksymisen myötä huomasin esimerkiksi,ettei minun tarvitse äidistä vieraalle puhuessani,viljellä sekaan mitään negatiivissävytteistä kommenttia.Se oli ilmeisesti ollut minun tapani vapautella sellaisia pieniä vihatuhnuja 🙂 Kutsun sitä myös katkeruudeksi.Aloin nähdä äitini ihmisenä,joka on rikki,mutta joka on ihan yhtä paljon vastuussa omista teoistaan kuin minäkin.Vihan tunteen hyväksyminen sai mieleni hengittämään,niin että tilaa tuli muillekin tunteille.Oli helpompi tuntea rakkautta.Oli helpompi keskittyä tähän hetkeen ja antaa menneisyyden olla.Se tuli ihan itsestään,siihen ei erikseen tarvinut työtä tehdä.Ainoastaan tiedostaa ne,jotta ne kasvavat vielä enemmän.Niistä tuli vähän kuin tukilihas negatiivisille tunteille ja siten vihasta tuli helpompi käsitellä.Siitä oli helpompi päästää irti.Enkä vihaa vanhempiani vieläkään.Suhtaudun heihin vain toisella tavalla,kuin jos olisivat olleet normaalit vanhemmat.

Ei kannetta mukana,ei takerruta

Ehkä se on loppuelämän työ tuokin.Aina välillä viha saattaa kertyä jälleen ulospurettavaksi.Aina silti vähemmän.Pidän sen tunteen käsittelyä hyvin tärkeänä.Minä saan olla vihainen heille.Mutta minä en voi jäädä vellomaan siihen.Minun pitää tiedostaa se,etten patoa vihaani ja pura sitä sellaisiin ihmisiin,jotka eivät sitä ansaitse.Minäkään en ansaitse sitä tunnetta kannettavaksi.Se on hyvin raskas tunne,fyysisestikin,padota mukanaan vuodesta toiseen.

Rauhoittumisen merkitys

Käytännössä tuon vihan käsittelyssä,mukana on paljon ajatusta.Se ymmärrys ja tietoisuus siitä,mikä johtuu ja mistä.Se vaatii pysähtymistä ENNEN reagointia.Paljon kysymyksiä ja rauhoittumisen opettelua.Rauhoittuminen on ehdottoman tärkeää!Ajatus ei voi kulkea,jos olo on fyysistä olemusta myöten kiihtynyt.Hengitys,rauhallisesti sisään ja ulos,rauhallisen ja turvallisen paikan kuvittelu tai tiedostaminen.Aina ei lopulta tiedä,miksi reagoi voimakkaasti.Itse tietoisesti vähän kuin keräsin niitä ratkaisemattomia tilanteita.Minulla ne usein tulivat parisuhteessa.Päätin lopulta hallita vihaista reagointiani,olin mieluummin vaikka hiljaa.Opin rauhoittumaan ja luottamaan enemmän.Vihan tunne alkoi patoutua ja halusi tulla ulos.Löysi lopulta ulostulon oikeaan kohteeseen.Olin oppinut itsestäni valtavasti lisää ja edelleen opin.

Tavoitteena tasapaino

Kun vihan tunne pääsee hallitusti ulos silloin kun tarvitsee,se ei kasva hallitsemattomiin mittoihin ja repäise itseään irti yllättävissä tilanteissa tai muuntaudu sisusta jäytäväksi olotilaksi kuten masennus.Se on yksi niistä tärkeistä tunteista,joka tarvitsee huomiota,kun haluaa elää hyvää elämää irti menneestä.Se puhdistaa ja sitten siitä voi irroittaa.

Olipa paikallaan käydä tätä aihetta läpi jälleen 🙂 Arjen pyörteet saavat joskus unohtamaan näitä elämän,voisiko sanoa,perusjuttuja.Tietoisuutta on hyvä herätellä aina välillä!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/viha

Itsensä kohtaamista

Aloitin lokakuussa kirjoittamaan tätä blogia.Alkaen aivan alusta,varhaisimmista tiedoista ja muistoista.En ole ennen kirjoittanut näin.Lapsuuden päiväkirjamerkinnät ovat jääneet kohtalaisen lyhyiksi ja tekstiviestit,meset sun muut ovat rajanneet ilmaisua sitäkin enemmän.Päiväkirjasta puheen ollen,oli hienoa huomata,että postaamani tekstit perustuivat oikeaan muistikuvaan,eikä aika ole kullannut tai mullannut niitä.En osannut sitä kovin epäilläkään.Vanhan päiväkirjan sivut olivat kuitenkin sisälmyksiä liikauttavaa luettavaa..

Kirjoittamisen tarve kuitenkin kasvoi juuri tekstiviesteistä,joita rakkaan ystäväni kanssa täysin käytämme.Se on meille luontaista,kirjoittaa.Osaamme myös puhua,sitten kasvotusten 🙂

Itseilmaisua

Aihe josta kirjoittaisin,oli minulle täysin selvä.Muusta en tiedä,kuin omasta elämästäni enkä siitäkään liian paljon,koska siihen mahtuu (joskus tuntuu) liian paljon 😀 Itsehoidossa yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä..liika analysointi silti pahaksi.Päätin kirjoittaa itselleni ja jos joku jossain saisi siitä jotain,se olisi erittäin hyvä!En ole koskaan suunnitellut tekstejäni mahdottomasti etukäteen,koska se tulee,mitä mielessä on.Hieman minun täytyy keskittyä ohjaamaan ajatusta,ettei se lähde rönsyilemään.Minun ajatukseni menevät minun järjestyksessäni,toivottavasti se asettuu hyvin myös lukijalle 🙂

Minun versoni

Ajattelen joka postausta vähän kuin ”lapsenani”.Tunnen,että olen antanut niihin sen mikä irti lähtee.Toisinaan vereslihalle asti.Silti en ole lukenut niitä aiemmin toistamiseen.Ennen kuin joku päivä sitten.Lukiessani kohtasin jotain itsestäni.Jonkun jonka puolesta tulin surulliseksi ja jonkun jonka puolesta olin onnellinen.Ne tunteet olivat niin helposti nimettävissä…mutta mikä tärkeintä,itseäni kohtaan.Oloni tuli aika tyhjäksi ja hämmentyneeksi.Melko usein tänä päivänä ja tässä elämässä en edes usko,mitä kaikkea menneisyydessä on.Lopullinen sisäistäminen tuossa kohden tulee siinä,kun sen oman tekstin lukee ja ymmärtää,että se on oma.Siinä on jotain hienoa,eheyttävää.Ehdotin Hänelle,josko hän lukisi muutaman postauksen tavoistaan poiketen.Mies ei lue,mitään,koskaan 🙂 No okei,Aku Ankkaa..Niinpä Hän luki,hyvin keskittyneesti ja hartaudella.Oli hienoa kuulla,että kuulostin juuri minulta.Että jos hän olisi lukenut tämän tietämättä,että olisin sen kirjoittanut,hän olisi tunnistanut minut.Hyvä.

Nyt olen siis kiinnittänyt ”lapsiini” huomiota toisestakin näkökulmasta.Minusta tuntuu,että ne ansaitsevat sen.Tunnen itseni ehjemmäksi,kun teen niin.Luulen,että kirjoittaminen terapiamuotona on juuri tätä.Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.Aina voi kokeilla.Minusta on mahtavaa,että voin olla oma itseni omalle itselleni 🙂

Koskaan en uskonut,että lukijoitakin kertyisi näin paljon!Kiitos teille kaikille,jotka olette lukeneet blogiani!!Toivon,että siitä olisi ollut jotain hyötyäkin.Kommentit ovat aina tervetulleita 🙂
Terapiamuotoja muitakin

Kävin joskus silmänliiketerapiassa.Se todella on helpottavaa seurata silmillä terapeutin kättä,kun käy läpi traumaa.Se on aika luonnollista.Itse ainakin huomaan,että silmäni liikkuvat automaattisesti nopeasti,jos mietin mitä sanoisin tai asia on vaikea.Silmien liike rauhoittaa.Tässä myös hyvä terapiamuoto!

Menneisyyden kanssa vai edessä

Menneisyys ei koskaan poistu.Se on aina osana elämää,mitä ikinä siellä sitten onkin.Omalla kohdallani tulen tekemään vielä paljon töitä sen eteen,millä tavalla se on osa elämää.Katsoin tällä viikolla jälleen kerran elokuvan Kaunis mieli.Silloin kun se tuli ensimmäisen kerran,opin siitä jotain.Se kosketti kovasti.Huippulahjakas matemaatikko sairastui nuorena skitsofreniaan ja kohtasi ihmisiä,jotka eivät olleet olemassakaan.Nuo harhat vaativat häneltä asioita,jotka lopulta johtivat hänen diagnoosiinsa.Vanhan J.Nashin kommentti lopussa,kun häneltä kysyttiin vieläkö hänen harhansa ovat paikalla…Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi,että ovat.Mutta ne antavat hänen olla,jos hän antaa niiden olla.

Tiedostamista

Niinpä niin.Huomaan,että jos liian paljon keskityn aiheisiin,kuten alkoholismi ja insesti,alan elää niitä enemmän kuin on tarpeen.Keskittymisellä tarkoitan lähinnä virallisia oireista kertovia faktasivuja heikon itseluottamuksen päivänä…Tunteiden ja järjen raja sumenee ja verkko on sitä myöten valmis.Olen joskus noita asioita käsitellyt kipeän kaavan kautta ja lopulta saavuttanut tasapainon.Sitä horjuttaa nyt jollain tavalla tämä ms-diagnoosi.Uskon,että se on täysin normaalia ja kuuluu sopeutumiseen.Minulle riittää,että tiedostan tuon ja kasaan hieman itseluottamusta itsetuntemukseeni 🙂

Toisaalta minusta on hienoa huomata,että pystyn lukemaan ja kuuntelemaan toisten ihmisten kertomuksia omasta rankasta menneisyydestään.Joskus se aiheutti niin paljon pahaa mieltä,etten pystynyt kohtaamaan sitä,vaan jäin sanattomaksi sen tunteen edessä.Ahdistuin niistä tunteista.Näkökulma tuohon on muuttunut,voisin väittää,että terveeksi.Edelleen on järkyttävää kuinka paljon näitä kertomuksia on ja tunnen myötätuntoa paljon kanssasisaria kohtaan.Kunpa asiat joskus muuttuisivat.Kuitenkin todella mahtavaa,että ihmiset kertovat niitä.Se on tärkeää.Kirjoittamisterapiaa ja samalla asioiden tuomista valoon,niin että esimerkiksi alkoholista tullut tabu heikkenee.Toivon mukaan se ihmisten tietoisuuden lisääntyminen poistaa läheisten häpeää ja helpottaa selviytymistä!Eikä kukaan jäisi yksin.

P.S. Lopuksi mainittakoon,että olen ollut nyt viikon ilman sokeria,pitänyt aloittamani linjan nikotiinissa,syönyt terveellisemmin kuin koskaan ennen ja lähdössä juuri viidettä kertaa kuntosalille 🙂

 

Menneisyyden palasia

Aina silloin tällöin putkahtelee ajatuksia mieleen.Muistoja ja niiden vaikutusta tähän päivään.Äidistä enimmäkseen.Lapsena ja nuorena kuvittelin ymmärtäväni häntä.Hän kertoi minulle paljon taustastaan kymmenen hengen köyhässä lapsuuskodissaan.Omien sanojensa mukaan,hän oli ollut omalle äidilleen hyvin auttavainen ja erittäin kiltti lapsi.Hän kertoi myös siitä kuinka lahjakas hän oli kaikessa ollut ja selviytynyt asioista kekseliäisyydellään,vaikka rahasta ja vanhempien huomiosta oli ollut puutetta.Hän kertoi isänsä olleen hyvin vahva auktoriteetti,joka oli töiden jälkeen painellut baariin ja sieltä yöllä kotiin tulleessa ollut väkivaltainen perhettään kohtaan.Koko perhe oli usein joutunut pakenemaan pakkaseen ja hakemaan naapurista suojaa.Isänsä oli lapsia rangaistakseen joko pieksänyt nahkavyöllä tai teljennyt pimeään kellariin.Äiti oli joskus mennyt isänsä viereen,kun tämä oli ollut päiväunilla ja silloin äiti oli tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.Kuten myös myöhemmin murrosiässä vanhemman miesopettajansa toimesta.

Tuon ja paljon muuta, likaisine yksityiskohtineen,hän kertoi syvästi eläytyen minulle jo silloin,kun olin hyvin pieni.Ehkä kuuden vuoden.Näihin menneisyytensä muistoihin hän palasi monta monituista kertaa,lukemattomia ja useita vuosia.Aina oli alkoholi mukana näissä avautumisissa.Hän puhui minulle siis minun papastani,josta pidin paljon,vaikka harvemmin näimmekin.Pappani oli silloin vielä elossa.

Mustia aukkoja

Mitä vanhemmaksi tulin,sitä vähemmän isovanhempiani näin,kuten en muitakaan äitini sisaruksia,vaikka samalla paikkakunnalla asuivatkin.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä äitini puheita,mutta en myöskään osannut olla pitämättä papasta.En tietenkään kertonut kuulleeni mitään.Ajattelin,että pappa on varmaan parantanut tapansa,kun on niin kiva ainakin minulle.Vanhempana aloin kiinnittää huomiota äidin kertomukseen siitä,että hän oli mennyt kasvattikotiin 14 vuoden ikäisenä.Hän kertoi tämän kasvattiperheen henkilöiden nimet ja näytti paikankin.Siitä ei ollut epäilystäkään,etteikö hän olisi siellä ollut.Äiti tuntui viihtyneen siellä todella hyvin,perhe kuulosti lähes kiiltokuvalta,jonka hän,köyhä viaton lapsi,oli viimein saanut osakseen.Aloin miettiä miksi?Miksi vain äiti?Ei muita sisaruksia.Aloin myös laskea yhteen hänen kertomuksiaan murrosikä ajastaan koulussa.Hyvin ylpeänä hän kertoi olleensa kapinallinen,jota kaikki muut seurasivat ja kunnioittivat.Mielessäni äidin historiaan alkoi muodostua musta aukko.En silti uskaltanut kertomusta enempää kyseenalaistaa,minähän en ollut mikään niin vahvatahtoinen,päättäväinen ja rohkea niin kuin äitini oli ollut.Niin hän antoi minun ymmärtää,suurilta osin rivien välistä.Kerran ihmettelin ääneen kuitenkin sitä,ettei kukaan äidin sisaruksista tai hänen äitinsä ollut tiennyt näistä hyväksikäyttötilanteista,jotka olivat tapahtuneet olohuoneen sohvalla.Äidin lapsuuden koti muodostui siis tiloista eteinen,keittiö,olohuone ja yksi makuuhuone.Näistä olohuone ja keittiö olivat selkeässä näköyhteydessä keskenään.Tässä kohden äiti sanoi kertoneensa asiasta isosiskolleen,joka kuulemma ei kuitenkaan ollut osannut muuta kuin myötäelää tilannetta.

Tämän isosiskonsa kanssa äiti ei ollut minun lapsuus- ja nuoruusaikanani missään tekemisissä.Hän vihasi häntä,kuten isäänsäkin.Isosisko oli kuulemma suuri nipottaja ja luuli olevansa kaikessa oikeassa.Silti hän oli velipuolistani nuorimman kummi.Sekin hiukan kummastutti.

Äidistään hän puhui aina kauniisti,väitti kovasti rakastavansa häntä.Kuitenkin äitienpäiväkortit,synttärikortit ja joulukortit kävimme pyöräillen pudottamassa postilaatikkoon.Ehkä vielä silloin,kun olin 3-4-vuotias,kävimme oikeasti kylässäkin.Tästä äiti syytti isäänsä.Äiti oli päättänyt katkaista välit,koska ei kestänyt nähdä sitä valehtelevan paskiaisen naamaa.Ymmärsin kyllä.

Salaisuuksien taakka

Ihan pienenä muistan pitäneeni siitä,kun äiti laulaa.Olin pieni vielä silloinkin,kun olin itsekin ihmeissäni siitä,miksi en enää pitänyt siitä.Yhtään.Joskus katselin kyllä vähän kuin salaa,kuinka äiti tanssi ja lauloi.Hän oli niin kaunis ja lahjakas.Olisin halunnut olla samanlainen,mutten voinut olla.Äiti antoi kaikkensa,kun tanssi, kuten myös laulaessaan.Hän oikeasti oli taitava.Mutta AINA kännissä.Ei koskaan selvinpäin mitään sellaista.Hän oli hyvä keskustelija.Äiti ja ryyppykaverit istuivat keittiönpöydän ääressä ja äiti oli äänessä.Mietin,miten hän osaa sanoa tuollaisia asioita ja saa toiset nauramaan ja kuulostaa hyvin viisaalta.Lähes aina ryyppykaverit olivat miespuolisia.Minä istuin sen savuisen pöydän ääressä myös kuluttamassa aikaani.Joskus kun avasin suuni väärin,äiti potkaisi minua jalallaan pöydän alla tai tuijotti murhaavasti.Se aiheutti minulle turhautumista,koska en ymmärtänyt sitä salailun maailmaa missä äiti tuntui elävän.Aloin miettiä lisää hänen historiaansa ja mustia aukkoja.

Vanhemmaksi tullessa,hän sotki minut salaisuuksien verkkonsa aina vain enemmän.Minun piti valehdella paljon hänen puolestaan,hänen miesystävälleen.Sille joka hakkasi hänet perin juurin.Olen kertonut siitä lokakuun postauksissa.Halusin pyristellä siitä irti,salailu tuntui älyttömän raskaalta.Aina piti muistaa, mitä oli milloinkin sanottu ja miten se nyt EI mennyt..

Toinen totuus

Ei ole kovin monta vuottaa aikaa,kun päätin käydä äitini isosiskolla ensi kertaa kylässä.Siitäkin syystä,että äiti oli yllättäen vuosikymmenten jälkeen korjannut välinsä häneen.Tavatessani tätini,huomasin hänessä paljon tuttua,mutta jotenkin eri tavalla.Hän on absolutisti,ollut aina.Hän ei juo,eikä polta ja on aina kulkenut säännöllisesti töissä sekä kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsensakin hoitaa.Hän kertoi minulle syyn välirikkoon äidin kanssa.Hän ei ollut enää kestänyt seurata vierestä äidin ja hänen silloisen miehensä alkoholisoitunutta perhe-elämää.Hän oli aikonut ottaa äidin lapset,kolme poikaa,huostaansa.He olivat usein olleet nälissään ja alipuettuja ja olipa haavereitakin sattunut vanhempien huolimattomuudesta johtuen.Tätini oma mies oli kuitenkin ollut tätä vastaan ja niin tätini oli päättänyt vetäytyä kokonaan.Hieman myös harmitteli sitä kertoessaan.Äitini silloinen avioliitto päättyi ja lapset jäivät isälleen.Tätäkin äiti usein kännissä muisteli ja itki minulle.Hänen sanojensa mukaan lapset otettiin häneltä pois.Siinäkin oli minulle silloin yksi musta aukko hänen historiassaan.Miksi otettiin?Selitys oli vain rahan puute.Kun tädilläni sitten tuli puhe minun syntymästäni,äidin suku oli hänen mukaansa jo luovuttanut äidin suhteen.Osa heistä oli ollut kauhuissaan,että mitäköhän tuostakin uudesta lapsesta vielä tulee.Niin.Se ei ollut kovinkaan mukava kuulla,mutta auttaa ymmärtämään sitä kaikkea sekamelskaa ja osin sitäkin,miksi olin yksin.Äiti oli ollut omassa sisarusparvessaan jo lapsena sellainen,että hänen tulevaisuudestaan oltiin oltu huolissaan.Mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä äidin isosisko ei ollut koskaan kuullutkaan.Tästä olen muistaakseni kirjoittanut aiemmassakin postauksessa,mutta kertaus on opintojen äiti 🙂

Eräskin ryyppyreissu

Palapeli kasautui osittain.Ymmärsin miksi äiti ei enää käynyt vanhempiensa luona.Meidän viimeisin käyntimme siellä oli keskiyöllä..tai saattoi olla jo aamuyö.Olin 3 tai 4-vuotias silloin.Minut oli jätetty isäni äidin hoteisiin yöksi,koska vanhemmat halusivat pidemmälle ryyppyreissulle.Kuulin kyllä myöhemmin,että minut oli jätetty yksin usein kotiinkin nukkumaan.No,tällä kertaa olin äitini vihaamalla anopilla hoidossa ja kuinka ollakaan,äidillä ja isällä oli tullut baarissa riita.Äiti riensi pelastamaan minut isolta pahalta anopiltaan,joka muuten miehensä kanssa istui samassa huoneessa missä yritin nukkua, tutun näköistä viisasten juomaa ottamassa.He asuivat kerrostalon alimmassa kerroksessa ja äiti tuli parvekkeen ovesta sisään.Kuulen korvissani kuinka hän päättäväisesti kertoo,että tuli hakemaan lapsensa kotiin NYT.Sitten kuulen, kun mummuni vastaa,että ”Ethän sinä nyt varmasti nukkuvaa lasta herätä!”Äänen sävyt olivat sellaiset,että päätin nostaa pääni tyynystä,ihan vain merkiksi siitä, ettei ole hätää,olen jo hereillä,aiheesta keskustelu voisi loppua ennen kuin alkaakaan.Ainoa joka huomasi minun heränneen,oli mummun mies.Nuo kaksi naisihmistä tuijottivat toisiaan erittäin tiiviisti ja huusivat mitä kauheimpia törkeyksiä toisilleen.Lopulta he kävivät toisiinsa käsiksi.Siinä ne painivat lattialla toistensa hiuksissa kiinni ja tässä kohden tulee unohdus.Seuraava muistikuva on,kun olemme äidin kanssa puhelinkopissa ja kohta mummulassa.Se oli se viimeinen reissu siellä sitten.Kävin ne kyläilyt vanhempana yksin.

Tässä kirjoitellessa,tulee niin paljon muitakin yksityiskohtia mieleen.Aina haluaisi ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen.Oman lapsen saatuani,se ymmärrys on kyllä joutanut suurelta osin romukoppaan.Se käytös vain menee joiltakin osin niin yli ymmärryksen,että sama asia olisi miettiä päänsä puhki siitä mihin avaruus loppuu…Ei mitään järkeä,joten antaa olla.

Ymmärrys

Tämä kaikki tuli mieleen oikeastaan ihan televisiosta erästä laulu- ja tanssiesitystä katsoessa.Tajusin,miksi en ollut pitänyt äidin laulusta ja miksi taistelen ahdistusta vastaan itse, lapseni kuullen laulaessa.Äidin laulusta ja tanssista ei koskaan seurannut mitään hyvää.Ei koskaan.Kai sitä voi traumaksi kutsua.Se sai äidin lähes kuumeiseksi,eikä hän humalassa osannut kontrolloida sitä tunnetta mitenkään.Oli vain päästävä esiintymään ja saamaan huomiota,baariin,hinnalla millä hyvänsä.Millään muulla ei ollut merkitystä siinä vaiheessa.Selvinpäin hän ei pystynyt mihinkään sosiaaliseen,ei pitänyt yhteyttä keneenkään ja virastot sekä kaupat vaikuttivat olevan äärimmäisiä pakkoja.Selvisi kyllä kaikesta niin,ettei kukaan olisi mitään huomannut,mutta sen jälkeen se alkoholi taas virtasikin.Kovan työn palkka.

Ei syytä ahdistua

Itse olen pelännyt aiheuttavani omassa lapsessani laulamalla samoja vihan tunteita.Olen pelännyt,että olisin samanlainen kuin äitini,koska tietysti tunnistan meissä samoja piirteitä.Voin hyvin kuvitella,mitä tunteita laulaminen on äidissä herättänyt,koska ne ovat itselläni varmasti hyvin paljon samat musiikkia kohtaan.Mutta enpä onneksi ole onnistunut.Ihan vain siksi,koska teen sen selvinpäin ja osaan kontrolloida mielihaluni lapsen läsnäollessa.Minun ei tarvitse tehdä lapsestani näkymätöntä laulaessani.Ja hän edelleen haluaa kuulla jokailtaiset unilaulunsa.

Ehkäpä tämä tajuaminen hävittää sen viimeisenkin ahdistuksen rippeen rakkaasta harrastuksestani.Ainakin nyt tuntuu siltä 🙂 Uskon,että löydän jatkossa vielä lisääkin vastaavanlaisia ahdistustrikkereitä ja hyvä niin!

Kiitos,kun jaksatte lukea 🙂

Mitäs me tästä opimme?

Ajatus on ollut viime aikoina tavalla tai toisella luopumisessa ja pettymyksissä.Niiden tuskassa lähinnä.Siinä,onko sen tunteen kokemisessa eroja ja minkälaisia?Onhan toki.Rajaan sen ajatuksen ehkä vielä niihin isompiin kuin ketsupista tai päiväunista luopuminen.Tilannetajua 🙂

Elämän oppitunti

Lapsukaiseni odotti kovasti pääsevänsä leikkimään tänään parhaan kaverinsa kanssa.He eivät näe kovin usein ja siitäkin syystä tätä päivää oli tietysti odotettu.Aamusta hän vaikutti hieman väsyneeltä ja levottomaltakin.Puhuttiin siitä,että jännittää kovasti.Jossain vaiheessa hän sanoi,että päätä särkee.Mietin tietysti ääneen,että onkohan tulossa sairaaksi?Siihen lapsukainen vastasi jyrkästi ei ja ettei päätä sittenkään säre.Ajatteli tietysti,ettei pääse sitten kaverinsa luokse leikkimään.Kuulostelin aamupäivällä,että hieman niiskuttaa ja sitten hän sanoi jälleen päätänsä särkevän.Menin hänen viereensä ja tunnusteli josko kuumetta on.Näin kyyneleet hänen silmissään ja ymmärsin,että hän käsittää ettei tänään ole se kauan odotettu kohtaaminen bestiksen kanssa.Otin hänet syliin ja edelleen reippaana kyyneleet valuen yritti ehdottaa,että jos kuumetta ei ole,hän voisi mennä?Vastasin vain,että kokeillanpas syödä ja toivoin,että hän itsekin huomaa oman olotilansa,kun aletaan touhuamaan käsien pesua ja ruokailua.Huomasi kyllä.Tuli kylmä,väsy ja räkä valui.Sanoin,että katsomme seuraavan leikkipäivän heti kun on parantunut.Voi miten sattui sydämeen nähdä se pettymyksen nieleminen.Kuinka kovasti hän oli odottanut!Aina elämä ei kuitenkaan mene niin.Tulee pettymyksiä.Keskityin kertomaan hänelle,että flunssa menee ohi ja on mahdottoman paljon mukavampi leikkiä kaverin kanssa,kun on pirteä ja terve.Tajusin,että tällaisen vajaa eskari-ikäisen tunteet ovat isoja.Pettymykset kovia ja niinhän se elämä kasvattaa.Rutistin ja silittelin pientäni ja hän nukahti.Tiedän,että siellä toisessakin kotona käsitellään samaa pettymystä.Se hyvä päivä tulee kuitenkin!

Toisen tilaan asettuessa,haen aina itselleni tueksi omia kokemuksia.Siten suurin piirtein voi kuvitella miltä toisesta tuntuu.Toki olemme kaikki erilaisia ja suhtautuminen voi olla toinen kuin itsellä on ollut.Tässä tämän päivän tapauksessa,omaksi muistokseni nousi eräs tapahtuma joka oli valtava pettymys.

Katkera kertomus

Olimme ala-asteella keränneet luokkaretkirahaa neljä vuotta.Minun elämässäni se tarkoitti kaiken tehdyn myyntityön,esiintymisten ja niiden harjoittelun lisäksi myös sitä,että vein koko kotoa saadun viikkorahan kouluun.Kuudennella luokalla meille selvisi,että olemme kovalla työllä saaneet kerätyksi niin paljon rahaa,että voisimme lähteä viikoksi jonnekin välimeren valtioon lomalle.Ja niin kävi.Matka varattiin,rahat laskettiin.Jokaiselle luokkamme oppilaalle jäi satasia käyttörahaksi.Vaikka en ollut luokan suosikkioppilas,minulla oli muutama kaveri joiden kanssa odotimme matkaa ja suunnittelimme sitä kovasti.Viikko Kreikassa!

H-hetki lähestyy

Kohokohta oli jo vajaan viikon päässä.Sairastuin keuhkoputken tulehdukseen.Makasin kotona kuumeessa ja odotin epätoivoisesti taudin hellittävän.Äiti käytti lääkärillä,mutta hän ei avannut ovea luokkakavereilleni eikä opettajallenikaan.He olivat yrittäneet käydä sanomassa,että ei haittaisi vaikka olisin sairas.Myös sairaanhoitajia oli lähdössä mukaan,joten minulle olisi hoito sielläkin.Äiti ei avannut,koska näki ketä ovelle tuli.Hän ei vastannut myöskään puhelimeen.Makasin pedissä ja tiesin kyllä ketä oven takana oli.Äiti käski minun vain pysyä hiljaa.Postiluukusta tipahti viimeisellä käynnillä lentoliput ja se käyttöraha.Sitten koitti se lomalle lähtöpäivä.He yrittivät tavoittaa minua vielä kerran.Sitten se oli siinä.Makasin sairaana sängyssä ja itkin.Tunne oli jotain sanoin kuvaamatonta.Minulla,köyhällä lapsella,jolla ei ollut oikein mitään elämässä,olisi ollut mahdollisuus käydä ulkomailla.Kreikassa hyvänen aika!Viikko!Poissa kotoa,poissa kaikesta.Olin niin kuvitellut tulevani sieltä takaisin toisena ihmisenä,positiivisen kokemuksen rikkaampana,itsevarmempana ja lähes tavallisena ihmisenä.Siinä se meni,puhallettuna tuuleen.Tiesin lentokoneen lähtöajan ja lennon keston.Katsoin kellosta ja kuvittelin heidät kaikki siellä koneessa ja kuvittelin sen jännittyneen tunnelman ja innostuksen,joka varmasti ilmassa olisi.Kuvittelin näkymät lentokoneen ikkunasta,kun se liitäisi pilvissä.Välillä väsyin ja välillä itkin katkerasti.Äiti kävi vieressäni istumassa lyhyitä hetkiä,otti toki osaa tuskaani,miedosti.Suurimman osan sairastusajasta olin yksin,omassa huoneessani,jonka ovi piti aina laittaa kiinni.Koko sairastamiseni ajan,äiti ja hänen miehensä käyttivät alkoholia kuten ennenkin.Pelkäsin,että heillä tulisi tappelu ja en voisi tehdä mitään,kun makaan kuumeessa.He olivat kuitenkin ihmisiksi.Oveni pysyi kiinni,etten vain vaatisi yhtään liikaa mitään.Mutta se,ettei heillä ollut sellaisia riitoja joissa minua olisi tarvittu,sai tuntemaan turhautuneisuutta.Melkein toivoin,että olisin enemmän sairas ja sitten tunsin suuttumusta siitä,että minun pitää tuntea niin.

Lisää tulta pesään

Paranin lopulta.Olin sen ajan kotona,kun toiset olivat reissussa.Palasin kouluun,silloin kun muutkin tulivat.Yritin valmistautua hymyilemään,kun he kertoisivat innostuneena matkastaan.Poskilihakset eivät suostuneet toimimaan kovin hyvin.Sitten kuulin eräältä luokkani pojalta,että minun olisi pitänyt olla koulussa silloin,kun he olivat luokkaretkellä.Hän katsoi asiakseen ilmoittaa nenäkkäästi näin,kun ensin oli kysynyt sairastinko ihan koko sen loman ajan.Lapset osaavat olla julmia..Sitten alkoi opettajan kuulustelu.Missä olit silloin,kun kävimme oven takana?Hän oli ottanut kellon ajat ja päivät ylös,kuten myös ne kerrat kun oli yrittänyt soittaa.Mutta niin oli äitikin ja sen pohjalta minulla oli peitetarina valmiina.Jaa miksikö?Ihan vain siksi,ettei äiti ollut jostain syystä halunnut kohdata opettajaani tai ketään muutakaan ja sitähän ei voi tietenkään sanoa!Tietysti olisi parempi,että valehtelisin.Olin siis ollut lääkärireissuilla juuri silloin,vaikka totuus on,etten ollut siellä kertaakaan silloin,kun he olivat käyneet.Lääkärillä en käynyt kuin kerran.Opettaja vahvisti myös sen,että minun todellakin olisi pitänyt palata kouluun heti parannuttuani.Sehän oli opintoreissu myös heillä,ihan normaaleja oppitunteja kuulema.Minä olisin touhunnut päivät vahtimestarin kanssa jotain.Jaahah…Minun olisi se pitänyt tietysti tietää.Suonette anteeksi etten osannut sairaana ajatella ja pettymyksen taakkakin oli niin valtava,että kaikki järjellinen tahtoi jäädä sen alle.Äiti piti huolen ainoastaan peitetarinasta pelastaakseen oman nahkansa eikä hän ollut osallistunut koulunkäyntiini ennekään.Miksi nytkään.Opettaja kysyi myös olinko ihan oikeasti ollut sairas?Vai eikö äitini päästänyt minua reissuun?Tuossa kohden hermoni taisivat mennä.Tiesin,ettei minua uskottu.Olihan minulla poissaoloja muutenkin enemmän kuin muilla.Joskus toivoin,että vaikka parvi korppeja tulisi ja hakisi minut omieni pariin…No,arvata saattaa,että tämäkään ei parantanut asemiani yhtään luokkakavereideni keskuudessa.Outolintu mikä outolintu.Kuulin lintsariksi nimittelyä.Kuinkas kävi sille rahalle,joka oli minun osuuteni reissusta?Likemmäs tuhat markkaa.Sain siitä pari sataa siihen,että ostin itselleni käytetyn pyörän,kun edellinen oli varastettu.Loput jäi äidille.

Lapsen pettymykset

Tämä muisto tuli siis mieleeni,kun näin lapseni pettymyksen.Ikä on eri ja tilanne on eri.Näin siinä silti todella paljon samaa tunnepuolella,mutta onneksi lohtuna hänelle on se,että tämä ei ollut ainutlaatuinen tilanne.Siis niin,etteikö tulisi toinen mahdollisuus.Voin sanoa hänelle,että tulee uusia leikkipäiviä.Parempia kuin nyt,sitten terveenä.Rakastan sitä tunnetta,kun voin yrittää tehdä lapseni elämästä paremman ja olla tukena hänelle.Maailman tärkeimpiä asioita!

Elämä sattuu

Paras ystäväni on sairastunut syöpään.Paranemisennuste ei ole paras mahdollinen.Olemme puhuneet,vielä enemmän kirjoitelleet,niistä tunteista,joita hän nyt käy läpi.Pettymystä ja luopumista.En ole koskaan sairastunut kuoleman vakavasti,puhumattakaan lapsestani.Tietyissä todella tärkeissä kokemuksissa vain voi olla paljon samaa,tunnepuolella.Niin,että voi antaa toiselle ymmärrystä.Koskaan ei voi mennä toisen pään sisään ja tietää mikä se fiilis oikeasti prikuulleen on.Avoimuus on tärkeää,kuten ehdottomasti myös kuunteleminen.Eikä koskaan pidä liikaa ns. arvoltaan, verrata keskenään eri ihmisten eri tunteita eri tilanteista.Sattuu,kun sattuu ja se todella voi sattua!Meillä pitää olla avoin sydän ja läsnäolon taito,niin itseämme kuin lähimmäisiämme kohtaan.Jos itse ei voi auttaa,joku toinen ehkä voi.Toivottavasti jokaisella on jossain aina joku,jonka puoleen voi kääntyä!Niin lapsella kuin aikuisella.

Taivas ei tippunutkaan :)

Olen levännyt.Myrsky on takana.Muistelin ankarasti sitä,mikä ajatukseni ja asenteeni yleensä on.Mietin,minne se katosi ja kauankohan meinaa olla poissa?Ja sitten tietysti ollut miettimättä,kun eihän se yleensä mihinkään johda 🙂 Sitten sitä koittaa luottaa vain siihen kliseiseen perusjuttuun,”Kyllä se siitä”…Lopputulos on nyt hyvä ja vahvistuu päivä päivältä.Liekö tuo ihana arki muistutellut jonkilaisen järjen hivenen ja ryhdin takaisin elämään.Hyvän levon lisäksi.

Lepo ensin

Seuraavalla kerralla jätän huolestumatta siitä,että huolestun.Ei siis mitään kerrostuplahuolestumista tai ahdistumista.Tunteet ovat ihan normaaleja ja jos jollakin kerralla sattuu vähän lujempaa..no,se on vain kestettävä.Siinä tietyssä kajahtaneisuuden pisteessä umpiväsyneenä on melko turha koittaa raapia kasaan sellaista selkeää just-nyt-heti-toimivaa ohjeajatusta.Siispä tärkeintä on levätä ja antaa pahimman mylläyksen olla rauhassa ja laskeutua.Kyllä se ajatus kertoo sitten,kun se viimein uskaltautuu ulos jotain neuvomaan.Silloin,kun se sitten tekee niin,sitä on syytä kuunnella.Se osaa olla hyvin ymmärtävä.

Pako

Onhan siinä haasteensa.Kun mikään ei oikeastaan edes kiinnosta,taikka sitten ei vain jaksa siirtää ajatusta sieltä mustista vesistä johonkin muuhun.Mihinkään ei osaa keskittyä.Kuten vaikka lukemiseen.Mutta jos laittaa telkkarin päälle,lukee ainakin viittä nettisivua yhtäaikaa,koittaa samalla kirjoitella tekstiviestejä ja kuuntelee myös vielä musiikkia,ja tähän voi lisätä mitä vain keksii,tulee se tunne vastaan,kun haluaisi vain tehdä jotakin ihan rauhassa 🙂 Tai sitten nukahtaa.Eikä sekään huono vaihtoehto.

Itseymmärrys

Olen voinut joskus olla läheisriippuvainen,masentunut ja ahdistunut.Paljonkin.Aiemmissa kirjoituksissa jonkin verran käsittelinkin niitä tunteita ja niistä irtaantumista,varmaan kirjoitan niistä vielä jatkossakin.Tänä päivänä en voi enää sanoa olevani alkoholistivanhempieni tai muista vastaavista syistä läheisriippuvainen,masentunut tai ahdistunut.Jäänteitä voi olla,tai sitten jokin osa kuuluu luonteeseen tai tai tai…Elämässä tulee heikkoja hetkiä,jotka sisältävät kaikkia edellä mainittuja ja paljon muita. Oman tunnemyrskyni aiheutti ikävät uutiset ja oman tautini väsymys yhteensä.Hormoneitakin syytetään usein 🙂 En aio jäädä siihen roikkumaan sen enempää.Se tunne oli ja meni.Tartuin siihen köyteen mikä oli hyvä ja odotin että myrsky laantuu.Ei sitä köyttä kunnolla näe,kun vettä tulee vaakatasossa 24 m/s.Sormetkin siinä vaiheessa kylmettyneet niin,ettei tiedä pitääkö jostain edes kiinni.Johonkin on silti luotettava.Se utuinen muistikuva siitä,että siinä se on ollut ja siitä roikuin kiinni.Myrskyn jälkeen tuntuu hetken raskaalta,joka paikka on avohaavoilla ja kirvelee,mutta siitä toipuu kyllä.Itseänsä pitää hoitaa,kuten hoitaisi parasta ystäväänsäkin! Hoitaa-sanan tilalle käy hyvin myös ymmärtää,rakastaa,välittää jne.Hyvä,että tiedätte pointtini 🙂

Rauha

Tällä hetkellä vakavat tilanteet ovat pysyneet vakaana.Odottelua.Odotellessa voi silti elää ja siksi onkin loistavaa,että arki viimein alkoi.Aloitin tänään lauluopinnot ja lapsukaisenkin harrastukset jatkuvat taas.Ihan loistavia nuo kiinnekohdat säännöllisesti joka viikko!On jotain positiivista mitä odottaa ja mihin keskittyä.Nyt voi tehdä taas asian kerrallaan 😉

Uudella vuodella voisi olla paremmatkin kujeet..

Onpa jännä nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan.En ole viimeisimmän, äidin luona kyläilyn jälkeen,ollut häneen yhteydessä.Sovittiin,että hän soittaa sitten, kun tulee uutta tietoa hänen miehensä syövästä.Mitään ei ole kuulunut,joten päätin itse soittaa tänään.Koskapa viime käyntini siellä jätti positiivisen kuvan,en osannut taaskaan varautua tarpeeksi tähän puheluun.Luurin päässä oli se toinen ”äiti”.Se joka ei kuuntele sitäkään vähää.Se joka puhuu kirjakieltä kuin puhuisi jollekin puolitutulle naapurille.Se joka esittää.Se jolla alkaa flunssa yhtäkkiä kesken puhelun,eli kun on juuri kertonut jostain vastoinkäymisestä ja muistaa yhtäkkiä alleviivata kaiken kurjuuden niiskauttamalla ja tekoyskällä.”Kun on vielä tämä flunssakin….Mudda kyllä minä bärjään..Köhköh..”Se saa kyllä sapen kiehumaan…Jos nyt joku sanoisi,että hän oli ryypännyt,uskoisin.Olen joskus kysynyt häneltä hänen lääkityksistään.Mitään lääkitystä ei kuulemma ole.Se ei siis selitä noita muutoksia hänessä.Mutta mistäpä minä tiedän.Alkoholin vaikutusta epäilen vahvasti.Hän on joko juonut tai sitten entinen alkoholin käyttö on jättänyt jälkensä.Narsistisia piirteitä hänessä on ollut aina.

Keho muistaa?

Olin oksentaa puhelun jälkeen.Äiti kertoi tuolla ärsyttävällä tavallaan,että tänään oli tullut tieto miehen syövästä,joka on nyt kurkunpäänsyöpä.Koitin kysellä hoitotoimenpiteistä,mutta luovuin aika pian,koska tekstiä tuli.Eikä siinä oikein ollut selkeää logiikkaa.Koko ajan tuntui,että joku tieto jäi välistä puuttumaan.Aloin huolestua siitä miehestä, joka joutuisi syöpänsä kanssa olemaan äidin hoteissa koko 7 viikkoisen sädehoitokuurinsa ajan.Tuon verran tulevaisuus oli jo selvillä.”Kun onhan mulla nuo viattomat nukahtamislääkkeet tuossa,eddä bysdyn nukkumaan stressini kanssa..köh..” En tiedä.Aloin voida todella pahoin,ahdistuin ja lopetin puhelun mahdollisimman lyhyeen.Kädet tärisi.

Surullisia uutisia

Syöpää tuntuu nyt olevan.Eräällä parhaista ystävistäni todettiin myös juuri eilen syöpä.Hoidon onnistumisesta ei ole takeita,mutta toivossa voi elää.Hänelle tukena oleminen on helppoa.Hän ottaa sen vastaan ja on oma kultainen itsensä,kuten vain voi olla surkean uutisen kuullessaan.Hän on oikeasti rohkea ja vahva ihminen.Hän kertoo tunteistaan avoimesti ja ottaa vastaan avoimesti.Tietenkin tunnen pahaa oloa ja pelkään hänen puolestaan.Se on kuitenkin eri tunne kuin äidin tilanteessa.Äidin kohdalla siihen sekoittuu stressi ja ahdistus..ja pakenemisen halu.

En ole vastuussa

Äidin kohdalla jälleen kerran mietin,miten olla yhteydessä.Ehkäpä kirjoitan itselleni muistilapun,jossa varoitan itseäni ja kehotan ennakoimaan tuon laatuiset puhelut.

Juuri nyt yritän saada mieleni rauhoittumaan.Jokin kertoo,ettei tuntemukseni nyt ole sen arvoisia,kehottaa antamaan olla.Minä en ole vastuussa aikusista ihmisistä.Minun on luotettava siihen,että he löytävät ratkaisunsa itse.Puhelun aikana tunsin valtavan stressiaallon pyyhkäisevän ylitseni,kun äiti kertoi psoriaasiksensa pahenneen paljon hänen miehensä diagnoosin myötä.Sitten tajusin kuinka turhaa se tuntemukseni on.Enhän pystyisi siltikään mitään tekemään.Kehotin siis äitiä ottamaan yhteyttä lääkäriin,mikäli iho-ongelma pahenee.Itsestään pitää myös huolehtia,vaikka miehen tilanne vakava onkin.Saatoin kuulostaa hieman kyyniseltä.

Opitun kertausta

Hieman ihmettelen silti,mistä tämä olo nyt tulee.Tunne,joka on ollut hyvin hallittavissa jo pitkän aikaa.Olen osannut varautua äidin kanssa käytyihin keskusteluihin ja jättänyt ne omaan arvoonsa.Jospa väsymys jälleen tekee tämän.
Oma stressini ja pelkoni ehti puhelun aikana käydä niin korkealla,että se aiheutti fyysisen reaktion.Niinpä nyt keskityn hengittämän syvään.Toisenkin kerran.Syvään.Katselen ympärille.Olen ihan omassa kodissani.Siellä missä ei tuon kaltaisia tunteita tule.Turvassa.Omalla sohvalla.Koira kuorsaa lattialla levollisena.En jaksaisi nyt ajatella mitään.En siis ajattele ja kuitenkin jokin tunne on.Mutta annan sen olla,ei se siinä mitään haittaa.Se menee pois,kun huomaa ettei se saa huomiota 🙂

Ajattelen edelleen näiden kurjien uutisten ohessa ja vuoksi,että elämällä on aina jotain annettavaa.On jotain,josta voi oppia.Jotain hyvää,jota voi jakaa eteenpäin.Aina.

Unohtumattomat ihmiset

Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet

Merry Christmas!

Joulu.Miltä se kuulostaa?Miltä se tuntuu?Ja miksi sellainen yleensäkin on?Kuka sen käänsi itsekkääksi ja kaupalliseksi itsensä ylittämisen ajaksi, joka huipentuu kaiken stressin purkamiseksi lopulta vuoden bileiksi?Unohtuiko jotakin?

Melko monen muistot joulun ajasta liittyvät ahdistukseen ja pelkoonkin.Toisilla syynä alkoholi,toisilla valtava stressi lukuisista perinteistä joista on PAKKO pitää kiinni.Toisilla jokin muu ikävä muisto pilalle menneestä perinnepäivästä.

Minun muistoni jouluista liittyvät alkoholiin ja stressiin.Meidän lasten piti olla huomaamattomia,poissa edestä kun vanhemmat taistelivat joulun kasaan.Istuin kuusen vieressä tai omassa huoneessa ja luin kirjaa.Eräs kirja kertoi tontuista ja luin sitä kuusen kynttilöiden valossa.Siitä sain valtavan rauhallisuuden tunteen.Siitä tuli yksi mieleen painuvimmista joulumuistoistani.Äiti oli aina neuroottinen siivouksen suhteen ja jouluna se kaikki kärjistyi,oli parempi pysyä poissa tieltä.

Jouluaattona jaettiin lahjat ja vanhemmat alkoivat hieman rentoutua kaiken sen häslingin jälkeen.Alkoholi oli jo aikaisin sinä päivänä tullut kuvioihin.Ilta ja yö meni sitten humalaisten tappelua kuunnellessa.Omat ajatukset oli upotettava johonkin muuhun,lahjat olivat tietysti siinä kohden hyvä apu.

Itse Joulupäivänä,kun kaikki oli ohi,vanhemmat makasivat krapulassa eikä minulla ollut ulos asiaa.Olihan minulla nyt seuranani kaikki uudet lahjat,joten sain viettää päivän itsekseni niiden kanssa.Olisin kaivannut silti jotain muutakin.Seuraa ja läheisyyttä,kuten aina muulloinkin.Lahjatkin menettivät osittain merkitystään tuossa kohden.Joskus tuntui,että olin niille jopa vihainen,koska ne olivat selkeästi vain syy saada minut pois vanhempieni luota.Olin itsekin helpottunut,että joulu on ohi.Elämä muuttuisi ehkä astetta helpommaksi tai ainakin normaalimmaksi…tai miten sen nyt sitten ikinä sanoisikaan.

Tunnerikasta joulua

Yksi joulu meni sitten ylitse muiden.Äiti oli eronnut isästäni ja ollut yhdessä jo tovin sen uuden miehen kanssa.Itse olin 11-12-vuotias.Kuten tavallista,meillä tapeltiin.Äiti päätti fyysisen väkivallan pelossa lähteä kodistaan.Toisen miehen luokse.Minä lähdin tietysti mukaan.Olin toiveikas jo silloin sen suhteen,että heidän taistelunsa päättyisivät.Tämä mies joka otti meidät jouluksi ”huostaansa” oli hyvin rauhallinen ja tasainen,ei siis ollenkaan äidin tyyppiä.Hän asui kaksiossa ja minä vietin sen makuuhuoneessa aikani,kun aikuisten täytyi saada jutella.Kuten aina.Ja jos ei tämä mies ollut paikalla,äiti keskusteli parisuhteestaan minun kanssani.Hopea ei ole häpeä,vai mitenkäs se menee..

En muista oliko aattopäivä vai aatonaatto,mutta kotona oli käytävä.Tämä rauhallinen mies ajoi meidät autollaan pihaan,sopivan kauan ikkunoista jotta meitä ei nähtäisi.Äiti ei uskaltanut mennä sisään,hän laittoi minut asialle.Vaikkei mies ollut kohdistanut minuun minkäänlaista väkivaltaa,olin silti nähnyt vierestä minkälainen hullu hän oli naksahtaessa.Minua kylmäsi se arvaamattomuus,mutta ilmeisesti äiti luotti häneen?

Onneksi ketään ei ollut kotona.Mutta se näky.Kaikki oli sekaisin,totaalisesti.Olin järkyttynyt näkemästäni ja jähmetyin heti ovelle.Meidän koti!Tässä kunnossa!Sitten silmäni vaeltelivat yksityiskohtiin.Äidin lempipaita lojui riekaleina lattialla,kuten moni muukin asuste.Lattialla näkyi myös sirpaleita,joten uskaltauduin jättämään kengät jalkaani liikkuessani olohuoneeseen.Tuskin äiti siitä mitään sanoisi tämän jälkeen.Aika katosi.Tunteet jylläsi laidasta laitaan.Kirjahyllyssä ei ollut juuri mitään.Sen sisältö oli rikottu tai levitetty ympäriinsä.Verhot oli revitty.Kankaisen sohvatuoliryhmän istuimissa ja selkänojissa oli isoja viiltoja ja puukkokin oli jätetty siihen näkyville.Minun soittimeni.Kosketinsoittimeni joka oli minulle yksi tärkeimpiä esineitä maailmassa,oli valeltu jollain ihme mönjällä, joka paljastui myöhemmin maidoksi.Kokeilin laittaa siihen virran päälle,se ei toiminut.Itkin.Vaatteita,sirpaleita ja puukon pykimiä ihan joka puolella.Raivo alkoi vallata minut.Menin keittiöön ja sama näky jatkui sielläkin,en kyennyt enää ottamaan vastaan.Suru vaihtui vihaksi.Aivan niin kuin jotain pyhää olisi häväisty.Katsoin vielä kirjahyllyä ja näin,että tälle miehelle kerran antamani pienen pieni koriste-enkeli oli edelleen ehjä.Olin saanut sen joskus äidiltäni ja olin halunnut antaa sen hänelle.Säntäsin sieppaamaan enkelin käteeni ja vaikka nostin käteni,että heittäisin sen hyvin spontaanisti seinään raivoissani,en voinut.Sen sijaan kävelin keittiön tiskialtaalle ja kajautin sen pienen enkelin sinne.Eipähän kenenkään tarvitsisi minun jälkiäni siivota…Se enkeli ei edes hajonnut.Sitten palasin pihalla odottavaan autoon,edelleen raivon vallassa ja palasimme väliaikaishuoltoon.

Siellä siis vietin jouluni.Paras lahja oli tullut isältäni.Queenin Made in Heaven-kasetti.Kuuntelin sitä siellä huoneessa.Siellä oli koulupöytä ja soitin sekä sänky.Too much love will kill you kappaleesta tuli heti yksi suosikeistani muutaman muun lisäksi.Rakastin laulun sanojen suomentamista ja onneksi tällä apumiehellä oli lainata minulle sanakirjaa.Kasetti sisältöineen toi minulle valtavasti lohtua ja turvaa.

Parasta joulussa

Jouluissa parasta minusta oli lahjojen antaminen.Tuon edellisen joulun jälkeen olin saanut olla töissä ja säästin rahojani lahjoja varten.Minusta oli äärimmäisen mukavaa pystyä itse ostamaan jotain vanhemmilleni.Parhaimman vastaanoton olen saanut isältäni.Ostin eräänä jouluna hänelle collegehousut,pienen kinkun tapaisen ja laatikoita.Hän herkistyi lahjan saadessaan.Isälle se tosin oli melko tyypillistä,kyynel silmässä pienistä asioista.Hänellä oli juuri silloin ollut hyvin tiukkaa.Sitähän hän käytti syynä myös insestiin juuri tuolloin.”Etkö voisi auttaa isiä edes vähän?Kun isillä on kovasti stressiä ja sitten olisi hirveän paljon helpompi olla?Jooko?”Ja tuohon perään vielä anovan koiranpennun ilme…

Äidille saatoin ostaa jotain pientä ihan vain koulusta tullessani.Halusin jotenkin vain tuoda esiin sen,etten ole itsekäs ja että olen kuitenkin olemassa.Jouluina pääsin toteuttamaan sitä ajatusta enemmänkin.Tosin se antamisen ilon periaate muuttui matkan varrella.Enää minun ei tarvitse todistaa sillä kellekään mitään eikä mikään mene myöskään pilalle,jos joskus en pysty lahjaa ostamaan.Nautin siitä vain ihan itse.Äiti tosin on tehnyt lahjan antamisesta vaikeaa.Joka vuosi hän tökerösti tokaisee jotain tyyliin :”Mmmmitä!Mitä tämä nyt on (kulmat kurtussa)!Mitä nyt taas!Eeeei me tämmöisiä mehuja voi juoda!Sillähän on sokeritautiki tuolla ukolla..Onkohan nuo omenatkaan enää edes syötäviä?”Ja niin edelleen.Viimeksi tokaisin takaisin,että:”OLE HYVÄ VAAN.Voin ottaa takaisin,jos ei kelpaa.Löytyy varmasti joku joka tarvitsee!.”Hmmm,joten antamisen ilo siihen suuntaan on totaalisesti tyrehdytetty.Kohteliaat käytöstavat olisi hyvä muistaa,vaikkei lahja se mieleisin olisikaan…

Unohtumaton joulu

Jouluni Hänen kanssaan,joita nyt kuusitoista on,ovat olleet toinen toistaan parempia.Hänen isänsä on kuollut alkoholiin jouluaattona.Ehkä juuri sen takia olen itse laittanut kaikki peliin,jotta siitä päivästä voidaan joskus vielä nauttia.Olemme kumpikin kasvaneet joulumöröistä eroon pikku hiljaa.Paras käännekohta oli eräänä jouluna,kun olimme kumpikin kurkkua myöten täynnä kaikenlaisia perinteitä,joita jouluna on PAKKO tehdä.Juuri ne toimintatavat ovat olleet trikkereitä vanhojen tapahtumien kertautumiseen ja kaikki oli pilalla viimeistään silloin,kun tajuaa itse käyttäytyvänsä kuin omat vanhemmat silloin joskus.Niinpä päätimme viettää erilaisen joulun ja lähdimme laskettelureissulle.Vietimme todella läheisen ja mukavan joulun ihan kahdestaan, laskettelurinteen kupeessa asuntovaunussa.Ei ollut joulusiivoja,ei isompaa ruoanlaittoa,ei kyläilyjä,ei hautoja,ei kiirettä.Ainoa minkä takia niinä päivinä elettiin,oli vain me kaksi ja laskettelu.Jouluaattona istuttiin asuntovaunun lämmössä,juteltiin ja syötiin jotain kynttilän valossa sekä vaihdettiin lahjat.Siellä oltiin omassa pienessä pesässä aaton aatosta Tapanin päivään asti.Enkä unohda sitä koskaan 🙂

Todellinen merkitys

Sen jälkeen olemme pysyneet jouluna kotosalla,mutta edelleen turha stressi on pysynyt poissa.Lopulta jouluaatto on vain päivä muiden joukossa.Itse en ole uskonnollinen,mutta rakastan joulussa sen tunnelmaa ja sen hyvää tarkoitusta.Hyvä tahto,toisten ajatteleminen ja huomioiminen.Se on päivä,jolloin erityisesti ajattelee erilaisia ihmiskohtaloita ja avun tarvetta ympäri maailman.Unohtamatta sitä kaikkea,mikä omassa elämässä on hyvin.Joulu on myös lasten juhla.Mikä on ihanampaa kuin nähdä lapsen ilo viattomissa silmissä!Siihen ei kuulu alkoholi,ei stressi tai raha.Siihen kuuluu ehdoton rakkaus ja läsnäolo,hyvä ja rauhallinen mieli.Joulu voisi olla joka päivä,tunteena ja ajatuksina!

Aika paikkaa ja ymmärrys tukee

Luin tänään julkaisun naisesta,joka oli valinnut miellyttää miestänsä ja jätti siksi lapsensa imettämisen pois.Mies ei ollut kestänyt seksittömyyttä,joka aiheutui imetyksen tuomasta hormonitoiminnasta.Vauva oli tekstin mukaan tuolloin kuukauden ikäinen.Nainen kertoo jälkikäteen katuvansa päätöstään,koska tietää imettämisen olevan vauvalle hyväksi niin ravinnollisesti kuin myös läheisyyden vuoksi.

Minä en tiedä,enkä voi ottaa kantaa siihen,oliko tuo päätös ollut oikea.Vauva saa läheisyyttä joka tapauksessa,tulee se maito purkista tai tissistä.Uskon,että korvikkeet ovat vauvalle aivan yhtä terveellisiä.Mitään katastrofaalista ei siis ole tapahtunut.Paitsi naisen katumus.

Alkusoittoa

Tästä jatkan omaa tarinaani,joka viimeksi päättyi lapseni syntymään.

Pieni aarre oli kaikkea mitä toivoa saattoi.Voi sitä rakkauden tunteen määrää!Lapsen isä eli Hän,kuten olen puhutellut,leijui myös samoissa sfääreissä.Kuten kerroin,olin raskausaikanani terveempi kuin koskaan.Ainoa poikkeus oli puuttuvat seksihalut.Minullehan se ei tietysti tuottanut hankaluuksia,mutta ymmärrettävästi Hänelle se oli vaikeaa.Odotinkin kovasti synnytyksen jälkeen halujeni palaamista,jotta voisin olla Hänelle taas puoliso,ihan joka tasolla.Se ei kuitenkaan ollut se maailman tärkein asia siinä kohden,kun laitokselta palattiin kotiin ja uusi elämä yösyöttöineen alkoi.Keskittymiseni meni siihen.Hän muistutteli silti asiasta,syystäkin.Luin silloin jostain,että hormonit eivät palaudukaan aivan heti ja että imetys voi myös lisätä haluttomuutta.En löytänyt kauhean paljon mitään muita,kuin ne viralliset tekstit raskauden ja imetyksen aikaisista hormoneista ja elämästä yleensä.Ajattelin niiden olevan ympäripyöreitä ja ehkä juuri minä en ole se jonka halut ovat kadonneet pitkäksikin aikaa,6 kuukautta olisi jo tosi pitkä aika.Ajattelin,että kunhan tässä tottuu uuteen elämänrytmiin pienen kanssa ja tunnen alakroppani palautuneen,niin kaikki tapahtuu varmasti ihan luonnostaan.

Kärsivällisyys,missä olet?

Aikaa meni ja neljän kuukauden päästä aloin jo lähes sormet pöydällä naputtaen odotella normalisoitumistani.Olimme keskustelleet aiheesta monta kertaa ja se alkoi jo kaihertaa olemista.Imetys jatkui edelleen,vaikka kiinteät ruoat tulivat myös mukaan.Lapsemme kun ei huolinut kulaustakaan mistään tuttipullosta taikka kupista.Hän ei koskaan syönyt edes tuttia.Mikäli tuttipullo tai hörpytys olisi kelvannut,olisin lopettanut imetyksen varmasti paljon aikaisemmin,jotkut ”tissitaistelut” olivat sen verran kuluttavia jo.Nyt muistelen toki lämmöllä 😀 Koko maailmani pyöri tuon pienen ihmisverson ympärillä ja tietysti kertasin omaa lapsuuttani,nyt hieman eri näkökulmasta.Koin vahvasti loukkantumisen fiiliksiä tajutessani välillä,mitä vanhempani olivat pystyneet tekemään.Kaikki se alkoholi,valheet ja yksin jättämiset.Ne ajatukset tekivät minusta leijonaemon pienelleni.Mikään ei satuta häntä,ainakaan samalla tavalla.Sanat alkoholismi,insesti,pedofilia ja narsismi tuntuivat ja näyttivät mustalta myrkkyliejulta pienokaiseni lähellä,joten siivosin ne pois hänen viattoman elämänsä läheisyydestä.

Keskustelut rautalangoista

Meni puoli vuotta ja siihen kuukausia kertyi.Tilanne oikeastaan seksin osalta paheni,henkisellä puolella.Asiasta keskusteltiin tuntitolkulla kerran tai kahdesti viikossa.Minun ajatukseni ajautui enemmän ja enemmän siihen mikä minussa taas on vialla?Miksen toimi?Ja miten ihmeessä selitän tämän toiselle,että menee ymmärrykseen.Hänen pelkonsa oli koko ajan se,etten halua häntä.Väänsin kaikki maailman rautalangat miljoonille mutkille ahdistuneena,että saisin hänet ymmärtämään ettei vika ole hänessä.Toistin ja toistin joka kerta,että vika on minussa.Enkä tiedä mitä sille tekisin.Kun ei vain ole haluja.

Kului vuosi ja ylikin.Imetys loppui 9,5 kuukauden jälkeen.Lapsukainen oppi juomaan nokkamukista ja hänellä epäiltiin maitoallergiaakin,joten juoma oli sitten apteekin spesiaalikoktailia.

Totaalijumi

Haluttomuus jatkui siitä huolimatta.Vuoden jälkeen, olimme saaneet tällä paljon kannattamallamme avoimella keskustelulla, jo pahennettua asiaa.En tiennyt enää mitä sanoa.Tunsin itseni surkeaksi.En pystynyt olemaan Hänelle sitä mitä hän kaipasi.Tilanne oli ahdistuksen vuoksi edennyt siihen,ettei tavallista arkiläheisyyttäkään enää ollut.Siksi,koska en halunnut vahingossakaan herättää Hänessä turhia toiveita.Olisin halunnut vajota maan alle,jonnekin missä ei enää koskaan tarvitsisi selittää kenellekään yhtään mitään.Tuntui,että pää ei enää fyysisestikään kestä.Hän kertoi siitä,miltä hänestä tuntuu.Kuinka syrjäytetyltä ja olemattomalta tuntuu.Hänestä me olimme vain kämppikset,eikä hän enää tiennyt mitä tehdä.Joka ikinen kerta,vaikka olin sanonut ettei mikään johdu hänestä,hän lopulta kertoi uskovansa etten halua häntä.Minä näin sen itseluottamuksen puutteen ja sen epätoivon.Toivoin,että minulla olisi jokin pelastusrengas heittää,mutta ei.En enää itsekään tiennyt missä menen.Olin jo niin lukemattomat kerrat yrittänyt epätoivoisesti ääneen miettiä syitä.Yövalvomiset,väsymys,uusi elämä,lapsen allergiaoireet,koira,mutta päällimmäisenä se väsymys.Läheisyyden vähyys,miksi sitä on ja kuinka vähän?No,en tiedä..enää.Tietysti hän olisi halunnut kaikkeen vastauksia ja yritin antaa niitä.Välillä sovittiin tiettyjä käytösmalleja,jos vaikka auttaisi.Niitä kertyi ajan saatossa silti niin paljon,että olin kuristua.Minusta tuntui,että kaikki menee suorittamiseksi,enkä ole enää edes oma itseni,kun pitää yrittää muistaa sanoa,tehdä,koskea ja nukkuakin mieluummin toisella kyljellä.Laskettiin kertoja,milloin viimeksi oli seksiä?Ja aina muistutin,kuinka mahtavaa se oli ollut.Ei siis voi olla kyse siitä,ettenkö haluaisi häntä!Muistutin,joka kerta..

Usein mietin sitä,kuinka paljon lapsuudessani tapahtunut insesti vaikutti haluttomuuteeni.En ollut koskaan huomannut,että olisin saanut siitä kokemuksesta traumoja liittyen suoraan seksiin.Olinkin etsinyt väärästä paikasta.Minua ei koskaan fyysisesti pakotettu mihinkään.Olin manipuloitavissa ja painostettavissa.Henkinen puoli niiltä osin oli se jossa ne traumat olivat.Vaikka Hän ei halunnut painostaa minua,se silti tuntui juuri siltä.Ei auttanut,vaikka Hän sitä ajatusta yritti minulle korjatakin.Painostuksen tunne oli todella epämukava ja ahdistava.Se tunne kärjistyi insesti-kokemuksen vuoksi.

Loppuun palaminen

Sitten tuli raja vastaan.Olin ollut alusta asti sitä mieltä,että hormonit aiheuttivat haluttomuuteni.Toisen tuskaisuus oli saanut minut miettimään muitakin vaihtoehtoja syyksi,jotta olisi sellainen vastaus jonka Hänkin ymmärtäisi.Palasin alkutekijöihin,liki kahden vuoden jälkeen.Tajusin mistä kaikki oli alkanut ja mihin kaikki oli johtanut.Epätoivoissani huusin Hänelle,etten jaksa enää etsiä itsestäni enempää syitä.Olen ihminen joka on jo virheitä täynnä,koska koko ajan ja joka hengityksellä minä mietin mitä voisin tehdä toisin,paremmin.Niin että Hänellä ei olisi niin paha olla.En voinut vaatia häneltä enää aikaa,olin sanonut aiemmin että menee ohi varmasti ajan kanssa ja ihan rauhassa.Olin umpikujassa,kun kaikki nuo aiemmat sopimukset,säännöt,yrittämiset sai minut vain vetäytymään kauemmas.Ja toteamaan jälleen,etten pysty.Vihasin jo tilannetta,jos joutuisin sanomaan Hänelle ei..Halusin välttää sitä viimeiseen asti,sillä en enää kestänyt nähdä hänen torjutuksitulemisen tuskaansa.Halusin jo välttää keskustelujakin aiheesta.Niinpä epätoivoisen huutoni seassa kerroin myös kaikki nuo.Kerroin sen,kuinka paljon aiemmin olin jo tehnyt töitä masennukseni kanssa ja että pelkään sen tulevan taas.Kerroin, että kaikki mistä olen siihen asti selviytynyt ja saanut revittyä itseäni eteenpäin,se ei riitä,MIKÄÄN EI RIITÄ!Minusta ei koskaan tule riittävää ihmistä.Kerroin,etten pysty enää edes puhumaan koko aiheesta,sanaakaan.Keskustelumme olivat aina asiallisia,ei mitään loukkaavaa.Mutta ahdistavia,en kestänyt enää yhtä ainutta hengitystäkään aiheeseen päin.Pelkäsin että romahdan fyysisesti,olin siitä lähes varma.Näin itseni tuhannen kappaleina jossain ja mietin kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää?Luulen,että kestin näinkin kauan,ihan kiitos alkoholistivanhempieni..

Aurinko paistaa..

Tuon kaltainen sisintä repivä sortuminen piti toistaa kolmesti,ennen kuin tilanne muuttui kokonaan.Hän alkoi ymmärtää,että tilanne todella hajottaa myös minua.Hän ymmärsi fiilikseni,koska päästin sen ulos ja annoin näkyä.Emme puhuneet enää aiheesta,kuin erittäin harvoin ja vähän kerrallaan.Meni pari vuotta vielä eteenpäin,ennen kuin seksielämämme alkoi palautua.Täytyi pystyä luottamaan,kummankin.Nyt elämme normaalia elämää kaikin puolin.Yhteisiä vuosia on 16,enkä vaihtaisi yhtäkään.Ja nyt olen varma,että vaikka asioista pitää ja kannattaa puhua,johonkin on silti raja vedettävä.

Törmäsin siis aamulla tuohon mainitsemaani julkaisuun ja tunsin kurkkuani kuristavan.Olin onnellinen siitä,että aiheesta puhutaan.Naisen haluttomuudesta raskauden ja imetyksen aikana.Itselleni tuli liian myöhään esille tuo,että se on aivan normaalia,vielä puolen vuoden jälkeenkin.Kurkkuani kuristi juuri siksi,kun mietin miten paljolta olisin säästynyt,kun joku olisi tullut ja kertonut.Tai olisin vaikka lukenut jostain.Kurkkuani kuristi myös siksi,etten elänyt sitä tilannetta yksin,Hän oli osa sitä.Enkä tiedä vieläkään mitä ihan aidon rehellisesti ajattelen siitä.Hänkin kasvoi,olemme puhuneet siitä ajasta menneessä muodossa ja Hän on pyytänyt anteeksikin.Minä en tiedä onko siihen syytä.Mutta kauan en edelleenkään aiheesta pysty puhumaan,oloni muuttuu levottomaksi ja jotenkin häiriintyneeksi,sekin varmaan aiheutti kuristusta kurkussa.Aikanaan,se selviää ajatuksissani ja palat asettuu paikoilleen.Ihan kuten kaikessa muussakin menneessä.Nyt tiedän olleeni täysin normaali tuore äiti-ihminen.Minussa ei lopulta ollut mitään vikaa.Me emme osanneet käsitellä sitä oikein,emme antaneet tarpeeksi aikaa.Virheitä sattuu,otamme siitä opiksi 🙂

Ohessa linkki julkaisuun.Ja valtavan suuri kiitos tuon jutun keskusteluun osallistuneille ”rautalangan vääntäjille” 🙂 Vaikka tilanne on osaltani ohi,on silti edelleen eheyttävää lukea toisten kokemuksista.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000004881116.html

”Isän” päivä

Aika omistaa yksi postaus isälleni.Ikuinen kysymysmerkki,valitettavasti ja onneksi.

Kuten aikaisemmin olen kertonut.En tuntenut lapsena isääni,vaikka saman katon alla ensimmäiset 9 vuottani asuttiinkin.Käsitykseni hänestä,oli rauhallinen.Äiti oli se auktoriteetti,äänekäs,provosoiva ja viimeisen sanan sanoja.Isälläni ei ollut oikeutta osallistua kasvatukseeni millään tavalla.Hän kävi töissä vaihtelevalla menestyksellä,kunnes ei enää jaksanut sitä viinan huuruisessa elämässä,vaan sanoi itsensä irti yli 20 vuotta kestäneestä vakinaisesta työsuhteestaan.

Ensimmäinen yhteinen ryyppyreissu

Ensimmäinen yhteinen kahden vietetty hetki oli,kun olin 4 vuotias.Äiti oli tuolloin töissä ja isällä oli vapaapäivä.Tilanne oli minulle outo,olla isän kanssa kahden kotona.Heti aamusta isä alkoi juoda,hän vapautui hieman ja soitti kitaraa ja laulettiinkin.Sitten oli aika lähteä hakemaan isälle ryyppyseuraa.Pyörällä vispattiin toiselle puolelle kaupunkia isän sukulaisperheen luo,joita en paljon edes tuntenut.Olin vähän huolestunut,oli outoa ettei äiti ollut paikalla.Mitähän äiti sanoo?Olenko tehnyt jotain väärin?En varmaan,onhan isi tuossa.En muista milloin ja miten palasimme kotiin.Muistan sen,mikä jumalaton meteli siitä tuli,että isä oli sen ainoan kerran kun oli kahden kanssani,vienyt minut ryyppyreissulle mukanaan.

Sitten muistan,kun olin viiden vuoden ja vanhempi veljeni 9 vuotias.En tiedä,missä aiti oli,mutta me olimme kotona ja isä oli humalassa.Hän tarjosi meille tupakkia ja saimme maistaa myös olutta.Eihän se nyt niin vakavaa ole.

Iholla

Seuraava muisto on,kun olin 7 vuotias.Heräsin yöllä,kun joku istui sänkyyni viereen.Olin kyljelläni kasvot seinään päin.Tiesin,ettei se ollut äiti.Se ei voinut olla muu kuin isä.Peittoani siirrettiin.Käsi hivutti takapuolen päältä pikkuhousun reunaa alemmas.Silmäni rävähtivät auki ja muutuin kiveksi.Olin unenpöpperössä,enkä tiennyt mitä tämä tällainen on.En keksinyt muuta,kuin liikahtaa ja toivoin,että heräämiseni säikäyttäisi tilanteen pois.Niin se onneksi tekikin.Kerroin tilanteesta aamulla äidille.Äiti kertoi sellaista tapahtuneen myös vanhemmalle veljelleni.Muuta asialle ei tehty.Eikä se toistunut,ainakaan en herännyt.

Yksityisyyden suoja

Sitten tuli aika,kun vanhempani erosivat.Olin 10 vuotias.Kuten aiemmin kerroin,aloin kulkea isän luona yhä enemmän.Kävin siellä myös suihkussa.Se ei silti ollut hyvä ajatus.Pesuhuoneen oven päällä oli ikkuna.Siinä ei ollut verhoa.Vaikka ikkuna meni huuruun,näin että isä katsoi siitä minua.Eikä hän kieltänyt sitä,kun mainitsin asiasta hänelle.Olin ymmälläni.Pyysin ettei hän tekisi enää niin.Se toive ei toteutunut.Lisäksi hän pyysi suihkusta tultuani,nostamaan paitaani.Ihan vain nähdäkseen,miten olen kehittynyt.Kuuluuhan vanhemman sellainen tietää.Lopetin suihkussa käynnit siellä ja kerroin kyllä isällekin syyn siihen.

Ovelaa?

Tein kaiken voitavani,että hän ei joisi.Siinä ja hankalassa kotitilanteessani oli hänelle hyvä mahdollisuus nujertaa henkisesti.Mikä kiero ja katala temppu.Kukaan ei voisi syyttää häntä väkivallasta,raiskauksesta tai fyysisestä pakottamisesta.Omat oireeni tapahtuneesta myöhemmin,ovatkin liittyneet nimenomaan henkiselle puolelle.Vaatimista tai mitään sen sukuista ilmaisua seksin suhteen,minun ei aluksi kestänyt kuulla ollenkaan.Ei mitään houkuttelua.Ei outojen miespuolisten viatonta seuraa esim. hississä.Pärjäsin parhaiten,kun pidin ohjat omissa käsissäni.Luottamuspula.

Isän tyttö

Kun sitten sain ne inhottavat tilanteet loppumaan,yhteiselo isän kanssa oli siedettävää.Mukavaakin.Hän auttoi mielellään minua koulutehtävissä.Kuljimme yhdessä siivoustöissä ja sain häneltä niitä mukavuuksia,mitä kotona ei koskaan.Vähän rahaa ja herkkuja.Isä oli myös seuraa,joka ainoana ihmisenä tiesi ja ymmärsi tilanteen äitini kanssa.Me pidimme samoista asioista,ristikot,pelikortit,piirtäminen,musiikki,samat televisio-ohjelmat.Se oli mukavaa ja ne hetket saivat unohtamaan kaiken muun.Meillä oli kivaa.

Isä tosin yritti.Huomaamaton kouraisu ohikulkiessaan.En ehtinyt varautua siihen,mutta olin jo vanhempi ja nostin siitä metelin.Isä selitti tekoaan viattomana huumorina ja nauroi päälle.

Huumori loppuu

Isä oli kotoisin maalaistalosta tunteroisen matkan päästä ja koska paikka oli edelleen suvun omistuksessa,kävimme siellä kesäisin.Pariskunta joka omisti talon nyt,oli mielestäni kauhea.Mies oli oikea sika.Olin tutustunut heihin jo pienenä,kun se miehen kuvatus kävi vanhemmillani ryyppyseurana.Olin 14 vuotias,kun menimme maalle.Yleensä se oli ryyppyreissu.Isä hommasi juotavat nuoremmille ja mikäpä siellä oli rellestäessä.Sen sian kanssa vain oli oltava tarkkana.Se ei peitellyt flirttaustaan ja se oli yököttävää.Sanoin siitä isälle,mutta se ei aiheuttanut mitään reaktiota.Pidin kyllä isästä ja sain sen reagoimattomuuden selitettyä itselleni sillä,että ”Isä nyt vaan on sellainen rauhallinen.Ei halua haastaa riitaa.”Niinpä koitti yö.Kaikki olivat sammuneet,paitsi minä ja ahdistava sika.Olin ulkona,kun näin hänen tulevan ulos.Oli varmaan nähnyt minut ikkunasta.Lähdin karkuun.Juoksin kauas talon takana kulkevan ojan varteen ja sieltä näin,että sinne oli se sikakin tulossa kaikessa rauhassa.Kiersin toista kautta,ja pääsin livahtamaan sisälle.Sydän pamppaillen menin yläkertaan,huoneeseen jonka toiselle sängylle isä oli sammunut.Menin mahalleni kengät jalassa makaamaan toiseen sänkyyn ja odotin,että sydämeni rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi.Kuuntelin.Toivoin,ettei se sika tulisi ylös tai sisään ollenkaan.Aikani siinä lamaantuneena maattuani,kuulin kun isä heräsi.En välittänyt.Ajattelin,että ihan hyvä kun joku on siinä hereillä,sen sian varalta.Mitäs hullua…Yhtäkkiä tunsin voimakkaan kouraisun suoraan haaroissani!!Siihen katkesi,pinna,ymmärrys,heikkous,kaikki.Ponkaisin ylös niin nopeasti,että tuli yllätyksenä.Aloin räimiä isää ja huusin raivosta.Hän kaatui sängylleen ja näin kuinka umpitunnelissa hän oli.Sihisin ja sähisin kaikki mahdolliset ajatukseni suureen ääneen.Sitten menin tupakille,jonne isä seurasi perässä.Tilanne oli pelkkää molemmin puolista halveksintaa.Siitä isä sitten lähti kaikessa känniydessään ulkosaunalle nukkumaan.Minä olin raivona.Niin raivona,että punainen oli käsin kosketeltavaa,revittävää paksua paperia.Sen repiminen ei riittänyt.Nyt vain meni kerta kaikkiaan yli ymmärryksen!Katsoin ikkunasta,kun isä käveli peiton kanssa ulkosaunaan.Siis mitä helvettiä?!Kaiken tuon jälkeen,hän menee nukkumaan?Jättää minut yksin sisälle,jossa se sikakin on valloillaan?!Hänkö oikeasti kuvittelee,että tämä oli tässä?Että nyt voi mennä suloisesti peiton sisään katselemaan viinan huuruisia unia?Ei *****. Erittäin määrätietoisesti kävelin saunalle isän perässä ja huusin hänelle kaiken tuon edellisen ja paljon muuta.Isä pomppasi pystyyn lauteilta peittonsa alta.Hän tuli kohti ja saatiin aikaan käsirysy.Nakkasin isän saunan ovesta pihalle.Siellä isä pääsi pienen painimatsin päätteeksi niskan päälle.Hän istui maassa takanani ja kuristi.Sain purtua häntä käteen ja pääsin irti.Se jäi siihen.Tuore luokkasormukseni on edelleen hautautuneena sen saunan eteen,jäänteenä tuosta taistelusta.

Niinhän sitä sanotaan,että aika kultaa muistot.Viikko tapahtuneen jälkeen,olimme selvittäneet isän kanssa mitä tapahtui ja miksi.Minulle riitti hänen selityksensä siitä, että humala ja aamuyöstä ollut laskuhumala oli saanut aikaiseksi harhoja.Se siitä sitten.Tapahtuneelle jopa naurettiin.Hah hah.

Minkä otsikon alle hänet laittaisin?

Niin.Isä.En tiedä mikä hän oli.Äidin kohdalla minua auttoi ensin se,että ymmärsin hänen käytöstään hänen lapsuutensa kautta.Myöhemmin se,että ajattelin selkeästi hänen olevan sairas.Narsisti ja alkoholisti.Isän kohdalla en saa mitään tarpeeksi selkeää ajatusta.Kaksoispersoona?Alkoholisti ainakin,se on selvä.Kiljulasi nenän alla heti herättyään.Ihmettelin usein,miten pystyy juomaan heti aamusta ja illallakaan ei vielä hirveästi eroa huomaa??Alkoholiko nuo teot aiheutti?Isä oli ollut ujo ja arka lapsi.Hiljainen ja vähän kavereita.Vanhemmistaan hän ei paljon kertonut.Pappani oli ollut etäinen,sota-asioista ei puhuttu.Isäni äiti taas..No,hän oli hyvinkin sanavalmis ja äkäinen.Olin 11 vuotias,kun satuin menemään isälleni kesken konfliktin.Puoli sukua oli siellä erimielisyyksissä.Olin hieman sivummalla,kun ”mummoni” tuli ja sanoi:”Mitä sinäkin äpärä täällä teet?!Mene sinne hu**aäitisi luokse siitä!!” Tuo muuten olikin ainoa kerta,kun isäni puolusti minua.Hän hyökkäsi äitinsä kurkkuun kiinni ja vaati häntä poistumaan.

Niin usein meillä silti oli hauskaa,kaikesta huolimatta.Silloin ei muistanut menneitä tilanteita.Eikä kukaan muukaan sitä isästä uskonut,kun vedin asian oikeuteen.Minä mietin joskus edelleen,että mikä häntä vaivasi.Saisin siitä ehkä lisää helpotusta.Palapelin palasen paikoilleen.Voisin ymmärtää sen,miksi itse tunsin häntä kohtaan niin ristiriitaisesti.Hänen täytyi olla niin kaksi eri persoonaa,että minun tuntemukseni ovat mahdollisia.

Trauman käsittely

Olen oppinut kärsivälliseksi tuon asian suhteen.Itselleen pitää antaa aikaa ja ymmärrystä.Silloinkin,kun puoliso tai muu lähipiiri ei sitä ymmärtäisi.Kukaan ei voi nähdä tuntemuksiasi.On hyvä kertoa,mutta tärkeintä itse ymmärtää.Tämän hetkisessä elämässäni vanhojen tapahtuneiden painoarvo on hyvin pieni.Traumat,jotka tulivat,ovat tasoittuneet.Ne ovat hallittavissa ja unohdettavissa.Aiemmin ne olivat henkeä salpaavia ja keskittymienen täytyi pakottaa.Insestistä koituneet traumat,ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin äidin väkivaltaelämästä tulleet.Edelleen on asioita, joita en siedä leikilläänkään tehtävän.Onneksi meillä on Hänen kanssaan yhteisymmärrys.Terapeutti opetti kerran toimivan niksin.Ajattele aina trauman tullessa,missä olet nyt?Paljonko kello on nyt?Mikä päivä tänään on?Selkeitä kysymyksiä. Vastausten on tarkoitus rauhoittaa ja palauttaa sieltä valveunen kaltaisesta maailmasta tähän päivään,turvaan.Juuri tähän hetkeen,missä ei ole mitään vaaraa eikä pelottavaa.

Isänpäivä on siis muuttanut merkityksensä.Tärkeä se oli isän eläessä,mutta aloin ehkä herätä naiiviudestani ja tajuta hänen todellisen puolensa.Minun ei ole mikään pakko viedä kynttilää hänen haudallensa.

Nyt minun lapsellani on isä,sanan varsinaisessa merkityksessä.Sitä ajatellessani,en voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.Tiesin aina,että Hänestä tulisi hyvä isä.Onneksi se lopulta toteutuikin.Maailman paras isä ja puoliso 🙂

http://traumajadissosiaatio.fi/kun-kumppanisi-on-kokenut-seksuaalista-hyvaksikayttoa/
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Olisihan se ollut jo liian helppoa :D

Tähän väliin kerron sairastumisestani.Se on asia jota käsittelen edelleen.

Tämän päivän taustalla on ms-tauti.Se selvisi noin vuosi sitten.Ihan vahingossa.Olin jo pitkään (vuosia) kummastellut kipukausiani ja yrittänyt löytää siihen syytä huonosta ergonomiasta,liikunnasta tai stressistä.Mikään ei silti sopinut aiheuttajaksi.Selkä oli kuvattu ja siellä kaikki kunnossa.Polvet oli tähystetty eikä niissäkään mitään kummallista ollut.Niinpä mietin vuosia näitä selkeitä kausia,jolloin kipu voi hyppiä ranteesta varpaaseen tai olkapäästä polveen.Sitten se voi ihan yhtäkkiä kadota kuukausiksi kokonaan.Kipu ei suurimmaksi osaksi koskaan ollut sellaista,että se olisi haitannut normaalia elämää.Paitsi päänsäryt ja selkäsäryt.Vaihtelevuuden takia en mennyt lääkäriinkään.Olisin varannut ajan kipeälle ranteelle ja kun olisin mennyt ajanvaraukseen,kipu olisi ehtinyt käydä jo useammassa muussa paikassa.Ja kuten jo totesin,eivät ne olleet liikaa häiriöksi.Tulin siihen tulokseen,että kroppani muistaa menneisyyden ja on siellä jumissa.Siksi kärsin välillä kovista lihasjumeista ja muista säryistä.Luultavasti näinkin.

Silmäoire

Vuosi sitten sain oikeaan silmääni oireita.Sumea täplä häiritsi näkökenttää,samoin erikoinen särky oikeassa ohimossa.Siihen ei auttanut särkylääkekkään.Odotin viikon ja päätin ottaa riskin ja ehtiä lääkäriin,ennen kuin tuo oire vaihtuisi joksikin muuksi 😀 Sain särkylääkettä ja minut osoitettiin optikolle,koska mitään ei löytynyt.Näinkin kuitenkin ihan hyvin.Optikolla otettiin silmänpohjakuvat.Ne nähtyään optikko nosti hätääntyneenä kädet pystyyn.Ei voinut tehdä mitään, koska ei ollut koskaan ennen nähnyt noin kippuraisia verisuonia silmässä.Hän oli oikein ystävällinen ja omat yöunensa turvatakseen, järjesti minulle välittömästi ajan toisen yrityksen silmälääkärille.Oli perjantai ja tutkimus olisi heidän puolestaan mennyt ensi viikkoon.Silmälääkärikään ei löytänyt mitään ihmeellistä,ei ihmetellyt myöskään kippuraisia verisuonia.Hän kuitenkin uskoi sumean läntin olevan siinä,missä kukaan muu ei sitä nähnyt ja laittoi lähetteen silmäpoliklinikalle.Siellä silmälle tehtiin kaikki mahdollinen eikä mitään löytynyt.Aloin jo itsekin epäillä sumeutta mielikuvitukseni tuotteeksi,kun kolmas silmälääkärikään ei tullut mihinkään varmaan tulokseen.Neljännelle silmälääkärille,nyt oli jo ainakin viikko kulunut,kerroin hieman epätoivoisena jo,että oikea puoli päästäni oli käynyt puutuneena noin tunnin ajan.Toissa päivänä.Ajattelin,että se maininta todennäköisesti olisi turhaa silmälääkärille ja olinkin vähällä jättää kokonaan kertomatta.Silmälääkäri soitti neurologille ja yhdessä totesivat,ettei tarvetta neurologin käynnille olisi.Seuraavana päivänä töihin soitettiin,kun olivat kuitenkin sattuneet tulemaan toisiin ajatuksiin.Menin siis neurologille ja kerroin puutumis- ja kipuhistoriani.Hän teki tarpeelliset testit,joissa ei ollut mitään ongelmaa.”Laitan sinulle ajan kuitenkin vielä pään magneettikuviin,ms-taudin poissulkemiseksi.Sitä sinulla tuskin on,mutta otetaan nyt varman päälle.” No selvä sitten,ajattelin.Aika oli parin viikon päässä.Sinä aikana silmäni alkoi toipua.Sumeutta oli kestänyt lähes kuukauden.Silloin tiesin,etten ainakaan ollut kuvitellut sitä.Ohimosärky hävisi myös.Tunsin oloni täysin terveeksi ja sanoinkin Hänelle muutama päivä ennen magneettikuvausta,että jospa jätän väliin.Kun eihän tässä nyt enää mitään ole.Hän oli silti sitä mieltä,että kannattaa ottaa tutkimukset loppuun asti.Silmäoirekin oli kestänyt aika kauan.No joo,ihan hyvä ajatus.Niinpä menin magneettiin ja jostain syystä minusta alkoi tuntua siltä,että jotain löytyisi kuitenkin.

Diagnoosi

Muutaman päivän päästä kuvauksista oli sovittu neurologin soittoaika.Olin töissä ja puhelun ajaksi menin hiljaiseen toimistoon.”Istutko rauhassa ja olet sellaisessa paikassa,jossa voit puhua?”Aloitti neurologi ja tiesin,että jotain on löytynyt.”Pään kuvauksissa on paljon plakkeja,uusia ja vanhoja.Ne ovat myös sijainniltaan ms-taudille tyypillisessä muodossa.Kaularangan alueelta tulee myös säteilyä ja siksi haluisimme magneettikuvata myös sen alueen.Silmäoireesi näkyy nyt tuossa pään kuvassa.Sen on aiheuttanut näköhermontulehdus.Onko tämä tauti sinulle tuttu?”Siinä vietiin maa jalkojen alta.Kuuntelin ja vastailin sujuvasti.Ms-tauti oli hieman tuttu.Eräällä kaverillani on se myös.Neurologi oli oikein ystävällinen.Diagnoosi oli tuossa kohden varma,vaikka viralliset paperit saadakseen oli käytävä vielä selkäydinnestenäytteessä.Hauskaa Joulua.

Ja taas uusi elämä

Puhelun jälkeen meni suurinpiirtein tunti.Se meni siihen,että tuijotin epäuskoisena seiniä,join kahvia,vedin tupakkaa.Tämäkin vielä.Kaiken jälkeen!Enkö olisi jo saanut nauttia ja keskittyä elämään,joka oli tuossa vaiheessa jo oikein mukavalla mallilla?No joo,ehkä se sitten olisi ollut liian helppoa.Oikeasti,olihan se jo aika yksinkertaista,kaikki kunnossa ja tulevaisuus näytti hyvältä.Tähän kohtaan ajatuksiani liuta kirosanoja ja hampaiden kiristelyä.Valtava ahdistus,puristus ja katkeruus.Olin shokissa.

Palasin työpisteelleni asiakaspalveluun.Kerroin uutisen työkaverille joka tuskin tajusi mitä sanoin.Pahoitteli ja sanoi,että voisin lähteä kotiin,jos haluaisin.En halunnut.Tai halusin.En tiennyt.Mitä sillä on väliä mitä haluan?Elämä jatkuu.Kai.Jotenkin.Tein kesken olevan työni loppuun.Irvistelin asiakkaille,joita ei onneksi liikaa ollut.En ollut missään.Olisin halunnut itkeä,mutta en voinut.Sitten se oli jo myöhäistä,kun lopulta lähdin kotiin.Ei ollut enää mitään.Ei tuntunut mitään.Ja silti kaikki tuntui.En itkenyt.Harmi.

Seuraava tulevaisuuden kiintopiste oli selkäydinpunktio ja viralliset paperit.Sitten lääkityksen aloittaminen.Vointini meni kurjaksi.Olin väsyneempi kuin ikinä ennen.Se vaihteli paljon,tunneittain,päivittäin.Väsymys oli fyysistä tai kognitiivista tai molempia.Jos jonain päivänä heräsin ja totesin,että nyt voisi ollakin hyvä päivä,se toive kaatui kuin seinään parin tunnin hereillä olon jälkeen.Kävin silti töissä koko ajan.Siellä meinasin nukahtaa seisaalleni,ympäristö oli liian rauhallinen.Minulla oli pakko olla koko ajan jotain tekemistä.

Selkäydinpunktio

Selkäydinpunktio otettiin ja siitä alkoi viikon kestävä helvetti.Ei,ei ollut päänsärkyä vaan yläselkäsärky,karmea sellainen.Tuon sain vääntää rautalangasta usealle lääkärille.Yleistähän on,että selkäydinpunktion oire on päänsärky.Olin käynyt jo kahdesti terveyskeskuksessa,kunnes kuudentena päivänä en enää päässyt ylös ollenkaan.Pääsin ambulanssilla terveyskeskukseen ja sieltä yliopistolliseen sairaalaan veripaikkaa varten.Veripaikan laitto selkäytimeen neulan reiän kohdalle auttaisi kuulemma varmasti heti.Vasta yliopistollisessa sairaalassa pääkin tuli kipeäksi.Mietin,että nyt ei ehkä tarvitsisi koko ajan korjaamassa niille sitä kipupaikkaa.Makasin päivystyksen aulassa kovalla petillä kaikkiaan reilu 20 tuntia.Odottamassa apua.Hajoamispisteessä,kun mikään lääke ei auttanut.Itkin kivusta ja epätoivosta siinä kovan sängyn irvikuvassa ja pyysin apua ohijuoksevilta hoitajilta.Osa heistä katsoi syrjäsilmästään ja kiirehti vain ohi,kuin ei olisi huomannutkaan.Kun joku hoitaja pysähtyi,hän ei voinut suoraan antaa mitään lääkettä.Oli kysyttävä lääkäriltä ensin,joka taas oli aina hyvin kiireinen ja apua sai odottaa.Jossain vaiheessa jouduin lähes paniikkiin,kun sain lääkettä jonka tunsin lamauttavan jäseneni,mutta se ei poistanut kipua.Luulin,että muutun muumioksi enkä voi kohta enää kertoa,että sattuu.Onneksi Hän pääsi ensimmäisen yöni jälkeen paikalle.Minulla olisi vieressäni suu joka voi kertoa jotakin puolestani.Viimein minut vietiin veripaikkaan.Ikinä ennen minulla ei ole neula- tai kipukammoja ollut,mutta selkäydinpunktion hankaluus oli jättänyt jälkensä.Puhumattakaan kipukynnyksestäni,joka oli kuluneen viikon aikana laskenut roimasti.En voinut kuvitellakaan,että joku vielä tökkäisi neulan selkääni!Viesti meni henkilökunnalle perille,yrityksen jälkeen.Sain paljon lääkettä,erilaisia ja runsaasti.Paikan laitto ei kestänyt,kuin muutaman minuutin.Tätäkö olin odottanut kohta kaksi vuorokautta?!Siinä maatessani se tuntui jopa auttavan.Melkein itkin onnesta.Kunnes kipu palasi.Samanlaisena kuin se oli ollutkin.Pääsin sentään osastolle.Oikeaan sänkyyn.Se tuntui taivaalta.Pehmeä tyyny ja peitto.Kipulääkettä tippui.Ei apua.Yöllä päästäni päätettiin ottaa uudet magneettikuvat,ettei vain olisi mitään muuta.Sairaalan käytävät olivat pitkiä,pimeitä ja tyhjiä,kun minua vietiin toiseen päähän sairaalaa.Olin lääkkeistä sekaisin ja kipeä.Miten helvetissä pystyisin makaamaan puoli tuntia paikallaan tynnyrissä!?Onneksi se ei ollut vaikeaa,lääkityksen ja väsymyksen ansiosta.Kipuun oli tavallaan tottunut.Takasin paluusta en muista mitään.

Se meni ohi!

Aamulla kaikki oli toisin.Heräsin ja liikuin itse.Ei kipua,missään.Aivan mahtavaa!!Hengissä ja vointi vain paranee.Söinkin hyvällä ruokahalulla.Neurologi otti vastaan päivällä ja kaikki tulokset ms-taudin virallisia papereita varten olivat varmistuneet.Hän näytti kuvat siitä,että minulla todistettavasti on aivot päässäni,koristeena joitakin länttejä.Edellisen yön kuvat kertoivat,että sinne oli tullut yksi lisää kuukauden takaiseen kuvaan verrattuna.Ei sen vakavampaa.Selkäydinpunktio aiheuttaa joillekin oireita kovastikin,kun taas toiset pääsevät melko vähällä.Minä kuuluin tuohon epäonniseen kymmeneen prosenttiin.Sillä hetkellä minusta tuntui,ettei mikään voisi olla paremmin.Pääsisin kotiin!Eikä voinnissa ollut valittamista.

En varmasti ole ainoa,jolla on traumatisoivia kokemuksia sairaaloiden päivystysaulasta.Olet siellä tuskaisena,kuuntelet kun vierustoverit kivun ja avun huutoineen vaihtuvat.Ohikulkevat hoitajat eivät ole huomaavinaankaan,vaikka itkisit ja pyytäisit apua.Olisikohan tuolle tilanteelle mitään tehtävissä?

Sopeutuminen ja hyväksyminen

Siinä oli tämän päivän alkutaival.Sitä jotenkin ajatteli tuon kokemuksen jälkeen,että pahin on takana.Siitä huolimatta on pelkoja tulevaisuudesta,mitä tämä ms tuo tullessaan.Sitä ei voi tietää.Positiivista tässä diagnoosissa on se,että vieläkin enemmän käsittää sen,mikä on tärkeää ja miten elää juuri tässä hetkessä.Alkoholiongelmaisella narsistiäidillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta pilata elämääni enää.Minulla on perhe jonka vuoksi elän joka päivä ja joka päivässä on jotain positiivista.Ei se silti helppoa aina ole,eikä tule olemaan.Ajatus siitä,että myös tämä hetki menee ohi,on helpottanut.Se surkea stressin hetki,vihan hetki,katkeruuden hetki,ne menevät ohi.Niin myös ne hyvät hetket.Se pitää muistaa myös silloin.Nekin menevät ohi ja silloin sitä tekee kaikkensa,että ne kestäisivät mahdollisimman pitkään.

http://www.neuroliitto.fi/ms
http://www.ms-liitto.fi/tietoa/ms-tauti/diagnosointi-ja-keo-vaihe

Valitse taistelusi

Roikkumista kahden elämän välissä.Sitä se oli edelleen.Ihan liian paljon syiden hakemista,lähinnä omaan käytökseen.Selityksiä Hänelle,mikä lapsuuden trauma juuri nyt vaikutti siihen,että ylireagoin.Anteeksipyyntöjä,jo yleensäkin siitä,että olen olemassa.Jatkuvaa miettimistä ja analysointia.Olin jo paljon aiemmin tullut siihen tulokseen,että minut on tehty yksineläjäksi.Enhän minä voi tällaista taakkaa antaa toiselle kannettavaksi.Eihän se ole oikein!

Ei niin.Mitä jos en kantaisikaan mitään taakkaa?Kenen taakkaa yleensäkin kannan?Ja miksi?

Toinen elämäni oli hyvää ja sain siitä paljon positiivisia kokemuksia.En vain ollut päässyt irti vielä siitä toisesta elämästä.

Rattijuopumus

Eräänä päivänä,äitini oli miehensä kanssa lähipitäjän vuokramökillä.Leirintäalue,jossa oli paljon muitakin ihmisiä.Työpäivän päätteeksi,menin käymään siellä.Ajattelin,että on oikein mukavaa, kun he hakevat elämäänsä jotain muutakin kuin ahtaat ja savuiset kerrostaloneliöt.Alue sijaitsi metsän keskellä ja rajalla oli puomi,jottei sinne ulkopuoliset pääse.Matkaa puomille oli n 100 metriä pientä metsäautotietä.Tullessani se sattui olemaan vielä auki,mutta pois lähtiessä heidän piti tulla avaamaan se minulle.Niinpä ajoimme autoilla perätysten puomille,minä menin edeltä.Katsoin kun lapsia juoksenteli alueella.Sitten pysähdyin ja auton perästäni kuului ryskis.Silloin se iski tajuntaani.Mies oli kännissä!Auton ratissa!Äiti kyydissä!Törmäys oli pieni.Heidän mukaansa mitään sellaista ei edes ollut,kun nousin autosta ärtyneenä hyvin sanaisen arkkuni kanssa.Alkoholia oli edes tuskin nautittukaan!Mökillä olessamme,olin kyllä huomannut, että jotain juodaan.Äiti oli alkanut peitellä sitä minulta.He avasivat puomin ja lähdin ajamaan pois.Samalla kuvittelin heidän ajavan mökille takaisin,läpi alueen jossa lapset juoksivat.Kuulin korvissani edelleen sen ”Eihän se edes osunut!”Soitin poliisille.Kerroin mitä oli juuri äsken tapahtunut,aikaa ei ollut mennyt viittä minuuttia.He aikoivat mennä tarkistamaan tilanteen.Miehen promillet olivat mitattu aivan hurjiksi.En muista tarkkaan enää,mutta en valehtele, jos sanon että kahdeksan promillea.Niin,siihen tarvitaan useita ryyppyiltoja peräjälkeen.Se järkytti,koska sitä promillemäärää ei enää näe!

Oikeudenkäynti

Asiasta tuli oikeudenkäynti.En nostanut itse mitään syytettä törmäyksestä,koska autoon ei tullut todistettavasti uutta jälkeä.Syyte tuli rattijuopumuksesta.Ja voi sitä puhelujen määrää.Kumpikin soitti vuoronperään.Välillä yrittivät puhua rauhassa ”järkeä”.”No eihän se ollut kuin pieni metsätie.Todella lyhyt matka.Eikä se auto edes osunut!:?”Yritin parhaani mukaan pitää hermoni kasassa ja selittää,että siellä oli lapsia ja promillemäärä oli valtava!On aivan sama minun autoni perälle!Lopulta en enää jaksanut vääntää rautalankaa lakipykälistä ja moraalista,vaan totesin että mitään ei ole enää tehtävissä.Oikeudenkäynti tulee,en voi sille mitään.Menen sinne myös todistajaksi,sillekään ei voi mitään.”Voivoi,miten meidän köyhien raha-asiat nyt menee?Miten me sairaina ihmisinä jaksetaan tällainen sotku?Voivoi..”No,voivoi.Sitä olisi varmaan kannattanut ajatella jo vuosia sitten.

Oli julmaa olla kylmä,mutta olin oikeassa.Ajomatka oli lyhyt,mutta mitä kaikkea siinäkin välissä olisi ehtinyt tapahtua?

Ihan pienesti elättelin toivetta,että äiti tajuaisi missä pisteessä heidän alkoholin käyttönsä on.Se toive kyllä hyytyi hyvin pian.Mikään puhelu ei puhunut sen puolesta,että jotain olisi ymmärretty.Ei edes oikeudenkäynnin jälkeen,kun kortti oli otettu pois ja sakot maksettavana.

Valintoja,valintoja..

Tässä oli risteys.Tässä kohden minä joko jatkan omaa uutta elämääni täysillä siihen keskittyen tai jatkan kitumalla,kuten tähän asti,jonkin tasoisena läheisriippuvaisena.Miten helppo valinta!Sinne jäi huoli äidistä.Vierailuni loppuivat hyvin pitkäksi aikaa.Kävin vain pakolliset,kuten joulu.En käynyt äitienpäivinä enää.Se tuntui pahalta.Muistin kaikki lapsuuden äitienpäivät.Olin ostanut hänelle töissä hankkimillani rahoilla koruja ja kaikenlaisia koristeita.Toivoen aina saavuttavani hyväksyntää.Opin silloin senkin,että antamisen ilo on parasta.Nyt se olisi kylmästi jätettävä taakse,käynnit siis,ei antamisen ilo.Tunsin,että kun olin ollut erossa äidistä jo niin kauan,elämänasenteeni oli muuttunut.Sitä tunnetta olisi voinut lähes käsin koskettaa,mutta siihen ei löydä sanoja.Sen vain tunsi,että jokin ajatus tai tunne muuttuu ja sen tiesi,että suunta on oikea.Siihen pystyi luottaamaan.Se oli silti vielä hauras.Se olisi helposti voinut hajota,jos olisin kulkenut äidillä.Joskus se oli vaikeaa,mutta muistelin silloin sitä ettei oloni koskaan ollut hyvä siellä käydessäni.Ei koskaan.Ja nyt niitä oloja ei enää ollut.Ajan saatossa poissaolon vaikeus kääntyi voitoksi.Enää en ollut harmissani,etten ollut käynyt.Minun ei tarvitse huolehtia hänestä.Hän on aikuinen ihminen ja elämänsä valinnut.Minäkin olen valinnut oman elämäni ja ihan tasan tarkkaan voin valita siihen asioita ja ihmisiä,jotka eivät tuota tuskaa!Äiti eläköön rauhassa,kuten parhaaksi näkee.

Kontrollin tarve

Sitä myöten omassa elämässäni alkoi helpottaa myös kontrollin tarve.Se tuotti paljon stressiä,kaikesta piti olla tietoinen ja mitään ei voinut tapahtua yhtäkkiä,kun en ollut ehtinyt siihen asennoitua.Kaikella oli oltava järjestys,aikataulu tai jotain jolla saadaan kaaos hallintaan.Kuulostaa ehkä siltä,että minulla olisi ollut liuta lapsia ja ulkomaan matka tulossa sekä samaan aikaan työpaineita.Stressiin riitti kuitenkin ihan perinteinen kylään lähtö,ilman ainuttakaan lasta,ihmisten luo jotka ovat jo tuttuja ennestään ja ilman työpaineita.Onneksi olin kuitenkin muuttunut hieman sosiaalisemmaksi,ei tarvinnut enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat hiljaisuudestani.Tänä päivänä,olen ihan rauhassa hiljaa,jos siltä tuntuu.Ei ole minun asiani,mitä siitä joku ajattelee.Nykyään myös nautin siitä,että kaikki ei ole suunniteltua.Minähän pääsen vähällä,kun ei tarvitse muuta kuin heittäytyä 🙂 Se on todella terapeuttista ja tekee elämästä vivahteikkaan.

Kerron erään tarinan,jonka hienosti kertoo Ajahn Brams.

”Mies juoksi hädissään karkuun kauheaa verenhimoista tiikeriä.Sännätessään,hän ei nähnyt eteensä,vaan tippui isoon syvään kuoppaan.Kuopan pohjalla pimeässä oli valtava käärme,joka hyvin mielellään myös olisi halunnut syödä miehen.Mies oli tipahtaessaan onneksi vaistomaisesti tarttunut kuopan seinän läpi kasvavaan puun juureen ja roikkui siinä.Tiikeri kuopan reunalla,yritti kovasti terävillä kynsillään osua mieheen,mutta oli juuri hieman liian kaukana.Käärme miehen alapuolella sihisi vihaisesti ja syöksähteli kohti miestä,mutta ei aivan yltänyt varpaisiin.Siinä hän roikkui ja yritti miettiä mitä tehdä.Hän oli ollut joskus buddhalaisen munkin luennolla ja muisti ohjeen :”Jos ei ole mitään,mitä et voi tehdä,älä silloin tee mitään.”Selvä,hän ajatteli ja hengitti syvään 🙂 Silloin kaksi hiirtä,musta ja valkoinen,ilmestyivät kuopan seinämän raosta ja alkoivat järsiä puun juurta jossa mies roikkui!Mies ei edelleenkään voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.Lopulta puu,jonka juuria hiiret rouskuttelivat,kaatui suoraan kuopan päälle poikittain.Tiikeri ei ollut väistynyt eikä käärmekään luovuttanut.Puussa oli mehiläispesä,mutta tässä tarinassa mehiläisistä ei tule ongelmaa 🙂 

Mehiläisten pesä alkoi valuttaa hunajaa kuoppaan.Herkulliset hunajatipat sattuivat osumaan juuri niin,että siinä juuressa roikkuessaan,mies ylsi niihin kielellään.”Mmm,herkullista!”,ajatteli mies ja jatkoi maisteluaan.Hänen siinä nauttiessaan,tiikeri tavoitteli ahneuksissaan kohti miestä ja lopulta kurotti liian pitkälle.Tiikeri horjahti reunalta ja tippui kuopan pohjalla olleen vihaisen käärmeen päälle.Molemmat kuolivat.Sen pituinen se.Tarinan loppu?Sitä ei ole 🙂 ”

Minulle tämä tarina valottaa hyvin paljon sitä,kuinka suhtautua ahdistaviin asioihin.Tiikeri ja käärme voivat olla alkoholismia,sairauksia,talousahdinkoja,mitä vaan.Sen kaiken keskellä voi löytää kuitenkin sen hunajan ja nauttia siitä,jo ei kerran muutakaan voi tehdä.Ja kuten Brahms sanoo,ongelma ei ole ongelma,jos ei siihen ole ratkaisua.Silloin on viisainta hyväksyä se ja nauttia vaikka kuppi teetä.

Niinpä niin.Irrottautuminen äidistä ja hänen ongelmistaan helpotti.Näin elämäni vielä selkeämmin,eikä hänen auktoriteettinsa yltänyt ajatuksiini senkään vertaa.Hän alkoi ikään kuin kutistua kuvitelmissani pienemmäksi.Hunajatipat eivät loppuneet,sitä alkoi jäämään ihan varastoitavaksi asti.Pahan päivän varalle 🙂

Alkoholismi

http://www.al-anon.fi/

Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…

Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras

Viimeinen henkäys

Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…

Hiljainen sota

Tyhjää,kuristavaa,ahdistavaa..Odottelua.Rikosilmoituksen tekemisen jälkeen aikaa meni.Kauan.Ennen kuin syytettyyn ja todistajiin otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Kuljin isällä edelleen paljon.Istuttiin,pelattiin korttia,juteltiin,katsottiin samoja lempiohjelmia ja minä tiesin.Katsoin isää ja tunsin olevani maailman hirvein ihminen.Kerta toisensa jälkeen vakuutin itselleni,että se on isän parhaaksi.Hän joutuu eroon alkoholista.Hän saa keskusteluapua ja pääsee selvittämään asioita itsensä kanssa.Me voidaan tulevaisuudessa vielä jutella ja hän on silloin raitistunut.Aioin olla hänen tukenaan loppuun asti,jos hän vain ymmärtäisi.

Kävin itse säännöllisesti mielenterveyskeskuksessa juttelemassa.Nyt etenkin tuosta asiasta.He tukivat ajatustani siitä,että en ollut kostonhimoinen,vaan halusin isän selväksi.Samalla saisin tapahtuneen asian selvitettyä myös itselleni.Tuskaa ja kamppailua.Miksi tunsin olevani petturi?

Odottelua

Suoritin edelleen etälukiota,se sai mainiosti välillä ajatukset muualle.Jossain vaiheessa minulle löytyi myös sellainen masennuslääke,joka ei aiheuttanut sivuoireita.Olin ollut kaksi viikkoa osastolla unirytmin kääntämiseksi ja yritin pitää opitusta epätoivoisesti kiinni.Olin yhteydessä nuorimpaan veljeeni.Hän oli päässyt jo muutama vuosi taakse päin perhekodista,eikä hänenkään elämänsä vaikuttanut kovin loistokkaalta.Alkoholi oli vahvasti kuvioissa.Muusta en siinä vaiheessa vielä tiennyt.Olin kuullut,että isäni oli joskus kauan sitten hipelöinyt häntäkin.Halusin tarkistaa asiaa ja sanoin,että voisimme osallistua tuohon rikosilmoitukseen yhdessä.Veljeni ei halunnut puhua asiasta enempää,eikä vienyt sitä siis eteen päin.

Viimeinen hetki?

Sitten koitti se päivä,kun äitiini otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Häntä pyydettiin todistajaksi,olinhan ollut tapahtuma-aikana alaikäinen.Äiti tiesi kertoa,että isä ei vieläkään tiennyt asiasta.Menin siis hänen luokseen.Yritin olla kuin aina ennenkin.Katsoin häntä pitkään,silloin kun hän ei nähnyt.Painoin hänen rauhalliset kasvonsa mieleeni.Hän ei ollut vielä kovin humalassakaan.Seuraavana päivänä hän tietäisi.Pelko.Paniikki.

Tieto

Ja niin.Äiti ystävällisesti ilmoitti minulle isän soittaneen hänelle rikosilmoituksesta ja kertoi isän olleen järkyttynyt.Äiti otti myös asiakseen mennä isän seuraksi,tueksi.Katsomaan,että pärjää.Ryyppäämään.Okei,no joo,kyllähän isä varmaan sen tuen tarvii..hmmm.En osannut ajatella.Asiasta kuulivat myös pariskunta joista oli hetki aiemmin tullut ”ystäviä”.Heitä ei minun elämässäni sen jälkeen näkynyt.Siirtyivät isän tukijoukkoihin.Ryyppäämään.No,olihan toinen heistä isälle läheistä sukuakin.Enpä silti olisi uskonut.Tyhjyys.Äiti soitti ja kertoi isän sanoneen,ettei hänellä ole tyttöä.

Järkytys toisensa perään

Kävin psykiatrisen lääkärin arvioitavana tulevaa oikeuden käyntiä varten.Kaiken lausunnon seasta muistan ”jonkin verran tunteissaan pidättäytyvä…keskivaikea masennus”.Koulupsykologini pyydettiin myös todistajaksi.Tämä oli ensimmäinen kerta,kun hän kuuli tapahtuneesta.

Aikaa kului.En ollut enää isän kanssa tekemisissä.Äidiltäni kuulin,miten hänellä menee.Kaikki osalliset olivat nyt saaneet kuulustelussa kirjatut kertomukset luettavakseen.Meinasin olla järkyttynyt niin isän,mutta myös äidin kertomuksesta.En silti voinut järkyttyä.Nyt minun oli pidettävä pää kylmänä.Muuten ei voi jaksaa.Isän sisko soitti ja haukkui minut alimpaan helvettiin.Miten olin voinut isälleni tehdä noin?Sehän on alkoholisti!!Eihän sen terveys kestä mitään linnareissua!Miten ihmeessä hänkään enää kehtaisi sukunimeään pitää?!Pilaan suvun nimen!Ja eunukkihan se isäkin on ollut jo pitkään,kun niin alkoholisti on!! Öh,joooo-o..

Äiti

Pöly laskeutui.Äiti oli kulkenut ahkerasti isän tukena ja pitänyt huolta,että kiljupöntössä olisi tarpeeksi juotavaa.Sitten The Hän muutti jälleen.Voisi kai sanoa,että muutimme yhdessä,mutta minulla oli edelleen oma asuntoni.Kuinka ollakaan,äiti muutti miehensä kanssa naapuriin.Asuimme siis rintamamiestalon alakerrassa vieretysten.He olivat olleet vähän erossakin ja aikoivat nyt tosissaan yrittää.Alkoholikin oli poissa kuviosta,hetken.Ohikiitävän.Ehdin saada äidin kanssa jopa ihan kiiltokuvahetkiäkin.Yhdessä aurinkoisella pihalla,minä luin tenttiin ja äiti vain kiikkui pihakiikussa.Juteltiinkin.Meillä oli kellarissa yhteinen pesutupa ja saimme joitakin äititytärhetkiä siivouksen ohella.Nukahtamiseni alkoi onnistua paremmin.Sitten naapurin parisuhde palautui tutuille uomilleen.Riitelyä oli karmea kuunnella ja vanhat muistot nousivat pintaan.Äidin viha kohdistui minuunkin.Hän jyskytti humalassa oven takana,päästyään meidän puolelle,hän huusi ja haukkui minut,liittyen isäänikin.Lopulta hänelle täytyi soittaa poliisit.Se tuntui järjettömän pahalta,mutta olin oppinut ajattelemaan itseänikin.Ei minun tarvinut sellaista kuunnella.Omassa kodissani!Eikä hän suostunut poistumaan,vaikka monta kertaa kehotin.Se siitä sitten.

Tuomiopäivä

Sitten koitti oikeudenkäyntipäivä.Olin varautunut siihen kovalla kuorella ja panssarilla.Sitä oli kasvatettu ja lujasti.Olin sortunutkin monta kertaa.Mielenterveyshoitajalle eräällä kerralla lähes huusin,että haluaisin isän olevan kuollut.Siihen hän tyynesti vastasi,että ”Tuota et oikeasti tarkoita”.En niin.Tietenkään.Kaikki vaan oli niin helvetin vaikeaa.

Madonnan You’ll See kappale on yksi niistä,joita kuuntelin oikeudenkäynnin lähestyessä.Minun oli löydettävä jotain josta pitää lujasti kiinni.Tiesin,että isä kieltää kaiken ja minähän olin tehnyt aloitteet ja plaaplaa.Valmistauduin kuulemaan sen vielä kerran.Asianajaja,jota rikosilmoituksen vastaanottanut poliisi oli suositellut,oli mahtava.Hän ei ollut samalta paikkakunnalta.Hän oli jälleen yksi niistä tuntemattomista,jonka luokse minun oli yksin mentävä kertomaan sama tapahtuma alusta loppuun,juurta jaksain.Ihan pokkana.Joskus tuntui,että se tulee jo kuin levyltä.

Lapset eivät tee aloitetta sellaiseen.Ikinä.Aikusen vastuulla on järjestää lapselle asianmukaista apua,jos lapsen käytös sitä edellyttää.

Oikeudenkäynti

Siellä olin.Valmiina taisteluun.Oikeudenkäyntisalin odotusaulassa.Kuulema lopputulos olisi itsestään selvä,eikä huolta sen suhteen.Siellä olivat asianajajani,koulupsykologi,äiti ja isä.Miten koomista!Isä istui tupakointihuoneessa.Menin sinne itsekin.Emme puhuneet sanaakaan.Hän ei edes katsonut minua.Selvä,hänellä ei ole tytärtä,hän ei tunne sellaista.Niin hän oli sanonut.Tunsin itseni kiveksi.

Oikeudenkäynti alkoi.Menin pyydettäessä istumaan eteen,korotetulle paikalle tuomarin viereen.Edessäni alempana istuivat nyt kaikki muut.Isä ja hänen asianajajansa.Äiti.Koulupsykologi,lääkäri ja ne jotka tekevät päätöksen tuomarin kanssa.Aikuisia,ammattimaisia ja jäykästi pukeutuneita vakavia ihmisiä.Tuomari sanoi ”Ole hyvä,kerro mitä tapahtui”.Ja siitäpä se sitten,kuin napista painamalla,kaiken häpeän peittäen ja unohtaen.

En todella tiedä,kuinka sen tein.Kuinka katsoin isääni päin,kun kerroin tapahtuneesta.Isän asianajaja esitti minulle kysymyksiä,kuten myös omani.Puhuin selkeästi ja varmasti.Muuta en muista.En muista poislähtöä tai olotilaa kotiin palattua.Isä sai 1 v 9 kk ehdotonta ja minä 8000 € korvauksia.Ja-ha.Mitäs sitten.

Uusi alkuko?

Sitten oli taas muutto.Lukio alkoi olla loppusuoralla.Oikeudenkäynti oli käsiteltynä heti moneen kertaan mielenterveystoimistossa ja asianajajanikin kanssa.Olin saanut isolta auktoriteetilta nyt vahvistuksen siihen,etten ollut tehnyt mitään väärää.Kirjoitin tarinani myös Tukinaiselle.Tukinainen keräsi seksuaalisen hyväksikäytön kertomuksia kirjaksi,johon myös minun tarinani päätyi.

Olin syönyt masennuslääkettä jo tarvittavan määrän,ainakin sen mistä alunperin sovittiin lääkärin kanssa.Minusta alkoi tuntua,että voisin paljon paremmin,jos nyt todella lopettaisin lääkkeen.Minusta tuntui,kuin olisin kulkenut leima otsassa kaupoissa ja kylillä.Halusin siitä olosta eroon.Olo oli vahva.Lääkäri olisi halunnut jatkaa lääkitystä.Kerroin,että lopetan sen hänen antamilla ohjeillaan tai sitten ihan itse,kuinka vaan hän haluaisi.Sain vastahakoiset ohjeet vieroittautumiseen ja olin maailman tyytyväisin ihminen.

Olimme päättäneet Hänen kanssaan aloittaa talon rakennuksen.Hän oli niin tekevä ja toimelias.Minä halusin tehdä perässä.Lukio ei ollut vielä loppu,mutta hain toisen asteen oppilaitokseen,josta saisin itselleni väliaikaisen ammatin pian.Tulisihan meille laina ja paljon muita kuluja maksettavaksi,enkä todellakaan halunnut jäädä mieheni siivelle.Olin täyttänyt 20 vuotta.

Olimme isän kanssa puhelinyhteydessä ensimmäisen kerran rikosilmoituksen jälkeen.Siinä jutellessa,se tuntui jo niin pitkältä ajalta,mutta kuitenkin ihan kuin olisi eilisestä jatkettu.Itse aiheesta ei puhuttu,mutta hän pyysi käymään ja minä menin.

Jostain syystä toivo elää..

Silloin aiheesta puhuttiin ja hän piti edelleen saman kantansa.Kysyi lopulta jopa,että aionko viedä salaisuuden hautaan asti mukanani?!”No kun ei helvetti ole mitään salaisuutta!!!!”Siihen loppui siitä keskustelu.Hän halusi kuitenkin,että olisimme tekemisissä.Ei halunnut katkaista välejä.Se oli minulle helpotus,olin vihannut sitä,välttelyä ja kieltämistä.Olin valmis antamaan asian toistaiseksi olla,jotta voisin suunnitelmani mukaisesti olla hänen tukenaan sitten kun alkoholista vieroittautuminen alkaisi.Olin tyytyväinen ja peloissani,mutta edelleen vähän pihalla siitä,miksi en tunne vihaa tai katkeruutta?Se jäi vain sille suutahtamisen tasolle,joka on helposti ohitettavissa hoivavietin herätessä.

Lopuksi

Olihan se hyvin sekavaa aikaa.Sekaan mahtuu tietysti hyvätkin hetkensä.Masennuksen sumuvaihe hävisi lääkkeen avulla,mutta jäljelle jäi tietysti vielä paljon selvitettävää.Parisuhde kasvoi ja kehittyi minun dramaattisista tilanteistani huolimatta.Hän ei ollut kaikessa mukana,mutta en sitä odottanutkaan.Hän kävi töissä ja teki paljon asioita itse.Hän ei myöskään ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin ja liian herkkä ilmaistakseen itseään sanallisesti ilman solmua.Tavallaan,Hän kuitenkin oli mukana.

Olen tyytyväinen oikeudenkäynnistä,siitä että tein sen.Mitä ajattelisin tänä päivänä,jos en olisi hakenut oikeutta ja selvittänyt asiaa?Luultavasti olisin vähän enemmän kippurassa.Kuinka sitten jaksoin sen?En tiedä.En todellakaan tiedä.Tänä päivänä en ehkä jaksaisi?Oletan,että syyn täytyy löytyä tavasta, jolla haluan asioita ajatella.Selkeästi ja yksinkertaisesti ja oikein.Oikeudenmukaisuus ja moraali ovat tärkeitä asioita.Niistä täytyy pitää kiinni,loppuun asti ja aina.Ne ovat helppo köysi,mihin tarttua tiukan paikan tullen.Sillä köydellä voi vetää itsensä pois tunteiden järkkäämästä taifuunista,tai ainakin vähän sivummalle.

Nyt pikku hetkeksi ajatukset muualle.Toivottavasti huomenna saadaan lunta!Lasta on mukava seurata kaiken uuden äärellä,se on niin suurta 🙂

https://www.tukinainen.fi/

Sumu häviää ja tietoisuus herää

Oma koti.Oma ihana turvapaikka!Se oli nyt varmasti tulossa.Pääsisin pois!

YKSI ELÄMÄNI PARHAISTA ILLOISTA

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna,istuimme isohkolla porukalla alkoholipitoista iltaa exäni luona.Isäni oli siellä myös.Äiti oli kai baarissa tai linnasta palaneen miehensä kanssa,juomassa joka tapauksessa.Minä olin juuri aloittelemassa jonkinlaista seurustelua,oman ikäiseni pojan kanssa.Hän oli silti hankalasti tavoitettavissa,joten hän ei liittynyt seuraan.Emme tosin olleet tavanneetkaan vielä kuin pari kertaa.

Paikalle oli tulossa yllätysvieraita,minä en ollut koskaan tavannut heitä.Jännitin,mutta minusta oli mukava tavata uusia ihmisiä.Olinhan pitkään jo nähnyt nuo samat humalaiset kasvot joka paikassa.Niinpä vieraat saapuivat.Nuori mies ja nainen.Päälle parikymppisiä kumpikin.Kumpikin vaikutti käytökseltään fiksuilta ja ihmettelinkin mitä he yleensäkin tällaisessa paikassa tekevät?Siinä sitten taustatietoja vaihdettiin ja huomasin tulevani oikein hyvin toimeen tämän nuoren miehen kanssa.Illasta tuli oikein riemukas kortin peluun ja tikanheiton kera.Enkä muista,milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.Kännissä kaatuileva isänikään ei saanut minua pahalle tuulelle juuri nyt.Ilta vaihtui yöksi ja aamuyöllä löytämäni loistoseura oli lähdössä.Nainen oli lähtenyt jo paljon aiemmin,he olivat sisaruksia keskenään.Minä lähdin myös.Parkkipaikalla tiemme olisivat erkaantuneet,mutta siihen jäimme juttelemaan.Kerroin lähes kaiken taustastani ja minusta oli hurmaavaa,miten sain miehen nauramaan.Mikään mitä kerroin,ei saanut häntä järkyttymään eikä lähtemään.Puhuttiin ja naurettiin aamuun asti,kotiin oli silti vielä käveltävä joten oli aika poistua.Sovittiin uudesta tapaamisesta ja lähdimme omiin suuntiimme samaa pitkää pyörätietä pitkin.Minä en malttanut selkääni hänelle kääntää,vaan kävelin loppumatkan selkä menosuuntaan..

Seuraavalla viikolla löysin hänen puhelinnumeronsa ja ehdotin uusintaa.Maailma kääntyi nurin niskoin,kun se sopi.Nyt minun piti vaan selvittää loppuun se, jo alulla ollut seurustelu.

Sain sen tyypin viimein kiinni.Hänellä oli kovasti meno päällä ja minut käytännössä tempaistiin mukaan.Yhtäkkiä löysin itseni joistain bileistä keskellä kaupunkia.Ketään en tuntenut eikä seurustelutyyppini pysynyt näkyvissäni.Pian istuin keskustan parkkipaikalla minulle tuntemattoman kuskin takapenkillä odottamassa.Sitä siippaa.Ei näkynyt.Lähdin etsimään ja siellähän hän oli,erään auton etupenkillä ja silmät seisoi päässä.Näin kuskin paikalla istuvan ihmisen ja tunnistin paikalliseksi huumehörhöksi.Säikähdin ja palasin takaisin autoon,jossa oli sentään selvä kuski.Laitoin viestiä hänelle,joka oli sopinut kanssani treffit.Kerroin missä olen ja mitä juuri näin.Hän oli töissä,mutta vastasi minulle hyvin pian ja ohjeisti pyytämään kuskia ajamaan minut kotiin.En ollut uskaltanut sitä itse kysyä,koska en vain uskaltanut sanoa mitään vieraille ihmisille.Kehotuksesta kuitenkin rohkaistuin ja kuski veikin minut saman tien kotiin.Siellä jatkoin vielä viestailua Hänen kanssaan ja seuraavaan viikonloppuun ei olisi voinut olla yhtään pidempi aika.Se oli 16 vuotta sitten.Edelleen viestailen hänelle joskus töihin 🙂

HOMMA HANSKASSA…

Niin meistä tuli pari.Muutin omaan asuntooni.Sillä asuinalueella ei ollut paras mahdollinen maine,mutta minua se ei haitannut.Nyt minulla oli oma turvapaikka eikä kukaan koskaan tulisi sinne huutamaan eikä ryyppäämään eikä sanomaan mitä minun pitää tehdä.

…MUTTA HANSKAT HUKASSA

Aloitin lukion,mutta se ei ottanut onnistuakseen.En tuntenut kuuluvani joukkoon.Siellä olivat ne jo toisella luokalla,joiden kanssa olin viettänyt kuusi vuotta peruskoulussa.Se oli lannistavaa,en ollut päässyt eteenpäin.Kotonani aloin pikku hiljaa tajuta minkälaista elämää olin joutunut elämään.En oikein voinut käsittää sitä tunnetta.Olinhan kuitenkin nähnyt perheitä joissa asiat olivat hyvin ja tiesin siis,että oma perheeni ei kuulunut siihen ryhmään.Silti se tuli vähän yllätyksenä.Samalla ymmärsin sen,kuinka sumussa itse olin ollut sen kaiken keskellä.Olin vain suorittanut,kun oli vaadittu.Elänyt äidin elämää vierestä ja puolesta.Yrittänyt saada isän irti alkoholista.Hassu juttu,en ollut ajatellut äidin olevan alkoholisti,ennen kuin vasta nyt.

MASENNUS

Menneet tapahtumat alkoivat kelaamaan päässäni,videon pätkä sieltä täältä.Valveunia äidin kuolemasta ja hautajaisista,samat valveunet myös omalla kohdalla.En pystynyt olemaan paljon uudessa kodissani.Olin isällä tai exälläni.Olin huolissani ihan kaikista ja kaikesta.Itse en tuntenut oloani varmaksi ja koulu ahdisti.The Hän oli joutunut lähtemään töihin kuukaudeksi kauemmas.Tuskallista.

Lukio jäi.Rahoitukseni tuli nyt sosiaalitoimistosta.Työmatkaaja oli onneksi palannut ja sen uuden kauniin tunteen takia hankalat ajatukseni aluksi helpottivat.Eivät silti jättäneet rauhaan.Minun piti puhua,puhua,puhua.Se kaikki oli vain puhetta.Sama vaikka olisin kertonut esitelmää hernekeitosta,tunnetta ei ollut.Tiesin itse,että joku puuttuu ja aina puhuessa yritin etsiä sitä.Mikä puuttuu,kaikki ei ole kohdallaan?

UUSIA TUNTEITA

Eräänä yönä poltin lämpöpatterissa rakon sormeeni.Se oli mukavaa,pitkästä aikaa,kestin sen.Ei sattunut paljon.Epävarma kysymys tosin kuului,olikohan tuo ihan järkevää?Seuraavana päivänä The Hän huomasi sen ja kysyi mikä se on?Säikähdin vähän hänen hätääntynyttä ja tiukkaa ääntä.Vastasin kuitenkin totuuden ihan coolisti,kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut.Hänen reaktionsa tyrmisti.Kamala saarna siitä mitä saan tehdä itselleni ja mitä en.Hänen ilmeensä oli kumma,täynnä huolen aiheuttamia silmiä,järkkymätön asenne siitä,että hän on oikeassa,vakava.Se oli ennen kokematonta.Enkä halunnut hänen enää reagoivan niin,joten se oli viimeinen polttomerkki.

OUTO ELÄMÄ,HUKKASIN ITSENI

Aloin huomata,että Hänellä oli toisenlainen kuva elämästä.Hänellä oli jalat hyvin tukevasti maassa ja siitä piirteestä pidin jo heti ensitapaamisella.Silti se kuva erotti meidän elämämme.En päässyt samaan ajatukseen kivuttomasti.En vain pystynyt ja tunsin itseni riittämättömäksi.Yritin selittää mitä tunnen.Hän yritti ehdottaa minulle mitä yksinkertaisimpia ratkaisuja.Olin kuitenkin liian matalalla masennuksessa,etten kyennyt ymmärtämään niitä.Kaikki oli vaikeaa.Uskalsin väkisin lähteä tapaamaan hänen perhettään ja kavereita,mutta kenellekään en puhunut yhtään mitään.Istuin vain hiljaa ja kuvittelin olevani olematon.Hän ei koskaan sanonut siitä minulle mitään,eikä siitä tullut numeroa vaikka kerroin pelkääväni vieraita.

Valvoin yöt ja nukuin päivät,se oli ollut aina paljon helpompi rytmi.Niin tekivät kaikki muutkin.Yöt olivat adrenaliinin aikaa.Nyt eivät olleet.Se oli ahdistavaa!Hän meni nukkumaan ihmisten aikaan,koska kävi töissä.Minä en saanut unta.Nukuin päivän ja sitten hän palasikin jo töistä kotiin.En joutunut olemaan itseni kanssa liian kauan.Vaikka jokin tuntui sopivan minulle,lopulta mikään ei sopinut,ei enää tähän elämään.Elämään josta en tiennyt yhtään mitään.Kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa.

PÄÄTÖKSIÄ

Äiti yritti käydä herättämässä huomiota kotini ovella.Hänen miehensä oli valitettavasti muuttanut viereiseen kerrostaloon.Siitä olikin helppo tulla totutusti luokseni purkautumaan.En avannut.Oli kauheaa kuunnella sitä huutoa,itkua,uhkailua ja oven pahoinpitelyä.Olin silti päättänyt ja tiedostin täysin mitä EN halua elämääni.Hän vieressäni tuki ajatusta.Niin loppuivat äidin turvapaikkahakemiset kännissä.Olin nähnyt kuinka hän itse järjestää itselleen hankaluuksia,provosoimalla ja alkoholilla.Päätin,että hän on aikuinen ihminen ja voi itse päättää kenen seurassa ja miten aikansa viettää.Minun elämäni ei ollut siinä kunnossa,että voisin auttaa muita kuin itseäni.

LOPUKSI 

Aivan mahtava muistella ensitapaamistamme 🙂 Se aika silloin oli kuitenkin myös todella raskasta.On ollut onni,että siinä sattui juuri silloin olemaan tuleva mieheni.Helppo ei ollut meidänkään alkutaival.Ei hänellä ollut tällasista käsitystä näin läheltä katsottuna.Masennus oli outo asia.Tuossa vaiheessa se oli vielä minullekin.Asioiden ilmaisussa olisi siis ollut toivomisen varaa.

Olen onnellinen myös siitä,että tein ensimmäisiä selkeitä päätöksiä elämäni suhteen.Tajusin,että on otettava äitiin etäisyyttä,vaikka väkisin.Enhän minä tuossa päätöksessä vielä pitkään aikaan pysynyt,mutta se kyti kuitenkin.Aloin tajuta asioita myös isäni suhteen.Aika oli mustaa ja vaikeaa,mutta sellaista se masennus on.Siihen tarvitsee apua,ulkopuolelta.Tajuaminen oli pahinta.Se lähes salpasi hengityksen.Ei voinut käsittää,miten oli joutunut elämään sellaista elämää?Miksi oli joutunut?Miten äiti tai isä olivat voineet sanoa niin ja näin?Kaiken ajattelu alkoi alusta,että löytää sen oman oikean uuden suhtautumisen asiaan.Enää ei tarvinut suhtautua ilmeettömästi aivan kaikkeen.Sieltä alkoi kasvaa pikku hiljaa se oma persoona vahvemmaksi.

Nyt kynttilät puhalluksiin ja nukkumaan.Huomenna ei tarvitse pelätä omaa seuraa,se on ihan jees 🙂 Se kertoo joskus ihan hyviä ajatuksia 😉

Varhaislapsuuden kokemukset

Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello