Avautuminen elämälle

Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂