Sairaslomapäivä


Sietämätöntä.Ahdistavaa.Minusta ei nyt varmaan ole ikinä yh-tään mi-hin-kään.Putosin juuri omalla arvoasteikollani lähtölukemiin..
Jep.Olen saikulla tämän päivän.

Mieleen palaa muistot kouluajoilta.Lapsuudesta,jolloin poissaolopäiväni olivat useimmiten äidin krapulapäiviä.Ja siitä kuinka mikään mitä tein,ei riittänyt.Häpeä niistä poissaoloista.
Tottakai jokainen on oikeutettu pitämään sairaslomansa ja huolehtimaan itsensä työkuntoiseksi!Mutta että minäkinkö?

Äidillä oli vain harvoin töitä ja niistäkin usean päivän hän oli sairaslomalla.Ryyppäämässä.

Isä ei aikoinaan irtisanouduttuaan,koskaan edes yrittänyt hakea kunnon töitä,koska tiesi ettei hänen elimistönsä enää kestäisi.

Tämän päivän meininki

Kuuntelin koko viikon töissä sairastuneiden selän takana puheita ja ennen kaikkea katselin merkityksellisiä katseen vaihtoja sairastuneesta mainitaessa.Itse asiassa olen seurannut tuota meininkiä jo vuosia samassa työpaikassa.Kummallista miten vaikeaa on jättää sairastunut rauhassa sairastamaan,ilman että uhrin nenää kutisee jo sekin,kun hänestä puhutaan.Raukka ei itse tiedä,mutta osaa kyllä varmasti jo aavistaa.Töihin hän palaa nujerrettuna ja anteeksipyytelevänä tai yli-itsevarmassa kuoressa,jonka hän on saanut kyhättyä näitä silmäilijöitä varten.Toisilla on terve itseluottamus eikä heidän tarvitse sairaslomastaan stressata pätkääkään,koska sehän on aivan täysin normaalia.
Eikös meistä kaikki kuitenkin sairastu joskus?Ja koko saikkujärjestelmä kyhätty toimivaksi (tästä voi olla toistakin mieltä) juuri tätä varten?

Epävarma Erkki Ei-niin-esimerkki

Minäkin tietysti yritän todistaa olevani jotain noiden supersuoriutujien keskellä.Enimmäkseen siksi,että olen jatkuvasti epävarma työsuhteeni jatkumisesta.Ikuisesti määräaikainen.Lisäksi työpaikallani tiedetään ms-taudistani.Minun on ollut parempi niin,koska en halua joutua piilottelemaan.Nyt se ei näy päälle päin,mutta ehkä joku kaunis päivä näkyy.En ole ollut diagnoosini vuoksi saikulla,muutoin kuin alussa jolloin oli se epäonninen selkäydinnestenäyte.Olisin saanut sairaslomaa fatiikkini takia,mutta en ottanut,koska tiesin sen olevan viimeinen niitti haaveiluun vakityöstä.Uskon olevani diagnoosini vuoksi suurennuslasin alla,etenkin kun vakipapereita aletaan miettiä.

Yritystä ainakin oli

Niinpä tänä aamuna ennen kukonlaulua herätessäni,tunsin tutun alavatsakivun.Ai perhana.Tällä kertaa aika paljon pahempi.Ryhti vähän huonommin suorassa pääsin lääkekaapille hakemaan ensiapua,jotta olisin ihan pian työkuntoinen.Eihän nyt kukaan naistenvaivojen takia töistä poissa ole!Kohti suihkua vaappuessani,aloin tuntea päänahan kihelmöintiä,päätä puristi,näkökentän laidat alkoivat häilyä tummia varjoja ja voin pahoin.Mieskin oli juuri hereillä siinä ja totesin hänelle,että pyörryttää.Hän otti sen niin,että ”pyörryttää”,koska kuitenkin hapuilin kohti suihkua.Saatuani oven kiinni ja hanat auki,jouduin kyykistymään lattialle.Olin varma,että se menee kyllä ohi ja harmittelin, että joudun ehkä ilmoittamaan kuitenkin töihin,etten ehdi ihan ajoissa.Kai siihen olisi maailma kaatunut…
Pääsin suihkun alle ja kesken sampoopesun jouduin kyykistymään uudelleen.Veret ei kiertäneet missään,päätä puristi ja kädet menivät hyytelöksi.Näkeminenkin oli vähän niin ja näin.Onneksi mieheni oli vielä kotona.Huusin hänet apuun,koska en pystynyt järjestämään itseäni suihkusta enää yhtään pidemmälle.
Avustettuna sohvalle päästyäni,kipu alavatsassa vain yltyi eikä pyörtymisen rajamaasto-olo helpottanut yhtään.Sain lisää lääkettä.En pystynyt itse ilmoittamaan töihin edes poissaolostani.The Hän huolehti sen ja kaikki aamurutiinit puolestani.Tuossa vaiheessa ajatustani ei vaivannut enää pätkääkään se,että joudun jäämään kotiin.Tuntojani arvioiden,olin varma että nyt on luvallisen saikun raja ylitetty.

Morkkis

Tässä aamusta selviytyessä,pahin unohtuu ja tilalle tulee morkkis.Olinko varmasti tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin?Sitten järkiminä vastaa,että hulluko olet?Kokeileppa juuri nyt tehdä jotain?!No joo,ehkä olen ihan oikeassa paikassa.

”Lapsuus se ooooon korvaaaamatooooon…”

Nämä lapsuuden muistot ovat tässä erittäin vahvat.Ne kaikki lukuisat ja huomiota herättävät poissaolot koulusta.Ne selitykset ja se huomaaminen,kun niitä ei uskottu.Tosin saattoi olla,että kun kerroin kolmatta kertaa vkon aikana olleeni kovassa päänsäryssä,että se menetti uskottavuutensa.Päänsärky ei useimmiten ollut vale,mutta kertomatta jäivät nuo äidin yölliset kotiin paluut,joista yksi esimerkki edellisessä postauksessa. Ne selitykset koulussa tekivät minusta toisenlaisen kuin muut,sen jota katsottiin sivukarein,sen joka oli väärällä tavalla erilainen,sen joka ei kantanut vastuutaan toisten mielestä,sen josta ei varmaan koskaan tulisi mitään.Eivät he kukaan6 tienneet,että olin alkoholistiperheestä.

Minä kyllä näytän!Sitten huomenna…

Minä olin kuitenkin vahvasti päättänyt olevani vielä joku päivä jotain,tavallinen duunari raksallakin olisi paljon!Näyttäisin kaikille,ettei ole koiraa karvoihin katsominen!Aloittaessani työelämää,olin vielä kovasti kiinni menneisyyden maisemissa.Olin masentunut ja yritin opetella tätä uutta elämää.Silloin kävi mielessä useammankin kerran,ettei minusta ole tähän.Minusta ei ole duunariksi raksalle.Minusta ei ole yhtään mihinkään.Nauroin katkerasti haaveammateilleni….poliisi,psykologi,lääkäri..HAH.Väsyin todella paljon kaikesta uudesta.Uutuuksiin kuului myös työssäkäymisrutiini.En ollut sellaista kotonani nähnyt,eikä oma koulussakäyminenkään rutiininomaista ollut.Minulla oli töistäkin aluksi poissaoloja,mutta se alkoi tuntua jo liian ahdistavalta.Jotain oli yritettävä tehdä.

Onneksi.ONNEKSI,mieheni oli jo silloin ”duunari raksalla” ja sain katsoa vierestä esimerkkiä,kuinka hän tunnollisesti joka ikinen aamu nousi ennen kukkoa töihin.En voinut kun ihmetellä.Näinkö kaikki normaalit ihmiset tosiaan toimivat??Sitä seuratessa oma ajatus kuitenkin heräsi aina uudestaan.Kyllä minäkin pystyn tuohon,ihminenhän se tuokin on! 🙂

Vika-analyysi

Tänä päivänä tilanteeni on pyörähtänyt nurin päin.Menen töihin vaikka pää kainalossa,välttääkseni sen valtavan epämiellyttävän tunteen,joka poissaolosta tulee. Ja tässä sitä nyt sitten koitan olla kärsimättä.Koitan antaa armoa itselleni ja silittelen päätäni ja kerron,että kaikki on ihan hyvin,ei mitään hätää,ei näille mitään voi ja jos joku ei sitä ymmärrä,se on hänen ongelmansa sitten.

En koe olevani työnarkomaani.Se on eri asia,kuin tämä ohjeiden noudattamisen ehdoton pakko työnantajan etuudeksi 😀 Minä en ota töitä kotiini,enkä mieti juurikaan työasioita päivän päätteeksi,minulla on muutakin elämää.Se ei ole tehnyt suhtautumistani työhön yhtään vastuuttomammaksi,vaan epäilen vahvasti, että työsuoritukseni on jopa tehokkaampi,koska aivoni ovat saaneet lepoa sen osalta.

Tämä on enemmän sitä,että uskon helposti olevani mitätön.Jos en suorita jotain tehokkaasti ja mallikkaasti,se ei ole hyvä.Se ei riitä mihinkään.Se ei koskaan riittänyt kotona mihinkään.En saanut sillä ikinä sitä tärkeintä,rakkautta.Jännä sinänsä,etten saanut sitä sillä huippusuorituksellakaan ja silti edelleen sitkeästi aivot pyrkii sitä työyhteisössä toteuttamaan,että olisi hyväksytty.Se ei auta,vaikka jo olisi,koska sehän ei tietenkään ole itsestään selvä jatkumo.Sitä täytyy pitää yllä pyrkimällä koko ajan parhaaseen suoritukseen.Tässä kohden olisi arvioitava uudelleen,haluaako yleensäkään olla hyväksytty pelkästään suoritustensa perusteella,vaiko ihan oman persoonansa perusteella?

Korjaamolla

Niin,se on rankkaa elää edellä mainitusti.Siksi on hyvä opetella rentoutumaan ja nauramaan itselleen.Se opetteluhan lähtee siis ihan pienistä hetkistä yksin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä.Pienistä tilanteista tutussa seurassa.Tietoisuus on pidettävä avoinna,jotta huomaa ne pienet tilanteet,joissa itseensä voi suhtautua toisin,positiivisesti.Huomaa,ettei se olekaan niin vakavaa kaikki.Tietoisuus pysyy helpommin avoinna,kun opettelee rauhoittumaan.Siinä taas auttaa oma rauhallinen hengitys,ehkä jokin itseä rauhoittava mielikuvakin.Rauhoittuneena osaa ajatella selkeästi ja se ajatus jää paremmin mieleen.Itsellä mielenrauhaa hakiessa se ajatus on ehdottomasti lähtenyt siitä,mikä on OIKEASTI tärkeää?Millä OIKEASTI on merkitystä?Ja kenelle?

Tässä minun sairaslomatapauksessani,mielenrauhan saavuttamiseksi siis tiedän,että minun on OIKEASTI tärkeää levätä,niin sanoisin toisellekin.

Minun hyvinvointini on OIKEASTI tärkeää perhelleni ja sitten vasta töissä.On muutakin elämää kuin työ.Nautin perheestäni,liikkumisesta ja musiikista enemmän kuin töistäni.Se vain on rahallinen tuki tehdä vapaa-ajalla jotain muuta.

Ainoa olennainen, jolle sillä on merkitystä,ovat minä itse ja perheeni.Se ajatus on niin selkeä ja vahva,että jyrään sillä seuraavan joka tulee töissä tuijottelemaan…No ei oikeasti xD

Kun tietoisesti osaa valita oman suhtautumisensa omiin tekemisiin,silloin alkaa nähdä,että ihmiset siinä ympärillä ovat kaikki tasavertaisia.Ollaan yhdessä kaikki erilaisia.Olen onnellisessa asemassa siinä,että olen tämän kokenut ja tiedän nyt tässä morkkiksessani,mihin suuntaan pyrkiä,että saan rauhan sairaslomapäivälleni.Huomenna olen tästä täysin kunnossa,eikä tämä morkkiskaan enää vaivaa.  Itsehypnoosia..?? 🙂



Mainokset

Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.



Hiljaa hyvä tulee


Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä) pää edellä ja innolla uin kohti pohjaa.Siinä kävi vähän kuin sillä Ice Agen-elokuvan Scrat-oravalla,se oli niin lähellä,mutta silti niiiiin kaukana…Mahdoton paine rutisi korvissa ja pysäytti onnellisen matkan teon siihen,ennen kuin pää räjähtää.Siitäpä sitten pintaan miettimään mitä oikein tapahtui??Tuijottelin pohjaa ja sadattelin hieman sitä kuinka lähellä se olisi ollut.Muistin,että silloin vuosikymmenet sittenkin,se neljään metriin sukeltaminen olisi vaatinut hiukan harjoitusta juuri sen paineen osalta..?En yrittänyt pohjaan toista kertaa tällä erää,vaan tyydyin sukeltamaan sopiviin rajoihin ja sen oli nyt riitettävä.Värit,tila ja rauha oli kaunista siinäkin,eikä vieriradalla vilkkuvat kuntouimarin karvaiset kintut jaksaneet häiritä sitä. No,nyt on elämässä jälleen yksi tavoite,mennä aina vähän syvemmälle 🙂

Aina vaan,uudelleen ja uudelleen

Niin se vain menee.Mikään ei tule kuin Manulle illallinen,kuten sanotaan.Ihan sama meininki koko elämän, kaikessa ja kaikilla.Tässä elämässä se vain toisinaan tuntuu,että jos jotain tulisi ihan helpostikin.Edes joskus.

Kun jollain mallilla selviää vanhempien alkoholismista,insestistä,seksuaalisesta hyväksikäytöstä,läheisten kuolemasta,kiusaamisesta,lapsettomuudesta ja ms-tautidiagnoosistakin….ja kaikista niiden tuomista sivuoireista…Olisi mukava,jos joku olisi joskus helppoa!Onneksi saan edes kiukutella…se on sallittua 🙂

No juu,ehkä kaiken tuon jälkeen jotkut asiat tuntuvatkin jo helpolta,menevät lähes huomaamatta ohi,kun toiset saattavat niistä kokea riesaakin.Katson tämän joskus edukseni ja hyötynä menneisyydestä.

Varo vaan,olen epäsosiaalinen!

Se erottaa minut kuitenkin ”normaalista”.Joskus aiemmin tiedostin sen selvästi,enkä oikein tiennyt kuka,miten,kenen kanssa ja millä tavalla olisi pitänyt olla.Sitten ajan kuluessa aloin kertoa sumeilematta taustastani puoli tutuillekin,ikään kuin käyttöohjeeksi tai vähintäänkin ennakkovaroittamaan oudosta vetäytymisestäni sosiaalisuudessa.Ei siinä tainnut mitään järkeä olla,mutta itse sain siitä luottamusta itseeni ja myöskin ihmisiin,koska kohdalle sattuneet olivat onneksi kohteliaita ja lämpimiä ihmisiä.

Koiran karvat ei paljon kerro…

Nykyään riippuu mielentilasta,onko tuosta tuntemastani erilaisuudesta haittaa.Pääsääntöisesti onnistun sen kääntämään ajatuksissani ihan hyväksi asiaksi.Joskus on ollut suorastaan kiva yllättää joku ihminen.Olen nähnyt,että hän selkeästi laittaa minut ajatuksissaan nuoren,kokemattoman ja jopa pinnallisenkin ihmisen lokeroon.Hän tekee niin,koska voi ja koska en osoita muuta ja koska hän ei selvästikään ajattele kovinkaan laajakatseisesti.Syystä tai toisesta,sitä sattuu ja se on ihmisyyttä.Kuuntelen rauhallisesti hänen pitkiä kertomuksiaan omasta elämästään ja/tai sitä valtavaa tiedon määrää,joka hänellä on tarve tuoda esiin.Sitten,koittaa se hetki,päivien tai kuukausien päästä,kun tulee minun vuoroni kertoa.Näen sen ilmeen.Se on tyrmistynyt,silmissä näkyy kuinka hän hakee sitä osaa itsestänsä,joka ei ollutkaan osannut tätä kuulemaansa minusta lukea ja miksi ei osannut ja tilanteen uudelleen arviointia.Minä en tiedä ollako pahoillaan siitä, vai ollako tyytyväinen siitä,että olin ehkä onnistunut saamaan jotain vihjettä mahdollisesta laajakatseisuudesta…tai sen puutteesta, hänen elämänkatsomuksessaan.Myönnettäköön,että pieni vahingonilokin tuosta on joskus tullut..Ihmisestä riippuen,hän joko pysyy seurassani edelleen omana itsenään tai pyrkii jatkossa välttämään ja vaihtaa seuraa,koska on kokenut kolauksen omassa egossaan.Kuten sanottua,ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Menneisyyden epävarmuus

Niin,hyvinä päivinä se on ihan okei.Olen rauhassa ja hiljaa työpaikan kahvipöydässä,jos minusta siltä tuntuu.Kuuntelen kyllä mielelläni,eikä siinä ole mitään vikaa.Toki myös osallistun keskusteluun,jos asiaa tulee.Enkä tunne sillä hetkellä olevani yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan.Huonona päivänä,se on vaikeaa.Ajatus omasta erilaisuudesta kasvaa päässäni todella isoksi pedoksi, joka alituiseen työntää muistikuvia omasta ulkopuolisuudesta koulussa.Erilaisuus ei ollut hyvä,hiljaisuus ei ollut hyvä.Ahdistavaa.Häpeä.Lukko.Pakenemisen tarve.Tulee ajatus,että on pakko,PAKKO puhua,höpöttää,jotain!Öh,mitä??!Ei ole mitään mitä sanoa,pää on tyhjä,vielä isompi ahdistus…Onneksi tänä päivänä saan tuon olon helpottumaan sillä,että SAAN olla hiljaa.EI OLE PAKKO sanoa mitään,voi olla ajatuksissaan ihan rauhassa.Sitä myöten unohdan erilaisuusahdistuksen ja hyväksyn sen,että tänään nyt vain ei ole paras päivä.Keskityn ajattelemaan jotain muuta ja päivä voi jatkua useimmiten rauhassa.

Sosiaalisia kahvitilanteita

Tästä olen itse oppinut jo kauan sitten,etten voi tietää mitään kenenkään toisen elämästä,ellei hän itse kerro.Olen oppinut välttämään pinnallista ajattelua ja arviointia pelkän ulkonäön,eleiden tai ensimmäisten lauseiden perusteella.Ja aina voi pitkänkin ajan päästä yllättyä.En siis oikeasti voi tietää,olenko siinä kahvipöydässä yhtään sen erilaisempi kuin joku toinen.En yksinkertaisesti voi tietää enkä arvata,mitä he ovat kokeneet.Eiväthän hekään näe sitä minusta!Se,että olen joskus paljon pelännyt noita sosiaalisia tilanteita,on näkynyt.Silloin olen ollut erilainen,mutta kukaan ei ole tiennyt miksi.Huvittuneena muistelen sitä päivää,kun aloitin ensimmäisen kerran nykyisessä työpaikassani,yli kymmenen vuotta sitten.En uskaltanut mennä kahvioon ollenkaan.Mitä ***** kenellekään sanoisin??!! (Aivan niin kuin joku olisi odottanut minulta puhetta saapuessani kahvitauolle…)Jäin istumaan pukuhuoneeseen ja jos joku tulisi,olisin juuri soittamassa jollekin tai lähtemässä 😀 Taukoni olivat paniikissa aika lyhyet siis.Eikä kahvihammasta kestänyt kolottaa..nälkääni söin kai suoliani..Työ oli toinen juttu,työminäni oli huikean paljon rohkeampi!

Ei suorituspaineita!

Ihan kuten tämäkin oman menneisyytensä hyväksyminen ja let it go-asenne sen kanssa,niin myös masennus,pelot,riippuvuudet ja muut riesat,joita menneisyys on meille kasannut,on edettävä vähän kerrallaan.Kerralla pohjaan sukeltaminen voi todella sattua ja aiheuttaa ehkä lisäongelmiakin,niin ihanaa kuin se olisikin.Kivutta ei selviä pienelläkään etenemisellä,turhautuminen mukaan lukien..mutta lopputulos on sen arvoinen ja tasapainoisempi,koska se on välttänyt ylisuuret ja tuskalliset heilahtelut.Se kaikki tehdään itsellemme,itsemme takia.Sitä ei tarvitse suorittaa toisille ihmisille.Vain itselle,aidosti,ilman paineita,pienin askelin.

Harjoittelen siis varovasti pohjaan sukeltamista,ehkä se siitä sitten,vähän kerrallaan kohti rauhaa 🙂



Tunteet syvällä sinisessä


Viime yönä sukelsin.Täydellinen syöksy siniseen veteen ja siitä pohjaan.Mikä valtava nautinto!Nousin sieltä pintaan, vain sukeltaakseni uudestaan tuonne toiseen maailmaan.

Paljon syitä onneen

Olen ollut tällä viikolla ahdistunut ja alakuloinen.Kaikki on niin hyvin,kuin vain voi kuvitella.Syy on siis ollut täysin mysteeri.Minunhan pitäisi olla onnellinen siitä,että pääsin töihin.Onnellinen siitä,että olen pysytellyt kuntosaliohjelmassa töistä huolimatta ja saanut nyt uudenkin ohjelman,kolmivaiheisen sellaisen.Onnellinen siitä,että terveys on ollut todella hyvä.Onnellinen siitä,että kuukauden päästä minulla on ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni toisen opistolaisen kanssa.Onnellinen myöskin siitä,että lapsellani on ollut hienoja kokemuksia ja harrastuksensa.Ja edelleen onnellinen siitä,että Hän on uimataidottomana haastanut itsensä uimaopetteluun tavoitteena uida kilometri.Onnellinen siitä,että Ystäväni selvisi munuaiskasvainleikkauksestaan ja toipuu.Olen näistä kaikista asioista ja monesta muustakin todella ylpeä.Mutta.Nyt en tunne mitään.

Koteloituminen

Tapahtumat ja menemiset alkaa vilistä ohi.Alan tuntea itseni robotiksi,joka ei osaa nauttia enää hetkestä.Tai pitäisi kai sanoa,ettei ehdi.Haluan välttää aikuiskontakteja,koska olen kylmä.Jos puhelin soisi,en todennäköisesti vastaisi,koska jutustelu minun osaltani olisi kuivakkaa murahtelua.Töissä kyllä osaan esittää roolini hyvin,läheisille en osaa.Tätä on tässä kestänyt loppuviikon,ehkä neljä päivää.Onneksi kukaan ei ole soittanut.

Ei tämä outoa ole.Tuttu tunne,josta hyvin usein selviän laittamalla luurit päähän ja hautautumalla musiikkiin,lukemalla kirjaa tai katsomalla leffoja yksin yön pimeydessä.Se herättää ne nukkuvat tunteet,sitten aikanaan.Nyt ei kiinnosta musiikki tai muukaan.Haluaisin tunteeni takaisin vaihtoehtoisella konstilla.Sekin olisi mukava tietää,mikä ne vei??

Oman itsensä huonoa seuraa

Olo on turta.Järki näyttää kyllä asioita ja aiheita,joista voisin olla tyytyväinen ja rauhallisin mielin.Odotin kovasti nyt alkavaa viikkoa,koska saadaan olla ihan koko perheellä kotona,lomalla.Nyt kuitenkin pelkään sitä.Pelkään mahdollisesti tulevaa tilannetta,jossa olemme kaikki rauhassa kotosalla tekemättä mitään.Yhtään mitään.Jaa miksikö?No siksi,että joutuisin kohtaamaan ehkä omat ajatukseni siinä paikoillaan vellovassa rauhallisuudessa,jossa ei tapahdu mitään.Kuulisin itseni liian lujaa.Ja joutuisin selittämään itseäni toisille.

Siitähän minulla ei ole aavistustakaan,mitä ajatuksistani kuulisin.Kun kaikki on hyvin.

Tänään taas katselin ulos ja mietin,miksi ei sisällä tunnu mitään.Miksi energia ei virtaa onnellisena kaikesta siitä,mitä on odotettavissa,siitä mitä seuraavaksi tehdään?Näin puut,mutta en nähnyt.Samat puuthan ne siinä…Mietin,mikä olisi se tunne joka ensimmäisenä nyt tulisi?Kyynel.

Halusin tuntea kyyneleet poskilla.Halusin tuntea miten ne kirvelevät silmiä.

Siis mitä?!Miksi ihmeessä se olisi se tunne,jonka ensimmäisenä tähän haluaisin??Surullisuus?En löytänyt mitään syytä.

Huitaisin kädelläni koko tunteelle,järjenvastaista.

Päivän tunne!

Tämän päivän uintiharjoitukset oli ehdoton kohokohta.Sillä aikaa,kun Hän oli saamassa uintiopetusta,minä vietin laadukasta aikaa lapseni kanssa.Hänkään ei osaa uida,mutta oppi sukeltamaan todella hyvin.Itse en ole mikään teknisesti taitava uimari,mutta rakastan sukeltamista.Se riemu lapseni silmissä joka kerta,kun hän oli sukeltanut heittämäni esineen,oli minulle tuplailo.Me jaoimme saman tunteen.Meillä oli todella hauskaa yhdessä keskellä ihanan sinistä ja lämmintä vettä.

Niinpä mietin,että ehkä tämä tästä.Olen tuntenut hyvin vahvasti jotain,joten kivikausi on päättymässä.

Ja taas niitä syitä etsitään..

Kaikki palasi kuitenkin ennalleen kotiin palattuani.Turhautumista,kun ei tiedä mistä tämä johtuu.Hän ehdotti,että on ollut paljon negatiivista viime aikoina,ehkä se huono olo tulee jälkijunassa?Itse sanoisin ensimmäisenä,että nyt on liikaa järkähtämättömiä päätöksiä ilmassa.Sali,liikunta,ruoka,sokeri,tupakointi ja siihen tuli vielä uusi arkirytmi työn kanssa.Olen asettanut itseni melko tiukkoihin haalareihin ihan yhtäkkiä.Nautin niistä kaikista onnistumisista tietenkin.Mitään niistä en vaihtaisi!Ne ovat kaikki positiivisia asioita!

Ei mikään huono puhelu?

Tänä iltana lapsukaiseni halusi soittaa mummulleen pitkästä aikaa ja niin päädyin tietysti minäkin juttelemaan hetkeksi äitini kanssa.Luurissa oli todella väsynyt ihminen puolisonsa syöpähoitojen jäljiltä.Pelkäsin,etten kivenä osaa nyt sanoa mitään,mutta ilmeisesti jotkin asiat tulevat selkäytimestä.Selvisin joten kuten.Siinä kohden,kun kerroin miten hienosti pikku versoni sukelsi tänään ja äitini kiirehti siihen vastaamaan välittömästi,että ne on mummulta perityt geenit..Siinä kohden alkoi tajuntaani tulla jotain omaan olooni liittyen.Äiti jatkoi jälleen kerran tarinaansa siitä,kuinka hänellä on poikkeuksellisen suuret keuhkot ( ai…eikös se ollutkaan minun isäni,jolla ne suuret keuhkot oli mitattu??..) ja hänellä on ihan uimamaisterin paperitkin..ja niin edelleen..Yritin kyllä väliin mainita,että tarviiko sen jälleen niin kaukaa periytyä?Voihan se periytyä suoraan minultakin?Ei.Kun joskus asiat periytyvät sukupolvien takaa,hyppäävät jonkun yli.Jaha…:D

No.Ärsyyntyneestä fiiliksestäni selvittyä,tajusin että vaadin edelleen itseltäni paljon.Siksi,koska minulta on aina vaadittu paljon,eikä sekään ole riittänyt.En oppinut hyväksymään itseäni ja tekemisiäni lapsena. Onnellisetkin reaktiot kiellettiin,koska ne olivat liian rajuja kuulema.Olen tuota asiaa koittanut tietysti paljon käsitelläkin.Itsensä ymmärtämistä ja anteeksi antamista.Uusien tunteiden löytämistä.Pitäisi nähdä,että vähempikin riittää aivan mainiosti.Perfektionismi on rankka asenne kannettavaksi.

Suorittaminen

Siitä huolimatta näyttää siltä,että edelleen ajaudun suorittamaan.Taistelen itseni kanssa.Huomaan hokevani itselleni useasti,että pystyt kyllä.Jaksat vielä.Tee oikein.Nautinto ja oman itsensä tunteminen,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,jäävät toissijaisiksi.Tunteet väistyvät taka-alalle,vain ärtymys nousee pintaan,sitten kun tekeminen pysähtyy.En ole itselleni kuitenkaan sanallisesti enää julma,kuten joskus.Olen tyytyväinen tekemiseeni,mutta en repsahduksiin.Ja niitä pelkään jo ennakkoon,vaikkei niitä vielä olekaan.En salli sitä,että lipsuisin yhtään missään.Eli käytännössä täydessä haarniskassa mennään,kaiketi niin kauan,että kaatuu.Eikä sittenkään tunne mitään.

Ei ihme,että syksyisin työttömäksi jäädessäni,tunnen vahvasti löytäneeni itseni uudelleen.Minulla on silloin aikaa niille asioille joista pidän.Aiemmin olen hylännyt sujuvasti kaiken harrastamisen työn ajaksi,koska aika ja jaksaminen ei ole riittänyt.Nyt olen ajatellut yrittää toimia toisin,etten hukkaisi itseäni.Vai onko tämä nyt se toinen konsti hukata…No,kun on ääripäät löydetty,kai se keskitie siellä jossain on.

Tunne

Kirjoittamallakaan en saanut tunteita tulemaan lähemmäksi.Ainoa ajatus…

Ihan pian pääsen uudelleen uimaan ja saan mahdollisuuden.Hypätä korkealta suureen,syvään siniseen.Olen syvällä ja katson,miten vettä on joka puolella.Sitä on niin valtavasti.Rauhallista.Olen yksin.Sukellan pohjaa pitkin eteenpäin ja ihastelen sitä, miltä kaikki kuulostaa ja miten sinistä kaikki on.Kaikki on tyynesti paikallaan,ja silti veden kulku iholla on kaunista tanssia.Toinen maailma.Vesi on ympärilläni pehmeä.Se on turvallinen,mutta silti villi.Joudun hakemaan oman reittini sen keskellä.Istahtaisin paikalleni hetkeksi sen kaiken rauhan keskelle,jos vain happi riittäisi.Nousen pintaan,palatakseni ihan pian uudestaan.Ainoa ajatus,joka saa kyyneleet tulemaan.

Ehkä lepään ajatuksessa hetken…Hengitän.Tulevasta viikosta olisi kyllä mukava osata nauttia.



Oman onnensa seppä…


Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂



Vapauttava viha


Viha.Pelottavan vahva tunne.Yksi niistä monista tunteista,jotka ovat meille luonnollisia.Mistä se tulee ja miksi sitä pelätään?

Minä pidän vihaa nykyään normaalina tunteena.Ei se ennen ollut niin.Enhän minä voisi vanhempiani kohtaan tuntea vihaa.Viha oli paha.Miten väärältä se tuntui!Puhumattakaan,kun siihen ajatukseen oli kasvanut ettei sellaiset tunteet ole hyväksyttäviä.Siitä ei seurannut mitään hyvää,vain lannistuminen,lyttääntyminen ja mitätöiminen.Alkoholistivanhempani päättivät aikuisen oikeudella mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.Minulle tehtiin hyvin selväksi,että olen vain kärpäsen paska,joka täytyy hiljentää ja taivuttaa auktoriteetin tahtoon,keinolla millä hyvänsä.Äitini ilmeisesti noudatti tuota linjaa hyvin ennakoivastikin ja purki samalla myös itseään siinä kohden,kun joku ei mennyt hänen mielensä mukaan.Pelkät pöydälle jääneet leivän murut nostattivat hänessä yöllä kotiin saapuessaan raivon.Ja remmin räiskintäänhän sitä sitten heräsin.Samalla kuulin huutoa epäkunnioituksesta ja hänen arvostamisestaan sekä siitä,että hänellehän ei penikat kukkoile.Usein en enää edes ymmärtänyt mitä hän huusi hakatessaan ja olin varma,että hän on erehtynyt henkilöstä..Vihan hallinta olisi voinut olla paikallaan.

Kiltti lapsi

Minulla ei tietystikään lapsena ollut minkäänlaisia aseita puolustaakseni tunteitani.Äidin sanavarasto oli niin pelottavan laaja ja viisaan kuuloinen,ettei minusta irronnut mitään.Minusta tuli kiltti lapsi.Jäljelle jäi vain tyhjä tunne ja ajatus:”Okei.Minun tunteeni on väärä.Mutta miksihän sekin tuntuu väärältä ajatukselta?”.Hyvä,että tuo viimeinen ihmetys jäi elämään.

Tukahdutettu viha

Viha kertoo ihmiselle siitä,että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai hän antaa itse tapahtua niin.Se,kuten muutkaan tunteet,tukahdutettuna ei poistu.Se jää elämään syvälle sisimpään.Silloin se saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.Sen kontrolloiminen on vaikeaa,koska sillä tukahdutetulla tunteella on taipumus saapua salamaakin nopeammin.Jättäen lopulta tunteen kokijan pimentoon siitä,mikä sen ylireagoinnin lopulta aiheutti.Ja kun siihen on kasvanut,ei välttämättä edes huomaa ylireagoineensa.Patoutunut viha muhiessaan aiheuttaa masennusta ja ahdistusta.Epäilen,että äidilläni oli hyvin paljon tällaisia hetkiä.Joku toinen ihminen osaa ehkä pyytää käytöstään anteeksi.Äiti ei tiedä mikä se sana on.

Hyvä vai paha?

Viha on negatiivinen tunne,rakkauden vastakohta.Kasvetaan ajatukseen rakkaus hyvä ja viha paha.Se liittyy moneen negatiiviseen tilanteeseen.Viha on silti aivan yhtä tärkeä,normaali ja hyväksyttävä tunne kuin rakkaus.Kun se saa tulla,se on hallinnassa.Se on toisaalta hyvin luontaista.Vihan ilmaisun jälkeen tulee se vaihe,kun rauhoittuu ja olo on kevyempi.Tilanteen,joka on vihan tunteen aiheuttanut,saattaa nähdä tunteenpurkauksen jälkeen hieman erilaisin silmin ja ratkaisu löytyy tai suhtautuu siihen muuten kevyemmin,koska muutkin tunteet saavat tilaa.Yin&Yang.

Sinulla on oikeus

Minua ei ole koskaan yllytetty vihaamaan vanhempiani ja olin aina hyvin varovainen sellaisten tunteiden kanssa.Tiesin siis niiden olemassa olosta,koska tiesin varovani niitä.Vuosi vuodelta kiinnitin siihen ajatukseen huomiota enemmän.Siellä oli siis jotain,joka painaa.Ja sehän ei voi olla hyvä..Olin masentunut ja ahdistunut.Veljeni hautajaisissa tuntematon kummitätini kuiskasi minulle :”Sinä saat olla äidillesi vihainen.”Ei muuta.Se oli siinä hetkessä jotain älykkäintä,vapauttavinta ja samalla rikollisinta mitä voi sanoa.Siitä se ajatus sitten lähti.Vähän kerrallaan aloin tajuta,että minulla on oikeus siihen tunteeseen.Se oikeus ei katoa sillä,että kohteena ovat omat vanhemmat,joista saattaa olla joku kaunis kaipauksen värjäämä muisto.Kohteella ei ole väliä,kun se tunne on oikeutettu!

Rakentava viha

Se oli jokin kaunis päivä vasta alkaneessa omassa elämässäni,erään äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen,kun en voinut enää estää sitä.Se viha tuli ulos,sanoina.Rakentavasti,ei sokeasti ja silti pysäyttämättömästi.Äiti ei niitä kuullut.Ne sanat,jotka huusin,sattui.Ne olivat kuin kertapistoja,ei sellaista vuosikausia kestävää turruttavaa nakerrusta.Ne olivat faktoja,jotka olin hyssytellyt ajatuksissani.Olin todella vihainen,myös itselleni,koska olin antanut kaiken jatkua.Vihani oli raivokasta,joka päättyi turhautuneeseen ja sitten surulliseen itkuun ja sitten päättäväisyyteen,etten anna näin enää käydä.Jälkeenpäin ajatellen,oli kuin olisin tuntenut itseni joka faktapistolta terveemmäksi,vapaammaksi.Jotain tapahtui ajatuksissani ja hyväksyin sen tunteen ja ymmärsin sen olevan oikeutettu ja hyödyllinen.Se tunne tuli toistekin,mutta koska siitä oli tullut ihan yhtä hyväksytty kuin muutkin tunteet,se ei ollut mikään pelottava musta mörkö enää.Eikä siinä ollut mitään pelättävää.

Morkkis

Vihan tullessa vahvasti ulos,järki sumenee ja tila on hieman verrattavissa alkoholinkäyttöön.Sitä on tunnekuohussaan erittäin vahvasti.Liekö adrenaliiniryöpyllä osuutensa tuohon kaltaisuuteen.Näin minä sen koin,sitten kun toivuin ensimmäisestä ryöpystä.Aloin melkein hävetä reaktiotani,potea morkkista,mutta sitten kaivoin sen päätöksen kehiin.Sen,että minulla on oikeus.Ja sen,että minä ymmärrän miksi tunsin niin.Kaikki faktat läpi itsekseen,rauhassa.Morkkis hävisi,koska järkikin tajusi,että se oli täysin normaali reaktio.

Tunteiden tiedostaminen

Vihan tunteen hyväksymisen myötä huomasin esimerkiksi,ettei minun tarvitse äidistä vieraalle puhuessani,viljellä sekaan mitään negatiivissävytteistä kommenttia.Se oli ilmeisesti ollut minun tapani vapautella sellaisia pieniä vihatuhnuja 🙂 Kutsun sitä myös katkeruudeksi.Aloin nähdä äitini ihmisenä,joka on rikki,mutta joka on ihan yhtä paljon vastuussa omista teoistaan kuin minäkin.Vihan tunteen hyväksyminen sai mieleni hengittämään,niin että tilaa tuli muillekin tunteille.Oli helpompi tuntea rakkautta.Oli helpompi keskittyä tähän hetkeen ja antaa menneisyyden olla.Se tuli ihan itsestään,siihen ei erikseen tarvinut työtä tehdä.Ainoastaan tiedostaa ne,jotta ne kasvavat vielä enemmän.Niistä tuli vähän kuin tukilihas negatiivisille tunteille ja siten vihasta tuli helpompi käsitellä.Siitä oli helpompi päästää irti.Enkä vihaa vanhempiani vieläkään.Suhtaudun heihin vain toisella tavalla,kuin jos olisivat olleet normaalit vanhemmat.

Ei kannetta mukana,ei takerruta

Ehkä se on loppuelämän työ tuokin.Aina välillä viha saattaa kertyä jälleen ulospurettavaksi.Aina silti vähemmän.Pidän sen tunteen käsittelyä hyvin tärkeänä.Minä saan olla vihainen heille.Mutta minä en voi jäädä vellomaan siihen.Minun pitää tiedostaa se,etten patoa vihaani ja pura sitä sellaisiin ihmisiin,jotka eivät sitä ansaitse.Minäkään en ansaitse sitä tunnetta kannettavaksi.Se on hyvin raskas tunne,fyysisestikin,padota mukanaan vuodesta toiseen.

Rauhoittumisen merkitys

Käytännössä tuon vihan käsittelyssä,mukana on paljon ajatusta.Se ymmärrys ja tietoisuus siitä,mikä johtuu ja mistä.Se vaatii pysähtymistä ENNEN reagointia.Paljon kysymyksiä ja rauhoittumisen opettelua.Rauhoittuminen on ehdottoman tärkeää!Ajatus ei voi kulkea,jos olo on fyysistä olemusta myöten kiihtynyt.Hengitys,rauhallisesti sisään ja ulos,rauhallisen ja turvallisen paikan kuvittelu tai tiedostaminen.Aina ei lopulta tiedä,miksi reagoi voimakkaasti.Itse tietoisesti vähän kuin keräsin niitä ratkaisemattomia tilanteita.Minulla ne usein tulivat parisuhteessa.Päätin lopulta hallita vihaista reagointiani,olin mieluummin vaikka hiljaa.Opin rauhoittumaan ja luottamaan enemmän.Vihan tunne alkoi patoutua ja halusi tulla ulos.Löysi lopulta ulostulon oikeaan kohteeseen.Olin oppinut itsestäni valtavasti lisää ja edelleen opin.

Tavoitteena tasapaino

Kun vihan tunne pääsee hallitusti ulos silloin kun tarvitsee,se ei kasva hallitsemattomiin mittoihin ja repäise itseään irti yllättävissä tilanteissa tai muuntaudu sisusta jäytäväksi olotilaksi kuten masennus.Se on yksi niistä tärkeistä tunteista,joka tarvitsee huomiota,kun haluaa elää hyvää elämää irti menneestä.Se puhdistaa ja sitten siitä voi irroittaa.

Olipa paikallaan käydä tätä aihetta läpi jälleen 🙂 Arjen pyörteet saavat joskus unohtamaan näitä elämän,voisiko sanoa,perusjuttuja.Tietoisuutta on hyvä herätellä aina välillä!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/viha



Menneisyyden palasia


Aina silloin tällöin putkahtelee ajatuksia mieleen.Muistoja ja niiden vaikutusta tähän päivään.Äidistä enimmäkseen.Lapsena ja nuorena kuvittelin ymmärtäväni häntä.Hän kertoi minulle paljon taustastaan kymmenen hengen köyhässä lapsuuskodissaan.Omien sanojensa mukaan,hän oli ollut omalle äidilleen hyvin auttavainen ja erittäin kiltti lapsi.Hän kertoi myös siitä kuinka lahjakas hän oli kaikessa ollut ja selviytynyt asioista kekseliäisyydellään,vaikka rahasta ja vanhempien huomiosta oli ollut puutetta.Hän kertoi isänsä olleen hyvin vahva auktoriteetti,joka oli töiden jälkeen painellut baariin ja sieltä yöllä kotiin tulleessa ollut väkivaltainen perhettään kohtaan.Koko perhe oli usein joutunut pakenemaan pakkaseen ja hakemaan naapurista suojaa.Isänsä oli lapsia rangaistakseen joko pieksänyt nahkavyöllä tai teljennyt pimeään kellariin.Äiti oli joskus mennyt isänsä viereen,kun tämä oli ollut päiväunilla ja silloin äiti oli tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.Kuten myös myöhemmin murrosiässä vanhemman miesopettajansa toimesta.

Tuon ja paljon muuta, likaisine yksityiskohtineen,hän kertoi syvästi eläytyen minulle jo silloin,kun olin hyvin pieni.Ehkä kuuden vuoden.Näihin menneisyytensä muistoihin hän palasi monta monituista kertaa,lukemattomia ja useita vuosia.Aina oli alkoholi mukana näissä avautumisissa.Hän puhui minulle siis minun papastani,josta pidin paljon,vaikka harvemmin näimmekin.Pappani oli silloin vielä elossa.

Mustia aukkoja

Mitä vanhemmaksi tulin,sitä vähemmän isovanhempiani näin,kuten en muitakaan äitini sisaruksia,vaikka samalla paikkakunnalla asuivatkin.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä äitini puheita,mutta en myöskään osannut olla pitämättä papasta.En tietenkään kertonut kuulleeni mitään.Ajattelin,että pappa on varmaan parantanut tapansa,kun on niin kiva ainakin minulle.Vanhempana aloin kiinnittää huomiota äidin kertomukseen siitä,että hän oli mennyt kasvattikotiin 14 vuoden ikäisenä.Hän kertoi tämän kasvattiperheen henkilöiden nimet ja näytti paikankin.Siitä ei ollut epäilystäkään,etteikö hän olisi siellä ollut.Äiti tuntui viihtyneen siellä todella hyvin,perhe kuulosti lähes kiiltokuvalta,jonka hän,köyhä viaton lapsi,oli viimein saanut osakseen.Aloin miettiä miksi?Miksi vain äiti?Ei muita sisaruksia.Aloin myös laskea yhteen hänen kertomuksiaan murrosikä ajastaan koulussa.Hyvin ylpeänä hän kertoi olleensa kapinallinen,jota kaikki muut seurasivat ja kunnioittivat.Mielessäni äidin historiaan alkoi muodostua musta aukko.En silti uskaltanut kertomusta enempää kyseenalaistaa,minähän en ollut mikään niin vahvatahtoinen,päättäväinen ja rohkea niin kuin äitini oli ollut.Niin hän antoi minun ymmärtää,suurilta osin rivien välistä.Kerran ihmettelin ääneen kuitenkin sitä,ettei kukaan äidin sisaruksista tai hänen äitinsä ollut tiennyt näistä hyväksikäyttötilanteista,jotka olivat tapahtuneet olohuoneen sohvalla.Äidin lapsuuden koti muodostui siis tiloista eteinen,keittiö,olohuone ja yksi makuuhuone.Näistä olohuone ja keittiö olivat selkeässä näköyhteydessä keskenään.Tässä kohden äiti sanoi kertoneensa asiasta isosiskolleen,joka kuulemma ei kuitenkaan ollut osannut muuta kuin myötäelää tilannetta.

Tämän isosiskonsa kanssa äiti ei ollut minun lapsuus- ja nuoruusaikanani missään tekemisissä.Hän vihasi häntä,kuten isäänsäkin.Isosisko oli kuulemma suuri nipottaja ja luuli olevansa kaikessa oikeassa.Silti hän oli velipuolistani nuorimman kummi.Sekin hiukan kummastutti.

Äidistään hän puhui aina kauniisti,väitti kovasti rakastavansa häntä.Kuitenkin äitienpäiväkortit,synttärikortit ja joulukortit kävimme pyöräillen pudottamassa postilaatikkoon.Ehkä vielä silloin,kun olin 3-4-vuotias,kävimme oikeasti kylässäkin.Tästä äiti syytti isäänsä.Äiti oli päättänyt katkaista välit,koska ei kestänyt nähdä sitä valehtelevan paskiaisen naamaa.Ymmärsin kyllä.

Salaisuuksien taakka

Ihan pienenä muistan pitäneeni siitä,kun äiti laulaa.Olin pieni vielä silloinkin,kun olin itsekin ihmeissäni siitä,miksi en enää pitänyt siitä.Yhtään.Joskus katselin kyllä vähän kuin salaa,kuinka äiti tanssi ja lauloi.Hän oli niin kaunis ja lahjakas.Olisin halunnut olla samanlainen,mutten voinut olla.Äiti antoi kaikkensa,kun tanssi, kuten myös laulaessaan.Hän oikeasti oli taitava.Mutta AINA kännissä.Ei koskaan selvinpäin mitään sellaista.Hän oli hyvä keskustelija.Äiti ja ryyppykaverit istuivat keittiönpöydän ääressä ja äiti oli äänessä.Mietin,miten hän osaa sanoa tuollaisia asioita ja saa toiset nauramaan ja kuulostaa hyvin viisaalta.Lähes aina ryyppykaverit olivat miespuolisia.Minä istuin sen savuisen pöydän ääressä myös kuluttamassa aikaani.Joskus kun avasin suuni väärin,äiti potkaisi minua jalallaan pöydän alla tai tuijotti murhaavasti.Se aiheutti minulle turhautumista,koska en ymmärtänyt sitä salailun maailmaa missä äiti tuntui elävän.Aloin miettiä lisää hänen historiaansa ja mustia aukkoja.

Vanhemmaksi tullessa,hän sotki minut salaisuuksien verkkonsa aina vain enemmän.Minun piti valehdella paljon hänen puolestaan,hänen miesystävälleen.Sille joka hakkasi hänet perin juurin.Olen kertonut siitä lokakuun postauksissa.Halusin pyristellä siitä irti,salailu tuntui älyttömän raskaalta.Aina piti muistaa, mitä oli milloinkin sanottu ja miten se nyt EI mennyt..

Toinen totuus

Ei ole kovin monta vuottaa aikaa,kun päätin käydä äitini isosiskolla ensi kertaa kylässä.Siitäkin syystä,että äiti oli yllättäen vuosikymmenten jälkeen korjannut välinsä häneen.Tavatessani tätini,huomasin hänessä paljon tuttua,mutta jotenkin eri tavalla.Hän on absolutisti,ollut aina.Hän ei juo,eikä polta ja on aina kulkenut säännöllisesti töissä sekä kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsensakin hoitaa.Hän kertoi minulle syyn välirikkoon äidin kanssa.Hän ei ollut enää kestänyt seurata vierestä äidin ja hänen silloisen miehensä alkoholisoitunutta perhe-elämää.Hän oli aikonut ottaa äidin lapset,kolme poikaa,huostaansa.He olivat usein olleet nälissään ja alipuettuja ja olipa haavereitakin sattunut vanhempien huolimattomuudesta johtuen.Tätini oma mies oli kuitenkin ollut tätä vastaan ja niin tätini oli päättänyt vetäytyä kokonaan.Hieman myös harmitteli sitä kertoessaan.Äitini silloinen avioliitto päättyi ja lapset jäivät isälleen.Tätäkin äiti usein kännissä muisteli ja itki minulle.Hänen sanojensa mukaan lapset otettiin häneltä pois.Siinäkin oli minulle silloin yksi musta aukko hänen historiassaan.Miksi otettiin?Selitys oli vain rahan puute.Kun tädilläni sitten tuli puhe minun syntymästäni,äidin suku oli hänen mukaansa jo luovuttanut äidin suhteen.Osa heistä oli ollut kauhuissaan,että mitäköhän tuostakin uudesta lapsesta vielä tulee.Niin.Se ei ollut kovinkaan mukava kuulla,mutta auttaa ymmärtämään sitä kaikkea sekamelskaa ja osin sitäkin,miksi olin yksin.Äiti oli ollut omassa sisarusparvessaan jo lapsena sellainen,että hänen tulevaisuudestaan oltiin oltu huolissaan.Mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä äidin isosisko ei ollut koskaan kuullutkaan.Tästä olen muistaakseni kirjoittanut aiemmassakin postauksessa,mutta kertaus on opintojen äiti 🙂

Eräskin ryyppyreissu

Palapeli kasautui osittain.Ymmärsin miksi äiti ei enää käynyt vanhempiensa luona.Meidän viimeisin käyntimme siellä oli keskiyöllä..tai saattoi olla jo aamuyö.Olin 3 tai 4-vuotias silloin.Minut oli jätetty isäni äidin hoteisiin yöksi,koska vanhemmat halusivat pidemmälle ryyppyreissulle.Kuulin kyllä myöhemmin,että minut oli jätetty yksin usein kotiinkin nukkumaan.No,tällä kertaa olin äitini vihaamalla anopilla hoidossa ja kuinka ollakaan,äidillä ja isällä oli tullut baarissa riita.Äiti riensi pelastamaan minut isolta pahalta anopiltaan,joka muuten miehensä kanssa istui samassa huoneessa missä yritin nukkua, tutun näköistä viisasten juomaa ottamassa.He asuivat kerrostalon alimmassa kerroksessa ja äiti tuli parvekkeen ovesta sisään.Kuulen korvissani kuinka hän päättäväisesti kertoo,että tuli hakemaan lapsensa kotiin NYT.Sitten kuulen, kun mummuni vastaa,että ”Ethän sinä nyt varmasti nukkuvaa lasta herätä!”Äänen sävyt olivat sellaiset,että päätin nostaa pääni tyynystä,ihan vain merkiksi siitä, ettei ole hätää,olen jo hereillä,aiheesta keskustelu voisi loppua ennen kuin alkaakaan.Ainoa joka huomasi minun heränneen,oli mummun mies.Nuo kaksi naisihmistä tuijottivat toisiaan erittäin tiiviisti ja huusivat mitä kauheimpia törkeyksiä toisilleen.Lopulta he kävivät toisiinsa käsiksi.Siinä ne painivat lattialla toistensa hiuksissa kiinni ja tässä kohden tulee unohdus.Seuraava muistikuva on,kun olemme äidin kanssa puhelinkopissa ja kohta mummulassa.Se oli se viimeinen reissu siellä sitten.Kävin ne kyläilyt vanhempana yksin.

Tässä kirjoitellessa,tulee niin paljon muitakin yksityiskohtia mieleen.Aina haluaisi ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen.Oman lapsen saatuani,se ymmärrys on kyllä joutanut suurelta osin romukoppaan.Se käytös vain menee joiltakin osin niin yli ymmärryksen,että sama asia olisi miettiä päänsä puhki siitä mihin avaruus loppuu…Ei mitään järkeä,joten antaa olla.

Ymmärrys

Tämä kaikki tuli mieleen oikeastaan ihan televisiosta erästä laulu- ja tanssiesitystä katsoessa.Tajusin,miksi en ollut pitänyt äidin laulusta ja miksi taistelen ahdistusta vastaan itse, lapseni kuullen laulaessa.Äidin laulusta ja tanssista ei koskaan seurannut mitään hyvää.Ei koskaan.Kai sitä voi traumaksi kutsua.Se sai äidin lähes kuumeiseksi,eikä hän humalassa osannut kontrolloida sitä tunnetta mitenkään.Oli vain päästävä esiintymään ja saamaan huomiota,baariin,hinnalla millä hyvänsä.Millään muulla ei ollut merkitystä siinä vaiheessa.Selvinpäin hän ei pystynyt mihinkään sosiaaliseen,ei pitänyt yhteyttä keneenkään ja virastot sekä kaupat vaikuttivat olevan äärimmäisiä pakkoja.Selvisi kyllä kaikesta niin,ettei kukaan olisi mitään huomannut,mutta sen jälkeen se alkoholi taas virtasikin.Kovan työn palkka.

Ei syytä ahdistua

Itse olen pelännyt aiheuttavani omassa lapsessani laulamalla samoja vihan tunteita.Olen pelännyt,että olisin samanlainen kuin äitini,koska tietysti tunnistan meissä samoja piirteitä.Voin hyvin kuvitella,mitä tunteita laulaminen on äidissä herättänyt,koska ne ovat itselläni varmasti hyvin paljon samat musiikkia kohtaan.Mutta enpä onneksi ole onnistunut.Ihan vain siksi,koska teen sen selvinpäin ja osaan kontrolloida mielihaluni lapsen läsnäollessa.Minun ei tarvitse tehdä lapsestani näkymätöntä laulaessani.Ja hän edelleen haluaa kuulla jokailtaiset unilaulunsa.

Ehkäpä tämä tajuaminen hävittää sen viimeisenkin ahdistuksen rippeen rakkaasta harrastuksestani.Ainakin nyt tuntuu siltä 🙂 Uskon,että löydän jatkossa vielä lisääkin vastaavanlaisia ahdistustrikkereitä ja hyvä niin!

Kiitos,kun jaksatte lukea 🙂



Asenne ratkaisee


Meistä jokainen pelkää jotakin.Me pelkäämme,että emme saa töitä tai jo olemassa oleva työsuhde ei jatku.Me pelkäämme terveyden menettämistä.Me pelkäämme lastemme tulevaisuutta.Me pelkäämme taloudellista tilannetta.Pelkäämme läheisten puolesta.Pelkäämme luonnon katasrofia.Pelkäämme omia ajatuksiamme.Pelkäämme,koska emme osaa lopettaakaan sitä.No,en tiedä teistä,mutta minä pelkään löytäväni akvaariosta pian lisää kuolleita kaloja,koska löysin eilen yhden…Median otsikot aiheuttavat pelkoa.Muulla tavoin medialla tuskin markkinoita olisikaan.Ihmisiä kiehtoo pelko.

Outo tunne

Minä väitin nuorempana,etten pelkää mitään.Mikäli luette/olette lukeneet blogini alusta asti,huomaatte varmaan että elämäni oli pelkoa,täynnä.Pelkoa väkivallasta,pettymisestä,koulupoissaoloista,riidoista,ympäristön arvaamattomuudesta,tulisinko kiusatuksi taas ja ennen kaikkea pelko siitä miten selviän kaikesta.Olin lapsi,jolle kukaan ei opettanut miten pelkoa käsitellään.En edes tiennyt sen olemassa olosta,koska se oli itsestäänselvyys.Kun kerroin äidille pienenä,että olen stressaantunut,hän kielsi sen jyrkästi.Se ei ollut hänen mielestään mahdollista.Uskoin kaiken mitä äiti sanoi,kuten myös mitä muut aikuiset sanoi.Esimerkiksi etäiseksi jäänyt opettaja,joka kertoi kaikille ettei kotona tarvitse kenenkään pelätä.No sepäs selvä sitten.Ajattelin,että on siis väärin jos kotona pelottaa.Sitä en osannut ajatella,että se olisi täysin normaalia mikäli olosuhteet antavat pelolle aihetta.

Välikommentti..vailla faktaa

Alunperin pelko liittyy ihmisten hengissä selviytymiseen,kun mennään melko reilusti ajassa taakse päin.Pelkojen syyt olivat silloin luolamies-aikaan aivan toiset kuin tämän päivän ihmisellä.Minähän en näistä paljon tiedä,mutta uskoisin,että kun lapsen tunnemaailma on vasta aluillaan ja kehittymätön,hän kokee pelottavat asiat sillä ns. alkukantaisella tavalla,joka liittyy täysin hengissä selviämiseen.Hengenvaarallisissa tilanteissa myös tietysti aikuinen tuntee sen pelon.En kirjoita tässä kuitenkaan siitä todellisesta pelosta,vaan siitä pelosta joka on turhaa,joka on mahdollista välttää,joka meillä joillakin aikuisilla on riesana.

Turvassako?

En siis lapsena pelännyt mielestäni mitään.Oikeastaan en edes osannut kuvitella mitä se pelko olisi,miltä se tuntuisi.Stressi,pelko ja muut sukulaissanat olivat minulta kiellettyjä.Kuvittelisin pian olevani jotain,mitä en ole,jos ajattelisin tuntevani niin.Niinpä en pelännyt soittaa tai mennä baareihin äidin perään tai äidin miehen perään käskettäessä.En pelännyt purra äitini miestä olkavarteen äitiä puolustaakseni.En pelännyt lähteä viikonloppuyönä kahden jälkeen pyörällä grillille,joka oli n. 3 kilometrin päässä keskellä kaupunkia.Grillin eteinen oli täynnä humalaisia ihmisiä,nuoria ja vanhoja ja he tuntuivat katsovan minua kummissaan.Nyt tajuan etten ihan kuulunut joukkoon,olin 9-vuotias ja kello oli n.02.00.Mutta siis grillille menin,koska äiti oli tullut kännissä kotiin ja hänen teki mielensä grilliruokaa.Alkoholin täyteisten öiden ja krapula-aamujen hyviä puolia myös minulle…Tein mitä vain pyydettiin,koska en pelännyt.Ainakaan en tiennyt pelkääväni.

Pelon tunne tutuksi

Onneksi nuo sanat,pelko ja stressi,ovat saaneet merkityksen.Se tapahtui sen jälkeen,kun pääsin kotoa pois.Ensin oli uskaltauduttava käyttämään niitä omalla kohdallaan,vaikkei omaksi ihan tuntenutkaan.Käytännössä se oli vain teoriaa,eli pelko sanaa käytin,kun järki sanoi, että olisi sen sanan paikka.Saatoin siis kuvitella sen melkein kuin jonkun toisen kohdalle,vaikkei se ihan niinkään tietysti ollut.Vähitellen itseluottamuksen kasvaessa,niistä tuli omien tunteiden kuuloisia sanoja.Tunne alkoi löytyä ja liittyi siihen sanaan.Lopulta ne olivat aika helppokäyttöisiäkin ja olin onnellinen löytäessäni tunteilleni kuvaavan sanan.Ensimmäinen kerta sai minut jopa hymyilemään,tunsin olevani normaali.En tuntenut olevani myöskään heikko tai mitätön,jos tunsinkin pelkoa.Vain täysin normaali.

Mistä se tunne tulee?

Aikuisena meillä on mahdollisuus hallita pelkojamme ja vaikuttaa oman stressitasoon.Lapsuudessani ja nuoruudessani olleet pelot ovat nyt mennyttä.Tiedän nyt mitä ne tunteet ovat ja minulla on mahdollisuus välttää niitä.Pelkoon ei hyödytä jäädä kiinni.Pelko tekee asioista usein suurempia,kuin ne oikeasti ovat.Se aiheuttaa ahdistusta,puristavaa tunnetta ja ilottomuutta.Ja mitä kaikkea muuta…

Pelkäsin,että äitini kuolee,jos en väkisin pidä häneen yhteyttä koko ajan ja silloin tällöin saarnaa hänelle alkoholin käytöstä.Sitten ajattelin,että entäs jos ei kuolekaan?Ei kuollut ja minä sain paremman elämän 🙂 Ms-tauti-diagnoosin saatuani,pelkäsin olevani ihan pian pyörätuolissa.En ole vieläkään.Pelkäsin,etten sairauteni takia jaksaisi viime kesää töissä.Jaksoin.Pelko vain teki noista kaikista aluksi hankalaa,vaikka mitään syytä ei ollut.

Carpe diem

Kontrollin tarpeeni oli suuri kotoa päästyäni.Parisuhteessa se ilmeni niin,että pelkäsin alituiseen,etten riitä tai toinen lähtee tai ei puhukaan tunteistaan totta.Toisen menot oli oltava minulla tarkkaan tiedossa.Oli pakko tietää tai tuli epäilys ja pelko.Luultavasti tämä pelko useimmilla aiheuttaa sen,että parisuhde kariutuu.Onneksi Hän oli sitkeä ja tuli jäädäkseen.Ja osasin ehkä selittää Hänelle vähän myös sitä,miksi minulla oli niin hankala elämä..Joka tapauksessa tuo pelko on turha painolasti ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.Nauti hetkestä.

Shit happens..

Kaikkea sattuu ja tapahtuu,se on elämää!Ikävillä asioilla on aina se hyväkin puoli ja siihen on hyvä keskittyä.Se voi tuntua hölmöltäkin,mutta minä uskon,että siinä se viisaus on.Negatiivisuus tukahduttaa ajatuksen juoksun ja vaikeuttaa elämää.Negatiivinen asenne estää näkemästä kaikkia mahdollisuuksia,sitä että elämään voi suhtautua toisinkin.

Kaikki lähtee meistä itsestämme.Omia tunteitaan ja ajatuksia ei tarvitse pelätä.Toisten ihmisten suhtautumista itseemme ei tarvitse pelätä.Me olemme juuri sellaisia kuin olemme ja se riittää,ihan varmasti.Ei tarvitse yrittää,väkisin,mitään.Pelko katoaa ja silloin näkee selvästi sen,mikä on aitoa,oikein ja juuri nyt.Näkee sen,miten turhaa on tuhlata tätä hetkeä pelolla.

Elämällä juuri tässä hetkessä,ilman pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu,vähentää stressiä ja tuo rauhallisuutta sekä iloa.Juuri tähän hetkeen,ihan nyt heti.Koskaan me emme voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.Minulla esimerkiksi on edelleen kaksi vaihtoehtoa sairauteni suhteen.Joko pelkään tulevaa,jota ei voi ennakkoon tietää,tai sitten en pelkää,koska sekin on mahdollista ettei ole mitään pelättävää.Kaikki eivät joudu pyörätuoliin tai tauti ei pahene pitkiin aikoihin muutenkaan.Minulla ei ole juuri nyt mitään pelättävää tai huolehdittavaa.Akvaariossa on vielä 22 elävää kalaa ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin.Tässä ja nyt,olen terve…tai no,ihan karmee flunssa 🙂

”Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu.”

-Norman Vincent Peale



Halutaan ostaa pala järkeä


Juuri nyt.En tiedä oikeasti missä olen.Tiedän etten halua olla sairas.En ole sitä tähän mennessä tiennyt.Olen yrittänyt ajatella,coolisti,että näillä mennään.Viimeisen vuoden ajan…No ei nyt mennä!Olen niin väsynyt.Kaikki pitää ennakoida.Ihan vain,että lapseni saisi minusta kaiken tarpeellisen,että mieheni saisin kaiken tarpeellisen,että koirakin saisi minusta enää edes jotain.Akvaariosta puhumattakaan.

Ikävä

Alan ikävöidä sitä minua,joka jaksoi monta asiaa saman päivän aikana.Sitä minua,joka oli fyysisesti ja psyykkisesti vahva.Jaksoi ehkä lisäksi jopa valittaa illalla,kuinka joku asia olisi voinut olla paremmin tai että olisi pitänyt tehdä enemmän.No joo,pääsääntöisesti olin tyytyväinen.Liikuin paljon lapsen ja koiran kanssa,harrastin ja kävin töissäkin.Nyt en ole varma omasta jaksamisestani enää yhtään…ole ollut viimeiseen vuoteen…,mutta on siinä hyvät hetkensä ollut.

Tänään en tarvitse, kuin yhden pienen vastoinkäymisen ja loppupäivä on tuhoon tuomittu.Eikä tarvi välttämättä olla edes negatiivista,vain liian monivaiheinen ehdotelma päivän tulevista tekemisistä. Voisinhan sen toki ajatella leppoisasti niinkin,että äiti menee nyt vähän lepäilemään…neljättä päivää.Minulla on ikävä lastani,vaikka hän vieressä sitkeästi koittaa ollakin.Ikävä ihan kaikkea.Pitkiä metsälenkkejä ja leikkisää kouluttamista koiran kanssa.Ihmisten tapaamista.

Fatiikille ei ole selkeää aiheuttajaa.Aina voi jossitella.Se nyt vain kuuluu tähän tautiin.Se menee lihaksiin ja ajatusten käsittelyyn.

Suru

En halua olla sairas,kun kyllä se nyt jo riittäisi..Se repii kaiken auki,etenkin kun nyt on ollut pinnassa kaikenlaista.Haavat auki.Kaikki osuu ja uppoaa.Järki on hävinnyt,kun ei jaksa ajatella.Ei jaksaisi tunteakaan.Mutta tunnen silti sydämen lyönnit,liian kiivaat.Siis takoo ihan välillä,se tahtoo ulos.Kaikki ei tunnu nyt hyvältä,kaikki meni yli.Tänään olen itkenyt paljon.Toivoin,että se helpottaisi ja sisu nousisi.Ei vielä,mutta silmätkään eivät kyllä enempää kestä, joten ei jää vaihtoehtoja.

Tämäkin menee ohi.Niin se tekee.Ihan varmasti.Toivottavasti ei vie mitään mennessään.Pöh.Turha pelko.Se on se suomalainen sisu,joka tuodaan hienosti esille myös tuossa tv-mainoksessa.P****le! x”D

Viimeksi paha fatiikki kesti muutaman kuukauden.Vuosi sitten.Olin osa-aikaisesti töissäkin sekä yritin reenata musiikkiopiston viimeiseen perustasosuoritukseen.Selvisin niistä kyllä (jotenkin),mutta ei minusta muuhun ollutkaan.Juttelin perheeni kanssa eniten sohvan pohjalta ja tunsin valtavaa syyllisyyttä kaikesta,kuten nytkin.Se ymmärrys ja kannustus jota perheeltäni sain,ei ihan kaikkea itsensä soimaamista pois pyyhkinyt.Aina piti kysellä itseltään,että oletko nyt varmasti liian väsynyt?Kuvitteletko nyt vain tuoreen diagnoosin saaneena,että jalat ei jaksa?Tai kädet?Oletko nyt ihan varma,että voit pahoin?Ettet vain ole sittenkin laiska? Ja plaaplaaplaa.Huokaus.

Kaikki piti ja pitää edelleen kyseenalaistaa.Siis minun itseni.Se tuottaa toisinaan tuskan hikeä..Raahauduin tänään ulos perheeni perässä.Ihan vain siksi,että olin ikävissäni sekä huolissani lapsukaisestani ja vaikka hänellä on Maailman Paras Isä,halusin nähdä edes siivun siitä ihanasta lapsen ilosta.Heitä oli mahtava katsella,mutta sisälle oli palattava.Huimaus oli todellista.Jalkojen voimattomuus oli todellista.Päänsärky oli todellista.Katseen kohdistamisen vaikeus ja niskahartiajumi oli todellista.Tänään se söi.Se niin söi sisuksia.Sydäntä.Olenko niin heikko,etten voi kohdata vastoinkäymisiä tai negatiivisia fiiliksiä ilman tällaista rankaisua?Kun siitä kärsii perheenikin!Vaivuin sohvan pohjalle,taas,ja yritin piristää itseäni pipareilla…Iso huokaus.

Raivo

Haluaisin niin päättää,että tämä tauti sai alkunsa lapsuudestani.Siitä kaikesta stressistä ja pelosta,johon minulla on aina ollut vahva taipumus reagoida päälläni.Kun ei sitä suvussa kenelläkään ole.Ja niin haluaisin mennä kertomaan äidilleni ”lämpimät kiitokset”….Ajatus on houkutteleva ja voin kuvitella nauravani hysteerisenä hulluudesta tässä kohden.Silmät kiiluen.Mutta minä tiedän sen raivoni.Se ei johda mihinkään mistä olisi oikeasti hyötyä.Varsinkaan nyt,kun saisin siitä vielä pahemmat fyysiset oireet.Murehtisin siis sitä,että murehdin sitä toista asiaa ja sitten murehtisin vielä niitä yhteensä ja niin edelleen.Pointless.Kaunis ajatus joka tapauksessa..
Tämä siis meni ohi viimeksikin.Menee nytkin.Ja mitä rauhallisempana pysyn,sen helpommin.En ollut toimitakyvytön koko ajan viimeksikään,eikä tämä välttämättä liian kauan kestä…Nyt täytyy siis levätä.Vaikka en p****** juuri nyt haluaisi!

Tämä nyt vain on tämmöinen kuoppa.Tuleehan näitä ja menevät ohi 🙂