Vain hullut ulvovat?


Kirjoitin alla olevan tekstin luurini muistioon jonkin verran avioeron jälkeen.Tästä on nyt siis kulunut 1,5 vuotta ja koska luurini on edelleen hengissä,sain impulsiivisen tuotoksen tähän itselleni puitavaksi.
Uusi elämä tuli eteen yllättäen ja ehkä liian pian, enkä toisaalta olisi ollut siihen valmis vielä.Rakkaus ei kohdistunut väärään henkilöön, mutta jos neiti Aika olisi katsonut paremman hetken myöhemmin, olisi elämä voinut olla helpompaa. Tai sitten ei.

”Kai se jokin vaisto on,
jonka muistan varoittaneeni minua monta kertaa,
lukemattomia kertoja,
ettei tämän kuulu olla näin,ei kuulu tuntua tältä.

Olin kuitenkin kuullut paljon mielipiteitä ihmisistä,
jotka luovuttavat liian pian,
liian hätiköityjä päätöksiä.
Minä en halunnut olla sellainen.

En vahingossakaan.

Minulla ei ollut varaa olla sellainen.
Muuten elämässäni ei olisi enää ketään.
Ihan sama,vaikka se kaikki olikin siinä osin siksi,
että halusin miellyttää.
Ja sitä paitsi,mitä sitten tekisin?
Yksin?
Missä?

Kunnes kuluin loppuun.
Olemattomaksi siihen mitä tunsin,että minulta vaadittiin.
Kykenemätön olemaan mitään.
Ja kuitenkin olin.
Ja halusin jotain.
Aloin tiedostaa hengettömän elämäni.
Ulvoin öisin,
jotain olematonta ja aineetonta,
joka herätti epäilyksen olemassaolostaan.
Lähes käsin kosketeltava.
Halusin pois.

Lähdin.

Olin lakannut uskomasta siihen satuun jo kauan sitten.

Satuun,
jota toistetaan sadoissa lauluissa,tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa.

Satu,
joka väittää,että ihmisten välillä voi olla yhteys.
Sellainen erityinen yhteys,jolloin tuntee kuuluvansa johonkin.
Muuallekin kuin työvuorolistaan tai nimeksi postilaatikkoon.

Satu,
jonka yksityiskohdat rakkaudesta,saavat kaipaamaan sitä,
mitä ei ole olemassakaan.

Kosketus,
jonka vuoksi tajuaa,että ihon pinta-ala onkin todella suuri,
suurempi kuin koskaan on tajunnutkaan.

Kosketus,
joka menee pinnan alle,
niin että lopulta saattaa jopa hieman pelätä fyysiikkansa ja mielenterveytensä puolesta.

Vain yksi kosketus.Vain yksi.

Jonka jälkeen ihminen on kuin uudesti syntynyt.

Ei.

En jaksanut enää oikein uskoa.
Aloin kauan sitten hyväksyä ne sadut,ilman katkeruutta.
Eiväthän ne ole oikeasti elettyä elämää!
Taidokkain sanoin väritettyjä kuvia sellaisilta henkilöiltä,
jotka todennäköisesti kärsivät siitä samasta tyhjänpäiväisestä yksinäisyytensä ulvomisesta öisin.

Mielialahäiriö?

Vai tieto..

Tieto siitä,
että niin voisi olla.

Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Too late.
Ei auta kuin tehdä siedettävää siitä,mitä nyt on.
Todella paljon pahemminkin voisi olla.
Sadut ovat satuja.

Siihen asti,kunnes niistä tulee totta…
kunnes ensimmäinen sivu alkaa.

Yksinäinen päähenkilö saa seurakseen toisen päähenkilön.
Sellaisen,joka sopii tarinan tyyliin,kuvitukseen,taustamusiikkiin ja sanoihin.
Niin.
Puoliksi kuolleen elämäni onneksi havaitsin,
että olen hyvinkin elävä.
Mutta kuka tämä toinen päähenkilö oikein on?
Ja miksi?
No,mitäpä minä siitä?
On ihmisiä ja tilanteita,joista jokainen järkevä ihminen pysyy erossa.

Tietenkin.

Toki mikään ei estä ketään,
keskustelemasta haluamansa henkilön kanssa.
Järkevistä asioista.

Jälleen yksinäisiä ulvottuja öitä..itse asiassa enemmän kuin aikoihin.
Järki sanoo,että se on idioottimaista ja
tekee minusta takuuvarmasti hullun,
koska ulvominen ei koskaan,
Ei koskaan!,
tule tuottamaan toivottua lopputulosta.
Mahdottomuus.
…no mitä sitten?
Nautinto ulvominen jo sinänsä,
koska sillä on nyt selkeä kohde.Joten…

…niin,tuntevatko päähenkilöt toisensa?

Eivät.

Ulvominen perustuu mielikuvitukseen.
Joka on nähtävästi hyvin voimakas.
Joka saa häiriötilaan, koska ei ymmärrä,
että mieli on tutkimaton,
myös sen toisen mieli.
Mielettömyyttä,
koskaan ei tiedä.

Typerää.

Koska tämän sadun sivuja on nyt jo tarpeeksi korjailtu,
olisiko sama jättää sikseen heti alkuun?

Älä anna mielikuvitukselle valtaa!
Nuku ja keskity tekemään elämästä siedettävää, sillä mitä siinä juuri nyt on!

Toki keskustella voi…
Järkevistä asioista.
Kenen kanssa haluaa.

Läheisyys.

Sitä,
että puristaudutaan yhteen,
tuntee miten niveliin,luihin ja raajoihin sattuu,
ihokin hankautuu..häiritsevää,
eikä kuitenkaan tunne mitään.
Paitsi edellä mainittua kipua,
jonka vuosien jälkeen sujuvasti siirtää mielen tummaan takapajulaan.
Halu olla ystävällinen.
Koska muuta ei ole.

Vai sitä,
että seisotaan toisistaan metrin päässä ja
läheisyys salpaa hengen,
menee pehmeästi raajoihin ja
saattaa pelottaa nautinnollaan niin paljon,
että täytyy ottaa askel kauemmas,
mikäli halvaantumiseltaan itsekunnioituksen säilyttämiseksi onnistuu.
Tämä ei ole ystävällisyyttä, ei tarvetta miellyttää.
Spontaani sähköinen olotila,selkeä alkukantainen kommunikaatio,
jonka tajuaa olleen olemassa ikiaikojen alusta asti.

Tuollaiseen tilanteeseen pyrkii vain hullu uudestaan.
Todistaakseen ettei se ollut edes totta.
Että se johtui todella vain siitä,että on hullu.
Yksinkertaista.

Pettymyskö?
Ei.
Tokihan jokainen tuntee riemua tajutessaan,että on kadottamassa järkensä…
Kuvittelee asioita,joihin todellinen elämä ei ole koskaan antanut mitään viitteitä…

Mutta..

Hulluus toi mukanaan tunteen.
Elävän, kihelmöivän tunteen.
Tunne.
Se joka siis TUNTUU.
Vaikkei kukaan koskekaan.
Vaikka edelleen vain puhutaan.
Järkeviä.
Jostain syystä molemmat päähenkilöt alkavat nähdä keskustelun taakse.

Epäilys.
Järkytys.
Mahdottomuus.
Traagistakin jopa?

Älä koskaan sano, ei koskaan.

Kunnes,
se on pakko kohdata.
Pakko saada tietää,kumpi sekoaa,
maailma vai minä.
Ja todeta,
että minä tiesin.
En ulvonut turhaan.

Ensimmäinen pieni kosketus.
Silmät.
Miljoonia pieniä hermoja ympäri kehoa.
En ole yksin.

Hetki etenee rohkaistuneena.
Vailla pienintäkään järjen hiventä.
Vailla pelkoa.
Vailla itsesuojelua kaikelta muulta maailmalta.
Ei ole muuta maailmaa.
Me emme ole yksin.
Aika muuttaa muotoaan.
Tunteja.

Kunnes,
on aika kohdata maailma jälleen.
Järkikö palaa…?

Ei.

Se on mennyttä.
Mitä ikinä sillä onkaan tehnyt?!
Katumustako?
Ei.
Miksi olisi?
Miksi katua sellaista,jolle ei voi mitään,joka tapahtuu itsestään ja joka tuntuu oikealta?
Syitä voi olla monia..
Mutta ne satujen kosketukset,
ne sanattomatkin hetket.
Useimmiten saattavat olla jopa alikirjoitettuja.

Uskomatonta.
Käsittämätöntä.

Niin voimakasta,
että hullu menee ihan itse,
pelon ja kauhun sekaisin tuntein,
kohtaamaan sen uudelleen,
kun ei millään usko. Ei sitä varmaan oikeasti edes tapahtunut.
Ja hullu aikoo itsevarmana käyttää järkeään lopettaakseen mielettömyyden!!!

Silmät.

Sanaton keskustelu.

Sinne meni järki,
kaikki aiotut sanat ja asenteet!
Enkä ole yksin.

Tajusin,mitä haluan.
Tajusin miksi olin aika ajoin ulvonut.
Tajusin,että oli mentävä.
Yksin.
Päästää menneisyys vapauteen ja toivoa,että kaikki menee hyvin.
Todella toivoa.

Hulluus muuttuu järjeksi.
Ehkä se on sitä aina ollutkin?
Naamioitunut paskiainen…

Tunne ohjaa menemään syvemmälle.
Tekemään sen mitä se haluaa.
Koska ei ole yksin.
Millään mahdollisella tavalla yksin.
Kahdesta todella tulee yksi.
Viimeinkin.

Kaiken keveys, yksinkertaisuus ja hengittäminen
tuntuu eletyn elämän vuoksi välillä jopa raskaalta.
Mikään ei silti ole päätettävissä,millään tavalla ratkaistavissa.
Koska ei ole mitään ratkaistavaa.Ei ole ongelmaa.
On vain se hetki ja tunne,
jotka jatkuvat ilman kyseenalaistamista,
elävät aineettomana omaa elämäänsä mitään kyselemättä.

Mielettömyydelle ei tullutkaan loppua.

Mikäli uskoisi sielunkumppanuuteen…

Päähenkilöt elävät omassa kuplassaan.
Kosketukset loputtomia.
Kasvavat elämän mukana.
Nautintoa joka hetki.
Kaikilla sielun alueilla ja astien äärellä.
Tunne vahvistuu.

Pian olen sen äärellä,
että tunne suuruudessaan haluaa hukuttaa hulluuden alleen.
Tilalle tulee ahdistuneisuutta,
koska elämä repii erilleen.
Vai onko se jo riippuvaisuutta?
Jatkuvista euforian hetkistä?
Pelkoa?
Koska elämä on elettävä nyt.
Olen hypännyt valtavan loikan,elääkseni yksin.
Nyt en pysty siihen?
Haluan enemmän?
En silti epäile.
Olen tuntenut,nähnyt ja kuullut enemmän kuin koskaan.
Sopeudun.
Ja opettelen nauttimaan luottamuksesta.
Rauhallisuus.

Ei!
Ei onnistu.

Levottomuus.
Tarvitsen sen osan minusta nyt tähän,
sen jota ulvoin ja kuvittelin ettei ole olemassakaan.
Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy!
Miksi täytyy vastustaa jotain hyvin luonnollista?

Kyllä.
Haluan enemmän.
Kuinka kauan tunteet kestävät saduissa?
Sitä ei koskaan lopulta kerrota.
Arjessa ei ole mitään kertomista.

Mutta kuten tiesin alun alkaenkin,tiedän nytkin.Tämäkin satu päättyy.

Siispä ulvon edelleen,mutta nyt tiedän,mitä on odotettavissa.
Enkö sanonutkin,
että ulvominen sinänsä on jo nautinnollista?

Näin. Satu ei ole päättynyt edelleenkään. Ja se menee kuten ne muutkin, ei ilman hankaluuksia. Lukot täytyy oppia avaamaan, okaat pitää osata väistää, menneisyys on jätettävä taakseen,onneaan ei rakenneta toisen ihmisen varaan ja muuta kivaa.
Vahvaan tunteeseen on luotettava, itseään rikkomatta.Olkoon ulvominen sitten vaikka hulluutta ja hulluus järkeä.Pääasia on, että tasapaino säilyy.

”Sinä tiedät,että minä tiedän.
Ja minä tiedän, että sinä tiedät.
Ei ole sanoja.
Eikä niitä tarvita.
Ei siihen hetkeen.
Kaikki virtaa läpi,
sulautuu yhteen.
Tieto.
Tunne.
Tasolla,
jonne kukaan ei pääse yksin.”

-From my notebook from the Old Phone 😉



11.9.2001 Missäkö olin silloin?


Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂



 

Kyseenalaistamisen ihanuus ja hankaluus


Katsotaanpa saanko väännettyä tämän aiheen itselleni rautalangasta..:) Täytyy yrittää.Aihe on ollut ajankohtainen minulle viime aikoina monessa muodossa.Veikkaan,että menee monimutkaiseksi 😀

Uteliaisuus ja kyseenalaistaminen,ovatko ne rasitteita vai jotain, josta voi oppia?

Joku vetää herneen nokkaansa,joku saa hyvän mielen.

Minä pidän molempia,kyseenalaistamista ja uteliaisuutta,pääsääntöisesti hyvänä.Mikäli kumpaakaan ei esiinny siinä ympäristössä,jossa olen ja elän,se on eloton ympäristö,zombieland.En pysty oppimaan tarpeeksi,isompia asiakokonaisuuksia ei ole,erilaisuuskin,joka on rikkaus,katoaa.

Miksi kyseenalaistetaan?

Mistäpä kaikki alkaa?Lapset ovat hyvä esimerkki kyselystä ja kyseenalaistamisesta.Jatkuva miksi,miten niin,missä,onko muka,mistä tiedät ym.-tulva,saa tarpeeksi jatkuttuaan helposti työpäivästä väsyneen vanhemman väsymään vielä vähän lisää ja määräämään lopulta kyselytunnin päättyneeksi.

Lapsi oppii kysymällä ja ihmettelemällä.Sen lisäksi,että hän oppii yleissivistäviä asioita,hän oppii myös oman merkityksensä maailmassa.Miten hänelle vastataan?Missä asioissa?Mikä juuri häntä kiinnostaa?Kuka minä olen?

Lasta on hyvä toisinaan ohjata miettimään myös itse ennenkuin kysyy.Ohjaaminen tarkoittaa lapselle esitettäviä vastakysymyksiä,joista lapsi saattaa itse hoksata vastauksen kysymykseensä.Tämä aiheuttaa lapsessa tyytyväisyyttä omaan päättelykykyynsä ja kasvattaa tervettä itseluottamusta.Lasta voi myös kyseenalaistaa ikään sopivalla tavalla,jotta hän oppii miettimään ja perustelemaan oman kantansa asioihin loppuun asti.Lapsi oppii näin ajan kuluessa terveen kyseenalaistuksen rajat.Hän oppii ymmärtämään omien ajatustensa,mielipiteidensä ja olemassa olonsa merkityksen.Hän oppii keskustelemaan ja nauttimaan keskustelusta.Joku asiantunteva löytää vielä kirjan verran muita asioita,joita tähän lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyy kommunikoinnin osalta liittyy.

En tiedä,onko tässä se syy,että aikuiseksi kasvettuaan,tässä aiheessa rajoittamaton lapsi,on toisille aikuisille se rasittava ihan kaiken kyseenalaistaja edelleen?Vai johtuuko kenties siitä,ettei koskaan ole saanut vastauksia?Kuinka paljon siihen kyselytarpeeseen vaikuttaa kasvuolojen muut tekijät?Itseluottamus,turvallisuus ja luottamus muihin ihmisiin?Minkälaisen palautteen hän on kysymyksillään saanut?Myös persoonalla on merkitystä.Toiset meistä ovat uteliaampia joidenkin asioiden suhteen kuin toiset.Se näkyy usein myös ammatinvalinnassa.

Minä en tiedä vastausta tähän.Niin moni asia vaikuttaa kaikkeen.Enkä tiedä onko sillä suurta väliäkään,vaikka en tiedä?Kunhan tiedostan erilaisten mahdollisuuksien olemassa olon.Ja spekuloin näitä jatkossakin.

MIKÄ SITTEN ON ÄRSYTTÄVÄÄ?

Minä olen sitä mieltä,että mikä tahansa kyseenalaistaminen voi olla ärsyttävää.Tämä riippuu hyvin paljon,jollei lopulta täysin, henkilöstä joka ärsyyntyy.

Olemmehan jokainen vastuussa itse omien tunteidemme hallinnasta.

Epätasapainoinen kyseenalaistus

Okei,tiedän,että on kyseenalaistajia,jotka voivat uppiniskaisuudellaan jyrätä ja vetää elinvoimat toisesta.

Kun mikään vastaus ei riitä.

Musta kun ei ole tässä tapauksessa mustaa,vaan valkoista,kyseenalaistajan mielestä.

Tämänkaltaisella henkilöllä on muitakin perustavanlaatuisia ongelmia.Narsismistakin paljon puhutaan.Tällä kyseenalaistajalla ei ole enää päällimmäinen viaton tarkoitus oikeasti oppia jotain,vaan käyttää asennettaan valtaan.Saada toinen ihminen alistumaan.Saada itselleen egobuustausta.Välttää kaikin keinoin oma hirvittävä epäonnistumisen tunne. Leimata toinen epäonnistujaksi.

Epätasapainoinen kyseenalaistaja kyseenalaistaa jokaisen merkityksettömänkin asian.Mikset laittanut tuota paitaa?Miksei tässä kastikkeessa ole ketsuppia?Hän saa toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäonnistujaksi kaikessa.

Tai sitten se on jääräpäisyyttä,joka ilmenee vain tietyssä hänelle tärkeässä asiassa tai aiheessa,muulla ei sitten olekaan mitään väliä.

Ei ole luottamusta keneenkään muuhun kuin itseensä.

Kunpa vain nämä henkilöt ymmärtäisivät,ettei elämän ydin ole se,kuka on oikeassa ja kuka väärässä.Se on lopulta hyvin pintaa.

Huomaa sana lopulta.Ihan vain, koska on esimerkiksi ammatteja ja työpaikkoja joissa kaikenlainen kyseenalaistaminen ja/tai tarkastaminen on erityisen tärkeää ja vaadittavaa jopa.Oikea ja väärä ovat olemassa.

Elämän ytimellä tarkoitan sisäistä rauhaa ja tasapainoa.Töidenkin jälkeen 🙂

MIKSI ÄRSYTTÄÄ?

Kyseenalaistamisesta ärsyyntyviäkin on erilaisia.(Jos et vielä,niin tästä eteenpäin joudut keskittymään lukemaasi :D)

Jotkut ovat hyvinkin tasapainoisia,mutta edellisen esimerkin kaltainen kyseenalaistaja,vie kenet tahansa raivon partaalle jossain vaiheessa.Tässä tietenkin ajallisesti vaikuttaa, onko kyse esim. parisuhteesta,työkaverista vai harrastekaverista.Joka tapauksessa,välttely voi olla ainoa keino säilyttää mielenrauhansa.

Epätasapainoinen kyseenalaistettu

Sitten on heitä,joita vähäinenkin kyseenalaistaminen ärsyttää.Heidän itsetuntonsa ei siedä kyseenalaistamisen fiilistäkään (he saattavat ennakoida tulevaa..),jolloin he syytävät sen päin kysyjän naamaa,syyllistämällä kyseenalaistamisesta.Ympäri käydään,yhteen tullaan..Tällaisen henkilön kanssa on mahdotonta käydä keskustelua mistään aiheesta,jossa ei olla samaa mieltä.Tällaisen henkilön kanssa joutuu varomaan jokaista oman mielipiteen ilmaisuaan mikäli haluaa välttää riidan.Pelkästään hiljaa oleminenkin alkaa pidemmän ajan kuluttua tuntua painostavalta.

Esimerkiksi tilanteessa,jossa kahdella henkilöllä on erimielisyyttä ja toinen koittaa sovittelevasti kysyä toiselta syitä jonkinlaiseen reaktioon tai ajatustapaan,jotta voisi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa paremmin.Tässä ei vielä ole edes kyse kyseenalaistamisesta,vaan puhtaasta kysymyksestä.Mikäli kysyjä ihmettelee vastauksen sisältöä sen saatuaan,se on kyseenalaistamista,ihan aidosti.Ei se ole väärin.Ellei kyseenalaistus sisällä viisastelevaa,loukkaavaa ja/tai alentavaa sisältöä kohdistuen henkilön persoonaan.Joka sitten kuuluu juuri näihin epätasapainoisempiin kyseenalaistustyyleihin.

Tasapainoisessa kyseenalaistamisessakin epätasapainoinen kyseenalaistettu tuntee herkästi tunteensa ja ajatuksensa mitätöidyksi.Ehkäpä hän pelkää olevansa edelleen se sama lapsi,jonka tunteet ja ajatukset on teilattu hänelle  tärkeiden ihmisten osalta,siltä seisomalta.Merkityksetön.Hänellä on siitä niin useita kokemuksia,ettei osaa ottaa vastaan muunlaista tapaa.

Tilanteessa on kaksi erilaista ihmistä.Toinen haluaa tietää (kyseenalaistaakin) ja keskustella aiheesta,eikä tämä tarkoita millään tavalla oikeassa olemista,vaan sitä, että jos/kun seuraava samanlainen tilanne tulee,se olisi helpommin selvitettävissä.Ennakointia paremman huomisen puolesta.Toinen taas pelkää tulevansa teilatuksi,alistetuksi ja jopa mitätöidyksi.Hän ei kestä kyseenalaistamista,voi olla että pelkkä asioiden selittämisen vaikeus vie siihen pisteeseen,että pelko epäonnistumisesta saa asiat paisumaan suuremmiksi kuin olivatkaan.Aivot heittää kuperkeikkaa ihan vaan, koska on kokematon tilanteisiin ja/tai sitten itseluottamus on heikoilla jäillä.Yksi syy tähän siis tuo em. kokemus lapsuudesta.

Selvittävä ja pelkäävä

Tässä kohtaavat minun mielestäni kaksi erilaista asennetta,selvittävä ja pelkäävä.Ja kuinka ollakaan,tästä pelkäävästä tulee lopulta se teilaava kyseenalaistaja ja selvittäjäkin siirtyy puolustuskannalle teilaavaksi kyseenalaistajaksi.Ja kärpäsestä on kasvanut härkänen hyvin nopeasti.

Koska.

Taustalla on pelko.

Käsitys omasta itsestä on täysin kiinni siitä mikä on erimielisyyden lopputulos.

Ja edelleen,kunpa kilpailun sijaan tilalla olisi keskustelu,jossa lopputulos ei määrittele osallistujiaan minkäänlaisille palkintopalleille!

Miten sen sitten pitäisi mennä?

Sitten ovat ne tilanteet,joissa ei periaatteessa ole oikeaa eikä väärää vastausta.Mielipidekysymyksiä.Toiset voivat rakentavasti keskustella niistä.Pahoittamatta mieltään siitä,että toinen on eri linjoilla.Keskusteluista voi oppia avarakatseisesti näkemään erilaisia ajatustapoja ja kyseenalaistaa itseään omista ajatustavoistaan.Myöskään toisen ajatusten kyseenalaistaminen ei ole pakottavaa ”sinunonpakkoollasamaamieltä!”-saarnaa.

Vapaamielinen kyseenalaistaminen.

Mikä oppimisen riemu!

Mikäli aiheeseen on olemassa oikeampi ja väärempi vastaus…eikä kyse ole pelkästään mielipiteestä..Tällöin tasapainoiset ihmiset keskustelevat asiasta,pohtivat asiaa useasta näkökulmasta,joka siis tarkoittaa oman kantansa perustelemista.Kaikessa rauhassa ja kärsivällisesti.Ja kun ymmärrys sitten asiaan tulee,ei ole voittajia eikä häviäjiä,vaan yhteinen tieto ja ymmärrys.Tasapainoisessa keskustelussa on helppo myöntyä ja olla myöden yhtälailla kuin ilmaista oma ajatuksensa.Yhtä helppo olla väärässä kuin oikeassakin.

Ja sitten kun se ei mene niin..

Jälleen kyse aiheesta,johon ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta.

Aina löytyy se jonka mielipide on hänen mielestään se ainoa oikea.Yksi jos toinenkin ajautuu tästä syystä yhä tiukemmin omaan kantaansa(puolustusvalmius),eikä kukaan anna tilaa toisen ajatuksille ja kaikki tuntevat olevansa loukattuja,epäsopivia ja väärinymmärrettyjä. Ja tämä jatkuu,taakkana aina vain.Lapsesta aikuiseksi.Kyseenalaistaminen on pahaksi ja väärin.

Koska tällaiset erimielisyydet ovat vain ja ainoastaan opettaneet pelkästään puolustautumaan ja suojelemaan egoaan uusilta musertumisilta.

Ajatuskin oman käytöksen (puolustusvalmiuden) muuttamisesta tässä kohden,on hulluutta.Pelko.

Oikeat ja väärät

Toisinaan kyseenalaistamisissa on kyse asiasta,jolle toinen vastaus voi olla oikeampi kuin toinen. Mikäli on niin,että kyseenalaistavampi osapuoli on oikealla kannalla…Toiselle vastapuolelle on saattanut kehittyä asenne,joka egonsa säilyttämiseksi periaattestakin,johtaa siihen että periksi ei voi antaa.Ei ikinä.Hän ei periaatteen vuoksi voi enää antaa periksi,vaikka tietäisi syvällä sisimmässään,että pitäisi.Mutta tässä kohden syystä tai toisesta itsetunto ja ego on jo niin ruhjeilla,ettei vain voi.Ja näin hänestä tulee se pinnallinen kyseenalaistaja.Mikäli toinen olisi itsensä kanssa rauhassa,eikä pitäisi kyseenalaistamista ylipäänsäkään uhkana egolleen,asiassa ei olisi mitään ongelmaa!Myöntyminen ei ole itsensä alentamista.Se on järjen käyttöä tavalla tai toisella.Mutta tämä sama koskee tietysti sitä kyseenalaistajaakin,siinä tapauksessa,että hänen kantansa ei ole se oikeampi.

Jos taas yleensäkin kyseenalaistavampi osapuoli on jotakin muuta, kuin aidosti huolissaan taikka kiinnostunut itse ko. aiheesta (suurin huolenaihe on oma minä), hän väittää mustan valkoiseksi niin kauan kunnes toinen luovuttaa(vaikka olisi kuinka aikuinen ja tasapainoinen,tämä on niitä tilanteita kun saattaa käydä hermoille).Ja tästä hän,epätasapainoinen kyseenalaistaja nautinnollisesti kerää pisteet taas isommalle egolleen.Välittämättä siitä,mikä on toisen osapuolen fiilis.

Meitä mahtuu tänne moneksi…

Minun historiani kyseenalaistajana

Minä kyseenalaistan itseäni hyvin paljon,rasittavan paljon.

Tarpeen vaatiessa myös muita.

Pain in the ass.

Olen ollut varmasti kaikkia edellä kuvaamiani tyyppejä.

Koska tein sitä lapsena.Koska se on osa minun luonnettani.Uteliaisuus.Lapsena joko tiesin ärsyttävän paljon tai sitten olin tyhmä.Äiti oli ainoa,joka siitä ärsyyntyi aina,oli se sitten typeryyttäni tai oikeaa tietoa.Mikäli kyseenalaistin jotain,hänen reaktionsa nuivaan ja alistavaan sävyyn oli,että

”Niinhän SInä tiiät taas!!”

Ei tuosta traumoja jäänyt 🙂 Mutta olen sen kuullut niiiiiin monta kertaa,että edelleen kyseenalaistan kyseenalaistamiseni xD Mikä on varmasti hyvä kanssaihmisiä ajatellen..

Joka kerta olen kuitenkin sitä mieltä,että on hyvä tietää joistain asioista muutakin kuin pintaraapaisu. Minä en olisi selvinnyt lapsuudestani tähän päivään,jos en olisi kyseenalaistanut,milloin itseäni milloin maailmaa.Alkoholin vääristämässä perheenkuvajaisessa,opin asioita väkisinkin,sellaisia joita en olisi halunnut.Asenteita toisia ihmisiä kohtaan,

”se akka(opettaja) on niin perseestä,että en varmasti kyllä mihinkään vanhempainiltaan tule!”

tai

”mitä sekin kottarainen (naishenkilö sosiaalitoimiston vastaanotossa) luuli tietävänsä minun elämästäni!V**** lumppu.Eipä tullu rahaa ei..”

Niin,se mitä tästä opin,oli se että tuon täytyy olla raskasta.Suhtautua asioihin noin.Siitä minulla ei ollut poisoppimista,mutta äitiäni kyllä opin kyseenalaistamaan.Hänen valintojaan ja tapojaan.Valitettavasti opin myös kyseenalaistamaan jonkin verran virallista tahoa,josta ei reagoitu perheolosuhteisiini,vaikka olisi ollut aiheellista ja ilmoitettukin.Toisaalta se korjaantui myöhemmin ja olen siitä kiitokseni antanut ja edelleen.

Opin kyseenalaistamaan myös isäni ja hänen ajatuksensa siitä,miten täysin normaalia on,että isä opettaa tytölleen seksin alkeet.Olimme aiheesta eri mieltä,mutta minä aloin uskaltaa luottaa omaan ajatukseeni.Ensimmäinen suuri ja terve kyseenalaistus.Olin oikeassa.Mutta tästä ei koskaan kehittynyt rakentavaa keskustelua,jossa hän olisi myöntynyt olemaan samaa mieltä.

Epävakaassa alkoholin huuruisessa ympäristössä oppii väkisinkin kyseenalaistamaan itsestään selvyyksiä,kuten luotettava aikuinen tai ruoka-aika.Minä opin tästä myös sen,miten mukavaa on olla toisinaan väärässä,ruoka-aika saattoi ollakin ajallaan.Tai äiti olikin kaksi päivää selvänä putkeen yhden sijasta.

Kaikki aiemmat postaukset,joissa kerron omia ajatuksiani siitä, miltä joskus mikäkin tuntui ja millon minkäkinlaisessa fiiliksessä on vellonut..niistä selviäminen johtuu kyseenalaistamisesta.

Itseni.

Omien asenteideni.

Ja muiden.

Niin hyvässä kuin pahassa.

KYSEENALAISTA JA TULE KYSEENALAISTETUKSI

Joten eikö kyseenalaistaminen ja utelisuus ole lopulta erittäin hyvä asia?

Nautittavaa erityisesti silloin,kun on helpottavaa tulla jonkun toisen osalta todistetuksi uuteen ajatukseen tai mahdollisuuteen?

Kasvamista.

Olen huolissani siitä,kuinka vähän ihmiset kyseenalaistavat ennenkaikkea itseään.Ei ole mitään väärää itseään kohtaan kysäistä esimerkiksi,että miksi minä ärsyynnyn herkästi kyseenalaistettaessa?Mitä minulle tapahtuu siinä kohti?Ei se ole mitään itsensä ruoskintaa,vaan normaalia keskustelua itsensä kanssa.On oikein hyvä huomata,että ei osaa luottaa toisiin ihmisiin tai itseensä.Se huomio on jo suuri askel eteenpäin.Koska vain silloin voi asialle tehdä jotakin!

Saa olla erimieltä,ihan rauhassa.

Mikäli sellaista kokemusta ei ole toisten ihmisten kanssa,niin itsensä kanssa se on mahdollista.Turvallista.Ja äärettömän kehittävää. Mikäli osaa olla itsellensä rehellinen.Lopulta se saattaa johtaa myös siihen,että huomaa olevansa osana keskustelua toisen ihmisen kanssa,joka myös osaa terveellä tavalla kyseenalaistaa.Voisin kutsua sitä edestakaiseksi aaltoliikkeeksi.Sitten kun aiheet on puitu,allokko tyyntyy.

Ei sen ihmeellisempää,väärempää tai oikeampaa.Mutta sitäkin merkityksellisempää ja antoisampaa.

Kyseenalaista ja tule kyseenalaistetuksi.Luota ja tule luotetuksi.Se kertoo kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta.Se voi johtaa johonkin suurempaan,lähemmäs elämän ydintä.

Ärsyyntymisiä välttääkseen,muistakoon jokainen,että kohtele toisia kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.Eikä kukaan meistä ole virheetön.



Vierailla vesillä


7 kk sitten 14.3.2018

”Jaha.Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.Tältäkö se sellainen tyhjän sivun paniikki tuntuu…Uuden sivun kääntö ja täyttäminen…No.Ei tehdä siitä sen vaikeampaa.Kuin mitä se jo on.Vaikka onhan se..

Kohta on mennyt kolme kuukautta uudessa elämässä.

Voi luoja minkälainen vuoristorata!Onneksi pää (ja maha) kestää niitä yleensä aika hyvin.Muutoin olisi jo taju lähtenyt.Luultavasti ainakin puolet hengestäkin.

Tuntematon, uusi elämä

Olen viime aikoina ollut kovasti huolissaan,melkolailla kaikesta.Lapsen tuleva koulun aloitus,pärjääminen ja sopeutuminen.Oma fyysinen terveys,mielenterveys ja sopeutuminen.Olen köyhä kuin kirkonrotta.On hetkiä jolloin surkea talous saattaa ahdistaa,muutoin olen sen suhteen onnellinen.

Kaikista edellä mainituista pahinta tekee tämä uusi tyhjä sivu.En tunne sitä,sen ominaisuuksia tai mitä siihen sopii.Siinä ei ole mitään,mihin peilata vertailun vuoksi.Mitään mistä saisi tukevan otteen.Mikään ei oikein ole pysyvää,vaikka mikään ei ole muuttumassakaan.Tai siltä se ainakin tuntuu.Vielä.

En siis oikeastaan ole ihan varma,onko huoleen aihetta niin paljon,kuin sitä tuntee.Juuri nyt vaan on aika huteraa.Sallittakoon.

Just trust.. 

Ajoittain vaikuttaa oikeinkin hyvältä.Voin helposti kuvitellakin miten elämä tästä etenee.Mutta sitten tapahtuu jotain,hyvin pientä ja murenen palasiksi…kuten joskus kauan sitten.Taantuma jonnekin kahdenkymmenen vuoden taakse.Itsensä ymmärtäminen ontuu pahasti.Jostain syystä se on vaikeaa oudossa ympäristössä.

Kun ei näe.

Itsensä sisälle.

Kaikki on uutta.

En osaa sisällyttää itseäni tähän uuteen ympäristöön.En tunne tässä ympäristössä enää oikein omaa kehoanikaan.En osaa ajatella,onko siinä jokin vialla vähän,pahasti vai hyvin pahasti.Vai onko kaikki sittenkin ihan hyvin.

Voi mielenrauha..Missä olet.

Turvattomuuden tunne.Niin.Tämä muistuttaa välillä todella paljon sitä mitä se oli lapsena,kun jäi yksin.Ja pelkäsi mitä seuraavaksi tapahtuu.Kuka tulee ja missä kunnossa kotiin.Saako itse selkään vaiko joku muu.

Luottamus elämään ei tule,vain kun päättää niin.Se ei ole sisäsyntyinen itsestäänselvyys.Ei tällaisella lapsuuden taustalla,kuten minulla.Ei nyt,kun opettelen seisomaan ilman maata jalkojen alla.Siinä huterasti seisoessa, se maa on yhtäaikaisesti  jollain myöskin kasattava sinne alle.Ei se ole helppoa. Kuten voi kuvitella, ei siitä selviä ilman ruhjeita. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on kotiin päin.

Kuvittelen luottavani,usein ja paljonkin.Kunnes huomaan,että vips vaan,joku sanoi jotain tai tapahtui jotain,ja siinä sitä ollaan.Vetäytymässä yksinäisyyteen,koska haavat on pakko nuolla yksin.Ei niitä voi ”viholliselle” paljastaa,sehän tökkää samaan paikkaan uudelleen.Tai sitten saan hävetä säälittävää heikkouttani ja se on sietämätöntä.

Selviytymistä tämäkin.. 

Pakko kyseenalaistaa.Kaikki.Olen terve,mutta en perus…ja koska olen ahdistunut,koska pelkään,koska olen heikko,ahdistelen itseäni myös ei-niin-ruusuisella tulevaisuudella terveydenkin puolesta.Suojelen sillä itseäni.Koska nyt ei kestä rymähtää liian korkealta.Ilmeisesti helpompi elää peläten pahinta yksin.Ehkä välttyisi suurilta pettymyksiltä eikä kukaan muukaan pettyisi.Joopajoo.

Tässä väliin luen tätä tekstiä ja mietin,saisiko siihen jotain sisältöä…

En saa siitä kiinni. Se karkaa. Teksti.

Tuolla asenteella,kukaan toinen ei voi koskaan tuntea minua täysin.Kuka onkaan,tulee torjutuksi,tuntee itsensä hyödyttömäksi.Ja lopulta vetäytyy.Ja olen yksin.Kuten olen tottunutkin.Kuulostaa hyvältä,helpolta ja sopivalta?Tuttu turvallinen kaava?Ei.En halua olla yksin.

Pitää uskaltaa päästää irti siitä ahdistavasta tunteesta joka suorastaan ruokkii kaikkea negatiivista.Se alkutunne,se mistä kaikki johtuu,se perinpohjainen.Se turvattomuus.

En ole enää lapsi.Kaikki on hyvin.Kukaan ei uhkaa eikä ole mitään pelättävää.Olen turvassa.Vaikka olisin yksin.

Sitten tulee ahdistus.

Pitää antaa sille tunteelle lupa olla.Se saa olla ja se kuuluu asiaan.Kun se saa olla,se irrottaa otettaan,niin että veret kiertää hiukan paremmin.Pitää vain uskaltaa luottaa,että kaikki on hyvin.Etenkin, jos ei millään pysty perustelemaan,miksi juuri tässä hetkessä ei olisi kaikki hyvin.Pitää hengittää.Pitää ymmärtää,mistä se reaktio on saanut alkunsa ja palata takaisin tähän päivään,jolloin on turvallinen aikuinen itse itselleen.Kukaan tai mikään ei uhkaa.”

7 kk myöhemmin

Oijjoi, olipa mukava, että edes tuon verran sain itsestäni irti alkuvuoden kaaoksessa.Kaikki sanat olivat hukassa, pää tyhjää täynnä. Ei mitään. Tai sitten ääriään myöten niin täynnä kaikkea. Aistit tukossa.Kirjaimia päällekkäin ja väärinpäin. Oloa kuvaa joiltain osin hirveän hyvin elävältä haudattu.

Mutta.

Joiltain osin tuo oli myös henkiin heräämisen aikaa. Niin hieno asia kuin sen voisi kuvitella olevankin, se ei todellakaan ole kivutonta. Puhumattakaan työmäärästä, jonka se teettää. Siihen innostuksen ja angstin sekoitukseen lisätään sekaan hyvin paljon kärsivällisyyden harjoittelua. Se ei ole ollenkaan simppeli yhtälö. Eikä valmistu pitkään aikaan. Eteenkään, jos ainesosat eivät kuulu henkilökohtaisiin hyveisiin..

Joku taso on silti suoritettu. Sanat tulee. Ei enää tyhjiä sivuja 😀 Löydän kyllä itseni, kärsivällisyys palkitaan.

Ennen kaikkea, tiedän mitä teen ja mitä haluan.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu enemmän, kuin koko puoleen elämään. Siltä se ainakin tuntuu. Niitä minun täytyy puida vielä paljon lisää. Mutta ei se mitään. Nythän on sanat 🙂

 

Unohtumattomat ihmiset


Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet