Tunteet syvällä sinisessä

Viime yönä sukelsin.Täydellinen syöksy siniseen veteen ja siitä pohjaan.Mikä valtava nautinto!Nousin sieltä pintaan, vain sukeltaakseni uudestaan tuonne toiseen maailmaan.

Paljon syitä onneen

Olen ollut tällä viikolla ahdistunut ja alakuloinen.Kaikki on niin hyvin,kuin vain voi kuvitella.Syy on siis ollut täysin mysteeri.Minunhan pitäisi olla onnellinen siitä,että pääsin töihin.Onnellinen siitä,että olen pysytellyt kuntosaliohjelmassa töistä huolimatta ja saanut nyt uudenkin ohjelman,kolmivaiheisen sellaisen.Onnellinen siitä,että terveys on ollut todella hyvä.Onnellinen siitä,että kuukauden päästä minulla on ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni toisen opistolaisen kanssa.Onnellinen myöskin siitä,että lapsellani on ollut hienoja kokemuksia ja harrastuksensa.Ja edelleen onnellinen siitä,että Hän on uimataidottomana haastanut itsensä uimaopetteluun tavoitteena uida kilometri.Onnellinen siitä,että Ystäväni selvisi munuaiskasvainleikkauksestaan ja toipuu.Olen näistä kaikista asioista ja monesta muustakin todella ylpeä.Mutta.Nyt en tunne mitään.

Koteloituminen

Tapahtumat ja menemiset alkaa vilistä ohi.Alan tuntea itseni robotiksi,joka ei osaa nauttia enää hetkestä.Tai pitäisi kai sanoa,ettei ehdi.Haluan välttää aikuiskontakteja,koska olen kylmä.Jos puhelin soisi,en todennäköisesti vastaisi,koska jutustelu minun osaltani olisi kuivakkaa murahtelua.Töissä kyllä osaan esittää roolini hyvin,läheisille en osaa.Tätä on tässä kestänyt loppuviikon,ehkä neljä päivää.Onneksi kukaan ei ole soittanut.

Ei tämä outoa ole.Tuttu tunne,josta hyvin usein selviän laittamalla luurit päähän ja hautautumalla musiikkiin,lukemalla kirjaa tai katsomalla leffoja yksin yön pimeydessä.Se herättää ne nukkuvat tunteet,sitten aikanaan.Nyt ei kiinnosta musiikki tai muukaan.Haluaisin tunteeni takaisin vaihtoehtoisella konstilla.Sekin olisi mukava tietää,mikä ne vei??

Oman itsensä huonoa seuraa

Olo on turta.Järki näyttää kyllä asioita ja aiheita,joista voisin olla tyytyväinen ja rauhallisin mielin.Odotin kovasti nyt alkavaa viikkoa,koska saadaan olla ihan koko perheellä kotona,lomalla.Nyt kuitenkin pelkään sitä.Pelkään mahdollisesti tulevaa tilannetta,jossa olemme kaikki rauhassa kotosalla tekemättä mitään.Yhtään mitään.Jaa miksikö?No siksi,että joutuisin kohtaamaan ehkä omat ajatukseni siinä paikoillaan vellovassa rauhallisuudessa,jossa ei tapahdu mitään.Kuulisin itseni liian lujaa.Ja joutuisin selittämään itseäni toisille.

Siitähän minulla ei ole aavistustakaan,mitä ajatuksistani kuulisin.Kun kaikki on hyvin.

Tänään taas katselin ulos ja mietin,miksi ei sisällä tunnu mitään.Miksi energia ei virtaa onnellisena kaikesta siitä,mitä on odotettavissa,siitä mitä seuraavaksi tehdään?Näin puut,mutta en nähnyt.Samat puuthan ne siinä…Mietin,mikä olisi se tunne joka ensimmäisenä nyt tulisi?Kyynel.

Halusin tuntea kyyneleet poskilla.Halusin tuntea miten ne kirvelevät silmiä.

Siis mitä?!Miksi ihmeessä se olisi se tunne,jonka ensimmäisenä tähän haluaisin??Surullisuus?En löytänyt mitään syytä.

Huitaisin kädelläni koko tunteelle,järjenvastaista.

Päivän tunne!

Tämän päivän uintiharjoitukset oli ehdoton kohokohta.Sillä aikaa,kun Hän oli saamassa uintiopetusta,minä vietin laadukasta aikaa lapseni kanssa.Hänkään ei osaa uida,mutta oppi sukeltamaan todella hyvin.Itse en ole mikään teknisesti taitava uimari,mutta rakastan sukeltamista.Se riemu lapseni silmissä joka kerta,kun hän oli sukeltanut heittämäni esineen,oli minulle tuplailo.Me jaoimme saman tunteen.Meillä oli todella hauskaa yhdessä keskellä ihanan sinistä ja lämmintä vettä.

Niinpä mietin,että ehkä tämä tästä.Olen tuntenut hyvin vahvasti jotain,joten kivikausi on päättymässä.

Ja taas niitä syitä etsitään..

Kaikki palasi kuitenkin ennalleen kotiin palattuani.Turhautumista,kun ei tiedä mistä tämä johtuu.Hän ehdotti,että on ollut paljon negatiivista viime aikoina,ehkä se huono olo tulee jälkijunassa?Itse sanoisin ensimmäisenä,että nyt on liikaa järkähtämättömiä päätöksiä ilmassa.Sali,liikunta,ruoka,sokeri,tupakointi ja siihen tuli vielä uusi arkirytmi työn kanssa.Olen asettanut itseni melko tiukkoihin haalareihin ihan yhtäkkiä.Nautin niistä kaikista onnistumisista tietenkin.Mitään niistä en vaihtaisi!Ne ovat kaikki positiivisia asioita!

Ei mikään huono puhelu?

Tänä iltana lapsukaiseni halusi soittaa mummulleen pitkästä aikaa ja niin päädyin tietysti minäkin juttelemaan hetkeksi äitini kanssa.Luurissa oli todella väsynyt ihminen puolisonsa syöpähoitojen jäljiltä.Pelkäsin,etten kivenä osaa nyt sanoa mitään,mutta ilmeisesti jotkin asiat tulevat selkäytimestä.Selvisin joten kuten.Siinä kohden,kun kerroin miten hienosti pikku versoni sukelsi tänään ja äitini kiirehti siihen vastaamaan välittömästi,että ne on mummulta perityt geenit..Siinä kohden alkoi tajuntaani tulla jotain omaan olooni liittyen.Äiti jatkoi jälleen kerran tarinaansa siitä,kuinka hänellä on poikkeuksellisen suuret keuhkot ( ai…eikös se ollutkaan minun isäni,jolla ne suuret keuhkot oli mitattu??..) ja hänellä on ihan uimamaisterin paperitkin..ja niin edelleen..Yritin kyllä väliin mainita,että tarviiko sen jälleen niin kaukaa periytyä?Voihan se periytyä suoraan minultakin?Ei.Kun joskus asiat periytyvät sukupolvien takaa,hyppäävät jonkun yli.Jaha…:D

No.Ärsyyntyneestä fiiliksestäni selvittyä,tajusin että vaadin edelleen itseltäni paljon.Siksi,koska minulta on aina vaadittu paljon,eikä sekään ole riittänyt.En oppinut hyväksymään itseäni ja tekemisiäni lapsena. Onnellisetkin reaktiot kiellettiin,koska ne olivat liian rajuja kuulema.Olen tuota asiaa koittanut tietysti paljon käsitelläkin.Itsensä ymmärtämistä ja anteeksi antamista.Uusien tunteiden löytämistä.Pitäisi nähdä,että vähempikin riittää aivan mainiosti.Perfektionismi on rankka asenne kannettavaksi.

Suorittaminen

Siitä huolimatta näyttää siltä,että edelleen ajaudun suorittamaan.Taistelen itseni kanssa.Huomaan hokevani itselleni useasti,että pystyt kyllä.Jaksat vielä.Tee oikein.Nautinto ja oman itsensä tunteminen,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,jäävät toissijaisiksi.Tunteet väistyvät taka-alalle,vain ärtymys nousee pintaan,sitten kun tekeminen pysähtyy.En ole itselleni kuitenkaan sanallisesti enää julma,kuten joskus.Olen tyytyväinen tekemiseeni,mutta en repsahduksiin.Ja niitä pelkään jo ennakkoon,vaikkei niitä vielä olekaan.En salli sitä,että lipsuisin yhtään missään.Eli käytännössä täydessä haarniskassa mennään,kaiketi niin kauan,että kaatuu.Eikä sittenkään tunne mitään.

Ei ihme,että syksyisin työttömäksi jäädessäni,tunnen vahvasti löytäneeni itseni uudelleen.Minulla on silloin aikaa niille asioille joista pidän.Aiemmin olen hylännyt sujuvasti kaiken harrastamisen työn ajaksi,koska aika ja jaksaminen ei ole riittänyt.Nyt olen ajatellut yrittää toimia toisin,etten hukkaisi itseäni.Vai onko tämä nyt se toinen konsti hukata…No,kun on ääripäät löydetty,kai se keskitie siellä jossain on.

Tunne

Kirjoittamallakaan en saanut tunteita tulemaan lähemmäksi.Ainoa ajatus…

Ihan pian pääsen uudelleen uimaan ja saan mahdollisuuden.Hypätä korkealta suureen,syvään siniseen.Olen syvällä ja katson,miten vettä on joka puolella.Sitä on niin valtavasti.Rauhallista.Olen yksin.Sukellan pohjaa pitkin eteenpäin ja ihastelen sitä, miltä kaikki kuulostaa ja miten sinistä kaikki on.Kaikki on tyynesti paikallaan,ja silti veden kulku iholla on kaunista tanssia.Toinen maailma.Vesi on ympärilläni pehmeä.Se on turvallinen,mutta silti villi.Joudun hakemaan oman reittini sen keskellä.Istahtaisin paikalleni hetkeksi sen kaiken rauhan keskelle,jos vain happi riittäisi.Nousen pintaan,palatakseni ihan pian uudestaan.Ainoa ajatus,joka saa kyyneleet tulemaan.

Ehkä lepään ajatuksessa hetken…Hengitän.Tulevasta viikosta olisi kyllä mukava osata nauttia.

Allerginen suorituksille

Olen tehnyt paljon töitä sen eteen,että voisin olla terveesti itsevarma ja tehdä sen puitteissa mitä haluan.Ihan perussettiä,kuten koulutus,työ ja harrastukset.

Leimautuminen

Lapsuudessa luokallani oli oppilas,joka oli hyvä kaikessa.Todistus oli aina sen mukainen,erinomainen siis.Jossain vaiheessa hän alkoi kärsiä siitä,kaikki kun ystävällisesti muistuttivat häntä siitä kauniilla nimityksillä kuten ”opettajan lellikki”.Hän halusi eroon siitä leimasta.Niinpä hän liimasi kaikkien nähden opettajan tuolin sekä kirjan kiinni.Tietysti tekijä paljastui.Tämä oppilas kertoi,että hän oli paineissaan yrittänyt olla jotain muuta kuin oli,vaikka hänellä oli todella monta kaveria.Asiasta keskusteltiin ihan koko luokan kesken ja se oli opetus meille kaikille.Erilaisuus tavalla tai toisella oli ok.Itse en vain sitä siinä luokassa koskaan tuntenut,ehkä se oli väärää erilaisuutta?Tuskin.Nykyään ymmärrän sen ymmärtämättömyyden.

Vaikken ollut huippuoppilas,minulle kasvoi silti poikkeavan leima otsaan.Se lähti kai varmaan jostain siitä,kun opettaja sanoi ettei moni pysyisi niin hyvin perässä oppiaineissa,niin valtavalla poissaolomäärällä.Kotona äiti odotti aina täydellistä suoriutumista,jälkien siivoamisesta,ruokailusta,kotiintuloajoista ja hänen elämänsä maailman tappiin asti-arvostamisesta.Missään noista ei ollut liikkumavaraa.Kotiintuloajasta 5-10 minuuttia myöhässä ja lopputulos oli selkäsauna ja viikon kotiaresti.En oppinut siltikään.Ulkona oli pakopaikka,enkä olisi millään jaksanut tai halunnut mennä kotiin.Leivän murut iltapalalta pöydällä ja lopputulos oli herätä selkäsaunaan, kun äiti saapui yöllä baarireissultaan kotiin ja löysi ne.Tai kun viimein annoin pahan oloni purskahtaa pintaan,lopputuloksena läimäytys, kun itku ei loppunut äidin mielestä ajoissa.Yritin parhaani.

Koulussa tietysti piti antaa kaikkensa ja pitää yllä opettajan oletusta siitä,että pärjään kyllä.Yläasteella koulupsykologi vahvisti kannustamalla tätä suoriutumista ja vahvuutta.Hän ei tarkoittanut sillä tietenkään mitään pahaa.Olen sitä mieltä,että silti selviytyjä-leima painaa joskus liikaa.Se ei jätä vaihtoehtoja.Se on tiukka ohje siitä,että kaikesta on suoriuduttava loistavasti.Vähempi ei riitä,se ei ole mitään.Minusta tuli itseäni ja ympäristöä alituisesti analysoiva.Eläminen jäi sivuun.Ei tietenkään pelkästään leiman takia,vaan myös kotona vallitsevien arvaamattomuuksien vuoksi.Se oli selviytymistä,oppia ennakoimaan tulevaa jopa pöydällä olevien esineiden asennosta.Perfektionismia ongelmien välttämiseksi.

Kokovartaloskannaus

Tänään törmäsin tuohon ajatukseen.Olen vapautunut sen verran,että pystyn jännittämättä käymään laulutunneilla.Uskallan tehdä jopa virheitä 🙂 Tuosta kiitos positiivisen asenteen omaavalle opettajallekin!Hän kuitenkin sanoi SEN tietämättään tänään.”On hienoa,että osaat ANALYSOIDA omia tuntemuksiasi.”Sehän on suorastaan jo kirosana,analysoida itseänsä!!En jaksaisi kuulla sitä nyt.Teen sitä koko ajan.Olen joskus terapiassa käydessäni,saanut ohjeen olla tekemättä sitä niin paljon.Siinäkin oli opetteleminen,löytää se itseanalysoinnin ja suorittamisen sekä niiden vastakohtien kultainen keskitie..

Ms-tauti toi itseanalysoinnin rankasti takaisin.Kokovartaloskanneri on päällä heti aamusta.Miltä tuntuu?Missä tuntuu?Miten tuo tuntemus selitetään?Mistä tämä johtuu?Mitä tälle voi tehdä?Ja liuta muita kysymyksiä pitkin päivää.Onneksi se on jo helpottamassa.Silti jäljellä on sen verran,että opettajan lausuma kirosana osui.Osumaan saattoi vaikuttaa myös alkujaan hankalampi päivä.Aloin miettiä pianotuntejani.Siitä on tullut pelkkää suorittamista.Alunperin minun piti vain viattomasti harrastaa sitä!?Laulutunneista en haluaisi suoriutumista.Haluan nauttia siitä mitä teen,ihan kevein mielin.Miten suhtautuisin,että se aina pysyisikin niin?

Allerginen…

Nyt olen soittanut pianoa 12 vuotta.Soittotunnit keskittyy aina tulevaan tasosuoritukseen tai johonkin välietappiin.Toisaalta se on aktivoiva ja tehokas tapa oppia ja mennä eteenpäin.Tämän kevään viimeinen suoritus saa minun osaltani silti jäädä viimeiseksi.Halusin alunperin vain soittaa,oppia vähän jotain siihen avuksi.Ajan kuluessa en saanut soittamista onnistumaan tarpeeksi hyvin.En oikeastaan koskaan soittanut,niin kuin halusin.Minulle oikeat sormitukset tai käden asento eivät olisi olleet niin olennaisia.Tietysti tosissaan ammattia soittamisesta hakevalle,ne ovat suureksi hyödyksi!Minä en sisäistä sitä tarpeeksi hyvin ja haluan vain harrastaa.Kuluneen 12 vuoden aikana,olen analysoinut omaa motivaatiotani,fysikkaani,korviani ja jännittämistäni.Nyt alkaa tuntumaan siltä,että se riittää.Olen allerginen.Liian paljon negatiivisia tuntemuksia HARRASTUKSESTA.Olen mukavuudenhaluinen 🙂

Joku joskus suositteli piirtämistä opiskelemaan.En helvetissä mene!Ikinä!!Onpahan edes yksi asia,jossa kukaan ei tule kertomaan miten tehdä paremmin tai kokonaan toisella tavalla.Kukaan ei tule vaatimaan miten nopeasti teoksen pitäisi olla valmis.Puhumattakaan,että joutuisin piirtämään jotain jota en halua.Minun ei tarvitse stressata,jos vaikka haluan jättää keskeneräisen työn hetkeksi sivuun.Piirrän itselleni ja se riittää,saatan olla jopa ihan tyytyväinen 🙂

Tauko paikallaan

Suorittamiset saa nyt siis jäädä taka-alalle minun elämässäni.Siiheksi,kunnes tajuan,etteivät ne määrittele minua ihmisenä.Ne eivät ole olemassa vahingoittaakseen minua tai antamassa tietyn ihmisarvon.Minun elämäni ei ole suorituksen laadusta kiinni.Ehkä joskus tuntui liikaa siltä.Elämä oli kokonaisuudessaan suorittamista.Jospa keskityn nyt elämään elämääni ilman ms-leimaa,alkoholistinlapsi-leimaa,insestin uhri-leimaa,selviytyjä-leimaa,masentunut-leimaa,pianisti-leimaa,työtön-leimaa ym.ym. Olisinkin vain ihan ihminen,ilman mitään leimoja! Nauraisin omille virheilleni.Nauttisin siitä mitä teen.Ei se saa olla niin vakavaa.Jos ajattelen itseni johonkin noista edellä mainituista leima-kategorioista,olen rajattu.Maailma näkyy, vain sen leimakuplan hämystä.Se määrittelee minut joksikin(esim. alkoholistin lapsi=auktoriteettipelko?,työtön=mihinkään kuulumaton?,tarpeeton?),ehkä sellaiseksi jota en halua olla.Jätän rajaukset pois ja otan mahdollisuudet avoimin mielin vastaan.Jossain vaiheessa varmasti löydän sen todellisen ja hyvän pointin joka suorittamisissa on 🙂

Kaikki ihmiset suorittavat,on pakkokin.On opiskelut,koti,työt ja harrastukset.Toiset osaavat suorittaa keveästi ja toiset panostavat kaikkensa.Tuskin on yhtä ainutta oikeaa tapaa itse suorittamisasenteeseen.Ajattelisin kuitenkin niin,että kaikille tyyleille yhteinen ajatus olisi itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.On tehtävä se oma parhaansa ja oltava itselleen armollinen.Joskus voi antaa olla,edes hetken,mikään ei vielä siihen kaadu.Itseään voi onnitella saavutuksista.Mikä olikaan se tärkein juttu elämässä?Sitä kannattaa aina välillä miettiä.

Follow my blog with Bloglovin