Eipä koskaan tiedä,mitä tunnin päästä tapahtuu


Kylläpä kertyi kirjoitustaukoa!Selitykseksi riittänee työt.Mutta sitten tuli pari muuttujaa matkaan…

Alkuperäinen tarkoitus oli olla hyödyksi ja antaa toisille ehkä jotain.Hyvillä mielin otin toimittajaan yhteyttä,joka ilmoitti hakevansa haastateltavaksi henkilöitä joilla on kokemusta insestistä ja siihen liittyvästä oikeusprosessista.

Mietin,että nyt kun elämä on kohtuu tasaista,tämä tuskin on minulle muuta kuin hyödyksi.Kerrata ja avata jälleen vanhat asiat.Niinpä päivä ennen sovittua tapaamista,kaivoin vanhat oikeudenkäyntipaperit varastosta ja luin ne läpi.Olihan se hurjaa.Mietin,että onnekseen isä ei ole elossa enää.Äidin kohdalla päätin pitää taas pidemmän tapaamistauon.Olin aika intensiivisesti palannut hetkeksi menneeseen ja päätin soittaa kaverille ja jutella muista asioista,tuodakseni itseni tähän päivään.

Se oli yllättävän haastavaa.Pitkästä aikaa.Käydä läpi ne vanhat asiat.

En tiedä käynnistinkö tässä nyt jonkun tapahtumakierteen 😀 (En tietenkään,tää yritti olla vitsi…kun ne on olleet viimeaikoina vähissä).Silloin kun alkaa tapahtua,sitä vaan sitten tapahtuu.Ottanette huomioon,etten voi tähänkään kaikkea kirjoittaa,mutta puran nyt edes osin.

LOPUN ALKUA

Intensiivipäivän jälkeen illalla sitten puhelin soi.Äitihän se siellä.Hyvin hädissään ja itkuisena.Hänellä oli tarve päästä seuraavana päivänä (tämä siis oli se toimittajan kanssa sovittu päivä) tunnin matkan päässä olevaan sairaalaan,jossa hänen miehensä oli hoidossa syövän vuoksi.Miehen tila oli käynyt kriittisenä.Kyllä siinä piti ajatusta kelata aamuisen menneiden kaivelu-tuokion aiheuttaman vihan jäljiltä ja hakea ihminen jostain aivojen syövereistä kehiin.Olipa ollut kuinka hirveä ihminen tahansa,minun ei tarvitse elää samalla tavalla,kosto ei ratkaise mitään.Niinpä lupasin käyttää häntä miehensä luona.Olla ihminen hänelle.Hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.Meidän vaan oli lähdettävä aikaisin aamulla,että ehdin takaisin toimittajan saapumiseen.

Niinpä lähdettiin seuraavana aamuna.Koko matka meni keskustellessa syövän aiheuttamista mielialamuutoksista,omaishoidon vaikeudesta ja tilanteen pelottavuudesta.Ei se ole helppoa.Ei.

Sairaalassa sitten kokoontuivat lääkärit ja hoitajat käymään tilanteen läpi meidän kanssa ja siinä vaiheessa tajusin ja kuulin,ettei selviytymismahdollisuutta ole.Katsoin äitiä,joka näytti siltä ettei hän tajua.Täysin ymmärrettävää.Katsoin miestä,hän tajusi hetken,mutta halusi olla kohtaamatta asiaa sen enempää.Minä tunsin olevani suuren asian edessä.Ihmettelin sitä voimaa,joka ihmisten mielessä saa plokkaamaan tiedon elämän päättymisestä.Ja kuitenkin,sen tiedon näki,siitä miehestä.Se oli pysäyttävä hetki.Minne elämä katoaa.

Niine tietoineen sieltä sitten lähdettiin.Potilas jäi voimaan hyvin ja odotteli siirtoa lähisairaalaan.Takaisin tulo sujui äidin kanssa samoissa merkeissä.Tosin hieman väsyneempänä,koska oli nyt nähnyt miehensä ja pelko pahimmasta ei ollut tapahtunutkaan vielä.Raskas tunne oli omassakin rinnassa,äidin puolesta ja sen miehen puolesta.Kuitenkin minun ajatukseni alkoivat pikku hiljaa lipua kohti toimittajan tapaamista,josta äiti ei tietenkään tiedä yhtään mitään.

JOKA VANHOJA MUISTELEE,SITÄ TIKULLA SILMÄÄN

Toimittaja vaikutti ihmiseltä,jonka kanssa tulee hyvin toimeen.Oikein reipas asenne,siitä minä pidän.Sellaiselle ihmiselle on helppo puhua 🙂 Äkkiä vierähti neljä tuntia.Kaikki kuvaukset isästä ja tekemisistä.Rikosilmoituksen tekeminen ja oikeudenkäyntiprosessi.Miltä mikäkin tuntui.Äidin todistajan lausunto…No eihän ne mikään hyvältä tuntunut.Tuskaa ja yksinäisyyttä.

Illalla oli hieman jyrän alle jäänyt olo ja tajusin,etten enää tajua mitä tänään on tapahtunut.Etenkin suhtautuminen äitiin menneessä ja nykytilanteessa tuntui ”hieman” sekavalta.Ensin täyttä vihaa ja sitten yhtäkkiä ihmisyyttä ja ymmärrystä.Omien tunteiden rajojen hakemista.Suosiolla ajauduin omaan pakomaailmaani musiikin pariin ja toivoin,että uni korjaa.

JÄLKIPUINTI

Lopulta meni koko loppu viikko aika ahtaissa merkeissä.Eniten ahdisti se,että olin luvannut soittaa äidille,mutta tajusin etten PYSTY.Ajatuskin,että minun PITÄÄ soittaa hänelle,alkoi puristaa niin ettei happea saa.Traumaattinen stressireaktio.Jälkeen päin kuulin,että sellainen on oikeasti mahdollista saada tietystä ihmisestäkin.Tuossa tilanteessa käytin sanaa vielä puolivitsillä.Jouduin päättämään selkeästi,etten soita.Se helpotti.Ja kyllä,minulla on oma perheeni ympärillä.En ole siis yksin,saan muutakin ajateltavaa.Mutta deep inside…olen yksin.Eikä se haittaa.Se on minun selviytymistäni.

JA MITÄHÄN…..

Alkoi uusi viikko ja se osoitti merkkejä paremmasta.Painava mieliala alkoi väistyä ja ajatukset siirtyä kevyemmin nykyhetkeen.Kunnes.

Alkoi löytyä ruumiita.Kuvittelin tulleeni hulluksi,kun liitin erään hyvin tutun henkilön näihin tapahtumiin.Mietin,ettei minulla ole mitään syytä miettiä,että kyseinen henkilö liittyisi juttuun mitenkään.Mielettömän vilkas mielikuvitus vain.Enkä katsele edes dekkarisarjoja.

Hyvin pian selvisi,että pahat epäilykset olivat osuneet oikeaan.

Ei sellaista pahuutta voi käsittää keneltäkään.Eikä tarvitse!Mutta sille ei voi mitään,miten aivot suttaa,kun tuntee henkilön hyvin (ainakin omasta mielestä),eikä vaan saa kuvaan sopimaan mitään sellaista.Ei,vaikka kaiken purkaisi atomeiksi ja kasaisi uudelleen..ja uudelleen ja taas purkaisi.Sitten tulee viha.Ja heti perään petetyksi tulemisen tunne.

PURKAUS

Miten joku voi tehdä jotain niin kauheaa!Viedä ihmisen hengen!Kuka siinä oikein kuvittelee olevansa!!Millä oikeudella!Ja kävikö mielessä omaiset ja läheiset?!Kuinka musertava tilanne se perheelle on…Entä tekijä?Katuuko?Selviääkö hän,kun tajuaa mitä tuli tehtyä..Mikä vei hänet tuohon pisteeseen?Miten helvetissä minä en huomannut mitään merkkejä koskaan?!Että se olisi jotenkin edes helpommin kuviteltavissa..Minua on huijattu.Minä olen tyhmä.Miten olinkaan täysi idiootti!!!Mitä muuta en ole huomannut?Onko mikään,minut itseni mukaan lukien,sitä miltä näyttää?

Alistunut hiljaisuus.

VANHA TUTTU

Siinä vierähti viikko tiedon muruja keräillen.Ja lopulta käynti kuulusteluissa poliisiasemalla.Sinänsä hauskaa,että poliisi oli tuttu vuosien takaa.Hän oli sama kuin jolle tein rikosilmoituksen isästä aikalailla tasan 16 vuotta sitten.Jos nyt niin voi sanoa,mutta mukavaa että hänkin muisti minut.Siinä vierähti pari tuntia heti aamutuimaan ja siitä sitten jatkoin suoraan töihin.Ihan vain kuullakseni,ettei tällaisista poissaoloista makseta palkkaa.No,kiitos vaan.Kansalaisvelvollisuuteni kuitenkin täytin.Olipa aika rankka työpäivä.

JA HYPPY SEURAAVALLE SIVULLE

Seuraava päivä menikin sitten laukkuja pakatessa.Huomenna oltaisiin jo lentokoneessa.Olimme varanneet ensimmäisen ulkomaan matkamme jo keväällä.Oli siinä hieman aivoissa keräämistä.Minusta tuntui,etten halua lähteä minnekään juuri nyt.Miksi juuri nyt?Kaikki.

Onneksi matka sujui hyvin.Pää tyhjeni ihan kaikesta edellisestä.En muistele tähän reissua enempää,koska en halua sen muistojen linkittyvän siihen kaikkeen paskaan mikä pyörii sen viikon ympärillä.

TOTUUDEN KOHTAAMINEN

Takaisin tullessa,en selvästi halunnut muistaa,mitä tänne oli jäänyt.Elämä silti muistuttaa.Kaikki alkoi taas pyöriä yhtenä mössönä päässä.Isä,äiti,insesti,poliisilaitoksella käynti,toimittajan tapaaminen,nykyiset ja menneet asiat sekaisin.Pari päivää reissun jälkeen,alkoi parisuhdekin kärsiä.Se on ihan ymmärrettävää.Minun tapani vaikeissa tilanteissa vetäytyä.Suojelen sillä itseäni,mutta myös toisia.Fyysinen kosketus saattaa aiheuttaa minussa liikaa tunteiden heräämistä,kun taas mieleni ei ole valmis ottamaan sitä vastaan.Mieli ei halua romahtaa lohduttaviin halauksiin,kun siihen ei ole vara.Eikä halu.Kulissit pitää pitää pystyssä.Lapsenkin vuoksi.Lapsi onkin ainoa joka minua voi lähestyä noissa tilanteissa.Lapsen ja aikuisen ero on selvä.Lapselle olen aikuinen ja hän tarvitsee minua.Vetäytymisellä suojelen kuitenkin myös toista aikuista,jos pelkään että romahtamiseni on hänellekin liikaa.Olenhan siinä jo aiheuttanut paljon kysymysmerkkejä ja epäselvyyksiä puhumattomuudellani ja sulkeutumisella.Ja ihan yhtälailla nämä asiat ovat mietityttäneet myös häntä.Ja vaikka omasta mielestäni olen sen koko ajan tiedostanut ja pyrkinyt olemaan läsnä hänellekin,kysynyt mitä näistä ajattelee,minäkin olen tarvinut oman loukkoni jossa levätä.

Kapasiteetti ei riittänyt käymään läpi sinä päivänä enempää suhteeseen tullutta säröä.Ei vain jaksanut.Onneksi myös toinen sen ymmärsi.Silti se jäi painamaan.Kodistakin tuli ahdistava paikka,kun tiesin että on selvittämättömiä asioita.Niinpä parin päivän päästä tilanne palasi ratkomaan parisuhteen ongelmaa.Vaikkakin väsyneenä,mutta hyvässä hengessä.Siitäkin huolimatta,että mielipiteet törmää ja kiertää kehää.Se osaa olla turhauttavaa.Ymmärrystä pitäisi riittää sinne ja tänne.Siinä iltamyöhällä keskustellessa,puhelin soi.

VIIMEINEN? NIITTI

Äidin mies oli kuollut.Rauha hänelle.Hyvä näin,sillä nyt kaikki kivut niin fyysiset kuin henkisetkin,ovat poissa.Ehkä tässä kohden on viisain jättää kertomatta,mitä mieltä olin äidin puhelusta noin muuten.Sitä kesti kaksi tuntia.Minun mieleni on solmussa kaikesta edellisestä.Äidin mieli on solmussa kuolemasta ja sitä edeltävästä omaishoitoajasta.Joten mitään järkevää tuskin kannattaa edes odottaa.

Seuraavana päivänä varasin ajan kriisiapuun.Jota nyt ei sitten ollutkaan paikkakunnalla järjestettävissä kovin helpon kuuloisesti.Kävin siellä ja päätin,että se yksi kerta riittää.Siitä oli se hyöty,mitä puhumisesta yleensä on.Se on hyväksi.Saan kyllä lukkoni auki ajan kanssa itsekin.Mutta kyllä tähän reiluun kuukauteen,on aika paljon sopinutkin.Nyt saisi alkaa pieni suvantovaihe,niin olis taas valmis uuten erään.

OLEN VAIN IHMINEN JOKA HALUAA SELVIYTYÄ

Nyt olen väsynyt.Parisuhde on sentään selvitetty taas hyvin päin.Onneksi ms-tauti ei ole isosti reagoinut tähän stressin määrään.Vielä.Mutten ala sitä pelkäämään.Tulee jos tulee.Sopiihan tähän vielä :”D Koitan tässä taas soitella äidille ja löytää kultaisen keskitien yhteyden pidossa.Pitäkää kuinka julmana haluatte,mutta näin se vain on.Parempaan en pysty.Selitykset siihen löytyy vanhemmista teksteistä.



Mainokset

Asenne ratkaisee


Meistä jokainen pelkää jotakin.Me pelkäämme,että emme saa töitä tai jo olemassa oleva työsuhde ei jatku.Me pelkäämme terveyden menettämistä.Me pelkäämme lastemme tulevaisuutta.Me pelkäämme taloudellista tilannetta.Pelkäämme läheisten puolesta.Pelkäämme luonnon katasrofia.Pelkäämme omia ajatuksiamme.Pelkäämme,koska emme osaa lopettaakaan sitä.No,en tiedä teistä,mutta minä pelkään löytäväni akvaariosta pian lisää kuolleita kaloja,koska löysin eilen yhden…Median otsikot aiheuttavat pelkoa.Muulla tavoin medialla tuskin markkinoita olisikaan.Ihmisiä kiehtoo pelko.

Outo tunne

Minä väitin nuorempana,etten pelkää mitään.Mikäli luette/olette lukeneet blogini alusta asti,huomaatte varmaan että elämäni oli pelkoa,täynnä.Pelkoa väkivallasta,pettymisestä,koulupoissaoloista,riidoista,ympäristön arvaamattomuudesta,tulisinko kiusatuksi taas ja ennen kaikkea pelko siitä miten selviän kaikesta.Olin lapsi,jolle kukaan ei opettanut miten pelkoa käsitellään.En edes tiennyt sen olemassa olosta,koska se oli itsestäänselvyys.Kun kerroin äidille pienenä,että olen stressaantunut,hän kielsi sen jyrkästi.Se ei ollut hänen mielestään mahdollista.Uskoin kaiken mitä äiti sanoi,kuten myös mitä muut aikuiset sanoi.Esimerkiksi etäiseksi jäänyt opettaja,joka kertoi kaikille ettei kotona tarvitse kenenkään pelätä.No sepäs selvä sitten.Ajattelin,että on siis väärin jos kotona pelottaa.Sitä en osannut ajatella,että se olisi täysin normaalia mikäli olosuhteet antavat pelolle aihetta.

Välikommentti..vailla faktaa

Alunperin pelko liittyy ihmisten hengissä selviytymiseen,kun mennään melko reilusti ajassa taakse päin.Pelkojen syyt olivat silloin luolamies-aikaan aivan toiset kuin tämän päivän ihmisellä.Minähän en näistä paljon tiedä,mutta uskoisin,että kun lapsen tunnemaailma on vasta aluillaan ja kehittymätön,hän kokee pelottavat asiat sillä ns. alkukantaisella tavalla,joka liittyy täysin hengissä selviämiseen.Hengenvaarallisissa tilanteissa myös tietysti aikuinen tuntee sen pelon.En kirjoita tässä kuitenkaan siitä todellisesta pelosta,vaan siitä pelosta joka on turhaa,joka on mahdollista välttää,joka meillä joillakin aikuisilla on riesana.

Turvassako?

En siis lapsena pelännyt mielestäni mitään.Oikeastaan en edes osannut kuvitella mitä se pelko olisi,miltä se tuntuisi.Stressi,pelko ja muut sukulaissanat olivat minulta kiellettyjä.Kuvittelisin pian olevani jotain,mitä en ole,jos ajattelisin tuntevani niin.Niinpä en pelännyt soittaa tai mennä baareihin äidin perään tai äidin miehen perään käskettäessä.En pelännyt purra äitini miestä olkavarteen äitiä puolustaakseni.En pelännyt lähteä viikonloppuyönä kahden jälkeen pyörällä grillille,joka oli n. 3 kilometrin päässä keskellä kaupunkia.Grillin eteinen oli täynnä humalaisia ihmisiä,nuoria ja vanhoja ja he tuntuivat katsovan minua kummissaan.Nyt tajuan etten ihan kuulunut joukkoon,olin 9-vuotias ja kello oli n.02.00.Mutta siis grillille menin,koska äiti oli tullut kännissä kotiin ja hänen teki mielensä grilliruokaa.Alkoholin täyteisten öiden ja krapula-aamujen hyviä puolia myös minulle…Tein mitä vain pyydettiin,koska en pelännyt.Ainakaan en tiennyt pelkääväni.

Pelon tunne tutuksi

Onneksi nuo sanat,pelko ja stressi,ovat saaneet merkityksen.Se tapahtui sen jälkeen,kun pääsin kotoa pois.Ensin oli uskaltauduttava käyttämään niitä omalla kohdallaan,vaikkei omaksi ihan tuntenutkaan.Käytännössä se oli vain teoriaa,eli pelko sanaa käytin,kun järki sanoi, että olisi sen sanan paikka.Saatoin siis kuvitella sen melkein kuin jonkun toisen kohdalle,vaikkei se ihan niinkään tietysti ollut.Vähitellen itseluottamuksen kasvaessa,niistä tuli omien tunteiden kuuloisia sanoja.Tunne alkoi löytyä ja liittyi siihen sanaan.Lopulta ne olivat aika helppokäyttöisiäkin ja olin onnellinen löytäessäni tunteilleni kuvaavan sanan.Ensimmäinen kerta sai minut jopa hymyilemään,tunsin olevani normaali.En tuntenut olevani myöskään heikko tai mitätön,jos tunsinkin pelkoa.Vain täysin normaali.

Mistä se tunne tulee?

Aikuisena meillä on mahdollisuus hallita pelkojamme ja vaikuttaa oman stressitasoon.Lapsuudessani ja nuoruudessani olleet pelot ovat nyt mennyttä.Tiedän nyt mitä ne tunteet ovat ja minulla on mahdollisuus välttää niitä.Pelkoon ei hyödytä jäädä kiinni.Pelko tekee asioista usein suurempia,kuin ne oikeasti ovat.Se aiheuttaa ahdistusta,puristavaa tunnetta ja ilottomuutta.Ja mitä kaikkea muuta…

Pelkäsin,että äitini kuolee,jos en väkisin pidä häneen yhteyttä koko ajan ja silloin tällöin saarnaa hänelle alkoholin käytöstä.Sitten ajattelin,että entäs jos ei kuolekaan?Ei kuollut ja minä sain paremman elämän 🙂 Ms-tauti-diagnoosin saatuani,pelkäsin olevani ihan pian pyörätuolissa.En ole vieläkään.Pelkäsin,etten sairauteni takia jaksaisi viime kesää töissä.Jaksoin.Pelko vain teki noista kaikista aluksi hankalaa,vaikka mitään syytä ei ollut.

Carpe diem

Kontrollin tarpeeni oli suuri kotoa päästyäni.Parisuhteessa se ilmeni niin,että pelkäsin alituiseen,etten riitä tai toinen lähtee tai ei puhukaan tunteistaan totta.Toisen menot oli oltava minulla tarkkaan tiedossa.Oli pakko tietää tai tuli epäilys ja pelko.Luultavasti tämä pelko useimmilla aiheuttaa sen,että parisuhde kariutuu.Onneksi Hän oli sitkeä ja tuli jäädäkseen.Ja osasin ehkä selittää Hänelle vähän myös sitä,miksi minulla oli niin hankala elämä..Joka tapauksessa tuo pelko on turha painolasti ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.Nauti hetkestä.

Shit happens..

Kaikkea sattuu ja tapahtuu,se on elämää!Ikävillä asioilla on aina se hyväkin puoli ja siihen on hyvä keskittyä.Se voi tuntua hölmöltäkin,mutta minä uskon,että siinä se viisaus on.Negatiivisuus tukahduttaa ajatuksen juoksun ja vaikeuttaa elämää.Negatiivinen asenne estää näkemästä kaikkia mahdollisuuksia,sitä että elämään voi suhtautua toisinkin.

Kaikki lähtee meistä itsestämme.Omia tunteitaan ja ajatuksia ei tarvitse pelätä.Toisten ihmisten suhtautumista itseemme ei tarvitse pelätä.Me olemme juuri sellaisia kuin olemme ja se riittää,ihan varmasti.Ei tarvitse yrittää,väkisin,mitään.Pelko katoaa ja silloin näkee selvästi sen,mikä on aitoa,oikein ja juuri nyt.Näkee sen,miten turhaa on tuhlata tätä hetkeä pelolla.

Elämällä juuri tässä hetkessä,ilman pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu,vähentää stressiä ja tuo rauhallisuutta sekä iloa.Juuri tähän hetkeen,ihan nyt heti.Koskaan me emme voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.Minulla esimerkiksi on edelleen kaksi vaihtoehtoa sairauteni suhteen.Joko pelkään tulevaa,jota ei voi ennakkoon tietää,tai sitten en pelkää,koska sekin on mahdollista ettei ole mitään pelättävää.Kaikki eivät joudu pyörätuoliin tai tauti ei pahene pitkiin aikoihin muutenkaan.Minulla ei ole juuri nyt mitään pelättävää tai huolehdittavaa.Akvaariossa on vielä 22 elävää kalaa ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin.Tässä ja nyt,olen terve…tai no,ihan karmee flunssa 🙂

”Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu.”

-Norman Vincent Peale



Uudella vuodella voisi olla paremmatkin kujeet..


Onpa jännä nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan.En ole viimeisimmän, äidin luona kyläilyn jälkeen,ollut häneen yhteydessä.Sovittiin,että hän soittaa sitten, kun tulee uutta tietoa hänen miehensä syövästä.Mitään ei ole kuulunut,joten päätin itse soittaa tänään.Koskapa viime käyntini siellä jätti positiivisen kuvan,en osannut taaskaan varautua tarpeeksi tähän puheluun.Luurin päässä oli se toinen ”äiti”.Se joka ei kuuntele sitäkään vähää.Se joka puhuu kirjakieltä kuin puhuisi jollekin puolitutulle naapurille.Se joka esittää.Se jolla alkaa flunssa yhtäkkiä kesken puhelun,eli kun on juuri kertonut jostain vastoinkäymisestä ja muistaa yhtäkkiä alleviivata kaiken kurjuuden niiskauttamalla ja tekoyskällä.”Kun on vielä tämä flunssakin….Mudda kyllä minä bärjään..Köhköh..”Se saa kyllä sapen kiehumaan…Jos nyt joku sanoisi,että hän oli ryypännyt,uskoisin.Olen joskus kysynyt häneltä hänen lääkityksistään.Mitään lääkitystä ei kuulemma ole.Se ei siis selitä noita muutoksia hänessä.Mutta mistäpä minä tiedän.Alkoholin vaikutusta epäilen vahvasti.Hän on joko juonut tai sitten entinen alkoholin käyttö on jättänyt jälkensä.Narsistisia piirteitä hänessä on ollut aina.

Keho muistaa?

Olin oksentaa puhelun jälkeen.Äiti kertoi tuolla ärsyttävällä tavallaan,että tänään oli tullut tieto miehen syövästä,joka on nyt kurkunpäänsyöpä.Koitin kysellä hoitotoimenpiteistä,mutta luovuin aika pian,koska tekstiä tuli.Eikä siinä oikein ollut selkeää logiikkaa.Koko ajan tuntui,että joku tieto jäi välistä puuttumaan.Aloin huolestua siitä miehestä, joka joutuisi syöpänsä kanssa olemaan äidin hoteissa koko 7 viikkoisen sädehoitokuurinsa ajan.Tuon verran tulevaisuus oli jo selvillä.”Kun onhan mulla nuo viattomat nukahtamislääkkeet tuossa,eddä bysdyn nukkumaan stressini kanssa..köh..” En tiedä.Aloin voida todella pahoin,ahdistuin ja lopetin puhelun mahdollisimman lyhyeen.Kädet tärisi.

Surullisia uutisia

Syöpää tuntuu nyt olevan.Eräällä parhaista ystävistäni todettiin myös juuri eilen syöpä.Hoidon onnistumisesta ei ole takeita,mutta toivossa voi elää.Hänelle tukena oleminen on helppoa.Hän ottaa sen vastaan ja on oma kultainen itsensä,kuten vain voi olla surkean uutisen kuullessaan.Hän on oikeasti rohkea ja vahva ihminen.Hän kertoo tunteistaan avoimesti ja ottaa vastaan avoimesti.Tietenkin tunnen pahaa oloa ja pelkään hänen puolestaan.Se on kuitenkin eri tunne kuin äidin tilanteessa.Äidin kohdalla siihen sekoittuu stressi ja ahdistus..ja pakenemisen halu.

En ole vastuussa

Äidin kohdalla jälleen kerran mietin,miten olla yhteydessä.Ehkäpä kirjoitan itselleni muistilapun,jossa varoitan itseäni ja kehotan ennakoimaan tuon laatuiset puhelut.

Juuri nyt yritän saada mieleni rauhoittumaan.Jokin kertoo,ettei tuntemukseni nyt ole sen arvoisia,kehottaa antamaan olla.Minä en ole vastuussa aikusista ihmisistä.Minun on luotettava siihen,että he löytävät ratkaisunsa itse.Puhelun aikana tunsin valtavan stressiaallon pyyhkäisevän ylitseni,kun äiti kertoi psoriaasiksensa pahenneen paljon hänen miehensä diagnoosin myötä.Sitten tajusin kuinka turhaa se tuntemukseni on.Enhän pystyisi siltikään mitään tekemään.Kehotin siis äitiä ottamaan yhteyttä lääkäriin,mikäli iho-ongelma pahenee.Itsestään pitää myös huolehtia,vaikka miehen tilanne vakava onkin.Saatoin kuulostaa hieman kyyniseltä.

Opitun kertausta

Hieman ihmettelen silti,mistä tämä olo nyt tulee.Tunne,joka on ollut hyvin hallittavissa jo pitkän aikaa.Olen osannut varautua äidin kanssa käytyihin keskusteluihin ja jättänyt ne omaan arvoonsa.Jospa väsymys jälleen tekee tämän.
Oma stressini ja pelkoni ehti puhelun aikana käydä niin korkealla,että se aiheutti fyysisen reaktion.Niinpä nyt keskityn hengittämän syvään.Toisenkin kerran.Syvään.Katselen ympärille.Olen ihan omassa kodissani.Siellä missä ei tuon kaltaisia tunteita tule.Turvassa.Omalla sohvalla.Koira kuorsaa lattialla levollisena.En jaksaisi nyt ajatella mitään.En siis ajattele ja kuitenkin jokin tunne on.Mutta annan sen olla,ei se siinä mitään haittaa.Se menee pois,kun huomaa ettei se saa huomiota 🙂

Ajattelen edelleen näiden kurjien uutisten ohessa ja vuoksi,että elämällä on aina jotain annettavaa.On jotain,josta voi oppia.Jotain hyvää,jota voi jakaa eteenpäin.Aina.



Merry Christmas!


Joulu.Miltä se kuulostaa?Miltä se tuntuu?Ja miksi sellainen yleensäkin on?Kuka sen käänsi itsekkääksi ja kaupalliseksi itsensä ylittämisen ajaksi, joka huipentuu kaiken stressin purkamiseksi lopulta vuoden bileiksi?Unohtuiko jotakin?

Melko monen muistot joulun ajasta liittyvät ahdistukseen ja pelkoonkin.Toisilla syynä alkoholi,toisilla valtava stressi lukuisista perinteistä joista on PAKKO pitää kiinni.Toisilla jokin muu ikävä muisto pilalle menneestä perinnepäivästä.

Minun muistoni jouluista liittyvät alkoholiin ja stressiin.Meidän lasten piti olla huomaamattomia,poissa edestä kun vanhemmat taistelivat joulun kasaan.Istuin kuusen vieressä tai omassa huoneessa ja luin kirjaa.Eräs kirja kertoi tontuista ja luin sitä kuusen kynttilöiden valossa.Siitä sain valtavan rauhallisuuden tunteen.Siitä tuli yksi mieleen painuvimmista joulumuistoistani.Äiti oli aina neuroottinen siivouksen suhteen ja jouluna se kaikki kärjistyi,oli parempi pysyä poissa tieltä.

Jouluaattona jaettiin lahjat ja vanhemmat alkoivat hieman rentoutua kaiken sen häslingin jälkeen.Alkoholi oli jo aikaisin sinä päivänä tullut kuvioihin.Ilta ja yö meni sitten humalaisten tappelua kuunnellessa.Omat ajatukset oli upotettava johonkin muuhun,lahjat olivat tietysti siinä kohden hyvä apu.

Itse Joulupäivänä,kun kaikki oli ohi,vanhemmat makasivat krapulassa eikä minulla ollut ulos asiaa.Olihan minulla nyt seuranani kaikki uudet lahjat,joten sain viettää päivän itsekseni niiden kanssa.Olisin kaivannut silti jotain muutakin.Seuraa ja läheisyyttä,kuten aina muulloinkin.Lahjatkin menettivät osittain merkitystään tuossa kohden.Joskus tuntui,että olin niille jopa vihainen,koska ne olivat selkeästi vain syy saada minut pois vanhempieni luota.Olin itsekin helpottunut,että joulu on ohi.Elämä muuttuisi ehkä astetta helpommaksi tai ainakin normaalimmaksi…tai miten sen nyt sitten ikinä sanoisikaan.

Tunnerikasta joulua

Yksi joulu meni sitten ylitse muiden.Äiti oli eronnut isästäni ja ollut yhdessä jo tovin sen uuden miehen kanssa.Itse olin 11-12-vuotias.Kuten tavallista,meillä tapeltiin.Äiti päätti fyysisen väkivallan pelossa lähteä kodistaan.Toisen miehen luokse.Minä lähdin tietysti mukaan.Olin toiveikas jo silloin sen suhteen,että heidän taistelunsa päättyisivät.Tämä mies joka otti meidät jouluksi ”huostaansa” oli hyvin rauhallinen ja tasainen,ei siis ollenkaan äidin tyyppiä.Hän asui kaksiossa ja minä vietin sen makuuhuoneessa aikani,kun aikuisten täytyi saada jutella.Kuten aina.Ja jos ei tämä mies ollut paikalla,äiti keskusteli parisuhteestaan minun kanssani.Hopea ei ole häpeä,vai mitenkäs se menee..

En muista oliko aattopäivä vai aatonaatto,mutta kotona oli käytävä.Tämä rauhallinen mies ajoi meidät autollaan pihaan,sopivan kauan ikkunoista jotta meitä ei nähtäisi.Äiti ei uskaltanut mennä sisään,hän laittoi minut asialle.Vaikkei mies ollut kohdistanut minuun minkäänlaista väkivaltaa,olin silti nähnyt vierestä minkälainen hullu hän oli naksahtaessa.Minua kylmäsi se arvaamattomuus,mutta ilmeisesti äiti luotti häneen?

Onneksi ketään ei ollut kotona.Mutta se näky.Kaikki oli sekaisin,totaalisesti.Olin järkyttynyt näkemästäni ja jähmetyin heti ovelle.Meidän koti!Tässä kunnossa!Sitten silmäni vaeltelivat yksityiskohtiin.Äidin lempipaita lojui riekaleina lattialla,kuten moni muukin asuste.Lattialla näkyi myös sirpaleita,joten uskaltauduin jättämään kengät jalkaani liikkuessani olohuoneeseen.Tuskin äiti siitä mitään sanoisi tämän jälkeen.Aika katosi.Tunteet jylläsi laidasta laitaan.Kirjahyllyssä ei ollut juuri mitään.Sen sisältö oli rikottu tai levitetty ympäriinsä.Verhot oli revitty.Kankaisen sohvatuoliryhmän istuimissa ja selkänojissa oli isoja viiltoja ja puukkokin oli jätetty siihen näkyville.Minun soittimeni.Kosketinsoittimeni joka oli minulle yksi tärkeimpiä esineitä maailmassa,oli valeltu jollain ihme mönjällä, joka paljastui myöhemmin maidoksi.Kokeilin laittaa siihen virran päälle,se ei toiminut.Itkin.Vaatteita,sirpaleita ja puukon pykimiä ihan joka puolella.Raivo alkoi vallata minut.Menin keittiöön ja sama näky jatkui sielläkin,en kyennyt enää ottamaan vastaan.Suru vaihtui vihaksi.Aivan niin kuin jotain pyhää olisi häväisty.Katsoin vielä kirjahyllyä ja näin,että tälle miehelle kerran antamani pienen pieni koriste-enkeli oli edelleen ehjä.Olin saanut sen joskus äidiltäni ja olin halunnut antaa sen hänelle.Säntäsin sieppaamaan enkelin käteeni ja vaikka nostin käteni,että heittäisin sen hyvin spontaanisti seinään raivoissani,en voinut.Sen sijaan kävelin keittiön tiskialtaalle ja kajautin sen pienen enkelin sinne.Eipähän kenenkään tarvitsisi minun jälkiäni siivota…Se enkeli ei edes hajonnut.Sitten palasin pihalla odottavaan autoon,edelleen raivon vallassa ja palasimme väliaikaishuoltoon.

Siellä siis vietin jouluni.Paras lahja oli tullut isältäni.Queenin Made in Heaven-kasetti.Kuuntelin sitä siellä huoneessa.Siellä oli koulupöytä ja soitin sekä sänky.Too much love will kill you kappaleesta tuli heti yksi suosikeistani muutaman muun lisäksi.Rakastin laulun sanojen suomentamista ja onneksi tällä apumiehellä oli lainata minulle sanakirjaa.Kasetti sisältöineen toi minulle valtavasti lohtua ja turvaa.

Parasta joulussa

Jouluissa parasta minusta oli lahjojen antaminen.Tuon edellisen joulun jälkeen olin saanut olla töissä ja säästin rahojani lahjoja varten.Minusta oli äärimmäisen mukavaa pystyä itse ostamaan jotain vanhemmilleni.Parhaimman vastaanoton olen saanut isältäni.Ostin eräänä jouluna hänelle collegehousut,pienen kinkun tapaisen ja laatikoita.Hän herkistyi lahjan saadessaan.Isälle se tosin oli melko tyypillistä,kyynel silmässä pienistä asioista.Hänellä oli juuri silloin ollut hyvin tiukkaa.Sitähän hän käytti syynä myös insestiin juuri tuolloin.”Etkö voisi auttaa isiä edes vähän?Kun isillä on kovasti stressiä ja sitten olisi hirveän paljon helpompi olla?Jooko?”Ja tuohon perään vielä anovan koiranpennun ilme…

Äidille saatoin ostaa jotain pientä ihan vain koulusta tullessani.Halusin jotenkin vain tuoda esiin sen,etten ole itsekäs ja että olen kuitenkin olemassa.Jouluina pääsin toteuttamaan sitä ajatusta enemmänkin.Tosin se antamisen ilon periaate muuttui matkan varrella.Enää minun ei tarvitse todistaa sillä kellekään mitään eikä mikään mene myöskään pilalle,jos joskus en pysty lahjaa ostamaan.Nautin siitä vain ihan itse.Äiti tosin on tehnyt lahjan antamisesta vaikeaa.Joka vuosi hän tökerösti tokaisee jotain tyyliin :”Mmmmitä!Mitä tämä nyt on (kulmat kurtussa)!Mitä nyt taas!Eeeei me tämmöisiä mehuja voi juoda!Sillähän on sokeritautiki tuolla ukolla..Onkohan nuo omenatkaan enää edes syötäviä?”Ja niin edelleen.Viimeksi tokaisin takaisin,että:”OLE HYVÄ VAAN.Voin ottaa takaisin,jos ei kelpaa.Löytyy varmasti joku joka tarvitsee!.”Hmmm,joten antamisen ilo siihen suuntaan on totaalisesti tyrehdytetty.Kohteliaat käytöstavat olisi hyvä muistaa,vaikkei lahja se mieleisin olisikaan…

Unohtumaton joulu

Jouluni Hänen kanssaan,joita nyt kuusitoista on,ovat olleet toinen toistaan parempia.Hänen isänsä on kuollut alkoholiin jouluaattona.Ehkä juuri sen takia olen itse laittanut kaikki peliin,jotta siitä päivästä voidaan joskus vielä nauttia.Olemme kumpikin kasvaneet joulumöröistä eroon pikku hiljaa.Paras käännekohta oli eräänä jouluna,kun olimme kumpikin kurkkua myöten täynnä kaikenlaisia perinteitä,joita jouluna on PAKKO tehdä.Juuri ne toimintatavat ovat olleet trikkereitä vanhojen tapahtumien kertautumiseen ja kaikki oli pilalla viimeistään silloin,kun tajuaa itse käyttäytyvänsä kuin omat vanhemmat silloin joskus.Niinpä päätimme viettää erilaisen joulun ja lähdimme laskettelureissulle.Vietimme todella läheisen ja mukavan joulun ihan kahdestaan, laskettelurinteen kupeessa asuntovaunussa.Ei ollut joulusiivoja,ei isompaa ruoanlaittoa,ei kyläilyjä,ei hautoja,ei kiirettä.Ainoa minkä takia niinä päivinä elettiin,oli vain me kaksi ja laskettelu.Jouluaattona istuttiin asuntovaunun lämmössä,juteltiin ja syötiin jotain kynttilän valossa sekä vaihdettiin lahjat.Siellä oltiin omassa pienessä pesässä aaton aatosta Tapanin päivään asti.Enkä unohda sitä koskaan 🙂

Todellinen merkitys

Sen jälkeen olemme pysyneet jouluna kotosalla,mutta edelleen turha stressi on pysynyt poissa.Lopulta jouluaatto on vain päivä muiden joukossa.Itse en ole uskonnollinen,mutta rakastan joulussa sen tunnelmaa ja sen hyvää tarkoitusta.Hyvä tahto,toisten ajatteleminen ja huomioiminen.Se on päivä,jolloin erityisesti ajattelee erilaisia ihmiskohtaloita ja avun tarvetta ympäri maailman.Unohtamatta sitä kaikkea,mikä omassa elämässä on hyvin.Joulu on myös lasten juhla.Mikä on ihanampaa kuin nähdä lapsen ilo viattomissa silmissä!Siihen ei kuulu alkoholi,ei stressi tai raha.Siihen kuuluu ehdoton rakkaus ja läsnäolo,hyvä ja rauhallinen mieli.Joulu voisi olla joka päivä,tunteena ja ajatuksina!



New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.


Allerginen suorituksille


Olen tehnyt paljon töitä sen eteen,että voisin olla terveesti itsevarma ja tehdä sen puitteissa mitä haluan.Ihan perussettiä,kuten koulutus,työ ja harrastukset.

Leimautuminen

Lapsuudessa luokallani oli oppilas,joka oli hyvä kaikessa.Todistus oli aina sen mukainen,erinomainen siis.Jossain vaiheessa hän alkoi kärsiä siitä,kaikki kun ystävällisesti muistuttivat häntä siitä kauniilla nimityksillä kuten ”opettajan lellikki”.Hän halusi eroon siitä leimasta.Niinpä hän liimasi kaikkien nähden opettajan tuolin sekä kirjan kiinni.Tietysti tekijä paljastui.Tämä oppilas kertoi,että hän oli paineissaan yrittänyt olla jotain muuta kuin oli,vaikka hänellä oli todella monta kaveria.Asiasta keskusteltiin ihan koko luokan kesken ja se oli opetus meille kaikille.Erilaisuus tavalla tai toisella oli ok.Itse en vain sitä siinä luokassa koskaan tuntenut,ehkä se oli väärää erilaisuutta?Tuskin.Nykyään ymmärrän sen ymmärtämättömyyden.

Vaikken ollut huippuoppilas,minulle kasvoi silti poikkeavan leima otsaan.Se lähti kai varmaan jostain siitä,kun opettaja sanoi ettei moni pysyisi niin hyvin perässä oppiaineissa,niin valtavalla poissaolomäärällä.Kotona äiti odotti aina täydellistä suoriutumista,jälkien siivoamisesta,ruokailusta,kotiintuloajoista ja hänen elämänsä maailman tappiin asti-arvostamisesta.Missään noista ei ollut liikkumavaraa.Kotiintuloajasta 5-10 minuuttia myöhässä ja lopputulos oli selkäsauna ja viikon kotiaresti.En oppinut siltikään.Ulkona oli pakopaikka,enkä olisi millään jaksanut tai halunnut mennä kotiin.Leivän murut iltapalalta pöydällä ja lopputulos oli herätä selkäsaunaan, kun äiti saapui yöllä baarireissultaan kotiin ja löysi ne.Tai kun viimein annoin pahan oloni purskahtaa pintaan,lopputuloksena läimäytys, kun itku ei loppunut äidin mielestä ajoissa.Yritin parhaani.

Koulussa tietysti piti antaa kaikkensa ja pitää yllä opettajan oletusta siitä,että pärjään kyllä.Yläasteella koulupsykologi vahvisti kannustamalla tätä suoriutumista ja vahvuutta.Hän ei tarkoittanut sillä tietenkään mitään pahaa.Olen sitä mieltä,että silti selviytyjä-leima painaa joskus liikaa.Se ei jätä vaihtoehtoja.Se on tiukka ohje siitä,että kaikesta on suoriuduttava loistavasti.Vähempi ei riitä,se ei ole mitään.Minusta tuli itseäni ja ympäristöä alituisesti analysoiva.Eläminen jäi sivuun.Ei tietenkään pelkästään leiman takia,vaan myös kotona vallitsevien arvaamattomuuksien vuoksi.Se oli selviytymistä,oppia ennakoimaan tulevaa jopa pöydällä olevien esineiden asennosta.Perfektionismia ongelmien välttämiseksi.

Kokovartaloskannaus

Tänään törmäsin tuohon ajatukseen.Olen vapautunut sen verran,että pystyn jännittämättä käymään laulutunneilla.Uskallan tehdä jopa virheitä 🙂 Tuosta kiitos positiivisen asenteen omaavalle opettajallekin!Hän kuitenkin sanoi SEN tietämättään tänään.”On hienoa,että osaat ANALYSOIDA omia tuntemuksiasi.”Sehän on suorastaan jo kirosana,analysoida itseänsä!!En jaksaisi kuulla sitä nyt.Teen sitä koko ajan.Olen joskus terapiassa käydessäni,saanut ohjeen olla tekemättä sitä niin paljon.Siinäkin oli opetteleminen,löytää se itseanalysoinnin ja suorittamisen sekä niiden vastakohtien kultainen keskitie..

Ms-tauti toi itseanalysoinnin rankasti takaisin.Kokovartaloskanneri on päällä heti aamusta.Miltä tuntuu?Missä tuntuu?Miten tuo tuntemus selitetään?Mistä tämä johtuu?Mitä tälle voi tehdä?Ja liuta muita kysymyksiä pitkin päivää.Onneksi se on jo helpottamassa.Silti jäljellä on sen verran,että opettajan lausuma kirosana osui.Osumaan saattoi vaikuttaa myös alkujaan hankalampi päivä.Aloin miettiä pianotuntejani.Siitä on tullut pelkkää suorittamista.Alunperin minun piti vain viattomasti harrastaa sitä!?Laulutunneista en haluaisi suoriutumista.Haluan nauttia siitä mitä teen,ihan kevein mielin.Miten suhtautuisin,että se aina pysyisikin niin?

Allerginen…

Nyt olen soittanut pianoa 12 vuotta.Soittotunnit keskittyy aina tulevaan tasosuoritukseen tai johonkin välietappiin.Toisaalta se on aktivoiva ja tehokas tapa oppia ja mennä eteenpäin.Tämän kevään viimeinen suoritus saa minun osaltani silti jäädä viimeiseksi.Halusin alunperin vain soittaa,oppia vähän jotain siihen avuksi.Ajan kuluessa en saanut soittamista onnistumaan tarpeeksi hyvin.En oikeastaan koskaan soittanut,niin kuin halusin.Minulle oikeat sormitukset tai käden asento eivät olisi olleet niin olennaisia.Tietysti tosissaan ammattia soittamisesta hakevalle,ne ovat suureksi hyödyksi!Minä en sisäistä sitä tarpeeksi hyvin ja haluan vain harrastaa.Kuluneen 12 vuoden aikana,olen analysoinut omaa motivaatiotani,fysikkaani,korviani ja jännittämistäni.Nyt alkaa tuntumaan siltä,että se riittää.Olen allerginen.Liian paljon negatiivisia tuntemuksia HARRASTUKSESTA.Olen mukavuudenhaluinen 🙂

Joku joskus suositteli piirtämistä opiskelemaan.En helvetissä mene!Ikinä!!Onpahan edes yksi asia,jossa kukaan ei tule kertomaan miten tehdä paremmin tai kokonaan toisella tavalla.Kukaan ei tule vaatimaan miten nopeasti teoksen pitäisi olla valmis.Puhumattakaan,että joutuisin piirtämään jotain jota en halua.Minun ei tarvitse stressata,jos vaikka haluan jättää keskeneräisen työn hetkeksi sivuun.Piirrän itselleni ja se riittää,saatan olla jopa ihan tyytyväinen 🙂

Tauko paikallaan

Suorittamiset saa nyt siis jäädä taka-alalle minun elämässäni.Siiheksi,kunnes tajuan,etteivät ne määrittele minua ihmisenä.Ne eivät ole olemassa vahingoittaakseen minua tai antamassa tietyn ihmisarvon.Minun elämäni ei ole suorituksen laadusta kiinni.Ehkä joskus tuntui liikaa siltä.Elämä oli kokonaisuudessaan suorittamista.Jospa keskityn nyt elämään elämääni ilman ms-leimaa,alkoholistinlapsi-leimaa,insestin uhri-leimaa,selviytyjä-leimaa,masentunut-leimaa,pianisti-leimaa,työtön-leimaa ym.ym. Olisinkin vain ihan ihminen,ilman mitään leimoja! Nauraisin omille virheilleni.Nauttisin siitä mitä teen.Ei se saa olla niin vakavaa.Jos ajattelen itseni johonkin noista edellä mainituista leima-kategorioista,olen rajattu.Maailma näkyy, vain sen leimakuplan hämystä.Se määrittelee minut joksikin(esim. alkoholistin lapsi=auktoriteettipelko?,työtön=mihinkään kuulumaton?,tarpeeton?),ehkä sellaiseksi jota en halua olla.Jätän rajaukset pois ja otan mahdollisuudet avoimin mielin vastaan.Jossain vaiheessa varmasti löydän sen todellisen ja hyvän pointin joka suorittamisissa on 🙂

Kaikki ihmiset suorittavat,on pakkokin.On opiskelut,koti,työt ja harrastukset.Toiset osaavat suorittaa keveästi ja toiset panostavat kaikkensa.Tuskin on yhtä ainutta oikeaa tapaa itse suorittamisasenteeseen.Ajattelisin kuitenkin niin,että kaikille tyyleille yhteinen ajatus olisi itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.On tehtävä se oma parhaansa ja oltava itselleen armollinen.Joskus voi antaa olla,edes hetken,mikään ei vielä siihen kaadu.Itseään voi onnitella saavutuksista.Mikä olikaan se tärkein juttu elämässä?Sitä kannattaa aina välillä miettiä.



Follow my blog with Bloglovin

Stressi,elämän syöjä


Kertomukseni tulee anonyymina,koska joku outo osa minusta haluaa säästää äidin loppuelämän. Toki myös sisarukseni. Ainoa läheinen, joka tietää blogistani,on mieheni. Tietenkin aioin näyttää tämän hänelle,onhan hän kaiken jo kuullut.Silti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen vetäydyin siitä ajatuksesta.Yhtäkkiä kirjoitus tuntui hirveän aralta,särkyvältä, joka ei kestäisi yhtään väärää kommenttia niin läheiseltä ihmiseltä. Mulla on siis sydänvereni kiinni tässä 😊 En silti usko,että kommentointi liittyisi häneltä mihinkään muuhun kuin luettavuuteen ja muuhun pintapuoliseen.Ehkä huomaisin,etten sittenkään ole vielä täysin sinut kirjoittamaan menneestä?

No,kuten nykyään kaikkeen muuhunkin,aion suhtautua edellä mainittuun mahdollisimman vähällä huomiolla. Enkä aio kasvattaa pelkoa itsessäni yhtään enempää,koska lopulta,en voi tietää hänen ajatuksiaan.

En pidä liian paljosta etukäteen suunnittelusta, koska se luo turhaa stressiä. Ja sitä on ollut aivan tarpeeksi.Kouluun meno oli stressi.Mitä toiset sanoo,kun taas olin poissa.Vaattetkin varmaan herättävät ivallisia kommentteja.Koulusta kotiin paluu oli stressi.Oven kun aukaisi,vastaan tulevan tupakan savun määrästä pystyi päättelemään minkälainen loppupäivä olisi edessä.Koulutehtävät oli stressi.Kuinka suoriutua,kun viime tunnillakaan en ollut.Asiat,jotka helpottivat tuota jatkuvaa jännitystä,oli soittaminen,lukeminen ja oma maailma ulkona kavereiden kanssa.Kukaan heistä ei tiennyt mitä kotioveni takana todella tapahtuu.Ei koulussakaan.Tietenkin oli kielletty puhumasta mitään kotiasioista ja minähän noudatin sitäkin sääntöä.

Joskus koitin äidille sanoa,että olen stressaantunut.Se kommentti kyllä pyyhkäistiin rajusti pois naurun kera ”Eihän lapset stressaa!”. Okei,olin häpeissäni sen jälkeen.Miten olin voinut ajatellakaan itsessäni jotain niin suuria ja vakavia tunteita olemassa olevaksi!!? Toisaalta tunsin epäreiluutta,koska olinhan kuunnellut äitini vuodatuksia menneisyydestä ja osoittanut hänelle myötätuntoa.Olin siis ollut osallisena hänen tunteisiinsa,jotka tuottavat stressiä ja ahdistusta.Sen jälkeen kuitenkin katselin,kun äiti laittautui peilin edessä ja haetutti minulla vaatteita sovitukseen vaatehuoneesta.Äidin on nyt päästävä vähän rentoutumaan.Minä jäin yksin kotiin ja yritin yötä odotellessa tehdä oloni niin mukavaksi kuin se vain oli mahdollista..

Ajatus omasta stressistä pyöri silti vuosia mielessäni,salaa.Onneksi tuli sekin päivä vastaan,kun tajusin,että tottakai se on mahdollista!Lapset kokevat stressiä!Ihan siinä missä aikuisetkin.Ja se on aivan normaalia.Eikä se ole mikään meriitti täydellisestä persoonasta tai jonkun yksinoikeus.Äidillä se tuntui olevan juuri niin.Omien tunteiden kieltäminen oli minulle lapsena se,miksi en tuntenut itseäni.Häpesin monia tunteita,koska aina oli joku jolla asiat olivat varmasti hirveän paljon huonommin. Eikä lähelläni ollut yhtään aikuista,joka olisi voinut sanoa jotain muuta.Äiti piti huolen siitä etteivät esimerkiksi sukulaiset pääse liian lähelle.Aikuiset joita meillä kävi, olivat vanhempien ryyppyseuraa.Äidillä ei ollut selvän päivän ystäviä,naisia varsinkaan.Hän oli mustasukkainen televisiomainosten naisistakin,isä ei saanut niitä katsoa.Tästä voisi päätellä,että äitinikin on varsin stressaantunut ihminen. Ei varmaan tiedä muusta tavasta elää elämää.Ei se ole elämää ensinkään.Se on valtava tukko päässä,joka estää näkemästä metsää puilta.

Minä otin siitä kaikesta opikseni,karistin vanhempana lapsuudesta opitut turhat stressin aiheet,esimerkiksi yltiöpäinen siivous (ei se laatu,vaan se stressi),ihmisten kohtaaminen ja kaupassa käynti. Se vaati tilanteiden toistoa,kohtaamista.Eikä minun tarvinut tuolloin olla enää niin yksin.Minulla oli taustallani koulupsykologi,mielenterveyshoitaja,lääkäri ja ennen kaikkea mieheni.Edelleen on vielä joitain turhuuksia,niin kuin esiintymisjännitys (pahinta soittamisessa) ,istuvat lujassa.Minulla ei kuitenkaan ole muuta kuin aikaa.Kaikki ei muutu päivässä,kuukausissa eikä edes vuosissa,jos koskaan.Se on hyväksyttävää.Silti pyrin kohtaamaan pelkojani,siten voin olla sinut asioiden kanssa.Olen silti mahdottoman tyytyväinen tähänkin!! 

Siinä on vinha perä,että kauneimmat kukat kasvavat takapihan paskakasassa 😊 Stressi ja ahdistus ovat siitä kavalia,että ne estävät ajatuksen virtaamista.Ei näe asioita, niin kuin ne ovat. On ollut äärettömän hyvä pilkkoa pelkoa tai stressiä aiheuttanut asia palasiksi.Vaikka paperille.Selkeitä kysymyksiä itselle ja jos ei itselle ole onnistunut,niin kuvitella sama tilanne jollekin toiselle.Mitä sanoisit?Kysyisit?Tekisit? Vastaa lyhyesti ja selkeästi.Voi olla,että ajatus selkeytyy heti tai vasta myöhemmin.Pääasia on,että pysähtyy hetkeksi oikeasti miettimään asiaa.Ei,se ei ole sama asia miettiä samalla, kun tekee jotain muuta.Useimmiten se on silloin keskittymiskykyä häiritsevää eikä johda mihinkään.Kun teet jotakin,tee se kunnolla.Eli kun pilkot puita tai peset pyykkiä,keskity silloin siihen äläkä mieti muuta.Ota ikioma aika sille painavalle asialle.Stressiä helpottaa tuossa jo sekin,että huomaa kuinka vähän aikaa kaikkeen lopulta menee.Stressaantunut ihminen on usein henkisestikin kiireinen.On hyvä istahtaa hetkeksi alas,ilman älypuhelinta,ja hengittää rauhassa.