Erittäin viivästynyttä jälkiviisautta ja jokunen jos :)


Minulla on aina ollut tapana käydä hitaalla. Välillä se on hyvin turhauttavaa. Olisi hienoa, jos osaisi aina juuri samalla hetkellä, juuri siinä tilanteessa joka on meneillään, ymmärtää miksi tekee tiettyjä valintoja. Minkäpä sille tekee, kun ei ole kauhalla annettu, niin ei voi kuin lusikalla vaatia…teelusikalla. Vai miten se meni?

Jälleen ”suurten” oivallusten aika. Eikä tähän mennyt kuin..hmm… 16 vuotta. Surkeaa. Enkä totta puhuen vieläkään täysin tiedä, mitä tuolla havahtumisella, kirkkaalla muistikuvalla tekisin. Osa minusta haluaisi surkutella idioottimaisuuttani. Olen siis sättinyt itseni maan rakoon, sinne missä kastemadot ja kaikki muut suloiset lierot asustaa. Siinä on ollut puolensa…oman typeryyden tajuamisessa. Ei kai kukaan jaksa kovin kauan, toivottavasti, itseään idioottina pitää. On siis pakko yrittää ymmärtää omia valintojaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Niinpä täytyy mennä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Onneksi olen säilyttänyt todella ravinteikasta aineistoa lapsuuden ajoilta 😛 Sellaista omaa tuotosta, jossa maailmaa rakastavana selitän kuinka ainakin neljä lähiön pojista on aaaaivan ihania ja mahtavia sekä kuinka tylsää on, kun ei ole yh-tään mi-tään tekemistä eikä varmaan ikinä koskaan olekaan. Siitä syystä olen maannut lattialla ja piirustanut päiväkirjaan ykkösihastuksen nimen miljoonaan eri tapaan..

Huomaan, että kirjoittaminen oli minulle tapa keskittää huomioni johonkin, mikä on kivaa tai edes perusneutraalia. Edes päiväkirjalle ei osannut kertoa, ettei kaikki ollut hyvin. Kun luuli, että kaikki oli hyvin. Koska siihen oli kasvatettu. Afrikan lapsiparoilla oli kaikki paljon pahemmin, esimerkit oli kerrottu. Hyvin ikäviä lapsikohtaloita oli käyty läpi yksityiskohtaisesti myös ihan omasta kotimaasta. Äitihän nämä tietysti kertoi. Eihän meillä mitään hätää ollut.

Ote eräältä sivulta. Sellaisena kuin olen sen sinne kirjoittanut 10 v: nä.


18.7.93 Ihan ite keksiny
Yksin

On paikka niin rauhaisa, kaislikon suojassa.Sorsa siellä vaeltaa, se yksin vaikeroi. Se on emostansa eksynyt, ei sitä löytää voi. Yksin se vain on, sorsa pieni onneton.”

Minä tiesin kuinka yksin tuo poikanen on ja surin sen puolesta. 🙂

Tekemisen puutteessa olin kirjoitellut paljon omasta mielestäni tärkeitä ajatelmia. En kuollaksenikaan muista, mistä olin ne löytänyt.

Kuten:

”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun. – Martti Luther”

”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. – Demokritos”

”Sillä joka rakastuu itseensä, ei ole kilpailijoita. – B. Franklin”

 

Ja rustaamani otsikon ”Tärkeät asiat” alla oli mm. seuraavat:

 

”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva. – Ilm. 21:4 ”

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – 4. käsky ”

 

Ja sitten taas omaa:

” Runo

Joskus on päivä sateinen, niin kuin mieli ihmisen. On harmaata ja synkkää, kaikkia väsyttää. Luonto on märkä.
Pian koittaa päivä uus, se on kirkas ja kuiva, ihmisen mielikin muuttuu. Tästä enää vain hymy puuttuu.”

Olipas se hengen tuotos indeed xD

Kaiken kaikkiaan, kaiken luettuani, on pakko ajatella, että lapsi kasvaa hyvin myötätuntoiseksi.

Tässä vielä palasia vuotta myöhemmin kirjoitetusta..

”24.8.94
Mulle on tullut murrosikä. Enkä haluais olla tällanen laiska ja änkyrä.Äiskällä ja mulla tuli erimielisyyksiä. En tosissaankaan haluais olla tällanen varsinkaan äiskälle. Mutta ei kai se sitä usko. Haluan olla sellanen ku ennen eli iloinen, avuliaampi ja innokkaampi. Ymmärrän sen hyvin, jos äiti on ärtyisä mulle tai muille, sillä mulla on kolme isoveljeä ja heillä kaikilla on ollu murrosikä ( xD ). Ja kaiken lisäksi ne on muutenki ärtyisiä. Voi kun joku auttais äitiä. Minäki oon tällanen…”

Voi hyvä päivä sentään… xDD

Niinpä myötätuntoinen lapsi kasvoi ja halusi ymmärtää aina alkoholistivanhempiaan ja heidän virheitään, etenkin kun he huomasivat tämän ominaisuuden lapsessaan ja hyödynsivät sitä. Lapsen terve myötätunto ja herkkyys vaihtui sokeaksi miellyttämiseksi. Vain se oli ainoa konsti saada tarvittava huomio. There was a price to pay afterwards..

Rankka vuosi

Tästä ajatukset loikkaavat sujuvasti eiliseen kirkkaaseen muistikuvaan, jonka olin tyystin unohtanut.

Olin kaksikymmentä vuotias, kun elämä oli lähdössä lujasti aivan kokonaan toisille urille. Tulevaisuudessa näkyi jotain sellaista, jota en olisi ikinä osannut omalle kohdalleni kuvitella. Ilmeisesti se kukka todellakin kasvaa paskasta.

Kävin vielä lukiota, syksyllä oli ensimmäinen kirjoituserä. Samaan aikaan syksyllä aloitin vuoden mittaiset ammattiopinnot. Syy tuohon niin sanottuun äkkiammattiin oli samana syksynä aloittamamme talonrakennusprojekti. En halunnut elää kenenkään mailla enkä siivellä ilmaiseksi. Tunsin tarpeelliseksi hankkia töitä mahdollisimman pian. Mikäli siinä ei vielä ollut tarpeeksi tekemistä sille syksyä, isä kuoli loppusyksystä marraskuussa. Tuosta olenkin jaaritellut jo aikaisemmin, joten ei siitä sen enempää. Pointtina se, kuinka täynnä ja yliväsynyt pääni alkoi olla. Isän kuoleman jälkeen joulukuussa, minun oli suoritettava vielä ajokorttiopinnot loppuun. Opinnot jatkuivat seuraavana vuonna. Sain kirjoitukset tehtyä, sain ammattikouluni käytyä, vieläpä erittäin hyvillä arvosanoilla, sain ajokorttini ensi yrittämällä, sain isäni haudattua ensi yrittämällä..xD, saimme talon muuttovalmiiksi. Puolikuolleina.

Tuo kaikki, ei jaksanut ajatella eräitä asioita loppuun. Kohtalo nakkasi ratkaisevan hetken aika ikävään väliin. Lopulta niiden olemassa olon kielsi täysin ja unohti.

Erilainen tuttavuus

Aloitin siis ammattiopinnot. Koulua oli kerran kuukaudessa viikon verran vieraalla paikkakunnalla. Siellä tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli ensimmäinen kaverini sitten ala-asteen. Olin vieraantunut ihmisistä eikä minulla ollut muita läheisiä, kuin silloinen poikaystäväni ja etäisesti hänen perheensä. Olin siis ollut todella tiiviisti koko menneen masennusaikani tekemisissä vain silloisen poikaystäväni kanssa. Liekö sekään kovin hyväksi ollut.Olimme eläneet masennukseni ja isän oikeudenkäynnin vuoksi hyvin hankalia aikoja. Ymmärsin sen poikaystäväni puolesta aina. Siitä syystä muistan usein miettineeni, että minut on tarkoitettu elämään yksin, etten levitä tätä elämäni sontaa kenellekään toiselle taakaksi.

Se uusi ihminen elämässäni sai minulle sellaisen tunteen, ettei kokemani asiat ole kenenkään toisen taakkoja. Hänellä oli itselläänkin ollut takkuinen elämä. Jaoimme näitä kokemuksia keskenämme hyvin paljon ja keskustelu pysyi aina hyvin kevyenä. Ei tullut unnetta, että toisen ajatusmaailman vuoksi olisi tarvinut hyvitellä mitään tai korjata aiheuttamaani tuskaa. Se oli helppoa, ihan niin kuin sen kuuluukin olla. Tervettä myötätuntoa.Kun sitten isäni kuoli, jäin kotimaailmassani aika yksin. Suurin syy siihen varmaankin oli, etten ole ollut koskaan kovin hyvä tuomaan esille surkeaa olotilaani juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun tiedän, että maailmassa on par’aikaa meneillään muitakin asioita, enkä halua tulla niiden tielle. Tunnepitoisten asioiden myötä minusta tulee ulkoisesti ehkä enemmän kiukkuinen kuin surullinen ja heikko, kuten oikeasti olen.Osaan kyllä olla surkea. Mikäli minulta kuitenkin kysytään siinä kohden, että onko ihan ok mennä raksalle, kun olisi aika pakko, niin minussa ei ole sellaista asetusta joka osaisi suoltaa ulos, ettei tietenkään ole ok.Sen sijaan tupisen, että joo on kai se pakko.Omassa mielessäni tajusin tuon ristiriitaisuuteni siinä hetkessä ja kävin itseni ja parisuhteeni osalta silloin suurta kamppailua.

Niinpä tuo uusi kaveri sai minut huomaamaan, mitä kotona olisin kaivannut. Hän oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja syvä. Toista kuin silloinen poikaystäväni.

Olisipa ollut voimia ajatella oikein

Vaikean talven jälkeen koitti hetki, jolloin tämä kaverini heitti ilmaan ajatuksen, johon en ollut varautunut. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä, onko elämäni nyt juuri sitä mitä haluan, sisältäen siis oikeat ihmiset ja rakennuksen ja kaikki suunnitelmat. Ja että jos miettisin sitä hetken aikaa, hän voisi sen hetken odottaa. Minua.

Aikaisemmin en ollut tästä henkilöstä tällaista huomannut. Nyt kun jälkiviisaana muistelee, niin olisin varmaan nähnytkin merkkejä, mikäli aivokapasiteettini ei olisi ollut niin varattu sille kaikelle muulle. Toki hetket hänen kanssaan olivat miellyttäviä ja ne paikkasivat minulle sitä, mitä kotielämässäni ei ollut.Tietysti tämä oli yksi syy tulevaan dilemmaani.

Pääni oli tuon tilanteen jälkeen kuin pommilla jysäytetty. Kävin läpi kaikki kuvitelmat ja vaihtoehdot. Kauhein niistä oli se, että jättäisin silloisen poikaystäväni kesken aloitamamme rakennusprojektin ja kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo minun takiani käyneet läpi. Tiesin, että talon rakennus oli ollut hänen ajatuksensa ja haaveensa. Aina. Olin kuullut maininnan häneltä siitä, että hän rakentaa sen nyt joko ilman minua tai sitten minun kanssani. Tuohan ei ollut millään tavalla mairitteleva kommentti minun asemani suhteen. Toisaalta kuitenkin ymmärsin hänen taustansa vaikutuksia ja tarpeensa tuolle haaveelle. Itselläni ei siinä ollut muutakaan. Mitään eikä ketään. Lisäksi olin henkisesti kappaleina kamppailustani isän tilanteesta. Tarvitsin jotain vakaata elämääni, jotain positiivista mitä odottaa. Jotain mihin pyrkiä. Olin jo pari vuotta taaksepäin luopunut haaveistani muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelun perässä. Minulla oli paljon ammattihaaveita. Niistä yksikään ei toteutunut, mutta en pitänyt sitä lopulta niin suurena asiana ja olisihan vaihtoehtoja lähempänäkin.

Mahdoton tehtävä

Näitä kaikkia ajattelin, lähinnä kauhuissani. Palasin kotiin edelleen pommin jäljiltä. Elämä tempaisi mukaansa samantien. Paljon lapiotyötä ja kannettavaa. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajattelin. Ja unohdin tuon kaiken. Koska en jaksanut miettiä. Ei nyt, kun on niin paljon muuta. Saatoin luottaa siihen, etten pitkään aikaan ehtisi ainakaan murehtia, jos vaikka sattuisi olemaan aihetta.Poislähteminen olisi ollut hankalaa itselleni, koska minulla ei ollut mitään eikä ketään. Eikä se tuntunut oikealta toista kohtaan. Uuden kaverini suhteen minulla ei ollut sellaista ajatusta, että siitä olisi myöskään mitään tullut. Hän vain sai minut ajattelemaan, koska oli niin toisenlainen ihminen ja toi esiin minussa kaipauksen, johonkin jota ei ollut olemassakaan.

Sydämeni olisi ollut toista mieltä, tuosta tulevasta uudesta elämästä. En vain osannut luottaa siihen. Jos ja jos…

Ei ollut olemassakaan

Koin tuon tilanteen jotenkin niin häpeällisenä, etten missään vaiheessa enää muistellut sitä. Eilen näin vilaukselta tuon uuden kaverini viidentoista vuoden jälkeen ja tuo kaikki palasi erittäin elävästi mieleen. Se oli jopa hämmentävää, kuinka uumeniin olin pukannut koko tuon silloisen ajatusprosessin ja kuinka vakavasti olin sitä miettinyt silloin.

Tajusin, että SIINÄ SILLOIN olisi ollut se paikka, kun minun olisi pitänyt päättää parisuhteeni.

Tajusin, miksi olin jäänyt.

Tajusin, ettei niin pidä enää koskaan tehdä.

Tajusin, että juuri näin olen toiminut ja ajatellut lapsesta saakka. Aina ikuisessa kiitollisuuden velassa. Aina on ymmärrettävä ihmisen käytös ja oleminen, ihan sama minkälaista se on. En koskaan tuntenut olevani vähääkään hyväksytty millään muulla tavalla.

Miksikö se tuntui häpeälliseltä? Siksi, että ajattelin itseäni. Siksi, että edes kehtasin käyttää mielessäni jotain muuta vaihtoehtoa oman elämäni suunnaksi. Sellaisessa tilanteessa, jossa elämää rakennetaan ja sille annetaan siinä hetkessä kaikkensa!

Menneisyyden päiväkirjat kertovat minulle sen, miten halusin ajatella asiat. En halunnut kohdata totuutta, enkä ollut rehellinen itselleni. Toki se on lapselta täysin ymmärrettävää.Totuudet noissa tilanteissa olivat myös täysin erilaatuiset. Lapsena alkoholismi ja väkivalta. Nuorena aikuisena vain päällisin puolin oikein hyvä parisuhde, joka ei kuitenkaan ollut oikean henkilön kanssa eikä oikeista syistä.

Lopulta ajattelin itseäni ja erosin. Kesti kauan tajuta. Kesti kauan löytää itsensä ja viimeinkin keskittyä siihen.

Liian paljon anteeksiantamista ja ymmärtämistä, omalla kustannuksella. Ymmärryksessä eikä anteeksiantamisessa ole mitään vikaa, mutta ne täytyy kohdistaa ensin itseensä. Mikäli niin ei tee, onnistuu loukkaamaan ympärillä olevia silkkaa typeryyttään. Täytyy oppia tietämään mitä itse haluaa, mikä tuntuu hyvältä. Niin kitkerältä kuin se joskus tuntuukin, niin sen on ihan itse ansainnut, oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä.

Ylös rypemästä

Niin, tästä syystä kavelin itseni sieltä kastematojen idioottimaasta. Minun on ymmärrettävä silloinen ymmärtämättömyyteni. Se miksi valitsin tehdä kuten tein. Muussa tapauksessa en tule toimeen itseni kanssa. En voi käsittää, miksi en tajunnut silloin, että parisuhteessani ei ollut sellaisia perustavanlaatuisia elementtejä, jotka olisivat merkittävästi helpottaneet elämää.Mutta jos hiukan ymmärrän itseäni ja mietin mihin olin tottunut kasvaessani, voin tuntea myötätuntoa sitä tietämätöntä nuorta ihmistä kohtaan, joka ei lopulta halunnut muuta kuin rauhaa ja hyvää mieltä kaikille. Hän halusi optimistisesti uskoa, että kaikki muuttuu aina paremmaksi sitten kun ja sitten kun. Eihän mikään koskaan ole helppoa.

Kyllä olisi mukava, kun olisi oikea syyllinen…

Mitä tulee sekopäisiin vanhempiini…No, ”tavallaan” ymmärrän heitä edelleen, siinä määrin mikä tuntuu helpottavan itseäni. Anteeksianto? En pysty vastaamaan mitään. En tiedä. Sen tiedän, että jos he olisivat tässä puolustamassa itseään, melko varmasti antaisin jälleen anteeksi. Saattaisin kuitenkin vaatia enemmän ymmärrystä itselleni. Ainakin sitten huomenna.

Joo, olen minä jotain hyvääkin heiltä saanut. Juuri nyt en vain keksi tähän hätään, että mitä. Sekin tapahtunee huomenna?

Itse olen vastuussa omista ratkaisuistani ja tänä päivänä olisi hölmöä syyttää valinnoistani ketään muuta kuin itseäni. Tuolloin olin kuitenkin elämäni alussa, melko keskeneräinen kaikessa ja en voi olla ajattelematta, että pari kappaletta tervettä vanhempaa, olisivat osanneet antaa tukeansa ja ehkä joitain hyviä neuvoja. Ehkä.

Jossitteluun jääminen olisi yhtä tyhjän kanssa. Mennyttä kun ei voi koskaan muuttaa, se pitää hyväksyä ja siitä pitää oppia. Siitä tuli pitkä pätkä elämässäni ja opin sinä aikana paljon, sain myös paljon, joten miksi katuisin. Kaikki mitä siihen elämän ajanjaksoon sisältyy, on opettanut ja kasvattanut. Myöskin sen, että olen edelleen keskeneräinen.



 

 

 

 

New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.


Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello