Yksi luku päättyy…


Kukapa sen olisi koskaan arvannut?Mitä ihmettä tapahtui?Kaikkihan oli niin hyvin?
Eikö niin?Eikö vain ollutkin?

Olihan se.Täydellinen elämä.Sellainen,jota en koskaan olisi osannut kuvitella kaikkien niiden ensimmäisten seitsemäntoista elinvuoteni jälkeen.Turvallista.Todella turvallista.

Siinä elämässä tuntui olevan asiat kohdallaan.Ei alkoholismia,ei väkivaltaa,ei alistamista,ei pelkoa.Hyvää ja luotettavaa seuraa,vakaa taloudellinen tilanne,säännöllinen elämän rytmi,materiaa tarpeeseen,kuten talo,autot ja harrastukset…Kaikki niin toista,kuin missä olin kasvanut.Alituisessa epävarmuudessa ja pelossa.

Kuten aiemmin olen kertonut.Olen onnekseni päätynyt tähän elämään Hänen kanssaan.Olen saanut siitä rauhan edellämainittujen asioiden suhteen ja ollut sen vuoksi hyvin onnellinen.Onnellisempi kuin koskaan ennen.Kiitollinenkin.

Löysin itsestäni vuosien saatossa asioita,joista tiesin,ettei hän tule ehkä koskaan löytämään.En antanut sen häiritä.Tärkeintä oli se,että itse tiesin ja tunsin itseni.Silloinkin,kun parisuhde alkoi hiertää.Tiesin,ettei toista voi muuttaa.Ymmärsin,että toinen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.Ja toivoin,että Hänkin ymmärtäisi sen.Juuri sillä tavalla.

Vuodet vierivät.Piinallisia kohtaamisia tuon tuosta ja aina lopputulos oli se,ettei toista vain voi muuttaa.Ei voi hakata päätä seinään.Itsensä kanssa on tehtävä työtä,jotta ymmärtää toista paremmin,osaa käyttäytyä paremmin,osaa puhua paremmin,osaa ilmaista paremmin,osaa kuunnella paremmin…Ja eihän niihin negatiivisiin tilanteisiin saa jäädä elämään?!Ne pitää ohittaa ja mennä reippaasti eteenpäin,koska talon perustukset on tehty,pian talo rakennettu,sormukset laitettu sormeen ja luvattu.Lupaukset on lupauksia,niin itselle kuin toiselle.Niistä pidetään kiinni,tuli mitä tuli.Aina.Opittu ajatus omista tunteista huonon hetken ja riidan tullen…”Tuskin tässä nyt mitään isoa tai vakavaa on.Minä vain ajattelen ja tunnen kaikki niin vahvasti,koska olen elänyt sellaisen lapsuuden..Ei tämä ole mikään syy luovuttaa mitään tällaista,mitä olemme yhdessä rakentaneet.” Se ajatus kantoi pitkälle.

Se jääräpäinen ajatus,se vei pitkälle.

Se jaksoi sinnikkäästi selittää toiselle miksi minä yksilönä tarvitsen elämääni joitain asioita,miksi en halua jostain luopua,kun toinen oli sitä mieltä ettei se ollut oikein tai että se oli yhteisestä ajastamme pois.
Ja yhtä sitkeästi se ajatus piti kiinni siitä,että minun kuuluu saada olla oma itseni.Pelkäämättä aina sitä tilannetta,että se loukkaa toista.

Väläyksittäin,ajatuksiin tuli  kysymyksiä…Hyvin selkeitä.Onko oikein,jos olenkin tässä parisuhteessa vain kiitollisuuden vuoksi?

Aluksi niitä kysymyksiä suorastaan säikähti.Eihän se nyt niin voi olla!!!Tottakai siinä on paljon muuta kuin kiitollisuutta!

Pakko olla.

Minähän olisin suorastaan idiootti,jos olisin tässä vain kiitollisuudesta?!Mikä loukkaus toista kohtaan!Ja mikä kauhea farssi tämä olisikaan….Juuri rakennettu oma koti ja hääkuvakin vielä tuore…Niin että tästäkö lähtisin!!??Mihin??En minnekään.Minulla ei ole mitään,eikä ketään.Ei mitään muuta kuin tämä.Ja tämä on hyvä.Tämä kaikki on todella hyvä ja normaalia.Minä nyt vain olen vaikea ihminen.Tottakai rakastan.Enhän haluaisi Hänelle mitään pahaa koskaan sattuvan.

Koskaan en osannut kertoa,mitä Hänessä rakastan.Sen sanan oikeassa,aidossa merkityksessä.En niin,että olisin ollut siihen itse tyytyväinen.

Koska minä tiesin.Alitajunta tiesi,luultavasti koko ajan.

Monia vuosia sisällä kyti ajatus,että Hän ei ansaitse tätä.Rakkauden tunnustusta,joka tarkoittaa joitain muuta,kuin parisuhteessa pitäisi.Hän voisi kuulla ne sanat,oikeasti,joltain muulta.

Silti näin ja tunsin sen,ettei Hän haluaisi sen olevan niin.

Tottakai rakastan.En haluaisi hänelle mitään pahaa,koskaan.Tekisin kaiken sen eteen.Korjaan itseni.

Kriittisimmät hetket alkaen seitsemän vuotta sitten.Pariinkin kertaan avioeropaperit lähes tulostettuina.Mutta silti niin jääräpäinen asenne.Ei.Tämä ei voi mennä näin.Pieni lapsi.Sen vuoksi täytyy yrittää.Niin niin.Yritä vielä enemmän.Ei tämä ole mitään leikkiä,jossa mennään toisen elämän kustannuksella,oman satunnaisen mielihalun mukaan!

Satunnaisen?Mikä on satunnaista?Sekö,että se tunne on väläytellyt olemassa oloaan jo kauan..?Ja sinne lentää sekin ajatus kaapin nurkkaan,visusti lukkoon.

Koska.

Valtava pelko.

Astua tyhjyyteen,kun ei tiedä kantaako se minne asti ja mitä sitten jos ei kannakaan.Jos olinkin väärässä?Jos kuitenkin on vain kyse siitä,että elämä on tehnyt minusta vaikean,enkä nyt huomaa jotain haihattelevaa mielen oikkuani.Jos olenkin vain vielä keskenkasvuinen,enkä vahva aikuinen ihminen,joka osaa kontrolloida itsensä.Minä olen äiti.Minun pitää toimia,niin kuin lapselle on paras.Yritetään enemmän.

Pala palalta.Enemmän tyhjyydessä.Vähemmän sanoja.Erimielisyyksien välttämistä kaikin keinoin.Tuska ja kuristava turhautuminen,kun ei se kuitenkaan onnistunut,välttäminen.Pelko siitä,että hengittääkö oikein.Mitä kestää tehdä.Ja mikä tärkeintä,kuinka paljon.Tieto siitä,että kun kaikki mahdolliset äänen sävyt ja sanamuodot on käytetty,että saisi itsensä ilmaistua ilman turhia konflikteja,mitään ei jää jäljelle.Ei jaksaisi enää.Pahantuulisuus.

Mutta täytyyhän Hänenkin tietää?!Mikä minussa on vialla,jos Hänen tunteensa ovat pysyneet samana,mutta minä kuolen sisältäpäin??

Jostain löydän itseni,hetkeksi.Muistan millainen olin.Silloinkin,kun olin vielä edellisessä elämässä,alkoholistien ja narsistien keskellä.Tunsin,jotain.Ikävän tapaista.Ikävöin itseäni.Havahduin miettimään sitä outoa ajatusta…Minne olin muka mennyt?Onko mahdollista kadota itseltään?

Elämä vilisee silmissä.

Videon pätkiä tontille kaivetuista ojista,yhteiset raapustukset sillan kaiteessa,lomamatkat,pihan grillikatos,takkapuiden teko,paneelikaton laitto,koirat,kissat ja anopinkin talon hirret.Yhteisiä ja yhdessä.

Eikö sillä ole mitään merkitystä?

Joka ainoa kerta,kun rakkauden tunnustukseen kuuluu vastata,ahdistus kasvaa ja tuntuu siltä kuin sanat takertuisi kieleen henkeään pidätellen  kiinni ja tulevat viimein kauhuissaan kirkuen ulos,saapumatta koskaan kohteeseen.Huomaan vain epätoivoisena,kun ne jähmettyvät ilmaan ja putoavat lattialle.

Tulipahan sanottua,kieltä kirvelee.

Luen toisen ilmettä.

Valitettavasti meni läpi.Äskeistä välikohtausta ei nähty.

Pakenen paikalta.Ja mietin,mitä sitten jos sitä olisi kysytty.Rakastatko?

Tukehdun.

Viimein se tulee.Eräänä päivänä.Suora kysymys.Siihen tulee suora vastaus.Enää ei voi paeta.Kaikki on liian selvää.Vastaus päättyy kyyneliin.Yllättäen ne ovat tuskallisia.Tuskaa toisen puolesta,toisen ilmeestä,tajuamisesta.Tuskaa kaiken rakennetun puolesta.Tuskaa siitä,että on alastomana tyhjyydessä,josta ei tiedä mihin se kantaa.Mutta helpotustakin.Helpotusta siitä,että sain sen itsestäni ulos.Helpotusta siitä,että Hän tietää nyt.Helpotusta siitä,että meillä molemmilla on mahdollisuus elää.Hengittää.

Itku kesti pidempään kuin koskaan.Ei edes silloin,kun kohtasi kuolemaa,ei silloinkaan kyyneliä tullut niin paljon.Mutta se ei muuttanut sitä tunnetta,että näin täytyy tehdä.Teiden pitää erota.Ei se muuttunut,se vahvistui.Kaikki alitajunnassa kauan olleet ajatukset,ne seisoivat siinä edessä nyt hyvin varmoina siitä,että olivat aina olleet olemassa.Näyttämässä sen mikä on oikein.

Kyllä.Välitän.Kuten lähimmäisistään välittää.Eikä heille halua mitään pahaa.Arvostan,luotan ja olen kiitollinenkin.Hän teki kaikkensa puolisona,enemmän kuin osaan kuvitella monenkaan jaksavan yrittää.Hän on maailman paras isä.Meidän pitää saada kuitenkin hengittää,yrittämisen sijaan.

Minä lähdin.Minulla on nyt oma asunto,josta teen ja odotan kotia minulle ja lapselleni.En ole astunut tyhjyyteen,koska tiedän mitä teen.

Hänen kanssaan olemme hyvissä väleissä,vaikkakin kaikki on vielä tuskaisen arkaa.Lapsi on etusijalla,eikä häneltä viedä mitään pois.Hänen ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta vanhempiensa valinnoista.Ei tämä helppoa ole pienellekään.Minä silti luotan.Luotan kovasti,että kaikki menee hyvin.Me yritimme kovasti ja pitkään.Arvostan sitä.Me päätämme tämän ihan yhtä tyylikkäästi ja se kohdistuu lapsemme elämään.

Minä olen hyvin vereslihalla.Kaikki jäi taakse.Talo,koira,kissa,koko ympäristö,17 vuotta.Nyt kun olen ollut poissa,vain hetken,tulee katkeriakin ajatuksia.Etenkin siitä,etten koskaan tuntenut itseäni niin hyvin,että olisin voinut vapauttaa meidät molemmat jo kauan sitten.Tai ehkä tunsin,mutta en uskaltanut.

Kai sinnikkyydessä ja yrittämisessä ei mitään väärää ole.Enkä voi myöskään aikasemmalle taustalleni mitään.Se mikä sen vaikutus tähän kaikkeen lopulta on,selviää vasta paljon myöhemmin.

Mikään ei ole ollut turhaa.Koskaan.

Elämää.

Se opettaa,jos niin haluaa.

Kasvattaa,vaikkei haluaisikaan.

a href=”https://www.blogit.fi/varjoista-valoon-erään-elämä/seuraa” target=”_blank”>

 

 

 

 

Mainokset

Itsensä kohtaamista


Aloitin lokakuussa kirjoittamaan tätä blogia.Alkaen aivan alusta,varhaisimmista tiedoista ja muistoista.En ole ennen kirjoittanut näin.Lapsuuden päiväkirjamerkinnät ovat jääneet kohtalaisen lyhyiksi ja tekstiviestit,meset sun muut ovat rajanneet ilmaisua sitäkin enemmän.Päiväkirjasta puheen ollen,oli hienoa huomata,että postaamani tekstit perustuivat oikeaan muistikuvaan,eikä aika ole kullannut tai mullannut niitä.En osannut sitä kovin epäilläkään.Vanhan päiväkirjan sivut olivat kuitenkin sisälmyksiä liikauttavaa luettavaa..

Kirjoittamisen tarve kuitenkin kasvoi juuri tekstiviesteistä,joita rakkaan ystäväni kanssa täysin käytämme.Se on meille luontaista,kirjoittaa.Osaamme myös puhua,sitten kasvotusten 🙂

Itseilmaisua

Aihe josta kirjoittaisin,oli minulle täysin selvä.Muusta en tiedä,kuin omasta elämästäni enkä siitäkään liian paljon,koska siihen mahtuu (joskus tuntuu) liian paljon 😀 Itsehoidossa yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä..liika analysointi silti pahaksi.Päätin kirjoittaa itselleni ja jos joku jossain saisi siitä jotain,se olisi erittäin hyvä!En ole koskaan suunnitellut tekstejäni mahdottomasti etukäteen,koska se tulee,mitä mielessä on.Hieman minun täytyy keskittyä ohjaamaan ajatusta,ettei se lähde rönsyilemään.Minun ajatukseni menevät minun järjestyksessäni,toivottavasti se asettuu hyvin myös lukijalle 🙂

Minun versoni

Ajattelen joka postausta vähän kuin ”lapsenani”.Tunnen,että olen antanut niihin sen mikä irti lähtee.Toisinaan vereslihalle asti.Silti en ole lukenut niitä aiemmin toistamiseen.Ennen kuin joku päivä sitten.Lukiessani kohtasin jotain itsestäni.Jonkun jonka puolesta tulin surulliseksi ja jonkun jonka puolesta olin onnellinen.Ne tunteet olivat niin helposti nimettävissä…mutta mikä tärkeintä,itseäni kohtaan.Oloni tuli aika tyhjäksi ja hämmentyneeksi.Melko usein tänä päivänä ja tässä elämässä en edes usko,mitä kaikkea menneisyydessä on.Lopullinen sisäistäminen tuossa kohden tulee siinä,kun sen oman tekstin lukee ja ymmärtää,että se on oma.Siinä on jotain hienoa,eheyttävää.Ehdotin Hänelle,josko hän lukisi muutaman postauksen tavoistaan poiketen.Mies ei lue,mitään,koskaan 🙂 No okei,Aku Ankkaa..Niinpä Hän luki,hyvin keskittyneesti ja hartaudella.Oli hienoa kuulla,että kuulostin juuri minulta.Että jos hän olisi lukenut tämän tietämättä,että olisin sen kirjoittanut,hän olisi tunnistanut minut.Hyvä.

Nyt olen siis kiinnittänyt ”lapsiini” huomiota toisestakin näkökulmasta.Minusta tuntuu,että ne ansaitsevat sen.Tunnen itseni ehjemmäksi,kun teen niin.Luulen,että kirjoittaminen terapiamuotona on juuri tätä.Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.Aina voi kokeilla.Minusta on mahtavaa,että voin olla oma itseni omalle itselleni 🙂

Koskaan en uskonut,että lukijoitakin kertyisi näin paljon!Kiitos teille kaikille,jotka olette lukeneet blogiani!!Toivon,että siitä olisi ollut jotain hyötyäkin.Kommentit ovat aina tervetulleita 🙂
Terapiamuotoja muitakin

Kävin joskus silmänliiketerapiassa.Se todella on helpottavaa seurata silmillä terapeutin kättä,kun käy läpi traumaa.Se on aika luonnollista.Itse ainakin huomaan,että silmäni liikkuvat automaattisesti nopeasti,jos mietin mitä sanoisin tai asia on vaikea.Silmien liike rauhoittaa.Tässä myös hyvä terapiamuoto!

Menneisyyden kanssa vai edessä

Menneisyys ei koskaan poistu.Se on aina osana elämää,mitä ikinä siellä sitten onkin.Omalla kohdallani tulen tekemään vielä paljon töitä sen eteen,millä tavalla se on osa elämää.Katsoin tällä viikolla jälleen kerran elokuvan Kaunis mieli.Silloin kun se tuli ensimmäisen kerran,opin siitä jotain.Se kosketti kovasti.Huippulahjakas matemaatikko sairastui nuorena skitsofreniaan ja kohtasi ihmisiä,jotka eivät olleet olemassakaan.Nuo harhat vaativat häneltä asioita,jotka lopulta johtivat hänen diagnoosiinsa.Vanhan J.Nashin kommentti lopussa,kun häneltä kysyttiin vieläkö hänen harhansa ovat paikalla…Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi,että ovat.Mutta ne antavat hänen olla,jos hän antaa niiden olla.

Tiedostamista

Niinpä niin.Huomaan,että jos liian paljon keskityn aiheisiin,kuten alkoholismi ja insesti,alan elää niitä enemmän kuin on tarpeen.Keskittymisellä tarkoitan lähinnä virallisia oireista kertovia faktasivuja heikon itseluottamuksen päivänä…Tunteiden ja järjen raja sumenee ja verkko on sitä myöten valmis.Olen joskus noita asioita käsitellyt kipeän kaavan kautta ja lopulta saavuttanut tasapainon.Sitä horjuttaa nyt jollain tavalla tämä ms-diagnoosi.Uskon,että se on täysin normaalia ja kuuluu sopeutumiseen.Minulle riittää,että tiedostan tuon ja kasaan hieman itseluottamusta itsetuntemukseeni 🙂

Toisaalta minusta on hienoa huomata,että pystyn lukemaan ja kuuntelemaan toisten ihmisten kertomuksia omasta rankasta menneisyydestään.Joskus se aiheutti niin paljon pahaa mieltä,etten pystynyt kohtaamaan sitä,vaan jäin sanattomaksi sen tunteen edessä.Ahdistuin niistä tunteista.Näkökulma tuohon on muuttunut,voisin väittää,että terveeksi.Edelleen on järkyttävää kuinka paljon näitä kertomuksia on ja tunnen myötätuntoa paljon kanssasisaria kohtaan.Kunpa asiat joskus muuttuisivat.Kuitenkin todella mahtavaa,että ihmiset kertovat niitä.Se on tärkeää.Kirjoittamisterapiaa ja samalla asioiden tuomista valoon,niin että esimerkiksi alkoholista tullut tabu heikkenee.Toivon mukaan se ihmisten tietoisuuden lisääntyminen poistaa läheisten häpeää ja helpottaa selviytymistä!Eikä kukaan jäisi yksin.

P.S. Lopuksi mainittakoon,että olen ollut nyt viikon ilman sokeria,pitänyt aloittamani linjan nikotiinissa,syönyt terveellisemmin kuin koskaan ennen ja lähdössä juuri viidettä kertaa kuntosalille 🙂