Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.



Kuinka vaikeaa se voi olla?


Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂



Elämä löytää tiensä


Olin irti äidistä.Viimein minusta tuntui siltä,ettei hänen tekemisensä tai sanomisensa voineet loukata minua.Hänen auktoriteettinsa minun silmissäni oli viimein sortunut.Jatkoa postaukselle : Valitse taistelusi

Mietin usein sitä,olenko julma?Olenko vajonnut samaan katkeruuteen kuin äitini?Näinkö tämän kuuluu mennä?Ei tuntunut oikealta.

Ymmärtämisen tuskaa

Olin lapsesta asti kuullut äidin kertomukset siitä,kuinka hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä,hänen vaikeasta lapsuudestaan ja siitä kuinka hän oli menettänyt kolme poikaansa avioerossa.Minä yritin ymmärtää,aina.Kaikki mitä äiti teki kännissä,kaikki hänen valheverkkonsa,kylmyytensä,itsekeskeisyyden,kaiken.Mietin hänen taustaansa ja oletin käytöksen johtuvan sieltä.En ollut ikinä sitä mieltä,että ihminen olisi paha,yksikään.Jokaisella on taustavärittäjänsä.Sen ajatuksen kanssa olin siis elänyt lapsesta asti ja nyt se pitäisi heittää pois?Eikö se niin olisi,jos kylmästi katkaisisin välit enkä ajattelisi enää häntä?Onneksi jokin ääni toisti sisälläni sitä samaa asiaa :”Sinulla on nyt oma elämäsi.Et ole vastuussa äidistäsi,etkä ole hänelle mitään velkaa.Ymmärrä itseäsi.”Siihen ajatukseen pääsin aina helpommin ja helpommin.Minua silti häiritsi se,että minä itse muistutin vanhempiani.

Mikä geeniyhdistelmä!

Rikkonainen perhe,alkoholismi,insesti,syrjintä ja mitkä muut,tekivät minut minnekään kuulumattomaksi.Olisin halunnut olla osa jotain.Tuntea yhteenkuuluvuutta.Tietämättäni ja tietoisestikin hain itsestäni yhdennäköisyyttä vanhempieni ja sisarpuolteni kanssa.Hain yhtäläisyyksiä myös luonteenpiirteistä.Se oli järkyttävää.Joskus toivoin,että isäni olisikin joku aivan muu.Hetkellisesti sain vapautuksen insestin taakasta,ei se silti olisi mitään pelastanut.Ne hetket,kun huomasin itse olevani kuin äitini tai isäni,olivat karmeita.Eihän minusta tule huomaamattani samanlainen kuin he ovat?!En saanut rauhaa.Halusin samanlaisuutta,mutta sitten en pystynyt hyväksymään sitä,että minussa olisi tippaakaan mitään heiltä perittyä.Yritin lakata miettimästä sitä.Ajattelin olevani geenien sekoitus juuri niin paljon,että en muistuttaisi kumpaakaan.Olisin ihan yksinäinen geenisekoitus.Sen ajatuksen kanssa voisin elää helpommin ja hyväksyä itseni.

Laumasielu

Ajan kuluessa,aloin olla sinut itseni kanssa.Tavallisissa arkitilanteissa,en enää säikähtänyt sitä, jos jokin tekemisessäni toi isän tai äidin mieleeni.Ymmärsin,että yksi ainoa luonteenpiirre kahdessa tai kymmenessä ihmisessä,ei tee heistä vielä samanlaisia.Suhtautuminen elämään,moraalikäsitys,arvomaailma,ne tekevät meistä erilaisia.Tapa siivota,puhua ihmisten kanssa tai tapa ajatella voi siis muistuttaa jompaa kumpaa vanhemmistani.Sen voisin hyväksyä.Se ei silti tee meistä samaa ihmistä samoine ongelmineen.Tuo ajatus oli helpottava,koska nyt voisin hyväksyä niitä perinnöllisiä ominaisuuksia,jotka samalla määrittelevät minut kuuluvaksi johonkin.Rauha sen asian suhteen saavutettu.

Rajojen hakemista

Meni pitkän aikaa, ennen kuin seuraavan kerran, rattijuopumusoikeudenkäynnin jälkeen, olin äitiin yhteydessä.Tunsin itseni tarpeeksi kestäväksi.Toisaalta minusta tuntui,että tuota uutta asennettani oli harjoiteltava.

Olin tuolloin 25.Sitä en muista kumpi meistä soitti,äiti vai minä.Se oli kuitenkin yksi järkyttävimmistä keskusteluista.Olen tyytyväinen ainoastaan siihen,että sain omat hermoni pidettyä kasassa enkä antanut äidin tapansa mukaan puhumalla hämmentää ja ohjata pois olennaisista asioista.En enää muista tarkempaa sisältöä.Ainoastaan sen,kuinka hän kertoi minun aina olleen enemmän ystävä.Lapsenaan hän ei ole osannut minua ajatella.Hänen mielestään syy meidän väliemme hiertymiseen (ei tietenkään ole alkoholiongelma) on ollut se kun viettelin isäni……Anteeksi,mitä juuri sanoit minun tehneeni?!!PUM!

Tiesin silloin yläasteikäisenä,hänen uskovan ne isän selitykset,mutta siitä oli jo aikaa,yli kymmenen vuotta!Olin kai kuvitellut,että äiti olisi tullut järkiinsä.Olihan hän ollut oikeudenkäynnissä todistajanakin.Sitten tajusin,että emmehän me olleet puhuneet mitään koko asiasta sen jälkeen.Olin aika turta tuon puhelun jälkeen.Selvisin siitä kuitenkin.Luultavasti siksi,että aivoni eivät vieläkään pysty käsittämään,miten äiti-ihminen voi sanoa jotain tuollaista,ihan kaikessa rauhassa?!Kävelin hetken aikaa ympäri taloa,puistelin epäuskoisena päätäni ja taisin suorastaan huutaa.Se meni silti ohi.Opin,että olin vielä hauras ja annoin itselleni aikaa reilusti ennen seuraavaa yhteydenottoa.Aloin ajatella äitiä sairaana ihmisenä,alkoholisti ja narsisti.Me emme siis ole samalla viivalla,voin edelleen ymmärtää,itseni vuoksi.

Pieni elämä,suuri muutos

Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen,huomasin viimein olevani raskaana!Olin 27 vuotias,opiskelin ammattikorkeassa ja olin välillä töissäkin.Elämä oli mahtavaa!Olimme harkinneet lapsettomuushoitoja,mitään selkeää syytä lapsettomuudelle ei koskaan löytynyt.Lopulta päädyimme vain jatkamaan yhteiseloamme kaksin ja koirakin sai tulla.Olimme aina ajatelleet,että lapset ensin,sitten koira.Miten hölmöä 🙂 Tuo uutinen pienestä tulokkaasta oli ihan käsittämätön!Se oli siis sittenkin mahdollista.Maailma oli mahtava paikka.Kaikki palat loksahtelivat kohdalleen.

Äiti ei ollut ensimmäinen,joka uutisesta kuuli, vaan ala-asteelta asti mahtavana kaverina pysynyt, lapseni tuleva kummi.

Alkoholiongelman kohtaaminen

Äidin reaktio oli silti yllättävä.Hän osittain myönsi alkoholiongelmansa,osittain.Hän ei kai voinut oikein hyvin.Kävin hänen luonaan ja lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni hänet irti,käytännössä annoin hänelle sydän vereni.Tuo äidin osittainen myöntäminen,sai kaiken sen katkeruuden ja vihan katoamaan minusta.Olin hyvin varovainen yhteydenpidossani,etten saisi hänen puolustustaan nousemaan.Luottaisin siihen,että hän itse tietää nyt ongelmansa.Hän kuulosti usein hyvin masentuneelta.Minusta se oli hienoa.Nyt näin sen ainaisen teatterin taakse.Hän oli ihminen.

Olin loppupuolella raskauttani jo menossa,kun äiti vietiin yliopistolliseen sairaalaan.Hän oli voinut erittäin huonosti ja syyksi oli paljastunut maksan tila.Se ei ollut hyvä enää.Ei tippaakaan alkoholia enää.En voinut olla muuta kuin onnellinen.Nytkö elämä kääntyisi niin,että lapsellani olisi toinenkin mummu aktiivisesti elämässä mukana?Minä saattaisin saada ehkä äidin.Se tosin oli aika epätodennäköistä.Minulla ei ollut tarvetta sellaiselle eikä luottamustakaan tarpeeksi.Päätin silti antaa sillekin mahdollisuuden.

The End tällä erää

Tuosta ajan jaksosta on vaikea kirjoittaa selkeästi.Siellä on niin paljon ajatuksia,tilanteita ja tunteita.Tulen niitä siis jatkossakin kirjoittamaan.Kuten myös insestin ja pedofilian tuomista ajatuksista.

Se minkä kävin läpi 20-30 vuotiaana,oli tärkeää.Minulla oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä.Olen utelias ajatusten syövereitä kohtaan ja se varmasti on auttanut paljon jaksamisessa.Vertaistukenani oli Hän ja edellä mainittu lapseni kummi.Löysin myös itsestäni terveen eskapistin ja pääsen tarpeen tullen pakenemaan helposti fantasia elokuvien,kirjallisuuden tai musiikin maailmaan.Toisaalta uskon,ettei kyse ole täysin pakenemisesta,vaan alitajuisesta toisenlaisesta käsittelytavasta,silloin kun selkeä järki loppuu kesken 🙂 Tarvitsen satuja,siinä missä lapsetkin.Hoidan siis sisäistä lastani 🙂



http://www.narsistienuhrientuki.fi/auttavat_tahot/
http://www.lasinenlapsuus.fi/

Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello