Jatkoa varhaislapsuuteen..


Vaan kylläpä oli hyvä palata hetkeksi kunnolla käymään menneitä asioita läpi! Ensinnäkin siksi, että aina ymmärtää jotain paremmin ja toiseksi, siksi että huomaa kuinka kauas on jäänyt fyysinen vapina ja totaaliaivokaaos liittyen menneisyyteen. Stressireaktio? En voi olla kuin tyytyväinen. Tiedän silti, että jatkossa on tulossa tapahtumia, jotka voivat nuo em. oireet helpostikin nostaa vielä pintaan. Se jää nähtäväksi.

Näyttää siltä, että tätä päivää on ihan hyvin jäljellä. Lapsukainen nukkuu, puoliso nukkuu ja koirakin nukkuu…taidan vähän vielä jatkaa ikävuodesta 4 eteenpäin.

Se on se ikä, kun muistan vieraiden lasten yllykkeestä hypänneeni leikkikentän sadekatoksen katolta alas. Ei käynyt ihmeellisemmin, säikähdin silti sen verran että luikin kotiin. Silloin en osannut sitä paikkaa vielä pelätä. Vanhin veljistäni muutti meille asumaan. Ei siitä leikkikaveriksi ollut, liian paljon vanhempi ja harvoin oli edes kotona. Liekö ollut syynä siihen, että kotitilanne riitojen suhteen rauhoittui hetkeksi. Sitten muutimme taas, toiseen kerrostalolähiöön. Sinne muutti toinenkin velipoikani. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänestä oli jo seuraakin. Hän tosin oli aika vilkas ja hyvin usein yhteiselomme päättyi sotaan. Isä kävi edelleen töissä, äiti ei. Aloin kulkea ilmaisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä olin hieman vapautuneempi jo ja sain pari kaveriakin. Vanhempien välit eivät silti kauaa kulissia kestäneet. Isän mennessä töihin, äiti nappasi minut ja toisen veljistäni mukaan. Hän oli humalassa tietenkin ja tie vei taksilla, meille tuntemattoman miehen kaksioon. Siellä oltiin pitkän aikaa veljeni kanssa makuuhuoneessa lukkojen takana, kun äiti hoiti välejään tämän miehen kanssa. Sama mies vei meidät käymään myös sadan kilsan päässä olevassa isossa kaupungissa. Sieltä hän osti minulle matkamuiston, jonka alkuperää en missään tapauksessa saanut kotona isälle kertoa. Isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaanhan tämä kaikki meni näin. No, ei ollut toviin helppoa kotona, kun tuolta reissulta palasimme. Siltikään se reissu ei jäänyt edes viimeiseksi…mies vain vaihtui.

Tähän ikään mahtuu jo myös mukavia muistoja. Kuten ensilumi parkkipaikalla. Lähdin 5 vuotiaana ensimmäistä kertaa ihan itse käymään kioskilla. Valkeaa oli silmän kantamattomiin! Lisäksi tällä pihalla oli jo kavereitakin. Sitten tuli taas muutto, toisin sanoen häätö.

Täytin kuusi uudessa kodissa, jossa asuimmekin ennätykselliset 4 vuotta! Elämäni parhaimmat ja samalla pahimmat siihen mennessä. Äiti oli vanhemmistani se aggressiivisempi eikä isällä ollut mitään sanan valtaa meidän kasvatukseen. Pojat olivat vilkkaita ja aiheuttivat monta hyvää syytä vetää pää täyteen, äidin mielestä. Sitten kun pää alkoi tarpeeksi lainehtia, alkoi pahoinpitely. Katsoin monta kertaa avuttomana vierestä kun toinen velipojistani, se nuorempi potkittiin nurkkaan. Hän suojasi kasvojaan ja kylkiään käsillään, kun äiti opetti 10-vuotiaalle pojalleen tapoja. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, kun hysteerinen itkuni ei auttanut mitään ja kun en kestänyt katsoa, minun oli pakko juosta omaan huoneeseeni rauhoittumaan. Vanhempi pojista sai myös osansa, mutta kasvoi eikä antanut äidille siihen enää mahdollisuutta. Viikonloppuisin meillä kokoontui vanhemman veljeni kaverit, yläasteikäisiä nuoria, jotka äiti mielellään kutsui veljeni huoneesta keittiön pöytään seurakseen. Äiti vei käytännössä veljeni kaverit. Narsistista kun yrität selittää, minkälainen hän todellisuudessa on, kuka sitä uskoo? Eivät myöskään veljeni kaverit. Eteenkään se yksi isokokoinen poika joka joutui äitini viettelemäksi meidän vessassa…

Äiti muuttui teatraalisemmaksi sitä mukaa kun kasvoin. Olin hänelle baarireissujen jälkeinen sylkykuppi taikka patoutumienpurkunukke. Koskaan ei voinut olla varma, mitä yöllä tapahtuu kun äiti tulee kotiin. Hän oli hysteerisen tarkka siivouksesta. Mikäli oli niin onnettomasti käynyt, että yksin iltapalaa syödessäni olin vahingossa jättänyt yh-den-kään leivän murun pöydälle, heräsin nahkaremmin räiskeeseen ahterilla. Toisaalta hän saattoi tulla hysteerisenä kotiin ja itkeä aamuyöstä baarissa tullutta riitaa isän kanssa ja toisinaan se hysteerisyys johti esitykseen sairaskohtauksesta. Sehän meni siis niin, että haukotaan happea kuin kala kuivalla maalla, kaadutaan rojahtaen lattialle (kuitenkin niin ettei mihinkään vakavasti satu), valitetaan epäselvää mongerrusta isoon ääneen jne. Mutta sitten kun paniikissa huudan ”Äiti, äiti herää!!Älä kuole! Äiti soitan ambulanssin!!” Silloin tuli hyvin selvä vastaus ”Et soita!” Ja jo alkoi olo helpottua. Joskus tähän esitykseen kuului myös ranteiden viiltely. Minä kun en silloin tiennyt vielä pintanaarmun ja syvän haavan eroa. Tätä rataa tasaisesti alkoi kotona kulua minun ikävuoteni 6-> .

Ulkona oli pakopaikka, toisinaan. Ensimmäiset eskapismin alkeet olin löytänyt jo kirjoista ja musiikistakin. Pihallakin oli silti lapsia, joita sain tosissaan pelätä, kantelivat linkkareitakin mukana. Äidin krapula-aamuina, sen lisäksi että olin siivonnut hajonneet kaljapullot ja tuhkakupit, sain käydä kaupassa, ja maksuvälineenä tässä tapauksessa kävi hienosti pari pussia tyhjiä pulloja sekä kaikki pienimmät pennit. Silloinkin pääsin silti kotoa pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä mukavampia leikkejä meillä ulkona oli. En muistanut mitään kotielämästä. Paitsi sitten kun tajusin olevani kymmenen minuuttia kotiintuloajasta myöhässä…”Mutta eihän äiti oikeasti halua satuttaa, on vain pakko silloin kun ei oppi mene muuten perille. Äidillekin se sattuu yhtälailla, kun joutuu remmiä käyttämään...”Joopajooh.

Kouluni kaksi ensimmäistä vuotta sujui hyvin. Oli kavereita ja olin sosiaalinen. Sitten kouluni vaihtui. Siellä tilanne oli toinen. Kaikki 30 oppilasta vaikuttivat olevan kokonaan eri maailmasta. Kenenkään vaatteet eivät haisseet tupakalle ja siitä alkoi syrjintä. En kuulunut joukkoon. Tilannetta ei helpottanut se, että olin keskimäärin joka toinen päivä poissa, päänsäryn tai vatsakivun takia. Opettaja otti kerran ihan asiakseen puhutella tästä. Totesi, että olen fiksu, koska todella harva pysyisi opinnoissa perässä niin hurjalla poissaolomäärällä. Keskiarvoni oli kuitenkin aina vähintään hyvä. Vaikka käsiini ilmestyi ”vahingossa” toisen asteen palovammoja, sekään ei riittänyt kummempaan yhteydenottoon kotipuoleeni. Ihan itse niitä kuumaa patteria vasten tein. Päätäni myös särki oikeasti jokaisen koulupäivän jälkeen, se ei johtanut kotona edes särkylääkkeeseen. Sekään ei koululla kummastusta kummemmin aiheuttanut, ettei koko (3. – 6. lk ) 4 vuoden aikana, kumpaakaan vanhemmistani näkynyt vanhempainilloissa taikka konserteissa. Ihan vaan, koska äidin mielestä opettajani oli ”kotka” tai ”harppu” tai jotain muuta yhtä mairittelevaa.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Usein sanotaan, että avioero lapset syyllistävät itseään vanhempien erosta. Niin kävi meilläkin, ainoastaan positiivisessa mielessä. Äiti oli kertonut niin paljon isän töppäilyistä ja kaikkihan oli hänen syytään. Halusin, että elämämme rauhoittuisi ja koska olin ilmeisesti jo äidin terapeutti, käskin häntä eroamaan. Äiti oli tuohon mennessä jo vuosia aiemmin kertonut myös omasta lapsuudestaan, itkien, koska hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Yksityiskohtaisesti. Hän oli itkenyt minulle yhtä lukuisaan otteeseen aiempaa avioliittoansa ja sen hirveyksiä ja kuinka hän oli menettänyt poikansa. Niin, minut kasvatettiin pitämään huolta tästä täydellisestä ihmisestä, joka ei koskaan itse sanonut sanaa anteeksi. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen heidän erostaan.

Tässä vaiheessa veljistäni nuorempi joutui perhekotiin ja vanhempi muutti pois kotoa. Oltiin siis virallisesti kahden. Isosta asunnosta oli muutettava pienempään. Kuvioihin tuli uusi mies. Olin silloin 11 vuotias.

Tähän päätän elämänkerran tällä erää. Olo on erittäin voitonriemuinen. Nyt muistan, minkälainen olin silloin ja miksi. Muistan myös kuinka pohjalla myöhemmin lopulta olin. Juuri nyt, löydän sitä samaa itseäni jälleen, kuin muistan joskus lapsena olleeni. Avoimuus, sosiaalisuus ja aktiivisuus. On vaatinut paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta nehän ovat osa elämää. Eikä elämässä lopulta ole kauheasti pelättävää. Olen huomannut, että ihmiset ovat ymmärtäväisempiä ja sopeutuvaisempia, kuin joskus kuvittelin. Hieman sääliksi käy heitä parkoja, jotka osuivat matkan varrelle silloin kun aloitin uudelleen rakentamisen. Rykäisin aikalailla kaiken pahan suustani ulos, siksi että minulla oli tarve selittää miksi olen niin kuin olen ja miksi en paljon puhu ja miksi nyt vaan olen sellainen ja kaikki oli vaan niin uutta minulle. Sen jälkeen vaikenin taas kuin muuri 😀 Kaikki hekin olivat ihania ihmisiä, kukaan ei koskaan kääntynyt pois, vaikka olivatkin elämässäni ohikulkumatkalla.

Iltasaduksi itselleni ajattelen jälleen juuri tätä hetkeä, ääniä. Rauhallisuus ja turvallisuus ympärillä.Koira, joka kuorsaa lattialla sekä ikkunasta näkyvä syysillan pimeys. Siihen kaikkeen voi keskittyä ihan rauhassa, ilman minkäänlaista pelkoa tulevasta tai menneestä. Tämä tässä on minun elämäni.

Olisi mahtavaa, jos jakaisitte omia kokemuksianne! 🙂

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s