Vain hullut ulvovat?


Kirjoitin alla olevan tekstin luurini muistioon jonkin verran avioeron jälkeen.Tästä on nyt siis kulunut 1,5 vuotta ja koska luurini on edelleen hengissä,sain impulsiivisen tuotoksen tähän itselleni puitavaksi.
Uusi elämä tuli eteen yllättäen ja ehkä liian pian, enkä toisaalta olisi ollut siihen valmis vielä.Rakkaus ei kohdistunut väärään henkilöön, mutta jos neiti Aika olisi katsonut paremman hetken myöhemmin, olisi elämä voinut olla helpompaa. Tai sitten ei.

”Kai se jokin vaisto on,
jonka muistan varoittaneeni minua monta kertaa,
lukemattomia kertoja,
ettei tämän kuulu olla näin,ei kuulu tuntua tältä.

Olin kuitenkin kuullut paljon mielipiteitä ihmisistä,
jotka luovuttavat liian pian,
liian hätiköityjä päätöksiä.
Minä en halunnut olla sellainen.

En vahingossakaan.

Minulla ei ollut varaa olla sellainen.
Muuten elämässäni ei olisi enää ketään.
Ihan sama,vaikka se kaikki olikin siinä osin siksi,
että halusin miellyttää.
Ja sitä paitsi,mitä sitten tekisin?
Yksin?
Missä?

Kunnes kuluin loppuun.
Olemattomaksi siihen mitä tunsin,että minulta vaadittiin.
Kykenemätön olemaan mitään.
Ja kuitenkin olin.
Ja halusin jotain.
Aloin tiedostaa hengettömän elämäni.
Ulvoin öisin,
jotain olematonta ja aineetonta,
joka herätti epäilyksen olemassaolostaan.
Lähes käsin kosketeltava.
Halusin pois.

Lähdin.

Olin lakannut uskomasta siihen satuun jo kauan sitten.

Satuun,
jota toistetaan sadoissa lauluissa,tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa.

Satu,
joka väittää,että ihmisten välillä voi olla yhteys.
Sellainen erityinen yhteys,jolloin tuntee kuuluvansa johonkin.
Muuallekin kuin työvuorolistaan tai nimeksi postilaatikkoon.

Satu,
jonka yksityiskohdat rakkaudesta,saavat kaipaamaan sitä,
mitä ei ole olemassakaan.

Kosketus,
jonka vuoksi tajuaa,että ihon pinta-ala onkin todella suuri,
suurempi kuin koskaan on tajunnutkaan.

Kosketus,
joka menee pinnan alle,
niin että lopulta saattaa jopa hieman pelätä fyysiikkansa ja mielenterveytensä puolesta.

Vain yksi kosketus.Vain yksi.

Jonka jälkeen ihminen on kuin uudesti syntynyt.

Ei.

En jaksanut enää oikein uskoa.
Aloin kauan sitten hyväksyä ne sadut,ilman katkeruutta.
Eiväthän ne ole oikeasti elettyä elämää!
Taidokkain sanoin väritettyjä kuvia sellaisilta henkilöiltä,
jotka todennäköisesti kärsivät siitä samasta tyhjänpäiväisestä yksinäisyytensä ulvomisesta öisin.

Mielialahäiriö?

Vai tieto..

Tieto siitä,
että niin voisi olla.

Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Too late.
Ei auta kuin tehdä siedettävää siitä,mitä nyt on.
Todella paljon pahemminkin voisi olla.
Sadut ovat satuja.

Siihen asti,kunnes niistä tulee totta…
kunnes ensimmäinen sivu alkaa.

Yksinäinen päähenkilö saa seurakseen toisen päähenkilön.
Sellaisen,joka sopii tarinan tyyliin,kuvitukseen,taustamusiikkiin ja sanoihin.
Niin.
Puoliksi kuolleen elämäni onneksi havaitsin,
että olen hyvinkin elävä.
Mutta kuka tämä toinen päähenkilö oikein on?
Ja miksi?
No,mitäpä minä siitä?
On ihmisiä ja tilanteita,joista jokainen järkevä ihminen pysyy erossa.

Tietenkin.

Toki mikään ei estä ketään,
keskustelemasta haluamansa henkilön kanssa.
Järkevistä asioista.

Jälleen yksinäisiä ulvottuja öitä..itse asiassa enemmän kuin aikoihin.
Järki sanoo,että se on idioottimaista ja
tekee minusta takuuvarmasti hullun,
koska ulvominen ei koskaan,
Ei koskaan!,
tule tuottamaan toivottua lopputulosta.
Mahdottomuus.
…no mitä sitten?
Nautinto ulvominen jo sinänsä,
koska sillä on nyt selkeä kohde.Joten…

…niin,tuntevatko päähenkilöt toisensa?

Eivät.

Ulvominen perustuu mielikuvitukseen.
Joka on nähtävästi hyvin voimakas.
Joka saa häiriötilaan, koska ei ymmärrä,
että mieli on tutkimaton,
myös sen toisen mieli.
Mielettömyyttä,
koskaan ei tiedä.

Typerää.

Koska tämän sadun sivuja on nyt jo tarpeeksi korjailtu,
olisiko sama jättää sikseen heti alkuun?

Älä anna mielikuvitukselle valtaa!
Nuku ja keskity tekemään elämästä siedettävää, sillä mitä siinä juuri nyt on!

Toki keskustella voi…
Järkevistä asioista.
Kenen kanssa haluaa.

Läheisyys.

Sitä,
että puristaudutaan yhteen,
tuntee miten niveliin,luihin ja raajoihin sattuu,
ihokin hankautuu..häiritsevää,
eikä kuitenkaan tunne mitään.
Paitsi edellä mainittua kipua,
jonka vuosien jälkeen sujuvasti siirtää mielen tummaan takapajulaan.
Halu olla ystävällinen.
Koska muuta ei ole.

Vai sitä,
että seisotaan toisistaan metrin päässä ja
läheisyys salpaa hengen,
menee pehmeästi raajoihin ja
saattaa pelottaa nautinnollaan niin paljon,
että täytyy ottaa askel kauemmas,
mikäli halvaantumiseltaan itsekunnioituksen säilyttämiseksi onnistuu.
Tämä ei ole ystävällisyyttä, ei tarvetta miellyttää.
Spontaani sähköinen olotila,selkeä alkukantainen kommunikaatio,
jonka tajuaa olleen olemassa ikiaikojen alusta asti.

Tuollaiseen tilanteeseen pyrkii vain hullu uudestaan.
Todistaakseen ettei se ollut edes totta.
Että se johtui todella vain siitä,että on hullu.
Yksinkertaista.

Pettymyskö?
Ei.
Tokihan jokainen tuntee riemua tajutessaan,että on kadottamassa järkensä…
Kuvittelee asioita,joihin todellinen elämä ei ole koskaan antanut mitään viitteitä…

Mutta..

Hulluus toi mukanaan tunteen.
Elävän, kihelmöivän tunteen.
Tunne.
Se joka siis TUNTUU.
Vaikkei kukaan koskekaan.
Vaikka edelleen vain puhutaan.
Järkeviä.
Jostain syystä molemmat päähenkilöt alkavat nähdä keskustelun taakse.

Epäilys.
Järkytys.
Mahdottomuus.
Traagistakin jopa?

Älä koskaan sano, ei koskaan.

Kunnes,
se on pakko kohdata.
Pakko saada tietää,kumpi sekoaa,
maailma vai minä.
Ja todeta,
että minä tiesin.
En ulvonut turhaan.

Ensimmäinen pieni kosketus.
Silmät.
Miljoonia pieniä hermoja ympäri kehoa.
En ole yksin.

Hetki etenee rohkaistuneena.
Vailla pienintäkään järjen hiventä.
Vailla pelkoa.
Vailla itsesuojelua kaikelta muulta maailmalta.
Ei ole muuta maailmaa.
Me emme ole yksin.
Aika muuttaa muotoaan.
Tunteja.

Kunnes,
on aika kohdata maailma jälleen.
Järkikö palaa…?

Ei.

Se on mennyttä.
Mitä ikinä sillä onkaan tehnyt?!
Katumustako?
Ei.
Miksi olisi?
Miksi katua sellaista,jolle ei voi mitään,joka tapahtuu itsestään ja joka tuntuu oikealta?
Syitä voi olla monia..
Mutta ne satujen kosketukset,
ne sanattomatkin hetket.
Useimmiten saattavat olla jopa alikirjoitettuja.

Uskomatonta.
Käsittämätöntä.

Niin voimakasta,
että hullu menee ihan itse,
pelon ja kauhun sekaisin tuntein,
kohtaamaan sen uudelleen,
kun ei millään usko. Ei sitä varmaan oikeasti edes tapahtunut.
Ja hullu aikoo itsevarmana käyttää järkeään lopettaakseen mielettömyyden!!!

Silmät.

Sanaton keskustelu.

Sinne meni järki,
kaikki aiotut sanat ja asenteet!
Enkä ole yksin.

Tajusin,mitä haluan.
Tajusin miksi olin aika ajoin ulvonut.
Tajusin,että oli mentävä.
Yksin.
Päästää menneisyys vapauteen ja toivoa,että kaikki menee hyvin.
Todella toivoa.

Hulluus muuttuu järjeksi.
Ehkä se on sitä aina ollutkin?
Naamioitunut paskiainen…

Tunne ohjaa menemään syvemmälle.
Tekemään sen mitä se haluaa.
Koska ei ole yksin.
Millään mahdollisella tavalla yksin.
Kahdesta todella tulee yksi.
Viimeinkin.

Kaiken keveys, yksinkertaisuus ja hengittäminen
tuntuu eletyn elämän vuoksi välillä jopa raskaalta.
Mikään ei silti ole päätettävissä,millään tavalla ratkaistavissa.
Koska ei ole mitään ratkaistavaa.Ei ole ongelmaa.
On vain se hetki ja tunne,
jotka jatkuvat ilman kyseenalaistamista,
elävät aineettomana omaa elämäänsä mitään kyselemättä.

Mielettömyydelle ei tullutkaan loppua.

Mikäli uskoisi sielunkumppanuuteen…

Päähenkilöt elävät omassa kuplassaan.
Kosketukset loputtomia.
Kasvavat elämän mukana.
Nautintoa joka hetki.
Kaikilla sielun alueilla ja astien äärellä.
Tunne vahvistuu.

Pian olen sen äärellä,
että tunne suuruudessaan haluaa hukuttaa hulluuden alleen.
Tilalle tulee ahdistuneisuutta,
koska elämä repii erilleen.
Vai onko se jo riippuvaisuutta?
Jatkuvista euforian hetkistä?
Pelkoa?
Koska elämä on elettävä nyt.
Olen hypännyt valtavan loikan,elääkseni yksin.
Nyt en pysty siihen?
Haluan enemmän?
En silti epäile.
Olen tuntenut,nähnyt ja kuullut enemmän kuin koskaan.
Sopeudun.
Ja opettelen nauttimaan luottamuksesta.
Rauhallisuus.

Ei!
Ei onnistu.

Levottomuus.
Tarvitsen sen osan minusta nyt tähän,
sen jota ulvoin ja kuvittelin ettei ole olemassakaan.
Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy!
Miksi täytyy vastustaa jotain hyvin luonnollista?

Kyllä.
Haluan enemmän.
Kuinka kauan tunteet kestävät saduissa?
Sitä ei koskaan lopulta kerrota.
Arjessa ei ole mitään kertomista.

Mutta kuten tiesin alun alkaenkin,tiedän nytkin.Tämäkin satu päättyy.

Siispä ulvon edelleen,mutta nyt tiedän,mitä on odotettavissa.
Enkö sanonutkin,
että ulvominen sinänsä on jo nautinnollista?

Näin. Satu ei ole päättynyt edelleenkään. Ja se menee kuten ne muutkin, ei ilman hankaluuksia. Lukot täytyy oppia avaamaan, okaat pitää osata väistää, menneisyys on jätettävä taakseen,onneaan ei rakenneta toisen ihmisen varaan ja muuta kivaa.
Vahvaan tunteeseen on luotettava, itseään rikkomatta.Olkoon ulvominen sitten vaikka hulluutta ja hulluus järkeä.Pääasia on, että tasapaino säilyy.

”Sinä tiedät,että minä tiedän.
Ja minä tiedän, että sinä tiedät.
Ei ole sanoja.
Eikä niitä tarvita.
Ei siihen hetkeen.
Kaikki virtaa läpi,
sulautuu yhteen.
Tieto.
Tunne.
Tasolla,
jonne kukaan ei pääse yksin.”

-From my notebook from the Old Phone 😉



Kuinka vaikeaa se voi olla?


Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂