Demoni nimeltä äiti


Kirjoittaja itse

This is it.

Mitta täynnä, hyvälläkin tavalla.

Ei enää valheita.

Kuvittelin katkaisseeni välit demoniin called mama.

Vähän taustaa..

Kolme viikkoa eroni jälkeen, kuulin hänen kertoneen täysin kuviteltuja asioita minuun ja entiseen puolisooni liittyen. Kuten, että he olivat olleet keskenään yhteydessä ja keskustelleet minun käytöksestäni. Elämäni oli tuon kuullessa eron jälkeen melko vereslihalla juuri takana olleen muuttoni vuoksi. Valtava määrä tunnepuolen käsiteltävää ja sopeutumista, erityisesti lapseni vuoksi. Niinpä kun kuulin tuosta äidin selän takana valehtelemisesta, sillä oli seurauksensa. Soitin exälleni ja kaiken varalta tarkistin, pitikö tällainen yhteydenpito paikkaansa ( en tosin epäillyt sitä missään vaiheessa, mutta aina täytyy tarkistaa ). Eihän se pitänyt. Tietenkään. Lähdin samantien äitini luo hyvin pysäyttämättömässä olotilassa, exäni halusi tulla mukaan. Olin kurkkuani myöten täynnä hänen valheellisia verkkojaan, joihin niin monta kertaa minun lisäkseni moni muu oli päätynyt kiemurtelemaan. Lopulta enää tuntematta itseään.Täydellinen saalis kuningatar Narsismille.

Perille päästyäni,en miettinyt pätkääkään, vaan latasin kaiken melko isoon ääneen äidille. Kaikki hänen käytöksestään minua kohtaan ja minun kokemukseni siitä. Tarkoituksella tämä hyökkäävä asenne, en halunnut enää mitään asiallista ja kehittävää keskustelua, koska sellaisen ihmisen kanssa sitä ei vaan voi saada. Joten katsoin hänen itkuansa avautuessani ja voin myöntää, että hieman jopa nautin siitä häpeästä, jota hän tunsi, koska paikalla oli sellainen ihminen, joka ei äidin kuvitelmissa, ollut vielä ”nähnyt” hänen oikeaa minäänsä.

Niin hän kuvitteli.

Sain ulos kaiken tämän, mitä olen tänne kirjoittanut. Tiivistetysti noin varttiin.Sen jälkeen poistuin, haluamatta kuulla häneltä yhtään mitään selityksiä, olin ne jo kuullut. Entinen puolisoni totesi parkkipaikalla, että tuo olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Todennäköisesti.

Narsistin mieli

Meni muutama päivä toipuessa. Aloin miettiä omaa käytöstäni. Tulin siihen tulokseen, etten halua olla kuten hän. Minä pystyn katumaan ja myöntämään virheeni. En halunnut olla mikään raivotar. Siispä soitin äidille, pyytääkseni anteeksi. Huutamistani. En tekstin sisältöä, koska en ollut sanonut mitään loukkaavaa, enkä loukkaamistarkoituksessakaan. Ainoastaan sen, mikä on totta. Tämänkin kerroin hyvin selväsanaisesti, mutta rauhallisesti.

Äiti tietenkin oli hyvin loukkaantunut. Tottakai. Hän sanoi puhelimessa, ettei halua tällaisia ihmisiä elämäänsä ja että hän on tässä siivonnut ja tyhjentänyt kaappejaan, kaikesta joka muistuttaa häntä ihmisistä joita ei tarvitse elämäänsä. Sehän on selvää, ajattelin. Tämän täytyy kääntyä näin päin. Hän on uhri. Sanoin hänelle rauhallisesti, että jos hänestä tuntuu siltä, että se vaatii sen, niin silloin hänen varmasti täytyy tehdä niin. Puhelu päättyi ja olin hyvilläni siitä, että sain näytettyä itselleni, että tiedän missä minun rajani kulkevat, että näen oman käytökseni virheet asiayhteyksistä ja myös siitä, että välit ovat katki. Lopultakin.

Yhteydenpito alkoi uudestaan reilun puolen vuoden päästä. Äidin puolelta. Hänellä oli ongelmia tietotekniikan kanssa ja halusi siihen apua. Aluksi yhteyttä oli hyvin harvoin, mutta viime vuonna jo enemmän. Minä en enää päässyt mitenkään edellä kertomastani tilanteesta ohi, joten varmasti käytökseni oli mitätöntä. Olin hiljaa, enkä myöskään tuntenut hänen sairaskertomuksiaan kohtaan ( ja niitähän oli,kuten ennenkin..) juuri minkäänlaista myötätuntoa. Itse tiesin koko ajan, mistä oma oloni hänen seurassaan johtui. Hän tuskin huomasi mitään. Kaikki mitä hän puhui, keskittyi vain hänen itsensä ympärille, kuten aina ennenkin. Seassa pakolliset ”miten sulla menee”-kysymykset, jotka olivat periaatteessa ilman kysymysmerkkiä, johtamatta kuitenkaan lopulta muuhun kuin, kuinkas muutenkaan, häneen itseensä. Tuosta aiemmasta tapahtuneesta ei puhuttu enää sanallakaan.

Loppukesästä, yhden hänen uuden epäonnistuneen ihmissuhteensa jälkeen, yhteydenpito katkesi pidemmäksi aikaa. Kunnes joulukuussa tuli puhelu, jossa hän ihmetteli humalassa kirjakieltä puhuen, miksi minä tai lapsenlapsensa eivät vastaa hänen puheluihinsa. Sanoin, että varmaan johtuu siitä, ettei niitä ole koskaan tullutkaan. Samassa puhelussa hän ilmoitti muuttavansa uuden miehen kanssa satojen kilometrien päähän kuukauden sisällä ja että olisi mukava käydä luonani ennen lähtöä. Koko 10 minuutin puhelun ajan olin pihalla hänen puhetapansa, uuden suhteensa, josta ei selvästikään halunnut avautua minkään vertaa, (miehen etunimen hän sentään mainitsi), sekä lopulta sen vuoksi, että hän katkaisi puhelun todella yllättäen toisen puhelimen soidessa.

Jäin odottamaan sovittua käyntiä ennen joulua. Yritin soittaakin, mutta jokainen numero oli kiinni. Aaton aattona huomasin, että sillä aikaa kun olin istunut keittiössäni, parin metrin päässä ovesta, sen takana oli käyty. Penkillä oli säkki, jossa oli lahjat sekä kortti, jossa luki, että ”Mikä on kun ei saa kiinni??Soitteleppa, kun olisi asiaa.” Soitin vielä samana iltana, mutta hälytykseen ei vastattu. Olisin soittanut ja kertonut, että mikäli puhelimitse ei saa yhteyttä ja pääsee ovelleni asti, siinä on ovikello joka toimii.

Lyö lyötyä,revi sydän ulos rinnasta ja tallo se soratiehen

Nyt pääsemme asiaan, jonka vuoksi istun kirjoittamassa tuntojani juuri nyt. Teksti on melko varmasti hyvin tunteetonta. Johtuu siitä, että en ole vielä osannut päättää minkälaista fiilistä tästä kaikesta kokisi. Skaala on laaja. Turta on kuitenkin lähimpänä todellisuutta.

Vähän kuin olisi piesty niin kauan, että tajuaa ettei se koskaan lopu ja päättää olla tuntematta enää mitään, koska sitä ei kestäisi enempää. Ei selviytyisi.

Viime kuukauden aikana tulleet selitykset siitä, miksei hän lopulta tullut edes käymään ennen muuttoaan, johtivat siihen, että soitin hänelle eilen. Minulla ei ollut aikomustakaan pimittää tuntojani siitä, että hänen lapsenlapsensa oli odottanut vielä näkevänsä mummoaan, kun tiedossa oli, että välimatkan ollessa niin pitkä, tällä taloudella ei tulla näkemään aikoihin.

Kuuntelin hänen uusimman sairaskertomuksensa puhelun alussa ja totesin, että tällä kertaa hän ei ollut humalassa. Sitten aihe siirtyi huonosti toimiviin puhelimiin, mutta lopulta kuulin, että kaikkialle muualle puhelin oli toiminut oikein hyvin. Äidin ristiinpuhuminen on joskus todella turhauttavaa. Hänellä on taipumus pitää ihmisiä typerinä. Minä olen varma siitä, että syystä tai toisesta, hän halusi välttää koko käynnin.

Keskustelu eteni lopulta siihen, mikä todella on vikana. Hän kysyi sitä ihan itse.Ei silti kuunnellut vastausta, vaan puolusti itseään sillä, että MINÄ olin kuulemma kieltänyt hänet.

Tämähän oli selvä trikkeri sisuksissani ja mainitsin hänelle välittömästi, että vaikka en muista milloin olisin sinut kieltänyt, sinä kielsit minut ja melkein 20 vuotta sitten. Haukuit minua pikkuhuoraksi.Sekä myönsit, ettet pidä minua lapsenasi, vaan pelkästään jonkinlaisena ystävänä.

Äidin tunteet lapsensa puolesta…

Tämä sanomani johti siihen, että demoni luurissa totesi tuon kaiken johtuvan siitä, mitä minä olin tehnyt isäni kanssa. Ja vaikka HÄNEN lapsuutensa on ollut hirveä, mitään tuollaista (inhoa ja ivaa äänessä), hän ei koskaan olisi tehnyt.”HYi helvetti!”,hän sylkäisee.

Tämähän tuntui todella hyvältä kuulla. Lue ironisesti.

Luultavasti tässä kohden sisukseni menivät lukkoon.Erilaisia hirveitä tunteita puski joka solusta yhtäaikaa niin paljon, etten lopulta osannut muuta kuin sen mihin olin aina turvautunut. Pelkkä järki. Ei tunteita.

Nämä syytökset olin kuullut ennenkin. Edellisestä vastaavasta puhelusta taitaa olla reilu 10 vuotta. Silloin olin maailman ääriä myöten järkyttynyt, siitä kuinka oma äiti voi olla niin tunteeton ja julma ja sekopää.

Tämä keskustelu isäni hyväksikäytöstä käytiin siis eilen puhelimessa läpi. Missään vaiheessa hän ei ollut pahoillaan tapahtuneesta. Enneminkin se oli hänelle puolustus ja syy sille, miksei voi pitää minua lapsenaan. Yritin kysyä, että eikö hänellä missään vaiheessa tullut mieleenkään uskoa minua,omaa lastaan?Missä on vanhemman vastuu?Sen sijaan, hän ilmaisen kiljun perässä, uskoi isääni. Tämän tarinan olen kertonut blogissani jo tuolla aiemmin, miten tilanne meni kun päätin kertoa tapahtumista äidilleni, siinä toivossa ettei minun tarvitsisi kantaa paskaa niskassani yksin ja saisin äidiltäni tukea ja apua. En lähde siihen tässä nyt enempää.

Ei vastuuta mistään.Yhtään mistään

Sanat vanhemman vastuu, tuntuivat olevan täyttä hepreaa..Hän esiintyy itse uhrina kaikessa. Siinä, ettei voinut sille mitään, että kaikki miehensä olivat joko alkoholisteja tai väkivaltaisia tai molempia.Hän ei voi sille mitään, että on saanut kasvatusmallinsa omasta kodistaan lapsena. Hän ei voinut sille mitään, että menetti järkensä lapsiperheen äitinä. Hän ei voinut mitään myöskään sille, mitä isä teki minulle, ei edes jälkeen päin. Hän ei vain yksinkertaisesti tunne olevansa mitenkään vastuussa yhtään mistään.HÄN on se uhri, joka joutuu kärsimään kaiken. Muiden osa? Eeei, se ei ole mitään häneen verrattuna.

Kun kyseenalaistin häntä kysymällä, miksi minä en ole jatkanut samaa linjaa? Miksi minä en voi kuvitellakaan kasvattavani omaa lastani tuohon tyyliin?

”Sinä et tiedä mitään ( tätä hän tykkää toistaa)!Sulla ei ole neljää lasta!!”

”Ei olekaan, mutta ei ole enää sullakaan…” Tämä kommentti siksi, että yksi heistä on kuollut, yksi ei pidä mitään yhteyttä ja yhden hän itse kieltää.

Kommentteja eilisestä puhelusta liittyen hänen lapsensa seksuaalisen hyväksikäyttöön:

”Sinä saatana kuitenki kuljit siellä isälläs koko ajan!!”, huusi äiti syyttäen ja piti sitä selvänä merkkinä siitä, että asiat olivat menneet juuri kuten isä oli kertonut.

”Niin, kuljin, kun oli pakko. Muistat varmaan minkäläista sinun elämäsi oli?Muistatko monestikko soitin poliisit sinulle avuksi?Kuinka monta kertaa yritit tappaa itsesi?Muistatko?Minulla EI OLLUT muutakaan paikkaa.”, sanoin tietäen, että tässä on myös syy siihen, miksi äiti on halunnut pestä kätensä koko tapahtumasta. Ettei vain häntä syytettäisi mistään! Olihan hänen taustallaan jo aiemmasta perhe-elämästään lasten heitteillejättötapaus. Siitä minä en tuolloin vielä tiennyt mitään.

Tähän demoni ei tietenkään kommentoinut, vaan siirtyi eteenpäin.

”Siellä istuit isäsi sylissä ja kihinutit sen munia!!”, demoni provosoi.

”Ei. En ole koskaan istunut sen sylissä.Muistan kyllä tasan tarkkaan mitä on tapahtunut.”,totesin haluten unohtaa kaikki muistikuvat.

”Niin varmaan joo…”, hyvin halveksivalla äänellä. En osannut miettiä muuta kuin sitä, että tämä ihminen istui todistajan aitiossa lapsensa puolella.Kuuli kaiken.Tiesi kaiken. Silti kehtasi olla myötätuntoinen lapsensa hyväksikäyttäjää kohtaan. Mikä oli motiivi moiseen? Alkoholi?Narsistinen mustasukkaisuus? Sitä en tule koskaan varmaksi ymmärtämään.

Jossain vaiheessa puhelua, tämä narsisti vaihtoi puheenaihetta…yllättäen itseensä ja omaan lapsuuteensa. Kuinka HÄN oli tehnyt vanhempiensa hyväksi sitä tätä ja tuota ja hoitanut pikkusisaruksiaan, ”Josta siitäkään sinä saatana et tiedä yhtään mitään!” Sanoin hänelle, että kyllähän minä tiedän ja olen lapsesta asti kuullut, häneltä itseltään, kuinka täydellinen lapsi HÄN on ollut.

”Mutta jouduitko koskaan pelastamaan kummankaan vanhempasi henkeä, siivoamaan aamulla yön ryyppyjäljet pois, tekemään krapulaiselle äidillesi ruokaa sänkyyn?Selvittämään vanhempiensa parisuhderiitoja ym.?Minä tein sen lukemattomia kertoja, kun hänellä ei ollut ketään muutakaan.”, kerroin, peläten täydellistä lynkkausta. Se olisi ollut helppo tehdä, koska aihe on minulle hyvin arka. Halusin koko lapsuuteni olla hänelle merkityksellinen.En onnistunut siinä ja se jätti valtavan jäljen minuun.

”Voi. Oletpa jalo.”, jälleen hyvin ivallisesti ja lakonisesti.

”Enkö olekin.Minä en koskaan tyrkytä omia kokemuksiani toisille, etenkään omalle lapselleni, siinä toivossa, että saisin sääliä tai tuntisin olevani parempi kuin muut. Tai että haluaisin lytätä sillä toisen ihmisen. Sinulla on ollut se tarve aina. Nyt kuulit miltä se kuulostaa.”, sanoin hyvin tasaisesti. Tämä tyyli on varmaan se, joka häntä ärsyttää eniten..

”Eikö  sulla ole omaatuntoa??!!”,tivaa demoni luurissa.

Tästä olin hyvin kiinnostunut.”Mitä tarkoitat?Kerro ihmeessä miksi minun omatuntoni pitäisi soimata??” Kysyin sitä monta kertaa,mutta jostain syystä,hän halusikin kiertää aiheen.En siis saanut vastausta.Kysymykseni ei ollut hyökkäävä,vaikkakin hänellä varmasti saattoi olla syynsä olettaa niin.Siitä syystä esitin sen monta kertaa.Minä haluan tietää,jos olen tehnyt jotain väärin.Haluan oppia siitä.Yrittää korjata sen.Ei.

Voin silti arvata, mitä hän tarkoitti. Omatuntoni pitäisi soimata minua isäni kuolemasta. Minä olin järjestänyt tämän hienon miehen hankaluuksiin pelkillä valheilla ja koska hänen alkoholilla piinattu elimistönsä ei kestänyt vankilaolosuhteita, hän kuoli. Tietenkin äiti empatisoi myös sitä, että isälläni ei varmastikaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Se siitä hänenkin vastuustaan.

”Mitä sinä oikein haluat!?”, Äiti kysyi vihaisesti.

Tämän jälkeen, kun olimme käyneet läpi jo tapahtumat isän kanssa

ja sen ettei hän yhdessä kohtaa osannut sanoa, montako lasta hänellä on…

Eikä pitänyt minun lapsuuttani tai osuuttani hänen elämäänsä minkäänlaisena..Hmm…Mitä minä haluan..??Mitä voisin enää haluta häneltä??

Olin puhut hänelle veljistänikin, heidän puolestaan.Jälleen. Kysyin, oletko pyytänyt heiltä anteeksi?Oikeasti katuvana ja yrittänyt korjata virheitänsä?

”No olen minä saattanut sanoa olevani syvästi pahoillani..”, hän toteaa hieman rauhallisemmalla äänellä. Tästäkin aiheesta me olemme vuosien saatossa keskustelleet paljon. Ikään kuin minä olisin joku ulkopuolinen avaruudesta tipahtanut muukalainen, jonka kanssa nyt vaan sattuu juttelemaan.

Jotenkin tuo oli niin loukkaavan nuivaa..

Sanoin, ”Tiiätkö, että minäkin saattaisin kaivata anteeksipyyntöä ja sinun empatiaasi? Tiedätkö mikä ero minussa ja veljissäni on?.”

Naurun hörinää.. ”No kyllä tiiän!!..Vaikka mitä…jätän sanomatta..”, halventavaa hörinää..

Jatkoin siitä huolimatta, vaikka tiesin ettei puheeni mene perille-nimisen paikan viereenkään..

”Meissä on se ero, että minä puhun suoraan ja tiedän mitä tunnen. Osaan myös hyvin paljon myötäelää.He eivät koskaan tulisi sanomaan sinulle, että pyytäisit minulta anteeksi. He eivät yrittäisi paikata meidän välejä, kuten minä haluan heidän takiaan teidän yrittävän.He hädin tuskin tajuavat, että olen olemassa.Kaikkina näinä vuosina, kukaan ei ole puolustanut minua. Nyt minun on tehtävä se itse.”,sanoin tuntien muuttuvani näkyväksi.

Veljeni eivät tule koskaan olemaan tätä vailla minun puolestani, joten sanon sen itse. En syytä heitä siitä. Heillä on omat tapansa käsitellä ja selvitä asioista. Äiti luultavasti tekee kaikkensa, että minulla ei olisi välejä kenenkään kanssa. Taivun siihen. Ei se ole enää minusta kiinni.

Jokainen syö oman myrkkynsä.

Joskus oma tuska estää myötäelämästä toisen tuskaa. Se tekee sokeaksi.

Minä en voi sille mitään, enkä ole velvollinen parantamaan muita kuin itseni.

Mitäkö minä haluan?

”En voi enää saada sinulta sitä, mitä olisin aina halunnut ja tarvinut, se on turhaa enää. Mutta haluan, että ymmärrät miksi. Sen,mistä se johtuu, ettei meidän välimme enää korjaannu. Sitä minä haluan.”

Näivettynyt ”Vai niiiin..”

Puhelun lopussa äiti syytti minua siitä, että olen kertonut näitä paskoja lapselleni ja epäili, että yhteyden pito on sen takia heidän väliltään loppunut. Koska olen sen kieltänyt?

No hullu kun olen, se ei pidä paikkaansa. Sanoin, etten koskaan ole näistä asioista LAPSEN kuullen puhunut, enkä puhu.

Jokseenkin tuntui turhalta alkaa vääntämään tälle ymmärtämättömälle rautalangasta, että eihän tällaset asiat lapselle kuulu?!Että lapsen mieli ei pysty käsittelemään tällaisia asioita oikein?!Että lapsen kuuluu olla lapsi?!Ja mitä muuta, hyvin yksinkertaista,asioita jotka jokainen (ainakin melkein) tervejärkinen ihminen tajuaa sanomattakin. Olin siis selittämättä.

En myöskään ole estänyt millään tavalla heidän yhteydenpitoaan. Uskoo mitä haluaa.

Tämä sai kuitenkin nyt miettimään hyvin tarkkaan, että minkälaisen henkilön kanssa annan lapseni olla tekemisissä??

Lopuksi

Olen tällä hetkellä todella väsynyt tähän. Valehteluun, salailuun ja peittelyyn. Olen aina ollut väsynyt siihen, lapsuuteni jälkeen, mutta nyt olen tullut varmaan jonkinlaiseen ääripäähän.

Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään salattavaa.

Ei yhtään mitään. The whole truth and nothing, but the truth.

Ne jotka minut tuntevat, tietävät sen.

Ne jotka eivät usko?Sille en voi mitään, eikä se ole minun asianikaan.

Minun tarinani ei muutu.

Se ei muutu,koska se ei elä mielikuvituksesta tai egon pönkityksestä.

Se ei ole olemassa sitä varten, että se vähättelisi ketään tai mitään.

Se ei ole olemassa, korottaakseen minua.

Se on vain yksi tarina, valitettavan monien muiden joukossa.

Se tarina on tässä siksi, että toiset tietäisivät etteivät ole yksin. Että tällaista todella tapahtuu.

Se on siksi tässä, että siitä voi selvitä.

Minä tiedän, miten vaikeaa on pitää kiinni totuudesta. Siitä oikeasta todesta, miten kaikki on oikeasti mennyt ja menee, kun on tekemisissä oikean narsistin kanssa.Manipulaation alla, todellisuuden hahmottaminen on erittäin hankalaa yksin.

Kiitos,kun jaksoit lukea tänne asti. Minä elän omaa elämääni.Seison kaiken kirjoittamani takana.Siksi minulla on keveä olo.

Edelleen toistan kirjoittamisen terapeuttista voimaa.Lisään tähän kuitenkin linkin toiseenkin minulle hyvin tärkeään terapiamuotoon.Musiikkiin.Tosin en sitä kirkkaasti sellaisena ajattele.Se vain on.Niin kuin kaikki muukin normaaliosa elämää.Siten kuten kuuluu olla.Yksinkertaista.Totuus.

The truth shall set you free.



11.9.2001 Missäkö olin silloin?


Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂



 

Tulevaisuutemme toivot


Kylläpä on asiat mallillaan…Nyt alkoi taas kiukuttaa,kun lueskelin lakipykäliä yksityisyyden suojasta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

On se aika hurjaa,että jos esimerkiksi kolmikymppisenä alat saamaan takaumia ja muistikuvia siitä,että sinua on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi,niin rikos onkin jo vanhentunut??Hupsista,sepäs sattui ikävästi…Tekijä ei joudu koskaan vastuuseen eikä ymmärrykseen siitä mitä on tehnyt.Todennäköisesti toteuttaa sairaalloista toimintaansa jatkossakin.Usealla uhrilla automaattinen itsensä suojaamiskeino on torjua tapahtunut tietoisuudesta.Luin pykälistä,että henkilön täyttäessä 28 vuotta olisi viimeinen mahdollisuus tehdä asiasta rikosilmoitus.Tässäkin tapauksesta riippuen jopa lyhempiä vanhenemisaikoja.

Eräskin tapaus

Tunnen erään,jolle näin on käynyt.Hän ei saanut tehtyä rikosilmoitusta,koska rikos oli vanhentunut.Sitten kävi niin,että epäillyn seksuaalirikoksen tekijän korviin kantautui tämä rikosilmoituksen uhka.Siitä suivaantuneena hän nosti asiasta kunnianloukkaus-syytteen.Kuulleessaan,että tutkittavaksi tulee tässä tapauksessa hänestä levinneen loukkauksen oikeellisuus,hän vetäytyi.Olisi voinut tulla totuus julki..Se oli sinänsä harmi,koska se olisi ollut tuttavalleni se ainoa mahdollisuus selvittää tapahtunut rikos oikeudessa.Tästä on jo aikaa,mutta tämä epäilty rikoksen tekijä on edelleen elossa oleva alkoholisoitunut keski-ikäinen mies,jolla on uusioperheessään lapsia.Toivottavasti tuo pieni näpäytys sai edes ajattelemaan.

Vastuuseen nämä sairaalloiset sekoilijat!

Tuohon lakiin toivoisi ehdottomasti muutosta!Ne ikävät muistot kun voivat ponnahtaa pintaan melko myöhäiselläkin iällä.Ja tekijät pitää saada vastuuseen!Seksuaalirikos jättää uhriinsa jäljet loppuelämäksi.Masennusta,pelkoja,painajaisia,postraumaattisia stressireaktioita ja muita mielialahäiriöitä.Niiden kanssa uhri joutuu taistelemaan pitkään,joskus koko loppu elämänsä.Terapioita,vertaistukiryhmiä,erilaisia lääkityksiä.Noista on uhrin arki tehty.Siihen päälle on yritettävä elää sitä normaalia veronmaksajan elämää.Töissä tai työtön,perheellinen tai yksinäinen.Sillä aikaa rikoksen tekijä jatkaa elämäänsä ”kunniallisena” kansalaisena,alkoholistina,perheellisenä tai kenenä tahansa naapurin mikkona tai maijana.Mahdollisesti uusii rikoksensa.Ei sitä tuskallista taakkaa mikään tuomio pois vie,mutta uhri on saanut oikeutta.Hänet on kuultu ja teko määritelty rangaistavaksi,se on tärkeää mielenterveyden ja selviytymisen kannalta uhrin tulevaisuudessa.Hän toivon mukaan saa kerättyä sirpaleensa ja voi rakentaa vielä valoisan tulevaisuuden.Eläköön toivo myös siitä,ettei tältä rikoksen tekijältä tulisi enää uusia uhreja.Soisin rangaistusten olevan enemmän,paljon enemmän kuin nykyään näyttää olevan Suomessa.Saanko ehdottaa kastrointia?Mikään ehdottoman vankeusrangaistuksen mitta ei riitä korvaamaan pirstaleiksi rikottua ihmistä.Henkinen murha.

Rikos vanhentunut

Mitäs sitten,kun rikos on vanhentunut?Yksityisyyden suojan loukkaamisen pelossa,uhri ei itseään tai muita auttaakseen voi kertoa missään julkisesti tapahtumasta,facebookissa,blogissa,sähköpostissa?Vain suljettujen ovien takana.Hyss hyss.Tulee vähän ristiriitainen olo,että ketä tämä laki tässä tapauksessa suojelee lopulta??-Rikoksen tekijää.Korjatkaa ihmeessä,jos en nyt ymmärrä aivan oikein?

Pelastakaa lapset!

Meitä uhreja on yhtä lailla ulospäin suuntautuneita kuin hiljaisiakin.Kaikki eivät halua puhua julki omilla kasvoillaan.On kuitenkin heitä,jotka ahdistuvat asioiden piilottelusta ja kokevat salailun myötä vielä enemmän häpeää.Entäpäs se hyöty,että seksuaalirikoksista julkisesti kertominen laskee uhrien kynnystä hakea itselleen apua ja oikeutta?Pelastaa ehkä jonkun lapsen kohtalon?Tapausten esiintuleminen lisää uhrien ymmärrystä itseään kohtaan,kuten myös kaikkien kansalaisten tietoa aiheesta.Niin,se on erittäin inhottava aihe…MUTTA SITÄ TAPAHTUU KOKO AJAN! Like it or not.

Millä saadaan pelastettua nuo lapset,joiden sanotaan olevan tulevaisuutemme toivo?

Onko ihan oikeasti niin,ettei seksuaalisen hyväksikäytön uhri voi rohkeasti kertoa elämän kokemuksestaan,joka häneen on valtavasti ihmisenä vaikuttanut,omilla kasvoillaan julkisesti,hyötykäyttöön!? Ja olisiko se sitten kunnianloukkaus vai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä?Saa valaista!

Tässä otteita rikoslaista:

Kunnian suojeleminen

Rikoslain 24 luvun 9 §:n mukaan kunnianloukkauksesta tuomitaan se, joka esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka
muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista.
Kunnianloukkauksesta voidaan tuomita sakkoihin tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.[32]

Yksityiselämän suoja

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen
Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen syyllistyy levittämällä sellaisia toisen yksityiselämään kuuluvia tietoja, joiden leviäminen voi aiheuttaa kärsimystä sille, jota tieto koskee. Teosta voidaan tuomita sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rikos eroaa kunnianloukkauksesta siten, että siinä on kysymys oikeellisen tiedon levittämisestä, kun taas kunnianloukkauksessa on ensisijaisesti kyse valheellisen tiedon levittämisestä. Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen on sisältörikos, jossa rikos tehdään saattamalla tietoa julkisuuteen.[34] Tämän teon säätämisellä rangaistavaksi halutaan suojella oikeutta yksityiselämään.

Ja tässä pari linkkiä:

http://traumajadissosiaatio.fi/traumanjalkeinen-stressihairio-ptsd-2/

://kansanmuisti.fi/document/kk-674-2012/



Hiljainen sota


Tyhjää,kuristavaa,ahdistavaa..Odottelua.Rikosilmoituksen tekemisen jälkeen aikaa meni.Kauan.Ennen kuin syytettyyn ja todistajiin otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Kuljin isällä edelleen paljon.Istuttiin,pelattiin korttia,juteltiin,katsottiin samoja lempiohjelmia ja minä tiesin.Katsoin isää ja tunsin olevani maailman hirvein ihminen.Kerta toisensa jälkeen vakuutin itselleni,että se on isän parhaaksi.Hän joutuu eroon alkoholista.Hän saa keskusteluapua ja pääsee selvittämään asioita itsensä kanssa.Me voidaan tulevaisuudessa vielä jutella ja hän on silloin raitistunut.Aioin olla hänen tukenaan loppuun asti,jos hän vain ymmärtäisi.

Kävin itse säännöllisesti mielenterveyskeskuksessa juttelemassa.Nyt etenkin tuosta asiasta.He tukivat ajatustani siitä,että en ollut kostonhimoinen,vaan halusin isän selväksi.Samalla saisin tapahtuneen asian selvitettyä myös itselleni.Tuskaa ja kamppailua.Miksi tunsin olevani petturi?

Odottelua

Suoritin edelleen etälukiota,se sai mainiosti välillä ajatukset muualle.Jossain vaiheessa minulle löytyi myös sellainen masennuslääke,joka ei aiheuttanut sivuoireita.Olin ollut kaksi viikkoa osastolla unirytmin kääntämiseksi ja yritin pitää opitusta epätoivoisesti kiinni.Olin yhteydessä nuorimpaan veljeeni.Hän oli päässyt jo muutama vuosi taakse päin perhekodista,eikä hänenkään elämänsä vaikuttanut kovin loistokkaalta.Alkoholi oli vahvasti kuvioissa.Muusta en siinä vaiheessa vielä tiennyt.Olin kuullut,että isäni oli joskus kauan sitten hipelöinyt häntäkin.Halusin tarkistaa asiaa ja sanoin,että voisimme osallistua tuohon rikosilmoitukseen yhdessä.Veljeni ei halunnut puhua asiasta enempää,eikä vienyt sitä siis eteen päin.

Viimeinen hetki?

Sitten koitti se päivä,kun äitiini otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Häntä pyydettiin todistajaksi,olinhan ollut tapahtuma-aikana alaikäinen.Äiti tiesi kertoa,että isä ei vieläkään tiennyt asiasta.Menin siis hänen luokseen.Yritin olla kuin aina ennenkin.Katsoin häntä pitkään,silloin kun hän ei nähnyt.Painoin hänen rauhalliset kasvonsa mieleeni.Hän ei ollut vielä kovin humalassakaan.Seuraavana päivänä hän tietäisi.Pelko.Paniikki.

Tieto

Ja niin.Äiti ystävällisesti ilmoitti minulle isän soittaneen hänelle rikosilmoituksesta ja kertoi isän olleen järkyttynyt.Äiti otti myös asiakseen mennä isän seuraksi,tueksi.Katsomaan,että pärjää.Ryyppäämään.Okei,no joo,kyllähän isä varmaan sen tuen tarvii..hmmm.En osannut ajatella.Asiasta kuulivat myös pariskunta joista oli hetki aiemmin tullut ”ystäviä”.Heitä ei minun elämässäni sen jälkeen näkynyt.Siirtyivät isän tukijoukkoihin.Ryyppäämään.No,olihan toinen heistä isälle läheistä sukuakin.Enpä silti olisi uskonut.Tyhjyys.Äiti soitti ja kertoi isän sanoneen,ettei hänellä ole tyttöä.

Järkytys toisensa perään

Kävin psykiatrisen lääkärin arvioitavana tulevaa oikeuden käyntiä varten.Kaiken lausunnon seasta muistan ”jonkin verran tunteissaan pidättäytyvä…keskivaikea masennus”.Koulupsykologini pyydettiin myös todistajaksi.Tämä oli ensimmäinen kerta,kun hän kuuli tapahtuneesta.

Aikaa kului.En ollut enää isän kanssa tekemisissä.Äidiltäni kuulin,miten hänellä menee.Kaikki osalliset olivat nyt saaneet kuulustelussa kirjatut kertomukset luettavakseen.Meinasin olla järkyttynyt niin isän,mutta myös äidin kertomuksesta.En silti voinut järkyttyä.Nyt minun oli pidettävä pää kylmänä.Muuten ei voi jaksaa.Isän sisko soitti ja haukkui minut alimpaan helvettiin.Miten olin voinut isälleni tehdä noin?Sehän on alkoholisti!!Eihän sen terveys kestä mitään linnareissua!Miten ihmeessä hänkään enää kehtaisi sukunimeään pitää?!Pilaan suvun nimen!Ja eunukkihan se isäkin on ollut jo pitkään,kun niin alkoholisti on!! Öh,joooo-o..

Äiti

Pöly laskeutui.Äiti oli kulkenut ahkerasti isän tukena ja pitänyt huolta,että kiljupöntössä olisi tarpeeksi juotavaa.Sitten The Hän muutti jälleen.Voisi kai sanoa,että muutimme yhdessä,mutta minulla oli edelleen oma asuntoni.Kuinka ollakaan,äiti muutti miehensä kanssa naapuriin.Asuimme siis rintamamiestalon alakerrassa vieretysten.He olivat olleet vähän erossakin ja aikoivat nyt tosissaan yrittää.Alkoholikin oli poissa kuviosta,hetken.Ohikiitävän.Ehdin saada äidin kanssa jopa ihan kiiltokuvahetkiäkin.Yhdessä aurinkoisella pihalla,minä luin tenttiin ja äiti vain kiikkui pihakiikussa.Juteltiinkin.Meillä oli kellarissa yhteinen pesutupa ja saimme joitakin äititytärhetkiä siivouksen ohella.Nukahtamiseni alkoi onnistua paremmin.Sitten naapurin parisuhde palautui tutuille uomilleen.Riitelyä oli karmea kuunnella ja vanhat muistot nousivat pintaan.Äidin viha kohdistui minuunkin.Hän jyskytti humalassa oven takana,päästyään meidän puolelle,hän huusi ja haukkui minut,liittyen isäänikin.Lopulta hänelle täytyi soittaa poliisit.Se tuntui järjettömän pahalta,mutta olin oppinut ajattelemaan itseänikin.Ei minun tarvinut sellaista kuunnella.Omassa kodissani!Eikä hän suostunut poistumaan,vaikka monta kertaa kehotin.Se siitä sitten.

Tuomiopäivä

Sitten koitti oikeudenkäyntipäivä.Olin varautunut siihen kovalla kuorella ja panssarilla.Sitä oli kasvatettu ja lujasti.Olin sortunutkin monta kertaa.Mielenterveyshoitajalle eräällä kerralla lähes huusin,että haluaisin isän olevan kuollut.Siihen hän tyynesti vastasi,että ”Tuota et oikeasti tarkoita”.En niin.Tietenkään.Kaikki vaan oli niin helvetin vaikeaa.

Madonnan You’ll See kappale on yksi niistä,joita kuuntelin oikeudenkäynnin lähestyessä.Minun oli löydettävä jotain josta pitää lujasti kiinni.Tiesin,että isä kieltää kaiken ja minähän olin tehnyt aloitteet ja plaaplaa.Valmistauduin kuulemaan sen vielä kerran.Asianajaja,jota rikosilmoituksen vastaanottanut poliisi oli suositellut,oli mahtava.Hän ei ollut samalta paikkakunnalta.Hän oli jälleen yksi niistä tuntemattomista,jonka luokse minun oli yksin mentävä kertomaan sama tapahtuma alusta loppuun,juurta jaksain.Ihan pokkana.Joskus tuntui,että se tulee jo kuin levyltä.

Lapset eivät tee aloitetta sellaiseen.Ikinä.Aikusen vastuulla on järjestää lapselle asianmukaista apua,jos lapsen käytös sitä edellyttää.

Oikeudenkäynti

Siellä olin.Valmiina taisteluun.Oikeudenkäyntisalin odotusaulassa.Kuulema lopputulos olisi itsestään selvä,eikä huolta sen suhteen.Siellä olivat asianajajani,koulupsykologi,äiti ja isä.Miten koomista!Isä istui tupakointihuoneessa.Menin sinne itsekin.Emme puhuneet sanaakaan.Hän ei edes katsonut minua.Selvä,hänellä ei ole tytärtä,hän ei tunne sellaista.Niin hän oli sanonut.Tunsin itseni kiveksi.

Oikeudenkäynti alkoi.Menin pyydettäessä istumaan eteen,korotetulle paikalle tuomarin viereen.Edessäni alempana istuivat nyt kaikki muut.Isä ja hänen asianajajansa.Äiti.Koulupsykologi,lääkäri ja ne jotka tekevät päätöksen tuomarin kanssa.Aikuisia,ammattimaisia ja jäykästi pukeutuneita vakavia ihmisiä.Tuomari sanoi ”Ole hyvä,kerro mitä tapahtui”.Ja siitäpä se sitten,kuin napista painamalla,kaiken häpeän peittäen ja unohtaen.

En todella tiedä,kuinka sen tein.Kuinka katsoin isääni päin,kun kerroin tapahtuneesta.Isän asianajaja esitti minulle kysymyksiä,kuten myös omani.Puhuin selkeästi ja varmasti.Muuta en muista.En muista poislähtöä tai olotilaa kotiin palattua.Isä sai 1 v 9 kk ehdotonta ja minä 8000 € korvauksia.Ja-ha.Mitäs sitten.

Uusi alkuko?

Sitten oli taas muutto.Lukio alkoi olla loppusuoralla.Oikeudenkäynti oli käsiteltynä heti moneen kertaan mielenterveystoimistossa ja asianajajanikin kanssa.Olin saanut isolta auktoriteetilta nyt vahvistuksen siihen,etten ollut tehnyt mitään väärää.Kirjoitin tarinani myös Tukinaiselle.Tukinainen keräsi seksuaalisen hyväksikäytön kertomuksia kirjaksi,johon myös minun tarinani päätyi.

Olin syönyt masennuslääkettä jo tarvittavan määrän,ainakin sen mistä alunperin sovittiin lääkärin kanssa.Minusta alkoi tuntua,että voisin paljon paremmin,jos nyt todella lopettaisin lääkkeen.Minusta tuntui,kuin olisin kulkenut leima otsassa kaupoissa ja kylillä.Halusin siitä olosta eroon.Olo oli vahva.Lääkäri olisi halunnut jatkaa lääkitystä.Kerroin,että lopetan sen hänen antamilla ohjeillaan tai sitten ihan itse,kuinka vaan hän haluaisi.Sain vastahakoiset ohjeet vieroittautumiseen ja olin maailman tyytyväisin ihminen.

Olimme päättäneet Hänen kanssaan aloittaa talon rakennuksen.Hän oli niin tekevä ja toimelias.Minä halusin tehdä perässä.Lukio ei ollut vielä loppu,mutta hain toisen asteen oppilaitokseen,josta saisin itselleni väliaikaisen ammatin pian.Tulisihan meille laina ja paljon muita kuluja maksettavaksi,enkä todellakaan halunnut jäädä mieheni siivelle.Olin täyttänyt 20 vuotta.

Olimme isän kanssa puhelinyhteydessä ensimmäisen kerran rikosilmoituksen jälkeen.Siinä jutellessa,se tuntui jo niin pitkältä ajalta,mutta kuitenkin ihan kuin olisi eilisestä jatkettu.Itse aiheesta ei puhuttu,mutta hän pyysi käymään ja minä menin.

Jostain syystä toivo elää..

Silloin aiheesta puhuttiin ja hän piti edelleen saman kantansa.Kysyi lopulta jopa,että aionko viedä salaisuuden hautaan asti mukanani?!”No kun ei helvetti ole mitään salaisuutta!!!!”Siihen loppui siitä keskustelu.Hän halusi kuitenkin,että olisimme tekemisissä.Ei halunnut katkaista välejä.Se oli minulle helpotus,olin vihannut sitä,välttelyä ja kieltämistä.Olin valmis antamaan asian toistaiseksi olla,jotta voisin suunnitelmani mukaisesti olla hänen tukenaan sitten kun alkoholista vieroittautuminen alkaisi.Olin tyytyväinen ja peloissani,mutta edelleen vähän pihalla siitä,miksi en tunne vihaa tai katkeruutta?Se jäi vain sille suutahtamisen tasolle,joka on helposti ohitettavissa hoivavietin herätessä.

Lopuksi

Olihan se hyvin sekavaa aikaa.Sekaan mahtuu tietysti hyvätkin hetkensä.Masennuksen sumuvaihe hävisi lääkkeen avulla,mutta jäljelle jäi tietysti vielä paljon selvitettävää.Parisuhde kasvoi ja kehittyi minun dramaattisista tilanteistani huolimatta.Hän ei ollut kaikessa mukana,mutta en sitä odottanutkaan.Hän kävi töissä ja teki paljon asioita itse.Hän ei myöskään ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin ja liian herkkä ilmaistakseen itseään sanallisesti ilman solmua.Tavallaan,Hän kuitenkin oli mukana.

Olen tyytyväinen oikeudenkäynnistä,siitä että tein sen.Mitä ajattelisin tänä päivänä,jos en olisi hakenut oikeutta ja selvittänyt asiaa?Luultavasti olisin vähän enemmän kippurassa.Kuinka sitten jaksoin sen?En tiedä.En todellakaan tiedä.Tänä päivänä en ehkä jaksaisi?Oletan,että syyn täytyy löytyä tavasta, jolla haluan asioita ajatella.Selkeästi ja yksinkertaisesti ja oikein.Oikeudenmukaisuus ja moraali ovat tärkeitä asioita.Niistä täytyy pitää kiinni,loppuun asti ja aina.Ne ovat helppo köysi,mihin tarttua tiukan paikan tullen.Sillä köydellä voi vetää itsensä pois tunteiden järkkäämästä taifuunista,tai ainakin vähän sivummalle.

Nyt pikku hetkeksi ajatukset muualle.Toivottavasti huomenna saadaan lunta!Lasta on mukava seurata kaiken uuden äärellä,se on niin suurta 🙂

https://www.tukinainen.fi/



Musta aukko


Sitäpä se elämä aikalailla oli,mustaa.Pihalla kaikesta mitä tapahtuu.En osannut käsitellä sitäkään,että Hänellä oli perhe.Se oli melko normaali perhe,jossa äiti on äiti ja sisarukset sisaruksia.

Lääkitys kohdilleen

Kun lopetin normaalin päivälukion,aloitin etälukiossa.Muutimme yhteen.Ja vaikka kaikki oli välillä niin helvetin vaikea toiselle ymmärrettävästi selittää,oli suhteessa myös tarpeeksi tähtihetkiä.Koulupsykologi jäi taustalle lukion päättämiseni vuoksi.Hän suositteli minulle siirtymistä mielenterveystoimiston puoleen.Niin tein.Sain masennuslääkkeet ja nukahtamislääkkeet.Nukahtaminen oli vaikeaa,koska rytmikin oli ihan väärä.Olin aika tyytyväinen nukahtamislääkkeeseen,mutta lyhyessä ajassa tulin niille kaikille jotenkin immuuniksi.Ne eivät enää toimineet.Siitä olin lohduton.Masennuslääkkeet eivät myöskään heti sopineet.Niitä vaihdettiin monta kertaa lopulta.Masennus sai minut jäämään sisälle,se sai minut väsymään,mikään ei ollut mitään.En ollut välillä edes varma näinkö oikein.Siis jos katsoin esinettä pöydällä,kyseenalaistin sen onko se oikeasti siinä,vai kuvittelenko vain.Kaikki oli epätodellista.Välillä totuus iski ja lujaa.Silloin sain vuodatettua itseäni myös Hänelle.Kerrottua ne puuttuvat vihlovat palaset edes hetkeksi esille,käänneltäväksi joka kantilta.Mutta kun, tilanne oli ohi,palasin takaisin siihen epätodelliseen sumuun.Toimin kyllä ja puhuinkin,en oudoille.Enkä ollut minä.

Kaipaus

Olin kotona asuessa aina soittanut,kosketinsoittimella joka hankittiin koko perheelle 80-luvulla.Äiti ei antanut sitä minulle mukaan omaan kotiini.Aikoi ehkä soitella sillä itse.Jaha.Myöhemmin olin saanut isän sukulaisen luona soittaa sähköpianolla.Tästä isän ja myös minun sukulaisesta oli tullut muutenkin aika läheinen viime aikoina.No,nyt en enää päässyt soittamaan.Tämä isän sukulainen oli perhekriisissä ja hänestä uuden puolisonsa kanssa tuli meille myös hyviä kavereita.Soittamista kaipasin todella paljon.Se oli tuskaa jopa.Piirsin soittimesta kuvan.Se auttoi.Ainakin sain jotain puuttuvaa syvästi näkyville.Sillä selviää.

Nukahtamisvaikeudet hallintaan

Mielenterveyskeskus päätti lopulta ottaa minut sisään pariksi viikoksi,että saisin sen unirytmini kääntymään.Se oli iso juttu.Omasta turvapaikasta,outoon paikkaan.Sain toki liikkua,mutta ne ajat olivat valvottuja.Protestoin sitä vastaan,koska olinhan siellä vain nukkumiseni vuoksi.Ihmiset samalla osastolla olivat…no,olleet siellä jo todella pitkään jaksottain ja säännöllisesti.Joku heistä huusi öisin.Valkoinen pimeä käytävä,kiiltävine lattioineen vain kaikui äänestä.Ei kiva.Siellä aloin kuitenkin taas avautua enemmän.Kerroin isästäni.Siinä kertomisen seurauksena,tajusin mikä olisi viimeinen mahdollisuus saada isän juominen loppumaan.Tietenkin halusin,että hän myöntäisi tekonsa,mutta en ollut koston haluinen.Halusin,että hän olisi selvinpäin ja miettisi asiaa silloin.Kuvittelin,kuinka saattaisimme saada kaiken korjattua.Tajusin myös,että se vaatisi minulta paljon.No,mitäpä sitten.

Rikosilmoitus

Olin täyttänyt 18 vuotta.Sekavassa fiiliksessä astelin poliisilaitoksen ovesta sisään.Silmäilin opasteita saadakseni selvää,minne menisin ja keneltä ensin kysyisin.Pois kääntyminen ei käynyt mielessä,vielä tässä kohden.Menin toiseen kerrokseen ja sieltä löytyi kyltti ”rikosilmoitukset”.Siinä kohden oli joku henkilö,jolta kysyin kenelle ilmoitus jätetään ja hän pyysi minua istumaan ja odottamaan.Siinä istuessa tajusin,mitä olin tekemässä.Pelkäsin seurauksia,keuhkoissa ilma tuntui siltä kuin olisin hypännyt todella korkealta.Enää en voinut kääntyä takaisinkaan,olisin pettänyt itseni.En olisi ollut sitäkään vähää.Sumun keskeltä kuulin,kun ovi aukesi ja mieshenkilö pyysi sisään.

”Mistä haluasit tehdä rikosilmoituksen” Voi sitä aloittamisen vaikeutta,kun aihe on arka ja sanat ovat hukassa!Entä jos se ei uskokaan mitä kerron!?Entä jos se ei otakaan vakavasti?Sainpa silti aloitettua.Korvien punoitusta pahempi olisi ollut,jos en olisi sanonutkaan mitään.Pakko puhua nyt,kun tässä kerran ollaan.Niinpä kerroin,kaiken,juurta jaksain,ilkeitä yksityiskohtia myöten.Poliisi kirjoitti kaiken ylös.Kyseli,tarkensi ja naputteli.Aikaa meni ainakin kaksi tuntia.Kertomukseni välissä poliisi sai puhelun,joka hetkeksi hämmensi hänet.World Trade Centeriin oli juuri osunut lentokone.Ammattimaisesti hän silti palasi kertomukseeni ja kirjoitti sen loppuun.Hän suositteli minulle asianajajaa,joka olisi oikein hyvä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö-tapauksissa.Sitten hän kertoi,mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.Kaikki oli myös paperilla ylhäällä,joten sain poistua kotiin.The Hän oli kotona jo ja katselin tyhjänä televisiosta tulevaa uutislähetystä,jossa lentokoneet törmäävät torneihin.Nyt jäisin vain odottamaan,milloin poliisilaitokselta oltaisiin yhteydessä isään.En olisi halunnut,että eroamme.Olisin halunnut olla isän kanssa.Hän oli samankaltainen,sama huumori,sama ajattelu.Teinköhän nyt ihan väärin??!! Ei.Nyt on pakko kestää.Hyvin se menee lopulta.Mulla on ihmisiä tukena.Kaikki menee ihan hyvin.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Olipa se,inhottavaa aikaa.Silloinkin,oli tärkeää että oli jotakin josta piti.Olin päivät yksin kotona ja lauloin.Myös piirsin.Etälukiossa oli sopivan vähän paineita siinä alkuvaiheessa,se kävi harrastuksesta.Eivät ne silloin,siinä hetkessä tuntuneet avulta.Se ei ole niin suuri se apu,siinä just ja heti.Mutta se on avuksi.Ajatus keskittyy johonkin muuhun.Asiat ja sumu ovat molemmat ihan hyvä unohtaa hetkeksi.Ei niitä tarvitse koko ajan miettiä ja potea. Siitä saattaa saada silloin sen kipinän potkia itseensä johonkin suuntaan.Turha siinä silti on ihmeparantumistakaan odottaa,vähän kerrallaan hyvä tulee 🙂 Itse käänsin myös ajatuksen Hänen perhesuhteistaan,pelon sijasta uteliaisuuteen.Sen sijaan,että tavallaan pelkäisin tai kummeksuisin sellaista tapaa olla tekemisissä,voisin olla utelias ja oppia jotain.Se oli täysin turha pelko ja uteliaisuuden vuoksi opin vielä tänä päivänäkin paljon asioita 🙂

Syvään henkeä,rauhassa puhallus ilmaa ulos,sisään,rauhassa ulos.Elämä ei ole ollenkaan hassumpi paikka.Tänään olin ensimmäisen kerran yksin konsertissa joka oli loppuun myyty.Ei ollut yhtään vaikeaa,kulkea yksin tungoksessa ja hymyillä.Teen sen toistekin 🙂