Sumu häviää ja tietoisuus herää


Oma koti.Oma ihana turvapaikka!Se oli nyt varmasti tulossa.Pääsisin pois!

YKSI ELÄMÄNI PARHAISTA ILLOISTA

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna,istuimme isohkolla porukalla alkoholipitoista iltaa exäni luona.Isäni oli siellä myös.Äiti oli kai baarissa tai linnasta palaneen miehensä kanssa,juomassa joka tapauksessa.Minä olin juuri aloittelemassa jonkinlaista seurustelua,oman ikäiseni pojan kanssa.Hän oli silti hankalasti tavoitettavissa,joten hän ei liittynyt seuraan.Emme tosin olleet tavanneetkaan vielä kuin pari kertaa.

Paikalle oli tulossa yllätysvieraita,minä en ollut koskaan tavannut heitä.Jännitin,mutta minusta oli mukava tavata uusia ihmisiä.Olinhan pitkään jo nähnyt nuo samat humalaiset kasvot joka paikassa.Niinpä vieraat saapuivat.Nuori mies ja nainen.Päälle parikymppisiä kumpikin.Kumpikin vaikutti käytökseltään fiksuilta ja ihmettelinkin mitä he yleensäkin tällaisessa paikassa tekevät?Siinä sitten taustatietoja vaihdettiin ja huomasin tulevani oikein hyvin toimeen tämän nuoren miehen kanssa.Illasta tuli oikein riemukas kortin peluun ja tikanheiton kera.Enkä muista,milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.Kännissä kaatuileva isänikään ei saanut minua pahalle tuulelle juuri nyt.Ilta vaihtui yöksi ja aamuyöllä löytämäni loistoseura oli lähdössä.Nainen oli lähtenyt jo paljon aiemmin,he olivat sisaruksia keskenään.Minä lähdin myös.Parkkipaikalla tiemme olisivat erkaantuneet,mutta siihen jäimme juttelemaan.Kerroin lähes kaiken taustastani ja minusta oli hurmaavaa,miten sain miehen nauramaan.Mikään mitä kerroin,ei saanut häntä järkyttymään eikä lähtemään.Puhuttiin ja naurettiin aamuun asti,kotiin oli silti vielä käveltävä joten oli aika poistua.Sovittiin uudesta tapaamisesta ja lähdimme omiin suuntiimme samaa pitkää pyörätietä pitkin.Minä en malttanut selkääni hänelle kääntää,vaan kävelin loppumatkan selkä menosuuntaan..

Seuraavalla viikolla löysin hänen puhelinnumeronsa ja ehdotin uusintaa.Maailma kääntyi nurin niskoin,kun se sopi.Nyt minun piti vaan selvittää loppuun se, jo alulla ollut seurustelu.

Sain sen tyypin viimein kiinni.Hänellä oli kovasti meno päällä ja minut käytännössä tempaistiin mukaan.Yhtäkkiä löysin itseni joistain bileistä keskellä kaupunkia.Ketään en tuntenut eikä seurustelutyyppini pysynyt näkyvissäni.Pian istuin keskustan parkkipaikalla minulle tuntemattoman kuskin takapenkillä odottamassa.Sitä siippaa.Ei näkynyt.Lähdin etsimään ja siellähän hän oli,erään auton etupenkillä ja silmät seisoi päässä.Näin kuskin paikalla istuvan ihmisen ja tunnistin paikalliseksi huumehörhöksi.Säikähdin ja palasin takaisin autoon,jossa oli sentään selvä kuski.Laitoin viestiä hänelle,joka oli sopinut kanssani treffit.Kerroin missä olen ja mitä juuri näin.Hän oli töissä,mutta vastasi minulle hyvin pian ja ohjeisti pyytämään kuskia ajamaan minut kotiin.En ollut uskaltanut sitä itse kysyä,koska en vain uskaltanut sanoa mitään vieraille ihmisille.Kehotuksesta kuitenkin rohkaistuin ja kuski veikin minut saman tien kotiin.Siellä jatkoin vielä viestailua Hänen kanssaan ja seuraavaan viikonloppuun ei olisi voinut olla yhtään pidempi aika.Se oli 16 vuotta sitten.Edelleen viestailen hänelle joskus töihin 🙂

HOMMA HANSKASSA…

Niin meistä tuli pari.Muutin omaan asuntooni.Sillä asuinalueella ei ollut paras mahdollinen maine,mutta minua se ei haitannut.Nyt minulla oli oma turvapaikka eikä kukaan koskaan tulisi sinne huutamaan eikä ryyppäämään eikä sanomaan mitä minun pitää tehdä.

MUTTA HANSKAT HUKASSA

Aloitin lukion,mutta se ei ottanut onnistuakseen.En tuntenut kuuluvani joukkoon.Siellä olivat ne jo toisella luokalla,joiden kanssa olin viettänyt kuusi vuotta peruskoulussa.Se oli lannistavaa,en ollut päässyt eteenpäin.Kotonani aloin pikku hiljaa tajuta minkälaista elämää olin joutunut elämään.En oikein voinut käsittää sitä tunnetta.Olinhan kuitenkin nähnyt perheitä joissa asiat olivat hyvin ja tiesin siis,että oma perheeni ei kuulunut siihen ryhmään.Silti se tuli vähän yllätyksenä.Samalla ymmärsin sen,kuinka sumussa itse olin ollut sen kaiken keskellä.Olin vain suorittanut,kun oli vaadittu.Elänyt äidin elämää vierestä ja puolesta.Yrittänyt saada isän irti alkoholista.Hassu juttu,en ollut ajatellut äidin olevan alkoholisti,ennen kuin vasta nyt.

MASENNUS

Menneet tapahtumat alkoivat kelaamaan päässäni,videon pätkä sieltä täältä.Valveunia äidin kuolemasta ja hautajaisista,samat valveunet myös omalla kohdalla.En pystynyt olemaan paljon uudessa kodissani.Olin isällä tai exälläni.Olin huolissani ihan kaikista ja kaikesta.Itse en tuntenut oloani varmaksi ja koulu ahdisti.The Hän oli joutunut lähtemään töihin kuukaudeksi kauemmas.Tuskallista.

Lukio jäi.Rahoitukseni tuli nyt sosiaalitoimistosta.Työmatkaaja oli onneksi palannut ja sen uuden kauniin tunteen takia hankalat ajatukseni aluksi helpottivat.Eivät silti jättäneet rauhaan.Minun piti puhua,puhua,puhua.Se kaikki oli vain puhetta.Sama vaikka olisin kertonut esitelmää hernekeitosta,tunnetta ei ollut.Tiesin itse,että joku puuttuu ja aina puhuessa yritin etsiä sitä.Mikä puuttuu,kaikki ei ole kohdallaan?

UUSIA TUNTEITA

Eräänä yönä poltin lämpöpatterissa rakon sormeeni.Se oli mukavaa,pitkästä aikaa,kestin sen.Ei sattunut paljon.Epävarma kysymys tosin kuului,olikohan tuo ihan järkevää?Seuraavana päivänä The Hän huomasi sen ja kysyi mikä se on?Säikähdin vähän hänen hätääntynyttä ja tiukkaa ääntä.Vastasin kuitenkin totuuden ihan coolisti,kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut.Hänen reaktionsa tyrmisti.Kamala saarna siitä mitä saan tehdä itselleni ja mitä en.Hänen ilmeensä oli kumma,täynnä huolen aiheuttamia silmiä,järkkymätön asenne siitä,että hän on oikeassa,vakava.Se oli ennen kokematonta.Enkä halunnut hänen enää reagoivan niin,joten se oli viimeinen polttomerkki.

OUTO ELÄMÄ,HUKKASIN ITSENI

Aloin huomata,että Hänellä oli toisenlainen kuva elämästä.Hänellä oli jalat hyvin tukevasti maassa ja siitä piirteestä pidin jo heti ensitapaamisella.Silti se kuva erotti meidän elämämme.En päässyt samaan ajatukseen kivuttomasti.En vain pystynyt ja tunsin itseni riittämättömäksi.Yritin selittää mitä tunnen.Hän yritti ehdottaa minulle mitä yksinkertaisimpia ratkaisuja.Olin kuitenkin liian matalalla masennuksessa,etten kyennyt ymmärtämään niitä.Kaikki oli vaikeaa.Uskalsin väkisin lähteä tapaamaan hänen perhettään ja kavereita,mutta kenellekään en puhunut yhtään mitään.Istuin vain hiljaa ja kuvittelin olevani olematon.Hän ei koskaan sanonut siitä minulle mitään,eikä siitä tullut numeroa vaikka kerroin pelkääväni vieraita.

Valvoin yöt ja nukuin päivät,se oli ollut aina paljon helpompi rytmi.Niin tekivät kaikki muutkin.Yöt olivat adrenaliinin aikaa.Nyt eivät olleet.Se oli ahdistavaa!Hän meni nukkumaan ihmisten aikaan,koska kävi töissä.Minä en saanut unta.Nukuin päivän ja sitten hän palasikin jo töistä kotiin.En joutunut olemaan itseni kanssa liian kauan.Vaikka jokin tuntui sopivan minulle,lopulta mikään ei sopinut,ei enää tähän elämään.Elämään josta en tiennyt yhtään mitään.Kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa.

PÄÄTÖKSIÄ

Äiti yritti käydä herättämässä huomiota kotini ovella.Hänen miehensä oli valitettavasti muuttanut viereiseen kerrostaloon.Siitä olikin helppo tulla totutusti luokseni purkautumaan.En avannut.Oli kauheaa kuunnella sitä huutoa,itkua,uhkailua ja oven pahoinpitelyä.Olin silti päättänyt ja tiedostin täysin mitä EN halua elämääni.Hän vieressäni tuki ajatusta.Niin loppuivat äidin turvapaikkahakemiset kännissä.Olin nähnyt kuinka hän itse järjestää itselleen hankaluuksia,provosoimalla ja alkoholilla.Päätin,että hän on aikuinen ihminen ja voi itse päättää kenen seurassa ja miten aikansa viettää.Minun elämäni ei ollut siinä kunnossa,että voisin auttaa muita kuin itseäni.

LOPUKSI 

Aivan mahtava muistella ensitapaamistamme 🙂 Se aika silloin oli kuitenkin myös todella raskasta.On ollut onni,että siinä sattui juuri silloin olemaan tuleva mieheni.Helppo ei ollut meidänkään alkutaival.Ei hänellä ollut tällasista käsitystä näin läheltä katsottuna.Masennus oli outo asia.Tuossa vaiheessa se oli vielä minullekin.Asioiden ilmaisussa olisi siis ollut toivomisen varaa.

Olen onnellinen myös siitä,että tein ensimmäisiä selkeitä päätöksiä elämäni suhteen.Tajusin,että on otettava äitiin etäisyyttä,vaikka väkisin.Enhän minä tuossa päätöksessä vielä pitkään aikaan pysynyt,mutta se kyti kuitenkin.Aloin tajuta asioita myös isäni suhteen.Aika oli mustaa ja vaikeaa,mutta sellaista se masennus on.Siihen tarvitsee apua,ulkopuolelta.Tajuaminen oli pahinta.Se lähes salpasi hengityksen.Ei voinut käsittää,miten oli joutunut elämään sellaista elämää?Miksi oli joutunut?Miten äiti tai isä olivat voineet sanoa niin ja näin?Kaiken ajattelu alkoi alusta,että löytää sen oman oikean uuden suhtautumisen asiaan.Enää ei tarvinut suhtautua ilmeettömästi aivan kaikkeen.Sieltä alkoi kasvaa pikku hiljaa se oma persoona vahvemmaksi.

Nyt kynttilät puhalluksiin ja nukkumaan.Huomenna ei tarvitse pelätä omaa seuraa,se on ihan jees 🙂 Se kertoo joskus ihan hyviä ajatuksia 😉

Mainokset

Stressi,elämän syöjä


Kertomukseni tulee anonyymina,koska joku outo osa minusta haluaa säästää äidin loppuelämän. Toki myös sisarukseni. Ainoa läheinen, joka tietää blogistani,on mieheni. Tietenkin aioin näyttää tämän hänelle,onhan hän kaiken jo kuullut.Silti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen vetäydyin siitä ajatuksesta.Yhtäkkiä kirjoitus tuntui hirveän aralta,särkyvältä, joka ei kestäisi yhtään väärää kommenttia niin läheiseltä ihmiseltä. Mulla on siis sydänvereni kiinni tässä 😊 En silti usko,että kommentointi liittyisi häneltä mihinkään muuhun kuin luettavuuteen ja muuhun pintapuoliseen.Ehkä huomaisin,etten sittenkään ole vielä täysin sinut kirjoittamaan menneestä?

No,kuten nykyään kaikkeen muuhunkin,aion suhtautua edellä mainittuun mahdollisimman vähällä huomiolla. Enkä aio kasvattaa pelkoa itsessäni yhtään enempää,koska lopulta,en voi tietää hänen ajatuksiaan.

En pidä liian paljosta etukäteen suunnittelusta, koska se luo turhaa stressiä. Ja sitä on ollut aivan tarpeeksi.Kouluun meno oli stressi.Mitä toiset sanoo,kun taas olin poissa.Vaattetkin varmaan herättävät ivallisia kommentteja.Koulusta kotiin paluu oli stressi.Oven kun aukaisi,vastaan tulevan tupakan savun määrästä pystyi päättelemään minkälainen loppupäivä olisi edessä.Koulutehtävät oli stressi.Kuinka suoriutua,kun viime tunnillakaan en ollut.Asiat,jotka helpottivat tuota jatkuvaa jännitystä,oli soittaminen,lukeminen ja oma maailma ulkona kavereiden kanssa.Kukaan heistä ei tiennyt mitä kotioveni takana todella tapahtuu.Ei koulussakaan.Tietenkin oli kielletty puhumasta mitään kotiasioista ja minähän noudatin sitäkin sääntöä.

Joskus koitin äidille sanoa,että olen stressaantunut.Se kommentti kyllä pyyhkäistiin rajusti pois naurun kera ”Eihän lapset stressaa!”. Okei,olin häpeissäni sen jälkeen.Miten olin voinut ajatellakaan itsessäni jotain niin suuria ja vakavia tunteita olemassa olevaksi!!? Toisaalta tunsin epäreiluutta,koska olinhan kuunnellut äitini vuodatuksia menneisyydestä ja osoittanut hänelle myötätuntoa.Olin siis ollut osallisena hänen tunteisiinsa,jotka tuottavat stressiä ja ahdistusta.Sen jälkeen kuitenkin katselin,kun äiti laittautui peilin edessä ja haetutti minulla vaatteita sovitukseen vaatehuoneesta.Äidin on nyt päästävä vähän rentoutumaan.Minä jäin yksin kotiin ja yritin yötä odotellessa tehdä oloni niin mukavaksi kuin se vain oli mahdollista..

Ajatus omasta stressistä pyöri silti vuosia mielessäni,salaa.Onneksi tuli sekin päivä vastaan,kun tajusin,että tottakai se on mahdollista!Lapset kokevat stressiä!Ihan siinä missä aikuisetkin.Ja se on aivan normaalia.Eikä se ole mikään meriitti täydellisestä persoonasta tai jonkun yksinoikeus.Äidillä se tuntui olevan juuri niin.Omien tunteiden kieltäminen oli minulle lapsena se,miksi en tuntenut itseäni.Häpesin monia tunteita,koska aina oli joku jolla asiat olivat varmasti hirveän paljon huonommin. Eikä lähelläni ollut yhtään aikuista,joka olisi voinut sanoa jotain muuta.Äiti piti huolen siitä etteivät esimerkiksi sukulaiset pääse liian lähelle.Aikuiset joita meillä kävi, olivat vanhempien ryyppyseuraa.Äidillä ei ollut selvän päivän ystäviä,naisia varsinkaan.Hän oli mustasukkainen televisiomainosten naisistakin,isä ei saanut niitä katsoa.Tästä voisi päätellä,että äitinikin on varsin stressaantunut ihminen. Ei varmaan tiedä muusta tavasta elää elämää.Ei se ole elämää ensinkään.Se on valtava tukko päässä,joka estää näkemästä metsää puilta.

Minä otin siitä kaikesta opikseni,karistin vanhempana lapsuudesta opitut turhat stressin aiheet,esimerkiksi yltiöpäinen siivous (ei se laatu,vaan se stressi),ihmisten kohtaaminen ja kaupassa käynti. Se vaati tilanteiden toistoa,kohtaamista.Eikä minun tarvinut tuolloin olla enää niin yksin.Minulla oli taustallani koulupsykologi,mielenterveyshoitaja,lääkäri ja ennen kaikkea mieheni.Edelleen on vielä joitain turhuuksia,niin kuin esiintymisjännitys (pahinta soittamisessa) ,istuvat lujassa.Minulla ei kuitenkaan ole muuta kuin aikaa.Kaikki ei muutu päivässä,kuukausissa eikä edes vuosissa,jos koskaan.Se on hyväksyttävää.Silti pyrin kohtaamaan pelkojani,siten voin olla sinut asioiden kanssa.Olen silti mahdottoman tyytyväinen tähänkin!! 

Siinä on vinha perä,että kauneimmat kukat kasvavat takapihan paskakasassa 😊 Stressi ja ahdistus ovat siitä kavalia,että ne estävät ajatuksen virtaamista.Ei näe asioita, niin kuin ne ovat. On ollut äärettömän hyvä pilkkoa pelkoa tai stressiä aiheuttanut asia palasiksi.Vaikka paperille.Selkeitä kysymyksiä itselle ja jos ei itselle ole onnistunut,niin kuvitella sama tilanne jollekin toiselle.Mitä sanoisit?Kysyisit?Tekisit? Vastaa lyhyesti ja selkeästi.Voi olla,että ajatus selkeytyy heti tai vasta myöhemmin.Pääasia on,että pysähtyy hetkeksi oikeasti miettimään asiaa.Ei,se ei ole sama asia miettiä samalla, kun tekee jotain muuta.Useimmiten se on silloin keskittymiskykyä häiritsevää eikä johda mihinkään.Kun teet jotakin,tee se kunnolla.Eli kun pilkot puita tai peset pyykkiä,keskity silloin siihen äläkä mieti muuta.Ota ikioma aika sille painavalle asialle.Stressiä helpottaa tuossa jo sekin,että huomaa kuinka vähän aikaa kaikkeen lopulta menee.Stressaantunut ihminen on usein henkisestikin kiireinen.On hyvä istahtaa hetkeksi alas,ilman älypuhelinta,ja hengittää rauhassa.