11.9.2001 Missäkö olin silloin?

Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂

 

Yliluonnolliset promillet

Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.

Jokainen oma pieni persoona,suuressa maailmassa

Joskus silloin,kun elin vielä alkoholistiperheen aktiivijäsenenä,jaoin ihmiset raa’asti kahteen kastiin.Oli tämä ongelmainen pohjasakka ja sitten se yläluokka,jolla kaikki oli hyvin.Aika raju jako,mutta muusta en tiennyt.Tämä jako oli hyvin lähellä sitä,kun koulun uimaopetuksessa meidät jaettiin kahtia niihin,jotka osaavat ja niihin,jotka tarvitsevat harjoitusta.Minä kuuluin siinäkin sinne harjoittelupuolelle 🙂

Tämä jako tietysti herätti mielessäni kateutta ja katkeruutta.Miksi toisilla on kaikki elämän eväät valmiina,miksi toiset ovat rakastettuja,miksi heille kaikki tuntuu olevan helppoa? Ja vastaus oli tietysti se,että yläluokassa oli aina kaikki hyvin,eikä siellä jäänyt yksin.

Luokittelun alkeet

Niinpä,kun pääsin viimein muuttamaan omilleni,aloin uudelleen arvioimaan tuota jakoa.Huomasin nimittäin,etten missään nimessä halua kuulua siihen alempaan kastiin.Ei enää.Se ei tuntunut hyvältä,eikä omalta.Silloinhan olisin vain jatkanut siitä mihin vanhempieni kanssa jäin,heidän elämäänsä.Vellonut epäonnistumisessa ja epävarmuudessa ja unohtanut vastuuni ihmisenä.Mutta minulla ei ollut käsitystäkään,miten sieltä muutetaan yhtäkkiä sinne huippuonnellisten ja menestyvien ihmisten joukkoon.Oli pakko luoda lisää ihmisryhmiä.Kolmas ryhmä,menossa kohti yläluokkaa,oli sitten se,johon kuuluin.Aloin silmäillä ympärilleni,kuinka moni muu siihen ryhmään kuului?Tietysti olisi ollut kiva saada vertaiskokemusta erilaisista toimintatavoista kohti onnellista elämää.Ne ihmiset olivat varmaan sitten eri paikkakunnalla,kun ei näkynyt…ja toisaalta olin niin ujo,arka ja epäsosiaalinen,etten olisi sellaiseen edes tutustunut,vaikka olisi asunut naapurissa.Tajusin olevani oman ryhmäni alkutekijöissä,harjoitteluasteella.Mutta olinpahan edes jossain muussa,kuin pohjasakassa.Yritin sentään edes.

Aika paljon ryhmiä..

Masennuksen aikana ja sen hellittäessä,huomasin että ihmisryhmiä olikin kertynyt joko kohtuuttoman paljon, tai en vain osannut yhtään luokitella!!Turhauduin ajatukseen ja jätin sen taustalle hakemaan uomiaan.Ihmiskategorioille oli tullut alakategorioita ja niiden alakategorioita…Huh.Mitenkä sellaista käsittelisin?Excelillä??En mitenkään,ei ollut hallinnassa.Mihin itse kuulun?En minnekään?Kuuluuko kukaan muukaan?

Eikö niitä olekaan??

Pääsin harjoittelemaan sosiaalistumistani kouluissa ja työpaikoilla.Aina enemmän olin sekaisin rakentamissani ihmisluokissa ja mietin,ettei siinä tainnut olla mitään järkeä.Jostain syystä näytti,ettei ollutkaan sellaista yläluokkaa,kuin olin kuvitellut?!?Ihminen,jolla oli korkea ammattitaito,työkokemus,perhe,työ ja talo autoineen sekä ikuisuuden kestänyt vakaa parisuhde ja onnelliset lapsuusjoulut,näytti väsyneeltä ja vaikutti levottomalta.Piirteitä,joita en voi kadehtia.Hänen puheensa sivulauseista saattoi pistää korvaan asioita,jotka eivät minun mielestäni menneet ihan niin,tai herättivät muutoin suurta ihmetystä.Koska itseluottamukseni oli huono ja auktoriteetin kunnioitus(pelko) huipussaan,en tietystikään tuonut omia ajatuksiani esille,vaan mietin,että minun täytyy olla jotenkin tosi hakoteillä.Jokin käski silti pitämään kiinni myöskin niistä omista ajatuksistani.Ja taas aloin rakentaa jonkinlaista keskiarvoa ajatusten paikkaansa pitävyyksien kesken…

Kuuntele

Vuosien saatossa itseluottamukseni kasvoi.”Yläluokan ihmisistä” näin edelleen asioita,joita en kadehtinut.Heillä oli kateutta,ymmärtämättömyyttä,huono empatiakyky,loppuun kuluttava työmoraali jne. Käytännössä samoja asioita,kuin itsellänikin oli ollut,mutta toisista syistä.Kuulin ajatusmaailmoja,joita en kokenut omikseni.Ne kokemukset saivat joskus aikaan valtavaa ihmetystä,mitä täällä tapahtuu,kuinka joku voi,miten tuo onnistuu jne.?Edelleenkään en omia ajatuksiani ollut mielellään kertomassa.Mutta tällä kertaa siksi,että halusin kuunnella ja ihmetellä rauhassa.Ehkä sen toisen ihmisen ajatuksessa olisi jotain,josta voin oppia?Halusin kasata juuri siitä yhdestä ihmisestä kokonaiskuvan ja ymmärtää.Jos jonkun toisen ajatus ei sovi minulle,se on minun ongelmani,ei hänen.Se sopii sille toiselle ja varmasti syystä.Voin miettiä sitä syytä itsekseni tai kysyä kohteliaasti suoraan tai ihan vaikka antaa olla.

Olin huomannut,ettei ole olemassa ihmisryhmiä,vain yksittäisiä ihmisiä.Ainutlaatuisia persoonia,joihin jokainen pieni tuulenvirekin on tehnyt omanlaisensa jäljen.Enkä todellakaan voi tietää toisen elämästä mitään.En senkään vertaa,jollen kuuntele ja näe.Voin vahvistaa sen itselleni käänteisesti;kukaan ei voi tietää tai arvata mitään minun taustastani.Kuinka kukaan voisi?Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita tai menneeseen näkijöitä.

Ihan vaan persoona tässä moi 🙂

Tänä päivänä en luokittele ihmisiä.Se ei vain ole mahdollista.Omalla kohdallani se oli lopulta haitaksi.Alkuun sillä pääsi,koska oli selkeä päämäärä ja roolimallit,joita kohti pyrkiä.Ajan kuluessa,siihen omaan alempaan ryhmään jäi vähän jumiin.Se oli opittu ajatus omasta ”porukasta”,joka leimasi kuuluvaksi siihen loppuiän.Se leima oli taakka,joka piti ravistaa pois tilaisuuden tullen.Samoin myös kaikilta ihmisiltä,jotka olin itseäni auttaakseni ryhmiin laittanut.Se oli ikään kuin oppimistason vaihto.Se sama toimii ihmisillä,mikä koirillakin.Kun osaa 80 %,voi siirtyä eteenpäin,koska sen edellisen tason opit vahvistuvat siellä uudella tasolla 🙂 Mikä tunne,kun ryhmien rajat aukeaa!Valtava määrä persoonia,yksilöitä erilaisilla nykyhetkillä ja menneisyyksillä.Ei enää vertailua,ei kateutta,ei turhaa kilpailua….tuo ei ollut myyntipuhe tvshopista..:) Lyhyesti tiivistettynä,parin ryhmän jälkeen,olin myös itse valmis hyppäämään omaksi persoonakseni,yhdeksi erilaiseksi yksilöksi toisten erilaisten yksilöiden sekaan.Se ei ole aina helppoa,mutta ei se ole kenellekään.

Jokaisella oma soppansa

Jokainen,eri lähtötekijöistä peräisin oleva,kokee elämässä hyvää ja huonoa.Toiset kokee niitä lapsuudessa,toiset aikuisuudessa ja toiset vanhana.Se minkälainen ihminen on,mitä on oppinut,mikä on oppimisvaiheessa ja mistä tuuli on milloinkin puhaltanut…Vaikuttaa paljon siihen,miten elämän hankaluudet kohdataan.Ne ovat oppimista varten,siinä kuin ne hyvätkin.Kaikki tapahtumat ja kokemukset tuovat tullessaan jotakin joka kasvattaa,ennemmin tai myöhemmin.Se on kaikilla edessä,ennemmin tai myöhemmin.

Kuinka kauan menneisyyttä pitää penkoa?

Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla törmäämättä ihmisiin,jotka liittyvät menneisyyteen.Salilla,jossa nyt kuljen,on töissä enoni entinen puoliso.Hän oli äitini kanssa tekemisissä silloin,kun olin alle 6-vuotias,eli hyvin kauan sitten 🙂 Muistan,kun kävimme kylässä heillä ja leikin siellä samanikäisen serkkuni kanssa.Samoin myös he kävivät joskus meillä ja nehän olivat sitten aina kunnon bileet,viina virtasi.Tunsin,että minun vastuullani on viihdyttää serkkuani ja ymmärsin,että hän on itselleen oudossa ympäristössä eikä se välttämättä ole kivaa.Me emme olleet niin paljon tekemisissä,että olisin tuntenut hänet,enkä ollut välillä yhtään varma tulemmeko toimeen.Lisäksi olimme eri sukupuolta.Siellä koitimme selvitä keskenämme,erillään aikuisista joita ei saanut nyt häiriä.Enoni ja tämän naisen suhde päättyi eroon,enoni oli alkoholisti.Sen jälkeen myös välit äitiin jäivät.Äidillä ei sen koommin ollut muita naisystäviä.Harvassa ne tosin olivat silloinkin.Vain tämä mainittu ja samaan aikaan välit olivat hyvät myös äidin pikkusiskoon,jotka nekin hyytyivät lähes samaan aikaan.Tuohon tämä nainen epäili syyksi täysin vastakkaisia elämäntapoja.Ja kyllähän se varmasti totta onkin.

Ainainen kyselyikä

No,nyt kun tapaan tämän naisen uudelleen ja muistan aikoja jolloin hänet viimeksi näin,nousee kysymyksiä.Hän oli aina iloinen ja mukava.Ensimmäinen kysymys onkin,mitä tapahtui,miksi välit äitiin jäivät?Niinpä kolmannella tapaamiskerrallamme päädyin kysymään sitä ihan suoraan.Tiesin,ettei hän ottaisi sitä pahalla,meidän jutut tuntuvat synkkaavan ihan hyvin.Välit äitiin olivat vain enostani eroamisen jälkeen jääneet,ilman sen kummempaa syytä.Se oli hyvä kuulla,pelkäsin että siihenkin olisi joku katala syy ja kuulisin totuuksia äidistä.En olisi sitä myöskään ihmetellyt.Siinä jutellessamme tuli esiin kuitenkin aika ennen minua.Silloin kun äidillä oli 20-vuotiaana kolme pientä poikaa.Tämä nainen kysyi veljieni vointia ja kun hän mainitsi hyvin lyhyesti jotain siitä ajasta,hänen katseestaan pystyi näkemään,että kaikki ei ollut mennyt todellakaan hyvin.Hän ehdotti,että voisimme joskus tavata ja jutella aiheista enemmänkin.Hänen omakaan taustansa ei ole ollut helppo,joten olisihan se sellainen vertaistukitapaaminenkin.

Jutellakko vaiko eikö

Kysymys kuuluukin nyt itselleni,miksi lähtisin kaivamaan mennyttä sen enempää?Onhan tuota tullut tongittua jo..Ajatus on jostain syystä silti todella houkutteleva.Tarvitsenko sen tiedon vai onko minulla jo tarpeeksi aineistoa kasassa äidin ja itseni ymmärtämiseksi?Puhumattakaan siitä,että toisen kertomana asioilla on aina se toinenkin puoli.Ainahan se hieman paha mieli tulee,kuulla äidistä negatiivista.Ahdistavaa ja masentavaa.Ehkä se tulee juuri siksi,että sen sijaan että se ajatus olisi ihan oma kokemus ja tuntemus,se tulee toisella tavalla konkreettisemmaksi,kun joku toinen kertoo sitä samaa hänestä.Se tuntuu pahalta vähän eri kohdasta?,jos sen noin voisi kuvata 🙂

Tuki

Siinä on kuitenkin tavallaan positiivista se,että minä en ole ainoa,joka näkee hänessä sen puolen ja pystyy sen hänestä kuvittelemaan.Lapsena ja nuorena isä oli ainoa,joka sen tiesi.Kukaan tuttu ei nähnyt,koska äiti on mahdottoman taitava pitämään kulissit yllä.Narsisti-meininki.Silti,kun mietin niin olenhan sen jo moneen kertaan todennut vuosien saatossa,että on muitakin jotka tietävät äidin.Olen saanut siitä helpotusta ja tukea sille etten ole hullu.Miksipä nyt siis enempää tarvitsisin?

Oppimismahdollisuus

Toisaalta tykkään myös haastaa itseäni,se on eräänlaista oppimista itselle ja tykkäänkin siitä.Nyt olisi mahdollisuus kokeilla,mihin omien tunteiden käsittely riittää?Pystynkö puhumaan aiheesta ihan oikein?Menenkö lukkoon,kun alkaa sattua liikaa?Pakenenko vai kohtaanko?Tiedän,että tekemistä varmasti on,mutta kuinka paljon ja olenko edistynyt mihin asti?Ja sitten taas toisaalta….Miksi kiusata itseään enempää?

Tiedon keruu

Lapsena minulle oli tärkeä tietää äidistä kaikki,hänen lapsuutensa ja taustansa.Hän kertoi ne minulle sata kertaa kysymättäkin.Myöhemmin opin,että totta toinen puoli ja maailma pyörähtää eri suuntaan.Niinpä kerään ajatuksissani eri aineistot kasaan ja ”lasken keskiarvon” 😀 Siinä on suuntaa antava,jonka pohjalta voin ymmärtää.Tosin joskus se keskiarvo jää turhan laimeaksi ja tarvitsen lisää tietoa.Mikäli sitä ei ole saatavilla,fakta on se,että ei vain voi tietää.Ja jos ei voi ymmärtää,niin sitten ei.

Saisiko kasata?

Onko siinä nyt sitten mitään väärää,jos haluan kasata äiti-palapelin päässäni mahdollisimman hyvin?Toiset kerää Pokemoneja,minä äitini mielen palasia 😀 Mutta jos minulla on siihen tarve edelleen?Yhteen ihmiseen menee niin paljon eri asioita,tilanteita,mielialoja ja kokemuksia…Siksi ei koskaan voi toista täysin tuntea.Minä haen itselleni ymmärrystä äitiä kohtaan katkeruuden sijaan,mutta olin kyllä ajatellut etten ole enää katkera?Ehkä se houkuttelevuus on siinä,että äiti muuttuisi taas äidiksi siinä keskustelussa.Eihän se kiva tunne olisi,mutta tulisiko sieltä se tuttu ja turvallinen adrenaliinipiikki,jossa silloin elin?No nyt,kun taas ajattelen,ehkä olisi ainakin erittäin tarkasti valittava se päivä,kun aiheesta lähden hänen kanssaan juttelemaan…

Kuudes aisti kertoo sitten…

Ja nyt saa sen miettiminen riittää.Kyllä se tuuli kuljettaa,minne on tarkoitus.Odottelen huomenna yhteydenottoa äidiltä.Hänen ainokaisella lapsenlapsellaan on synttärit 🙂 Äidin tilanne tällä hetkellä on se,että hänen avokkinsa käy läpi rankkaa 7 viikon sytostaattihoitoa.Viikko sitten minun oli pakko soittaa ja kysyä tilannetta,vaikka toisin päätin edellisen puhelun jälkeen.Varauduin kuitenkin hyvin,eikä viimeisin puhelu vienyt pohja mutiin,ei sinne päinkään.Voin kuvitella,että tuossa astetta rankemmassa elämäntilanteessa helposti unohtuu toisten syntymäpäivät…luultavasti soitan sinne sitten itse.

Tästä tuli hiukan tällainen to be,or not to be-teksti…Sellaista elämä joskus on 🙂 Ja minä kun olen aina pitänyt yhtä veljistäni turhan kovana juupajaapailijana 😀

Itsensä kohtaamista

Aloitin lokakuussa kirjoittamaan tätä blogia.Alkaen aivan alusta,varhaisimmista tiedoista ja muistoista.En ole ennen kirjoittanut näin.Lapsuuden päiväkirjamerkinnät ovat jääneet kohtalaisen lyhyiksi ja tekstiviestit,meset sun muut ovat rajanneet ilmaisua sitäkin enemmän.Päiväkirjasta puheen ollen,oli hienoa huomata,että postaamani tekstit perustuivat oikeaan muistikuvaan,eikä aika ole kullannut tai mullannut niitä.En osannut sitä kovin epäilläkään.Vanhan päiväkirjan sivut olivat kuitenkin sisälmyksiä liikauttavaa luettavaa..

Kirjoittamisen tarve kuitenkin kasvoi juuri tekstiviesteistä,joita rakkaan ystäväni kanssa täysin käytämme.Se on meille luontaista,kirjoittaa.Osaamme myös puhua,sitten kasvotusten 🙂

Itseilmaisua

Aihe josta kirjoittaisin,oli minulle täysin selvä.Muusta en tiedä,kuin omasta elämästäni enkä siitäkään liian paljon,koska siihen mahtuu (joskus tuntuu) liian paljon 😀 Itsehoidossa yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä..liika analysointi silti pahaksi.Päätin kirjoittaa itselleni ja jos joku jossain saisi siitä jotain,se olisi erittäin hyvä!En ole koskaan suunnitellut tekstejäni mahdottomasti etukäteen,koska se tulee,mitä mielessä on.Hieman minun täytyy keskittyä ohjaamaan ajatusta,ettei se lähde rönsyilemään.Minun ajatukseni menevät minun järjestyksessäni,toivottavasti se asettuu hyvin myös lukijalle 🙂

Minun versoni

Ajattelen joka postausta vähän kuin ”lapsenani”.Tunnen,että olen antanut niihin sen mikä irti lähtee.Toisinaan vereslihalle asti.Silti en ole lukenut niitä aiemmin toistamiseen.Ennen kuin joku päivä sitten.Lukiessani kohtasin jotain itsestäni.Jonkun jonka puolesta tulin surulliseksi ja jonkun jonka puolesta olin onnellinen.Ne tunteet olivat niin helposti nimettävissä…mutta mikä tärkeintä,itseäni kohtaan.Oloni tuli aika tyhjäksi ja hämmentyneeksi.Melko usein tänä päivänä ja tässä elämässä en edes usko,mitä kaikkea menneisyydessä on.Lopullinen sisäistäminen tuossa kohden tulee siinä,kun sen oman tekstin lukee ja ymmärtää,että se on oma.Siinä on jotain hienoa,eheyttävää.Ehdotin Hänelle,josko hän lukisi muutaman postauksen tavoistaan poiketen.Mies ei lue,mitään,koskaan 🙂 No okei,Aku Ankkaa..Niinpä Hän luki,hyvin keskittyneesti ja hartaudella.Oli hienoa kuulla,että kuulostin juuri minulta.Että jos hän olisi lukenut tämän tietämättä,että olisin sen kirjoittanut,hän olisi tunnistanut minut.Hyvä.

Nyt olen siis kiinnittänyt ”lapsiini” huomiota toisestakin näkökulmasta.Minusta tuntuu,että ne ansaitsevat sen.Tunnen itseni ehjemmäksi,kun teen niin.Luulen,että kirjoittaminen terapiamuotona on juuri tätä.Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.Aina voi kokeilla.Minusta on mahtavaa,että voin olla oma itseni omalle itselleni 🙂

Koskaan en uskonut,että lukijoitakin kertyisi näin paljon!Kiitos teille kaikille,jotka olette lukeneet blogiani!!Toivon,että siitä olisi ollut jotain hyötyäkin.Kommentit ovat aina tervetulleita 🙂
Terapiamuotoja muitakin

Kävin joskus silmänliiketerapiassa.Se todella on helpottavaa seurata silmillä terapeutin kättä,kun käy läpi traumaa.Se on aika luonnollista.Itse ainakin huomaan,että silmäni liikkuvat automaattisesti nopeasti,jos mietin mitä sanoisin tai asia on vaikea.Silmien liike rauhoittaa.Tässä myös hyvä terapiamuoto!

Menneisyyden kanssa vai edessä

Menneisyys ei koskaan poistu.Se on aina osana elämää,mitä ikinä siellä sitten onkin.Omalla kohdallani tulen tekemään vielä paljon töitä sen eteen,millä tavalla se on osa elämää.Katsoin tällä viikolla jälleen kerran elokuvan Kaunis mieli.Silloin kun se tuli ensimmäisen kerran,opin siitä jotain.Se kosketti kovasti.Huippulahjakas matemaatikko sairastui nuorena skitsofreniaan ja kohtasi ihmisiä,jotka eivät olleet olemassakaan.Nuo harhat vaativat häneltä asioita,jotka lopulta johtivat hänen diagnoosiinsa.Vanhan J.Nashin kommentti lopussa,kun häneltä kysyttiin vieläkö hänen harhansa ovat paikalla…Hän vilkaisi ympärilleen ja totesi,että ovat.Mutta ne antavat hänen olla,jos hän antaa niiden olla.

Tiedostamista

Niinpä niin.Huomaan,että jos liian paljon keskityn aiheisiin,kuten alkoholismi ja insesti,alan elää niitä enemmän kuin on tarpeen.Keskittymisellä tarkoitan lähinnä virallisia oireista kertovia faktasivuja heikon itseluottamuksen päivänä…Tunteiden ja järjen raja sumenee ja verkko on sitä myöten valmis.Olen joskus noita asioita käsitellyt kipeän kaavan kautta ja lopulta saavuttanut tasapainon.Sitä horjuttaa nyt jollain tavalla tämä ms-diagnoosi.Uskon,että se on täysin normaalia ja kuuluu sopeutumiseen.Minulle riittää,että tiedostan tuon ja kasaan hieman itseluottamusta itsetuntemukseeni 🙂

Toisaalta minusta on hienoa huomata,että pystyn lukemaan ja kuuntelemaan toisten ihmisten kertomuksia omasta rankasta menneisyydestään.Joskus se aiheutti niin paljon pahaa mieltä,etten pystynyt kohtaamaan sitä,vaan jäin sanattomaksi sen tunteen edessä.Ahdistuin niistä tunteista.Näkökulma tuohon on muuttunut,voisin väittää,että terveeksi.Edelleen on järkyttävää kuinka paljon näitä kertomuksia on ja tunnen myötätuntoa paljon kanssasisaria kohtaan.Kunpa asiat joskus muuttuisivat.Kuitenkin todella mahtavaa,että ihmiset kertovat niitä.Se on tärkeää.Kirjoittamisterapiaa ja samalla asioiden tuomista valoon,niin että esimerkiksi alkoholista tullut tabu heikkenee.Toivon mukaan se ihmisten tietoisuuden lisääntyminen poistaa läheisten häpeää ja helpottaa selviytymistä!Eikä kukaan jäisi yksin.

P.S. Lopuksi mainittakoon,että olen ollut nyt viikon ilman sokeria,pitänyt aloittamani linjan nikotiinissa,syönyt terveellisemmin kuin koskaan ennen ja lähdössä juuri viidettä kertaa kuntosalille 🙂

 

Rajoja etsimässä

​Nyt muuttuu elämä taas reippaasti.Onhan tuota tullut harrastettua aina silloin tällöin pienen elämäni aikana,se ilmeisesti pitää vireessä…Tässä sen huomaa,kuinka hyvää surkean puoleinen lapsuus on tosiaan tehnyt…No,siis toisaalta 🙂 Esimerkkinä nyt vaikka tämä ms-tauti.Kykenen kohtaamaan vaikeuksia kohtuullisen rauhassa.Kiitos vain äidin ja isän alkoholismin ja sen sivutuotteiden.

Ehkä minulla on aavistuksen pitkät piuhat,mutta vuosi…apua,VUOSI.. on nyt vierähtänyt diagnoosista ja sen olen käyttänyt,vailla minkälaisia omantunnon tuskia,varovasti ja tunnustellen.

Ylivarovainen?

Käytännössä fatiikin pelko kasvoi niin suureksi,etten uskaltanut tehdä juuri mitään,etenkään liikkua.Jalkalihakset eivät ole tuntuneet omilta,mutta sekin vaihtelevasti.En saanut otetta enää siihen,miltä kaikki tuntemukset tuntuivat ENNEN kuin tiesin koko taudista.Olen yrittänyt miettiä,muuttiko vuoden takainen pahenemisvaihe olon huonommaksi vai lisäsikö tieto vain tuskaa?Useimmiten tulen siihen tulokseen,että molempia.Olen alkanut tuntea itseni jälleen satoja vuosia vanhaksi ja kaipaan sitä elämänvaihetta,kun olin päässyt menneen kanssa tasapainoon ja elin stressitöntä,tavallista ja mukavaa elämää.

Kyseenalaistamista

En tiedä mikä muistiani vaivaa,mutta kun saan fatiikkikohtauksen ja se menee ohi 1-3 vuorokaudessa,en enää tunnu muistavan kuinka helvettiä se on.Normipirteänä sitten mietin yleisesti,että olenkohan ylireagoinut fatiikkia varoessa?Olenko ajatuksissani liikaa sidottu ihan vain diagnoosiin,siihen mitä se yleisesti kertoo?Olisinko kuitenkin OIKEASTI jaksanut enemmän?HALUSINKO sittenkin mennä vain nukkumaan?Näitä sitä miettii ja kyseenalaistaa aina seuraavaan fatiikkiin,jolloin saa kyllä selkeät vastaukset kysymyksiin.Ei,en halunnut oikeasti nukkua.En myöskään ylireagoinut.Eikä ajatukseni myöskään olleet koko diagnoosissa.Se vain tulee,silloin kun haluaa.Eikä se kerro,kuinka pitkään se meinaa jäädä.Olisin ihan varmasti paljon mieluummin viettänyt aikaa perheeni kanssa!!

Vuoden ajan olen totutellut tuohon Herra Fatigueehen ja sen vinkeisiin.Päätymättä mihinkään kovin tarkkaan lopputulokseen.Sen tiedän,että kauppoja jos pitää kiertää,kaksi on maksimi.Liian moni ajatusta vaativa asia laukaisee sen myös.Kirjoitan siis aavistuksen tullen itselleni muistilappuja valmiiksi.

Toiminnan aika

Reilu viikko sitten,mittani tuli täyteen.Se vain yksinkertaisesti saavutti jonkilaisen rajan,josta ei ole paluuta.Minä en jää enää odottamaan,mitä ms seuraavaksi keksii.En voi jäädä pelkäämään seuraavaa fatiikkia tai mitään muutakaan.Heikkenen,koska en liiku.Haluan liikkua,jotta tuntisin kroppani.Oma kuvitelmani fyysisestä olemuksestani on,että tuuli vie.No ei se vienyt ennen!Eikä vie tästä eteenpäinkään.Ärripurri-puuskassa otin yhteyttä samantien erääseen puolituttuun kuntosaliohjaajaan ja kysyin häneltä apua.Kerroin taudista ja olosta ja siitä,että lihakset alkavat tuntua siltä,että kohta ei tehdä enää mitään.Toivoin,että hänellä olisi vastaus siihen,kuinka paljon voin tehdä ja kuinka varovainen minun pitää olla.Ei kenelläkään ole sellaiseen vastausta.Fysioterapiaa minä en vielä tarvitse ja neurologi sanoo,että pitää kuunnella itseään ja löytää omat rajat.Olen kyllä kuunnellut,koko vuoden.Mutta en ole hakenut rajojani.Olen vain ennakoinut ja välttänyt.Nyt siis tuumasta toimeen!Sovimme seuraavalle viikolle ajan,jolloin hän antaisi minulle kuntosaliohjelman,sellaisen joka on kelle tahansa aloittelijalle sopiva.Olin niin innoissani tuosta päätöksestä!Suorastaan morkkasin itseäni siitä,etten ollut hieman aiemmin tehnyt tuota päätöstä.Mutta kyllä minä sen ymmärrän,että olen tarvinut aikaa.

Eka kapula rattaissa

Viime viikonloppu menikin sitten Herra Fatigueen kanssa.Hän ei tosiaan ole mieltä ylentävää seuraa.Mietin masentuneena,että eipä tarvinut kuin suunnitella tekevänsä tosissaan jotain.Mietin myös päätöstäni siitä,että teen, vaikka tuntuisi miltä.Kyseenalaistaisin kaikki kehon tuntemukset ja katsoisin mitä siitä seuraa.Aiheuttaisinko pahenemisvaiheen?Vai seuraako mitään?

Päätös pitää

Sitten koitti seuraava viikko ja viime tipassa Herra F. poistui.Jätti tosin reisilihakset sen tuntoisiksi kuin oltaisiin tanssittu koko viikonloppu.Pidin kiinni päätöksestäni olla noteeraamatta sitä tunnetta liian aikaisin.Kokeilisin mihin pystyn.Yllätys oli todella positiivinen ja rohkaiseva!Jaloissa ollut tunne ei estänyt yhtään mitään.Pääsin kiinni kuntosaliohjelmasta ja oli mahtava tunne haastaa koko kroppaa.Pidin siitä terveiden kirjoissakin,mutta valitettavasti ajan ja viitsimisen puutteen vuoksi se jäi jo silloin vähälle.Olin onnellinen siitä,että lihaksissani edelleen tuntuu jonkin verran voimaa olevan ja tunsin oloni heti terveemmäksi.

Hiljaa hyvä tulee

Odotin myös tottuneesti sitä,että tuon salireissun jälkeen,ei olisi lihasta joka ei olisi ollut tulehtunut.Koiran kynnenleikkuukin saa jalkalihaksiin sellaisen tunteen,välillä.Väärin sekin odotus,ainakin vielä.Tunsin sen aivan normaalin lihaskivun ja olin tyytyväinen,että olin aloittanut hyvin maltillisesti pienellä vastuksella.Mitään ihmeellisiä tuntemuksia ei seurannut,joten päivän tauon jälkeen kävin salilla eilen uudestaan.Ei vieläkään mitään epänormaalia! 😀 Ihan mahtavaa,että voin ainakin välillä elää ihan kunnon elämää ja tuntea terveellisyyttä.Ja muistin jopa venytellä 🙂

Mieliala kohosi huomattavasti,kun sain viimein tuon päätöksen aikaan.Kaikkeen tuntemukseen tässä taudissa ei kannata jäädä kiinni.Mielenkiinnolla odotan tulevaisuutta.Aion jatkaa salilla käyntiä säännöllisesti.

Sokerinisti,kofeinisti,hifisti..?

Lisäksi kiinnitin huomiota myöskin ravintoon.Minä olen aina ollut surkea ruoan kanssa,eikä se minua kiinnosta.Voin silti vähentää runsasta kahvin juontiani ja sen mukana menevää sokerin määrää.Muutoin en sokeria kovasti käytä,mutta kahvia sokerilla tulee tosiaan juotua ihan hirveän paljon liikaa..Sitten vähensin myös tupakointia,puolella.Se loppuu kokonaan kyllä vielä.Laulua harrastavana,huomaan eron kurkkun kuivuudessa jo tuolla tupakoinnin vähenemiselläkin!Lihashuollon puolesta voin myös hieman katsoa,missä ruoassa on hiilihydraatteja ja missä proteiinia,jotta voin napsia hiilarit ennen salia ja proteiinit sen jälkeen. Enempää hifisti noissa asioissa minun ei tarvitse olla 🙂

Muuta ajateltavaa

Kaikki tuo uuden huomioiminen,vie viimein ajatukset pois siitä,missä ne ovat viimeisen vuoden pakertaneet erilaisten tuntojen kimpussa.Ja kun en halua keskittyä terveeseen elämään,voin harjoitella lisää äänen miksausjuttuja.Sen aloitin myös tässä muutama viikko sitten.Työttömän pitää pitää itsensä vireessä,tavalla tai toisella 🙂

Teen sen minkä voin.Olen siitä vastuussa itseni,lapseni ja läheisten vuoksi.Minä en aio jatkaa vanhempieni käytösmalleja.Opin heiltä sen,miten ei kannata toimia ja aion antaa paremman esimerkin omalle lapselleni.

No one and nothing can free you but your own understanding. — Ajahn Chah
http://www.heseva.fi/fi/heseva-kuntoutus-fatiikki-%E2%80%93-lupa-laiskotella-vai-jotain-ihan-muuta

http://www.neuroliitto.fi/tietoa/ms-tauti/liikunta

Kuka on vastuussa ja mistä?

Elääkö syyllisyydessä vaiko eikö?Moni läheiseni ja etäisempikin on alkoholisoitunut.Läheisten kohdalla etenkin,sitä haluaa tehdä kaikkensa.ETENKIN,jos kyseessä on omat vanhemmat.Vanhemman ja lapsen välinen side on todella vahva,elinikäinen.Tavalla tai toisella.Muistot koko yhteisen elämän ajalta.Kädet,kasvot,ääni ja tavat.Vähintään ne perityt ominaisuudet kulkeutuvat mukana muistuttamassa olemassa olevista tai olleista vanhemmista.Lapsi rakastaa vanhempiaan,ehdottomasti.Se ehdottomuus on niin vahva,että kaiken pahan on valmis antamaan anteeksi.Ei ole vielä ymmärrystä,joka osaisi kyseenalaistaa mitään.Hakisi todellakin vaikka kuun taivaalta,että saisi sen rakkauden kohteensa heräämään ja huolehtimaan itsestään ja lapsestaan.Ja vaikka kuinka monta kertaa se toivon kipinä tuhotaan,aina se on valmis heräämään uudestaan,kirkkain silmin.Valitettavasti kaikki useimmiten päättyy siihen krapula-aamuun.No,helpotus sekin.Ovathan vanhemmat nyt edes selvinpäin ja ihan kohta,kunhan äiti on ensin ruokittu petiin,tuotu oksennusämpäri,siivottu kamala sotku keittiöstä eilisyön jäljiltä…ihan kohta äiti ja isä nousee ja lapsi pääsee vastuustaan pienelle tauolle.Ainakin se tuntuu siltä.Turhauttaa tietysti havahtua tuosta kuvitelmasta,kun onkin pian lähdettävä vanhempien puolesta kauppaan.Kaapissa ei ole ruokaa ja lapselle annetaan maksuvälineeksi pari kassia tyhjiä pulloja sekä pahan päivän minisäästöt,jotka koostuvat niistä pienimmistä rahayksiköistä.Minun aikanani penneistä.

Siihen vastuuseen kasvaa.Siitä on tullut luonnollinen osa elämää.Vanhemmilla on se aikuisten elämä,joka vaatii huomiota ja on tärkeää.Ei voisi kuvitella asioiden menevän mitenkään muuten.Tai ehkä ei uskalla ajatella,koska se sattuisi liikaa ja seinä olisi välittömästi vastassa.Mitäpä lapsi voi tehdä?Olosta tulee pelottavan kädetön…No,olla läsnä,kun taas tarvitaan ja yrittää olla aiheuttamatta enempää hankaluuksia.Kunnes jonain päivänä tajuaa,ettei kaikki ole oikein.

Mikä on oikein?

Ei todellakaan tunnu luonnolliselta hylätä alkoholisoitunutta vanhempaansa tai muutakaan läheistä.Se tuntuu hirviömäiseltä ja sattuu niin paljon,että sen tunteen voi kuvitella aiheuttavan vielä paljon enemmän vaurioita ja tuskaa,kuin läheinen alkoholisti.Se tunne on terävä ja repivä.Kuitenkin tässä kohden tietää,että näin sen täytyy nyt mennä.Lähimmäisenrakkaus-käsite kärsii valtavan kolauksen ja uudelleen järjestämisen.Se ajatus on niin vieras,että siihen uuteen maailmaan on pelottava hypätä.Maailmaan,jossa noilla sanoilla ei ole sitä sisältöä,jota aina toivoi.Sana äiti tai isä,saattaa saada jo kyyneleet silmiin.Niin paljon sitä sanan sisältöä kaipaa,niin paljon se pitää sisällään muistoja ja tunteita.Muistaa niitä hyviä hetkiä ja muistaa kaikki ne kerrat kun on ”pelastanut” vanhemman itsemurhalta,pahoinpitelyltä,kauhealta siivolta tai vain yksin olemiselta.Se vastuu on kasvanut rakkauden kanssa niihin mittoihin,ettei edes odota kiitosta tai anteeksipyyntöä.Se side…Eihän sellaista voi katkaista kuin tunteeton,kylmä ja julma ymmärtämätön raukka!?Olisinko jopa pahempi ihminen kuin vanhempani?

Mitä sanoisit toiselle ihmiselle,kaverille,kasvotusten,kun hänellä olisi vastaava tilanne alkoholistin kanssa?Hän olisi yrittänyt alimpaan turhautumiseen asti jo vuosia.Hänen oma elämänsä kärsii.Mitä sanoisit?Rehellisesti!

Vastuusta irtautuminen

Ensimmäisellä kerralla irtautuminen ei ehkä onnistukaan,eikä toisellakaan.Se vaatii ehkä useamman kerran,jotta alkaa nähdä siinä rimpuilussa sen oikean pointin.Miksi pyristelee irti?Näkee ensin sen,että vanhemmat ovat aikuisia ihmisiä.Omaa aikuiselämää elettyään,huomaa että siinä omassakin on sisältönsä.Huomaa,sen kuinka väsynyt itse on.Oman elämän sisältö alkaa muistuttaa sitä minkälaiseksi sen olisi lapsena ja nuorena halunnut.Siinä on edelleen se normaali vastuun kantaminen,sen lisäksi että yrittää kovasti selviytyä niistä roskista,jotka omat vanhemmat ovat omalla vastuuttomuudellaan sysännyt lapsensa tielle.Minä aloin ymmärtää etteivät minun vanhempani edes tienneet mitä rakkaus on.Voin väittää etteivät he rakastaneet minua.Tuohon väitteseen löytyy paljon perusteluja aiemmista postauksista.Vanhempi joka rakastaa,ei pahoinpitele lastaan,ei sotke häntä omiin valheverkkoihinsa tai käytä seksuaalisesti hyväksi.He eivät rakastaneet itseäänkään.Mutta heilläkin se oikea rakkaus on ollut olemassa joskus lapsena,jotain luultavasti tapahtui.Minä en ole oikea henkilö ratkomaan sellaisia ongelmia heidän kanssaan tai puolestaan.Enkä voi heitä pakottaa hoitoon,ehdotettu toki on,monta monituista kertaa.Ei,katkeruus ei kuitenkaan ole tässä kohden vastaus mihinkään.Jonkun asteista pidän toki myös ihan terveenäkin..

Entäpä jos minäkin?

Siinä selvitessään ja uutta rakentaessaan,alkaa tajuta todella sen,että aikuinen on ITSE vastuussa ITSESTÄÄN.Koitanpa kuvitella,että vetäisin päivittäin itseni samaan jamaan ja joku kävisi minua paapomassa tai saarnaamassa minulle päivittäin.Sitten järjestäisin draamaa ja soittelisin itkuisia puheluita keskellä yötä.Aamulla ehkä tajuaisin,mitä tuli tehtyä,mutta mielellään puskisi sen vain pois,kun se ahdistaa ja jatkaisin samaan malliin.Mitäpä sitä miettimään,kun tulee se sieltä kuitenkin kohta saarnoineen..ja siivoaakin kenties .Ehkä saarnaankin tänään itse ensin…kun eihän täällä tänään tarvi siivotakaan..?Ottaisin siihen vielä vähän rohkaisua ensin.Kun olenhan minä aikuinen ihminen!Älä sinä tule minua neuvomaan!Kun et tiedä mistään mitään!Minullahan on niin paljon itsestä riippumattomia ongelmia ja siksi vaikeaa,että saisit oikeastaan auttaa minua edes sen verran,että lainaat rahaa ja käytät kaupassa!Itseäsi vaan aina ajattelet!

Niinpä niin.Ja itsestä riippumattomat ongelmat,jotka ovat syynä siihen juomiseen,ovat melko samoja lopulta mitä itsekin kohtaat.Isoja tai pieniä,ei sen väliä.Kaikesta löytyy syy juomiseen.

Minun elämäni,minun valintani

Apua on tarjottu varmasti monta kertaa ja hermoja on menetetty vähintään yhtä monta kertaa.On nostatettu toiveet taivaisiin ja rymäytetty alas tuhannesti.Alkaa olla todella suuri taakka kannettavaksi!!Minä aikuisena voin tehdä valintani ja jäädä vielä hengissä olevan äitini loiseläimeksi?Hän olisi siinä omassa kuplassaan ja saisi sinne minulta aina välillä jotain jota tarvitsee.Tuntisin sen tutun vastuun tunteen,johon kasvoin.(Ajatuskin tekee pahaa).Sen seurauksena kuluttaisin itseni,sumentaisin oman arvomaailmani,menettäisin luottamukseni elämään,kärsisin rikkonaisesta parisuhteesta,en saisi ymmärrystä mistään ja hajottaisin perheeni masennuksen syövereissä.Näin minulle kävisi.

Voin myös valita toisin.Kannan oman vastuuni omassa elämässäni johon kuuluu mies,lapsi ja eläimet.Jos minä kärsin,se säteilee heihin.Niin,kyllä surut ja murheetkin on tehty jaettavaksi ja yhdessä selvittäväksi!Alkoholisoitunut äitini ei kuitenkaan kuulu enää siihen ryhmään.Hän ei ole ongelma,koska meidän suhteeseemme ei ole ratkaisua.Ja koska hän ei ole ongelma,hän ei ole taakkani.Minun lapseni eikä mieheni tarvitse katsoa sivusta minun kärsimystäni äidistä.Ei.Se kierre katkeaa tässä.

Tasavertaiset

En ole velvollinen huolehtimaan äidistäni enempää.Ihmisestä,joka ei koskaan ollut äiti.Ihmisestä,jota eivät avun tarjoamiset hetkauta.Ihmisestä,joka on aikuinen ja voi ihan yhtälailla tehdä valintoja elämässään.Siinä missä minäkin.Sitten kun se päivä koittaa,että hän osoittaa sellaista ihmisyyttä ja ymmärrystä,otan hänet mielelläni vastaan.Hmm..koskaan ei saa sanoa,ei koskaan.Sellaista ihmettä ole odottanut aikoihin enää.

Mitään en ole vanhemmilleni velkaa.Ei ole mitään syytä,miksi minun pitäisi äitiäni miellyttää mitenkään.Olen aikuinen ja hän on aikuinen,samalla viivalla omine valintoinemme.En tunne syyllisyyttä siitä,että viilensin välimme.Enkä tunne syyllisyyttä siitä,että isäni on kuollut.Vaikka kovasti yritin hänenkin suhteensa.Eikä se tee minusta tunteetonta ja kylmää ihmistä!

Minusta tuntuu jopa siltä,että minulla on tunnepuolellani paljon enemmän annettavaa kuin koskaan aiemmin 🙂

Kissani huutelee huomiota,haluaisi varmaan ulos.Kissa,jonka annoin isälle joululahjaksi 17 vuotta sitten,koska isä oli puhunut yksinäisyydestään.Kissa on saanut onnellisen elämän 🙂

Uudella vuodella voisi olla paremmatkin kujeet..

Onpa jännä nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan.En ole viimeisimmän, äidin luona kyläilyn jälkeen,ollut häneen yhteydessä.Sovittiin,että hän soittaa sitten, kun tulee uutta tietoa hänen miehensä syövästä.Mitään ei ole kuulunut,joten päätin itse soittaa tänään.Koskapa viime käyntini siellä jätti positiivisen kuvan,en osannut taaskaan varautua tarpeeksi tähän puheluun.Luurin päässä oli se toinen ”äiti”.Se joka ei kuuntele sitäkään vähää.Se joka puhuu kirjakieltä kuin puhuisi jollekin puolitutulle naapurille.Se joka esittää.Se jolla alkaa flunssa yhtäkkiä kesken puhelun,eli kun on juuri kertonut jostain vastoinkäymisestä ja muistaa yhtäkkiä alleviivata kaiken kurjuuden niiskauttamalla ja tekoyskällä.”Kun on vielä tämä flunssakin….Mudda kyllä minä bärjään..Köhköh..”Se saa kyllä sapen kiehumaan…Jos nyt joku sanoisi,että hän oli ryypännyt,uskoisin.Olen joskus kysynyt häneltä hänen lääkityksistään.Mitään lääkitystä ei kuulemma ole.Se ei siis selitä noita muutoksia hänessä.Mutta mistäpä minä tiedän.Alkoholin vaikutusta epäilen vahvasti.Hän on joko juonut tai sitten entinen alkoholin käyttö on jättänyt jälkensä.Narsistisia piirteitä hänessä on ollut aina.

Keho muistaa?

Olin oksentaa puhelun jälkeen.Äiti kertoi tuolla ärsyttävällä tavallaan,että tänään oli tullut tieto miehen syövästä,joka on nyt kurkunpäänsyöpä.Koitin kysellä hoitotoimenpiteistä,mutta luovuin aika pian,koska tekstiä tuli.Eikä siinä oikein ollut selkeää logiikkaa.Koko ajan tuntui,että joku tieto jäi välistä puuttumaan.Aloin huolestua siitä miehestä, joka joutuisi syöpänsä kanssa olemaan äidin hoteissa koko 7 viikkoisen sädehoitokuurinsa ajan.Tuon verran tulevaisuus oli jo selvillä.”Kun onhan mulla nuo viattomat nukahtamislääkkeet tuossa,eddä bysdyn nukkumaan stressini kanssa..köh..” En tiedä.Aloin voida todella pahoin,ahdistuin ja lopetin puhelun mahdollisimman lyhyeen.Kädet tärisi.

Surullisia uutisia

Syöpää tuntuu nyt olevan.Eräällä parhaista ystävistäni todettiin myös juuri eilen syöpä.Hoidon onnistumisesta ei ole takeita,mutta toivossa voi elää.Hänelle tukena oleminen on helppoa.Hän ottaa sen vastaan ja on oma kultainen itsensä,kuten vain voi olla surkean uutisen kuullessaan.Hän on oikeasti rohkea ja vahva ihminen.Hän kertoo tunteistaan avoimesti ja ottaa vastaan avoimesti.Tietenkin tunnen pahaa oloa ja pelkään hänen puolestaan.Se on kuitenkin eri tunne kuin äidin tilanteessa.Äidin kohdalla siihen sekoittuu stressi ja ahdistus..ja pakenemisen halu.

En ole vastuussa

Äidin kohdalla jälleen kerran mietin,miten olla yhteydessä.Ehkäpä kirjoitan itselleni muistilapun,jossa varoitan itseäni ja kehotan ennakoimaan tuon laatuiset puhelut.

Juuri nyt yritän saada mieleni rauhoittumaan.Jokin kertoo,ettei tuntemukseni nyt ole sen arvoisia,kehottaa antamaan olla.Minä en ole vastuussa aikusista ihmisistä.Minun on luotettava siihen,että he löytävät ratkaisunsa itse.Puhelun aikana tunsin valtavan stressiaallon pyyhkäisevän ylitseni,kun äiti kertoi psoriaasiksensa pahenneen paljon hänen miehensä diagnoosin myötä.Sitten tajusin kuinka turhaa se tuntemukseni on.Enhän pystyisi siltikään mitään tekemään.Kehotin siis äitiä ottamaan yhteyttä lääkäriin,mikäli iho-ongelma pahenee.Itsestään pitää myös huolehtia,vaikka miehen tilanne vakava onkin.Saatoin kuulostaa hieman kyyniseltä.

Opitun kertausta

Hieman ihmettelen silti,mistä tämä olo nyt tulee.Tunne,joka on ollut hyvin hallittavissa jo pitkän aikaa.Olen osannut varautua äidin kanssa käytyihin keskusteluihin ja jättänyt ne omaan arvoonsa.Jospa väsymys jälleen tekee tämän.
Oma stressini ja pelkoni ehti puhelun aikana käydä niin korkealla,että se aiheutti fyysisen reaktion.Niinpä nyt keskityn hengittämän syvään.Toisenkin kerran.Syvään.Katselen ympärille.Olen ihan omassa kodissani.Siellä missä ei tuon kaltaisia tunteita tule.Turvassa.Omalla sohvalla.Koira kuorsaa lattialla levollisena.En jaksaisi nyt ajatella mitään.En siis ajattele ja kuitenkin jokin tunne on.Mutta annan sen olla,ei se siinä mitään haittaa.Se menee pois,kun huomaa ettei se saa huomiota 🙂

Ajattelen edelleen näiden kurjien uutisten ohessa ja vuoksi,että elämällä on aina jotain annettavaa.On jotain,josta voi oppia.Jotain hyvää,jota voi jakaa eteenpäin.Aina.

Kuinka vaikeaa se voi olla?

Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂

Aika paikkaa ja ymmärrys tukee

Luin tänään julkaisun naisesta,joka oli valinnut miellyttää miestänsä ja jätti siksi lapsensa imettämisen pois.Mies ei ollut kestänyt seksittömyyttä,joka aiheutui imetyksen tuomasta hormonitoiminnasta.Vauva oli tekstin mukaan tuolloin kuukauden ikäinen.Nainen kertoo jälkikäteen katuvansa päätöstään,koska tietää imettämisen olevan vauvalle hyväksi niin ravinnollisesti kuin myös läheisyyden vuoksi.

Minä en tiedä,enkä voi ottaa kantaa siihen,oliko tuo päätös ollut oikea.Vauva saa läheisyyttä joka tapauksessa,tulee se maito purkista tai tissistä.Uskon,että korvikkeet ovat vauvalle aivan yhtä terveellisiä.Mitään katastrofaalista ei siis ole tapahtunut.Paitsi naisen katumus.

Alkusoittoa

Tästä jatkan omaa tarinaani,joka viimeksi päättyi lapseni syntymään.

Pieni aarre oli kaikkea mitä toivoa saattoi.Voi sitä rakkauden tunteen määrää!Lapsen isä eli Hän,kuten olen puhutellut,leijui myös samoissa sfääreissä.Kuten kerroin,olin raskausaikanani terveempi kuin koskaan.Ainoa poikkeus oli puuttuvat seksihalut.Minullehan se ei tietysti tuottanut hankaluuksia,mutta ymmärrettävästi Hänelle se oli vaikeaa.Odotinkin kovasti synnytyksen jälkeen halujeni palaamista,jotta voisin olla Hänelle taas puoliso,ihan joka tasolla.Se ei kuitenkaan ollut se maailman tärkein asia siinä kohden,kun laitokselta palattiin kotiin ja uusi elämä yösyöttöineen alkoi.Keskittymiseni meni siihen.Hän muistutteli silti asiasta,syystäkin.Luin silloin jostain,että hormonit eivät palaudukaan aivan heti ja että imetys voi myös lisätä haluttomuutta.En löytänyt kauhean paljon mitään muita,kuin ne viralliset tekstit raskauden ja imetyksen aikaisista hormoneista ja elämästä yleensä.Ajattelin niiden olevan ympäripyöreitä ja ehkä juuri minä en ole se jonka halut ovat kadonneet pitkäksikin aikaa,6 kuukautta olisi jo tosi pitkä aika.Ajattelin,että kunhan tässä tottuu uuteen elämänrytmiin pienen kanssa ja tunnen alakroppani palautuneen,niin kaikki tapahtuu varmasti ihan luonnostaan.

Kärsivällisyys,missä olet?

Aikaa meni ja neljän kuukauden päästä aloin jo lähes sormet pöydällä naputtaen odotella normalisoitumistani.Olimme keskustelleet aiheesta monta kertaa ja se alkoi jo kaihertaa olemista.Imetys jatkui edelleen,vaikka kiinteät ruoat tulivat myös mukaan.Lapsemme kun ei huolinut kulaustakaan mistään tuttipullosta taikka kupista.Hän ei koskaan syönyt edes tuttia.Mikäli tuttipullo tai hörpytys olisi kelvannut,olisin lopettanut imetyksen varmasti paljon aikaisemmin,jotkut ”tissitaistelut” olivat sen verran kuluttavia jo.Nyt muistelen toki lämmöllä 😀 Koko maailmani pyöri tuon pienen ihmisverson ympärillä ja tietysti kertasin omaa lapsuuttani,nyt hieman eri näkökulmasta.Koin vahvasti loukkantumisen fiiliksiä tajutessani välillä,mitä vanhempani olivat pystyneet tekemään.Kaikki se alkoholi,valheet ja yksin jättämiset.Ne ajatukset tekivät minusta leijonaemon pienelleni.Mikään ei satuta häntä,ainakaan samalla tavalla.Sanat alkoholismi,insesti,pedofilia ja narsismi tuntuivat ja näyttivät mustalta myrkkyliejulta pienokaiseni lähellä,joten siivosin ne pois hänen viattoman elämänsä läheisyydestä.

Keskustelut rautalangoista

Meni puoli vuotta ja siihen kuukausia kertyi.Tilanne oikeastaan seksin osalta paheni,henkisellä puolella.Asiasta keskusteltiin tuntitolkulla kerran tai kahdesti viikossa.Minun ajatukseni ajautui enemmän ja enemmän siihen mikä minussa taas on vialla?Miksen toimi?Ja miten ihmeessä selitän tämän toiselle,että menee ymmärrykseen.Hänen pelkonsa oli koko ajan se,etten halua häntä.Väänsin kaikki maailman rautalangat miljoonille mutkille ahdistuneena,että saisin hänet ymmärtämään ettei vika ole hänessä.Toistin ja toistin joka kerta,että vika on minussa.Enkä tiedä mitä sille tekisin.Kun ei vain ole haluja.

Kului vuosi ja ylikin.Imetys loppui 9,5 kuukauden jälkeen.Lapsukainen oppi juomaan nokkamukista ja hänellä epäiltiin maitoallergiaakin,joten juoma oli sitten apteekin spesiaalikoktailia.

Totaalijumi

Haluttomuus jatkui siitä huolimatta.Vuoden jälkeen, olimme saaneet tällä paljon kannattamallamme avoimella keskustelulla, jo pahennettua asiaa.En tiennyt enää mitä sanoa.Tunsin itseni surkeaksi.En pystynyt olemaan Hänelle sitä mitä hän kaipasi.Tilanne oli ahdistuksen vuoksi edennyt siihen,ettei tavallista arkiläheisyyttäkään enää ollut.Siksi,koska en halunnut vahingossakaan herättää Hänessä turhia toiveita.Olisin halunnut vajota maan alle,jonnekin missä ei enää koskaan tarvitsisi selittää kenellekään yhtään mitään.Tuntui,että pää ei enää fyysisestikään kestä.Hän kertoi siitä,miltä hänestä tuntuu.Kuinka syrjäytetyltä ja olemattomalta tuntuu.Hänestä me olimme vain kämppikset,eikä hän enää tiennyt mitä tehdä.Joka ikinen kerta,vaikka olin sanonut ettei mikään johdu hänestä,hän lopulta kertoi uskovansa etten halua häntä.Minä näin sen itseluottamuksen puutteen ja sen epätoivon.Toivoin,että minulla olisi jokin pelastusrengas heittää,mutta ei.En enää itsekään tiennyt missä menen.Olin jo niin lukemattomat kerrat yrittänyt epätoivoisesti ääneen miettiä syitä.Yövalvomiset,väsymys,uusi elämä,lapsen allergiaoireet,koira,mutta päällimmäisenä se väsymys.Läheisyyden vähyys,miksi sitä on ja kuinka vähän?No,en tiedä..enää.Tietysti hän olisi halunnut kaikkeen vastauksia ja yritin antaa niitä.Välillä sovittiin tiettyjä käytösmalleja,jos vaikka auttaisi.Niitä kertyi ajan saatossa silti niin paljon,että olin kuristua.Minusta tuntui,että kaikki menee suorittamiseksi,enkä ole enää edes oma itseni,kun pitää yrittää muistaa sanoa,tehdä,koskea ja nukkuakin mieluummin toisella kyljellä.Laskettiin kertoja,milloin viimeksi oli seksiä?Ja aina muistutin,kuinka mahtavaa se oli ollut.Ei siis voi olla kyse siitä,ettenkö haluaisi häntä!Muistutin,joka kerta..

Usein mietin sitä,kuinka paljon lapsuudessani tapahtunut insesti vaikutti haluttomuuteeni.En ollut koskaan huomannut,että olisin saanut siitä kokemuksesta traumoja liittyen suoraan seksiin.Olinkin etsinyt väärästä paikasta.Minua ei koskaan fyysisesti pakotettu mihinkään.Olin manipuloitavissa ja painostettavissa.Henkinen puoli niiltä osin oli se jossa ne traumat olivat.Vaikka Hän ei halunnut painostaa minua,se silti tuntui juuri siltä.Ei auttanut,vaikka Hän sitä ajatusta yritti minulle korjatakin.Painostuksen tunne oli todella epämukava ja ahdistava.Se tunne kärjistyi insesti-kokemuksen vuoksi.

Loppuun palaminen

Sitten tuli raja vastaan.Olin ollut alusta asti sitä mieltä,että hormonit aiheuttivat haluttomuuteni.Toisen tuskaisuus oli saanut minut miettimään muitakin vaihtoehtoja syyksi,jotta olisi sellainen vastaus jonka Hänkin ymmärtäisi.Palasin alkutekijöihin,liki kahden vuoden jälkeen.Tajusin mistä kaikki oli alkanut ja mihin kaikki oli johtanut.Epätoivoissani huusin Hänelle,etten jaksa enää etsiä itsestäni enempää syitä.Olen ihminen joka on jo virheitä täynnä,koska koko ajan ja joka hengityksellä minä mietin mitä voisin tehdä toisin,paremmin.Niin että Hänellä ei olisi niin paha olla.En voinut vaatia häneltä enää aikaa,olin sanonut aiemmin että menee ohi varmasti ajan kanssa ja ihan rauhassa.Olin umpikujassa,kun kaikki nuo aiemmat sopimukset,säännöt,yrittämiset sai minut vain vetäytymään kauemmas.Ja toteamaan jälleen,etten pysty.Vihasin jo tilannetta,jos joutuisin sanomaan Hänelle ei..Halusin välttää sitä viimeiseen asti,sillä en enää kestänyt nähdä hänen torjutuksitulemisen tuskaansa.Halusin jo välttää keskustelujakin aiheesta.Niinpä epätoivoisen huutoni seassa kerroin myös kaikki nuo.Kerroin sen,kuinka paljon aiemmin olin jo tehnyt töitä masennukseni kanssa ja että pelkään sen tulevan taas.Kerroin, että kaikki mistä olen siihen asti selviytynyt ja saanut revittyä itseäni eteenpäin,se ei riitä,MIKÄÄN EI RIITÄ!Minusta ei koskaan tule riittävää ihmistä.Kerroin,etten pysty enää edes puhumaan koko aiheesta,sanaakaan.Keskustelumme olivat aina asiallisia,ei mitään loukkaavaa.Mutta ahdistavia,en kestänyt enää yhtä ainutta hengitystäkään aiheeseen päin.Pelkäsin että romahdan fyysisesti,olin siitä lähes varma.Näin itseni tuhannen kappaleina jossain ja mietin kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää?Luulen,että kestin näinkin kauan,ihan kiitos alkoholistivanhempieni..

Aurinko paistaa..

Tuon kaltainen sisintä repivä sortuminen piti toistaa kolmesti,ennen kuin tilanne muuttui kokonaan.Hän alkoi ymmärtää,että tilanne todella hajottaa myös minua.Hän ymmärsi fiilikseni,koska päästin sen ulos ja annoin näkyä.Emme puhuneet enää aiheesta,kuin erittäin harvoin ja vähän kerrallaan.Meni pari vuotta vielä eteenpäin,ennen kuin seksielämämme alkoi palautua.Täytyi pystyä luottamaan,kummankin.Nyt elämme normaalia elämää kaikin puolin.Yhteisiä vuosia on 16,enkä vaihtaisi yhtäkään.Ja nyt olen varma,että vaikka asioista pitää ja kannattaa puhua,johonkin on silti raja vedettävä.

Törmäsin siis aamulla tuohon mainitsemaani julkaisuun ja tunsin kurkkuani kuristavan.Olin onnellinen siitä,että aiheesta puhutaan.Naisen haluttomuudesta raskauden ja imetyksen aikana.Itselleni tuli liian myöhään esille tuo,että se on aivan normaalia,vielä puolen vuoden jälkeenkin.Kurkkuani kuristi juuri siksi,kun mietin miten paljolta olisin säästynyt,kun joku olisi tullut ja kertonut.Tai olisin vaikka lukenut jostain.Kurkkuani kuristi myös siksi,etten elänyt sitä tilannetta yksin,Hän oli osa sitä.Enkä tiedä vieläkään mitä ihan aidon rehellisesti ajattelen siitä.Hänkin kasvoi,olemme puhuneet siitä ajasta menneessä muodossa ja Hän on pyytänyt anteeksikin.Minä en tiedä onko siihen syytä.Mutta kauan en edelleenkään aiheesta pysty puhumaan,oloni muuttuu levottomaksi ja jotenkin häiriintyneeksi,sekin varmaan aiheutti kuristusta kurkussa.Aikanaan,se selviää ajatuksissani ja palat asettuu paikoilleen.Ihan kuten kaikessa muussakin menneessä.Nyt tiedän olleeni täysin normaali tuore äiti-ihminen.Minussa ei lopulta ollut mitään vikaa.Me emme osanneet käsitellä sitä oikein,emme antaneet tarpeeksi aikaa.Virheitä sattuu,otamme siitä opiksi 🙂

Ohessa linkki julkaisuun.Ja valtavan suuri kiitos tuon jutun keskusteluun osallistuneille ”rautalangan vääntäjille” 🙂 Vaikka tilanne on osaltani ohi,on silti edelleen eheyttävää lukea toisten kokemuksista.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000004881116.html

Avautuminen elämälle

Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂

Riippuvuus,henkinen vankeus

Alkoholi-,läheis-,netti-,huume-,nikotiini-,shoppailu-,negatiivisuusriippuvuus…you name it.Kaikesta voi kehittyä riippuvuus.Niitä on monenlaisia ja eri asteisia.Jokaiselle jotakin.

Kuten olen jo monta kertaa tuonut esille,olen yrittänyt,epätoivoisesti,saada vanhempiani irti alkoholiriippuvuudesta.Turhaahan se on ollut.Mikään riippuvuus ei lähde pakottamalla,sen pitää lähteä itsestä,omasta ymmärryksestä.Ihmiset ovat erilaisia.Toisille läheisen puhe ja toivomukset saattavat avata halun myöntää riippuvuus ja parantua.Toiset taas ovat ehkä niin pitkällä riippuvuudessa,että se on jo kemiallista ja vieroittautuminen tuntuu liian vaikealta.Ei se silti mahdotonta ole.Kaikki on omasta halusta kiinni.

Riippuvuus on sairaus.Ihan siinä missä flunssakin.Jokainen meistä on joskus ollut sairas.Riippuvainen vain ei itse usein ymmärrä olevansa sairas,eikä osaa hakea apua.Ajatuksen pohjamudista saattaa joskus vilahtaa ajatus,joka yrittää soittaa hälytyskelloja siitä,että jokin on pielessä.Sitä ei uskalleta nähdä eikä kohdata.Päihderiippuvaisella kyse voi olla kaiken muun henkisen kaaoksen lisäksi,pelosta tulla leimatuksi.Pohjasakkaa,arvoton ihminen,yhteiskunnan luopio jne. Sen ei pitäisi olla niin.Riippuvuus sanana herättää henkiin myös sanan heikko.Enemmän esille pitäisi kuitenkin tulla se,kuinka rohkea ja vahva ihminen on kertoessaan riippuvuudestaan.

Ymmärtääkseni tuota sairautta,minun pitää etsiä sitä mahdollisimman läheltä,itsestäni.

Jotain jota voi hallita,tai sitten ei..

Aloitetaan lapsuudesta.Minussa oli alkavan pyromaanin vikaa.Tulitikut oli helppo ostaa kioskilta ja poltettavaa löytyi,alkaen savukkeista.Olin 9 vuotias.Kaverin kanssa päädyttiin kerrostalon häkkivarastoon.Siellä oli varastolokero,jossa istuskelimme.Lokerot oli siis eroteltu isoreikäisellä verkolla ja juuri siinä vieressä,oli täpötäysi lokero jonne tavaroita oli pyöritelty sanomalehtipaperilla.Sitä oli oikein helppo repiä irti.Jostain löytyi pieni peltialusta,jonka päälle paperia revittiin ja lopulta tuikattiin tuleen.Kyllä oli todella voittajafiilis sitä omatekoista nuotiota siinä häkkivarastossa tuijotellessa.Valotkin piti ihan sammuttaa.Kerrostalon asukkaat olivat autuaan tietämättömiä siitä mitä heidän rapussaan tapahtuu.Nuotiohetkiä jatkui todella pitkään.Onneksi se ei koskaan aiheuttanut mitään vakavampaa.Eräällä kerralla olimme uuden kaverin rapussa,siellä oli paljon suurempi pyörävarasto,jossa säilytimme piilossa keräämiämme tumppeja ja tikkuja.Siinä varastossa oli myös antiikkinen auton takapenkki,jonka nahkapäällinen oli auki.Juuri kun olin edeltä poistumassa varastosta,kuulin kun takanani raapaistiin tikku ja toinen sanoi,että ”Heitä se tuonne”.Siinäpä se leimusi sitten,antiikkipenkki.Yritin kiskoa nahkaa sen päälle,mutta paniikissani en osannut vaan juoksimme ulos hakemaan apua.Ehdimme sopia,että olemme nähneet vain poikajoukon juoksevan varastosta ulos,muusta emme tiedä.Olimme 9,8 ja 7 vuotiaita.Syyllistä ei löytynyt.Kunnes eräänä päivänä vanhempi veljeni tuli todella tuohtuneena ja epätoivoissaan kotiin.Kuulin hänen kertovan äidille,että häntä syytetään siitä tulipalosta.Valtava möykky alkoi painaa mahassani.Olin todella surullinen veljeni puolesta,hänellä ei muutenkaan ollut mikään hyvä maine ja nyt olimme pilanneet sitä lisää.Odotin,että veljeni poistuu ja kerroin äidille kaiken.Häpeä oli valtava,mutta sain sen ulos ja tunsin että asiat menevät oikein.Vakituisesta nuotiostani en silti kertonut,mutta päätin lopettaa senkin touhun.Nyt olin nähnyt mitä se voi saada aikaan.

Nyt en siis polttanut esineitä,vaan itseäni.Sekin loppui,kun kohtasin siitä tulevan häpeän Hänen puoleltaan.

Häpeä

Kun läheisensä haluaa irti riippuvuudestaan,löysin mielestäni siihen hyvän vinkin.Ota videokuvaa humalaisesta puolisostasi/vanhemmastasi/lapsestasi,kun hän konttaa yöllä baarista kotiin.Tai peliriippuvaisesta pelin jälkeen.Näytä video vasta sitten,kun kuvattu on selvä ja rauhallisessa mielentilassa,vastaanottavaisimmillaan.Häpeä,jonka video voi aiheuttaa,saattaa herättää oikeanlaisia ajatuksia.Kokeilemisen arvoinen juttu!Olettaisin,että riippuvuuden alkuvaiheessa toimivimmillaan.

Pelottavia huomioita

Olen aina ajatellut,että tiedän mitä alkoholismi on,olen nähnyt sen liian hyvin vierestä.

Masennuslääkkeiden aloituksen myötä kuvioissa oli myös nukahtamislääkkeet.Vau,mikä elämys se ensimmäinen oli!Juuri sitä mitä olin aina kaivannut.Rauhallinen keinutus,helppo ja kevyt olo ja sitten uni.Ensimmäisestä lääkkeestä lukien,suhtauduin niihin lähes samalla tavalla kuin Klonkku sormukseen (Taru sormusten herrasta).Huomasin sen kyllä heti,en kertonut kellekään,mutta mietin pitäisikö huolestua?Pelkäsin sitä vahvaa tunnetta, joka ilmestyi aarteitani kohtaan.Onneksi yksikään nukahtamislääke,joita mielelläni aina kokeilin,ei antanut vaikutusta kuin muutaman päivän ajan.Sitten tulin immuuniksi niille.Ne eivät toimineet ollenkaan.Onneksi.

Meni vuosia eteen päin.Masennusaika oli ollut takana jo pitkään,ainakin uskoin niin.Kerran sain lihassärkyyni rentouttavaa kolmiolääkettä.Se vei vaakatasoon aika nopeasti.Eikä se haitannut tippaakaan.Oli suorastaan mahtavaa olla avuton oikeasti,edes kerran elämässä.Ilman mitään vastuuta.Seuraavana päivänä odotin,että olisin saanut ottaa toisen.Ei ollut tarvetta.Sitä oikeaa tarvetta.Hmmm.Sitten tajusin omat ajatukseni ja nostin metelin,itselleni,kaikessa hiljaisuudessa.Tajusin,että minulla saattaa olla ongelma.En ajatellut sitä silti enempää ja jätin tietysti lääkkeet ottamatta,koska en tarvinut niitä siihen mihin ne oli määrätty.

En ole koskaan ollut absolutisti.Käytän alkoholia.Omasta mielestäni kohtuullisesti.Silti asian tarkistamista on ollut,meillä kummallakin.Ei meidän tilanne kuitenkaan koskaan ole muistuttanut sitä mitä kotona oli.Ei siis mitään hätää?Eräänä päivänä,ihan tämän vuoden aikana,joka on ollut hieman hankalampi,säikähdin.En tiedä mistä se selkeys tuli,mutta siinä se oli,minun ongelmani.Ajatukseni harhailivat tuon tuostaan tulevassa illan oluessa tai lääkekaapilla käydessäni kolmiolääkepaketissa,väkevästä pullosta jääkaapissa puhumattakaan.Alkoi olla alituiseen itsensä kanssa keskustelua,että ”Ei nyt,eihän se sovi,miksi ei sovi?,mitä se haittaisi,yksi hörppy?,EI!”Siis mikä ihme tämä tällanen ajatus oikein on?Se on raskas ja ahdistava,etenkin sitten kun sen tiedostaa.Miksi tappelen itseni kanssa nykyään jatkuvasti?Sitten muistin nuo kaikki aikaisemmat kohtaamiseni lääkkeiden kanssa ja keskustelut alkoholin käytöstä.Tajusin,kuinka lähellä minä olen sitä rajaa, joka on niin helppo ylittää ja kieltää kaikki.Kun eihän siinä nyt mitään.Niin,ei varmaan heti,mutta hyvin pian.

Minulle on ihan sama,onko alkoholismi perinnöllistä vai ei.Se on asia johon pystyn itse vaikuttamaan.Kerroin huomioni välittömästi Hänelle.Enkä jättänyt sitä varaa,että kertomaani voisi suhtautua vähättelemällä.Kuka tahansa,joka minut tuntee,voisi sanoa,että kuvittelen vain.Eihän siinä nyt mitään vielä ole.Totuus kuitenkin on toinen ja minä tiedän sen.Hän otti minut vakavasti,onneksi.Alkoholin käyttöni on määrällisesti vähäistä,mutta suhtautumiseni siihen muistuttaa liikaa jo edellä mainittua Klonkkua sormuksen perässä.Se on piinavaa ja minä haluan vapauden.Minun on selvitettävä se asia,jota oikeasti haluan paeta.Sitten saan rauhan.

Parantuminen

Riippuvuus alkaa jostain.Minä mietin omalla kohdallani,että mistä?Jos minä pystyn sen huomaamaan ja tekemään asialle jotain,miksi vanhempani eivät?Vaihtoehtoja on niin monia,että menee arpomiseksi.Minun kohdallani asiaa helpottaa tasapainoinen perhe-elämä ja opeteltu tietoisuus.Kiitos lapsuuteni.

Kiitos lapsuuteni myös (sarkasmia..),että hankalan tilanteen tullen,hyvin mielelläni haluaisin unohtaa sen päihteen avulla.Niin en toki tee kuin toiveissani.Ulos päin olen hokenut,että minähän en samalle tielle lähde kuin vanhempani!Alkoholia ei oteta suruun eikä asioiden selvittelyyn!Musiikki,kirjat ja elokuvat toimivat ihan yhtä hyvänä pakokeinona,lisäksi aivot työstävät asioita alitajunnassa ihan selvänä.Minun on annettava itselleni aikaa,diagnoosini käsittelyyn,joka nyt on se trikkerini päihteen tarpeeseen.

Riippuvuudet olisi paljon helpompi pysäyttää heti alkuunsa,jos olisimme tietoisempia itsestämme.Mitä teemme,miten reagoimme asioihin?Mikä saa sen tupakan aina syttymään,mikä saa ajattelemaan alituisesti negatiivisesti,mikä saa ottamaan sen ensimmäisen oluen jne.Mitä tapahtui,että niin kävi?Se pitää tiedostaa,että sen voi välttää ja tehdä päätös asian suhteen.Usein riippuvuus on tapa,totuttu automaatio.Se pitää huomata ja keksiä vaihtoehto.Sen sijaan,että ajattelisi negatiivisesti,löytää jotain positiivista tai sen sijaan,että ottaa sen ensimmäisen oluen,juo vaikka lasin vettä.Se pitää tiedostaa ja päättää.

Pikatesti

Aina ei voi olla varma,onko jostain riippuvainen.Silloin täytyy kokeilla.Mitä menetettävää on,jos on viikon ilman vaikka sitä kahvia?Tai olutta.Tai nettiä?Miltä se tuntuu?Jos oli helppo olla ilman,aina voi palata vanhoihin tapoihin tai sitten ajatella hyöty,terveydellinen,rahallinen,ajallinen?Löytyikö elämästä kenties jotain parempaa?Oletko sinä sairastunut?Tee pikatesti 🙂

Usein alkoholistit väittävät,että voivat lopettaa milloin vain.No siitä vaan sitten!Ilman muuta.Sitten tulee selityksiä hyötyjä vastaan.Miksi lopettaisin,kuolen kuitenkin?Niinhän se on,mutta se miten kuolee on se pointti.

Niin kuin alussa kerroin,riippuvuus on sairaus.Ei siis pidä säikähtää,jos itsestään sellaisen löytää.Ihmiset sairastuu.Riippuvuuden voi hoitaa pois.Siihen löytyy apua,kuten moniin muihinkin sairauksiin.Itseään pitää ymmärtää ja luottaa siihen,että kun päätät EI ENÄÄ,se päätös pitää ja voit antaa sen olla.Vapaus 🙂

http://www.neuvola.info/hyvinvointi/riippuvuudet/

http://www.irtihuumeista.fi/tietoa_ja_tukea/riippuvuus/riippuvuuden_syntyminen
http://www.paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/pelaaminen-muut-toiminnalliset-riippuvuudet-ja-niiden-hoito/aine-ja

Elämä löytää tiensä

Olin irti äidistä.Viimein minusta tuntui siltä,ettei hänen tekemisensä tai sanomisensa voineet loukata minua.Hänen auktoriteettinsa minun silmissäni oli viimein sortunut.Jatkoa postaukselle : Valitse taistelusi

Mietin usein sitä,olenko julma?Olenko vajonnut samaan katkeruuteen kuin äitini?Näinkö tämän kuuluu mennä?Ei tuntunut oikealta.

Ymmärtämisen tuskaa

Olin lapsesta asti kuullut äidin kertomukset siitä,kuinka hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä,hänen vaikeasta lapsuudestaan ja siitä kuinka hän oli menettänyt kolme poikaansa avioerossa.Minä yritin ymmärtää,aina.Kaikki mitä äiti teki kännissä,kaikki hänen valheverkkonsa,kylmyytensä,itsekeskeisyyden,kaiken.Mietin hänen taustaansa ja oletin käytöksen johtuvan sieltä.En ollut ikinä sitä mieltä,että ihminen olisi paha,yksikään.Jokaisella on taustavärittäjänsä.Sen ajatuksen kanssa olin siis elänyt lapsesta asti ja nyt se pitäisi heittää pois?Eikö se niin olisi,jos kylmästi katkaisisin välit enkä ajattelisi enää häntä?Onneksi jokin ääni toisti sisälläni sitä samaa asiaa :”Sinulla on nyt oma elämäsi.Et ole vastuussa äidistäsi,etkä ole hänelle mitään velkaa.Ymmärrä itseäsi.”Siihen ajatukseen pääsin aina helpommin ja helpommin.Minua silti häiritsi se,että minä itse muistutin vanhempiani.

Mikä geeniyhdistelmä!

Rikkonainen perhe,alkoholismi,insesti,syrjintä ja mitkä muut,tekivät minut minnekään kuulumattomaksi.Olisin halunnut olla osa jotain.Tuntea yhteenkuuluvuutta.Tietämättäni ja tietoisestikin hain itsestäni yhdennäköisyyttä vanhempieni ja sisarpuolteni kanssa.Hain yhtäläisyyksiä myös luonteenpiirteistä.Se oli järkyttävää.Joskus toivoin,että isäni olisikin joku aivan muu.Hetkellisesti sain vapautuksen insestin taakasta,ei se silti olisi mitään pelastanut.Ne hetket,kun huomasin itse olevani kuin äitini tai isäni,olivat karmeita.Eihän minusta tule huomaamattani samanlainen kuin he ovat?!En saanut rauhaa.Halusin samanlaisuutta,mutta sitten en pystynyt hyväksymään sitä,että minussa olisi tippaakaan mitään heiltä perittyä.Yritin lakata miettimästä sitä.Ajattelin olevani geenien sekoitus juuri niin paljon,että en muistuttaisi kumpaakaan.Olisin ihan yksinäinen geenisekoitus.Sen ajatuksen kanssa voisin elää helpommin ja hyväksyä itseni.

Laumasielu

Ajan kuluessa,aloin olla sinut itseni kanssa.Tavallisissa arkitilanteissa,en enää säikähtänyt sitä, jos jokin tekemisessäni toi isän tai äidin mieleeni.Ymmärsin,että yksi ainoa luonteenpiirre kahdessa tai kymmenessä ihmisessä,ei tee heistä vielä samanlaisia.Suhtautuminen elämään,moraalikäsitys,arvomaailma,ne tekevät meistä erilaisia.Tapa siivota,puhua ihmisten kanssa tai tapa ajatella voi siis muistuttaa jompaa kumpaa vanhemmistani.Sen voisin hyväksyä.Se ei silti tee meistä samaa ihmistä samoine ongelmineen.Tuo ajatus oli helpottava,koska nyt voisin hyväksyä niitä perinnöllisiä ominaisuuksia,jotka samalla määrittelevät minut kuuluvaksi johonkin.Rauha sen asian suhteen saavutettu.

Rajojen hakemista

Meni pitkän aikaa, ennen kuin seuraavan kerran, rattijuopumusoikeudenkäynnin jälkeen, olin äitiin yhteydessä.Tunsin itseni tarpeeksi kestäväksi.Toisaalta minusta tuntui,että tuota uutta asennettani oli harjoiteltava.

Olin tuolloin 25.Sitä en muista kumpi meistä soitti,äiti vai minä.Se oli kuitenkin yksi järkyttävimmistä keskusteluista.Olen tyytyväinen ainoastaan siihen,että sain omat hermoni pidettyä kasassa enkä antanut äidin tapansa mukaan puhumalla hämmentää ja ohjata pois olennaisista asioista.En enää muista tarkempaa sisältöä.Ainoastaan sen,kuinka hän kertoi minun aina olleen enemmän ystävä.Lapsenaan hän ei ole osannut minua ajatella.Hänen mielestään syy meidän väliemme hiertymiseen (ei tietenkään ole alkoholiongelma) on ollut se kun viettelin isäni……Anteeksi,mitä juuri sanoit minun tehneeni?!!PUM!

Tiesin silloin yläasteikäisenä,hänen uskovan ne isän selitykset,mutta siitä oli jo aikaa,yli kymmenen vuotta!Olin kai kuvitellut,että äiti olisi tullut järkiinsä.Olihan hän ollut oikeudenkäynnissä todistajanakin.Sitten tajusin,että emmehän me olleet puhuneet mitään koko asiasta sen jälkeen.Olin aika turta tuon puhelun jälkeen.Selvisin siitä kuitenkin.Luultavasti siksi,että aivoni eivät vieläkään pysty käsittämään,miten äiti-ihminen voi sanoa jotain tuollaista,ihan kaikessa rauhassa?!Kävelin hetken aikaa ympäri taloa,puistelin epäuskoisena päätäni ja taisin suorastaan huutaa.Se meni silti ohi.Opin,että olin vielä hauras ja annoin itselleni aikaa reilusti ennen seuraavaa yhteydenottoa.Aloin ajatella äitiä sairaana ihmisenä,alkoholisti ja narsisti.Me emme siis ole samalla viivalla,voin edelleen ymmärtää,itseni vuoksi.

Pieni elämä,suuri muutos

Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen,huomasin viimein olevani raskaana!Olin 27 vuotias,opiskelin ammattikorkeassa ja olin välillä töissäkin.Elämä oli mahtavaa!Olimme harkinneet lapsettomuushoitoja,mitään selkeää syytä lapsettomuudelle ei koskaan löytynyt.Lopulta päädyimme vain jatkamaan yhteiseloamme kaksin ja koirakin sai tulla.Olimme aina ajatelleet,että lapset ensin,sitten koira.Miten hölmöä 🙂 Tuo uutinen pienestä tulokkaasta oli ihan käsittämätön!Se oli siis sittenkin mahdollista.Maailma oli mahtava paikka.Kaikki palat loksahtelivat kohdalleen.

Äiti ei ollut ensimmäinen,joka uutisesta kuuli, vaan ala-asteelta asti mahtavana kaverina pysynyt, lapseni tuleva kummi.

Alkoholiongelman kohtaaminen

Äidin reaktio oli silti yllättävä.Hän osittain myönsi alkoholiongelmansa,osittain.Hän ei kai voinut oikein hyvin.Kävin hänen luonaan ja lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni hänet irti,käytännössä annoin hänelle sydän vereni.Tuo äidin osittainen myöntäminen,sai kaiken sen katkeruuden ja vihan katoamaan minusta.Olin hyvin varovainen yhteydenpidossani,etten saisi hänen puolustustaan nousemaan.Luottaisin siihen,että hän itse tietää nyt ongelmansa.Hän kuulosti usein hyvin masentuneelta.Minusta se oli hienoa.Nyt näin sen ainaisen teatterin taakse.Hän oli ihminen.

Olin loppupuolella raskauttani jo menossa,kun äiti vietiin yliopistolliseen sairaalaan.Hän oli voinut erittäin huonosti ja syyksi oli paljastunut maksan tila.Se ei ollut hyvä enää.Ei tippaakaan alkoholia enää.En voinut olla muuta kuin onnellinen.Nytkö elämä kääntyisi niin,että lapsellani olisi toinenkin mummu aktiivisesti elämässä mukana?Minä saattaisin saada ehkä äidin.Se tosin oli aika epätodennäköistä.Minulla ei ollut tarvetta sellaiselle eikä luottamustakaan tarpeeksi.Päätin silti antaa sillekin mahdollisuuden.

The End tällä erää

Tuosta ajan jaksosta on vaikea kirjoittaa selkeästi.Siellä on niin paljon ajatuksia,tilanteita ja tunteita.Tulen niitä siis jatkossakin kirjoittamaan.Kuten myös insestin ja pedofilian tuomista ajatuksista.

Se minkä kävin läpi 20-30 vuotiaana,oli tärkeää.Minulla oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä.Olen utelias ajatusten syövereitä kohtaan ja se varmasti on auttanut paljon jaksamisessa.Vertaistukenani oli Hän ja edellä mainittu lapseni kummi.Löysin myös itsestäni terveen eskapistin ja pääsen tarpeen tullen pakenemaan helposti fantasia elokuvien,kirjallisuuden tai musiikin maailmaan.Toisaalta uskon,ettei kyse ole täysin pakenemisesta,vaan alitajuisesta toisenlaisesta käsittelytavasta,silloin kun selkeä järki loppuu kesken 🙂 Tarvitsen satuja,siinä missä lapsetkin.Hoidan siis sisäistä lastani 🙂

http://www.narsistienuhrientuki.fi/auttavat_tahot/
http://www.lasinenlapsuus.fi/

Valitse taistelusi

Roikkumista kahden elämän välissä.Sitä se oli edelleen.Ihan liian paljon syiden hakemista,lähinnä omaan käytökseen.Selityksiä Hänelle,mikä lapsuuden trauma juuri nyt vaikutti siihen,että ylireagoin.Anteeksipyyntöjä,jo yleensäkin siitä,että olen olemassa.Jatkuvaa miettimistä ja analysointia.Olin jo paljon aiemmin tullut siihen tulokseen,että minut on tehty yksineläjäksi.Enhän minä voi tällaista taakkaa antaa toiselle kannettavaksi.Eihän se ole oikein!

Ei niin.Mitä jos en kantaisikaan mitään taakkaa?Kenen taakkaa yleensäkin kannan?Ja miksi?

Toinen elämäni oli hyvää ja sain siitä paljon positiivisia kokemuksia.En vain ollut päässyt irti vielä siitä toisesta elämästä.

Rattijuopumus

Eräänä päivänä,äitini oli miehensä kanssa lähipitäjän vuokramökillä.Leirintäalue,jossa oli paljon muitakin ihmisiä.Työpäivän päätteeksi,menin käymään siellä.Ajattelin,että on oikein mukavaa, kun he hakevat elämäänsä jotain muutakin kuin ahtaat ja savuiset kerrostaloneliöt.Alue sijaitsi metsän keskellä ja rajalla oli puomi,jottei sinne ulkopuoliset pääse.Matkaa puomille oli n 100 metriä pientä metsäautotietä.Tullessani se sattui olemaan vielä auki,mutta pois lähtiessä heidän piti tulla avaamaan se minulle.Niinpä ajoimme autoilla perätysten puomille,minä menin edeltä.Katsoin kun lapsia juoksenteli alueella.Sitten pysähdyin ja auton perästäni kuului ryskis.Silloin se iski tajuntaani.Mies oli kännissä!Auton ratissa!Äiti kyydissä!Törmäys oli pieni.Heidän mukaansa mitään sellaista ei edes ollut,kun nousin autosta ärtyneenä hyvin sanaisen arkkuni kanssa.Alkoholia oli edes tuskin nautittukaan!Mökillä olessamme,olin kyllä huomannut, että jotain juodaan.Äiti oli alkanut peitellä sitä minulta.He avasivat puomin ja lähdin ajamaan pois.Samalla kuvittelin heidän ajavan mökille takaisin,läpi alueen jossa lapset juoksivat.Kuulin korvissani edelleen sen ”Eihän se edes osunut!”Soitin poliisille.Kerroin mitä oli juuri äsken tapahtunut,aikaa ei ollut mennyt viittä minuuttia.He aikoivat mennä tarkistamaan tilanteen.Miehen promillet olivat mitattu aivan hurjiksi.En muista tarkkaan enää,mutta en valehtele, jos sanon että kahdeksan promillea.Niin,siihen tarvitaan useita ryyppyiltoja peräjälkeen.Se järkytti,koska sitä promillemäärää ei enää näe!

Oikeudenkäynti

Asiasta tuli oikeudenkäynti.En nostanut itse mitään syytettä törmäyksestä,koska autoon ei tullut todistettavasti uutta jälkeä.Syyte tuli rattijuopumuksesta.Ja voi sitä puhelujen määrää.Kumpikin soitti vuoronperään.Välillä yrittivät puhua rauhassa ”järkeä”.”No eihän se ollut kuin pieni metsätie.Todella lyhyt matka.Eikä se auto edes osunut!:?”Yritin parhaani mukaan pitää hermoni kasassa ja selittää,että siellä oli lapsia ja promillemäärä oli valtava!On aivan sama minun autoni perälle!Lopulta en enää jaksanut vääntää rautalankaa lakipykälistä ja moraalista,vaan totesin että mitään ei ole enää tehtävissä.Oikeudenkäynti tulee,en voi sille mitään.Menen sinne myös todistajaksi,sillekään ei voi mitään.”Voivoi,miten meidän köyhien raha-asiat nyt menee?Miten me sairaina ihmisinä jaksetaan tällainen sotku?Voivoi..”No,voivoi.Sitä olisi varmaan kannattanut ajatella jo vuosia sitten.

Oli julmaa olla kylmä,mutta olin oikeassa.Ajomatka oli lyhyt,mutta mitä kaikkea siinäkin välissä olisi ehtinyt tapahtua?

Ihan pienesti elättelin toivetta,että äiti tajuaisi missä pisteessä heidän alkoholin käyttönsä on.Se toive kyllä hyytyi hyvin pian.Mikään puhelu ei puhunut sen puolesta,että jotain olisi ymmärretty.Ei edes oikeudenkäynnin jälkeen,kun kortti oli otettu pois ja sakot maksettavana.

Valintoja,valintoja..

Tässä oli risteys.Tässä kohden minä joko jatkan omaa uutta elämääni täysillä siihen keskittyen tai jatkan kitumalla,kuten tähän asti,jonkin tasoisena läheisriippuvaisena.Miten helppo valinta!Sinne jäi huoli äidistä.Vierailuni loppuivat hyvin pitkäksi aikaa.Kävin vain pakolliset,kuten joulu.En käynyt äitienpäivinä enää.Se tuntui pahalta.Muistin kaikki lapsuuden äitienpäivät.Olin ostanut hänelle töissä hankkimillani rahoilla koruja ja kaikenlaisia koristeita.Toivoen aina saavuttavani hyväksyntää.Opin silloin senkin,että antamisen ilo on parasta.Nyt se olisi kylmästi jätettävä taakse,käynnit siis,ei antamisen ilo.Tunsin,että kun olin ollut erossa äidistä jo niin kauan,elämänasenteeni oli muuttunut.Sitä tunnetta olisi voinut lähes käsin koskettaa,mutta siihen ei löydä sanoja.Sen vain tunsi,että jokin ajatus tai tunne muuttuu ja sen tiesi,että suunta on oikea.Siihen pystyi luottaamaan.Se oli silti vielä hauras.Se olisi helposti voinut hajota,jos olisin kulkenut äidillä.Joskus se oli vaikeaa,mutta muistelin silloin sitä ettei oloni koskaan ollut hyvä siellä käydessäni.Ei koskaan.Ja nyt niitä oloja ei enää ollut.Ajan saatossa poissaolon vaikeus kääntyi voitoksi.Enää en ollut harmissani,etten ollut käynyt.Minun ei tarvitse huolehtia hänestä.Hän on aikuinen ihminen ja elämänsä valinnut.Minäkin olen valinnut oman elämäni ja ihan tasan tarkkaan voin valita siihen asioita ja ihmisiä,jotka eivät tuota tuskaa!Äiti eläköön rauhassa,kuten parhaaksi näkee.

Kontrollin tarve

Sitä myöten omassa elämässäni alkoi helpottaa myös kontrollin tarve.Se tuotti paljon stressiä,kaikesta piti olla tietoinen ja mitään ei voinut tapahtua yhtäkkiä,kun en ollut ehtinyt siihen asennoitua.Kaikella oli oltava järjestys,aikataulu tai jotain jolla saadaan kaaos hallintaan.Kuulostaa ehkä siltä,että minulla olisi ollut liuta lapsia ja ulkomaan matka tulossa sekä samaan aikaan työpaineita.Stressiin riitti kuitenkin ihan perinteinen kylään lähtö,ilman ainuttakaan lasta,ihmisten luo jotka ovat jo tuttuja ennestään ja ilman työpaineita.Onneksi olin kuitenkin muuttunut hieman sosiaalisemmaksi,ei tarvinnut enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat hiljaisuudestani.Tänä päivänä,olen ihan rauhassa hiljaa,jos siltä tuntuu.Ei ole minun asiani,mitä siitä joku ajattelee.Nykyään myös nautin siitä,että kaikki ei ole suunniteltua.Minähän pääsen vähällä,kun ei tarvitse muuta kuin heittäytyä 🙂 Se on todella terapeuttista ja tekee elämästä vivahteikkaan.

Kerron erään tarinan,jonka hienosti kertoo Ajahn Brams.

”Mies juoksi hädissään karkuun kauheaa verenhimoista tiikeriä.Sännätessään,hän ei nähnyt eteensä,vaan tippui isoon syvään kuoppaan.Kuopan pohjalla pimeässä oli valtava käärme,joka hyvin mielellään myös olisi halunnut syödä miehen.Mies oli tipahtaessaan onneksi vaistomaisesti tarttunut kuopan seinän läpi kasvavaan puun juureen ja roikkui siinä.Tiikeri kuopan reunalla,yritti kovasti terävillä kynsillään osua mieheen,mutta oli juuri hieman liian kaukana.Käärme miehen alapuolella sihisi vihaisesti ja syöksähteli kohti miestä,mutta ei aivan yltänyt varpaisiin.Siinä hän roikkui ja yritti miettiä mitä tehdä.Hän oli ollut joskus buddhalaisen munkin luennolla ja muisti ohjeen :”Jos ei ole mitään,mitä et voi tehdä,älä silloin tee mitään.”Selvä,hän ajatteli ja hengitti syvään 🙂 Silloin kaksi hiirtä,musta ja valkoinen,ilmestyivät kuopan seinämän raosta ja alkoivat järsiä puun juurta jossa mies roikkui!Mies ei edelleenkään voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.Lopulta puu,jonka juuria hiiret rouskuttelivat,kaatui suoraan kuopan päälle poikittain.Tiikeri ei ollut väistynyt eikä käärmekään luovuttanut.Puussa oli mehiläispesä,mutta tässä tarinassa mehiläisistä ei tule ongelmaa 🙂 

Mehiläisten pesä alkoi valuttaa hunajaa kuoppaan.Herkulliset hunajatipat sattuivat osumaan juuri niin,että siinä juuressa roikkuessaan,mies ylsi niihin kielellään.”Mmm,herkullista!”,ajatteli mies ja jatkoi maisteluaan.Hänen siinä nauttiessaan,tiikeri tavoitteli ahneuksissaan kohti miestä ja lopulta kurotti liian pitkälle.Tiikeri horjahti reunalta ja tippui kuopan pohjalla olleen vihaisen käärmeen päälle.Molemmat kuolivat.Sen pituinen se.Tarinan loppu?Sitä ei ole 🙂 ”

Minulle tämä tarina valottaa hyvin paljon sitä,kuinka suhtautua ahdistaviin asioihin.Tiikeri ja käärme voivat olla alkoholismia,sairauksia,talousahdinkoja,mitä vaan.Sen kaiken keskellä voi löytää kuitenkin sen hunajan ja nauttia siitä,jo ei kerran muutakaan voi tehdä.Ja kuten Brahms sanoo,ongelma ei ole ongelma,jos ei siihen ole ratkaisua.Silloin on viisainta hyväksyä se ja nauttia vaikka kuppi teetä.

Niinpä niin.Irrottautuminen äidistä ja hänen ongelmistaan helpotti.Näin elämäni vielä selkeämmin,eikä hänen auktoriteettinsa yltänyt ajatuksiini senkään vertaa.Hän alkoi ikään kuin kutistua kuvitelmissani pienemmäksi.Hunajatipat eivät loppuneet,sitä alkoi jäämään ihan varastoitavaksi asti.Pahan päivän varalle 🙂

Alkoholismi

http://www.al-anon.fi/

Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…

Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras

Suurin osa huoneista suljettu tai vähintään sekaisin

Kuinka paljon mahdollisuuksia on isossa rakennuksessa?Avataan kaikki huoneet, tai ainakin ne sijaintinsa kannalta tärkeimmät.Laitetaan ne järjestykseen ja puhdistetaan.

Jokaisella huoneella on oma tehtävänsä,mutta ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta.Niiden sisällöllä on siivouksen jälkeen toimiva tärkeysjärjestyksensä.Kaikki sujuu tasapainoisesti.

Kenelläpä elämä niin sujuisi.Kenellä on ”huoneet” täydellisessä sopusoinnussa keskenään?Huomatkaa sana täydellisessä.Ei kenelläkään,rohkenen väittää.Eikä pidä ollakaan.Ei ole yhtä oikeaa järjestystä.Tai sitten niitä on aika hiton monta.Se tekee meistä persoonia.Toisenlaisen kuin se viereisen pulpetin oppilas tai työkaveri.Mutta se persoona ei tule esiin,jos sen päällä pitää vuosien saatossa huolella kasattua vaateröykkiötä.Se haalistuu.Jopa huoneita on suljettu. Vaatekasa on niin suuri,ettei sitä jaksa siirtää.Se on ollut siinä niin kauan,että pelkää sen alta paljastuvan raatoja.Ajatuskin siitä mitä sen alla olikaan,on pelottava.Ehkä on helpompi vain möyhiä sitä vaatekasaa päällisin puolin,saattaisi siitä jotakin siirtää ehkä pesuunkin.Tosin se pitää viedä sen jälkeen omalle paikalleenkin.Huh.Huoneen ovi on viisain pitää kiinni.Elintilaksi kelpaa kyllä tuo keittokomerokin…kunnes sekin alkaa täyttyä,huoneiden oven aluset valskaavat.

Ehkäpä siis viisainta tarttua toimeen.Vaate kerrallaan.Siihen pitää löytää oma tahti.Jonain päivänä huomaa,että meneekin helposti kokonainen sylillinen pesuun.Apuakin saa ottaa vastaan.Aina ei itse tiedä,mihin mikäkin vaateparsi olisi järkevintä laittaa pesun jälkeen.Tärkeintä on pysähtyä ihastelemaan aikaan saannosta.Tunkkaisesta ja ryppyisestä vaatteesta tulikin kuin uusi ja se on hienosti ja helposti otettavissa omalta paikaltaan silloin kun tarvii!Se olikin tärkeä vaate,mummolta peritty.Tietysti kaikki turha täytyy heittää menemään,kuten vaarin vanha lahonnut sukka jolla ei edes ole paria.Tarpeen tullen siihen voi hankkia kokonaan uuden ja toimivan parin.Aika näyttää.

Projekti on suuri,niin suuri ettei voi kuvitellakaan sen tapahtuvan hetkessä.Eikä koskaan voi kuvitella olevansa valmis.Eikä pidäkään.Työ muuttaa luonnettaan sitä mukaa, kun vaatekasat löytävät paikoilleen ja huoneet puhdistuvat.Lopulta se ei edes ole raskasta.Mutta alussa on.Luopumisen tuskaa ja löytämisen pelkoa.

Masennus ja jälkitauti

Sellainen vaihe minulla oli siitä lukien,kun muutin kotoa pois.Se jatkui edelleen,vaikka masennuslääkityksen (siivouksen taustamusiikki) olin jättänyt pois ja hommannut siihen oikean taustamusan.En ollut yksin,minulla oli ollut koulupsykologi,mielenterveyshoitajat ja Hän.Hän ei ymmärtänyt näitä asioita ja sain selittää itseäni paljon.Vaikkei se aina helppoa ollut,se opetti myös itseäni.Joskus olisi silti ollut helpompaa,jos Hän olisi vain avannut luukun keskusyksikköni päältä ja ihan itse katsonut,mitä siellä on.Kukaan ei valitettavasti voi nähdä päämme sisään,se on itse avattava.Ja kun avaimen löytää,se pitää pitää tallessa.

Luopumisen tuskaa

Valmistuin ja aloitin työt.Pääsimme muuttamaan uuteen kotiin.Kaikki hyvin,paitsi…Kuljin äidin luona joka ikinen päivä töiden jälkeen.Työpäivät pelkästään tuottivat minulle paljon stressiä.Vastuuta oli enemmän kuin olin olettanut.Olin valtavan epävarma ja edelleen myös hiljainen aikuisten ammattilaisten keskellä.Äidille tultua,vastaan tuoksahti tietysti kiljupönttö.Siinä istuin,hiljaa ja pahantuulisena.Äidillä oli siinä uusia miesystäväehdokkaita.Kuuntelin uusimmat juorut heistä ja hymähtelin.Minun päiväni ei kiinnostanut ketään.Siitä sitten kotiin palattuani olin suomeksi sanottuna, kuin perseelle ammuttu karhu.Olin stressannut töissä ja hemmetin pahalla tuulella taas jostain äidin ajattelemattomasta kommentista taikka vain siitä jatkuvasta juomisesta.Se ei helpottanut ollenkaan yhteiseloamme Hänen kanssaan.

Positiivista oli se,että asuimme nyt hieman kauempana.Päivän jälkeen pihalle saapuessa,vastassa oli uskomaton hiljaisuus.Niin hiljaista,että korvat lähes soi.Ennen kokematonta ja rauhoittavaa.

Sitkeästi yritin jauhaa äidille hänen alkoholiongelmastaan,jonka tietenkin kuvittelin.Olihan hänellä ko-ko-a-jan myös vesilasi pöydässä.Sen kiljulasin vieressä.Sehän muutti kaiken!!Usein lähestyin asiaa ihan väärältä kantilta,hermostuneena.Ja vaikka kuinka yritin aloittaa rauhassa,hermot eivät enää kestäneet minuuttia kauempaa.Luovutin.En enää aivan joka päivä käynyt,mutta monta kertaa viikossa.

Entä jos?

Aloin miettiä,miksi ihmeessä roikun siellä.Kun ei siinä selkeästi ollut yhtään mitään hyvää.Isän kuoleman jälkeen minun kai piti vain takertua siihen viimeiseen olkeen, joka oli entisestä elämästäni jäljellä.Eihän se voinut mennä niin,että kaikki ne kokemukset ja vaiva ja työ,minkä lapsena olin tehnyt selvitäkseni ja auttaakseni,olisi sitten vain siinä.Että vain lähtisin ja elelisin jotain toista elämää??Mikä se pointti olisi ollut?Äiti siis vain jatkaisi ryyppäämistään ja tuskin haikailisi enää perääni.Olin aina uskonut,ja edelleenkin,että kaikella on tarkoituksensa.

Minä-tyyppi löytynee?

Pikku hiljaa.Käyntini vähenivät.Olin uudessa ammatissani vuoden töissä ja totesin ettei se ollut minua varten.Vaihdoin alaa.Se helpotti hirveästi!Kaupan alan työ ei ollut stressaavaa.Jouduin puhumaan outojen ihmisten kanssa.Voitin pelkoni.Onnistuin.Sain itseluottamusta.Työ ei ollut sisällöltään todellakaan mitään vakavaa,jossa ihmiselämästä tai sen laadusta olisi tarvinut huolehtia.Ihanaa ajatella kerrankin jotain muuta!Tajusin,että osaan puhua ihmisten kanssa ja mikä parasta,muustakin kuin omasta taustastani.Tiesin,että niin oli ollut joskus ennenkin,joskus kauan sitten.Siihenkin oli silti tehtävä soputumistyönsä.Ajelin usein töistä kotiin ihan ymmyrkäisenä siitä mitä oli taas tänään töissä ollut ja mistä puhuttu.Kävin ylikierroksilla Hänelle siitä selittäessäni ja sitten väsähdin.Oli kuin olisin ollut lapsi,joka oli löytänyt jotain uutta ja mahtavaa muttei vielä oikein käsittänyt sitä.Koko ajan etäännyin äidistä.Oikestaan se tapahtui osin ihan huomaamatta.Olin saanut muuta ajateltavaa.

Uuden elämän alkuja

Sitten tuli meidän häämme.Ne olivat hyvin pienet ja melko nopeasti kasassakin,kahdessa viikossa. Harvojen vieraiden joukkoon kutsuin myös koulupsykologini.Äiti oli paikalla,yllättävää.Sekä kaikki veljeni.Ihan sulassa sovussa jok’ikinen.Ikimuistoinen päivä.Niitä alkoi tulla,positiivisessa mielessä.Oli ollut elämys muuttaa uuteen kotiimme.Olimme sen itse tehneet.Sitä oli hankala käsittää,mutta vain positiivisessa mielessä.Olin aloittanut isän kuoleman jälkeen pianotunnit.Vaikken uskaltanutkaan soittaa kenenkään kuullen.Jos nyt edes sille opettajalle..Aika heikosti,mutta hän sieti sen,oikein hyvin.Olisin jo lapsena halunnut soittotunneille,mutta eihän meillä ollut rahaa muuhun kuin alkoholiin.

Elämässäni oli menossa nyt oikein suursiivous,jossa usein käy niinkin että aluksi tavarat leviävät vielä pahemmin,ennen kuin ne pääsevät paikoilleen.Mutta ne ovat sinne määrätietoisesti menossa!Sen tiedostaa ja se ei haittaa,se kuuluu asiaan.

Koska siivous on sujunut hyvin ja on mielestään nähnyt valtavasti vaivaa,tulee houkutus höllätä vähän.Mitä jos vaikka kävisin äidin luona..

Hmmm…

Tätä oli mukava kirjoittaa.Vaikka tiedän ettei se työ ollut vielä tuossa,mutta siinä on se jokin joka pisti vauhtia rattaisiin.Huomaan,että olen saattanut höllätä siitä vähän.Mutta ei,ei liikaa.Aina sallitaan pieni notkahdus.Sehän on vain inhimillistä ja kelpaa huoneiden puhdistusaineeksi taikka sisustukseen 😉

http://www.yhdistyslovery.com/93
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu, mutta usein jäämme tuijottamaan sitä sulkeutunutta ovea niin pitkään ja niin pettyneinä, että emme näe niitä ovia, jotka avautuivat meille.”
Alexander Graham Bell

Hengitän,pakkohan se on

Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.

Viimeinen henkäys

Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…

Hiljainen sota

Tyhjää,kuristavaa,ahdistavaa..Odottelua.Rikosilmoituksen tekemisen jälkeen aikaa meni.Kauan.Ennen kuin syytettyyn ja todistajiin otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Kuljin isällä edelleen paljon.Istuttiin,pelattiin korttia,juteltiin,katsottiin samoja lempiohjelmia ja minä tiesin.Katsoin isää ja tunsin olevani maailman hirvein ihminen.Kerta toisensa jälkeen vakuutin itselleni,että se on isän parhaaksi.Hän joutuu eroon alkoholista.Hän saa keskusteluapua ja pääsee selvittämään asioita itsensä kanssa.Me voidaan tulevaisuudessa vielä jutella ja hän on silloin raitistunut.Aioin olla hänen tukenaan loppuun asti,jos hän vain ymmärtäisi.

Kävin itse säännöllisesti mielenterveyskeskuksessa juttelemassa.Nyt etenkin tuosta asiasta.He tukivat ajatustani siitä,että en ollut kostonhimoinen,vaan halusin isän selväksi.Samalla saisin tapahtuneen asian selvitettyä myös itselleni.Tuskaa ja kamppailua.Miksi tunsin olevani petturi?

Odottelua

Suoritin edelleen etälukiota,se sai mainiosti välillä ajatukset muualle.Jossain vaiheessa minulle löytyi myös sellainen masennuslääke,joka ei aiheuttanut sivuoireita.Olin ollut kaksi viikkoa osastolla unirytmin kääntämiseksi ja yritin pitää opitusta epätoivoisesti kiinni.Olin yhteydessä nuorimpaan veljeeni.Hän oli päässyt jo muutama vuosi taakse päin perhekodista,eikä hänenkään elämänsä vaikuttanut kovin loistokkaalta.Alkoholi oli vahvasti kuvioissa.Muusta en siinä vaiheessa vielä tiennyt.Olin kuullut,että isäni oli joskus kauan sitten hipelöinyt häntäkin.Halusin tarkistaa asiaa ja sanoin,että voisimme osallistua tuohon rikosilmoitukseen yhdessä.Veljeni ei halunnut puhua asiasta enempää,eikä vienyt sitä siis eteen päin.

Viimeinen hetki?

Sitten koitti se päivä,kun äitiini otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Häntä pyydettiin todistajaksi,olinhan ollut tapahtuma-aikana alaikäinen.Äiti tiesi kertoa,että isä ei vieläkään tiennyt asiasta.Menin siis hänen luokseen.Yritin olla kuin aina ennenkin.Katsoin häntä pitkään,silloin kun hän ei nähnyt.Painoin hänen rauhalliset kasvonsa mieleeni.Hän ei ollut vielä kovin humalassakaan.Seuraavana päivänä hän tietäisi.Pelko.Paniikki.

Tieto

Ja niin.Äiti ystävällisesti ilmoitti minulle isän soittaneen hänelle rikosilmoituksesta ja kertoi isän olleen järkyttynyt.Äiti otti myös asiakseen mennä isän seuraksi,tueksi.Katsomaan,että pärjää.Ryyppäämään.Okei,no joo,kyllähän isä varmaan sen tuen tarvii..hmmm.En osannut ajatella.Asiasta kuulivat myös pariskunta joista oli hetki aiemmin tullut ”ystäviä”.Heitä ei minun elämässäni sen jälkeen näkynyt.Siirtyivät isän tukijoukkoihin.Ryyppäämään.No,olihan toinen heistä isälle läheistä sukuakin.Enpä silti olisi uskonut.Tyhjyys.Äiti soitti ja kertoi isän sanoneen,ettei hänellä ole tyttöä.

Järkytys toisensa perään

Kävin psykiatrisen lääkärin arvioitavana tulevaa oikeuden käyntiä varten.Kaiken lausunnon seasta muistan ”jonkin verran tunteissaan pidättäytyvä…keskivaikea masennus”.Koulupsykologini pyydettiin myös todistajaksi.Tämä oli ensimmäinen kerta,kun hän kuuli tapahtuneesta.

Aikaa kului.En ollut enää isän kanssa tekemisissä.Äidiltäni kuulin,miten hänellä menee.Kaikki osalliset olivat nyt saaneet kuulustelussa kirjatut kertomukset luettavakseen.Meinasin olla järkyttynyt niin isän,mutta myös äidin kertomuksesta.En silti voinut järkyttyä.Nyt minun oli pidettävä pää kylmänä.Muuten ei voi jaksaa.Isän sisko soitti ja haukkui minut alimpaan helvettiin.Miten olin voinut isälleni tehdä noin?Sehän on alkoholisti!!Eihän sen terveys kestä mitään linnareissua!Miten ihmeessä hänkään enää kehtaisi sukunimeään pitää?!Pilaan suvun nimen!Ja eunukkihan se isäkin on ollut jo pitkään,kun niin alkoholisti on!! Öh,joooo-o..

Äiti

Pöly laskeutui.Äiti oli kulkenut ahkerasti isän tukena ja pitänyt huolta,että kiljupöntössä olisi tarpeeksi juotavaa.Sitten The Hän muutti jälleen.Voisi kai sanoa,että muutimme yhdessä,mutta minulla oli edelleen oma asuntoni.Kuinka ollakaan,äiti muutti miehensä kanssa naapuriin.Asuimme siis rintamamiestalon alakerrassa vieretysten.He olivat olleet vähän erossakin ja aikoivat nyt tosissaan yrittää.Alkoholikin oli poissa kuviosta,hetken.Ohikiitävän.Ehdin saada äidin kanssa jopa ihan kiiltokuvahetkiäkin.Yhdessä aurinkoisella pihalla,minä luin tenttiin ja äiti vain kiikkui pihakiikussa.Juteltiinkin.Meillä oli kellarissa yhteinen pesutupa ja saimme joitakin äititytärhetkiä siivouksen ohella.Nukahtamiseni alkoi onnistua paremmin.Sitten naapurin parisuhde palautui tutuille uomilleen.Riitelyä oli karmea kuunnella ja vanhat muistot nousivat pintaan.Äidin viha kohdistui minuunkin.Hän jyskytti humalassa oven takana,päästyään meidän puolelle,hän huusi ja haukkui minut,liittyen isäänikin.Lopulta hänelle täytyi soittaa poliisit.Se tuntui järjettömän pahalta,mutta olin oppinut ajattelemaan itseänikin.Ei minun tarvinut sellaista kuunnella.Omassa kodissani!Eikä hän suostunut poistumaan,vaikka monta kertaa kehotin.Se siitä sitten.

Tuomiopäivä

Sitten koitti oikeudenkäyntipäivä.Olin varautunut siihen kovalla kuorella ja panssarilla.Sitä oli kasvatettu ja lujasti.Olin sortunutkin monta kertaa.Mielenterveyshoitajalle eräällä kerralla lähes huusin,että haluaisin isän olevan kuollut.Siihen hän tyynesti vastasi,että ”Tuota et oikeasti tarkoita”.En niin.Tietenkään.Kaikki vaan oli niin helvetin vaikeaa.

Madonnan You’ll See kappale on yksi niistä,joita kuuntelin oikeudenkäynnin lähestyessä.Minun oli löydettävä jotain josta pitää lujasti kiinni.Tiesin,että isä kieltää kaiken ja minähän olin tehnyt aloitteet ja plaaplaa.Valmistauduin kuulemaan sen vielä kerran.Asianajaja,jota rikosilmoituksen vastaanottanut poliisi oli suositellut,oli mahtava.Hän ei ollut samalta paikkakunnalta.Hän oli jälleen yksi niistä tuntemattomista,jonka luokse minun oli yksin mentävä kertomaan sama tapahtuma alusta loppuun,juurta jaksain.Ihan pokkana.Joskus tuntui,että se tulee jo kuin levyltä.

Lapset eivät tee aloitetta sellaiseen.Ikinä.Aikusen vastuulla on järjestää lapselle asianmukaista apua,jos lapsen käytös sitä edellyttää.

Oikeudenkäynti

Siellä olin.Valmiina taisteluun.Oikeudenkäyntisalin odotusaulassa.Kuulema lopputulos olisi itsestään selvä,eikä huolta sen suhteen.Siellä olivat asianajajani,koulupsykologi,äiti ja isä.Miten koomista!Isä istui tupakointihuoneessa.Menin sinne itsekin.Emme puhuneet sanaakaan.Hän ei edes katsonut minua.Selvä,hänellä ei ole tytärtä,hän ei tunne sellaista.Niin hän oli sanonut.Tunsin itseni kiveksi.

Oikeudenkäynti alkoi.Menin pyydettäessä istumaan eteen,korotetulle paikalle tuomarin viereen.Edessäni alempana istuivat nyt kaikki muut.Isä ja hänen asianajajansa.Äiti.Koulupsykologi,lääkäri ja ne jotka tekevät päätöksen tuomarin kanssa.Aikuisia,ammattimaisia ja jäykästi pukeutuneita vakavia ihmisiä.Tuomari sanoi ”Ole hyvä,kerro mitä tapahtui”.Ja siitäpä se sitten,kuin napista painamalla,kaiken häpeän peittäen ja unohtaen.

En todella tiedä,kuinka sen tein.Kuinka katsoin isääni päin,kun kerroin tapahtuneesta.Isän asianajaja esitti minulle kysymyksiä,kuten myös omani.Puhuin selkeästi ja varmasti.Muuta en muista.En muista poislähtöä tai olotilaa kotiin palattua.Isä sai 1 v 9 kk ehdotonta ja minä 8000 € korvauksia.Ja-ha.Mitäs sitten.

Uusi alkuko?

Sitten oli taas muutto.Lukio alkoi olla loppusuoralla.Oikeudenkäynti oli käsiteltynä heti moneen kertaan mielenterveystoimistossa ja asianajajanikin kanssa.Olin saanut isolta auktoriteetilta nyt vahvistuksen siihen,etten ollut tehnyt mitään väärää.Kirjoitin tarinani myös Tukinaiselle.Tukinainen keräsi seksuaalisen hyväksikäytön kertomuksia kirjaksi,johon myös minun tarinani päätyi.

Olin syönyt masennuslääkettä jo tarvittavan määrän,ainakin sen mistä alunperin sovittiin lääkärin kanssa.Minusta alkoi tuntua,että voisin paljon paremmin,jos nyt todella lopettaisin lääkkeen.Minusta tuntui,kuin olisin kulkenut leima otsassa kaupoissa ja kylillä.Halusin siitä olosta eroon.Olo oli vahva.Lääkäri olisi halunnut jatkaa lääkitystä.Kerroin,että lopetan sen hänen antamilla ohjeillaan tai sitten ihan itse,kuinka vaan hän haluaisi.Sain vastahakoiset ohjeet vieroittautumiseen ja olin maailman tyytyväisin ihminen.

Olimme päättäneet Hänen kanssaan aloittaa talon rakennuksen.Hän oli niin tekevä ja toimelias.Minä halusin tehdä perässä.Lukio ei ollut vielä loppu,mutta hain toisen asteen oppilaitokseen,josta saisin itselleni väliaikaisen ammatin pian.Tulisihan meille laina ja paljon muita kuluja maksettavaksi,enkä todellakaan halunnut jäädä mieheni siivelle.Olin täyttänyt 20 vuotta.

Olimme isän kanssa puhelinyhteydessä ensimmäisen kerran rikosilmoituksen jälkeen.Siinä jutellessa,se tuntui jo niin pitkältä ajalta,mutta kuitenkin ihan kuin olisi eilisestä jatkettu.Itse aiheesta ei puhuttu,mutta hän pyysi käymään ja minä menin.

Jostain syystä toivo elää..

Silloin aiheesta puhuttiin ja hän piti edelleen saman kantansa.Kysyi lopulta jopa,että aionko viedä salaisuuden hautaan asti mukanani?!”No kun ei helvetti ole mitään salaisuutta!!!!”Siihen loppui siitä keskustelu.Hän halusi kuitenkin,että olisimme tekemisissä.Ei halunnut katkaista välejä.Se oli minulle helpotus,olin vihannut sitä,välttelyä ja kieltämistä.Olin valmis antamaan asian toistaiseksi olla,jotta voisin suunnitelmani mukaisesti olla hänen tukenaan sitten kun alkoholista vieroittautuminen alkaisi.Olin tyytyväinen ja peloissani,mutta edelleen vähän pihalla siitä,miksi en tunne vihaa tai katkeruutta?Se jäi vain sille suutahtamisen tasolle,joka on helposti ohitettavissa hoivavietin herätessä.

Lopuksi

Olihan se hyvin sekavaa aikaa.Sekaan mahtuu tietysti hyvätkin hetkensä.Masennuksen sumuvaihe hävisi lääkkeen avulla,mutta jäljelle jäi tietysti vielä paljon selvitettävää.Parisuhde kasvoi ja kehittyi minun dramaattisista tilanteistani huolimatta.Hän ei ollut kaikessa mukana,mutta en sitä odottanutkaan.Hän kävi töissä ja teki paljon asioita itse.Hän ei myöskään ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin ja liian herkkä ilmaistakseen itseään sanallisesti ilman solmua.Tavallaan,Hän kuitenkin oli mukana.

Olen tyytyväinen oikeudenkäynnistä,siitä että tein sen.Mitä ajattelisin tänä päivänä,jos en olisi hakenut oikeutta ja selvittänyt asiaa?Luultavasti olisin vähän enemmän kippurassa.Kuinka sitten jaksoin sen?En tiedä.En todellakaan tiedä.Tänä päivänä en ehkä jaksaisi?Oletan,että syyn täytyy löytyä tavasta, jolla haluan asioita ajatella.Selkeästi ja yksinkertaisesti ja oikein.Oikeudenmukaisuus ja moraali ovat tärkeitä asioita.Niistä täytyy pitää kiinni,loppuun asti ja aina.Ne ovat helppo köysi,mihin tarttua tiukan paikan tullen.Sillä köydellä voi vetää itsensä pois tunteiden järkkäämästä taifuunista,tai ainakin vähän sivummalle.

Nyt pikku hetkeksi ajatukset muualle.Toivottavasti huomenna saadaan lunta!Lasta on mukava seurata kaiken uuden äärellä,se on niin suurta 🙂

https://www.tukinainen.fi/

Pakopaikka,leikitään että kaikki on ihan hyvin

Olin 15 vuotias.Syksy alkoi,ainahan se uuden alkua merkitsee.Palasin 80 km päästä arkipäiviksi kotiin ja yritin aloittaa kahdeksannen luokan uudelleen.Tietysti keräsin enemmän huomiota,jota en olisi kaivannut,kihlasormus sormessa.Ja mies oli minua 23 vuotta vanhempi!Eihän siitä mitään tullut,koulusta.Uudet luokkakaverini olivat vieläkin enemmän eri maailmasta kuin minä.Koulupsykologi ymmärsi sen ja järjesti minulle opinto-ohjaajan kanssa toisenlaisen opiskelutavan.Pääsin työharjotteluun ja opiskelisin etänä.Tentit sovittaisiin koululle,muuten minun ei tarvitsisi siellä enää käydä.Työharjoittelut suoritin lähestulkoon tuppisuuna.Eihän ketään oikesti voinut kiinnostaa vaikka sanoisinkin jotain.Olin sitä paitsi paljon huonommasta perheestä kuin ne muut,omasta mielestäni.Häpesin.Muut olivat aikuisia,eivät uskoisi että osaisin mitään.Paitsi,että tiesivät minun olevan kihloissa niin paljon vanhemman miehen kanssa.Kai se nyt jotakin merkkaisi?Etten olisi ihan pentu enää?Tai sitten se on niiden mielestä jotain ihan järkyttävää?Olin hirveän nuori,mutta ikivanha.Ihan paras pysyä vaan hiljaa ja tehdä hommansa.

Äiti yllättäen huolestui tuosta suhteestani,samoin sosiaalitoimi.Kävimme useissa palavereissa ja haastatteluissa kiistämässä sen,että suhteemme olisi ollut mitään enempää kuin platoninen…Koulupsykologini sai nuhteita siitä,ettei hän ollut tuonut tietoa suhteesta julki ajoissa.Hän vetosi vaitiolovelvollisuuteen ja siihen ettei ollut kuullut mitään huolestuttaavaa oloistani.Ymmärrän häntä täysin.

Masennus näyttäytyy

Joka viikonloppu mies kuljetti minut 80 km päähän.Hän tiesi kotiasioistani ja tunsi epäilemättä pystyvänsä tarjoamaan hyvän turvapaikan.Olin aika ajoin erittäin jumissa,en pystynyt puhumaan,en katsomaan silmiin,mitään.Oli kuin olisin ollut jossain niin syvällä mustassa kuopassa,siellä minne hädin tuskin kuulee edes mitään.Masennus.Pahimmat kuopat vaihtelivat ja saattoivat saada aikaan parisuhteeseenkin säröjä.Toisaalta oli hyvä,että jouduin selittämään itseäni paljon.

Sain osallistua miehen saamiin pieniin töihin,olin esimerkiksi maalarina.Hän tunsi myös erään romaniperheen,josta eräälle vanhemmalle sain tehdä hiusten värjäykset korvausta vastaan.Eläimiä,autolla ajamista.Paljon uusia kokemuksia,jotka siirsivät pahan olon välillä sivuun.Sekavaa ja pelottavaa oli,että yhtäkkiä miehen lapset puhuttelivat minua äitinä,laitoin heille ruokaa,siivosin,pesin pyykkiä,suunnittelin erittäin köyhän perheen ruokalistaa,autoin läksyissä ja elin yleensäkin elämää jota ei koskaan ennen.Minun ei tarvinut pelätä,eikä ajatella kotiani.

Itsemurhayritys

Kotona tilanne ei muuttunut.Äitini oli edelleen linnatuomiota odottavan miehen kanssa ja tappelut jatkuivat.Näin ollen,vietin välillä yöni isällä.Hän yritti sekoilla jotain humalassa pari kertaa,mutta olin silloin tarpeeksi itsevarma ärähtääkseni vastaan.Hänen juomistaan yritin sitkeästi hillitä.Isä joi,mutta arki-illat olivat muutoin kohtalaisen rauhallisia.Paitsi eräänä iltana.Äitini soitti.Hän oli joko todella humalassa tai jotain muuta.Hän uhkasi tappaa itsensä.Sehän ei enää siinä kohden mikään jymyuutinen ollut,mutta aina yhtä huolestuttava.Tässä kohden hälyytyskellot voittivat ja päädyimme isän kanssa soittamaan äidin asunnolle ambulanssin.Itse lähdin pyöräillen paikan päälle.Uudessa pakopaikassani olin oppinut pitämään mukanani perhosveistä,kaiken varalta,ja sillä sain murtauduttua oman huoneeni hyttysverkosta kotiin sisälle.Äiti oli jo viety.Soitin sairaalaan perään ja kuulin,että hänet oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Eli tilanne oli oikeasti ollut paha!?!!Soitin pakopaikkaani ja hän aikoi tulla heti hakemaan minut ja pääsisin äitiäni katsomaan.Odotellessa äitini mies saapui humalassa kotiin.En muista mitään enää hänen kanssaan käymästäni keskustelusta.Hän oli kuitenkin ihmetellyt jälkeen päin äidilleni,miten kylmän rauhallinen olin ollut.Itse en ihmetellyt.Se on minun tapani reagoida shokkitilanteeseen,järkytys tulee paljon myöhemmin.

Henkinen helvetti

Järkytys todellakin tuli,kun näin äidin makaavan letkuissa tajuttomana.Minulle kerrottiin,että tämä oli ollut kymmenestä minuutista kiinni.Hän oli ottanut lääkkeitä.Istuin siinä ja itkin.Iso osa minusta toivoi tämän olleen se jokin kuuluisa viimeinen niitti.Että kun äiti heräisi,hän tajuaisi kaiken ja muuttuisi.Järkytyksen tilalle tuli turruus,kun äiti viimein heräili ja valitti vain sitä kuinka ikävästi hoitaja oli hänelle puhunut.Tietenkin johtuen hänen itsemurhayrityksestään.Hän oli häpeissään,mutta äärimmäisen pettynyt.Hän kysyi myös,miksi olin mennyt soittamaan sen ambulanssin?Minun olisi pitänyt antaa olla.En pysty sanoin kuvailemaan sitä mursketta millaiseksi sisuskaluni noista kommenteista meni.Ymmärsin kuinka palasina äitini oli.Tunsin syyllisyyttä siitä,että olin jättänyt hänet,ainakin viikonlopuiksi.En ollut hänen tukenaan ja kummallisella parisuhteellani varmasti vielä vaikeutin hänen elämäänsä.Olin ristitulessa.En kestäisi olla kotona yhtään enempää.Kuolin pelkästä ajatuksesta,että joutuisin sinne äidin turvaajaksi yhtään enempää.Hyi minua, kun sellaista mietin äidin siinä juuri selviydyttyä henkiin! Koskaan en kuullut kiitosta siitä,että pelastin hänen henkensä.Ehkä se ei todella koskaan ollut sen väärti,en ollut sen arvoinen.

Mun koti ei oo täällä

Meni vuosi, viikonloppu- ja pidempiä lomamatkoja edes takaisin rullatessa.Pakoperheeni päätti muuttaa samalle paikkakunnalle kuin missä minä asuin.Rahat olivat todella vähissä,bensaan meni sitä valtavasti eikä silloiset puhelunkulutkaan pienet olleet.Etenkin kun ne soitettiin puhelinkioskista.Ajatus muutosta vaikutti ensin hyvältä.Aloin silti pikku hiljaa tajuta,ettei tämä elämä ollut minua varten.Ei oikein mitenkään voinut olla.Oliko itseluottamukseni hieman kasvanut?Epäilys siitä,että siipeni kantaisivat,paremmin yksin?Paniikki ja ahdistus kasvoi siitä,miten lähtisin?Lapset pitivät ainakin sanallisesti äitinään,heidän omansa oli kuollut.Heidän isänsä oli jättänyt alkoholin ja kaikki vaikutti köyhältä,mutta onnelliselta.He olivat juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle minun vuokseni.Lasten koulu ja kaverit vaihtuivat.Päätökseni oli pitkä ja mahdottoman vaikea.Kolupsykologi oli tässäkin loistavana tukena.Voi,mihin olisinkaan koskaan joutunut ilman häntä!Suhdetta kesti kaikkiaan 1,5 vuotta.

Kaikki olikin liian hyvin…

Sain peruskouluni loppuun ja keskiarvonkin sille tasolle rimaa hipoen,että voisin hakea sillä lukioon.Erosimme ”pakopaikkani” kanssa,mutta pidimme välit tiiviinä.Nyt minulla oli kolme yöpaikkaa,joissa kuljin päämäärättömästi reppu selässä.Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet.Äidin mies oli ollut istumassa jo tovin ja äiti oli päätynyt usein illalla isän ryyppyseuraksi.Itsetekoinen ”ilmainen” viina houkutti häntäkin huonossa rahatilanteessa.Lopulta myös tuo perheen isäkin löysi isäni kiljuluolan.Siitäkös riemastuin!Hän istui siellä jo luultavasti kolmatta päivää putkeen ryyppäämässä umpitunnelissa ja lapset olivat yksin kotona.Tein väärin,mutta losautin siitä hyvästä häntä ympäri korvia ja sitten lähdin katsomaan kuinka lapset selviävät.Siellä he olivat,ilman ruokaa,ilman rahaa ja ympäristö oli muuttunut samaksi sotkuiseksi kaatopaikaksi, kuin silloin ensi kertaa nähdessäni.Annoin heille rahani ja ohjeistin vanhemmalle lapselle,kuinka käydä kaupassa ja mitä ostaa.Luotin vanhempaan lapseen,hän oli oppinut omatoimiseksi jo silloin kun äitinsä oli kuollut ja isä ryypännyt.Sitten kerroin lasten tilanteesta vanhemman lapsen luokanvalvojalle.Se johti siihen,että he saivat avustajan sosiaalihuollosta ja myös tämä sortunut isä alkoi ottaa vähän kontrollia omasta tilanteestaan.Se ei kuitenkaan vuosien saatossa riittänyt,vaan nuorempi lapsi joutui perhekotiin.

Oma paikkani,ihan oma

Se oli hyvin hajanaista ja mustaa aikaa.Olin 17 vuotias.Minulla olisi ollut tarve päästä omaan rauhaan,paikkaan jossa saisin huolehtia vain omasta elämästäni.Tuntui,että huolehdin kaikista jollain tavalla.Äitini kanssa emme tulleet toimeen.Eräänä iltana kysyin rauhassa häneltä,että minä hän minua pitää.Mikä olen hänelle?Ystävä vai lapsi?Vastaus oli kirjakielellä esitettynä,ystävä.Samoja aikoja oli,kun meille tuli riita isällä istuessamme,jolloin hän haukkui minut pikku huoraksi.Olin juuri pitämässä hänen rinnuksistaan kiinni,mutta päätin etten lyö kättäni paskaan.Sitä hän nimittäin toivoi.Ja minä olin luvannut itselleni,etten lähtisi veljieni esimerkkiä seuraamaan.Se sattui.Lujaa.

Edelleen olin säännöllisesti kulkenut rakkaan koulupsykologini tykönä ja hän alkoi järjestää minulle omaa paikkaa.Ongelmana oli se,etten ollut täysi-ikäinen.Enkä ollut vielä opiskelijakaan.Kävimme katsomassa paikallisen turvakodin yläkerrassa ollutta huonetta.Asumisen oheen olisi kuulut esimerkiksi pyykin pesun,kaupassa käynnin ja siivoamisen opettelua.Toki erittäin tarpeellisia asioita nuorille!Minulle ne olivat jo tulleet tarpeeksi hyvin tutuiksi.Onneksi myös koulupsykologi ymmärsi sen.Hän sai puhuttua erään taloyhtiön johtajalle minusta niin,että sain vuokra-asunnon.Kaksion.

Mitäkö siitä sitten seurasi..

Ei niin jotain pahaa,ettei jotain hyvääkin.Seuraavaksi alkaa kovasti tähänkin päivään vaikuttava vaihe.Kaiken käsittely.

Tämä jakso oli hyvä käydä läpi.Huomasin,että edelleen tunnen syyllisyyttä silloisen parisuhteen aloittamisesta ja päättämisestä.Järki onneksi kertoo nyt myös sen,ettei se olisi mitenkään voinut olla oikein jäädäkään.En selvästikään ollut oma itseni,en edes tuntenut itseäni.Olin nuori.Erittäin ikävää,että tavallaan käytin tuota perhettä hyväkseni omaan selviytymiseeni.Luulin silti oikeasti tietäväni mitä tunnen ja tarvitsen.Väitin vastaan joka ainoaa sosiaalihuollon kommenttia.Kukaan muu ei voinut tietää mitä tunnen!Se asenne vakuutti minua entisestään.Sitä en vaihtaisi siihen,etten pääse kotoani pois,ansaitulle tauolle!Äidin taistelu aiheesta oli ymmärrettävästi vähäistä. Hän tiesi kodin olosuhteet, jotka voisin tuoda esiin.

Lapset siitä eniten kärsivät.Vastuu ei siltikään ollut minulla,vaan heidän lähimmällä aikuisellaan,heidän isällään.Tämä oli elämänvaihe,joka oli pakko käydä läpi.Omat vaihtoehtoni olivat siinä.

Edellä kertomani vaihe,saa minut nauttimaan täysillä tästä päivästä,omasta perheestä.Parempaa en voisi ikinä toivoa.Siitä on nyt 16 vuotta aikaa ja on hieno huomata,mitä aika,ympäristö,ihmiset ja itse voi tehdä oman selviytymisensä eteen 🙂

Aivan liian varhain aikuiseksi

”Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu” – Norman Vincent

Taustalla menee Leijona kuningas-elokuva.Saa nähdä mitä tästä kirjoituksesta tulee,musiikki tuosta elokuvasta on ehkä liian koskettavaa…

POISSAOLOT,POISSAOLIJA JA POISSAOLEVA

Olen siirtynyt yläasteelle.Viikon kohokohta oli perjantai.Isälleni alkoi viikonloppuisin kertyä serkkujeni kautta nuorisoa.Sieltä sai lähes ilmaista alkoholia ja lisäksi isä haki sitä meille kaupasta.Minun ei tarvinut maksaa siitäkään.Poliisitkin siellä joskus vierailivat,naapureiden ilmoittaman metelin takia.Isä oli sitä mieltä,että parempi nuorison lämpimissä sisätiloissa kuin värjötellä kylmillä kaupungin kaduilla.

Koulussa luokanvalvoja kyseli poissaoloallekirjoitusten perään.Selitin aina jotain.En uskaltanut kertoa niistä äidilleni.Tietysti sitten kuittaukset oli haettava,eikä äidin reaktio edes ollut kovin kummoinen.Kahdeksas luokka oli poissaolojen suhteen viimeinen niitti.400 tuntia poissaoloja johti luokalle jäämiseen.Minusta se oli epäoikeudenmukaista.Todistuksessa oli yksi nelonen ja toinen hylätty valinnaisaineesta aerobic.Minulle ei tarjottu kesän aikana mahdollisuutta tenttiä toista nelosista,että olisin voinut jatkaa yhdeksännelle.Tätä opinto-ohjaaja syksyllä pahoitteli kovasti.

LÖYSIN IHMISEN TUEKSI

Olin kulkenut luokanvalvojan ehdotuksesta koulupsykologilla seiskaluokan lopusta.Aluksi en tietenkään uskonut,että siitä mitään hyötyä olisi.Huomasin kuitenkin pian,että minulla on siinä edes joku.Hän kuunteli ja ymmärsi.Hän sai minut ymmärtämään ensimmäisen kerran,etten ole vastuussa äidistäni enkä isästäni.Hän sai minut näkemään selkeästi sen,ettei tilanne ollut oikein.Siihen asti olin lopulta elänyt siinä kuvitelmassa,että näinhän sen varmaan kuuluu mennä ja olen vain surkea, kun en tahdo jaksaa.Hyväksikäytöstä en silti koulupsykologille kertonut.Jotenkin ajattelin noissa muissa asioissa olevan jo ihan tarpeeksi.Pelkäsin,ettei hän enää uskoisi minua,jos lisäisin vielä sen kertomukseeni.Tietenkään en puhunut mitään myöskään viikonloppuryypiskelyistä.Se oli oma pieni paheeni vain.

ERILAINEN NUORI

Olin hienosti etääntynyt kavereistani tässä vaiheessa.Koulussa katsoin luokkakavereitani ja ajattelin etteivät he ymmärrä mistään mitään.Tunsin jopa ylpeyttä omista kokemuksistani,mutten kehdannut näyttää sitäkään.Toisaalta,olisin ollut erittäin onnellinen,jos joku olisi lähestynyt minua.Poikkesin porukasta aina enemmän.Poltin ja minulla oli poikakaveri ja olin poissa.Muut näyttivät elävän normaalin terveen nuoren elämää.Toiset kaltaiseni olivat yhtä etäisiä kuin minäkin.Sosiaalista uskallusta ei ollut.

Sitten jäin luokalle.Ihan valtava isku vasten kasvoja.Maailma murskaantui.Tämä ei perkele etene!Suossa tarvon liian isot kumisaappaat jalassa ja sitten huomaan että kuljenkin taaksepäin!!Olin valtavan vihainen ja katsoin todistustani,jossa oli kuitenkin myös ysi,kaseja ja seiskoja.En pystynyt ymmärtämään.Silti kuitenkin olin tehnyt koulun yhden poissaoloennätyksen,pakko kai se sitten oli ymmärtää.Kotona tähän ei puututtu.Sehän oli vain minun elämääni,voivoi.Samaan aikaan samassa koulussa luokalle jäi myös serkkuni.Porukalla sitten perjantaiyön savussa vedettiin tajut kankaalle,vaikka luokanvalvojani oli sanonut minulle koulusta lähtiessäni, että ”Älä tee mitään typerää”. Hänen silmissään oli huoli ja se paikkasi jotain, jossain syvällä.Koulupsykologi tarjosi minulle ravintola-aterian,antoi kortin jonka kuoresta vasta kotona löysin setelin ja vannotti soittamaan kesän aikana,jos en voi kotona olla.Hän olisi tarjonnut minulle paikan.Syvästi kiitollinen olen edelleen ajatuksesta!

Samaan aikaan suhteeni poikakaveriin päättyi luottamuksen menetyksestä häntä kohtaan.Sitten tuli rippileiri.Siellä keskusteluni omalla vuorollani papin kanssa,kesti lähes neljä tuntia.Avauduin paljon.Sain vinkiksi kirjoittaa isälleni kirje,liittyen alkoholin käyttöön.Isä lukikin sen myöhemmin,heitti pois ja suutahti.Yleensä hän ei heittänyt mitään,etenkään itsetehtyä pois.Ei siitä mitään hyötyä ollut,hyvä yritys,mutta nosti isän suojamuurit vieläkin korkeammalle.Muistan lämmöllä tuota pappia,normi juttelutuokio ei ollut puolta tuntia pidempi.Hän ei hätyyttänyt pois.Olin jälleen onnellinen siitä,että avauduin.Toisaalta vähän ahdistuin,kun olin jo kahdelle ihmiselle kertonut kotiasioista,vaikka en olisi saanut.Päätin kertoa äidille ensimmäiseksi tapahtuneesta hyväksikäytöstä.

YRITYS LUOTTAA

Eräänä aamupäivänä kerroin, sillä hetkellä selvälle äidilleni, tapahtuneesta isän kanssa.Vastaanotto oli mielestäni hyvä.Hän kuunteli,kyseli ja näytti vihaiselta isälle.Siinähän oli sitten hyvä syy korkata pullo ja illan suussa hän marssi päättäväisenä isän luokse.Minä jäin kotiin,odottamaan ja toivomaan ettei hän tekisi isälle mitään.Ettei tilanne menisi enempää pahemmaksi.Olin kuin tulisilla hiilillä aamuyöhön asti ja odotin äidin paluuta.Sitten hän saapui.Hyvästi humalassa.Vaikutti jopa,että ilta olisi ollut oikein hyvä.He olivat jutelleet asiasta isän kanssa ja isän puheiden mukaan minä olin tehnyt aloitteen hyväksikäyttöön.Äiti oli myös vakuuttunut tästä.Tätä en ollut voinut odottaa.Tähän en ollut valmistautua.Pimeys.Epäusko.Epätoivo.Tyhjyys.Murskaus.

Niinpä se elämä jatkui.Äidin kanssa aiheesta en enää puhunut.Isä halusi tietää miksi olin kertonut siitä,kun aikaakin oli jo mennyt.Hän melkein,MELKEIN,sai minutkin vakuuttuneeksi siitä,että olin itse tehnyt aloitteen niihin tilanteisiin.Siinä hän istui rauhassa ja kirkkain silmin niin väitti.Ei kai kukaan voi niin tehdä?Varsinkin kun minä itse istun siinä kuulijana.Enkö minä itse tiedä,mitä teen?Ei,sitä en suostunut uskomaan.Valtavan sisäisen taistelun tuoksinnassa,pidin pääni ja olin eri mieltä hänen väitteestään.Emme päässeet asiasta yksimielisyyteen.Sen annettiin siis olla.Päivät jatkuivat kuten siihenkin asti.Yritin edelleen kovasti saada isä tajuamaan kuinka paljon käyttää alkoholia,turhaan.Hän oli heikko,tunteellinen ja jotenkin…reppanakin?

MUUTOSTEN KESÄ

Eräänä kesäpäivänä,eräälle isän ryyppykaveripariskunnalle tuli vieraita.Lähdimme vaihtelun vuoksi kyläilemään pulloinemme.Muistan rippileirin vaikutuksen vielä tuossa kohden.En olisi halunnut juoda.Olisi silti ollut ihan sama,minne olisin mennyt.Kaikki joivat.Tapasimme perheen,jossa oli kaksi äitinsä menettänyttä lasta ja heidän isänsä.Vanhempi lapsista oli minua 5 vuotta nuorempi.Olin itse tuolloin 15 vuotias.He olivat tulleet 80 km päästä.Ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi.Ja siinä istuin edelleen lasten isän kanssa ryyppäämässä.Oli suunnitelma.Minulle loistava pakokeino.Tuo mies oli pyytänyt minua lapsenvahdiksi kotiinsa,kun hänellä olisi juuri työt alkamassa.Kesällä lapset eivät koulussakaan ole.Hän maksaisi siitä ja ruoka tulisi kaupan päälle.Aivan loistavaa.Viimeinkin pääsisin jonnekin muualle!

Lähdimme isolla porukalla matkaan.Muut palaisivat takaisin yhden päivän jälkeen.Minä jäisin,joksikin aikaa.Siihen asti kunnes koulut taas alkavat.Joutuisin aloittamaan kasini uudestaan.Saavuimme heidän kotiinsa ja näky oli järkytys.Lähes kaikki oli lattialla.Vaatteet,tavarat,roskat ja pienen koiran jätökset.Äiti oli totuttanut minut hyvin, erittäin hyvään ja tarkkaan järjestykseen sekä siivoon.Vakavan rangaistuksen uhalla.Sillä sitä paitsi peitettiin se,ettei kaikki ollut hyvin.Siinä sitten ryypättiin tuliaisiksi ja muistan olleeni enemmän sekaisin kuin koskaan.Ex-poikaystävänikin sattui silloin soittamaan ja huolestui kovasti.Sain kyllä seuraavana päivänä selitettyä huolen pois.

ORPO PIRU

Sinne jäin.Muut lähtivät.En ollut koskaan ollut kotoa pois niin kaukana,yksin,vieraiden ihmisten kanssa.Arkipäivä alkoi ja samoin se mistä minulle maksettaisiin.Siivosin.Siivosin kuin hullu.Ja olin helvetin tyytyväinen lopputulokseen.Sitten koitti viikonloppu.Oli hämmentävää ja pelottavaa ryypätä kahden,äitini ikäisen miehen kanssa.Paikkakunnalla josta en tuntenut ketään enkä mitään.Parin kuukauden päästä olimme kihloissa,siitä huolimatta että olin hiljainen ja lukossa.Alkoholin käyttö jäi kuitenkin kokonaan pois,toistaiseksi.

JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA

Aika päättää kertomus tällä erää tähän.Mikäli tämän postauksen kuva ihmetyttää,se kertoo vain siitä fiiliksestä mikä tässä kohden elämää oli vahvasti 🙂 Leijonakuningas katosi kirjoittaessa taustalta tyystin,en siis saanut liian vahvoja tunneryöppyjä.Tässä kohden en voi kuin hymistellä,elämän miinusmerkkisiä lottovoittoja,mustaa huumoria 🙂 Hienointa tuossa ajassa on se,että kerroin ensimmäistä kertaa ulkopuoliselle aikuiselle,siitä mitä kotona tapahtuu.Sain tunteitani uudella tavalla käsittelyyn.Jännä miten se yksinäinen ajatus voi muuttaa ulos tullessaan muotoa,niin että sen itsekin tajuaa.Tärkein tajuaminen oli se,että elämän ei kuulu mennä noin.Minun vastuualueeni rajattiin.Väsymystäni ymmärrettiin ja se oli siis oikesti olemassa oleva tunne.Sain myös vahvistuksen sille ajatukselle,että minua stressaa.Hassua miten tärkeä ajatus se on minulle ollut lapsena jo.Edelleen uskon siihen,että kaikella on merkitys.Se vain pitää löytää.Ei nyt eikä heti.Kaikki aikanaan.Aika on suhteellinen käsite.

Ulkona paistaa ihana syysaurinko.Puoliso palaa pian töistä.Tänään istutetaan eilen lapsukaisen kanssa ostetut kanervat,ehkä huomenna myös haudalle.

Elämäni pahinta aikaa

Nyt olen päässyt elämänkerrassani siihen vaiheeseen,kun kaikki alkaa romahdella.Masennuksen alku oli mitä luultavimmin seuraavissa kokemuksissa.

Niin kuin aikaisemmin kerroin,olin onnellinen vanhempieni erosta. Jäimme äidin kanssa kahden ja hetken,pienen hetken kaikki oli rauhallista.Ellei siihen sitten lasketa rahahuolia,mutta se tuntui erilaiselta ja pieneltä. Rauhaa ei silti kestänyt kauaa.Uusi mies tuli kuvioihin ja hyvin pian muutettuamme kaksioon,tämä mies liittyi seuraan.Hän vaikutti mukavalta.Opetti äidillekin sen,ettei vieraita ihmisiä saa arvostella edes ikkunan toiselta puolelta.Alkoholi kuului edelleen kuvaan,mutta aluksi sitä ei ollut niin paljon.

ISÄÄN TUTUSTUMINEN

Minä aloin käydä isäni luona,ensin harvemmin.Tutustuin häneen ensi kertaa tuolloin 11 vuotiaana.Isä asui äitinsä luona,joka taas hädin tuskin sieti minua.Äitini takia.Olin kuulema samanlainen kuin hän.Onneksi ”mummu” ei ollut useasti kotona,sain viettää aikaa isäni kanssa rauhassa.Huomasin,että meillä oli paljon yhteistä juteltavaa ja pidin hänestä kovasti.Hänkin käytti silti alkoholia päivittäin.Sitä voisi kutsua tissutteluksi,hän ei koskaan käynyt enää baareissa,eikä myöskään umpitunnellissa ollut,paitsi ihan yöllä.Hän pääsi lyhyissä pätkissä töihin sukulaisensa yritykseen ja sinne pääsin minäkin tienaamaan uudet vaatteeni.Voi sitä riemua ja ylpeyden tunnetta,kun ensi kerran menin kouluun ihan sen ajan vaatteissa!Ne eivät vielä edes haisseet tupakalle.Olin tietysti hyvin kiitollinen myös isälleni tuosta tilaisuudesta.

VÄKIVALTAINEN PARISUHDE

Kotona alkoi uusi lempi haihtua ja arki toi mukanaan todella rajut riidat.Tämä uusi mies oli erilainen kuin isäni.Hänen nyrkkinsä heilahti hyvin helposti.Pelkäsin öisin jo todella paljon mitä tulisi tapahtumaan.Äiti ei ymmärtänyt olla provosoimatta miestään ja suorastaan kerjäsi väkivaltaa.Yöllä saatoin herätä siihen,että äiti tuli huoneeseeni sängyn laitaan istumaan ja huusi kuin transsissa solvauksia tuolle miehelle.Luuli varmaankin,että minun läsnäoloni jotenkin pidätteli miestä.Ehkä niin,mutta silti hän saapui riivatun äitini luo ja löi.Minä yritin saada äitini aina hiljaiseksi,ennen kuin näin kävisi.Hän oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan!Äiti vain tuijotti huoneeni ovea aukeavaksi ja huusi kuin olisi ollut pahojen henkien vallassa,hullun kiilto silmissä.

Minua ei koskaan lyöty.Useasti riidat päättyivät siihen,että äiti komensi soittamaan poliisit.Se piti tehdä juoksujalkaa läheisestä puhelinkopista,koska mies katkaisi johdon lankapuhelimestamme.Laskin jossain vaiheessa käyväni kerran viikossa soittamassa poliisit tälle miehelle,enkä yhtään ihmettele kun kerran jättivät saapumatta.Useimmiten syyllinen oli jo ehtinyt poistua baariin tai lymysi jossain kerrostalovarastossa.

Eräänä aamuna heräsin.Pahaa aavistamatta menin olohuoneeseen,missä äitini nukkui miehen kanssa.Äiti oli selin minuun ja käänsin häntä itseeni päin herättääkseni.Järkytys oli valtava.Äidin kasvot olivat täynnä verisiä naarmuja,molemmat silmät mustana ja turvonneet nenävartta myöten.Puhelinjohto oli jälleen poikki,hajonneita pulloja ja esineitä joka puolella.Kangaspäällysteiset sohvatkin oli viillelty.Miten voi olla mahdollista,etten minä ollut herännyt!!Mies poistui paikalta hiljaisena.Äiti nukahti.Minä valahdin keittiön lattialle seinää myöten ja tunsin valtavaa epätoivoa.Olin siihen asti koulussa oppinut kristinuskoa,mutta tuona hetkenä..kielsin kaiken sen olemassa olon,lopullisesti.

Tämän jälkeen suhtauduin heidän riitelyynsä vieläkin raskaammin.Erään kerran,kun en saanut äitiä hiljenemään raivostaan miehelle ja miestä olin yrittänyt purra jo käsivarteen ettei löisi äitiä,minulla ei ollut muita vaihtoehtoja.Marssin päättäväisenä keittiöön,tempaisin kaksi pientä veitseä puukkotelineestä ja marssin takaisin kumpikin käsi iskuasennossa.En todella tiedä ketä lopulta olisin lyönyt,enkä tiedä sitäkään, kuka se oli joka puukot haki.Heidän riitansa päättyi siihen sillä erää.Koskaan en silti samoin enää toiminut,järkytyin siitä valtavasti.Jatkoin siis puhelinkopilla juoksemista ja lopulta aloin jäädä tilanteista kokonaan pois.

ENSIMMÄINEN AVAUTUMISENI

Kuten kerroin,välit isään lähenivät nopeasti ja kerroin hänelle mitä kotona tapahtuu.Hän kertoi minulle myös omat versionsa äidin kanssa eletystä elämästä.Aloin nähdä äitini ensi kertaa uudessa valossa.Hän ei ollutkaan niin täydellinen ja toisaalta,olinhan nähnyt sen tosiaan selvästi omin silmin.Ne olivat hyvin tärkeitä keskusteluja isän kanssa ja sain siitä tukea.Isän kanssa minun ei tarvinnut varoa sanomisiani,olemistani tai tekemisiäni yleensäkään.Sekin oli vapauttavaa.Suunnittelin jo muuttavani hänen luokseen,koska ”mummukin” muutti pois.Siihen suunnitelmaan tulikin yllättäen mutkia matkaan.

SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Niin se vain meni,että isälläkin oli omassa elämässään ongelmia.Hän ei koskaan tehnyt mitään fyysisen väkivallan kautta,eikä hän koskenut minuun.Hän manipuloi minut koskemaan häneen,useita kertoja.Hän kertoi,miten kova huoli ja stressi hänellä on raha-asioistaan ja minustakin tietenkin.Hän kertoi,että se on normaalia.Sitä tapahtuu joka perheessä.Eikä siinä ole mitään pahaa.Hän vinkui,mankui ja vonkui.Minä olin tyhjän päällä.Olin jo pitkään koittanut puhua isälle alkoholin käytön lopettamisesta.Menin esteeksi jääkaapin oven eteen,vein hänen lasinsa pois ja mitä ikinä sen ikäinen voi keksiä.Olin jo kasvanut kantamaan vastuuta äidistä ja olin kasvanut siihenkin,että kipu on vain kipua,ei sitä kauaa kestä.Henkinen kipukynnys oli korkea.Minulla ei ollut muuta paikkaa mihin paeta kotia.Pelkäsin,että välini isän kanssa särkyvät,jos en tee kuten hän pyytää. Ja eihän hän pakota?Väkisin?En pystynyt ymmärtämään mistään mitään.En nähnyt mitään.En tuntenut yhtään mitään.Ja samalla tunsin niin paljon etten kyennyt edes ymmärtämään sitä.Aivoni varmaan oksensivat.

Kotona en asiasta puhunut.Mietin joka ilta isälle mennessäni,miten saan sen loppumaan.Ja takaisin kotia palatessani pelkäsin mitä siellä olisi vastassa.Koulu jatkui samaa rataa kuin ennenkin.Kohta joutuisin yläasteelle.

Sain kuin sainkin tilanteet isän kanssa loppumaan viimein.Olin saanut järkeni takaisin ja huusin hänelle ettei se ole normaalia,eikä se tunnu oikelta,enkä tee mitään sellaista enää!Keskustelu oli pitkä ja vaikea.Hän piinasi ja tivasi ja suostutteli.Pelkäsin,että välit menevät,mutta taakka oli kasvanut jo liian isoksi kantaa.Minulla ei ollut vaihtoehtoja.Minä olin oikeassa.

MASENNUKSEN ALKU

Välit isään säilyivät muuten ennallaan,kunnioitus häntä kohtaan tosin oli kärsinyt aimo kolauksen.Nyt silti pystyin keksittymään siihen mitä kotona tapahtui ja miten sen tilanteen kanssa toimisin.Pian en enää voinut palata joka ilta kotiin.Se oli fyysisestikin mahdotonta.Oli kuin kotireitille olisi kasvanut läpäisemätön seinä,voimat loppuivat.Sen kävin useasti jopa kokeilemassa,mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin itku kurkussa.Silti ilmoittamatta isälle yöksi jäädessäni,olin korviani myöten huolissaan äidistä.Löytäisinkö hänet aamulla raatona lattialta oman kätensä jäljiltä vai sen toisen.Vai olisiko hän vihainen,kun en tullut kotiin.Joka tapauksessa,kouluun en voinut mennä.Olin maailman surkein ihminen,kun en ollut paikalla pelastamassa äitiäni.

Sitten alkoi yläaste.Olin 13 vuotias.Uusi paikka,uudet opettajat.Samat luokkakaverit ja lisäksi 350 muuta oppilasta. Poissaolot alkoivat lisääntyä,tosin poikakaverillakin oli siihen jo oma osansa.Hän oli hyvästä perheestä eikä itse ollut turhaan poissa koulusta.Minun vain piti saada rauhaa.Äiti veti miehensä pahoinpitelyistä oikeuteen.Sairastin juuri angiinaa ja äiti haki asianajajansa kanssa minut kuumeisena todistajan penkkiin.Mies sai vajaan vuoden vankeutta ja me korvauksia..tai siis äidillehän ne kaikki rahat menivät.Siitä huolimatta heidän suhteensa jatkui.Vankeusrangaistus oli edessä vasta pitkän ajan päästä.

PALUU TÄHÄN PÄIVÄÄN 

Tuo otsikko tekisi mieli ihan alleviivata.Onneksi ei mene enää mahdottoman kauan,niin pääsen ihan kirjoittamaan niistä selviytymiskeinoista,joilla olen läpi mennyt.Onneksi tiedän nyt,ettei minulla ollut tuolloin mitään syytä itseäni syyllistää,mistään.Vaikka tänä päivänä elänkin hyvää elämää,jotkin jäljet ovat jääneet syvälle. Aluksi olin paniikissa siitäkin ajatuksesta.En halunnut itseeni jäävän mitään merkkiäkään kaikesta tuosta!!Kaikki pois,puts puts.Eihän se silti niin mene.Ei voi pyyhkiä,mutta voi suhtautua toisin.On hyväksyttävä ne omat jäljet.Hyväksyn itseni,en olisi minä ilman niitä arpia.En löytäisi arjesta niin helposti niitä hyviä asioita.Saan oppia ja kehittää itseäni.

Juuri nyt,huokaisen syvään,hörppään kupin kahvia ja rentoutan jäykistyneet raajani.Hengitän oikein,syvään.Niin ettei se jää pintahengittelyksi.Aika elää taas tätä päivää,joka on ihan tavallisen normaali. Poika tulee kohta kotiin ja pääsen uppoamaan siihen innostuneisuuden ja kaiken uuden oppimisen maailmaan 😊

Jatkoa varhaislapsuuteen..

Vaan kylläpä oli hyvä palata hetkeksi kunnolla käymään menneitä asioita läpi! Ensinnäkin siksi, että aina ymmärtää jotain paremmin ja toiseksi, siksi että huomaa kuinka kauas on jäänyt fyysinen vapina ja totaaliaivokaaos liittyen menneisyyteen. Stressireaktio? En voi olla kuin tyytyväinen. Tiedän silti, että jatkossa on tulossa tapahtumia, jotka voivat nuo em. oireet helpostikin nostaa vielä pintaan. Se jää nähtäväksi.

Näyttää siltä, että tätä päivää on ihan hyvin jäljellä. Lapsukainen nukkuu, puoliso nukkuu ja koirakin nukkuu…taidan vähän vielä jatkaa ikävuodesta 4 eteenpäin.

Se on se ikä, kun muistan vieraiden lasten yllykkeestä hypänneeni leikkikentän sadekatoksen katolta alas. Ei käynyt ihmeellisemmin, säikähdin silti sen verran että luikin kotiin. Silloin en osannut sitä paikkaa vielä pelätä. Vanhin veljistäni muutti meille asumaan. Ei siitä leikkikaveriksi ollut, liian paljon vanhempi ja harvoin oli edes kotona. Liekö ollut syynä siihen, että kotitilanne riitojen suhteen rauhoittui hetkeksi. Sitten muutimme taas, toiseen kerrostalolähiöön. Sinne muutti toinenkin velipoikani. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänestä oli jo seuraakin. Hän tosin oli aika vilkas ja hyvin usein yhteiselomme päättyi sotaan. Isä kävi edelleen töissä, äiti ei. Aloin kulkea ilmaisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä olin hieman vapautuneempi jo ja sain pari kaveriakin. Vanhempien välit eivät silti kauaa kulissia kestäneet. Isän mennessä töihin, äiti nappasi minut ja toisen veljistäni mukaan. Hän oli humalassa tietenkin ja tie vei taksilla, meille tuntemattoman miehen kaksioon. Siellä oltiin pitkän aikaa veljeni kanssa makuuhuoneessa lukkojen takana, kun äiti hoiti välejään tämän miehen kanssa. Sama mies vei meidät käymään myös sadan kilsan päässä olevassa isossa kaupungissa. Sieltä hän osti minulle matkamuiston, jonka alkuperää en missään tapauksessa saanut kotona isälle kertoa. Isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaanhan tämä kaikki meni näin. No, ei ollut toviin helppoa kotona, kun tuolta reissulta palasimme. Siltikään se reissu ei jäänyt edes viimeiseksi…mies vain vaihtui.

Tähän ikään mahtuu jo myös mukavia muistoja. Kuten ensilumi parkkipaikalla. Lähdin 5 vuotiaana ensimmäistä kertaa ihan itse käymään kioskilla. Valkeaa oli silmän kantamattomiin! Lisäksi tällä pihalla oli jo kavereitakin. Sitten tuli taas muutto, toisin sanoen häätö.

Täytin kuusi uudessa kodissa, jossa asuimmekin ennätykselliset 4 vuotta! Elämäni parhaimmat ja samalla pahimmat siihen mennessä. Äiti oli vanhemmistani se aggressiivisempi eikä isällä ollut mitään sanan valtaa meidän kasvatukseen. Pojat olivat vilkkaita ja aiheuttivat monta hyvää syytä vetää pää täyteen, äidin mielestä. Sitten kun pää alkoi tarpeeksi lainehtia, alkoi pahoinpitely. Katsoin monta kertaa avuttomana vierestä kun toinen velipojistani, se nuorempi potkittiin nurkkaan. Hän suojasi kasvojaan ja kylkiään käsillään, kun äiti opetti 10-vuotiaalle pojalleen tapoja. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, kun hysteerinen itkuni ei auttanut mitään ja kun en kestänyt katsoa, minun oli pakko juosta omaan huoneeseeni rauhoittumaan. Vanhempi pojista sai myös osansa, mutta kasvoi eikä antanut äidille siihen enää mahdollisuutta. Viikonloppuisin meillä kokoontui vanhemman veljeni kaverit, yläasteikäisiä nuoria, jotka äiti mielellään kutsui veljeni huoneesta keittiön pöytään seurakseen. Äiti vei käytännössä veljeni kaverit. Narsistista kun yrität selittää, minkälainen hän todellisuudessa on, kuka sitä uskoo? Eivät myöskään veljeni kaverit. Eteenkään se yksi isokokoinen poika joka joutui äitini viettelemäksi meidän vessassa…

Äiti muuttui teatraalisemmaksi sitä mukaa kun kasvoin. Olin hänelle baarireissujen jälkeinen sylkykuppi taikka patoutumienpurkunukke. Koskaan ei voinut olla varma, mitä yöllä tapahtuu kun äiti tulee kotiin. Hän oli hysteerisen tarkka siivouksesta. Mikäli oli niin onnettomasti käynyt, että yksin iltapalaa syödessäni olin vahingossa jättänyt yh-den-kään leivän murun pöydälle, heräsin nahkaremmin räiskeeseen ahterilla. Toisaalta hän saattoi tulla hysteerisenä kotiin ja itkeä aamuyöstä baarissa tullutta riitaa isän kanssa ja toisinaan se hysteerisyys johti esitykseen sairaskohtauksesta. Sehän meni siis niin, että haukotaan happea kuin kala kuivalla maalla, kaadutaan rojahtaen lattialle (kuitenkin niin ettei mihinkään vakavasti satu), valitetaan epäselvää mongerrusta isoon ääneen jne. Mutta sitten kun paniikissa huudan ”Äiti, äiti herää!!Älä kuole! Äiti soitan ambulanssin!!” Silloin tuli hyvin selvä vastaus ”Et soita!” Ja jo alkoi olo helpottua. Joskus tähän esitykseen kuului myös ranteiden viiltely. Minä kun en silloin tiennyt vielä pintanaarmun ja syvän haavan eroa. Tätä rataa tasaisesti alkoi kotona kulua minun ikävuoteni 6-> .

Ulkona oli pakopaikka, toisinaan. Ensimmäiset eskapismin alkeet olin löytänyt jo kirjoista ja musiikistakin. Pihallakin oli silti lapsia, joita sain tosissaan pelätä, kantelivat linkkareitakin mukana. Äidin krapula-aamuina, sen lisäksi että olin siivonnut hajonneet kaljapullot ja tuhkakupit, sain käydä kaupassa, ja maksuvälineenä tässä tapauksessa kävi hienosti pari pussia tyhjiä pulloja sekä kaikki pienimmät pennit. Silloinkin pääsin silti kotoa pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä mukavampia leikkejä meillä ulkona oli. En muistanut mitään kotielämästä. Paitsi sitten kun tajusin olevani kymmenen minuuttia kotiintuloajasta myöhässä…”Mutta eihän äiti oikeasti halua satuttaa, on vain pakko silloin kun ei oppi mene muuten perille. Äidillekin se sattuu yhtälailla, kun joutuu remmiä käyttämään...”Joopajooh.

Kouluni kaksi ensimmäistä vuotta sujui hyvin. Oli kavereita ja olin sosiaalinen. Sitten kouluni vaihtui. Siellä tilanne oli toinen. Kaikki 30 oppilasta vaikuttivat olevan kokonaan eri maailmasta. Kenenkään vaatteet eivät haisseet tupakalle ja siitä alkoi syrjintä. En kuulunut joukkoon. Tilannetta ei helpottanut se, että olin keskimäärin joka toinen päivä poissa, päänsäryn tai vatsakivun takia. Opettaja otti kerran ihan asiakseen puhutella tästä. Totesi, että olen fiksu, koska todella harva pysyisi opinnoissa perässä niin hurjalla poissaolomäärällä. Keskiarvoni oli kuitenkin aina vähintään hyvä. Vaikka käsiini ilmestyi ”vahingossa” toisen asteen palovammoja, sekään ei riittänyt kummempaan yhteydenottoon kotipuoleeni. Ihan itse niitä kuumaa patteria vasten tein. Päätäni myös särki oikeasti jokaisen koulupäivän jälkeen, se ei johtanut kotona edes särkylääkkeeseen. Sekään ei koululla kummastusta kummemmin aiheuttanut, ettei koko (3. – 6. lk ) 4 vuoden aikana, kumpaakaan vanhemmistani näkynyt vanhempainilloissa taikka konserteissa. Ihan vaan, koska äidin mielestä opettajani oli ”kotka” tai ”harppu” tai jotain muuta yhtä mairittelevaa.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Usein sanotaan, että avioero lapset syyllistävät itseään vanhempien erosta. Niin kävi meilläkin, ainoastaan positiivisessa mielessä. Äiti oli kertonut niin paljon isän töppäilyistä ja kaikkihan oli hänen syytään. Halusin, että elämämme rauhoittuisi ja koska olin ilmeisesti jo äidin terapeutti, käskin häntä eroamaan. Äiti oli tuohon mennessä jo vuosia aiemmin kertonut myös omasta lapsuudestaan, itkien, koska hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Yksityiskohtaisesti. Hän oli itkenyt minulle yhtä lukuisaan otteeseen aiempaa avioliittoansa ja sen hirveyksiä ja kuinka hän oli menettänyt poikansa. Niin, minut kasvatettiin pitämään huolta tästä täydellisestä ihmisestä, joka ei koskaan itse sanonut sanaa anteeksi. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen heidän erostaan.

Tässä vaiheessa veljistäni nuorempi joutui perhekotiin ja vanhempi muutti pois kotoa. Oltiin siis virallisesti kahden. Isosta asunnosta oli muutettava pienempään. Kuvioihin tuli uusi mies. Olin silloin 11 vuotias.

Tähän päätän elämänkerran tällä erää. Olo on erittäin voitonriemuinen. Nyt muistan, minkälainen olin silloin ja miksi. Muistan myös kuinka pohjalla myöhemmin lopulta olin. Juuri nyt, löydän sitä samaa itseäni jälleen, kuin muistan joskus lapsena olleeni. Avoimuus, sosiaalisuus ja aktiivisuus. On vaatinut paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta nehän ovat osa elämää. Eikä elämässä lopulta ole kauheasti pelättävää. Olen huomannut, että ihmiset ovat ymmärtäväisempiä ja sopeutuvaisempia, kuin joskus kuvittelin. Hieman sääliksi käy heitä parkoja, jotka osuivat matkan varrelle silloin kun aloitin uudelleen rakentamisen. Rykäisin aikalailla kaiken pahan suustani ulos, siksi että minulla oli tarve selittää miksi olen niin kuin olen ja miksi en paljon puhu ja miksi nyt vaan olen sellainen ja kaikki oli vaan niin uutta minulle. Sen jälkeen vaikenin taas kuin muuri 😀 Kaikki hekin olivat ihania ihmisiä, kukaan ei koskaan kääntynyt pois, vaikka olivatkin elämässäni ohikulkumatkalla.

Iltasaduksi itselleni ajattelen jälleen juuri tätä hetkeä, ääniä. Rauhallisuus ja turvallisuus ympärillä.Koira, joka kuorsaa lattialla sekä ikkunasta näkyvä syysillan pimeys. Siihen kaikkeen voi keskittyä ihan rauhassa, ilman minkäänlaista pelkoa tulevasta tai menneestä. Tämä tässä on minun elämäni.

Olisi mahtavaa, jos jakaisitte omia kokemuksianne! 🙂

Varhaislapsuuden kokemukset

Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello