Erittäin viivästynyttä jälkiviisautta ja jokunen jos :)


Minulla on aina ollut tapana käydä hitaalla. Välillä se on hyvin turhauttavaa. Olisi hienoa, jos osaisi aina juuri samalla hetkellä, juuri siinä tilanteessa joka on meneillään, ymmärtää miksi tekee tiettyjä valintoja. Minkäpä sille tekee, kun ei ole kauhalla annettu, niin ei voi kuin lusikalla vaatia…teelusikalla. Vai miten se meni?

Jälleen ”suurten” oivallusten aika. Eikä tähän mennyt kuin..hmm… 16 vuotta. Surkeaa. Enkä totta puhuen vieläkään täysin tiedä, mitä tuolla havahtumisella, kirkkaalla muistikuvalla tekisin. Osa minusta haluaisi surkutella idioottimaisuuttani. Olen siis sättinyt itseni maan rakoon, sinne missä kastemadot ja kaikki muut suloiset lierot asustaa. Siinä on ollut puolensa…oman typeryyden tajuamisessa. Ei kai kukaan jaksa kovin kauan, toivottavasti, itseään idioottina pitää. On siis pakko yrittää ymmärtää omia valintojaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Niinpä täytyy mennä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Onneksi olen säilyttänyt todella ravinteikasta aineistoa lapsuuden ajoilta 😛 Sellaista omaa tuotosta, jossa maailmaa rakastavana selitän kuinka ainakin neljä lähiön pojista on aaaaivan ihania ja mahtavia sekä kuinka tylsää on, kun ei ole yh-tään mi-tään tekemistä eikä varmaan ikinä koskaan olekaan. Siitä syystä olen maannut lattialla ja piirustanut päiväkirjaan ykkösihastuksen nimen miljoonaan eri tapaan..

Huomaan, että kirjoittaminen oli minulle tapa keskittää huomioni johonkin, mikä on kivaa tai edes perusneutraalia. Edes päiväkirjalle ei osannut kertoa, ettei kaikki ollut hyvin. Kun luuli, että kaikki oli hyvin. Koska siihen oli kasvatettu. Afrikan lapsiparoilla oli kaikki paljon pahemmin, esimerkit oli kerrottu. Hyvin ikäviä lapsikohtaloita oli käyty läpi yksityiskohtaisesti myös ihan omasta kotimaasta. Äitihän nämä tietysti kertoi. Eihän meillä mitään hätää ollut.

Ote eräältä sivulta. Sellaisena kuin olen sen sinne kirjoittanut 10 v: nä.


18.7.93 Ihan ite keksiny
Yksin

On paikka niin rauhaisa, kaislikon suojassa.Sorsa siellä vaeltaa, se yksin vaikeroi. Se on emostansa eksynyt, ei sitä löytää voi. Yksin se vain on, sorsa pieni onneton.”

Minä tiesin kuinka yksin tuo poikanen on ja surin sen puolesta. 🙂

Tekemisen puutteessa olin kirjoitellut paljon omasta mielestäni tärkeitä ajatelmia. En kuollaksenikaan muista, mistä olin ne löytänyt.

Kuten:

”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun. – Martti Luther”

”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. – Demokritos”

”Sillä joka rakastuu itseensä, ei ole kilpailijoita. – B. Franklin”

 

Ja rustaamani otsikon ”Tärkeät asiat” alla oli mm. seuraavat:

 

”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva. – Ilm. 21:4 ”

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – 4. käsky ”

 

Ja sitten taas omaa:

” Runo

Joskus on päivä sateinen, niin kuin mieli ihmisen. On harmaata ja synkkää, kaikkia väsyttää. Luonto on märkä.
Pian koittaa päivä uus, se on kirkas ja kuiva, ihmisen mielikin muuttuu. Tästä enää vain hymy puuttuu.”

Olipas se hengen tuotos indeed xD

Kaiken kaikkiaan, kaiken luettuani, on pakko ajatella, että lapsi kasvaa hyvin myötätuntoiseksi.

Tässä vielä palasia vuotta myöhemmin kirjoitetusta..

”24.8.94
Mulle on tullut murrosikä. Enkä haluais olla tällanen laiska ja änkyrä.Äiskällä ja mulla tuli erimielisyyksiä. En tosissaankaan haluais olla tällanen varsinkaan äiskälle. Mutta ei kai se sitä usko. Haluan olla sellanen ku ennen eli iloinen, avuliaampi ja innokkaampi. Ymmärrän sen hyvin, jos äiti on ärtyisä mulle tai muille, sillä mulla on kolme isoveljeä ja heillä kaikilla on ollu murrosikä ( xD ). Ja kaiken lisäksi ne on muutenki ärtyisiä. Voi kun joku auttais äitiä. Minäki oon tällanen…”

Voi hyvä päivä sentään… xDD

Niinpä myötätuntoinen lapsi kasvoi ja halusi ymmärtää aina alkoholistivanhempiaan ja heidän virheitään, etenkin kun he huomasivat tämän ominaisuuden lapsessaan ja hyödynsivät sitä. Lapsen terve myötätunto ja herkkyys vaihtui sokeaksi miellyttämiseksi. Vain se oli ainoa konsti saada tarvittava huomio. There was a price to pay afterwards..

Rankka vuosi

Tästä ajatukset loikkaavat sujuvasti eiliseen kirkkaaseen muistikuvaan, jonka olin tyystin unohtanut.

Olin kaksikymmentä vuotias, kun elämä oli lähdössä lujasti aivan kokonaan toisille urille. Tulevaisuudessa näkyi jotain sellaista, jota en olisi ikinä osannut omalle kohdalleni kuvitella. Ilmeisesti se kukka todellakin kasvaa paskasta.

Kävin vielä lukiota, syksyllä oli ensimmäinen kirjoituserä. Samaan aikaan syksyllä aloitin vuoden mittaiset ammattiopinnot. Syy tuohon niin sanottuun äkkiammattiin oli samana syksynä aloittamamme talonrakennusprojekti. En halunnut elää kenenkään mailla enkä siivellä ilmaiseksi. Tunsin tarpeelliseksi hankkia töitä mahdollisimman pian. Mikäli siinä ei vielä ollut tarpeeksi tekemistä sille syksyä, isä kuoli loppusyksystä marraskuussa. Tuosta olenkin jaaritellut jo aikaisemmin, joten ei siitä sen enempää. Pointtina se, kuinka täynnä ja yliväsynyt pääni alkoi olla. Isän kuoleman jälkeen joulukuussa, minun oli suoritettava vielä ajokorttiopinnot loppuun. Opinnot jatkuivat seuraavana vuonna. Sain kirjoitukset tehtyä, sain ammattikouluni käytyä, vieläpä erittäin hyvillä arvosanoilla, sain ajokorttini ensi yrittämällä, sain isäni haudattua ensi yrittämällä..xD, saimme talon muuttovalmiiksi. Puolikuolleina.

Tuo kaikki, ei jaksanut ajatella eräitä asioita loppuun. Kohtalo nakkasi ratkaisevan hetken aika ikävään väliin. Lopulta niiden olemassa olon kielsi täysin ja unohti.

Erilainen tuttavuus

Aloitin siis ammattiopinnot. Koulua oli kerran kuukaudessa viikon verran vieraalla paikkakunnalla. Siellä tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli ensimmäinen kaverini sitten ala-asteen. Olin vieraantunut ihmisistä eikä minulla ollut muita läheisiä, kuin silloinen poikaystäväni ja etäisesti hänen perheensä. Olin siis ollut todella tiiviisti koko menneen masennusaikani tekemisissä vain silloisen poikaystäväni kanssa. Liekö sekään kovin hyväksi ollut.Olimme eläneet masennukseni ja isän oikeudenkäynnin vuoksi hyvin hankalia aikoja. Ymmärsin sen poikaystäväni puolesta aina. Siitä syystä muistan usein miettineeni, että minut on tarkoitettu elämään yksin, etten levitä tätä elämäni sontaa kenellekään toiselle taakaksi.

Se uusi ihminen elämässäni sai minulle sellaisen tunteen, ettei kokemani asiat ole kenenkään toisen taakkoja. Hänellä oli itselläänkin ollut takkuinen elämä. Jaoimme näitä kokemuksia keskenämme hyvin paljon ja keskustelu pysyi aina hyvin kevyenä. Ei tullut unnetta, että toisen ajatusmaailman vuoksi olisi tarvinut hyvitellä mitään tai korjata aiheuttamaani tuskaa. Se oli helppoa, ihan niin kuin sen kuuluukin olla. Tervettä myötätuntoa.Kun sitten isäni kuoli, jäin kotimaailmassani aika yksin. Suurin syy siihen varmaankin oli, etten ole ollut koskaan kovin hyvä tuomaan esille surkeaa olotilaani juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun tiedän, että maailmassa on par’aikaa meneillään muitakin asioita, enkä halua tulla niiden tielle. Tunnepitoisten asioiden myötä minusta tulee ulkoisesti ehkä enemmän kiukkuinen kuin surullinen ja heikko, kuten oikeasti olen.Osaan kyllä olla surkea. Mikäli minulta kuitenkin kysytään siinä kohden, että onko ihan ok mennä raksalle, kun olisi aika pakko, niin minussa ei ole sellaista asetusta joka osaisi suoltaa ulos, ettei tietenkään ole ok.Sen sijaan tupisen, että joo on kai se pakko.Omassa mielessäni tajusin tuon ristiriitaisuuteni siinä hetkessä ja kävin itseni ja parisuhteeni osalta silloin suurta kamppailua.

Niinpä tuo uusi kaveri sai minut huomaamaan, mitä kotona olisin kaivannut. Hän oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja syvä. Toista kuin silloinen poikaystäväni.

Olisipa ollut voimia ajatella oikein

Vaikean talven jälkeen koitti hetki, jolloin tämä kaverini heitti ilmaan ajatuksen, johon en ollut varautunut. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä, onko elämäni nyt juuri sitä mitä haluan, sisältäen siis oikeat ihmiset ja rakennuksen ja kaikki suunnitelmat. Ja että jos miettisin sitä hetken aikaa, hän voisi sen hetken odottaa. Minua.

Aikaisemmin en ollut tästä henkilöstä tällaista huomannut. Nyt kun jälkiviisaana muistelee, niin olisin varmaan nähnytkin merkkejä, mikäli aivokapasiteettini ei olisi ollut niin varattu sille kaikelle muulle. Toki hetket hänen kanssaan olivat miellyttäviä ja ne paikkasivat minulle sitä, mitä kotielämässäni ei ollut.Tietysti tämä oli yksi syy tulevaan dilemmaani.

Pääni oli tuon tilanteen jälkeen kuin pommilla jysäytetty. Kävin läpi kaikki kuvitelmat ja vaihtoehdot. Kauhein niistä oli se, että jättäisin silloisen poikaystäväni kesken aloitamamme rakennusprojektin ja kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo minun takiani käyneet läpi. Tiesin, että talon rakennus oli ollut hänen ajatuksensa ja haaveensa. Aina. Olin kuullut maininnan häneltä siitä, että hän rakentaa sen nyt joko ilman minua tai sitten minun kanssani. Tuohan ei ollut millään tavalla mairitteleva kommentti minun asemani suhteen. Toisaalta kuitenkin ymmärsin hänen taustansa vaikutuksia ja tarpeensa tuolle haaveelle. Itselläni ei siinä ollut muutakaan. Mitään eikä ketään. Lisäksi olin henkisesti kappaleina kamppailustani isän tilanteesta. Tarvitsin jotain vakaata elämääni, jotain positiivista mitä odottaa. Jotain mihin pyrkiä. Olin jo pari vuotta taaksepäin luopunut haaveistani muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelun perässä. Minulla oli paljon ammattihaaveita. Niistä yksikään ei toteutunut, mutta en pitänyt sitä lopulta niin suurena asiana ja olisihan vaihtoehtoja lähempänäkin.

Mahdoton tehtävä

Näitä kaikkia ajattelin, lähinnä kauhuissani. Palasin kotiin edelleen pommin jäljiltä. Elämä tempaisi mukaansa samantien. Paljon lapiotyötä ja kannettavaa. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajattelin. Ja unohdin tuon kaiken. Koska en jaksanut miettiä. Ei nyt, kun on niin paljon muuta. Saatoin luottaa siihen, etten pitkään aikaan ehtisi ainakaan murehtia, jos vaikka sattuisi olemaan aihetta.Poislähteminen olisi ollut hankalaa itselleni, koska minulla ei ollut mitään eikä ketään. Eikä se tuntunut oikealta toista kohtaan. Uuden kaverini suhteen minulla ei ollut sellaista ajatusta, että siitä olisi myöskään mitään tullut. Hän vain sai minut ajattelemaan, koska oli niin toisenlainen ihminen ja toi esiin minussa kaipauksen, johonkin jota ei ollut olemassakaan.

Sydämeni olisi ollut toista mieltä, tuosta tulevasta uudesta elämästä. En vain osannut luottaa siihen. Jos ja jos…

Ei ollut olemassakaan

Koin tuon tilanteen jotenkin niin häpeällisenä, etten missään vaiheessa enää muistellut sitä. Eilen näin vilaukselta tuon uuden kaverini viidentoista vuoden jälkeen ja tuo kaikki palasi erittäin elävästi mieleen. Se oli jopa hämmentävää, kuinka uumeniin olin pukannut koko tuon silloisen ajatusprosessin ja kuinka vakavasti olin sitä miettinyt silloin.

Tajusin, että SIINÄ SILLOIN olisi ollut se paikka, kun minun olisi pitänyt päättää parisuhteeni.

Tajusin, miksi olin jäänyt.

Tajusin, ettei niin pidä enää koskaan tehdä.

Tajusin, että juuri näin olen toiminut ja ajatellut lapsesta saakka. Aina ikuisessa kiitollisuuden velassa. Aina on ymmärrettävä ihmisen käytös ja oleminen, ihan sama minkälaista se on. En koskaan tuntenut olevani vähääkään hyväksytty millään muulla tavalla.

Miksikö se tuntui häpeälliseltä? Siksi, että ajattelin itseäni. Siksi, että edes kehtasin käyttää mielessäni jotain muuta vaihtoehtoa oman elämäni suunnaksi. Sellaisessa tilanteessa, jossa elämää rakennetaan ja sille annetaan siinä hetkessä kaikkensa!

Menneisyyden päiväkirjat kertovat minulle sen, miten halusin ajatella asiat. En halunnut kohdata totuutta, enkä ollut rehellinen itselleni. Toki se on lapselta täysin ymmärrettävää.Totuudet noissa tilanteissa olivat myös täysin erilaatuiset. Lapsena alkoholismi ja väkivalta. Nuorena aikuisena vain päällisin puolin oikein hyvä parisuhde, joka ei kuitenkaan ollut oikean henkilön kanssa eikä oikeista syistä.

Lopulta ajattelin itseäni ja erosin. Kesti kauan tajuta. Kesti kauan löytää itsensä ja viimeinkin keskittyä siihen.

Liian paljon anteeksiantamista ja ymmärtämistä, omalla kustannuksella. Ymmärryksessä eikä anteeksiantamisessa ole mitään vikaa, mutta ne täytyy kohdistaa ensin itseensä. Mikäli niin ei tee, onnistuu loukkaamaan ympärillä olevia silkkaa typeryyttään. Täytyy oppia tietämään mitä itse haluaa, mikä tuntuu hyvältä. Niin kitkerältä kuin se joskus tuntuukin, niin sen on ihan itse ansainnut, oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä.

Ylös rypemästä

Niin, tästä syystä kavelin itseni sieltä kastematojen idioottimaasta. Minun on ymmärrettävä silloinen ymmärtämättömyyteni. Se miksi valitsin tehdä kuten tein. Muussa tapauksessa en tule toimeen itseni kanssa. En voi käsittää, miksi en tajunnut silloin, että parisuhteessani ei ollut sellaisia perustavanlaatuisia elementtejä, jotka olisivat merkittävästi helpottaneet elämää.Mutta jos hiukan ymmärrän itseäni ja mietin mihin olin tottunut kasvaessani, voin tuntea myötätuntoa sitä tietämätöntä nuorta ihmistä kohtaan, joka ei lopulta halunnut muuta kuin rauhaa ja hyvää mieltä kaikille. Hän halusi optimistisesti uskoa, että kaikki muuttuu aina paremmaksi sitten kun ja sitten kun. Eihän mikään koskaan ole helppoa.

Kyllä olisi mukava, kun olisi oikea syyllinen…

Mitä tulee sekopäisiin vanhempiini…No, ”tavallaan” ymmärrän heitä edelleen, siinä määrin mikä tuntuu helpottavan itseäni. Anteeksianto? En pysty vastaamaan mitään. En tiedä. Sen tiedän, että jos he olisivat tässä puolustamassa itseään, melko varmasti antaisin jälleen anteeksi. Saattaisin kuitenkin vaatia enemmän ymmärrystä itselleni. Ainakin sitten huomenna.

Joo, olen minä jotain hyvääkin heiltä saanut. Juuri nyt en vain keksi tähän hätään, että mitä. Sekin tapahtunee huomenna?

Itse olen vastuussa omista ratkaisuistani ja tänä päivänä olisi hölmöä syyttää valinnoistani ketään muuta kuin itseäni. Tuolloin olin kuitenkin elämäni alussa, melko keskeneräinen kaikessa ja en voi olla ajattelematta, että pari kappaletta tervettä vanhempaa, olisivat osanneet antaa tukeansa ja ehkä joitain hyviä neuvoja. Ehkä.

Jossitteluun jääminen olisi yhtä tyhjän kanssa. Mennyttä kun ei voi koskaan muuttaa, se pitää hyväksyä ja siitä pitää oppia. Siitä tuli pitkä pätkä elämässäni ja opin sinä aikana paljon, sain myös paljon, joten miksi katuisin. Kaikki mitä siihen elämän ajanjaksoon sisältyy, on opettanut ja kasvattanut. Myöskin sen, että olen edelleen keskeneräinen.



 

 

 

 

Vierailla vesillä


7 kk sitten 14.3.2018

”Jaha.Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.Tältäkö se sellainen tyhjän sivun paniikki tuntuu…Uuden sivun kääntö ja täyttäminen…No.Ei tehdä siitä sen vaikeampaa.Kuin mitä se jo on.Vaikka onhan se..

Kohta on mennyt kolme kuukautta uudessa elämässä.

Voi luoja minkälainen vuoristorata!Onneksi pää (ja maha) kestää niitä yleensä aika hyvin.Muutoin olisi jo taju lähtenyt.Luultavasti ainakin puolet hengestäkin.

Tuntematon, uusi elämä

Olen viime aikoina ollut kovasti huolissaan,melkolailla kaikesta.Lapsen tuleva koulun aloitus,pärjääminen ja sopeutuminen.Oma fyysinen terveys,mielenterveys ja sopeutuminen.Olen köyhä kuin kirkonrotta.On hetkiä jolloin surkea talous saattaa ahdistaa,muutoin olen sen suhteen onnellinen.

Kaikista edellä mainituista pahinta tekee tämä uusi tyhjä sivu.En tunne sitä,sen ominaisuuksia tai mitä siihen sopii.Siinä ei ole mitään,mihin peilata vertailun vuoksi.Mitään mistä saisi tukevan otteen.Mikään ei oikein ole pysyvää,vaikka mikään ei ole muuttumassakaan.Tai siltä se ainakin tuntuu.Vielä.

En siis oikeastaan ole ihan varma,onko huoleen aihetta niin paljon,kuin sitä tuntee.Juuri nyt vaan on aika huteraa.Sallittakoon.

Just trust.. 

Ajoittain vaikuttaa oikeinkin hyvältä.Voin helposti kuvitellakin miten elämä tästä etenee.Mutta sitten tapahtuu jotain,hyvin pientä ja murenen palasiksi…kuten joskus kauan sitten.Taantuma jonnekin kahdenkymmenen vuoden taakse.Itsensä ymmärtäminen ontuu pahasti.Jostain syystä se on vaikeaa oudossa ympäristössä.

Kun ei näe.

Itsensä sisälle.

Kaikki on uutta.

En osaa sisällyttää itseäni tähän uuteen ympäristöön.En tunne tässä ympäristössä enää oikein omaa kehoanikaan.En osaa ajatella,onko siinä jokin vialla vähän,pahasti vai hyvin pahasti.Vai onko kaikki sittenkin ihan hyvin.

Voi mielenrauha..Missä olet.

Turvattomuuden tunne.Niin.Tämä muistuttaa välillä todella paljon sitä mitä se oli lapsena,kun jäi yksin.Ja pelkäsi mitä seuraavaksi tapahtuu.Kuka tulee ja missä kunnossa kotiin.Saako itse selkään vaiko joku muu.

Luottamus elämään ei tule,vain kun päättää niin.Se ei ole sisäsyntyinen itsestäänselvyys.Ei tällaisella lapsuuden taustalla,kuten minulla.Ei nyt,kun opettelen seisomaan ilman maata jalkojen alla.Siinä huterasti seisoessa, se maa on yhtäaikaisesti  jollain myöskin kasattava sinne alle.Ei se ole helppoa. Kuten voi kuvitella, ei siitä selviä ilman ruhjeita. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on kotiin päin.

Kuvittelen luottavani,usein ja paljonkin.Kunnes huomaan,että vips vaan,joku sanoi jotain tai tapahtui jotain,ja siinä sitä ollaan.Vetäytymässä yksinäisyyteen,koska haavat on pakko nuolla yksin.Ei niitä voi ”viholliselle” paljastaa,sehän tökkää samaan paikkaan uudelleen.Tai sitten saan hävetä säälittävää heikkouttani ja se on sietämätöntä.

Selviytymistä tämäkin.. 

Pakko kyseenalaistaa.Kaikki.Olen terve,mutta en perus…ja koska olen ahdistunut,koska pelkään,koska olen heikko,ahdistelen itseäni myös ei-niin-ruusuisella tulevaisuudella terveydenkin puolesta.Suojelen sillä itseäni.Koska nyt ei kestä rymähtää liian korkealta.Ilmeisesti helpompi elää peläten pahinta yksin.Ehkä välttyisi suurilta pettymyksiltä eikä kukaan muukaan pettyisi.Joopajoo.

Tässä väliin luen tätä tekstiä ja mietin,saisiko siihen jotain sisältöä…

En saa siitä kiinni. Se karkaa. Teksti.

Tuolla asenteella,kukaan toinen ei voi koskaan tuntea minua täysin.Kuka onkaan,tulee torjutuksi,tuntee itsensä hyödyttömäksi.Ja lopulta vetäytyy.Ja olen yksin.Kuten olen tottunutkin.Kuulostaa hyvältä,helpolta ja sopivalta?Tuttu turvallinen kaava?Ei.En halua olla yksin.

Pitää uskaltaa päästää irti siitä ahdistavasta tunteesta joka suorastaan ruokkii kaikkea negatiivista.Se alkutunne,se mistä kaikki johtuu,se perinpohjainen.Se turvattomuus.

En ole enää lapsi.Kaikki on hyvin.Kukaan ei uhkaa eikä ole mitään pelättävää.Olen turvassa.Vaikka olisin yksin.

Sitten tulee ahdistus.

Pitää antaa sille tunteelle lupa olla.Se saa olla ja se kuuluu asiaan.Kun se saa olla,se irrottaa otettaan,niin että veret kiertää hiukan paremmin.Pitää vain uskaltaa luottaa,että kaikki on hyvin.Etenkin, jos ei millään pysty perustelemaan,miksi juuri tässä hetkessä ei olisi kaikki hyvin.Pitää hengittää.Pitää ymmärtää,mistä se reaktio on saanut alkunsa ja palata takaisin tähän päivään,jolloin on turvallinen aikuinen itse itselleen.Kukaan tai mikään ei uhkaa.”

7 kk myöhemmin

Oijjoi, olipa mukava, että edes tuon verran sain itsestäni irti alkuvuoden kaaoksessa.Kaikki sanat olivat hukassa, pää tyhjää täynnä. Ei mitään. Tai sitten ääriään myöten niin täynnä kaikkea. Aistit tukossa.Kirjaimia päällekkäin ja väärinpäin. Oloa kuvaa joiltain osin hirveän hyvin elävältä haudattu.

Mutta.

Joiltain osin tuo oli myös henkiin heräämisen aikaa. Niin hieno asia kuin sen voisi kuvitella olevankin, se ei todellakaan ole kivutonta. Puhumattakaan työmäärästä, jonka se teettää. Siihen innostuksen ja angstin sekoitukseen lisätään sekaan hyvin paljon kärsivällisyyden harjoittelua. Se ei ole ollenkaan simppeli yhtälö. Eikä valmistu pitkään aikaan. Eteenkään, jos ainesosat eivät kuulu henkilökohtaisiin hyveisiin..

Joku taso on silti suoritettu. Sanat tulee. Ei enää tyhjiä sivuja 😀 Löydän kyllä itseni, kärsivällisyys palkitaan.

Ennen kaikkea, tiedän mitä teen ja mitä haluan.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu enemmän, kuin koko puoleen elämään. Siltä se ainakin tuntuu. Niitä minun täytyy puida vielä paljon lisää. Mutta ei se mitään. Nythän on sanat 🙂

 

Yksi luku päättyy…


Kukapa sen olisi koskaan arvannut?Mitä ihmettä tapahtui?Kaikkihan oli niin hyvin?
Eikö niin?Eikö vain ollutkin?

Olihan se.Täydellinen elämä.Sellainen,jota en koskaan olisi osannut kuvitella kaikkien niiden ensimmäisten seitsemäntoista elinvuoteni jälkeen.Turvallista.Todella turvallista.

Siinä elämässä tuntui olevan asiat kohdallaan.Ei alkoholismia,ei väkivaltaa,ei alistamista,ei pelkoa.Hyvää ja luotettavaa seuraa,vakaa taloudellinen tilanne,säännöllinen elämän rytmi,materiaa tarpeeseen,kuten talo,autot ja harrastukset…Kaikki niin toista,kuin missä olin kasvanut.Alituisessa epävarmuudessa ja pelossa.

Kuten aiemmin olen kertonut.Olen onnekseni päätynyt tähän elämään Hänen kanssaan.Olen saanut siitä rauhan edellämainittujen asioiden suhteen ja ollut sen vuoksi hyvin onnellinen.Onnellisempi kuin koskaan ennen.Kiitollinenkin.

Löysin itsestäni vuosien saatossa asioita,joista tiesin,ettei hän tule ehkä koskaan löytämään.En antanut sen häiritä.Tärkeintä oli se,että itse tiesin ja tunsin itseni.Silloinkin,kun parisuhde alkoi hiertää.Tiesin,ettei toista voi muuttaa.Ymmärsin,että toinen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.Ja toivoin,että Hänkin ymmärtäisi sen.Juuri sillä tavalla.

Vuodet vierivät.Piinallisia kohtaamisia tuon tuosta ja aina lopputulos oli se,ettei toista vain voi muuttaa.Ei voi hakata päätä seinään.Itsensä kanssa on tehtävä työtä,jotta ymmärtää toista paremmin,osaa käyttäytyä paremmin,osaa puhua paremmin,osaa ilmaista paremmin,osaa kuunnella paremmin…Ja eihän niihin negatiivisiin tilanteisiin saa jäädä elämään?!Ne pitää ohittaa ja mennä reippaasti eteenpäin,koska talon perustukset on tehty,pian talo rakennettu,sormukset laitettu sormeen ja luvattu.Lupaukset on lupauksia,niin itselle kuin toiselle.Niistä pidetään kiinni,tuli mitä tuli.Aina.Opittu ajatus omista tunteista huonon hetken ja riidan tullen…”Tuskin tässä nyt mitään isoa tai vakavaa on.Minä vain ajattelen ja tunnen kaikki niin vahvasti,koska olen elänyt sellaisen lapsuuden..Ei tämä ole mikään syy luovuttaa mitään tällaista,mitä olemme yhdessä rakentaneet.” Se ajatus kantoi pitkälle.

Se jääräpäinen ajatus,se vei pitkälle.

Se jaksoi sinnikkäästi selittää toiselle miksi minä yksilönä tarvitsen elämääni joitain asioita,miksi en halua jostain luopua,kun toinen oli sitä mieltä ettei se ollut oikein tai että se oli yhteisestä ajastamme pois.
Ja yhtä sitkeästi se ajatus piti kiinni siitä,että minun kuuluu saada olla oma itseni.Pelkäämättä aina sitä tilannetta,että se loukkaa toista.

Väläyksittäin,ajatuksiin tuli  kysymyksiä…Hyvin selkeitä.Onko oikein,jos olenkin tässä parisuhteessa vain kiitollisuuden vuoksi?

Aluksi niitä kysymyksiä suorastaan säikähti.Eihän se nyt niin voi olla!!!Tottakai siinä on paljon muuta kuin kiitollisuutta!

Pakko olla.

Minähän olisin suorastaan idiootti,jos olisin tässä vain kiitollisuudesta?!Mikä loukkaus toista kohtaan!Ja mikä kauhea farssi tämä olisikaan….Juuri rakennettu oma koti ja hääkuvakin vielä tuore…Niin että tästäkö lähtisin!!??Mihin??En minnekään.Minulla ei ole mitään,eikä ketään.Ei mitään muuta kuin tämä.Ja tämä on hyvä.Tämä kaikki on todella hyvä ja normaalia.Minä nyt vain olen vaikea ihminen.Tottakai rakastan.Enhän haluaisi Hänelle mitään pahaa koskaan sattuvan.

Koskaan en osannut kertoa,mitä Hänessä rakastan.Sen sanan oikeassa,aidossa merkityksessä.En niin,että olisin ollut siihen itse tyytyväinen.

Koska minä tiesin.Alitajunta tiesi,luultavasti koko ajan.

Monia vuosia sisällä kyti ajatus,että Hän ei ansaitse tätä.Rakkauden tunnustusta,joka tarkoittaa joitain muuta,kuin parisuhteessa pitäisi.Hän voisi kuulla ne sanat,oikeasti,joltain muulta.

Silti näin ja tunsin sen,ettei Hän haluaisi sen olevan niin.

Tottakai rakastan.En haluaisi hänelle mitään pahaa,koskaan.Tekisin kaiken sen eteen.Korjaan itseni.

Kriittisimmät hetket alkaen seitsemän vuotta sitten.Pariinkin kertaan avioeropaperit lähes tulostettuina.Mutta silti niin jääräpäinen asenne.Ei.Tämä ei voi mennä näin.Pieni lapsi.Sen vuoksi täytyy yrittää.Niin niin.Yritä vielä enemmän.Ei tämä ole mitään leikkiä,jossa mennään toisen elämän kustannuksella,oman satunnaisen mielihalun mukaan!

Satunnaisen?Mikä on satunnaista?Sekö,että se tunne on väläytellyt olemassa oloaan jo kauan..?Ja sinne lentää sekin ajatus kaapin nurkkaan,visusti lukkoon.

Koska.

Valtava pelko.

Astua tyhjyyteen,kun ei tiedä kantaako se minne asti ja mitä sitten jos ei kannakaan.Jos olinkin väärässä?Jos kuitenkin on vain kyse siitä,että elämä on tehnyt minusta vaikean,enkä nyt huomaa jotain haihattelevaa mielen oikkuani.Jos olenkin vain vielä keskenkasvuinen,enkä vahva aikuinen ihminen,joka osaa kontrolloida itsensä.Minä olen äiti.Minun pitää toimia,niin kuin lapselle on paras.Yritetään enemmän.

Pala palalta.Enemmän tyhjyydessä.Vähemmän sanoja.Erimielisyyksien välttämistä kaikin keinoin.Tuska ja kuristava turhautuminen,kun ei se kuitenkaan onnistunut,välttäminen.Pelko siitä,että hengittääkö oikein.Mitä kestää tehdä.Ja mikä tärkeintä,kuinka paljon.Tieto siitä,että kun kaikki mahdolliset äänen sävyt ja sanamuodot on käytetty,että saisi itsensä ilmaistua ilman turhia konflikteja,mitään ei jää jäljelle.Ei jaksaisi enää.Pahantuulisuus.

Mutta täytyyhän Hänenkin tietää?!Mikä minussa on vialla,jos Hänen tunteensa ovat pysyneet samana,mutta minä kuolen sisältäpäin??

Jostain löydän itseni,hetkeksi.Muistan millainen olin.Silloinkin,kun olin vielä edellisessä elämässä,alkoholistien ja narsistien keskellä.Tunsin,jotain.Ikävän tapaista.Ikävöin itseäni.Havahduin miettimään sitä outoa ajatusta…Minne olin muka mennyt?Onko mahdollista kadota itseltään?

Elämä vilisee silmissä.

Videon pätkiä tontille kaivetuista ojista,yhteiset raapustukset sillan kaiteessa,lomamatkat,pihan grillikatos,takkapuiden teko,paneelikaton laitto,koirat,kissat ja anopinkin talon hirret.Yhteisiä ja yhdessä.

Eikö sillä ole mitään merkitystä?

Joka ainoa kerta,kun rakkauden tunnustukseen kuuluu vastata,ahdistus kasvaa ja tuntuu siltä kuin sanat takertuisi kieleen henkeään pidätellen  kiinni ja tulevat viimein kauhuissaan kirkuen ulos,saapumatta koskaan kohteeseen.Huomaan vain epätoivoisena,kun ne jähmettyvät ilmaan ja putoavat lattialle.

Tulipahan sanottua,kieltä kirvelee.

Luen toisen ilmettä.

Valitettavasti meni läpi.Äskeistä välikohtausta ei nähty.

Pakenen paikalta.Ja mietin,mitä sitten jos sitä olisi kysytty.Rakastatko?

Tukehdun.

Viimein se tulee.Eräänä päivänä.Suora kysymys.Siihen tulee suora vastaus.Enää ei voi paeta.Kaikki on liian selvää.Vastaus päättyy kyyneliin.Yllättäen ne ovat tuskallisia.Tuskaa toisen puolesta,toisen ilmeestä,tajuamisesta.Tuskaa kaiken rakennetun puolesta.Tuskaa siitä,että on alastomana tyhjyydessä,josta ei tiedä mihin se kantaa.Mutta helpotustakin.Helpotusta siitä,että sain sen itsestäni ulos.Helpotusta siitä,että Hän tietää nyt.Helpotusta siitä,että meillä molemmilla on mahdollisuus elää.Hengittää.

Itku kesti pidempään kuin koskaan.Ei edes silloin,kun kohtasi kuolemaa,ei silloinkaan kyyneliä tullut niin paljon.Mutta se ei muuttanut sitä tunnetta,että näin täytyy tehdä.Teiden pitää erota.Ei se muuttunut,se vahvistui.Kaikki alitajunnassa kauan olleet ajatukset,ne seisoivat siinä edessä nyt hyvin varmoina siitä,että olivat aina olleet olemassa.Näyttämässä sen mikä on oikein.

Kyllä.Välitän.Kuten lähimmäisistään välittää.Eikä heille halua mitään pahaa.Arvostan,luotan ja olen kiitollinenkin.Hän teki kaikkensa puolisona,enemmän kuin osaan kuvitella monenkaan jaksavan yrittää.Hän on maailman paras isä.Meidän pitää saada kuitenkin hengittää,yrittämisen sijaan.

Minä lähdin.Minulla on nyt oma asunto,josta teen ja odotan kotia minulle ja lapselleni.En ole astunut tyhjyyteen,koska tiedän mitä teen.

Hänen kanssaan olemme hyvissä väleissä,vaikkakin kaikki on vielä tuskaisen arkaa.Lapsi on etusijalla,eikä häneltä viedä mitään pois.Hänen ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta vanhempiensa valinnoista.Ei tämä helppoa ole pienellekään.Minä silti luotan.Luotan kovasti,että kaikki menee hyvin.Me yritimme kovasti ja pitkään.Arvostan sitä.Me päätämme tämän ihan yhtä tyylikkäästi ja se kohdistuu lapsemme elämään.

Minä olen hyvin vereslihalla.Kaikki jäi taakse.Talo,koira,kissa,koko ympäristö,17 vuotta.Nyt kun olen ollut poissa,vain hetken,tulee katkeriakin ajatuksia.Etenkin siitä,etten koskaan tuntenut itseäni niin hyvin,että olisin voinut vapauttaa meidät molemmat jo kauan sitten.Tai ehkä tunsin,mutta en uskaltanut.

Kai sinnikkyydessä ja yrittämisessä ei mitään väärää ole.Enkä voi myöskään aikasemmalle taustalleni mitään.Se mikä sen vaikutus tähän kaikkeen lopulta on,selviää vasta paljon myöhemmin.

Mikään ei ole ollut turhaa.Koskaan.

Elämää.

Se opettaa,jos niin haluaa.

Kasvattaa,vaikkei haluaisikaan.

a href=”https://www.blogit.fi/varjoista-valoon-erään-elämä/seuraa” target=”_blank”>