This is it.
Mitta täynnä, hyvälläkin tavalla.
Ei enää valheita.
Kuvittelin katkaisseeni välit demoniin called mama.
Vähän taustaa..
Kolme viikkoa eroni jälkeen, kuulin hänen kertoneen täysin kuviteltuja asioita minuun ja entiseen puolisooni liittyen. Kuten, että he olivat olleet keskenään yhteydessä ja keskustelleet minun käytöksestäni. Elämäni oli tuon kuullessa eron jälkeen melko vereslihalla juuri takana olleen muuttoni vuoksi. Valtava määrä tunnepuolen käsiteltävää ja sopeutumista, erityisesti lapseni vuoksi. Niinpä kun kuulin tuosta äidin selän takana valehtelemisesta, sillä oli seurauksensa. Soitin exälleni ja kaiken varalta tarkistin, pitikö tällainen yhteydenpito paikkaansa ( en tosin epäillyt sitä missään vaiheessa, mutta aina täytyy tarkistaa ). Eihän se pitänyt. Tietenkään. Lähdin samantien äitini luo hyvin pysäyttämättömässä olotilassa, exäni halusi tulla mukaan. Olin kurkkuani myöten täynnä hänen valheellisia verkkojaan, joihin niin monta kertaa minun lisäkseni moni muu oli päätynyt kiemurtelemaan. Lopulta enää tuntematta itseään.Täydellinen saalis kuningatar Narsismille.
Perille päästyäni,en miettinyt pätkääkään, vaan latasin kaiken melko isoon ääneen äidille. Kaikki hänen käytöksestään minua kohtaan ja minun kokemukseni siitä. Tarkoituksella tämä hyökkäävä asenne, en halunnut enää mitään asiallista ja kehittävää keskustelua, koska sellaisen ihmisen kanssa sitä ei vaan voi saada. Joten katsoin hänen itkuansa avautuessani ja voin myöntää, että hieman jopa nautin siitä häpeästä, jota hän tunsi, koska paikalla oli sellainen ihminen, joka ei äidin kuvitelmissa, ollut vielä ”nähnyt” hänen oikeaa minäänsä.
Niin hän kuvitteli.
Sain ulos kaiken tämän, mitä olen tänne kirjoittanut. Tiivistetysti noin varttiin.Sen jälkeen poistuin, haluamatta kuulla häneltä yhtään mitään selityksiä, olin ne jo kuullut. Entinen puolisoni totesi parkkipaikalla, että tuo olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Todennäköisesti.
Narsistin mieli
Meni muutama päivä toipuessa. Aloin miettiä omaa käytöstäni. Tulin siihen tulokseen, etten halua olla kuten hän. Minä pystyn katumaan ja myöntämään virheeni. En halunnut olla mikään raivotar. Siispä soitin äidille, pyytääkseni anteeksi. Huutamistani. En tekstin sisältöä, koska en ollut sanonut mitään loukkaavaa, enkä loukkaamistarkoituksessakaan. Ainoastaan sen, mikä on totta. Tämänkin kerroin hyvin selväsanaisesti, mutta rauhallisesti.
Äiti tietenkin oli hyvin loukkaantunut. Tottakai. Hän sanoi puhelimessa, ettei halua tällaisia ihmisiä elämäänsä ja että hän on tässä siivonnut ja tyhjentänyt kaappejaan, kaikesta joka muistuttaa häntä ihmisistä joita ei tarvitse elämäänsä. Sehän on selvää, ajattelin. Tämän täytyy kääntyä näin päin. Hän on uhri. Sanoin hänelle rauhallisesti, että jos hänestä tuntuu siltä, että se vaatii sen, niin silloin hänen varmasti täytyy tehdä niin. Puhelu päättyi ja olin hyvilläni siitä, että sain näytettyä itselleni, että tiedän missä minun rajani kulkevat, että näen oman käytökseni virheet asiayhteyksistä ja myös siitä, että välit ovat katki. Lopultakin.
Yhteydenpito alkoi uudestaan reilun puolen vuoden päästä. Äidin puolelta. Hänellä oli ongelmia tietotekniikan kanssa ja halusi siihen apua. Aluksi yhteyttä oli hyvin harvoin, mutta viime vuonna jo enemmän. Minä en enää päässyt mitenkään edellä kertomastani tilanteesta ohi, joten varmasti käytökseni oli mitätöntä. Olin hiljaa, enkä myöskään tuntenut hänen sairaskertomuksiaan kohtaan ( ja niitähän oli,kuten ennenkin..) juuri minkäänlaista myötätuntoa. Itse tiesin koko ajan, mistä oma oloni hänen seurassaan johtui. Hän tuskin huomasi mitään. Kaikki mitä hän puhui, keskittyi vain hänen itsensä ympärille, kuten aina ennenkin. Seassa pakolliset ”miten sulla menee”-kysymykset, jotka olivat periaatteessa ilman kysymysmerkkiä, johtamatta kuitenkaan lopulta muuhun kuin, kuinkas muutenkaan, häneen itseensä. Tuosta aiemmasta tapahtuneesta ei puhuttu enää sanallakaan.
Loppukesästä, yhden hänen uuden epäonnistuneen ihmissuhteensa jälkeen, yhteydenpito katkesi pidemmäksi aikaa. Kunnes joulukuussa tuli puhelu, jossa hän ihmetteli humalassa kirjakieltä puhuen, miksi minä tai lapsenlapsensa eivät vastaa hänen puheluihinsa. Sanoin, että varmaan johtuu siitä, ettei niitä ole koskaan tullutkaan. Samassa puhelussa hän ilmoitti muuttavansa uuden miehen kanssa satojen kilometrien päähän kuukauden sisällä ja että olisi mukava käydä luonani ennen lähtöä. Koko 10 minuutin puhelun ajan olin pihalla hänen puhetapansa, uuden suhteensa, josta ei selvästikään halunnut avautua minkään vertaa, (miehen etunimen hän sentään mainitsi), sekä lopulta sen vuoksi, että hän katkaisi puhelun todella yllättäen toisen puhelimen soidessa.
Jäin odottamaan sovittua käyntiä ennen joulua. Yritin soittaakin, mutta jokainen numero oli kiinni. Aaton aattona huomasin, että sillä aikaa kun olin istunut keittiössäni, parin metrin päässä ovesta, sen takana oli käyty. Penkillä oli säkki, jossa oli lahjat sekä kortti, jossa luki, että ”Mikä on kun ei saa kiinni??Soitteleppa, kun olisi asiaa.” Soitin vielä samana iltana, mutta hälytykseen ei vastattu. Olisin soittanut ja kertonut, että mikäli puhelimitse ei saa yhteyttä ja pääsee ovelleni asti, siinä on ovikello joka toimii.
Lyö lyötyä,revi sydän ulos rinnasta ja tallo se soratiehen
Nyt pääsemme asiaan, jonka vuoksi istun kirjoittamassa tuntojani juuri nyt. Teksti on melko varmasti hyvin tunteetonta. Johtuu siitä, että en ole vielä osannut päättää minkälaista fiilistä tästä kaikesta kokisi. Skaala on laaja. Turta on kuitenkin lähimpänä todellisuutta.
Vähän kuin olisi piesty niin kauan, että tajuaa ettei se koskaan lopu ja päättää olla tuntematta enää mitään, koska sitä ei kestäisi enempää. Ei selviytyisi.
Viime kuukauden aikana tulleet selitykset siitä, miksei hän lopulta tullut edes käymään ennen muuttoaan, johtivat siihen, että soitin hänelle eilen. Minulla ei ollut aikomustakaan pimittää tuntojani siitä, että hänen lapsenlapsensa oli odottanut vielä näkevänsä mummoaan, kun tiedossa oli, että välimatkan ollessa niin pitkä, tällä taloudella ei tulla näkemään aikoihin.
Kuuntelin hänen uusimman sairaskertomuksensa puhelun alussa ja totesin, että tällä kertaa hän ei ollut humalassa. Sitten aihe siirtyi huonosti toimiviin puhelimiin, mutta lopulta kuulin, että kaikkialle muualle puhelin oli toiminut oikein hyvin. Äidin ristiinpuhuminen on joskus todella turhauttavaa. Hänellä on taipumus pitää ihmisiä typerinä. Minä olen varma siitä, että syystä tai toisesta, hän halusi välttää koko käynnin.
Keskustelu eteni lopulta siihen, mikä todella on vikana. Hän kysyi sitä ihan itse.Ei silti kuunnellut vastausta, vaan puolusti itseään sillä, että MINÄ olin kuulemma kieltänyt hänet.
Tämähän oli selvä trikkeri sisuksissani ja mainitsin hänelle välittömästi, että vaikka en muista milloin olisin sinut kieltänyt, sinä kielsit minut ja melkein 20 vuotta sitten. Haukuit minua pikkuhuoraksi.Sekä myönsit, ettet pidä minua lapsenasi, vaan pelkästään jonkinlaisena ystävänä.
Äidin tunteet lapsensa puolesta…
Tämä sanomani johti siihen, että demoni luurissa totesi tuon kaiken johtuvan siitä, mitä minä olin tehnyt isäni kanssa. Ja vaikka HÄNEN lapsuutensa on ollut hirveä, mitään tuollaista (inhoa ja ivaa äänessä), hän ei koskaan olisi tehnyt.”HYi helvetti!”,hän sylkäisee.
Tämähän tuntui todella hyvältä kuulla. Lue ironisesti.
Luultavasti tässä kohden sisukseni menivät lukkoon.Erilaisia hirveitä tunteita puski joka solusta yhtäaikaa niin paljon, etten lopulta osannut muuta kuin sen mihin olin aina turvautunut. Pelkkä järki. Ei tunteita.
Nämä syytökset olin kuullut ennenkin. Edellisestä vastaavasta puhelusta taitaa olla reilu 10 vuotta. Silloin olin maailman ääriä myöten järkyttynyt, siitä kuinka oma äiti voi olla niin tunteeton ja julma ja sekopää.
Tämä keskustelu isäni hyväksikäytöstä käytiin siis eilen puhelimessa läpi. Missään vaiheessa hän ei ollut pahoillaan tapahtuneesta. Enneminkin se oli hänelle puolustus ja syy sille, miksei voi pitää minua lapsenaan. Yritin kysyä, että eikö hänellä missään vaiheessa tullut mieleenkään uskoa minua,omaa lastaan?Missä on vanhemman vastuu?Sen sijaan, hän ilmaisen kiljun perässä, uskoi isääni. Tämän tarinan olen kertonut blogissani jo tuolla aiemmin, miten tilanne meni kun päätin kertoa tapahtumista äidilleni, siinä toivossa ettei minun tarvitsisi kantaa paskaa niskassani yksin ja saisin äidiltäni tukea ja apua. En lähde siihen tässä nyt enempää.
Ei vastuuta mistään.Yhtään mistään
Sanat vanhemman vastuu, tuntuivat olevan täyttä hepreaa..Hän esiintyy itse uhrina kaikessa. Siinä, ettei voinut sille mitään, että kaikki miehensä olivat joko alkoholisteja tai väkivaltaisia tai molempia.Hän ei voi sille mitään, että on saanut kasvatusmallinsa omasta kodistaan lapsena. Hän ei voinut sille mitään, että menetti järkensä lapsiperheen äitinä. Hän ei voinut mitään myöskään sille, mitä isä teki minulle, ei edes jälkeen päin. Hän ei vain yksinkertaisesti tunne olevansa mitenkään vastuussa yhtään mistään.HÄN on se uhri, joka joutuu kärsimään kaiken. Muiden osa? Eeei, se ei ole mitään häneen verrattuna.
Kun kyseenalaistin häntä kysymällä, miksi minä en ole jatkanut samaa linjaa? Miksi minä en voi kuvitellakaan kasvattavani omaa lastani tuohon tyyliin?
”Sinä et tiedä mitään ( tätä hän tykkää toistaa)!Sulla ei ole neljää lasta!!”
”Ei olekaan, mutta ei ole enää sullakaan…” Tämä kommentti siksi, että yksi heistä on kuollut, yksi ei pidä mitään yhteyttä ja yhden hän itse kieltää.
Kommentteja eilisestä puhelusta liittyen hänen lapsensa seksuaalisen hyväksikäyttöön:
”Sinä saatana kuitenki kuljit siellä isälläs koko ajan!!”, huusi äiti syyttäen ja piti sitä selvänä merkkinä siitä, että asiat olivat menneet juuri kuten isä oli kertonut.
”Niin, kuljin, kun oli pakko. Muistat varmaan minkäläista sinun elämäsi oli?Muistatko monestikko soitin poliisit sinulle avuksi?Kuinka monta kertaa yritit tappaa itsesi?Muistatko?Minulla EI OLLUT muutakaan paikkaa.”, sanoin tietäen, että tässä on myös syy siihen, miksi äiti on halunnut pestä kätensä koko tapahtumasta. Ettei vain häntä syytettäisi mistään! Olihan hänen taustallaan jo aiemmasta perhe-elämästään lasten heitteillejättötapaus. Siitä minä en tuolloin vielä tiennyt mitään.
Tähän demoni ei tietenkään kommentoinut, vaan siirtyi eteenpäin.
”Siellä istuit isäsi sylissä ja kihinutit sen munia!!”, demoni provosoi.
”Ei. En ole koskaan istunut sen sylissä.Muistan kyllä tasan tarkkaan mitä on tapahtunut.”,totesin haluten unohtaa kaikki muistikuvat.
”Niin varmaan joo…”, hyvin halveksivalla äänellä. En osannut miettiä muuta kuin sitä, että tämä ihminen istui todistajan aitiossa lapsensa puolella.Kuuli kaiken.Tiesi kaiken. Silti kehtasi olla myötätuntoinen lapsensa hyväksikäyttäjää kohtaan. Mikä oli motiivi moiseen? Alkoholi?Narsistinen mustasukkaisuus? Sitä en tule koskaan varmaksi ymmärtämään.
Jossain vaiheessa puhelua, tämä narsisti vaihtoi puheenaihetta…yllättäen itseensä ja omaan lapsuuteensa. Kuinka HÄN oli tehnyt vanhempiensa hyväksi sitä tätä ja tuota ja hoitanut pikkusisaruksiaan, ”Josta siitäkään sinä saatana et tiedä yhtään mitään!” Sanoin hänelle, että kyllähän minä tiedän ja olen lapsesta asti kuullut, häneltä itseltään, kuinka täydellinen lapsi HÄN on ollut.
”Mutta jouduitko koskaan pelastamaan kummankaan vanhempasi henkeä, siivoamaan aamulla yön ryyppyjäljet pois, tekemään krapulaiselle äidillesi ruokaa sänkyyn?Selvittämään vanhempiensa parisuhderiitoja ym.?Minä tein sen lukemattomia kertoja, kun hänellä ei ollut ketään muutakaan.”, kerroin, peläten täydellistä lynkkausta. Se olisi ollut helppo tehdä, koska aihe on minulle hyvin arka. Halusin koko lapsuuteni olla hänelle merkityksellinen.En onnistunut siinä ja se jätti valtavan jäljen minuun.
”Voi. Oletpa jalo.”, jälleen hyvin ivallisesti ja lakonisesti.
”Enkö olekin.Minä en koskaan tyrkytä omia kokemuksiani toisille, etenkään omalle lapselleni, siinä toivossa, että saisin sääliä tai tuntisin olevani parempi kuin muut. Tai että haluaisin lytätä sillä toisen ihmisen. Sinulla on ollut se tarve aina. Nyt kuulit miltä se kuulostaa.”, sanoin hyvin tasaisesti. Tämä tyyli on varmaan se, joka häntä ärsyttää eniten..
”Eikö sulla ole omaatuntoa??!!”,tivaa demoni luurissa.
Tästä olin hyvin kiinnostunut.”Mitä tarkoitat?Kerro ihmeessä miksi minun omatuntoni pitäisi soimata??” Kysyin sitä monta kertaa,mutta jostain syystä,hän halusikin kiertää aiheen.En siis saanut vastausta.Kysymykseni ei ollut hyökkäävä,vaikkakin hänellä varmasti saattoi olla syynsä olettaa niin.Siitä syystä esitin sen monta kertaa.Minä haluan tietää,jos olen tehnyt jotain väärin.Haluan oppia siitä.Yrittää korjata sen.Ei.
Voin silti arvata, mitä hän tarkoitti. Omatuntoni pitäisi soimata minua isäni kuolemasta. Minä olin järjestänyt tämän hienon miehen hankaluuksiin pelkillä valheilla ja koska hänen alkoholilla piinattu elimistönsä ei kestänyt vankilaolosuhteita, hän kuoli. Tietenkin äiti empatisoi myös sitä, että isälläni ei varmastikaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Se siitä hänenkin vastuustaan.
”Mitä sinä oikein haluat!?”, Äiti kysyi vihaisesti.
Tämän jälkeen, kun olimme käyneet läpi jo tapahtumat isän kanssa
ja sen ettei hän yhdessä kohtaa osannut sanoa, montako lasta hänellä on…
Eikä pitänyt minun lapsuuttani tai osuuttani hänen elämäänsä minkäänlaisena..Hmm…Mitä minä haluan..??Mitä voisin enää haluta häneltä??
Olin puhut hänelle veljistänikin, heidän puolestaan.Jälleen. Kysyin, oletko pyytänyt heiltä anteeksi?Oikeasti katuvana ja yrittänyt korjata virheitänsä?
”No olen minä saattanut sanoa olevani syvästi pahoillani..”, hän toteaa hieman rauhallisemmalla äänellä. Tästäkin aiheesta me olemme vuosien saatossa keskustelleet paljon. Ikään kuin minä olisin joku ulkopuolinen avaruudesta tipahtanut muukalainen, jonka kanssa nyt vaan sattuu juttelemaan.
Jotenkin tuo oli niin loukkaavan nuivaa..
Sanoin, ”Tiiätkö, että minäkin saattaisin kaivata anteeksipyyntöä ja sinun empatiaasi? Tiedätkö mikä ero minussa ja veljissäni on?.”
Naurun hörinää.. ”No kyllä tiiän!!..Vaikka mitä…jätän sanomatta..”, halventavaa hörinää..
Jatkoin siitä huolimatta, vaikka tiesin ettei puheeni mene perille-nimisen paikan viereenkään..
”Meissä on se ero, että minä puhun suoraan ja tiedän mitä tunnen. Osaan myös hyvin paljon myötäelää.He eivät koskaan tulisi sanomaan sinulle, että pyytäisit minulta anteeksi. He eivät yrittäisi paikata meidän välejä, kuten minä haluan heidän takiaan teidän yrittävän.He hädin tuskin tajuavat, että olen olemassa.Kaikkina näinä vuosina, kukaan ei ole puolustanut minua. Nyt minun on tehtävä se itse.”,sanoin tuntien muuttuvani näkyväksi.
Veljeni eivät tule koskaan olemaan tätä vailla minun puolestani, joten sanon sen itse. En syytä heitä siitä. Heillä on omat tapansa käsitellä ja selvitä asioista. Äiti luultavasti tekee kaikkensa, että minulla ei olisi välejä kenenkään kanssa. Taivun siihen. Ei se ole enää minusta kiinni.
Jokainen syö oman myrkkynsä.
Joskus oma tuska estää myötäelämästä toisen tuskaa. Se tekee sokeaksi.
Minä en voi sille mitään, enkä ole velvollinen parantamaan muita kuin itseni.
Mitäkö minä haluan?
”En voi enää saada sinulta sitä, mitä olisin aina halunnut ja tarvinut, se on turhaa enää. Mutta haluan, että ymmärrät miksi. Sen,mistä se johtuu, ettei meidän välimme enää korjaannu. Sitä minä haluan.”
Näivettynyt ”Vai niiiin..”
Puhelun lopussa äiti syytti minua siitä, että olen kertonut näitä paskoja lapselleni ja epäili, että yhteyden pito on sen takia heidän väliltään loppunut. Koska olen sen kieltänyt?
No hullu kun olen, se ei pidä paikkaansa. Sanoin, etten koskaan ole näistä asioista LAPSEN kuullen puhunut, enkä puhu.
Jokseenkin tuntui turhalta alkaa vääntämään tälle ymmärtämättömälle rautalangasta, että eihän tällaset asiat lapselle kuulu?!Että lapsen mieli ei pysty käsittelemään tällaisia asioita oikein?!Että lapsen kuuluu olla lapsi?!Ja mitä muuta, hyvin yksinkertaista,asioita jotka jokainen (ainakin melkein) tervejärkinen ihminen tajuaa sanomattakin. Olin siis selittämättä.
En myöskään ole estänyt millään tavalla heidän yhteydenpitoaan. Uskoo mitä haluaa.
Tämä sai kuitenkin nyt miettimään hyvin tarkkaan, että minkälaisen henkilön kanssa annan lapseni olla tekemisissä??
Lopuksi
Olen tällä hetkellä todella väsynyt tähän. Valehteluun, salailuun ja peittelyyn. Olen aina ollut väsynyt siihen, lapsuuteni jälkeen, mutta nyt olen tullut varmaan jonkinlaiseen ääripäähän.
Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään salattavaa.
Ei yhtään mitään. The whole truth and nothing, but the truth.
Ne jotka minut tuntevat, tietävät sen.
Ne jotka eivät usko?Sille en voi mitään, eikä se ole minun asianikaan.
Minun tarinani ei muutu.
Se ei muutu,koska se ei elä mielikuvituksesta tai egon pönkityksestä.
Se ei ole olemassa sitä varten, että se vähättelisi ketään tai mitään.
Se ei ole olemassa, korottaakseen minua.
Se on vain yksi tarina, valitettavan monien muiden joukossa.
Se tarina on tässä siksi, että toiset tietäisivät etteivät ole yksin. Että tällaista todella tapahtuu.
Se on siksi tässä, että siitä voi selvitä.
Minä tiedän, miten vaikeaa on pitää kiinni totuudesta. Siitä oikeasta todesta, miten kaikki on oikeasti mennyt ja menee, kun on tekemisissä oikean narsistin kanssa.Manipulaation alla, todellisuuden hahmottaminen on erittäin hankalaa yksin.
Kiitos,kun jaksoit lukea tänne asti. Minä elän omaa elämääni.Seison kaiken kirjoittamani takana.Siksi minulla on keveä olo.
Edelleen toistan kirjoittamisen terapeuttista voimaa.Lisään tähän kuitenkin linkin toiseenkin minulle hyvin tärkeään terapiamuotoon.Musiikkiin.Tosin en sitä kirkkaasti sellaisena ajattele.Se vain on.Niin kuin kaikki muukin normaaliosa elämää.Siten kuten kuuluu olla.Yksinkertaista.Totuus.
The truth shall set you free.
Varjoista valoon, erään elämä 