Jatkoa varhaislapsuuteen..


Vaan kylläpä oli hyvä palata hetkeksi kunnolla käymään menneitä asioita läpi! Ensinnäkin siksi, että aina ymmärtää jotain paremmin ja toiseksi, siksi että huomaa kuinka kauas on jäänyt fyysinen vapina ja totaaliaivokaaos liittyen menneisyyteen. Stressireaktio? En voi olla kuin tyytyväinen. Tiedän silti, että jatkossa on tulossa tapahtumia, jotka voivat nuo em. oireet helpostikin nostaa vielä pintaan. Se jää nähtäväksi.

Näyttää siltä, että tätä päivää on ihan hyvin jäljellä. Lapsukainen nukkuu, puoliso nukkuu ja koirakin nukkuu…taidan vähän vielä jatkaa ikävuodesta 4 eteenpäin.

Se on se ikä, kun muistan vieraiden lasten yllykkeestä hypänneeni leikkikentän sadekatoksen katolta alas. Ei käynyt ihmeellisemmin, säikähdin silti sen verran että luikin kotiin. Silloin en osannut sitä paikkaa vielä pelätä. Vanhin veljistäni muutti meille asumaan. Ei siitä leikkikaveriksi ollut, liian paljon vanhempi ja harvoin oli edes kotona. Liekö ollut syynä siihen, että kotitilanne riitojen suhteen rauhoittui hetkeksi. Sitten muutimme taas, toiseen kerrostalolähiöön. Sinne muutti toinenkin velipoikani. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänestä oli jo seuraakin. Hän tosin oli aika vilkas ja hyvin usein yhteiselomme päättyi sotaan. Isä kävi edelleen töissä, äiti ei. Aloin kulkea ilmaisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä olin hieman vapautuneempi jo ja sain pari kaveriakin. Vanhempien välit eivät silti kauaa kulissia kestäneet. Isän mennessä töihin, äiti nappasi minut ja toisen veljistäni mukaan. Hän oli humalassa tietenkin ja tie vei taksilla, meille tuntemattoman miehen kaksioon. Siellä oltiin pitkän aikaa veljeni kanssa makuuhuoneessa lukkojen takana, kun äiti hoiti välejään tämän miehen kanssa. Sama mies vei meidät käymään myös sadan kilsan päässä olevassa isossa kaupungissa. Sieltä hän osti minulle matkamuiston, jonka alkuperää en missään tapauksessa saanut kotona isälle kertoa. Isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaanhan tämä kaikki meni näin. No, ei ollut toviin helppoa kotona, kun tuolta reissulta palasimme. Siltikään se reissu ei jäänyt edes viimeiseksi…mies vain vaihtui.

Tähän ikään mahtuu jo myös mukavia muistoja. Kuten ensilumi parkkipaikalla. Lähdin 5 vuotiaana ensimmäistä kertaa ihan itse käymään kioskilla. Valkeaa oli silmän kantamattomiin! Lisäksi tällä pihalla oli jo kavereitakin. Sitten tuli taas muutto, toisin sanoen häätö.

Täytin kuusi uudessa kodissa, jossa asuimmekin ennätykselliset 4 vuotta! Elämäni parhaimmat ja samalla pahimmat siihen mennessä. Äiti oli vanhemmistani se aggressiivisempi eikä isällä ollut mitään sanan valtaa meidän kasvatukseen. Pojat olivat vilkkaita ja aiheuttivat monta hyvää syytä vetää pää täyteen, äidin mielestä. Sitten kun pää alkoi tarpeeksi lainehtia, alkoi pahoinpitely. Katsoin monta kertaa avuttomana vierestä kun toinen velipojistani, se nuorempi potkittiin nurkkaan. Hän suojasi kasvojaan ja kylkiään käsillään, kun äiti opetti 10-vuotiaalle pojalleen tapoja. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, kun hysteerinen itkuni ei auttanut mitään ja kun en kestänyt katsoa, minun oli pakko juosta omaan huoneeseeni rauhoittumaan. Vanhempi pojista sai myös osansa, mutta kasvoi eikä antanut äidille siihen enää mahdollisuutta. Viikonloppuisin meillä kokoontui vanhemman veljeni kaverit, yläasteikäisiä nuoria, jotka äiti mielellään kutsui veljeni huoneesta keittiön pöytään seurakseen. Äiti vei käytännössä veljeni kaverit. Narsistista kun yrität selittää, minkälainen hän todellisuudessa on, kuka sitä uskoo? Eivät myöskään veljeni kaverit. Eteenkään se yksi isokokoinen poika joka joutui äitini viettelemäksi meidän vessassa…

Äiti muuttui teatraalisemmaksi sitä mukaa kun kasvoin. Olin hänelle baarireissujen jälkeinen sylkykuppi taikka patoutumienpurkunukke. Koskaan ei voinut olla varma, mitä yöllä tapahtuu kun äiti tulee kotiin. Hän oli hysteerisen tarkka siivouksesta. Mikäli oli niin onnettomasti käynyt, että yksin iltapalaa syödessäni olin vahingossa jättänyt yh-den-kään leivän murun pöydälle, heräsin nahkaremmin räiskeeseen ahterilla. Toisaalta hän saattoi tulla hysteerisenä kotiin ja itkeä aamuyöstä baarissa tullutta riitaa isän kanssa ja toisinaan se hysteerisyys johti esitykseen sairaskohtauksesta. Sehän meni siis niin, että haukotaan happea kuin kala kuivalla maalla, kaadutaan rojahtaen lattialle (kuitenkin niin ettei mihinkään vakavasti satu), valitetaan epäselvää mongerrusta isoon ääneen jne. Mutta sitten kun paniikissa huudan ”Äiti, äiti herää!!Älä kuole! Äiti soitan ambulanssin!!” Silloin tuli hyvin selvä vastaus ”Et soita!” Ja jo alkoi olo helpottua. Joskus tähän esitykseen kuului myös ranteiden viiltely. Minä kun en silloin tiennyt vielä pintanaarmun ja syvän haavan eroa. Tätä rataa tasaisesti alkoi kotona kulua minun ikävuoteni 6-> .

Ulkona oli pakopaikka, toisinaan. Ensimmäiset eskapismin alkeet olin löytänyt jo kirjoista ja musiikistakin. Pihallakin oli silti lapsia, joita sain tosissaan pelätä, kantelivat linkkareitakin mukana. Äidin krapula-aamuina, sen lisäksi että olin siivonnut hajonneet kaljapullot ja tuhkakupit, sain käydä kaupassa, ja maksuvälineenä tässä tapauksessa kävi hienosti pari pussia tyhjiä pulloja sekä kaikki pienimmät pennit. Silloinkin pääsin silti kotoa pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä mukavampia leikkejä meillä ulkona oli. En muistanut mitään kotielämästä. Paitsi sitten kun tajusin olevani kymmenen minuuttia kotiintuloajasta myöhässä…”Mutta eihän äiti oikeasti halua satuttaa, on vain pakko silloin kun ei oppi mene muuten perille. Äidillekin se sattuu yhtälailla, kun joutuu remmiä käyttämään...”Joopajooh.

Kouluni kaksi ensimmäistä vuotta sujui hyvin. Oli kavereita ja olin sosiaalinen. Sitten kouluni vaihtui. Siellä tilanne oli toinen. Kaikki 30 oppilasta vaikuttivat olevan kokonaan eri maailmasta. Kenenkään vaatteet eivät haisseet tupakalle ja siitä alkoi syrjintä. En kuulunut joukkoon. Tilannetta ei helpottanut se, että olin keskimäärin joka toinen päivä poissa, päänsäryn tai vatsakivun takia. Opettaja otti kerran ihan asiakseen puhutella tästä. Totesi, että olen fiksu, koska todella harva pysyisi opinnoissa perässä niin hurjalla poissaolomäärällä. Keskiarvoni oli kuitenkin aina vähintään hyvä. Vaikka käsiini ilmestyi ”vahingossa” toisen asteen palovammoja, sekään ei riittänyt kummempaan yhteydenottoon kotipuoleeni. Ihan itse niitä kuumaa patteria vasten tein. Päätäni myös särki oikeasti jokaisen koulupäivän jälkeen, se ei johtanut kotona edes särkylääkkeeseen. Sekään ei koululla kummastusta kummemmin aiheuttanut, ettei koko (3. – 6. lk ) 4 vuoden aikana, kumpaakaan vanhemmistani näkynyt vanhempainilloissa taikka konserteissa. Ihan vaan, koska äidin mielestä opettajani oli ”kotka” tai ”harppu” tai jotain muuta yhtä mairittelevaa.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Usein sanotaan, että avioero lapset syyllistävät itseään vanhempien erosta. Niin kävi meilläkin, ainoastaan positiivisessa mielessä. Äiti oli kertonut niin paljon isän töppäilyistä ja kaikkihan oli hänen syytään. Halusin, että elämämme rauhoittuisi ja koska olin ilmeisesti jo äidin terapeutti, käskin häntä eroamaan. Äiti oli tuohon mennessä jo vuosia aiemmin kertonut myös omasta lapsuudestaan, itkien, koska hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Yksityiskohtaisesti. Hän oli itkenyt minulle yhtä lukuisaan otteeseen aiempaa avioliittoansa ja sen hirveyksiä ja kuinka hän oli menettänyt poikansa. Niin, minut kasvatettiin pitämään huolta tästä täydellisestä ihmisestä, joka ei koskaan itse sanonut sanaa anteeksi. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen heidän erostaan.

Tässä vaiheessa veljistäni nuorempi joutui perhekotiin ja vanhempi muutti pois kotoa. Oltiin siis virallisesti kahden. Isosta asunnosta oli muutettava pienempään. Kuvioihin tuli uusi mies. Olin silloin 11 vuotias.

Tähän päätän elämänkerran tällä erää. Olo on erittäin voitonriemuinen. Nyt muistan, minkälainen olin silloin ja miksi. Muistan myös kuinka pohjalla myöhemmin lopulta olin. Juuri nyt, löydän sitä samaa itseäni jälleen, kuin muistan joskus lapsena olleeni. Avoimuus, sosiaalisuus ja aktiivisuus. On vaatinut paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta nehän ovat osa elämää. Eikä elämässä lopulta ole kauheasti pelättävää. Olen huomannut, että ihmiset ovat ymmärtäväisempiä ja sopeutuvaisempia, kuin joskus kuvittelin. Hieman sääliksi käy heitä parkoja, jotka osuivat matkan varrelle silloin kun aloitin uudelleen rakentamisen. Rykäisin aikalailla kaiken pahan suustani ulos, siksi että minulla oli tarve selittää miksi olen niin kuin olen ja miksi en paljon puhu ja miksi nyt vaan olen sellainen ja kaikki oli vaan niin uutta minulle. Sen jälkeen vaikenin taas kuin muuri 😀 Kaikki hekin olivat ihania ihmisiä, kukaan ei koskaan kääntynyt pois, vaikka olivatkin elämässäni ohikulkumatkalla.

Iltasaduksi itselleni ajattelen jälleen juuri tätä hetkeä, ääniä. Rauhallisuus ja turvallisuus ympärillä.Koira, joka kuorsaa lattialla sekä ikkunasta näkyvä syysillan pimeys. Siihen kaikkeen voi keskittyä ihan rauhassa, ilman minkäänlaista pelkoa tulevasta tai menneestä. Tämä tässä on minun elämäni.

Olisi mahtavaa, jos jakaisitte omia kokemuksianne! 🙂

Mainokset

Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello