Kiitos äiti.


Kiitos äiti.
Kiitos,että voin ottaa esimerkistäsi opiksi ja antaa lapselleni turvallisen juhlapäivän.Sinun luomasi juhlapäivät,kuten vappu,ei poikennut suuresti kaikista muista ryyppypäivistäsi.En muista olivatko itsemurhayrityksesi kenties vappuna vai jonain muuna tavallisena arkipäivänä.En muista olivatko juuri vaput niitä päiviä,kun kotini täyttyi humalaisista ihmisistä,metelistä ja tupakansavusta.En muista oliko silloin kenties vappu,koska sille ominaiset koristukset eivät kuuluneet minulle.Meillä ei ollut munkkeja,donitseja tai simaa,koska et itse pitänyt niistä.Ilmapallot ja serpentiinit olivat sinulle mieleisilläsi paikoilla ja niihin koskeminen oli ehdottomasti kielletty sotkun välttämiseksi.Se oli sinun juhlasi,joka minun täytyi vain sietää.
Kiitos,että opetit minulle mitä olisin halunnut,annan sen lapselleni.

Kiitos siitä,että tiedän mitä turvattomuus on.Sinun humalaisia reaktioitasi sai pelätä.Osaisinko olla juhlapäivänäsi tarpeeksi huomaamaton,jotten pilaisi yritystäsi rentoutua?Löytäisinkö kodistani paikan humalaisten ihmisten keskeltä,vierestä vai yksinäisestä huoneestani?Nämä ihmiset olivat erilaisia,toinen mongersi jotain josta ei saanut selvää ja toinen puhui huutamalla.Eräs on edelleenkin tunnettu ”kylähullu”.Yritin kyllä kuulua joukkoon,mutta en jaksanut.Väsyin ja menin huoneeseeni toivomaan,että kaikki päättyisi pian.En tosin yhtään tiennyt miten kaikki tänään taas päättyisi.En ollut turvassa,eikä minulla ollut pakopaikkaa.Silmät lasittuneina istuin ja kuuntelin meteliä.Humalaiset ihmiset keskustelivat isosti,koska musiikki pauhasi lujaa.Oli vanhempia ja nuorempia ihmisiä.Vanhimman veljeni kaverit olivat myös tervetulleita äidin juhlaan.Kuunnellessa yritin ennakoida,tuleeko jostain puheenaiheesta tappelu,äidin äänensävy kertoi paljon.Kiitos äiti,että tiedän lapseni tarvitsevan turvallisen ympäristön.

Kiitos,kun opetit ottamaan vastuuta.Jätit minut yksin illan päätteeksi kotiin,huolehtimaan iltapalastani,nukkumaan menostani ja ennen kaikkea sinusta.Tulin yöllä hakemaan sinua paikallisesta räkälästä.Löysin sinut savun seasta istumassa vieraiden miesten seurassa ja häpeissäsi käskit minua vain poistumaan.En tuntenut katsetta silmissäsi.Se ei ollut äitini.Olin hyvin huolissani.Yritin luottaa siihen,että minun kuuluisi nyt vain mennä kotiin ja sinä tulisit myöhemmin perässä.

Kiitos siitä,että vedit draamasi tappiin asti.Nyt tiedän,että sisäinen lapsesi kaipasi huomiota.Kun joku muu ei ollut antanut sitä sinulle tarpeeksi illan tai yön aikana,hait sitä minulta.Sitä en ymmärrä,miksi se piti tehdä niin vaikean kaavan kautta.Olisi riittänyt,että olisit halunnut minut vaikka viereesi.Sen sijaan leikit kuolevaa pintanaarmut ranteissasi.Huusit kuoleman tuskissasi lattialla,josta yritin epätoivoisesti sinua haalata sohvalle.Et kuullut mitä sinulle sanoin.Luulin,että olit tajuton.Luulin,että kuolet.Itkin vieressäsi hysteerisenä,pyysin sinua olemaan kuolematta ja että rakastan sinua ja kerroin soittavani ambulanssin.Havahduit henkiin ja ohjeistit hakemaan vettä.Olin onnellinen,että palasit henkiin.Eräänä yönä näin painajaista,että sinun pääsi roikkui samannäköisenä, kuin tämän postauksen kuva,keittönpöytämme päällä olevasta lampusta.En tänä päivänäkään siedä sitä,jos keittiössämme palaa lamppu vain pöydän päällä.Kiitos siitä kokemuksesta.Nyt tiedän mihin käsittelemättömät asiat voivat pahimmillaan johtaa.Tiedän,että minun on huolehdittava itsestäni,ettei lapseni tarvitse koskaan kokea samaa.

Kiitos,että opetit ottamaan toiset huomioon.Juhlapäivän jälkeisenä aamuna halusin siivota jälkesi pois.Etenkin,jos olin juuri edeltävänä yönä saanut sinut kuolleista takaisin.Halusin osoittaa sinulle,kuinka kiitollinen olen olemassaolostasi,kuinka paljon rakastan sinua.Halusin,että voit aloittaa uuden päivän paremmalla mielellä.Hyvä siivo kotona oli sinulle tärkeää.Herättyäni kävelin keittiöön ja näky oli järkyttävä.Minun kodissani.Äidille maailman tärkein siivo oli sydäntäsärkevää katsottavaa.Saatuani siivottua kaikki tyhjät kaljapullot ja viinapullot pois,tupakan tumpit ja tuhkat,roskat ja joskus jopa sirpaleet,kuulin kun huusit minua.Olit todella huonossa kunnossa,oksensit.Opastit minua hakemaan vettä tietynlaisessa isossa peltimitassa.Ja sen oli oltava kylmää.Joit sen tyytyväisenä ja sitten pyysit minua paistamaan sinulle kanamunia aamiaiseksi.Lisukkeksi piti olla ruisleipäsiivuja ja lenkkiä.Mausteet ja maito tietenkin.Itse en ollut vielä ehtinyt syödä.Mutta ei sen väliä.Sinä olit kuitenkin hengissä.Kiitos,että opetit kuinka toiset otetaan huomioon.Nyt osaan sen ja olen oppinut ottamaan lopulta myös itseni huomioon.Opetan tämän asian lapselleni hieman eri tavalla kuin sinä.Tiedän,ettei sen tarvitse olla niin raskasta.Tiedän myös,kuinka tärkeitä sanoja kiitos ja anteeksi ovat,koska en niitä sinulta koskaan kuullut.

Kiitos myös siitä,että näytit minkälaiseksi muutut humalassa.Sinusta tuli hurjan itsevarma ja sosiaalinen.Varsinainen sanataituri,jollaiseksi en koskaan uskonut voivani itse tulla.Osasit laulaa ja tanssia.Mielipiteesi olivat vankkumattomia ja tiesit kaikesta kaiken.Nämä piirteet olivat joko kokonaan poissa tai hailakoita ilman alkoholia.Kiitos,että opetit minkälainen minä olen.Olen paljon kaltaisesi,vaikkakaan en ollenkaan niin taitava,mutta selvinpäin.Nyt tiedän miksi sinä et ollut selvinpäin oma itsesi.Olit masentunut.Nyt tiedän mitä alkoholi voi saada aikaan noissa piirteissä.Yliampumisen.Nyt olen oppinut miten se menee ja tunnistan omat reaktioni hyvissä ajoin,ennen kuin lapseni tarvitsee niistä kärsiä.Olen oppinut myös,etten ole kuin sinä.Kuten lapsenikaan ei ole minä,vaikka samankaltaisuuksia löytyykin.

Kiitos äiti siitä,että lapsellani on nyt tavallinen arki,vappu ja kaikki muutkin juhlapäivät hänelle nautittavaksi ja opittavaksi.Hän saa kokea ne turvassa ja halutessaan repiä vaikka serpentiiniä.Ilman pelkoa.Ilman hämmennystä.Ilman epävarmuutta.
Kiitos äiti kaikista niistä tärkeistä opeista,jotka ovat saaneet minut ajattelemaan.Huomaamaan sen mitä lapseni tarvitsee,mikä on tärkeää.
Toivottavasti sinä,äiti,opit joskus rakastamaan,niin itseäsi kuin myös lähimmäisiäsi.
Minä opin ja löysin rakkauden.Ehdottoman.

Tässä linkki sivustolle,josta löytyy lapsille ja nuorille auttava puhelin ja chatti.

https://www.mll.fi/mll/auttavatpuhelimet/lnpn/

 



Mainokset

Elämäni synttärit


Tämä on yksi niistä päivistä,joista tuli vaikea joulujen,juhannusten ja muiden erityispäivien ohella.Oma syntymäpäivä.Lapsena se oli vanhempien ryyppypäivä.Silloin,kun olin alle 8 vuotias,meillä kävi vielä mummu ja pappa sekä kummi-tätikin.Se tarkoitti kuitenkin sitä,että minä en saanut häiritä.Ollenkaan.Ei se ollut vieraista kiinni,vaan äidistä.Mitä olemattomammaksi itseni sain,sen parempi.Mikään minun sanomiseni ei voinut olla niin tärkeää,että sillä voisi keskeyttää aikuisten tärkeän keskustelun.Ja sitten,kun vieraat viimein lähti,oli äidin ja isän aika ”rentoutua”.Mikäli en ollut onnistunut noudattamaan äidin sääntöjä,myös se käytiin läpi tässä ”rentoutumisvaiheessa”.

Tuolla kasvatusmetodilla siis opin sen,etten minä ole koskaan niin tärkeä kuin muut.Vielä aikuisenakin toistin sitä samaa ajatusta.Yhtäkkiä olin se pieni lapsi,jonka ei ole sallittua sanoa mitään,vaan kuunnella kun aikuiset puhuu.Siitä on ollut vaikea pyristellä eroon.Aina kun luulen,että olen voiton puolella,tulee tilanne,jossa saan lähteä taas alusta.

Uusi elämys

Olin 8-vuotias,kun minulla oli ensimmäiset ja viimeiset kaverisynttärit.Kaverit eivät muutoin koskaan saaneet käydä meillä,koska kertovat kotonansa millaista meillä on.Jahah…No,olisivat kertoneet luultavasti kuinka kliinisen puhdasta meillä oli,jokainen tavara tarkalla paikallaan ja tupakan haju.Se ikuinen puhtaus ja järjestys oli äidin tapa pitää kontrolli,kulissi ja mielenrauha.Vaikkakaan se ei humalaisina iltoina siltä kuulostanut…siis mielenrauhalta.No joka tapauksessa,oli mahtavaa,kun sain valita kolme kaveria synttäreille.Minulla ei ollut kuin kaksi ja niinpä kolmannen virkaa sai toimittaa toisen kaverin pikkuveli 🙂 Meillä oli kivaa.Muistan silti,kuinka oudolta tilanne tuntui.Omassa huoneessa kavereiden kanssa!Ihan uusi maailma.Näin omat tavaratkin aivan uusilla silmillä.En muista,osasinko jakaa niitä,toivottavasti..Meillä oli yksi pussi Omar-karkkeja ja muistan tuon unenomaisen tilanteen niistä edelleen aina.

Olemassa oloni mitättömyys

Seuraavat muistamani syntymäpäivät ovatkin jo ihan muuta.Taisin olla yhdeksän,kun äiti ja isä olivat juuri eronneet ja äiti lähti ryyppyreissulleen.Olimme neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa keskenään kotona ja sairastuin.Isä sattui vahingossa käymään ja huolehti minulle lääkettä ja ruokaa.Äiti oli reissullansa kolme päivää.Hän ei tullut kotiin edes syntymäpäivänäni.Muistan olleeni murheen murtama,muttei minusta näkynyt muuta kuin hiljaisuus.Isä oli meidän kanssamme,mutten muista siitäkään juuri mitään kuumeeni vuoksi.Äiti palasi synttäreideni jälkeisenä päivänä.Humalassa.Eikä hän tullut yksin,vaan ryyppyseura mukanaan.Huutamiseksihan isän ja äidin keskustelu kuluneesta ajasta meni,mutta päättyi lopulta siihen,että isä liittyi kännisen joukon jatkoksi.Se tuntui siltä,kuin olisi heitetty viimeinenkin oljenkorsi menemään.Ja siihen oli sopeutuminen.

Toisten bileet

Sitten tuli aika odottaa 14-vuotis synttäreitä.Silloin viikonloput vietettiin aina isällä.Parin ikäiseni serkun mukana, sinne kulkeutui myös heidän kavereitaan ja aina oli bileet.Isä huolehti kaikille juomat kaupasta ja loppuillasta tarjoili pientä maksua vastaan, tai ihan ilmatteeksi, myöskin kiljupöntöstään.Minä en ollut kaveri heidän kenenkään kanssa,yritin toki,mutten osannut olla niin kuin he.Huolettomia,holtittomia ja iloisia.Yritykseni toki oli niin kova,että tunsin väsyväni siihen.Jos olisin miettinyt silloin tarkemmin tai minulla olisi ollut mahdollisuus olla jossain muualla,olisin mielelläni ollut.Kotona känniä,huutamista,meteliä,levotonta.Isällä sama juttu,no joo vähän iloisempi meininki,mutta ei hetken rauhaa.Ainoa läheisempi,oli silloinen poikaystäväni.14-vuotislahjaksi sain isältä viulun muotoisen pullon jotain ällöttävän makuista likööriä?Mitä lie.Join sen,vaikken tykännyt.Lisäksi tietysti paljon muuta.Tässä kertoessa alkaa jo kuvottaa…..Vakioporukka saapui paikalle,ei niinkään minun takiani,vaan ihan vain kun oli hyvä syy ryypätä.Ilta päättyi niinkin tyylikkäästi,että eräs ikäiseni nuori sammui sohvalle,meteli oli saanut naapurit soittamaan poliisit,ja myöskin tämän sammuneen lapsen äiti haki kauhuissaan kiljuen omansa kotiin.Oli oksennusta,valtava tahmainen sotku joka puolella,pahonvointia.Useimmat pääsivät pakenemaan paikalta ennen puhallutusta.Poliisit kysyivät minulta olenko juonut mitään ja tietenkin vastasin,etten ollut.Kysyivät jotain muutakin ja päättivät jättää puhalluttamatta.Käsittämätöntä.Että sellaiset synttärit ja niin ne menivät seuraavanakin vuonna…

Kauniita tarkoituksia

Äiti osti usein lahjan.Lopulta tajusin,ettei hän niitä osta,vaan varastaa.Mietinkin,miksi näyttää siltä,että rahatilanne olisi jonkin verran kohentunut.Meikkihyllyt alkoi loistaa testeritarrakosmetiikasta ja lopulta ilmeistyi normaalia enemmän ihan ilman tarraakin.Liekö meidän kalliit uudet nahkalompakotkin niitä peruja..Hän itse kertoi,että peruna- ja wc-paperisäkit vilahtavat usein ”vahingossa” kärryjen alatasolla kassan ohi.Minä olin korviani myöten punainen,kun ensimmäisen kerran jouduin olemaan mukana kaupassa,kun tuo ”vahinko” tapahtui.Pelkäsin ja häpesin äitini puolesta valtavasti.Mutta se onnistui.Jatkossa minun täytyi vain itse kaupassa käydessäni noudattaa samaa kaavaa…Kieltäydyin.Silti tuo ajoi minut kokeilemaan itse 15-vuotiaana ja onneksi jäin heti kiinni,ripsiväri reppuni sivutaskussa.Siinäpä kohdistin saman häpeän itseäni kohtaan,kuin aiemmin äitiäni,kun naama punaisena istuin poliisiautossa sakkulappua odottamassa.Huonommaksi ja surkeammaksi en olisi oloani osannut kuvitella.Eieieiei koskaan enää!

Kun on niin paljon kaikkea muuta..

Kotoa muutin siis 17-vuotiaana pois ja yllättäen äiti unohti syntymäpäiväni kokonaan.Saattoi soittaa pari päivää myöhemmin,että sori kun on ollut niin paljon kaikkea,ettei voi muistaa joka asiaa.Ei hän koskaan sen kummemmin muistanut veljienikään syntymäpäiviä.Poissa silmistä,poissa mielestä-meininki.

Joka vuosi siis koin valtavaa ahdistusta,pettymystä ja vihaisuutta siitä,ettei äiti taaskaan muistanut.Mitä minä olen tehnyt,etten ole ansainnut hänen rakkauttaan?Minä muistin hänet aina ja siitä pidettiin ennakkoon jo hyvä huolikin,ettei vain pääse unohtumaan.En voinut ymmärtää,miksi minä olin niin mitätön?

Rakkaus

Nyt,kun olen itse äiti,ymmärrän vielä vähemmän…mutta samalla enemmän.En koskaan voi unohtaa sitä päivää,kun aarteeni syntyi.Sitä onnea ja täyttymystä,kun sain käärön rinnalleni ja rakkaus paisui kaikki rajat ylitsevyöryäviin mittoihin.Se suojelemisen halu ja tarve tuota pientä ja viatonta ihmistaimea kohtaan!Se oli se päivä,jolloin tuo kauan odotettu tunne pääsi liekkeihinsä.Hänen syntymäpäivänsä!Kuinka ikinä, milloinkaan haluaisin tai voisin sen unohtaa??!!

Ymmärryksen yritys

Olen yrittänyt ajatella äidin kohdalla aina kaiken niin,että voin ymmärtää.Omaa mitättömyyttäni hänen silmissään,on vaikea käsittää,mutta sitä voi selittää masennuksella.Sitä voi selittää jollain mielenterveysongelmalla,joka saa välttämään liian tunnepitoisia suhteita,jopa omaan lapseensa.Se saa tukeutumaan alkoholiin,jonka avulla hän ihmissuhteensa on selvittänytkin…miten ikinä sitten ”selvittänytkin”.Aivan kuin hän ei osaisi käsitellä sellaista tunnetta,kuin rakkaus.Se on jotain niin hepreaa hänelle,että se saisi hänet sekaisin,jos joutuisi sen armoille.Hän ei tietäisi,mikä iski ja mitä sitten pitäisi tehdä,se olisi varmasti valtavan pelottavaa.Siksi,hänellä on valtava suojamuuri,jonka hän on periyttänyt myös lapsilleen.Sitä muuria ei rakkaus ihan äkkiä läpäise,tunteista pelottavin ja vaarallisin.Sen takaa voidaan kyllä näytellä mitä vain.Draamaa meidän elämästä ei olekaan puuttunut…

Vain tyhjyys

Mietin jo aamusta valmiiksi,ettei tule puhelua tälläkään kertaa.Ja kun tulee,syy on varmasti ne kaikki muut asiat,jotka pitää muistaa.Ja ymmärrän toki,että tällä hetkellä tilanne on oikeasti niin.Ensimmäistä kertaa.Tiedän ja tunnen myös sen,ettei sillä ole mitään väliä soittaako hän vai ei.Olen jo iso tyttö 🙂 Mutta se oli ennen kurja juttu.Niitä pettymyksiä ei unohda, vaikka tarvetta synttärimuistamiselle ei oikeasti enää olisikaan.Se vain on yhtenä rikkana rokassa,muistuttamassa äiti-lapsi-suhteesta,jossa lapsi jäi aina jalkoihin.Alkoholi vei voiton.

Tänään en tunne sitä pettymystä.Ainoastaan tyhjyyden siinä kohden,missä äiti ei soittanut.Tyhjän ilon siinä kohden,kun miehen sisko ja äiti muistavat syntymäpäiväni kaiken sen kiireen keskeltä,mitä heillä on.

Elämäni aarre

Kaikista ihaninta oli se,kun tämä päivä oli lapselleni tärkeä.Lähestulkoon,minun synttärini ovat hänen,häntä varten olen olemassa,täytän vuosia mielelläni joka vuosi,vaikka sadan vuoden päästäkin,koska saan nähdä hänen tulevat vuotensa.Hän on se syy,miksi minä olen syntynyt ja siinä on aihetta juhlaan 🙂



Oman onnensa seppä…


Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂



Itsehoitoa :)


Eilisestä palautumista.Vaikuttaa hyvältä 🙂 Se tunne tuli kyllä yllättäen ja vahvana.Haistoin hajutkin,kuten terva ja kilju.Se on hurjaa,kun sellainen tulee.Trauma.Valtava ahdistus,sydämen tykytystä ja levottomuutta.Samaan aikaan tuntuu,että on kaksi maailmaa.Se mennyt ja tämä nykyinen,tietää kummassa nyt on,mutta ei sisäistä sitä täysin.Aika mahtavaa,että voin palata aina turvaan.Fyysinen reaktio loppuu ja rauha palaa.Muistelin illalla sitä aikaa,kun turvani ei ollut vielä valmis,siitä ei oikeastaan ollut käsitystäkään.Ei ollut mitään minne laittaa tuskainen muisto erätauolle,eikä tiennyt mitä sen kanssa pitäisi tehdä.Pidin itseäni hulluna.Siitä on reilu 12 vuotta aikaa.Onneksi se rakentui ajan kanssa,hyvässä seurassa ja uuden elämän edetessä.Parempia kokemuksia tuli lisää ja puhumiselle ei näkynyt loppua.

Ei ole mitään,mitä voisin enempää eiliselle muistolle tehdä.Paitsi tietysti se,että pidän faktat lyhyesti ja ytimekkäästi mielessä.Tiedän,ettei se vielä kovin kaukana ole,eikä tarvitse ollakkaan.Kuuntelen musiikkia ja tietyt biisit tuovat tunteet lähelle ja se tuntuu ihan hyvälle.Olen turvallinen aikuinen sisäiselle lapselleni.Syy ei ollut minun.Aiheena seksuaalinen hyväksikäyttö on arka,mutta minun ei tarvitse elää häpeässä.Olen turvassa ja voin luottaa itseeni ja läheisiini.Elämä jatkuu ja siinä on tällä hetkellä paljon hyviä asioita joihin keskittyä.

Hyvä kokemus äidistä

Äiti soitti lauantaina.Se puhelu oli ehdottomasti plussaa.Vaikkakin se aina itseltä edellyttää tarkkuutta omien reaktioiden säätelyssä.Koskaan ei tiedä kuinka paljon alkoholilla on osuutta asiaan..Tämä puhelu oli kuitenkin helppo minulle,vaikka aihe rankka onkin.Äidin ja hänen miehensä tilanne on uuvuttanut ymmärrettävästi siellä päässä.Syöpähoitoa odotellessa mies oli sairastunut keuhkokuumeeseenkin.Onneksi se oli kääntynyt voiton puolelle ja sytostaattihoito on nyt päässyt alkuun.Äiti ei enää jaksanut pitää yllä sitä vahvaa kulissia,johon hänellä on taipumus tiukan paikan tullen.Se tarkoittaa siis sitä,että hän puhuu hyvin pinnallisesti asioista ja kertoo ne kuin niissä ei olisi yhtään mitään ja kaikki menee hyvin.Hän ei ota vastaan mitään eikä jätä edes mahdollisuutta toisen kommentille.Minä voin silti kuulla taustalla sen rauhattomuuden,kieltämisen,teeskentelyn ja sen että todelliset rajat ovat paukkuneet yli jo aikaa sitten.

Lauantain puhelussa oli oikea ihminen.Ihminen,joka yrittää parhaansa,mutta huomaa että omat rajat ovat olemassa.Ihminen joka tunnustaa pelkäävänsä pahintakin.Ihminen joka ottaa vastaan ymmärrystä ja osaa keskustella rauhallisesti.Ihminen,joka oli varmasti selvinpäin.Puhelun lopussa jo nauroimmekin ja olin hyvin onnellinen siitä.Olisin niin helposti voinut kuvitella kaiken olleen aina niin,että olisimme olleet aina läheisiä.Ilman,että minun täytyy asettaa omat turvarajani.Toki tilanne,joka toi hetkellisesti äidistä esiin jotain inhimillistä,on surkea ja rankka,en soisi sitä kenellekään!Mutta jos se tekee äidistäni ihmisen edes hetkeksi,niin hyvä.

Terveempi elämä

Lauantaina kuulin myös,että töitä olisi vaihtelevalla menestyksellä tiedossa.Intoni oli huipussaan ja on tietysti edelleen.Alkaa olla yli puoli vuotta,kun viimeksi olin töissä.Olikin jo vähän ikävä.Se tieto loi enemmän merkitystä aloittamalleni terveempi elämä-kuurilleni.Edelleen syön hyvin,noudatan saliohjelmaa kolmesti viikossa,tupakoin vähän ja vältän sokeria…No se sokeri oli kyllä aika haastavaa viikonloppuna,koska lapsella oli synttärit,mutta sain rajattua itseni kohtuuteen 🙂 Minussa asuva pieni masokisti on myös hyväksi…

Odotettu lääkevaihto

Parempaan elämään kuuluu nyt myös ms-lääkkeen vaihto.Tähän mennessä olen tökkinyt itseeni Copaxonea kolmesti viikossa.Hyvä lääke muutoin,ei ole ollut sivuoireita,mutta iho reagoi.Jalkoihin sattui pistäessä ihan p#*#**sti ja niihin harvoihin pistoskohtiin kehittyi myös lipoatrofia eli se lääke syö ihosolukkoa ja tulee kuoppa joka on pysyvä.Pistospäivistä tuli ahdistus.Ja niinpä ne alkoivat osin tietoisesti ja osin tiedostamatta unohtua.Lääkityksen säännöllisyyshän olisi tärkeää.Sen tarkoitus on hillitä uusien tulehduspesäkkeiden syntymistä keskushermostoon.Tunsin päässeeni vähintään taivaaseen,kun lääkevaihto, noin niin kuin paperilla, sujui helposti ja nopeasti.Torstaina saan aloittaa Tecfidera-tablettilääkkeen ja tänään on viimeinen piikki!!Hip-hip-hurraa 🙂 Taustalla aina tietysti pikku peikkoja.Tämän peikon nimi on sivuoire,toivotaan ettei niitä tule.

Vain tiedostamista

Pikku peikoista huolimatta,olen onnellinen,että tunnen,hengitän ja pystyn.Elämässä on aina peikkoja,mutta mitä enemmän saa haalittua hyvää ympärille,sitä pienemmäksi peikot käyvät.Ja voi vitsi kuulkaa,että ulkona on kaunis ilma!!Helmikuu parhaimmillaan 🙂 Enjoy!



Mustissa vesissä


Siellä se on.Menneisyys.Eipä ollut mielessäkään,vaan ilmeisesti se ei ole minusta kiinni.Luin mielenkiintoista kirjaa nimeltä Hopeless.Hieman alusta aavistin mitä saattaisi olla tulossa,mutta eihän kirjailijasta koskaan tiedä,minne tarina päätyy..Eilen päädyin/jouduin viimein siihen kohtaan,jossa selviää päähenkilön joutuneen insestin uhriksi.Ja voi ryökäle,kuinka todellisesti kirjailija oli osannut kuvata ne tunteet ja ajatusmylläkän!Osui ja upposi.

Ilmeisesti teksti meni sen verran ytimiin,että joudun nyt avaamaan tuota aihetta omalta kohdaltani vähän lisää.Olen siitä kirjoittanut postauksessa ”Elämäni pahinta aikaa”,mutta jätin pois jotain.En ole kertonut siitä myöskään mielenterveyshoitajille,poliisille tai muullekaan sellaiselle,joka olisi osannut siihen jotain sanoa.Olen kertonut kyllä Hänelle,mutta vain ohimennen,ikäänkuin sivulauseessa.Hän taas ei ole terapeutti,vaan myötäelää liikaa tapahtumia,enkä siksikään liikaa hänelle puhu.Nyt on purettava tämä tunnehässäkkä johonkin järjestykseen..

Pakopaikalla

Olin siis alkanut paeta isän luokse kotitilannetta eli alkoholia ja väkivaltaa.Isän luona kulki toisinaan myös minua 13 vuotta vanhempi serkkupoikani,silloin noin 25 vuotias.Itseasiassa,hän alkoi kulkea siellä yhä enemmän,koska hänen tyttöystävänsä asui naapurissa ja heillä oli usein välien selvittelyä.Siinä he isän kanssa istuivat yötä myöten keittiön pöydän ääressä ryyppäämässä ja minä istuin siinä seurassa lähinnä kai sokerihumalassa..Minun olisi tietysti pitänyt kouluun nousta aamulla,mutta ei se ollut siinä elämässä enää niin olennaista,peli oli vähän niin kuin menetetty.Isän keittiö ja olohuone olivat yhtä isoa tilaa ja minä nukuin,kun nukuin, olohuoneen laidalla olleessa sängyssä.

Isä oli kertonut,että myös tämä serkkuni,oli ollut seksuaalisen hyväksikäytön kohteena oman isänsä puolesta.Ei se näillä sanoilla esille tullut,koska isäni mielestähän tämä kaikki oli täysin normaalia ja hyväksikin lapselle.

Uusinta

Jossain vaiheessa yötä isäni sammui ja minäkin päätin mennä nukkumaan,aikani epäröityä sitä,että voinko jättää tämän sukulaismiehen yksinään istumaan isän kotiin.Väsymys päätti puolestani ja menin nukkumaan.En saanut unta,koska tilanne oli outo.Eipä aikaakaan,kun serkkuni hiipi sänkyni laidalle istumaan ja lamaannuin saman tien.En tiennyt mistään mitään.Olin vain.Ajattelin,että tämähän on jo isän kohdalta tuttu juttu,tämäkin menee äkkiä alta pois.Pieni hiljainen maanittelu,kerjäys ja pyyntö.En tuntenut henkilöä tarpeeksi hyvin.Hän oli aikuinen.Isä oli tuhannen kännissä sammunut ja minulla ei ollut paikkaa minne juosta.Voimista puhumattakaan.Niinpä blokkasin tottuneesti ja lannistuneesti kaiken pois.

Liian suuret saappaat

Tätä tapahtui muutaman kerran.Epätoivoisesti mietin,mitä tekisin.Minne menisin,jos en voinut kotona olla?Mitä sanoisin tuolle serkulle?Sanoisinko kenellekään mitään?Pelkäsin,että tulee lisää hankaluuksia.Mitä hänen tyttöystävänsä sanoisi?Olin häneenkin hieman tutustunut.Kaikki oli liian sekavaa ja pelottavaa.Ei minulla ollut ratkaisua tuohon aikuisten maailmaan.Sitten ajattelin,että jos kerron isälle,hän pitäisi huolen ettei ainakaan nukahtaisi,kun tuo henkilö on paikalla.Olisiko minun kuitenkin mahdollista olla lapsi,jota joku suojelisi?Isä suhtautui kertomaani tyynesti ja lupasi pysyä hereillä.

Eihän se isän osa ollutkaan..

Jälleen tuli se yö,kun oltiin isällä yhtäaikaa.Tuijotin isää merkitsevästi,kun hän vain haki itselleen lisää juotavaa ja tarjosi toisellekin.Tajusin melko pian,että itse oli taas selvittävä yöstä.Ja siinähän se pimeydessä meni.Monena yönä.

Itsesyytös

Tuosta siis en kertonut mitään oikeudenkäynnissä ja se on jäänyt käsittelemättömäksi asiaksi.Se tapahtui lähes samaan aikaan,kun isänkin kerjäämisestä yritin sitkeästi selvitä.Se kuinka helposti kaikki kävi,kun en laittanut hanttiin yhtään,sai sellaisen tunteen aikaan,että se oli minun syytäni.Tuota fiilistä ruokki myös isäni,josta edelleen koitin saada puolustajaani.Hän vain oli sitä mieltä,että itse kerjään sitä ja osaisinhan minä vetäytyä,jos en halua mitään sellaista.Myöskin äiti piti tuota ajatusta yllä isän tapauksessa,josta hän tiesi.Epätoivoisesti kuvittelin olevani aikuinen ja että minulla olisi kaikki valta ja itseluottamus.Kasvoinkin ja koitti poikaystävän aika.Se oli jonkinlainen pelastus.Ei tarvinut olla enää yksin öitä isällä ja pakopaikka oli taattu.Tietysti olin oppinut toimimaan pitkälti velvollisuuden tunteesta ja tämä nuori poika sai siitä osansa..

Tajuaminen

Käytännössä toimintatavat olivat samat isällä ja serkullani.Serkkuni tapauksessa lisänä oli myös suutelu,muuten minuun ei koskettu.Luettuani eilen sitä Hopeless-kirjaa,jokin puuttuva palanen ilmestyi.Olin aina pitänyt näitä kahta tapausta erillisinä.Nyt tajusin ja näenkin sieluni silmin,miten 12-13-vuotiasta tyttöä jallitettiin 6-0.Isä ei aina nukkunut,kuten joskus epäilinkin ja toivoin samalla,että hän tulisi pelastamaan tilanteen.Hänen sairas mielensä halusi niin tapahtuvan.Sittemmin myös serkkuani tuntien,voin hyvin kuvitella,että he ovat keskenään puhuneet asiasta ja tehneet sopimuksen.Se ajatus on nyt hyvin kirkkaana mielessä.Muistan isän ilkikuriset ilmeet ja tavan puhua aiheesta.Muisto tekee pahaa,etoo,huimaa ja raivo heräilee.Valtava häpeä.HÄPEÄ.Kaikesta.

Kuningas alkoholi

Siinä on ollut tarpeeksi käsittämistä,että isä on pystynyt siihenkään mitä teki.Alkoholiko pelkästään pään noin sumentaa?Samoin äiti,hän uskoi kaiken olevan minun syytäni,kun isä itseään puolusti.Äitikään ei tosin tästä serkusta tiedä.Alkoholiko pelkästään sen tekee?Isä osasi olla rauhallinen ja hyvinä päivinä katsoi hyvin hellästi ja naurettiinkin yhdessä.Kunnes…Enhän minä jaksanut ajatella mitään tuollaista!Ei pystynyt ottamaan totuutta vastaan.Halusin pitää kiinni niistä isän rippeistä,mitä jäljellä oli.Kuvittelin,että hänellä oli paha puolensa,mutta kyllä hän varmaan sillä hyvällä puolella rakasti..Tänään,jos kohtaisin hänet…vetäisin huolella turpaan.Mutta häntä ei ole.Siispä saan keskittyä enemmän rakentaviin kasvukipuihin.

Sietokyvyn tuolla puolen

Kaikki palasi kyllä niin kirkkaana mieleen.Nyt en ihmettele,miksi minusta usein tuntuu,että rajani ovat hukassa,että kestän ihan mitä vaan.MS-tauti on pistänyt sitä ihmettelemään ja käy terapiasta.Opettelen rajoja,vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.Sietokyky on ylitetty niin monta kertaa ja niin monessa eri asiassa,kaiken lisäksi se on tehty niin,että jouduin ylittämään sen itse,ilman fyysistä pakkoa.Jos sietokyvyllä olisi kuminen reunanauha,se olisi venynyt risaksi,tehottomaksi.Toisaalta mietin,että olen ollut tuplaääliö,sinisilmäinen ja naiivi kun en ole tajunnut!Järki sanoo,että se ei ollut mahdollista silloin,lapsena.Järki onneksi on käsitellyt hyvin paljon tapausta isä ja koittaa selittää paljonkin varteen otettavia faktoja.

Mielikuvaturvapaikka

Tunteet sai nyt paljon valtaa.Ja se saa niin ollakin.Rakennan mielikuvan ja fyysisenkin turvapaikan,jonne voin palata,kun tunteet käyvät liian mustissa vesissä.Minun täytyy nyt muistaa,kuinka paljon on takana ja mikä on elämä nyt.Missä olen,mitä teen seuraavaksi ja paljonko kello?Se on minun turvani.Kunpa vain minulla olisi heittää jokin diagnoosi noille alkoholisteille,sellainen joka oikeasti selittäisi kaiken ja voisin todeta,että aha,no sepäs on nyt sitten selvä ja sitten jatkaisin eteenpäin.Aina tiukan paikan tullen,voisin muistaa ne diagnoosit ja jättää asiat omaan arvoonsa…

Seksuaalisen hyväksikäytön jäljet

Paljon olen asioita käsitellyt ja onhan se vähän turhauttavaa,kun yhtäkkiä jotain tällaista putkahtaa pintaan.Se sattuu,mutta eikös sen niin kuulu tehdäkin?Siitä alkaa parantuminen.Ei väistelyä,vaan kohtaaminen.Omassa turvapaikassani voin rauhassa käsitellä kaiken pahan olon.Ei se tapahdu päivässä eikä viikossakaan,mutta pikku hiljaa kuitenkin eteenpäin.Minä olin pitkään sitä mieltä ja vähän ihmeissänikin,että miksi nuo hyväksikäyttötilanteet eivät olleet jättäneet jälkeä minun elämääni,läheisyyteen ja seksuaalisuuteen.Jättihän se.Kontrollin tarve on heijastellut sillekin puolen elämää,ei yllätyksiä,enkä itse avautunut juurikaan.En nähnyt,että siinä olisi ollut mitään outoa tai kummallista.Ajattelin sen kuuluvan minun yksilöllisiin piirteisiini.Vuosien kuluessa huomasin,että minä vapaudun enemmän ja enemmän.Samoin myös kaikissa muissa elämän osissa.Tarvittiin aikaa,luottamusta ja rakkautta.

Elämä kouluttaa

Niinpä on pakko ajatella tämän olevan mahdollisuus.Voin valita miten sen käytän,millä tavalla opin elämästä parhaiten.Se ei ole aina helppoa.Häpeä ei ole helppoa.Minun ei tarvitse kantaa sitä.Se ei ollut minun syyni.Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.Jos minä tämän tajuamalla saan itsestäni lisää auki,voin tuntea olevani kevyt ja kaikki on hyvin yksinkertaista.

Olkoon vanhempieni ja serkkuni sekä kaikkien muidenkin *#*#**#:n sekopäiden diagnoosi nyt sitten alkoholisti.Sen on riitettävä minulle selitykseksi ja opiksikin.Moni asia menee yli hilseen niin,että viheltää.Keskityn siis vain siihen minkä tiedän oikeaksi ja mitä on juuri nyt.



Sokerina pohjalla :)


Tätä en ihan suunnitellut.Enkä olisi ehkä uskonut,jos joku olisi sanonut.Nyt on menossa neljäs vuorokausi ilman sokeria.Se tosiaan aiheuttaa riippuvuutta,vaikka löytyy niitäkin tekstejä joissa sokeririippuvuus todetaan harhaksi.Kuitenkin kaikki kohdat,joiden väitetään olevan riippuvuutta vastaan,( kuten yleensä sokerin tarve ei ole suurin aamulla,vaan iltapäivällä ),menee minulla juuri toisin päin.Lopetin joskus tupakoinnin ja tunnistan riippuvuuden aiheuttamia mielihaluja ja tuntemuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut kamala tarve syödä karkkia,leivonnaisia tai sokerijuomia.Minulla ei ole ollut tapana ostaa kaupasta suklaata tai mitään muutakaan sokerista jaksaakseni sieltä kotiin.Se on ollut todella vähäistä.Lapsenkin kanssa olen ollut sokerin suhteen hyvin minimaalinen.Mieluummin olen herkutellut jollain suolaisella,satunnaisesti.Ihan ehdottomasti olen ajatellut,ettei minulla ainakaan ongelmaa ole sokerin kanssa!…Kuvassa näkyy määrä sokeria,jonka olen lähes päivittäin käyttänyt,pitkään.Kahvin kanssa!Voisin väittää,että pelkästään.Ja niin opitusti,etten edes ole huomannut.Ei ihme,ettei enempää makeaa tehnytkään mieli.

Joskus olen kiinnittänyt huomiota kahvin kulutukseeni,lähinnä sen kofeiinin takia.Tiedän,ettei se ole hyväksi paljon käytettynä.En silti ”vähäisen” sokerin käyttöni takia ole sen osuutta asiassa paljon miettinyt,kun ei ole paino-ongelmiakaan.

Se personoitui 😀

Jostain syystä nyt kaiken elämäntaparemontin alkaessa,kiinnitin huomiota myös sokeriin.Ostin tilalle makeutusainetta ja ajattelin,että tämähän käy helposti!Kahvi ei ehkä ihan niin hyvää ole,mutta eipä sitä paljon tarvitse nyt juodakaan.Olen kasvanut kahvin kanssa.Yläasteelta asti olen juonut sitä kohtuuttomia määriä.Päiväni kulutin isäni luona,kahvia juodessa,koko ajan.Sokerin kanssa.Olin kai seurajuoja,isä joi kiljuaan ja minä kahvia.Kahvi on jäänyt vahvasti elämään ja onhan sitä nyt pakko juoda,kun muuten ei jaksa!Hmmm…tuohon on nyt tainnut tulla uusi ajatus tilalle,viimein.

No,ei se nyt ihan niin helppo nakki ollutkaan…Sokerikuppi keittiön pöydällä juttelee minulle,se osoittaa olevansa erittäin suostuttelukykyinen.Niin fiksu,että tuijotan sitä silmät suurina epäuskosta ja nauran.Sokerittomuuden jatkuessa,alan kaivata karkkia.Voi nam,miten herkkua olisi vetää koko pussi!Eipä ole ennen ollut tuotakaan fiilistä…Ulkona lumihanki näyttää ihanan tutun valkoiselta ja puilla on herkullisen kiteinen sokerikuorrutus.Tälle ei oikeasti voi kun nauraa 😀 Samalla tuo on aika hirveä huomata!

Mutta kun käy näin,että eloton tuote alkaa jutella ja olla kaikkialla,minun on pakko hylätä se kokonaan.Sitä en suunnitellut.Ajattelin,ettei siinä nyt mitään kummallista ole,jos sen jätän vähemmälle reilusti.Noiden makeiden mielikuvien vuoksi,vältän sitä nyt ainakin hetken ihan tosissaan.Ainakin niin kauan,kunnes lumihanki ei enää näytä syötävältä ja puutoksen tunteet kropassa loppuvat.Kuten huimaus,väsymys ja pahvin tunne suussa..

Tässä samalla vähentelen tupakointia kohti lopullista tavoitetta.Tämä olisi helpompaa,jos olisin töissä.Mutta teen tämän kaiken myös siksi,että olisin jatkossa työkuntoinen.Tiedän,että töitä on tulossa ja kauhulla olen tunnustellut omaa jaksamista senkin puolesta.

Menneen positiivisuudet

Tässä elämässä on,toisaalta onneksi,ollut useita tilanteita,jotka ovat kasvattaneet mielen lihaksia.Alkoholistivanhemmat,läheisriippuvuus,insesti ja sen oikeudenkäynti,kuolemat ja sitten ne ihan oman elämän omat haasteet.Olen selviytynyt niistä melko hyvin,joten enköhän yhden sokerin selätä.Nauran sille 🙂

Kyllä näistä riippuvuuksista ja vahvoista mielihaluista irtipääsemiseksi pitää olla oma tahto ja halu.Uskon,että alkoholisteillakin on omassa elämässään hetkiä,joihin he voisivat tarttua.Vaikka se sairaudeksi luokitellaan,se on silti itse aiheutettua.Valintoja,valintoja ja valintoja..

Vähäisenä pidän tätä sokeririippuvuutta,vaikka jossain tekstissä se luokiteltiin riippuvuusluokassaan samaan kuin heroiini.Jossain se torjutaan kokonaan.Varmaan vaikuttaa se kuinka säännöllisesti tuota sokeria nyt sitten käyttää ja minkälaisia määriä ja mihin tarkoituksiin.Minun määräni ovat karmivia.Myös kahvissa.Kahvia pahimmillaan 2 dl kupillisia 18 päivässä (työttömänä ollessa),minimi 12 kupillista.Jokaisessa kupissa on reilu kaksi teelusikkaa hienosokeria tai kolme sokeripalaa…Huhhuh..Olen tainnut olla aika sokea.

Kohti parempaa elämää

Minun täytyy katsoa tämä sokerihomma nyt loppuun asti.En voinut kuvitellakaan mitään tuollaisia tuntemuksia sen vuoksi tulevan!Mitä kaikkea se aiheuttaa ja tuo tilalle pois jäädessään?Saattaa olla,että väsymys helpottaa…Alkoholi muuttaa käyttäjänsä persoonaa.Sokeri ei käyttäydy samalla tavalla,mutta katsotaan olisinko vähemmän levoton 🙂 Vähemmän levoton,vähemmän ahdistunut ja löytyisikö se rauha ja tasapaino jälleen?

Ja oli tämä riippuvuutta tai ei,liika sokeri ei ole hyväksi 🙂 Minä painun nyt nolona sitä miettimään…



Kuka on vastuussa ja mistä?


Elääkö syyllisyydessä vaiko eikö?Moni läheiseni ja etäisempikin on alkoholisoitunut.Läheisten kohdalla etenkin,sitä haluaa tehdä kaikkensa.ETENKIN,jos kyseessä on omat vanhemmat.Vanhemman ja lapsen välinen side on todella vahva,elinikäinen.Tavalla tai toisella.Muistot koko yhteisen elämän ajalta.Kädet,kasvot,ääni ja tavat.Vähintään ne perityt ominaisuudet kulkeutuvat mukana muistuttamassa olemassa olevista tai olleista vanhemmista.Lapsi rakastaa vanhempiaan,ehdottomasti.Se ehdottomuus on niin vahva,että kaiken pahan on valmis antamaan anteeksi.Ei ole vielä ymmärrystä,joka osaisi kyseenalaistaa mitään.Hakisi todellakin vaikka kuun taivaalta,että saisi sen rakkauden kohteensa heräämään ja huolehtimaan itsestään ja lapsestaan.Ja vaikka kuinka monta kertaa se toivon kipinä tuhotaan,aina se on valmis heräämään uudestaan,kirkkain silmin.Valitettavasti kaikki useimmiten päättyy siihen krapula-aamuun.No,helpotus sekin.Ovathan vanhemmat nyt edes selvinpäin ja ihan kohta,kunhan äiti on ensin ruokittu petiin,tuotu oksennusämpäri,siivottu kamala sotku keittiöstä eilisyön jäljiltä…ihan kohta äiti ja isä nousee ja lapsi pääsee vastuustaan pienelle tauolle.Ainakin se tuntuu siltä.Turhauttaa tietysti havahtua tuosta kuvitelmasta,kun onkin pian lähdettävä vanhempien puolesta kauppaan.Kaapissa ei ole ruokaa ja lapselle annetaan maksuvälineeksi pari kassia tyhjiä pulloja sekä pahan päivän minisäästöt,jotka koostuvat niistä pienimmistä rahayksiköistä.Minun aikanani penneistä.

Siihen vastuuseen kasvaa.Siitä on tullut luonnollinen osa elämää.Vanhemmilla on se aikuisten elämä,joka vaatii huomiota ja on tärkeää.Ei voisi kuvitella asioiden menevän mitenkään muuten.Tai ehkä ei uskalla ajatella,koska se sattuisi liikaa ja seinä olisi välittömästi vastassa.Mitäpä lapsi voi tehdä?Olosta tulee pelottavan kädetön…No,olla läsnä,kun taas tarvitaan ja yrittää olla aiheuttamatta enempää hankaluuksia.Kunnes jonain päivänä tajuaa,ettei kaikki ole oikein.

Mikä on oikein?

Ei todellakaan tunnu luonnolliselta hylätä alkoholisoitunutta vanhempaansa tai muutakaan läheistä.Se tuntuu hirviömäiseltä ja sattuu niin paljon,että sen tunteen voi kuvitella aiheuttavan vielä paljon enemmän vaurioita ja tuskaa,kuin läheinen alkoholisti.Se tunne on terävä ja repivä.Kuitenkin tässä kohden tietää,että näin sen täytyy nyt mennä.Lähimmäisenrakkaus-käsite kärsii valtavan kolauksen ja uudelleen järjestämisen.Se ajatus on niin vieras,että siihen uuteen maailmaan on pelottava hypätä.Maailmaan,jossa noilla sanoilla ei ole sitä sisältöä,jota aina toivoi.Sana äiti tai isä,saattaa saada jo kyyneleet silmiin.Niin paljon sitä sanan sisältöä kaipaa,niin paljon se pitää sisällään muistoja ja tunteita.Muistaa niitä hyviä hetkiä ja muistaa kaikki ne kerrat kun on ”pelastanut” vanhemman itsemurhalta,pahoinpitelyltä,kauhealta siivolta tai vain yksin olemiselta.Se vastuu on kasvanut rakkauden kanssa niihin mittoihin,ettei edes odota kiitosta tai anteeksipyyntöä.Se side…Eihän sellaista voi katkaista kuin tunteeton,kylmä ja julma ymmärtämätön raukka!?Olisinko jopa pahempi ihminen kuin vanhempani?

Mitä sanoisit toiselle ihmiselle,kaverille,kasvotusten,kun hänellä olisi vastaava tilanne alkoholistin kanssa?Hän olisi yrittänyt alimpaan turhautumiseen asti jo vuosia.Hänen oma elämänsä kärsii.Mitä sanoisit?Rehellisesti!

Vastuusta irtautuminen

Ensimmäisellä kerralla irtautuminen ei ehkä onnistukaan,eikä toisellakaan.Se vaatii ehkä useamman kerran,jotta alkaa nähdä siinä rimpuilussa sen oikean pointin.Miksi pyristelee irti?Näkee ensin sen,että vanhemmat ovat aikuisia ihmisiä.Omaa aikuiselämää elettyään,huomaa että siinä omassakin on sisältönsä.Huomaa,sen kuinka väsynyt itse on.Oman elämän sisältö alkaa muistuttaa sitä minkälaiseksi sen olisi lapsena ja nuorena halunnut.Siinä on edelleen se normaali vastuun kantaminen,sen lisäksi että yrittää kovasti selviytyä niistä roskista,jotka omat vanhemmat ovat omalla vastuuttomuudellaan sysännyt lapsensa tielle.Minä aloin ymmärtää etteivät minun vanhempani edes tienneet mitä rakkaus on.Voin väittää etteivät he rakastaneet minua.Tuohon väitteseen löytyy paljon perusteluja aiemmista postauksista.Vanhempi joka rakastaa,ei pahoinpitele lastaan,ei sotke häntä omiin valheverkkoihinsa tai käytä seksuaalisesti hyväksi.He eivät rakastaneet itseäänkään.Mutta heilläkin se oikea rakkaus on ollut olemassa joskus lapsena,jotain luultavasti tapahtui.Minä en ole oikea henkilö ratkomaan sellaisia ongelmia heidän kanssaan tai puolestaan.Enkä voi heitä pakottaa hoitoon,ehdotettu toki on,monta monituista kertaa.Ei,katkeruus ei kuitenkaan ole tässä kohden vastaus mihinkään.Jonkun asteista pidän toki myös ihan terveenäkin..

Entäpä jos minäkin?

Siinä selvitessään ja uutta rakentaessaan,alkaa tajuta todella sen,että aikuinen on ITSE vastuussa ITSESTÄÄN.Koitanpa kuvitella,että vetäisin päivittäin itseni samaan jamaan ja joku kävisi minua paapomassa tai saarnaamassa minulle päivittäin.Sitten järjestäisin draamaa ja soittelisin itkuisia puheluita keskellä yötä.Aamulla ehkä tajuaisin,mitä tuli tehtyä,mutta mielellään puskisi sen vain pois,kun se ahdistaa ja jatkaisin samaan malliin.Mitäpä sitä miettimään,kun tulee se sieltä kuitenkin kohta saarnoineen..ja siivoaakin kenties .Ehkä saarnaankin tänään itse ensin…kun eihän täällä tänään tarvi siivotakaan..?Ottaisin siihen vielä vähän rohkaisua ensin.Kun olenhan minä aikuinen ihminen!Älä sinä tule minua neuvomaan!Kun et tiedä mistään mitään!Minullahan on niin paljon itsestä riippumattomia ongelmia ja siksi vaikeaa,että saisit oikeastaan auttaa minua edes sen verran,että lainaat rahaa ja käytät kaupassa!Itseäsi vaan aina ajattelet!

Niinpä niin.Ja itsestä riippumattomat ongelmat,jotka ovat syynä siihen juomiseen,ovat melko samoja lopulta mitä itsekin kohtaat.Isoja tai pieniä,ei sen väliä.Kaikesta löytyy syy juomiseen.

Minun elämäni,minun valintani

Apua on tarjottu varmasti monta kertaa ja hermoja on menetetty vähintään yhtä monta kertaa.On nostatettu toiveet taivaisiin ja rymäytetty alas tuhannesti.Alkaa olla todella suuri taakka kannettavaksi!!Minä aikuisena voin tehdä valintani ja jäädä vielä hengissä olevan äitini loiseläimeksi?Hän olisi siinä omassa kuplassaan ja saisi sinne minulta aina välillä jotain jota tarvitsee.Tuntisin sen tutun vastuun tunteen,johon kasvoin.(Ajatuskin tekee pahaa).Sen seurauksena kuluttaisin itseni,sumentaisin oman arvomaailmani,menettäisin luottamukseni elämään,kärsisin rikkonaisesta parisuhteesta,en saisi ymmärrystä mistään ja hajottaisin perheeni masennuksen syövereissä.Näin minulle kävisi.

Voin myös valita toisin.Kannan oman vastuuni omassa elämässäni johon kuuluu mies,lapsi ja eläimet.Jos minä kärsin,se säteilee heihin.Niin,kyllä surut ja murheetkin on tehty jaettavaksi ja yhdessä selvittäväksi!Alkoholisoitunut äitini ei kuitenkaan kuulu enää siihen ryhmään.Hän ei ole ongelma,koska meidän suhteeseemme ei ole ratkaisua.Ja koska hän ei ole ongelma,hän ei ole taakkani.Minun lapseni eikä mieheni tarvitse katsoa sivusta minun kärsimystäni äidistä.Ei.Se kierre katkeaa tässä.

Tasavertaiset

En ole velvollinen huolehtimaan äidistäni enempää.Ihmisestä,joka ei koskaan ollut äiti.Ihmisestä,jota eivät avun tarjoamiset hetkauta.Ihmisestä,joka on aikuinen ja voi ihan yhtälailla tehdä valintoja elämässään.Siinä missä minäkin.Sitten kun se päivä koittaa,että hän osoittaa sellaista ihmisyyttä ja ymmärrystä,otan hänet mielelläni vastaan.Hmm..koskaan ei saa sanoa,ei koskaan.Sellaista ihmettä ole odottanut aikoihin enää.

Mitään en ole vanhemmilleni velkaa.Ei ole mitään syytä,miksi minun pitäisi äitiäni miellyttää mitenkään.Olen aikuinen ja hän on aikuinen,samalla viivalla omine valintoinemme.En tunne syyllisyyttä siitä,että viilensin välimme.Enkä tunne syyllisyyttä siitä,että isäni on kuollut.Vaikka kovasti yritin hänenkin suhteensa.Eikä se tee minusta tunteetonta ja kylmää ihmistä!

Minusta tuntuu jopa siltä,että minulla on tunnepuolellani paljon enemmän annettavaa kuin koskaan aiemmin 🙂

Kissani huutelee huomiota,haluaisi varmaan ulos.Kissa,jonka annoin isälle joululahjaksi 17 vuotta sitten,koska isä oli puhunut yksinäisyydestään.Kissa on saanut onnellisen elämän 🙂



Menneisyyden palasia


Aina silloin tällöin putkahtelee ajatuksia mieleen.Muistoja ja niiden vaikutusta tähän päivään.Äidistä enimmäkseen.Lapsena ja nuorena kuvittelin ymmärtäväni häntä.Hän kertoi minulle paljon taustastaan kymmenen hengen köyhässä lapsuuskodissaan.Omien sanojensa mukaan,hän oli ollut omalle äidilleen hyvin auttavainen ja erittäin kiltti lapsi.Hän kertoi myös siitä kuinka lahjakas hän oli kaikessa ollut ja selviytynyt asioista kekseliäisyydellään,vaikka rahasta ja vanhempien huomiosta oli ollut puutetta.Hän kertoi isänsä olleen hyvin vahva auktoriteetti,joka oli töiden jälkeen painellut baariin ja sieltä yöllä kotiin tulleessa ollut väkivaltainen perhettään kohtaan.Koko perhe oli usein joutunut pakenemaan pakkaseen ja hakemaan naapurista suojaa.Isänsä oli lapsia rangaistakseen joko pieksänyt nahkavyöllä tai teljennyt pimeään kellariin.Äiti oli joskus mennyt isänsä viereen,kun tämä oli ollut päiväunilla ja silloin äiti oli tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.Kuten myös myöhemmin murrosiässä vanhemman miesopettajansa toimesta.

Tuon ja paljon muuta, likaisine yksityiskohtineen,hän kertoi syvästi eläytyen minulle jo silloin,kun olin hyvin pieni.Ehkä kuuden vuoden.Näihin menneisyytensä muistoihin hän palasi monta monituista kertaa,lukemattomia ja useita vuosia.Aina oli alkoholi mukana näissä avautumisissa.Hän puhui minulle siis minun papastani,josta pidin paljon,vaikka harvemmin näimmekin.Pappani oli silloin vielä elossa.

Mustia aukkoja

Mitä vanhemmaksi tulin,sitä vähemmän isovanhempiani näin,kuten en muitakaan äitini sisaruksia,vaikka samalla paikkakunnalla asuivatkin.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä äitini puheita,mutta en myöskään osannut olla pitämättä papasta.En tietenkään kertonut kuulleeni mitään.Ajattelin,että pappa on varmaan parantanut tapansa,kun on niin kiva ainakin minulle.Vanhempana aloin kiinnittää huomiota äidin kertomukseen siitä,että hän oli mennyt kasvattikotiin 14 vuoden ikäisenä.Hän kertoi tämän kasvattiperheen henkilöiden nimet ja näytti paikankin.Siitä ei ollut epäilystäkään,etteikö hän olisi siellä ollut.Äiti tuntui viihtyneen siellä todella hyvin,perhe kuulosti lähes kiiltokuvalta,jonka hän,köyhä viaton lapsi,oli viimein saanut osakseen.Aloin miettiä miksi?Miksi vain äiti?Ei muita sisaruksia.Aloin myös laskea yhteen hänen kertomuksiaan murrosikä ajastaan koulussa.Hyvin ylpeänä hän kertoi olleensa kapinallinen,jota kaikki muut seurasivat ja kunnioittivat.Mielessäni äidin historiaan alkoi muodostua musta aukko.En silti uskaltanut kertomusta enempää kyseenalaistaa,minähän en ollut mikään niin vahvatahtoinen,päättäväinen ja rohkea niin kuin äitini oli ollut.Niin hän antoi minun ymmärtää,suurilta osin rivien välistä.Kerran ihmettelin ääneen kuitenkin sitä,ettei kukaan äidin sisaruksista tai hänen äitinsä ollut tiennyt näistä hyväksikäyttötilanteista,jotka olivat tapahtuneet olohuoneen sohvalla.Äidin lapsuuden koti muodostui siis tiloista eteinen,keittiö,olohuone ja yksi makuuhuone.Näistä olohuone ja keittiö olivat selkeässä näköyhteydessä keskenään.Tässä kohden äiti sanoi kertoneensa asiasta isosiskolleen,joka kuulemma ei kuitenkaan ollut osannut muuta kuin myötäelää tilannetta.

Tämän isosiskonsa kanssa äiti ei ollut minun lapsuus- ja nuoruusaikanani missään tekemisissä.Hän vihasi häntä,kuten isäänsäkin.Isosisko oli kuulemma suuri nipottaja ja luuli olevansa kaikessa oikeassa.Silti hän oli velipuolistani nuorimman kummi.Sekin hiukan kummastutti.

Äidistään hän puhui aina kauniisti,väitti kovasti rakastavansa häntä.Kuitenkin äitienpäiväkortit,synttärikortit ja joulukortit kävimme pyöräillen pudottamassa postilaatikkoon.Ehkä vielä silloin,kun olin 3-4-vuotias,kävimme oikeasti kylässäkin.Tästä äiti syytti isäänsä.Äiti oli päättänyt katkaista välit,koska ei kestänyt nähdä sitä valehtelevan paskiaisen naamaa.Ymmärsin kyllä.

Salaisuuksien taakka

Ihan pienenä muistan pitäneeni siitä,kun äiti laulaa.Olin pieni vielä silloinkin,kun olin itsekin ihmeissäni siitä,miksi en enää pitänyt siitä.Yhtään.Joskus katselin kyllä vähän kuin salaa,kuinka äiti tanssi ja lauloi.Hän oli niin kaunis ja lahjakas.Olisin halunnut olla samanlainen,mutten voinut olla.Äiti antoi kaikkensa,kun tanssi, kuten myös laulaessaan.Hän oikeasti oli taitava.Mutta AINA kännissä.Ei koskaan selvinpäin mitään sellaista.Hän oli hyvä keskustelija.Äiti ja ryyppykaverit istuivat keittiönpöydän ääressä ja äiti oli äänessä.Mietin,miten hän osaa sanoa tuollaisia asioita ja saa toiset nauramaan ja kuulostaa hyvin viisaalta.Lähes aina ryyppykaverit olivat miespuolisia.Minä istuin sen savuisen pöydän ääressä myös kuluttamassa aikaani.Joskus kun avasin suuni väärin,äiti potkaisi minua jalallaan pöydän alla tai tuijotti murhaavasti.Se aiheutti minulle turhautumista,koska en ymmärtänyt sitä salailun maailmaa missä äiti tuntui elävän.Aloin miettiä lisää hänen historiaansa ja mustia aukkoja.

Vanhemmaksi tullessa,hän sotki minut salaisuuksien verkkonsa aina vain enemmän.Minun piti valehdella paljon hänen puolestaan,hänen miesystävälleen.Sille joka hakkasi hänet perin juurin.Olen kertonut siitä lokakuun postauksissa.Halusin pyristellä siitä irti,salailu tuntui älyttömän raskaalta.Aina piti muistaa, mitä oli milloinkin sanottu ja miten se nyt EI mennyt..

Toinen totuus

Ei ole kovin monta vuottaa aikaa,kun päätin käydä äitini isosiskolla ensi kertaa kylässä.Siitäkin syystä,että äiti oli yllättäen vuosikymmenten jälkeen korjannut välinsä häneen.Tavatessani tätini,huomasin hänessä paljon tuttua,mutta jotenkin eri tavalla.Hän on absolutisti,ollut aina.Hän ei juo,eikä polta ja on aina kulkenut säännöllisesti töissä sekä kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsensakin hoitaa.Hän kertoi minulle syyn välirikkoon äidin kanssa.Hän ei ollut enää kestänyt seurata vierestä äidin ja hänen silloisen miehensä alkoholisoitunutta perhe-elämää.Hän oli aikonut ottaa äidin lapset,kolme poikaa,huostaansa.He olivat usein olleet nälissään ja alipuettuja ja olipa haavereitakin sattunut vanhempien huolimattomuudesta johtuen.Tätini oma mies oli kuitenkin ollut tätä vastaan ja niin tätini oli päättänyt vetäytyä kokonaan.Hieman myös harmitteli sitä kertoessaan.Äitini silloinen avioliitto päättyi ja lapset jäivät isälleen.Tätäkin äiti usein kännissä muisteli ja itki minulle.Hänen sanojensa mukaan lapset otettiin häneltä pois.Siinäkin oli minulle silloin yksi musta aukko hänen historiassaan.Miksi otettiin?Selitys oli vain rahan puute.Kun tädilläni sitten tuli puhe minun syntymästäni,äidin suku oli hänen mukaansa jo luovuttanut äidin suhteen.Osa heistä oli ollut kauhuissaan,että mitäköhän tuostakin uudesta lapsesta vielä tulee.Niin.Se ei ollut kovinkaan mukava kuulla,mutta auttaa ymmärtämään sitä kaikkea sekamelskaa ja osin sitäkin,miksi olin yksin.Äiti oli ollut omassa sisarusparvessaan jo lapsena sellainen,että hänen tulevaisuudestaan oltiin oltu huolissaan.Mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä äidin isosisko ei ollut koskaan kuullutkaan.Tästä olen muistaakseni kirjoittanut aiemmassakin postauksessa,mutta kertaus on opintojen äiti 🙂

Eräskin ryyppyreissu

Palapeli kasautui osittain.Ymmärsin miksi äiti ei enää käynyt vanhempiensa luona.Meidän viimeisin käyntimme siellä oli keskiyöllä..tai saattoi olla jo aamuyö.Olin 3 tai 4-vuotias silloin.Minut oli jätetty isäni äidin hoteisiin yöksi,koska vanhemmat halusivat pidemmälle ryyppyreissulle.Kuulin kyllä myöhemmin,että minut oli jätetty yksin usein kotiinkin nukkumaan.No,tällä kertaa olin äitini vihaamalla anopilla hoidossa ja kuinka ollakaan,äidillä ja isällä oli tullut baarissa riita.Äiti riensi pelastamaan minut isolta pahalta anopiltaan,joka muuten miehensä kanssa istui samassa huoneessa missä yritin nukkua, tutun näköistä viisasten juomaa ottamassa.He asuivat kerrostalon alimmassa kerroksessa ja äiti tuli parvekkeen ovesta sisään.Kuulen korvissani kuinka hän päättäväisesti kertoo,että tuli hakemaan lapsensa kotiin NYT.Sitten kuulen, kun mummuni vastaa,että ”Ethän sinä nyt varmasti nukkuvaa lasta herätä!”Äänen sävyt olivat sellaiset,että päätin nostaa pääni tyynystä,ihan vain merkiksi siitä, ettei ole hätää,olen jo hereillä,aiheesta keskustelu voisi loppua ennen kuin alkaakaan.Ainoa joka huomasi minun heränneen,oli mummun mies.Nuo kaksi naisihmistä tuijottivat toisiaan erittäin tiiviisti ja huusivat mitä kauheimpia törkeyksiä toisilleen.Lopulta he kävivät toisiinsa käsiksi.Siinä ne painivat lattialla toistensa hiuksissa kiinni ja tässä kohden tulee unohdus.Seuraava muistikuva on,kun olemme äidin kanssa puhelinkopissa ja kohta mummulassa.Se oli se viimeinen reissu siellä sitten.Kävin ne kyläilyt vanhempana yksin.

Tässä kirjoitellessa,tulee niin paljon muitakin yksityiskohtia mieleen.Aina haluaisi ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen.Oman lapsen saatuani,se ymmärrys on kyllä joutanut suurelta osin romukoppaan.Se käytös vain menee joiltakin osin niin yli ymmärryksen,että sama asia olisi miettiä päänsä puhki siitä mihin avaruus loppuu…Ei mitään järkeä,joten antaa olla.

Ymmärrys

Tämä kaikki tuli mieleen oikeastaan ihan televisiosta erästä laulu- ja tanssiesitystä katsoessa.Tajusin,miksi en ollut pitänyt äidin laulusta ja miksi taistelen ahdistusta vastaan itse, lapseni kuullen laulaessa.Äidin laulusta ja tanssista ei koskaan seurannut mitään hyvää.Ei koskaan.Kai sitä voi traumaksi kutsua.Se sai äidin lähes kuumeiseksi,eikä hän humalassa osannut kontrolloida sitä tunnetta mitenkään.Oli vain päästävä esiintymään ja saamaan huomiota,baariin,hinnalla millä hyvänsä.Millään muulla ei ollut merkitystä siinä vaiheessa.Selvinpäin hän ei pystynyt mihinkään sosiaaliseen,ei pitänyt yhteyttä keneenkään ja virastot sekä kaupat vaikuttivat olevan äärimmäisiä pakkoja.Selvisi kyllä kaikesta niin,ettei kukaan olisi mitään huomannut,mutta sen jälkeen se alkoholi taas virtasikin.Kovan työn palkka.

Ei syytä ahdistua

Itse olen pelännyt aiheuttavani omassa lapsessani laulamalla samoja vihan tunteita.Olen pelännyt,että olisin samanlainen kuin äitini,koska tietysti tunnistan meissä samoja piirteitä.Voin hyvin kuvitella,mitä tunteita laulaminen on äidissä herättänyt,koska ne ovat itselläni varmasti hyvin paljon samat musiikkia kohtaan.Mutta enpä onneksi ole onnistunut.Ihan vain siksi,koska teen sen selvinpäin ja osaan kontrolloida mielihaluni lapsen läsnäollessa.Minun ei tarvitse tehdä lapsestani näkymätöntä laulaessani.Ja hän edelleen haluaa kuulla jokailtaiset unilaulunsa.

Ehkäpä tämä tajuaminen hävittää sen viimeisenkin ahdistuksen rippeen rakkaasta harrastuksestani.Ainakin nyt tuntuu siltä 🙂 Uskon,että löydän jatkossa vielä lisääkin vastaavanlaisia ahdistustrikkereitä ja hyvä niin!

Kiitos,kun jaksatte lukea 🙂



Asenne ratkaisee


Meistä jokainen pelkää jotakin.Me pelkäämme,että emme saa töitä tai jo olemassa oleva työsuhde ei jatku.Me pelkäämme terveyden menettämistä.Me pelkäämme lastemme tulevaisuutta.Me pelkäämme taloudellista tilannetta.Pelkäämme läheisten puolesta.Pelkäämme luonnon katasrofia.Pelkäämme omia ajatuksiamme.Pelkäämme,koska emme osaa lopettaakaan sitä.No,en tiedä teistä,mutta minä pelkään löytäväni akvaariosta pian lisää kuolleita kaloja,koska löysin eilen yhden…Median otsikot aiheuttavat pelkoa.Muulla tavoin medialla tuskin markkinoita olisikaan.Ihmisiä kiehtoo pelko.

Outo tunne

Minä väitin nuorempana,etten pelkää mitään.Mikäli luette/olette lukeneet blogini alusta asti,huomaatte varmaan että elämäni oli pelkoa,täynnä.Pelkoa väkivallasta,pettymisestä,koulupoissaoloista,riidoista,ympäristön arvaamattomuudesta,tulisinko kiusatuksi taas ja ennen kaikkea pelko siitä miten selviän kaikesta.Olin lapsi,jolle kukaan ei opettanut miten pelkoa käsitellään.En edes tiennyt sen olemassa olosta,koska se oli itsestäänselvyys.Kun kerroin äidille pienenä,että olen stressaantunut,hän kielsi sen jyrkästi.Se ei ollut hänen mielestään mahdollista.Uskoin kaiken mitä äiti sanoi,kuten myös mitä muut aikuiset sanoi.Esimerkiksi etäiseksi jäänyt opettaja,joka kertoi kaikille ettei kotona tarvitse kenenkään pelätä.No sepäs selvä sitten.Ajattelin,että on siis väärin jos kotona pelottaa.Sitä en osannut ajatella,että se olisi täysin normaalia mikäli olosuhteet antavat pelolle aihetta.

Välikommentti..vailla faktaa

Alunperin pelko liittyy ihmisten hengissä selviytymiseen,kun mennään melko reilusti ajassa taakse päin.Pelkojen syyt olivat silloin luolamies-aikaan aivan toiset kuin tämän päivän ihmisellä.Minähän en näistä paljon tiedä,mutta uskoisin,että kun lapsen tunnemaailma on vasta aluillaan ja kehittymätön,hän kokee pelottavat asiat sillä ns. alkukantaisella tavalla,joka liittyy täysin hengissä selviämiseen.Hengenvaarallisissa tilanteissa myös tietysti aikuinen tuntee sen pelon.En kirjoita tässä kuitenkaan siitä todellisesta pelosta,vaan siitä pelosta joka on turhaa,joka on mahdollista välttää,joka meillä joillakin aikuisilla on riesana.

Turvassako?

En siis lapsena pelännyt mielestäni mitään.Oikeastaan en edes osannut kuvitella mitä se pelko olisi,miltä se tuntuisi.Stressi,pelko ja muut sukulaissanat olivat minulta kiellettyjä.Kuvittelisin pian olevani jotain,mitä en ole,jos ajattelisin tuntevani niin.Niinpä en pelännyt soittaa tai mennä baareihin äidin perään tai äidin miehen perään käskettäessä.En pelännyt purra äitini miestä olkavarteen äitiä puolustaakseni.En pelännyt lähteä viikonloppuyönä kahden jälkeen pyörällä grillille,joka oli n. 3 kilometrin päässä keskellä kaupunkia.Grillin eteinen oli täynnä humalaisia ihmisiä,nuoria ja vanhoja ja he tuntuivat katsovan minua kummissaan.Nyt tajuan etten ihan kuulunut joukkoon,olin 9-vuotias ja kello oli n.02.00.Mutta siis grillille menin,koska äiti oli tullut kännissä kotiin ja hänen teki mielensä grilliruokaa.Alkoholin täyteisten öiden ja krapula-aamujen hyviä puolia myös minulle…Tein mitä vain pyydettiin,koska en pelännyt.Ainakaan en tiennyt pelkääväni.

Pelon tunne tutuksi

Onneksi nuo sanat,pelko ja stressi,ovat saaneet merkityksen.Se tapahtui sen jälkeen,kun pääsin kotoa pois.Ensin oli uskaltauduttava käyttämään niitä omalla kohdallaan,vaikkei omaksi ihan tuntenutkaan.Käytännössä se oli vain teoriaa,eli pelko sanaa käytin,kun järki sanoi, että olisi sen sanan paikka.Saatoin siis kuvitella sen melkein kuin jonkun toisen kohdalle,vaikkei se ihan niinkään tietysti ollut.Vähitellen itseluottamuksen kasvaessa,niistä tuli omien tunteiden kuuloisia sanoja.Tunne alkoi löytyä ja liittyi siihen sanaan.Lopulta ne olivat aika helppokäyttöisiäkin ja olin onnellinen löytäessäni tunteilleni kuvaavan sanan.Ensimmäinen kerta sai minut jopa hymyilemään,tunsin olevani normaali.En tuntenut olevani myöskään heikko tai mitätön,jos tunsinkin pelkoa.Vain täysin normaali.

Mistä se tunne tulee?

Aikuisena meillä on mahdollisuus hallita pelkojamme ja vaikuttaa oman stressitasoon.Lapsuudessani ja nuoruudessani olleet pelot ovat nyt mennyttä.Tiedän nyt mitä ne tunteet ovat ja minulla on mahdollisuus välttää niitä.Pelkoon ei hyödytä jäädä kiinni.Pelko tekee asioista usein suurempia,kuin ne oikeasti ovat.Se aiheuttaa ahdistusta,puristavaa tunnetta ja ilottomuutta.Ja mitä kaikkea muuta…

Pelkäsin,että äitini kuolee,jos en väkisin pidä häneen yhteyttä koko ajan ja silloin tällöin saarnaa hänelle alkoholin käytöstä.Sitten ajattelin,että entäs jos ei kuolekaan?Ei kuollut ja minä sain paremman elämän 🙂 Ms-tauti-diagnoosin saatuani,pelkäsin olevani ihan pian pyörätuolissa.En ole vieläkään.Pelkäsin,etten sairauteni takia jaksaisi viime kesää töissä.Jaksoin.Pelko vain teki noista kaikista aluksi hankalaa,vaikka mitään syytä ei ollut.

Carpe diem

Kontrollin tarpeeni oli suuri kotoa päästyäni.Parisuhteessa se ilmeni niin,että pelkäsin alituiseen,etten riitä tai toinen lähtee tai ei puhukaan tunteistaan totta.Toisen menot oli oltava minulla tarkkaan tiedossa.Oli pakko tietää tai tuli epäilys ja pelko.Luultavasti tämä pelko useimmilla aiheuttaa sen,että parisuhde kariutuu.Onneksi Hän oli sitkeä ja tuli jäädäkseen.Ja osasin ehkä selittää Hänelle vähän myös sitä,miksi minulla oli niin hankala elämä..Joka tapauksessa tuo pelko on turha painolasti ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.Nauti hetkestä.

Shit happens..

Kaikkea sattuu ja tapahtuu,se on elämää!Ikävillä asioilla on aina se hyväkin puoli ja siihen on hyvä keskittyä.Se voi tuntua hölmöltäkin,mutta minä uskon,että siinä se viisaus on.Negatiivisuus tukahduttaa ajatuksen juoksun ja vaikeuttaa elämää.Negatiivinen asenne estää näkemästä kaikkia mahdollisuuksia,sitä että elämään voi suhtautua toisinkin.

Kaikki lähtee meistä itsestämme.Omia tunteitaan ja ajatuksia ei tarvitse pelätä.Toisten ihmisten suhtautumista itseemme ei tarvitse pelätä.Me olemme juuri sellaisia kuin olemme ja se riittää,ihan varmasti.Ei tarvitse yrittää,väkisin,mitään.Pelko katoaa ja silloin näkee selvästi sen,mikä on aitoa,oikein ja juuri nyt.Näkee sen,miten turhaa on tuhlata tätä hetkeä pelolla.

Elämällä juuri tässä hetkessä,ilman pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu,vähentää stressiä ja tuo rauhallisuutta sekä iloa.Juuri tähän hetkeen,ihan nyt heti.Koskaan me emme voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.Minulla esimerkiksi on edelleen kaksi vaihtoehtoa sairauteni suhteen.Joko pelkään tulevaa,jota ei voi ennakkoon tietää,tai sitten en pelkää,koska sekin on mahdollista ettei ole mitään pelättävää.Kaikki eivät joudu pyörätuoliin tai tauti ei pahene pitkiin aikoihin muutenkaan.Minulla ei ole juuri nyt mitään pelättävää tai huolehdittavaa.Akvaariossa on vielä 22 elävää kalaa ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin.Tässä ja nyt,olen terve…tai no,ihan karmee flunssa 🙂

”Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu.”

-Norman Vincent Peale



Mitäs me tästä opimme?


Ajatus on ollut viime aikoina tavalla tai toisella luopumisessa ja pettymyksissä.Niiden tuskassa lähinnä.Siinä,onko sen tunteen kokemisessa eroja ja minkälaisia?Onhan toki.Rajaan sen ajatuksen ehkä vielä niihin isompiin kuin ketsupista tai päiväunista luopuminen.Tilannetajua 🙂

Elämän oppitunti

Lapsukaiseni odotti kovasti pääsevänsä leikkimään tänään parhaan kaverinsa kanssa.He eivät näe kovin usein ja siitäkin syystä tätä päivää oli tietysti odotettu.Aamusta hän vaikutti hieman väsyneeltä ja levottomaltakin.Puhuttiin siitä,että jännittää kovasti.Jossain vaiheessa hän sanoi,että päätä särkee.Mietin tietysti ääneen,että onkohan tulossa sairaaksi?Siihen lapsukainen vastasi jyrkästi ei ja ettei päätä sittenkään säre.Ajatteli tietysti,ettei pääse sitten kaverinsa luokse leikkimään.Kuulostelin aamupäivällä,että hieman niiskuttaa ja sitten hän sanoi jälleen päätänsä särkevän.Menin hänen viereensä ja tunnusteli josko kuumetta on.Näin kyyneleet hänen silmissään ja ymmärsin,että hän käsittää ettei tänään ole se kauan odotettu kohtaaminen bestiksen kanssa.Otin hänet syliin ja edelleen reippaana kyyneleet valuen yritti ehdottaa,että jos kuumetta ei ole,hän voisi mennä?Vastasin vain,että kokeillanpas syödä ja toivoin,että hän itsekin huomaa oman olotilansa,kun aletaan touhuamaan käsien pesua ja ruokailua.Huomasi kyllä.Tuli kylmä,väsy ja räkä valui.Sanoin,että katsomme seuraavan leikkipäivän heti kun on parantunut.Voi miten sattui sydämeen nähdä se pettymyksen nieleminen.Kuinka kovasti hän oli odottanut!Aina elämä ei kuitenkaan mene niin.Tulee pettymyksiä.Keskityin kertomaan hänelle,että flunssa menee ohi ja on mahdottoman paljon mukavampi leikkiä kaverin kanssa,kun on pirteä ja terve.Tajusin,että tällaisen vajaa eskari-ikäisen tunteet ovat isoja.Pettymykset kovia ja niinhän se elämä kasvattaa.Rutistin ja silittelin pientäni ja hän nukahti.Tiedän,että siellä toisessakin kotona käsitellään samaa pettymystä.Se hyvä päivä tulee kuitenkin!

Toisen tilaan asettuessa,haen aina itselleni tueksi omia kokemuksia.Siten suurin piirtein voi kuvitella miltä toisesta tuntuu.Toki olemme kaikki erilaisia ja suhtautuminen voi olla toinen kuin itsellä on ollut.Tässä tämän päivän tapauksessa,omaksi muistokseni nousi eräs tapahtuma joka oli valtava pettymys.

Katkera kertomus

Olimme ala-asteella keränneet luokkaretkirahaa neljä vuotta.Minun elämässäni se tarkoitti kaiken tehdyn myyntityön,esiintymisten ja niiden harjoittelun lisäksi myös sitä,että vein koko kotoa saadun viikkorahan kouluun.Kuudennella luokalla meille selvisi,että olemme kovalla työllä saaneet kerätyksi niin paljon rahaa,että voisimme lähteä viikoksi jonnekin välimeren valtioon lomalle.Ja niin kävi.Matka varattiin,rahat laskettiin.Jokaiselle luokkamme oppilaalle jäi satasia käyttörahaksi.Vaikka en ollut luokan suosikkioppilas,minulla oli muutama kaveri joiden kanssa odotimme matkaa ja suunnittelimme sitä kovasti.Viikko Kreikassa!

H-hetki lähestyy

Kohokohta oli jo vajaan viikon päässä.Sairastuin keuhkoputken tulehdukseen.Makasin kotona kuumeessa ja odotin epätoivoisesti taudin hellittävän.Äiti käytti lääkärillä,mutta hän ei avannut ovea luokkakavereilleni eikä opettajallenikaan.He olivat yrittäneet käydä sanomassa,että ei haittaisi vaikka olisin sairas.Myös sairaanhoitajia oli lähdössä mukaan,joten minulle olisi hoito sielläkin.Äiti ei avannut,koska näki ketä ovelle tuli.Hän ei vastannut myöskään puhelimeen.Makasin pedissä ja tiesin kyllä ketä oven takana oli.Äiti käski minun vain pysyä hiljaa.Postiluukusta tipahti viimeisellä käynnillä lentoliput ja se käyttöraha.Sitten koitti se lomalle lähtöpäivä.He yrittivät tavoittaa minua vielä kerran.Sitten se oli siinä.Makasin sairaana sängyssä ja itkin.Tunne oli jotain sanoin kuvaamatonta.Minulla,köyhällä lapsella,jolla ei ollut oikein mitään elämässä,olisi ollut mahdollisuus käydä ulkomailla.Kreikassa hyvänen aika!Viikko!Poissa kotoa,poissa kaikesta.Olin niin kuvitellut tulevani sieltä takaisin toisena ihmisenä,positiivisen kokemuksen rikkaampana,itsevarmempana ja lähes tavallisena ihmisenä.Siinä se meni,puhallettuna tuuleen.Tiesin lentokoneen lähtöajan ja lennon keston.Katsoin kellosta ja kuvittelin heidät kaikki siellä koneessa ja kuvittelin sen jännittyneen tunnelman ja innostuksen,joka varmasti ilmassa olisi.Kuvittelin näkymät lentokoneen ikkunasta,kun se liitäisi pilvissä.Välillä väsyin ja välillä itkin katkerasti.Äiti kävi vieressäni istumassa lyhyitä hetkiä,otti toki osaa tuskaani,miedosti.Suurimman osan sairastusajasta olin yksin,omassa huoneessani,jonka ovi piti aina laittaa kiinni.Koko sairastamiseni ajan,äiti ja hänen miehensä käyttivät alkoholia kuten ennenkin.Pelkäsin,että heillä tulisi tappelu ja en voisi tehdä mitään,kun makaan kuumeessa.He olivat kuitenkin ihmisiksi.Oveni pysyi kiinni,etten vain vaatisi yhtään liikaa mitään.Mutta se,ettei heillä ollut sellaisia riitoja joissa minua olisi tarvittu,sai tuntemaan turhautuneisuutta.Melkein toivoin,että olisin enemmän sairas ja sitten tunsin suuttumusta siitä,että minun pitää tuntea niin.

Lisää tulta pesään

Paranin lopulta.Olin sen ajan kotona,kun toiset olivat reissussa.Palasin kouluun,silloin kun muutkin tulivat.Yritin valmistautua hymyilemään,kun he kertoisivat innostuneena matkastaan.Poskilihakset eivät suostuneet toimimaan kovin hyvin.Sitten kuulin eräältä luokkani pojalta,että minun olisi pitänyt olla koulussa silloin,kun he olivat luokkaretkellä.Hän katsoi asiakseen ilmoittaa nenäkkäästi näin,kun ensin oli kysynyt sairastinko ihan koko sen loman ajan.Lapset osaavat olla julmia..Sitten alkoi opettajan kuulustelu.Missä olit silloin,kun kävimme oven takana?Hän oli ottanut kellon ajat ja päivät ylös,kuten myös ne kerrat kun oli yrittänyt soittaa.Mutta niin oli äitikin ja sen pohjalta minulla oli peitetarina valmiina.Jaa miksikö?Ihan vain siksi,ettei äiti ollut jostain syystä halunnut kohdata opettajaani tai ketään muutakaan ja sitähän ei voi tietenkään sanoa!Tietysti olisi parempi,että valehtelisin.Olin siis ollut lääkärireissuilla juuri silloin,vaikka totuus on,etten ollut siellä kertaakaan silloin,kun he olivat käyneet.Lääkärillä en käynyt kuin kerran.Opettaja vahvisti myös sen,että minun todellakin olisi pitänyt palata kouluun heti parannuttuani.Sehän oli opintoreissu myös heillä,ihan normaaleja oppitunteja kuulema.Minä olisin touhunnut päivät vahtimestarin kanssa jotain.Jaahah…Minun olisi se pitänyt tietysti tietää.Suonette anteeksi etten osannut sairaana ajatella ja pettymyksen taakkakin oli niin valtava,että kaikki järjellinen tahtoi jäädä sen alle.Äiti piti huolen ainoastaan peitetarinasta pelastaakseen oman nahkansa eikä hän ollut osallistunut koulunkäyntiini ennekään.Miksi nytkään.Opettaja kysyi myös olinko ihan oikeasti ollut sairas?Vai eikö äitini päästänyt minua reissuun?Tuossa kohden hermoni taisivat mennä.Tiesin,ettei minua uskottu.Olihan minulla poissaoloja muutenkin enemmän kuin muilla.Joskus toivoin,että vaikka parvi korppeja tulisi ja hakisi minut omieni pariin…No,arvata saattaa,että tämäkään ei parantanut asemiani yhtään luokkakavereideni keskuudessa.Outolintu mikä outolintu.Kuulin lintsariksi nimittelyä.Kuinkas kävi sille rahalle,joka oli minun osuuteni reissusta?Likemmäs tuhat markkaa.Sain siitä pari sataa siihen,että ostin itselleni käytetyn pyörän,kun edellinen oli varastettu.Loput jäi äidille.

Lapsen pettymykset

Tämä muisto tuli siis mieleeni,kun näin lapseni pettymyksen.Ikä on eri ja tilanne on eri.Näin siinä silti todella paljon samaa tunnepuolella,mutta onneksi lohtuna hänelle on se,että tämä ei ollut ainutlaatuinen tilanne.Siis niin,etteikö tulisi toinen mahdollisuus.Voin sanoa hänelle,että tulee uusia leikkipäiviä.Parempia kuin nyt,sitten terveenä.Rakastan sitä tunnetta,kun voin yrittää tehdä lapseni elämästä paremman ja olla tukena hänelle.Maailman tärkeimpiä asioita!

Elämä sattuu

Paras ystäväni on sairastunut syöpään.Paranemisennuste ei ole paras mahdollinen.Olemme puhuneet,vielä enemmän kirjoitelleet,niistä tunteista,joita hän nyt käy läpi.Pettymystä ja luopumista.En ole koskaan sairastunut kuoleman vakavasti,puhumattakaan lapsestani.Tietyissä todella tärkeissä kokemuksissa vain voi olla paljon samaa,tunnepuolella.Niin,että voi antaa toiselle ymmärrystä.Koskaan ei voi mennä toisen pään sisään ja tietää mikä se fiilis oikeasti prikuulleen on.Avoimuus on tärkeää,kuten ehdottomasti myös kuunteleminen.Eikä koskaan pidä liikaa ns. arvoltaan, verrata keskenään eri ihmisten eri tunteita eri tilanteista.Sattuu,kun sattuu ja se todella voi sattua!Meillä pitää olla avoin sydän ja läsnäolon taito,niin itseämme kuin lähimmäisiämme kohtaan.Jos itse ei voi auttaa,joku toinen ehkä voi.Toivottavasti jokaisella on jossain aina joku,jonka puoleen voi kääntyä!Niin lapsella kuin aikuisella.