Hiljaa hyvä tulee


Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä) pää edellä ja innolla uin kohti pohjaa.Siinä kävi vähän kuin sillä Ice Agen-elokuvan Scrat-oravalla,se oli niin lähellä,mutta silti niiiiin kaukana…Mahdoton paine rutisi korvissa ja pysäytti onnellisen matkan teon siihen,ennen kuin pää räjähtää.Siitäpä sitten pintaan miettimään mitä oikein tapahtui??Tuijottelin pohjaa ja sadattelin hieman sitä kuinka lähellä se olisi ollut.Muistin,että silloin vuosikymmenet sittenkin,se neljään metriin sukeltaminen olisi vaatinut hiukan harjoitusta juuri sen paineen osalta..?En yrittänyt pohjaan toista kertaa tällä erää,vaan tyydyin sukeltamaan sopiviin rajoihin ja sen oli nyt riitettävä.Värit,tila ja rauha oli kaunista siinäkin,eikä vieriradalla vilkkuvat kuntouimarin karvaiset kintut jaksaneet häiritä sitä. No,nyt on elämässä jälleen yksi tavoite,mennä aina vähän syvemmälle 🙂

Aina vaan,uudelleen ja uudelleen

Niin se vain menee.Mikään ei tule kuin Manulle illallinen,kuten sanotaan.Ihan sama meininki koko elämän, kaikessa ja kaikilla.Tässä elämässä se vain toisinaan tuntuu,että jos jotain tulisi ihan helpostikin.Edes joskus.

Kun jollain mallilla selviää vanhempien alkoholismista,insestistä,seksuaalisesta hyväksikäytöstä,läheisten kuolemasta,kiusaamisesta,lapsettomuudesta ja ms-tautidiagnoosistakin….ja kaikista niiden tuomista sivuoireista…Olisi mukava,jos joku olisi joskus helppoa!Onneksi saan edes kiukutella…se on sallittua 🙂

No juu,ehkä kaiken tuon jälkeen jotkut asiat tuntuvatkin jo helpolta,menevät lähes huomaamatta ohi,kun toiset saattavat niistä kokea riesaakin.Katson tämän joskus edukseni ja hyötynä menneisyydestä.

Varo vaan,olen epäsosiaalinen!

Se erottaa minut kuitenkin ”normaalista”.Joskus aiemmin tiedostin sen selvästi,enkä oikein tiennyt kuka,miten,kenen kanssa ja millä tavalla olisi pitänyt olla.Sitten ajan kuluessa aloin kertoa sumeilematta taustastani puoli tutuillekin,ikään kuin käyttöohjeeksi tai vähintäänkin ennakkovaroittamaan oudosta vetäytymisestäni sosiaalisuudessa.Ei siinä tainnut mitään järkeä olla,mutta itse sain siitä luottamusta itseeni ja myöskin ihmisiin,koska kohdalle sattuneet olivat onneksi kohteliaita ja lämpimiä ihmisiä.

Koiran karvat ei paljon kerro…

Nykyään riippuu mielentilasta,onko tuosta tuntemastani erilaisuudesta haittaa.Pääsääntöisesti onnistun sen kääntämään ajatuksissani ihan hyväksi asiaksi.Joskus on ollut suorastaan kiva yllättää joku ihminen.Olen nähnyt,että hän selkeästi laittaa minut ajatuksissaan nuoren,kokemattoman ja jopa pinnallisenkin ihmisen lokeroon.Hän tekee niin,koska voi ja koska en osoita muuta ja koska hän ei selvästikään ajattele kovinkaan laajakatseisesti.Syystä tai toisesta,sitä sattuu ja se on ihmisyyttä.Kuuntelen rauhallisesti hänen pitkiä kertomuksiaan omasta elämästään ja/tai sitä valtavaa tiedon määrää,joka hänellä on tarve tuoda esiin.Sitten,koittaa se hetki,päivien tai kuukausien päästä,kun tulee minun vuoroni kertoa.Näen sen ilmeen.Se on tyrmistynyt,silmissä näkyy kuinka hän hakee sitä osaa itsestänsä,joka ei ollutkaan osannut tätä kuulemaansa minusta lukea ja miksi ei osannut ja tilanteen uudelleen arviointia.Minä en tiedä ollako pahoillaan siitä, vai ollako tyytyväinen siitä,että olin ehkä onnistunut saamaan jotain vihjettä mahdollisesta laajakatseisuudesta…tai sen puutteesta, hänen elämänkatsomuksessaan.Myönnettäköön,että pieni vahingonilokin tuosta on joskus tullut..Ihmisestä riippuen,hän joko pysyy seurassani edelleen omana itsenään tai pyrkii jatkossa välttämään ja vaihtaa seuraa,koska on kokenut kolauksen omassa egossaan.Kuten sanottua,ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Menneisyyden epävarmuus

Niin,hyvinä päivinä se on ihan okei.Olen rauhassa ja hiljaa työpaikan kahvipöydässä,jos minusta siltä tuntuu.Kuuntelen kyllä mielelläni,eikä siinä ole mitään vikaa.Toki myös osallistun keskusteluun,jos asiaa tulee.Enkä tunne sillä hetkellä olevani yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan.Huonona päivänä,se on vaikeaa.Ajatus omasta erilaisuudesta kasvaa päässäni todella isoksi pedoksi, joka alituiseen työntää muistikuvia omasta ulkopuolisuudesta koulussa.Erilaisuus ei ollut hyvä,hiljaisuus ei ollut hyvä.Ahdistavaa.Häpeä.Lukko.Pakenemisen tarve.Tulee ajatus,että on pakko,PAKKO puhua,höpöttää,jotain!Öh,mitä??!Ei ole mitään mitä sanoa,pää on tyhjä,vielä isompi ahdistus…Onneksi tänä päivänä saan tuon olon helpottumaan sillä,että SAAN olla hiljaa.EI OLE PAKKO sanoa mitään,voi olla ajatuksissaan ihan rauhassa.Sitä myöten unohdan erilaisuusahdistuksen ja hyväksyn sen,että tänään nyt vain ei ole paras päivä.Keskityn ajattelemaan jotain muuta ja päivä voi jatkua useimmiten rauhassa.

Sosiaalisia kahvitilanteita

Tästä olen itse oppinut jo kauan sitten,etten voi tietää mitään kenenkään toisen elämästä,ellei hän itse kerro.Olen oppinut välttämään pinnallista ajattelua ja arviointia pelkän ulkonäön,eleiden tai ensimmäisten lauseiden perusteella.Ja aina voi pitkänkin ajan päästä yllättyä.En siis oikeasti voi tietää,olenko siinä kahvipöydässä yhtään sen erilaisempi kuin joku toinen.En yksinkertaisesti voi tietää enkä arvata,mitä he ovat kokeneet.Eiväthän hekään näe sitä minusta!Se,että olen joskus paljon pelännyt noita sosiaalisia tilanteita,on näkynyt.Silloin olen ollut erilainen,mutta kukaan ei ole tiennyt miksi.Huvittuneena muistelen sitä päivää,kun aloitin ensimmäisen kerran nykyisessä työpaikassani,yli kymmenen vuotta sitten.En uskaltanut mennä kahvioon ollenkaan.Mitä ***** kenellekään sanoisin??!! (Aivan niin kuin joku olisi odottanut minulta puhetta saapuessani kahvitauolle…)Jäin istumaan pukuhuoneeseen ja jos joku tulisi,olisin juuri soittamassa jollekin tai lähtemässä 😀 Taukoni olivat paniikissa aika lyhyet siis.Eikä kahvihammasta kestänyt kolottaa..nälkääni söin kai suoliani..Työ oli toinen juttu,työminäni oli huikean paljon rohkeampi!

Ei suorituspaineita!

Ihan kuten tämäkin oman menneisyytensä hyväksyminen ja let it go-asenne sen kanssa,niin myös masennus,pelot,riippuvuudet ja muut riesat,joita menneisyys on meille kasannut,on edettävä vähän kerrallaan.Kerralla pohjaan sukeltaminen voi todella sattua ja aiheuttaa ehkä lisäongelmiakin,niin ihanaa kuin se olisikin.Kivutta ei selviä pienelläkään etenemisellä,turhautuminen mukaan lukien..mutta lopputulos on sen arvoinen ja tasapainoisempi,koska se on välttänyt ylisuuret ja tuskalliset heilahtelut.Se kaikki tehdään itsellemme,itsemme takia.Sitä ei tarvitse suorittaa toisille ihmisille.Vain itselle,aidosti,ilman paineita,pienin askelin.

Harjoittelen siis varovasti pohjaan sukeltamista,ehkä se siitä sitten,vähän kerrallaan kohti rauhaa 🙂



Mainokset

Mitäs me tästä opimme?


Ajatus on ollut viime aikoina tavalla tai toisella luopumisessa ja pettymyksissä.Niiden tuskassa lähinnä.Siinä,onko sen tunteen kokemisessa eroja ja minkälaisia?Onhan toki.Rajaan sen ajatuksen ehkä vielä niihin isompiin kuin ketsupista tai päiväunista luopuminen.Tilannetajua 🙂

Elämän oppitunti

Lapsukaiseni odotti kovasti pääsevänsä leikkimään tänään parhaan kaverinsa kanssa.He eivät näe kovin usein ja siitäkin syystä tätä päivää oli tietysti odotettu.Aamusta hän vaikutti hieman väsyneeltä ja levottomaltakin.Puhuttiin siitä,että jännittää kovasti.Jossain vaiheessa hän sanoi,että päätä särkee.Mietin tietysti ääneen,että onkohan tulossa sairaaksi?Siihen lapsukainen vastasi jyrkästi ei ja ettei päätä sittenkään säre.Ajatteli tietysti,ettei pääse sitten kaverinsa luokse leikkimään.Kuulostelin aamupäivällä,että hieman niiskuttaa ja sitten hän sanoi jälleen päätänsä särkevän.Menin hänen viereensä ja tunnusteli josko kuumetta on.Näin kyyneleet hänen silmissään ja ymmärsin,että hän käsittää ettei tänään ole se kauan odotettu kohtaaminen bestiksen kanssa.Otin hänet syliin ja edelleen reippaana kyyneleet valuen yritti ehdottaa,että jos kuumetta ei ole,hän voisi mennä?Vastasin vain,että kokeillanpas syödä ja toivoin,että hän itsekin huomaa oman olotilansa,kun aletaan touhuamaan käsien pesua ja ruokailua.Huomasi kyllä.Tuli kylmä,väsy ja räkä valui.Sanoin,että katsomme seuraavan leikkipäivän heti kun on parantunut.Voi miten sattui sydämeen nähdä se pettymyksen nieleminen.Kuinka kovasti hän oli odottanut!Aina elämä ei kuitenkaan mene niin.Tulee pettymyksiä.Keskityin kertomaan hänelle,että flunssa menee ohi ja on mahdottoman paljon mukavampi leikkiä kaverin kanssa,kun on pirteä ja terve.Tajusin,että tällaisen vajaa eskari-ikäisen tunteet ovat isoja.Pettymykset kovia ja niinhän se elämä kasvattaa.Rutistin ja silittelin pientäni ja hän nukahti.Tiedän,että siellä toisessakin kotona käsitellään samaa pettymystä.Se hyvä päivä tulee kuitenkin!

Toisen tilaan asettuessa,haen aina itselleni tueksi omia kokemuksia.Siten suurin piirtein voi kuvitella miltä toisesta tuntuu.Toki olemme kaikki erilaisia ja suhtautuminen voi olla toinen kuin itsellä on ollut.Tässä tämän päivän tapauksessa,omaksi muistokseni nousi eräs tapahtuma joka oli valtava pettymys.

Katkera kertomus

Olimme ala-asteella keränneet luokkaretkirahaa neljä vuotta.Minun elämässäni se tarkoitti kaiken tehdyn myyntityön,esiintymisten ja niiden harjoittelun lisäksi myös sitä,että vein koko kotoa saadun viikkorahan kouluun.Kuudennella luokalla meille selvisi,että olemme kovalla työllä saaneet kerätyksi niin paljon rahaa,että voisimme lähteä viikoksi jonnekin välimeren valtioon lomalle.Ja niin kävi.Matka varattiin,rahat laskettiin.Jokaiselle luokkamme oppilaalle jäi satasia käyttörahaksi.Vaikka en ollut luokan suosikkioppilas,minulla oli muutama kaveri joiden kanssa odotimme matkaa ja suunnittelimme sitä kovasti.Viikko Kreikassa!

H-hetki lähestyy

Kohokohta oli jo vajaan viikon päässä.Sairastuin keuhkoputken tulehdukseen.Makasin kotona kuumeessa ja odotin epätoivoisesti taudin hellittävän.Äiti käytti lääkärillä,mutta hän ei avannut ovea luokkakavereilleni eikä opettajallenikaan.He olivat yrittäneet käydä sanomassa,että ei haittaisi vaikka olisin sairas.Myös sairaanhoitajia oli lähdössä mukaan,joten minulle olisi hoito sielläkin.Äiti ei avannut,koska näki ketä ovelle tuli.Hän ei vastannut myöskään puhelimeen.Makasin pedissä ja tiesin kyllä ketä oven takana oli.Äiti käski minun vain pysyä hiljaa.Postiluukusta tipahti viimeisellä käynnillä lentoliput ja se käyttöraha.Sitten koitti se lomalle lähtöpäivä.He yrittivät tavoittaa minua vielä kerran.Sitten se oli siinä.Makasin sairaana sängyssä ja itkin.Tunne oli jotain sanoin kuvaamatonta.Minulla,köyhällä lapsella,jolla ei ollut oikein mitään elämässä,olisi ollut mahdollisuus käydä ulkomailla.Kreikassa hyvänen aika!Viikko!Poissa kotoa,poissa kaikesta.Olin niin kuvitellut tulevani sieltä takaisin toisena ihmisenä,positiivisen kokemuksen rikkaampana,itsevarmempana ja lähes tavallisena ihmisenä.Siinä se meni,puhallettuna tuuleen.Tiesin lentokoneen lähtöajan ja lennon keston.Katsoin kellosta ja kuvittelin heidät kaikki siellä koneessa ja kuvittelin sen jännittyneen tunnelman ja innostuksen,joka varmasti ilmassa olisi.Kuvittelin näkymät lentokoneen ikkunasta,kun se liitäisi pilvissä.Välillä väsyin ja välillä itkin katkerasti.Äiti kävi vieressäni istumassa lyhyitä hetkiä,otti toki osaa tuskaani,miedosti.Suurimman osan sairastusajasta olin yksin,omassa huoneessani,jonka ovi piti aina laittaa kiinni.Koko sairastamiseni ajan,äiti ja hänen miehensä käyttivät alkoholia kuten ennenkin.Pelkäsin,että heillä tulisi tappelu ja en voisi tehdä mitään,kun makaan kuumeessa.He olivat kuitenkin ihmisiksi.Oveni pysyi kiinni,etten vain vaatisi yhtään liikaa mitään.Mutta se,ettei heillä ollut sellaisia riitoja joissa minua olisi tarvittu,sai tuntemaan turhautuneisuutta.Melkein toivoin,että olisin enemmän sairas ja sitten tunsin suuttumusta siitä,että minun pitää tuntea niin.

Lisää tulta pesään

Paranin lopulta.Olin sen ajan kotona,kun toiset olivat reissussa.Palasin kouluun,silloin kun muutkin tulivat.Yritin valmistautua hymyilemään,kun he kertoisivat innostuneena matkastaan.Poskilihakset eivät suostuneet toimimaan kovin hyvin.Sitten kuulin eräältä luokkani pojalta,että minun olisi pitänyt olla koulussa silloin,kun he olivat luokkaretkellä.Hän katsoi asiakseen ilmoittaa nenäkkäästi näin,kun ensin oli kysynyt sairastinko ihan koko sen loman ajan.Lapset osaavat olla julmia..Sitten alkoi opettajan kuulustelu.Missä olit silloin,kun kävimme oven takana?Hän oli ottanut kellon ajat ja päivät ylös,kuten myös ne kerrat kun oli yrittänyt soittaa.Mutta niin oli äitikin ja sen pohjalta minulla oli peitetarina valmiina.Jaa miksikö?Ihan vain siksi,ettei äiti ollut jostain syystä halunnut kohdata opettajaani tai ketään muutakaan ja sitähän ei voi tietenkään sanoa!Tietysti olisi parempi,että valehtelisin.Olin siis ollut lääkärireissuilla juuri silloin,vaikka totuus on,etten ollut siellä kertaakaan silloin,kun he olivat käyneet.Lääkärillä en käynyt kuin kerran.Opettaja vahvisti myös sen,että minun todellakin olisi pitänyt palata kouluun heti parannuttuani.Sehän oli opintoreissu myös heillä,ihan normaaleja oppitunteja kuulema.Minä olisin touhunnut päivät vahtimestarin kanssa jotain.Jaahah…Minun olisi se pitänyt tietysti tietää.Suonette anteeksi etten osannut sairaana ajatella ja pettymyksen taakkakin oli niin valtava,että kaikki järjellinen tahtoi jäädä sen alle.Äiti piti huolen ainoastaan peitetarinasta pelastaakseen oman nahkansa eikä hän ollut osallistunut koulunkäyntiini ennekään.Miksi nytkään.Opettaja kysyi myös olinko ihan oikeasti ollut sairas?Vai eikö äitini päästänyt minua reissuun?Tuossa kohden hermoni taisivat mennä.Tiesin,ettei minua uskottu.Olihan minulla poissaoloja muutenkin enemmän kuin muilla.Joskus toivoin,että vaikka parvi korppeja tulisi ja hakisi minut omieni pariin…No,arvata saattaa,että tämäkään ei parantanut asemiani yhtään luokkakavereideni keskuudessa.Outolintu mikä outolintu.Kuulin lintsariksi nimittelyä.Kuinkas kävi sille rahalle,joka oli minun osuuteni reissusta?Likemmäs tuhat markkaa.Sain siitä pari sataa siihen,että ostin itselleni käytetyn pyörän,kun edellinen oli varastettu.Loput jäi äidille.

Lapsen pettymykset

Tämä muisto tuli siis mieleeni,kun näin lapseni pettymyksen.Ikä on eri ja tilanne on eri.Näin siinä silti todella paljon samaa tunnepuolella,mutta onneksi lohtuna hänelle on se,että tämä ei ollut ainutlaatuinen tilanne.Siis niin,etteikö tulisi toinen mahdollisuus.Voin sanoa hänelle,että tulee uusia leikkipäiviä.Parempia kuin nyt,sitten terveenä.Rakastan sitä tunnetta,kun voin yrittää tehdä lapseni elämästä paremman ja olla tukena hänelle.Maailman tärkeimpiä asioita!

Elämä sattuu

Paras ystäväni on sairastunut syöpään.Paranemisennuste ei ole paras mahdollinen.Olemme puhuneet,vielä enemmän kirjoitelleet,niistä tunteista,joita hän nyt käy läpi.Pettymystä ja luopumista.En ole koskaan sairastunut kuoleman vakavasti,puhumattakaan lapsestani.Tietyissä todella tärkeissä kokemuksissa vain voi olla paljon samaa,tunnepuolella.Niin,että voi antaa toiselle ymmärrystä.Koskaan ei voi mennä toisen pään sisään ja tietää mikä se fiilis oikeasti prikuulleen on.Avoimuus on tärkeää,kuten ehdottomasti myös kuunteleminen.Eikä koskaan pidä liikaa ns. arvoltaan, verrata keskenään eri ihmisten eri tunteita eri tilanteista.Sattuu,kun sattuu ja se todella voi sattua!Meillä pitää olla avoin sydän ja läsnäolon taito,niin itseämme kuin lähimmäisiämme kohtaan.Jos itse ei voi auttaa,joku toinen ehkä voi.Toivottavasti jokaisella on jossain aina joku,jonka puoleen voi kääntyä!Niin lapsella kuin aikuisella.



Avautuminen elämälle


Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂



Valitse taistelusi


Roikkumista kahden elämän välissä.Sitä se oli edelleen.Ihan liian paljon syiden hakemista,lähinnä omaan käytökseen.Selityksiä Hänelle,mikä lapsuuden trauma juuri nyt vaikutti siihen,että ylireagoin.Anteeksipyyntöjä,jo yleensäkin siitä,että olen olemassa.Jatkuvaa miettimistä ja analysointia.Olin jo paljon aiemmin tullut siihen tulokseen,että minut on tehty yksineläjäksi.Enhän minä voi tällaista taakkaa antaa toiselle kannettavaksi.Eihän se ole oikein!

Ei niin.Mitä jos en kantaisikaan mitään taakkaa?Kenen taakkaa yleensäkin kannan?Ja miksi?

Toinen elämäni oli hyvää ja sain siitä paljon positiivisia kokemuksia.En vain ollut päässyt irti vielä siitä toisesta elämästä.

Rattijuopumus

Eräänä päivänä,äitini oli miehensä kanssa lähipitäjän vuokramökillä.Leirintäalue,jossa oli paljon muitakin ihmisiä.Työpäivän päätteeksi,menin käymään siellä.Ajattelin,että on oikein mukavaa, kun he hakevat elämäänsä jotain muutakin kuin ahtaat ja savuiset kerrostaloneliöt.Alue sijaitsi metsän keskellä ja rajalla oli puomi,jottei sinne ulkopuoliset pääse.Matkaa puomille oli n 100 metriä pientä metsäautotietä.Tullessani se sattui olemaan vielä auki,mutta pois lähtiessä heidän piti tulla avaamaan se minulle.Niinpä ajoimme autoilla perätysten puomille,minä menin edeltä.Katsoin kun lapsia juoksenteli alueella.Sitten pysähdyin ja auton perästäni kuului ryskis.Silloin se iski tajuntaani.Mies oli kännissä!Auton ratissa!Äiti kyydissä!Törmäys oli pieni.Heidän mukaansa mitään sellaista ei edes ollut,kun nousin autosta ärtyneenä hyvin sanaisen arkkuni kanssa.Alkoholia oli edes tuskin nautittukaan!Mökillä olessamme,olin kyllä huomannut, että jotain juodaan.Äiti oli alkanut peitellä sitä minulta.He avasivat puomin ja lähdin ajamaan pois.Samalla kuvittelin heidän ajavan mökille takaisin,läpi alueen jossa lapset juoksivat.Kuulin korvissani edelleen sen ”Eihän se edes osunut!”Soitin poliisille.Kerroin mitä oli juuri äsken tapahtunut,aikaa ei ollut mennyt viittä minuuttia.He aikoivat mennä tarkistamaan tilanteen.Miehen promillet olivat mitattu aivan hurjiksi.En muista tarkkaan enää,mutta en valehtele, jos sanon että kahdeksan promillea.Niin,siihen tarvitaan useita ryyppyiltoja peräjälkeen.Se järkytti,koska sitä promillemäärää ei enää näe!

Oikeudenkäynti

Asiasta tuli oikeudenkäynti.En nostanut itse mitään syytettä törmäyksestä,koska autoon ei tullut todistettavasti uutta jälkeä.Syyte tuli rattijuopumuksesta.Ja voi sitä puhelujen määrää.Kumpikin soitti vuoronperään.Välillä yrittivät puhua rauhassa ”järkeä”.”No eihän se ollut kuin pieni metsätie.Todella lyhyt matka.Eikä se auto edes osunut!:?”Yritin parhaani mukaan pitää hermoni kasassa ja selittää,että siellä oli lapsia ja promillemäärä oli valtava!On aivan sama minun autoni perälle!Lopulta en enää jaksanut vääntää rautalankaa lakipykälistä ja moraalista,vaan totesin että mitään ei ole enää tehtävissä.Oikeudenkäynti tulee,en voi sille mitään.Menen sinne myös todistajaksi,sillekään ei voi mitään.”Voivoi,miten meidän köyhien raha-asiat nyt menee?Miten me sairaina ihmisinä jaksetaan tällainen sotku?Voivoi..”No,voivoi.Sitä olisi varmaan kannattanut ajatella jo vuosia sitten.

Oli julmaa olla kylmä,mutta olin oikeassa.Ajomatka oli lyhyt,mutta mitä kaikkea siinäkin välissä olisi ehtinyt tapahtua?

Ihan pienesti elättelin toivetta,että äiti tajuaisi missä pisteessä heidän alkoholin käyttönsä on.Se toive kyllä hyytyi hyvin pian.Mikään puhelu ei puhunut sen puolesta,että jotain olisi ymmärretty.Ei edes oikeudenkäynnin jälkeen,kun kortti oli otettu pois ja sakot maksettavana.

Valintoja,valintoja..

Tässä oli risteys.Tässä kohden minä joko jatkan omaa uutta elämääni täysillä siihen keskittyen tai jatkan kitumalla,kuten tähän asti,jonkin tasoisena läheisriippuvaisena.Miten helppo valinta!Sinne jäi huoli äidistä.Vierailuni loppuivat hyvin pitkäksi aikaa.Kävin vain pakolliset,kuten joulu.En käynyt äitienpäivinä enää.Se tuntui pahalta.Muistin kaikki lapsuuden äitienpäivät.Olin ostanut hänelle töissä hankkimillani rahoilla koruja ja kaikenlaisia koristeita.Toivoen aina saavuttavani hyväksyntää.Opin silloin senkin,että antamisen ilo on parasta.Nyt se olisi kylmästi jätettävä taakse,käynnit siis,ei antamisen ilo.Tunsin,että kun olin ollut erossa äidistä jo niin kauan,elämänasenteeni oli muuttunut.Sitä tunnetta olisi voinut lähes käsin koskettaa,mutta siihen ei löydä sanoja.Sen vain tunsi,että jokin ajatus tai tunne muuttuu ja sen tiesi,että suunta on oikea.Siihen pystyi luottaamaan.Se oli silti vielä hauras.Se olisi helposti voinut hajota,jos olisin kulkenut äidillä.Joskus se oli vaikeaa,mutta muistelin silloin sitä ettei oloni koskaan ollut hyvä siellä käydessäni.Ei koskaan.Ja nyt niitä oloja ei enää ollut.Ajan saatossa poissaolon vaikeus kääntyi voitoksi.Enää en ollut harmissani,etten ollut käynyt.Minun ei tarvitse huolehtia hänestä.Hän on aikuinen ihminen ja elämänsä valinnut.Minäkin olen valinnut oman elämäni ja ihan tasan tarkkaan voin valita siihen asioita ja ihmisiä,jotka eivät tuota tuskaa!Äiti eläköön rauhassa,kuten parhaaksi näkee.

Kontrollin tarve

Sitä myöten omassa elämässäni alkoi helpottaa myös kontrollin tarve.Se tuotti paljon stressiä,kaikesta piti olla tietoinen ja mitään ei voinut tapahtua yhtäkkiä,kun en ollut ehtinyt siihen asennoitua.Kaikella oli oltava järjestys,aikataulu tai jotain jolla saadaan kaaos hallintaan.Kuulostaa ehkä siltä,että minulla olisi ollut liuta lapsia ja ulkomaan matka tulossa sekä samaan aikaan työpaineita.Stressiin riitti kuitenkin ihan perinteinen kylään lähtö,ilman ainuttakaan lasta,ihmisten luo jotka ovat jo tuttuja ennestään ja ilman työpaineita.Onneksi olin kuitenkin muuttunut hieman sosiaalisemmaksi,ei tarvinnut enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat hiljaisuudestani.Tänä päivänä,olen ihan rauhassa hiljaa,jos siltä tuntuu.Ei ole minun asiani,mitä siitä joku ajattelee.Nykyään myös nautin siitä,että kaikki ei ole suunniteltua.Minähän pääsen vähällä,kun ei tarvitse muuta kuin heittäytyä 🙂 Se on todella terapeuttista ja tekee elämästä vivahteikkaan.

Kerron erään tarinan,jonka hienosti kertoo Ajahn Brams.

”Mies juoksi hädissään karkuun kauheaa verenhimoista tiikeriä.Sännätessään,hän ei nähnyt eteensä,vaan tippui isoon syvään kuoppaan.Kuopan pohjalla pimeässä oli valtava käärme,joka hyvin mielellään myös olisi halunnut syödä miehen.Mies oli tipahtaessaan onneksi vaistomaisesti tarttunut kuopan seinän läpi kasvavaan puun juureen ja roikkui siinä.Tiikeri kuopan reunalla,yritti kovasti terävillä kynsillään osua mieheen,mutta oli juuri hieman liian kaukana.Käärme miehen alapuolella sihisi vihaisesti ja syöksähteli kohti miestä,mutta ei aivan yltänyt varpaisiin.Siinä hän roikkui ja yritti miettiä mitä tehdä.Hän oli ollut joskus buddhalaisen munkin luennolla ja muisti ohjeen :”Jos ei ole mitään,mitä et voi tehdä,älä silloin tee mitään.”Selvä,hän ajatteli ja hengitti syvään 🙂 Silloin kaksi hiirtä,musta ja valkoinen,ilmestyivät kuopan seinämän raosta ja alkoivat järsiä puun juurta jossa mies roikkui!Mies ei edelleenkään voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.Lopulta puu,jonka juuria hiiret rouskuttelivat,kaatui suoraan kuopan päälle poikittain.Tiikeri ei ollut väistynyt eikä käärmekään luovuttanut.Puussa oli mehiläispesä,mutta tässä tarinassa mehiläisistä ei tule ongelmaa 🙂 

Mehiläisten pesä alkoi valuttaa hunajaa kuoppaan.Herkulliset hunajatipat sattuivat osumaan juuri niin,että siinä juuressa roikkuessaan,mies ylsi niihin kielellään.”Mmm,herkullista!”,ajatteli mies ja jatkoi maisteluaan.Hänen siinä nauttiessaan,tiikeri tavoitteli ahneuksissaan kohti miestä ja lopulta kurotti liian pitkälle.Tiikeri horjahti reunalta ja tippui kuopan pohjalla olleen vihaisen käärmeen päälle.Molemmat kuolivat.Sen pituinen se.Tarinan loppu?Sitä ei ole 🙂 ”

Minulle tämä tarina valottaa hyvin paljon sitä,kuinka suhtautua ahdistaviin asioihin.Tiikeri ja käärme voivat olla alkoholismia,sairauksia,talousahdinkoja,mitä vaan.Sen kaiken keskellä voi löytää kuitenkin sen hunajan ja nauttia siitä,jo ei kerran muutakaan voi tehdä.Ja kuten Brahms sanoo,ongelma ei ole ongelma,jos ei siihen ole ratkaisua.Silloin on viisainta hyväksyä se ja nauttia vaikka kuppi teetä.

Niinpä niin.Irrottautuminen äidistä ja hänen ongelmistaan helpotti.Näin elämäni vielä selkeämmin,eikä hänen auktoriteettinsa yltänyt ajatuksiini senkään vertaa.Hän alkoi ikään kuin kutistua kuvitelmissani pienemmäksi.Hunajatipat eivät loppuneet,sitä alkoi jäämään ihan varastoitavaksi asti.Pahan päivän varalle 🙂

Alkoholismi

http://www.al-anon.fi/



Viimeinen henkäys


Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…


Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello