Vain hullut ulvovat?


Kirjoitin alla olevan tekstin luurini muistioon jonkin verran avioeron jälkeen.Tästä on nyt siis kulunut 1,5 vuotta ja koska luurini on edelleen hengissä,sain impulsiivisen tuotoksen tähän itselleni puitavaksi.
Uusi elämä tuli eteen yllättäen ja ehkä liian pian, enkä toisaalta olisi ollut siihen valmis vielä.Rakkaus ei kohdistunut väärään henkilöön, mutta jos neiti Aika olisi katsonut paremman hetken myöhemmin, olisi elämä voinut olla helpompaa. Tai sitten ei.

”Kai se jokin vaisto on,
jonka muistan varoittaneeni minua monta kertaa,
lukemattomia kertoja,
ettei tämän kuulu olla näin,ei kuulu tuntua tältä.

Olin kuitenkin kuullut paljon mielipiteitä ihmisistä,
jotka luovuttavat liian pian,
liian hätiköityjä päätöksiä.
Minä en halunnut olla sellainen.

En vahingossakaan.

Minulla ei ollut varaa olla sellainen.
Muuten elämässäni ei olisi enää ketään.
Ihan sama,vaikka se kaikki olikin siinä osin siksi,
että halusin miellyttää.
Ja sitä paitsi,mitä sitten tekisin?
Yksin?
Missä?

Kunnes kuluin loppuun.
Olemattomaksi siihen mitä tunsin,että minulta vaadittiin.
Kykenemätön olemaan mitään.
Ja kuitenkin olin.
Ja halusin jotain.
Aloin tiedostaa hengettömän elämäni.
Ulvoin öisin,
jotain olematonta ja aineetonta,
joka herätti epäilyksen olemassaolostaan.
Lähes käsin kosketeltava.
Halusin pois.

Lähdin.

Olin lakannut uskomasta siihen satuun jo kauan sitten.

Satuun,
jota toistetaan sadoissa lauluissa,tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa.

Satu,
joka väittää,että ihmisten välillä voi olla yhteys.
Sellainen erityinen yhteys,jolloin tuntee kuuluvansa johonkin.
Muuallekin kuin työvuorolistaan tai nimeksi postilaatikkoon.

Satu,
jonka yksityiskohdat rakkaudesta,saavat kaipaamaan sitä,
mitä ei ole olemassakaan.

Kosketus,
jonka vuoksi tajuaa,että ihon pinta-ala onkin todella suuri,
suurempi kuin koskaan on tajunnutkaan.

Kosketus,
joka menee pinnan alle,
niin että lopulta saattaa jopa hieman pelätä fyysiikkansa ja mielenterveytensä puolesta.

Vain yksi kosketus.Vain yksi.

Jonka jälkeen ihminen on kuin uudesti syntynyt.

Ei.

En jaksanut enää oikein uskoa.
Aloin kauan sitten hyväksyä ne sadut,ilman katkeruutta.
Eiväthän ne ole oikeasti elettyä elämää!
Taidokkain sanoin väritettyjä kuvia sellaisilta henkilöiltä,
jotka todennäköisesti kärsivät siitä samasta tyhjänpäiväisestä yksinäisyytensä ulvomisesta öisin.

Mielialahäiriö?

Vai tieto..

Tieto siitä,
että niin voisi olla.

Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Too late.
Ei auta kuin tehdä siedettävää siitä,mitä nyt on.
Todella paljon pahemminkin voisi olla.
Sadut ovat satuja.

Siihen asti,kunnes niistä tulee totta…
kunnes ensimmäinen sivu alkaa.

Yksinäinen päähenkilö saa seurakseen toisen päähenkilön.
Sellaisen,joka sopii tarinan tyyliin,kuvitukseen,taustamusiikkiin ja sanoihin.
Niin.
Puoliksi kuolleen elämäni onneksi havaitsin,
että olen hyvinkin elävä.
Mutta kuka tämä toinen päähenkilö oikein on?
Ja miksi?
No,mitäpä minä siitä?
On ihmisiä ja tilanteita,joista jokainen järkevä ihminen pysyy erossa.

Tietenkin.

Toki mikään ei estä ketään,
keskustelemasta haluamansa henkilön kanssa.
Järkevistä asioista.

Jälleen yksinäisiä ulvottuja öitä..itse asiassa enemmän kuin aikoihin.
Järki sanoo,että se on idioottimaista ja
tekee minusta takuuvarmasti hullun,
koska ulvominen ei koskaan,
Ei koskaan!,
tule tuottamaan toivottua lopputulosta.
Mahdottomuus.
…no mitä sitten?
Nautinto ulvominen jo sinänsä,
koska sillä on nyt selkeä kohde.Joten…

…niin,tuntevatko päähenkilöt toisensa?

Eivät.

Ulvominen perustuu mielikuvitukseen.
Joka on nähtävästi hyvin voimakas.
Joka saa häiriötilaan, koska ei ymmärrä,
että mieli on tutkimaton,
myös sen toisen mieli.
Mielettömyyttä,
koskaan ei tiedä.

Typerää.

Koska tämän sadun sivuja on nyt jo tarpeeksi korjailtu,
olisiko sama jättää sikseen heti alkuun?

Älä anna mielikuvitukselle valtaa!
Nuku ja keskity tekemään elämästä siedettävää, sillä mitä siinä juuri nyt on!

Toki keskustella voi…
Järkevistä asioista.
Kenen kanssa haluaa.

Läheisyys.

Sitä,
että puristaudutaan yhteen,
tuntee miten niveliin,luihin ja raajoihin sattuu,
ihokin hankautuu..häiritsevää,
eikä kuitenkaan tunne mitään.
Paitsi edellä mainittua kipua,
jonka vuosien jälkeen sujuvasti siirtää mielen tummaan takapajulaan.
Halu olla ystävällinen.
Koska muuta ei ole.

Vai sitä,
että seisotaan toisistaan metrin päässä ja
läheisyys salpaa hengen,
menee pehmeästi raajoihin ja
saattaa pelottaa nautinnollaan niin paljon,
että täytyy ottaa askel kauemmas,
mikäli halvaantumiseltaan itsekunnioituksen säilyttämiseksi onnistuu.
Tämä ei ole ystävällisyyttä, ei tarvetta miellyttää.
Spontaani sähköinen olotila,selkeä alkukantainen kommunikaatio,
jonka tajuaa olleen olemassa ikiaikojen alusta asti.

Tuollaiseen tilanteeseen pyrkii vain hullu uudestaan.
Todistaakseen ettei se ollut edes totta.
Että se johtui todella vain siitä,että on hullu.
Yksinkertaista.

Pettymyskö?
Ei.
Tokihan jokainen tuntee riemua tajutessaan,että on kadottamassa järkensä…
Kuvittelee asioita,joihin todellinen elämä ei ole koskaan antanut mitään viitteitä…

Mutta..

Hulluus toi mukanaan tunteen.
Elävän, kihelmöivän tunteen.
Tunne.
Se joka siis TUNTUU.
Vaikkei kukaan koskekaan.
Vaikka edelleen vain puhutaan.
Järkeviä.
Jostain syystä molemmat päähenkilöt alkavat nähdä keskustelun taakse.

Epäilys.
Järkytys.
Mahdottomuus.
Traagistakin jopa?

Älä koskaan sano, ei koskaan.

Kunnes,
se on pakko kohdata.
Pakko saada tietää,kumpi sekoaa,
maailma vai minä.
Ja todeta,
että minä tiesin.
En ulvonut turhaan.

Ensimmäinen pieni kosketus.
Silmät.
Miljoonia pieniä hermoja ympäri kehoa.
En ole yksin.

Hetki etenee rohkaistuneena.
Vailla pienintäkään järjen hiventä.
Vailla pelkoa.
Vailla itsesuojelua kaikelta muulta maailmalta.
Ei ole muuta maailmaa.
Me emme ole yksin.
Aika muuttaa muotoaan.
Tunteja.

Kunnes,
on aika kohdata maailma jälleen.
Järkikö palaa…?

Ei.

Se on mennyttä.
Mitä ikinä sillä onkaan tehnyt?!
Katumustako?
Ei.
Miksi olisi?
Miksi katua sellaista,jolle ei voi mitään,joka tapahtuu itsestään ja joka tuntuu oikealta?
Syitä voi olla monia..
Mutta ne satujen kosketukset,
ne sanattomatkin hetket.
Useimmiten saattavat olla jopa alikirjoitettuja.

Uskomatonta.
Käsittämätöntä.

Niin voimakasta,
että hullu menee ihan itse,
pelon ja kauhun sekaisin tuntein,
kohtaamaan sen uudelleen,
kun ei millään usko. Ei sitä varmaan oikeasti edes tapahtunut.
Ja hullu aikoo itsevarmana käyttää järkeään lopettaakseen mielettömyyden!!!

Silmät.

Sanaton keskustelu.

Sinne meni järki,
kaikki aiotut sanat ja asenteet!
Enkä ole yksin.

Tajusin,mitä haluan.
Tajusin miksi olin aika ajoin ulvonut.
Tajusin,että oli mentävä.
Yksin.
Päästää menneisyys vapauteen ja toivoa,että kaikki menee hyvin.
Todella toivoa.

Hulluus muuttuu järjeksi.
Ehkä se on sitä aina ollutkin?
Naamioitunut paskiainen…

Tunne ohjaa menemään syvemmälle.
Tekemään sen mitä se haluaa.
Koska ei ole yksin.
Millään mahdollisella tavalla yksin.
Kahdesta todella tulee yksi.
Viimeinkin.

Kaiken keveys, yksinkertaisuus ja hengittäminen
tuntuu eletyn elämän vuoksi välillä jopa raskaalta.
Mikään ei silti ole päätettävissä,millään tavalla ratkaistavissa.
Koska ei ole mitään ratkaistavaa.Ei ole ongelmaa.
On vain se hetki ja tunne,
jotka jatkuvat ilman kyseenalaistamista,
elävät aineettomana omaa elämäänsä mitään kyselemättä.

Mielettömyydelle ei tullutkaan loppua.

Mikäli uskoisi sielunkumppanuuteen…

Päähenkilöt elävät omassa kuplassaan.
Kosketukset loputtomia.
Kasvavat elämän mukana.
Nautintoa joka hetki.
Kaikilla sielun alueilla ja astien äärellä.
Tunne vahvistuu.

Pian olen sen äärellä,
että tunne suuruudessaan haluaa hukuttaa hulluuden alleen.
Tilalle tulee ahdistuneisuutta,
koska elämä repii erilleen.
Vai onko se jo riippuvaisuutta?
Jatkuvista euforian hetkistä?
Pelkoa?
Koska elämä on elettävä nyt.
Olen hypännyt valtavan loikan,elääkseni yksin.
Nyt en pysty siihen?
Haluan enemmän?
En silti epäile.
Olen tuntenut,nähnyt ja kuullut enemmän kuin koskaan.
Sopeudun.
Ja opettelen nauttimaan luottamuksesta.
Rauhallisuus.

Ei!
Ei onnistu.

Levottomuus.
Tarvitsen sen osan minusta nyt tähän,
sen jota ulvoin ja kuvittelin ettei ole olemassakaan.
Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy!
Miksi täytyy vastustaa jotain hyvin luonnollista?

Kyllä.
Haluan enemmän.
Kuinka kauan tunteet kestävät saduissa?
Sitä ei koskaan lopulta kerrota.
Arjessa ei ole mitään kertomista.

Mutta kuten tiesin alun alkaenkin,tiedän nytkin.Tämäkin satu päättyy.

Siispä ulvon edelleen,mutta nyt tiedän,mitä on odotettavissa.
Enkö sanonutkin,
että ulvominen sinänsä on jo nautinnollista?

Näin. Satu ei ole päättynyt edelleenkään. Ja se menee kuten ne muutkin, ei ilman hankaluuksia. Lukot täytyy oppia avaamaan, okaat pitää osata väistää, menneisyys on jätettävä taakseen,onneaan ei rakenneta toisen ihmisen varaan ja muuta kivaa.
Vahvaan tunteeseen on luotettava, itseään rikkomatta.Olkoon ulvominen sitten vaikka hulluutta ja hulluus järkeä.Pääasia on, että tasapaino säilyy.

”Sinä tiedät,että minä tiedän.
Ja minä tiedän, että sinä tiedät.
Ei ole sanoja.
Eikä niitä tarvita.
Ei siihen hetkeen.
Kaikki virtaa läpi,
sulautuu yhteen.
Tieto.
Tunne.
Tasolla,
jonne kukaan ei pääse yksin.”

-From my notebook from the Old Phone 😉



Vierailla vesillä


7 kk sitten 14.3.2018

”Jaha.Mitenkähän tämän nyt aloittaisi.Tältäkö se sellainen tyhjän sivun paniikki tuntuu…Uuden sivun kääntö ja täyttäminen…No.Ei tehdä siitä sen vaikeampaa.Kuin mitä se jo on.Vaikka onhan se..

Kohta on mennyt kolme kuukautta uudessa elämässä.

Voi luoja minkälainen vuoristorata!Onneksi pää (ja maha) kestää niitä yleensä aika hyvin.Muutoin olisi jo taju lähtenyt.Luultavasti ainakin puolet hengestäkin.

Tuntematon, uusi elämä

Olen viime aikoina ollut kovasti huolissaan,melkolailla kaikesta.Lapsen tuleva koulun aloitus,pärjääminen ja sopeutuminen.Oma fyysinen terveys,mielenterveys ja sopeutuminen.Olen köyhä kuin kirkonrotta.On hetkiä jolloin surkea talous saattaa ahdistaa,muutoin olen sen suhteen onnellinen.

Kaikista edellä mainituista pahinta tekee tämä uusi tyhjä sivu.En tunne sitä,sen ominaisuuksia tai mitä siihen sopii.Siinä ei ole mitään,mihin peilata vertailun vuoksi.Mitään mistä saisi tukevan otteen.Mikään ei oikein ole pysyvää,vaikka mikään ei ole muuttumassakaan.Tai siltä se ainakin tuntuu.Vielä.

En siis oikeastaan ole ihan varma,onko huoleen aihetta niin paljon,kuin sitä tuntee.Juuri nyt vaan on aika huteraa.Sallittakoon.

Just trust.. 

Ajoittain vaikuttaa oikeinkin hyvältä.Voin helposti kuvitellakin miten elämä tästä etenee.Mutta sitten tapahtuu jotain,hyvin pientä ja murenen palasiksi…kuten joskus kauan sitten.Taantuma jonnekin kahdenkymmenen vuoden taakse.Itsensä ymmärtäminen ontuu pahasti.Jostain syystä se on vaikeaa oudossa ympäristössä.

Kun ei näe.

Itsensä sisälle.

Kaikki on uutta.

En osaa sisällyttää itseäni tähän uuteen ympäristöön.En tunne tässä ympäristössä enää oikein omaa kehoanikaan.En osaa ajatella,onko siinä jokin vialla vähän,pahasti vai hyvin pahasti.Vai onko kaikki sittenkin ihan hyvin.

Voi mielenrauha..Missä olet.

Turvattomuuden tunne.Niin.Tämä muistuttaa välillä todella paljon sitä mitä se oli lapsena,kun jäi yksin.Ja pelkäsi mitä seuraavaksi tapahtuu.Kuka tulee ja missä kunnossa kotiin.Saako itse selkään vaiko joku muu.

Luottamus elämään ei tule,vain kun päättää niin.Se ei ole sisäsyntyinen itsestäänselvyys.Ei tällaisella lapsuuden taustalla,kuten minulla.Ei nyt,kun opettelen seisomaan ilman maata jalkojen alla.Siinä huterasti seisoessa, se maa on yhtäaikaisesti  jollain myöskin kasattava sinne alle.Ei se ole helppoa. Kuten voi kuvitella, ei siitä selviä ilman ruhjeita. Täytyy vain luottaa siihen, että kaikki on kotiin päin.

Kuvittelen luottavani,usein ja paljonkin.Kunnes huomaan,että vips vaan,joku sanoi jotain tai tapahtui jotain,ja siinä sitä ollaan.Vetäytymässä yksinäisyyteen,koska haavat on pakko nuolla yksin.Ei niitä voi ”viholliselle” paljastaa,sehän tökkää samaan paikkaan uudelleen.Tai sitten saan hävetä säälittävää heikkouttani ja se on sietämätöntä.

Selviytymistä tämäkin.. 

Pakko kyseenalaistaa.Kaikki.Olen terve,mutta en perus…ja koska olen ahdistunut,koska pelkään,koska olen heikko,ahdistelen itseäni myös ei-niin-ruusuisella tulevaisuudella terveydenkin puolesta.Suojelen sillä itseäni.Koska nyt ei kestä rymähtää liian korkealta.Ilmeisesti helpompi elää peläten pahinta yksin.Ehkä välttyisi suurilta pettymyksiltä eikä kukaan muukaan pettyisi.Joopajoo.

Tässä väliin luen tätä tekstiä ja mietin,saisiko siihen jotain sisältöä…

En saa siitä kiinni. Se karkaa. Teksti.

Tuolla asenteella,kukaan toinen ei voi koskaan tuntea minua täysin.Kuka onkaan,tulee torjutuksi,tuntee itsensä hyödyttömäksi.Ja lopulta vetäytyy.Ja olen yksin.Kuten olen tottunutkin.Kuulostaa hyvältä,helpolta ja sopivalta?Tuttu turvallinen kaava?Ei.En halua olla yksin.

Pitää uskaltaa päästää irti siitä ahdistavasta tunteesta joka suorastaan ruokkii kaikkea negatiivista.Se alkutunne,se mistä kaikki johtuu,se perinpohjainen.Se turvattomuus.

En ole enää lapsi.Kaikki on hyvin.Kukaan ei uhkaa eikä ole mitään pelättävää.Olen turvassa.Vaikka olisin yksin.

Sitten tulee ahdistus.

Pitää antaa sille tunteelle lupa olla.Se saa olla ja se kuuluu asiaan.Kun se saa olla,se irrottaa otettaan,niin että veret kiertää hiukan paremmin.Pitää vain uskaltaa luottaa,että kaikki on hyvin.Etenkin, jos ei millään pysty perustelemaan,miksi juuri tässä hetkessä ei olisi kaikki hyvin.Pitää hengittää.Pitää ymmärtää,mistä se reaktio on saanut alkunsa ja palata takaisin tähän päivään,jolloin on turvallinen aikuinen itse itselleen.Kukaan tai mikään ei uhkaa.”

7 kk myöhemmin

Oijjoi, olipa mukava, että edes tuon verran sain itsestäni irti alkuvuoden kaaoksessa.Kaikki sanat olivat hukassa, pää tyhjää täynnä. Ei mitään. Tai sitten ääriään myöten niin täynnä kaikkea. Aistit tukossa.Kirjaimia päällekkäin ja väärinpäin. Oloa kuvaa joiltain osin hirveän hyvin elävältä haudattu.

Mutta.

Joiltain osin tuo oli myös henkiin heräämisen aikaa. Niin hieno asia kuin sen voisi kuvitella olevankin, se ei todellakaan ole kivutonta. Puhumattakaan työmäärästä, jonka se teettää. Siihen innostuksen ja angstin sekoitukseen lisätään sekaan hyvin paljon kärsivällisyyden harjoittelua. Se ei ole ollenkaan simppeli yhtälö. Eikä valmistu pitkään aikaan. Eteenkään, jos ainesosat eivät kuulu henkilökohtaisiin hyveisiin..

Joku taso on silti suoritettu. Sanat tulee. Ei enää tyhjiä sivuja 😀 Löydän kyllä itseni, kärsivällisyys palkitaan.

Ennen kaikkea, tiedän mitä teen ja mitä haluan.

Kuluneeseen vuoteen mahtuu enemmän, kuin koko puoleen elämään. Siltä se ainakin tuntuu. Niitä minun täytyy puida vielä paljon lisää. Mutta ei se mitään. Nythän on sanat 🙂

 

Sumu häviää ja tietoisuus herää


Oma koti.Oma ihana turvapaikka!Se oli nyt varmasti tulossa.Pääsisin pois!

YKSI ELÄMÄNI PARHAISTA ILLOISTA

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna,istuimme isohkolla porukalla alkoholipitoista iltaa exäni luona.Isäni oli siellä myös.Äiti oli kai baarissa tai linnasta palaneen miehensä kanssa,juomassa joka tapauksessa.Minä olin juuri aloittelemassa jonkinlaista seurustelua,oman ikäiseni pojan kanssa.Hän oli silti hankalasti tavoitettavissa,joten hän ei liittynyt seuraan.Emme tosin olleet tavanneetkaan vielä kuin pari kertaa.

Paikalle oli tulossa yllätysvieraita,minä en ollut koskaan tavannut heitä.Jännitin,mutta minusta oli mukava tavata uusia ihmisiä.Olinhan pitkään jo nähnyt nuo samat humalaiset kasvot joka paikassa.Niinpä vieraat saapuivat.Nuori mies ja nainen.Päälle parikymppisiä kumpikin.Kumpikin vaikutti käytökseltään fiksuilta ja ihmettelinkin mitä he yleensäkin tällaisessa paikassa tekevät?Siinä sitten taustatietoja vaihdettiin ja huomasin tulevani oikein hyvin toimeen tämän nuoren miehen kanssa.Illasta tuli oikein riemukas kortin peluun ja tikanheiton kera.Enkä muista,milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.Kännissä kaatuileva isänikään ei saanut minua pahalle tuulelle juuri nyt.Ilta vaihtui yöksi ja aamuyöllä löytämäni loistoseura oli lähdössä.Nainen oli lähtenyt jo paljon aiemmin,he olivat sisaruksia keskenään.Minä lähdin myös.Parkkipaikalla tiemme olisivat erkaantuneet,mutta siihen jäimme juttelemaan.Kerroin lähes kaiken taustastani ja minusta oli hurmaavaa,miten sain miehen nauramaan.Mikään mitä kerroin,ei saanut häntä järkyttymään eikä lähtemään.Puhuttiin ja naurettiin aamuun asti,kotiin oli silti vielä käveltävä joten oli aika poistua.Sovittiin uudesta tapaamisesta ja lähdimme omiin suuntiimme samaa pitkää pyörätietä pitkin.Minä en malttanut selkääni hänelle kääntää,vaan kävelin loppumatkan selkä menosuuntaan..

Seuraavalla viikolla löysin hänen puhelinnumeronsa ja ehdotin uusintaa.Maailma kääntyi nurin niskoin,kun se sopi.Nyt minun piti vaan selvittää loppuun se, jo alulla ollut seurustelu.

Sain sen tyypin viimein kiinni.Hänellä oli kovasti meno päällä ja minut käytännössä tempaistiin mukaan.Yhtäkkiä löysin itseni joistain bileistä keskellä kaupunkia.Ketään en tuntenut eikä seurustelutyyppini pysynyt näkyvissäni.Pian istuin keskustan parkkipaikalla minulle tuntemattoman kuskin takapenkillä odottamassa.Sitä siippaa.Ei näkynyt.Lähdin etsimään ja siellähän hän oli,erään auton etupenkillä ja silmät seisoi päässä.Näin kuskin paikalla istuvan ihmisen ja tunnistin paikalliseksi huumehörhöksi.Säikähdin ja palasin takaisin autoon,jossa oli sentään selvä kuski.Laitoin viestiä hänelle,joka oli sopinut kanssani treffit.Kerroin missä olen ja mitä juuri näin.Hän oli töissä,mutta vastasi minulle hyvin pian ja ohjeisti pyytämään kuskia ajamaan minut kotiin.En ollut uskaltanut sitä itse kysyä,koska en vain uskaltanut sanoa mitään vieraille ihmisille.Kehotuksesta kuitenkin rohkaistuin ja kuski veikin minut saman tien kotiin.Siellä jatkoin vielä viestailua Hänen kanssaan ja seuraavaan viikonloppuun ei olisi voinut olla yhtään pidempi aika.Se oli 16 vuotta sitten.Edelleen viestailen hänelle joskus töihin 🙂

HOMMA HANSKASSA…

Niin meistä tuli pari.Muutin omaan asuntooni.Sillä asuinalueella ei ollut paras mahdollinen maine,mutta minua se ei haitannut.Nyt minulla oli oma turvapaikka eikä kukaan koskaan tulisi sinne huutamaan eikä ryyppäämään eikä sanomaan mitä minun pitää tehdä.

MUTTA HANSKAT HUKASSA

Aloitin lukion,mutta se ei ottanut onnistuakseen.En tuntenut kuuluvani joukkoon.Siellä olivat ne jo toisella luokalla,joiden kanssa olin viettänyt kuusi vuotta peruskoulussa.Se oli lannistavaa,en ollut päässyt eteenpäin.Kotonani aloin pikku hiljaa tajuta minkälaista elämää olin joutunut elämään.En oikein voinut käsittää sitä tunnetta.Olinhan kuitenkin nähnyt perheitä joissa asiat olivat hyvin ja tiesin siis,että oma perheeni ei kuulunut siihen ryhmään.Silti se tuli vähän yllätyksenä.Samalla ymmärsin sen,kuinka sumussa itse olin ollut sen kaiken keskellä.Olin vain suorittanut,kun oli vaadittu.Elänyt äidin elämää vierestä ja puolesta.Yrittänyt saada isän irti alkoholista.Hassu juttu,en ollut ajatellut äidin olevan alkoholisti,ennen kuin vasta nyt.

MASENNUS

Menneet tapahtumat alkoivat kelaamaan päässäni,videon pätkä sieltä täältä.Valveunia äidin kuolemasta ja hautajaisista,samat valveunet myös omalla kohdalla.En pystynyt olemaan paljon uudessa kodissani.Olin isällä tai exälläni.Olin huolissani ihan kaikista ja kaikesta.Itse en tuntenut oloani varmaksi ja koulu ahdisti.The Hän oli joutunut lähtemään töihin kuukaudeksi kauemmas.Tuskallista.

Lukio jäi.Rahoitukseni tuli nyt sosiaalitoimistosta.Työmatkaaja oli onneksi palannut ja sen uuden kauniin tunteen takia hankalat ajatukseni aluksi helpottivat.Eivät silti jättäneet rauhaan.Minun piti puhua,puhua,puhua.Se kaikki oli vain puhetta.Sama vaikka olisin kertonut esitelmää hernekeitosta,tunnetta ei ollut.Tiesin itse,että joku puuttuu ja aina puhuessa yritin etsiä sitä.Mikä puuttuu,kaikki ei ole kohdallaan?

UUSIA TUNTEITA

Eräänä yönä poltin lämpöpatterissa rakon sormeeni.Se oli mukavaa,pitkästä aikaa,kestin sen.Ei sattunut paljon.Epävarma kysymys tosin kuului,olikohan tuo ihan järkevää?Seuraavana päivänä The Hän huomasi sen ja kysyi mikä se on?Säikähdin vähän hänen hätääntynyttä ja tiukkaa ääntä.Vastasin kuitenkin totuuden ihan coolisti,kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut.Hänen reaktionsa tyrmisti.Kamala saarna siitä mitä saan tehdä itselleni ja mitä en.Hänen ilmeensä oli kumma,täynnä huolen aiheuttamia silmiä,järkkymätön asenne siitä,että hän on oikeassa,vakava.Se oli ennen kokematonta.Enkä halunnut hänen enää reagoivan niin,joten se oli viimeinen polttomerkki.

OUTO ELÄMÄ,HUKKASIN ITSENI

Aloin huomata,että Hänellä oli toisenlainen kuva elämästä.Hänellä oli jalat hyvin tukevasti maassa ja siitä piirteestä pidin jo heti ensitapaamisella.Silti se kuva erotti meidän elämämme.En päässyt samaan ajatukseen kivuttomasti.En vain pystynyt ja tunsin itseni riittämättömäksi.Yritin selittää mitä tunnen.Hän yritti ehdottaa minulle mitä yksinkertaisimpia ratkaisuja.Olin kuitenkin liian matalalla masennuksessa,etten kyennyt ymmärtämään niitä.Kaikki oli vaikeaa.Uskalsin väkisin lähteä tapaamaan hänen perhettään ja kavereita,mutta kenellekään en puhunut yhtään mitään.Istuin vain hiljaa ja kuvittelin olevani olematon.Hän ei koskaan sanonut siitä minulle mitään,eikä siitä tullut numeroa vaikka kerroin pelkääväni vieraita.

Valvoin yöt ja nukuin päivät,se oli ollut aina paljon helpompi rytmi.Niin tekivät kaikki muutkin.Yöt olivat adrenaliinin aikaa.Nyt eivät olleet.Se oli ahdistavaa!Hän meni nukkumaan ihmisten aikaan,koska kävi töissä.Minä en saanut unta.Nukuin päivän ja sitten hän palasikin jo töistä kotiin.En joutunut olemaan itseni kanssa liian kauan.Vaikka jokin tuntui sopivan minulle,lopulta mikään ei sopinut,ei enää tähän elämään.Elämään josta en tiennyt yhtään mitään.Kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa.

PÄÄTÖKSIÄ

Äiti yritti käydä herättämässä huomiota kotini ovella.Hänen miehensä oli valitettavasti muuttanut viereiseen kerrostaloon.Siitä olikin helppo tulla totutusti luokseni purkautumaan.En avannut.Oli kauheaa kuunnella sitä huutoa,itkua,uhkailua ja oven pahoinpitelyä.Olin silti päättänyt ja tiedostin täysin mitä EN halua elämääni.Hän vieressäni tuki ajatusta.Niin loppuivat äidin turvapaikkahakemiset kännissä.Olin nähnyt kuinka hän itse järjestää itselleen hankaluuksia,provosoimalla ja alkoholilla.Päätin,että hän on aikuinen ihminen ja voi itse päättää kenen seurassa ja miten aikansa viettää.Minun elämäni ei ollut siinä kunnossa,että voisin auttaa muita kuin itseäni.

LOPUKSI 

Aivan mahtava muistella ensitapaamistamme 🙂 Se aika silloin oli kuitenkin myös todella raskasta.On ollut onni,että siinä sattui juuri silloin olemaan tuleva mieheni.Helppo ei ollut meidänkään alkutaival.Ei hänellä ollut tällasista käsitystä näin läheltä katsottuna.Masennus oli outo asia.Tuossa vaiheessa se oli vielä minullekin.Asioiden ilmaisussa olisi siis ollut toivomisen varaa.

Olen onnellinen myös siitä,että tein ensimmäisiä selkeitä päätöksiä elämäni suhteen.Tajusin,että on otettava äitiin etäisyyttä,vaikka väkisin.Enhän minä tuossa päätöksessä vielä pitkään aikaan pysynyt,mutta se kyti kuitenkin.Aloin tajuta asioita myös isäni suhteen.Aika oli mustaa ja vaikeaa,mutta sellaista se masennus on.Siihen tarvitsee apua,ulkopuolelta.Tajuaminen oli pahinta.Se lähes salpasi hengityksen.Ei voinut käsittää,miten oli joutunut elämään sellaista elämää?Miksi oli joutunut?Miten äiti tai isä olivat voineet sanoa niin ja näin?Kaiken ajattelu alkoi alusta,että löytää sen oman oikean uuden suhtautumisen asiaan.Enää ei tarvinut suhtautua ilmeettömästi aivan kaikkeen.Sieltä alkoi kasvaa pikku hiljaa se oma persoona vahvemmaksi.

Nyt kynttilät puhalluksiin ja nukkumaan.Huomenna ei tarvitse pelätä omaa seuraa,se on ihan jees 🙂 Se kertoo joskus ihan hyviä ajatuksia 😉