Demoni nimeltä äiti


Kirjoittaja itse

This is it.

Mitta täynnä, hyvälläkin tavalla.

Ei enää valheita.

Kuvittelin katkaisseeni välit demoniin called mama.

Vähän taustaa..

Kolme viikkoa eroni jälkeen, kuulin hänen kertoneen täysin kuviteltuja asioita minuun ja entiseen puolisooni liittyen. Kuten, että he olivat olleet keskenään yhteydessä ja keskustelleet minun käytöksestäni. Elämäni oli tuon kuullessa eron jälkeen melko vereslihalla juuri takana olleen muuttoni vuoksi. Valtava määrä tunnepuolen käsiteltävää ja sopeutumista, erityisesti lapseni vuoksi. Niinpä kun kuulin tuosta äidin selän takana valehtelemisesta, sillä oli seurauksensa. Soitin exälleni ja kaiken varalta tarkistin, pitikö tällainen yhteydenpito paikkaansa ( en tosin epäillyt sitä missään vaiheessa, mutta aina täytyy tarkistaa ). Eihän se pitänyt. Tietenkään. Lähdin samantien äitini luo hyvin pysäyttämättömässä olotilassa, exäni halusi tulla mukaan. Olin kurkkuani myöten täynnä hänen valheellisia verkkojaan, joihin niin monta kertaa minun lisäkseni moni muu oli päätynyt kiemurtelemaan. Lopulta enää tuntematta itseään.Täydellinen saalis kuningatar Narsismille.

Perille päästyäni,en miettinyt pätkääkään, vaan latasin kaiken melko isoon ääneen äidille. Kaikki hänen käytöksestään minua kohtaan ja minun kokemukseni siitä. Tarkoituksella tämä hyökkäävä asenne, en halunnut enää mitään asiallista ja kehittävää keskustelua, koska sellaisen ihmisen kanssa sitä ei vaan voi saada. Joten katsoin hänen itkuansa avautuessani ja voin myöntää, että hieman jopa nautin siitä häpeästä, jota hän tunsi, koska paikalla oli sellainen ihminen, joka ei äidin kuvitelmissa, ollut vielä ”nähnyt” hänen oikeaa minäänsä.

Niin hän kuvitteli.

Sain ulos kaiken tämän, mitä olen tänne kirjoittanut. Tiivistetysti noin varttiin.Sen jälkeen poistuin, haluamatta kuulla häneltä yhtään mitään selityksiä, olin ne jo kuullut. Entinen puolisoni totesi parkkipaikalla, että tuo olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Todennäköisesti.

Narsistin mieli

Meni muutama päivä toipuessa. Aloin miettiä omaa käytöstäni. Tulin siihen tulokseen, etten halua olla kuten hän. Minä pystyn katumaan ja myöntämään virheeni. En halunnut olla mikään raivotar. Siispä soitin äidille, pyytääkseni anteeksi. Huutamistani. En tekstin sisältöä, koska en ollut sanonut mitään loukkaavaa, enkä loukkaamistarkoituksessakaan. Ainoastaan sen, mikä on totta. Tämänkin kerroin hyvin selväsanaisesti, mutta rauhallisesti.

Äiti tietenkin oli hyvin loukkaantunut. Tottakai. Hän sanoi puhelimessa, ettei halua tällaisia ihmisiä elämäänsä ja että hän on tässä siivonnut ja tyhjentänyt kaappejaan, kaikesta joka muistuttaa häntä ihmisistä joita ei tarvitse elämäänsä. Sehän on selvää, ajattelin. Tämän täytyy kääntyä näin päin. Hän on uhri. Sanoin hänelle rauhallisesti, että jos hänestä tuntuu siltä, että se vaatii sen, niin silloin hänen varmasti täytyy tehdä niin. Puhelu päättyi ja olin hyvilläni siitä, että sain näytettyä itselleni, että tiedän missä minun rajani kulkevat, että näen oman käytökseni virheet asiayhteyksistä ja myös siitä, että välit ovat katki. Lopultakin.

Yhteydenpito alkoi uudestaan reilun puolen vuoden päästä. Äidin puolelta. Hänellä oli ongelmia tietotekniikan kanssa ja halusi siihen apua. Aluksi yhteyttä oli hyvin harvoin, mutta viime vuonna jo enemmän. Minä en enää päässyt mitenkään edellä kertomastani tilanteesta ohi, joten varmasti käytökseni oli mitätöntä. Olin hiljaa, enkä myöskään tuntenut hänen sairaskertomuksiaan kohtaan ( ja niitähän oli,kuten ennenkin..) juuri minkäänlaista myötätuntoa. Itse tiesin koko ajan, mistä oma oloni hänen seurassaan johtui. Hän tuskin huomasi mitään. Kaikki mitä hän puhui, keskittyi vain hänen itsensä ympärille, kuten aina ennenkin. Seassa pakolliset ”miten sulla menee”-kysymykset, jotka olivat periaatteessa ilman kysymysmerkkiä, johtamatta kuitenkaan lopulta muuhun kuin, kuinkas muutenkaan, häneen itseensä. Tuosta aiemmasta tapahtuneesta ei puhuttu enää sanallakaan.

Loppukesästä, yhden hänen uuden epäonnistuneen ihmissuhteensa jälkeen, yhteydenpito katkesi pidemmäksi aikaa. Kunnes joulukuussa tuli puhelu, jossa hän ihmetteli humalassa kirjakieltä puhuen, miksi minä tai lapsenlapsensa eivät vastaa hänen puheluihinsa. Sanoin, että varmaan johtuu siitä, ettei niitä ole koskaan tullutkaan. Samassa puhelussa hän ilmoitti muuttavansa uuden miehen kanssa satojen kilometrien päähän kuukauden sisällä ja että olisi mukava käydä luonani ennen lähtöä. Koko 10 minuutin puhelun ajan olin pihalla hänen puhetapansa, uuden suhteensa, josta ei selvästikään halunnut avautua minkään vertaa, (miehen etunimen hän sentään mainitsi), sekä lopulta sen vuoksi, että hän katkaisi puhelun todella yllättäen toisen puhelimen soidessa.

Jäin odottamaan sovittua käyntiä ennen joulua. Yritin soittaakin, mutta jokainen numero oli kiinni. Aaton aattona huomasin, että sillä aikaa kun olin istunut keittiössäni, parin metrin päässä ovesta, sen takana oli käyty. Penkillä oli säkki, jossa oli lahjat sekä kortti, jossa luki, että ”Mikä on kun ei saa kiinni??Soitteleppa, kun olisi asiaa.” Soitin vielä samana iltana, mutta hälytykseen ei vastattu. Olisin soittanut ja kertonut, että mikäli puhelimitse ei saa yhteyttä ja pääsee ovelleni asti, siinä on ovikello joka toimii.

Lyö lyötyä,revi sydän ulos rinnasta ja tallo se soratiehen

Nyt pääsemme asiaan, jonka vuoksi istun kirjoittamassa tuntojani juuri nyt. Teksti on melko varmasti hyvin tunteetonta. Johtuu siitä, että en ole vielä osannut päättää minkälaista fiilistä tästä kaikesta kokisi. Skaala on laaja. Turta on kuitenkin lähimpänä todellisuutta.

Vähän kuin olisi piesty niin kauan, että tajuaa ettei se koskaan lopu ja päättää olla tuntematta enää mitään, koska sitä ei kestäisi enempää. Ei selviytyisi.

Viime kuukauden aikana tulleet selitykset siitä, miksei hän lopulta tullut edes käymään ennen muuttoaan, johtivat siihen, että soitin hänelle eilen. Minulla ei ollut aikomustakaan pimittää tuntojani siitä, että hänen lapsenlapsensa oli odottanut vielä näkevänsä mummoaan, kun tiedossa oli, että välimatkan ollessa niin pitkä, tällä taloudella ei tulla näkemään aikoihin.

Kuuntelin hänen uusimman sairaskertomuksensa puhelun alussa ja totesin, että tällä kertaa hän ei ollut humalassa. Sitten aihe siirtyi huonosti toimiviin puhelimiin, mutta lopulta kuulin, että kaikkialle muualle puhelin oli toiminut oikein hyvin. Äidin ristiinpuhuminen on joskus todella turhauttavaa. Hänellä on taipumus pitää ihmisiä typerinä. Minä olen varma siitä, että syystä tai toisesta, hän halusi välttää koko käynnin.

Keskustelu eteni lopulta siihen, mikä todella on vikana. Hän kysyi sitä ihan itse.Ei silti kuunnellut vastausta, vaan puolusti itseään sillä, että MINÄ olin kuulemma kieltänyt hänet.

Tämähän oli selvä trikkeri sisuksissani ja mainitsin hänelle välittömästi, että vaikka en muista milloin olisin sinut kieltänyt, sinä kielsit minut ja melkein 20 vuotta sitten. Haukuit minua pikkuhuoraksi.Sekä myönsit, ettet pidä minua lapsenasi, vaan pelkästään jonkinlaisena ystävänä.

Äidin tunteet lapsensa puolesta…

Tämä sanomani johti siihen, että demoni luurissa totesi tuon kaiken johtuvan siitä, mitä minä olin tehnyt isäni kanssa. Ja vaikka HÄNEN lapsuutensa on ollut hirveä, mitään tuollaista (inhoa ja ivaa äänessä), hän ei koskaan olisi tehnyt.”HYi helvetti!”,hän sylkäisee.

Tämähän tuntui todella hyvältä kuulla. Lue ironisesti.

Luultavasti tässä kohden sisukseni menivät lukkoon.Erilaisia hirveitä tunteita puski joka solusta yhtäaikaa niin paljon, etten lopulta osannut muuta kuin sen mihin olin aina turvautunut. Pelkkä järki. Ei tunteita.

Nämä syytökset olin kuullut ennenkin. Edellisestä vastaavasta puhelusta taitaa olla reilu 10 vuotta. Silloin olin maailman ääriä myöten järkyttynyt, siitä kuinka oma äiti voi olla niin tunteeton ja julma ja sekopää.

Tämä keskustelu isäni hyväksikäytöstä käytiin siis eilen puhelimessa läpi. Missään vaiheessa hän ei ollut pahoillaan tapahtuneesta. Enneminkin se oli hänelle puolustus ja syy sille, miksei voi pitää minua lapsenaan. Yritin kysyä, että eikö hänellä missään vaiheessa tullut mieleenkään uskoa minua,omaa lastaan?Missä on vanhemman vastuu?Sen sijaan, hän ilmaisen kiljun perässä, uskoi isääni. Tämän tarinan olen kertonut blogissani jo tuolla aiemmin, miten tilanne meni kun päätin kertoa tapahtumista äidilleni, siinä toivossa ettei minun tarvitsisi kantaa paskaa niskassani yksin ja saisin äidiltäni tukea ja apua. En lähde siihen tässä nyt enempää.

Ei vastuuta mistään.Yhtään mistään

Sanat vanhemman vastuu, tuntuivat olevan täyttä hepreaa..Hän esiintyy itse uhrina kaikessa. Siinä, ettei voinut sille mitään, että kaikki miehensä olivat joko alkoholisteja tai väkivaltaisia tai molempia.Hän ei voi sille mitään, että on saanut kasvatusmallinsa omasta kodistaan lapsena. Hän ei voinut sille mitään, että menetti järkensä lapsiperheen äitinä. Hän ei voinut mitään myöskään sille, mitä isä teki minulle, ei edes jälkeen päin. Hän ei vain yksinkertaisesti tunne olevansa mitenkään vastuussa yhtään mistään.HÄN on se uhri, joka joutuu kärsimään kaiken. Muiden osa? Eeei, se ei ole mitään häneen verrattuna.

Kun kyseenalaistin häntä kysymällä, miksi minä en ole jatkanut samaa linjaa? Miksi minä en voi kuvitellakaan kasvattavani omaa lastani tuohon tyyliin?

”Sinä et tiedä mitään ( tätä hän tykkää toistaa)!Sulla ei ole neljää lasta!!”

”Ei olekaan, mutta ei ole enää sullakaan…” Tämä kommentti siksi, että yksi heistä on kuollut, yksi ei pidä mitään yhteyttä ja yhden hän itse kieltää.

Kommentteja eilisestä puhelusta liittyen hänen lapsensa seksuaalisen hyväksikäyttöön:

”Sinä saatana kuitenki kuljit siellä isälläs koko ajan!!”, huusi äiti syyttäen ja piti sitä selvänä merkkinä siitä, että asiat olivat menneet juuri kuten isä oli kertonut.

”Niin, kuljin, kun oli pakko. Muistat varmaan minkäläista sinun elämäsi oli?Muistatko monestikko soitin poliisit sinulle avuksi?Kuinka monta kertaa yritit tappaa itsesi?Muistatko?Minulla EI OLLUT muutakaan paikkaa.”, sanoin tietäen, että tässä on myös syy siihen, miksi äiti on halunnut pestä kätensä koko tapahtumasta. Ettei vain häntä syytettäisi mistään! Olihan hänen taustallaan jo aiemmasta perhe-elämästään lasten heitteillejättötapaus. Siitä minä en tuolloin vielä tiennyt mitään.

Tähän demoni ei tietenkään kommentoinut, vaan siirtyi eteenpäin.

”Siellä istuit isäsi sylissä ja kihinutit sen munia!!”, demoni provosoi.

”Ei. En ole koskaan istunut sen sylissä.Muistan kyllä tasan tarkkaan mitä on tapahtunut.”,totesin haluten unohtaa kaikki muistikuvat.

”Niin varmaan joo…”, hyvin halveksivalla äänellä. En osannut miettiä muuta kuin sitä, että tämä ihminen istui todistajan aitiossa lapsensa puolella.Kuuli kaiken.Tiesi kaiken. Silti kehtasi olla myötätuntoinen lapsensa hyväksikäyttäjää kohtaan. Mikä oli motiivi moiseen? Alkoholi?Narsistinen mustasukkaisuus? Sitä en tule koskaan varmaksi ymmärtämään.

Jossain vaiheessa puhelua, tämä narsisti vaihtoi puheenaihetta…yllättäen itseensä ja omaan lapsuuteensa. Kuinka HÄN oli tehnyt vanhempiensa hyväksi sitä tätä ja tuota ja hoitanut pikkusisaruksiaan, ”Josta siitäkään sinä saatana et tiedä yhtään mitään!” Sanoin hänelle, että kyllähän minä tiedän ja olen lapsesta asti kuullut, häneltä itseltään, kuinka täydellinen lapsi HÄN on ollut.

”Mutta jouduitko koskaan pelastamaan kummankaan vanhempasi henkeä, siivoamaan aamulla yön ryyppyjäljet pois, tekemään krapulaiselle äidillesi ruokaa sänkyyn?Selvittämään vanhempiensa parisuhderiitoja ym.?Minä tein sen lukemattomia kertoja, kun hänellä ei ollut ketään muutakaan.”, kerroin, peläten täydellistä lynkkausta. Se olisi ollut helppo tehdä, koska aihe on minulle hyvin arka. Halusin koko lapsuuteni olla hänelle merkityksellinen.En onnistunut siinä ja se jätti valtavan jäljen minuun.

”Voi. Oletpa jalo.”, jälleen hyvin ivallisesti ja lakonisesti.

”Enkö olekin.Minä en koskaan tyrkytä omia kokemuksiani toisille, etenkään omalle lapselleni, siinä toivossa, että saisin sääliä tai tuntisin olevani parempi kuin muut. Tai että haluaisin lytätä sillä toisen ihmisen. Sinulla on ollut se tarve aina. Nyt kuulit miltä se kuulostaa.”, sanoin hyvin tasaisesti. Tämä tyyli on varmaan se, joka häntä ärsyttää eniten..

”Eikö  sulla ole omaatuntoa??!!”,tivaa demoni luurissa.

Tästä olin hyvin kiinnostunut.”Mitä tarkoitat?Kerro ihmeessä miksi minun omatuntoni pitäisi soimata??” Kysyin sitä monta kertaa,mutta jostain syystä,hän halusikin kiertää aiheen.En siis saanut vastausta.Kysymykseni ei ollut hyökkäävä,vaikkakin hänellä varmasti saattoi olla syynsä olettaa niin.Siitä syystä esitin sen monta kertaa.Minä haluan tietää,jos olen tehnyt jotain väärin.Haluan oppia siitä.Yrittää korjata sen.Ei.

Voin silti arvata, mitä hän tarkoitti. Omatuntoni pitäisi soimata minua isäni kuolemasta. Minä olin järjestänyt tämän hienon miehen hankaluuksiin pelkillä valheilla ja koska hänen alkoholilla piinattu elimistönsä ei kestänyt vankilaolosuhteita, hän kuoli. Tietenkin äiti empatisoi myös sitä, että isälläni ei varmastikaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Se siitä hänenkin vastuustaan.

”Mitä sinä oikein haluat!?”, Äiti kysyi vihaisesti.

Tämän jälkeen, kun olimme käyneet läpi jo tapahtumat isän kanssa

ja sen ettei hän yhdessä kohtaa osannut sanoa, montako lasta hänellä on…

Eikä pitänyt minun lapsuuttani tai osuuttani hänen elämäänsä minkäänlaisena..Hmm…Mitä minä haluan..??Mitä voisin enää haluta häneltä??

Olin puhut hänelle veljistänikin, heidän puolestaan.Jälleen. Kysyin, oletko pyytänyt heiltä anteeksi?Oikeasti katuvana ja yrittänyt korjata virheitänsä?

”No olen minä saattanut sanoa olevani syvästi pahoillani..”, hän toteaa hieman rauhallisemmalla äänellä. Tästäkin aiheesta me olemme vuosien saatossa keskustelleet paljon. Ikään kuin minä olisin joku ulkopuolinen avaruudesta tipahtanut muukalainen, jonka kanssa nyt vaan sattuu juttelemaan.

Jotenkin tuo oli niin loukkaavan nuivaa..

Sanoin, ”Tiiätkö, että minäkin saattaisin kaivata anteeksipyyntöä ja sinun empatiaasi? Tiedätkö mikä ero minussa ja veljissäni on?.”

Naurun hörinää.. ”No kyllä tiiän!!..Vaikka mitä…jätän sanomatta..”, halventavaa hörinää..

Jatkoin siitä huolimatta, vaikka tiesin ettei puheeni mene perille-nimisen paikan viereenkään..

”Meissä on se ero, että minä puhun suoraan ja tiedän mitä tunnen. Osaan myös hyvin paljon myötäelää.He eivät koskaan tulisi sanomaan sinulle, että pyytäisit minulta anteeksi. He eivät yrittäisi paikata meidän välejä, kuten minä haluan heidän takiaan teidän yrittävän.He hädin tuskin tajuavat, että olen olemassa.Kaikkina näinä vuosina, kukaan ei ole puolustanut minua. Nyt minun on tehtävä se itse.”,sanoin tuntien muuttuvani näkyväksi.

Veljeni eivät tule koskaan olemaan tätä vailla minun puolestani, joten sanon sen itse. En syytä heitä siitä. Heillä on omat tapansa käsitellä ja selvitä asioista. Äiti luultavasti tekee kaikkensa, että minulla ei olisi välejä kenenkään kanssa. Taivun siihen. Ei se ole enää minusta kiinni.

Jokainen syö oman myrkkynsä.

Joskus oma tuska estää myötäelämästä toisen tuskaa. Se tekee sokeaksi.

Minä en voi sille mitään, enkä ole velvollinen parantamaan muita kuin itseni.

Mitäkö minä haluan?

”En voi enää saada sinulta sitä, mitä olisin aina halunnut ja tarvinut, se on turhaa enää. Mutta haluan, että ymmärrät miksi. Sen,mistä se johtuu, ettei meidän välimme enää korjaannu. Sitä minä haluan.”

Näivettynyt ”Vai niiiin..”

Puhelun lopussa äiti syytti minua siitä, että olen kertonut näitä paskoja lapselleni ja epäili, että yhteyden pito on sen takia heidän väliltään loppunut. Koska olen sen kieltänyt?

No hullu kun olen, se ei pidä paikkaansa. Sanoin, etten koskaan ole näistä asioista LAPSEN kuullen puhunut, enkä puhu.

Jokseenkin tuntui turhalta alkaa vääntämään tälle ymmärtämättömälle rautalangasta, että eihän tällaset asiat lapselle kuulu?!Että lapsen mieli ei pysty käsittelemään tällaisia asioita oikein?!Että lapsen kuuluu olla lapsi?!Ja mitä muuta, hyvin yksinkertaista,asioita jotka jokainen (ainakin melkein) tervejärkinen ihminen tajuaa sanomattakin. Olin siis selittämättä.

En myöskään ole estänyt millään tavalla heidän yhteydenpitoaan. Uskoo mitä haluaa.

Tämä sai kuitenkin nyt miettimään hyvin tarkkaan, että minkälaisen henkilön kanssa annan lapseni olla tekemisissä??

Lopuksi

Olen tällä hetkellä todella väsynyt tähän. Valehteluun, salailuun ja peittelyyn. Olen aina ollut väsynyt siihen, lapsuuteni jälkeen, mutta nyt olen tullut varmaan jonkinlaiseen ääripäähän.

Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään salattavaa.

Ei yhtään mitään. The whole truth and nothing, but the truth.

Ne jotka minut tuntevat, tietävät sen.

Ne jotka eivät usko?Sille en voi mitään, eikä se ole minun asianikaan.

Minun tarinani ei muutu.

Se ei muutu,koska se ei elä mielikuvituksesta tai egon pönkityksestä.

Se ei ole olemassa sitä varten, että se vähättelisi ketään tai mitään.

Se ei ole olemassa, korottaakseen minua.

Se on vain yksi tarina, valitettavan monien muiden joukossa.

Se tarina on tässä siksi, että toiset tietäisivät etteivät ole yksin. Että tällaista todella tapahtuu.

Se on siksi tässä, että siitä voi selvitä.

Minä tiedän, miten vaikeaa on pitää kiinni totuudesta. Siitä oikeasta todesta, miten kaikki on oikeasti mennyt ja menee, kun on tekemisissä oikean narsistin kanssa.Manipulaation alla, todellisuuden hahmottaminen on erittäin hankalaa yksin.

Kiitos,kun jaksoit lukea tänne asti. Minä elän omaa elämääni.Seison kaiken kirjoittamani takana.Siksi minulla on keveä olo.

Edelleen toistan kirjoittamisen terapeuttista voimaa.Lisään tähän kuitenkin linkin toiseenkin minulle hyvin tärkeään terapiamuotoon.Musiikkiin.Tosin en sitä kirkkaasti sellaisena ajattele.Se vain on.Niin kuin kaikki muukin normaaliosa elämää.Siten kuten kuuluu olla.Yksinkertaista.Totuus.

The truth shall set you free.



Vain hullut ulvovat?


Kirjoitin alla olevan tekstin luurini muistioon jonkin verran avioeron jälkeen.Tästä on nyt siis kulunut 1,5 vuotta ja koska luurini on edelleen hengissä,sain impulsiivisen tuotoksen tähän itselleni puitavaksi.
Uusi elämä tuli eteen yllättäen ja ehkä liian pian, enkä toisaalta olisi ollut siihen valmis vielä.Rakkaus ei kohdistunut väärään henkilöön, mutta jos neiti Aika olisi katsonut paremman hetken myöhemmin, olisi elämä voinut olla helpompaa. Tai sitten ei.

”Kai se jokin vaisto on,
jonka muistan varoittaneeni minua monta kertaa,
lukemattomia kertoja,
ettei tämän kuulu olla näin,ei kuulu tuntua tältä.

Olin kuitenkin kuullut paljon mielipiteitä ihmisistä,
jotka luovuttavat liian pian,
liian hätiköityjä päätöksiä.
Minä en halunnut olla sellainen.

En vahingossakaan.

Minulla ei ollut varaa olla sellainen.
Muuten elämässäni ei olisi enää ketään.
Ihan sama,vaikka se kaikki olikin siinä osin siksi,
että halusin miellyttää.
Ja sitä paitsi,mitä sitten tekisin?
Yksin?
Missä?

Kunnes kuluin loppuun.
Olemattomaksi siihen mitä tunsin,että minulta vaadittiin.
Kykenemätön olemaan mitään.
Ja kuitenkin olin.
Ja halusin jotain.
Aloin tiedostaa hengettömän elämäni.
Ulvoin öisin,
jotain olematonta ja aineetonta,
joka herätti epäilyksen olemassaolostaan.
Lähes käsin kosketeltava.
Halusin pois.

Lähdin.

Olin lakannut uskomasta siihen satuun jo kauan sitten.

Satuun,
jota toistetaan sadoissa lauluissa,tuhansissa kirjoissa ja elokuvissa.

Satu,
joka väittää,että ihmisten välillä voi olla yhteys.
Sellainen erityinen yhteys,jolloin tuntee kuuluvansa johonkin.
Muuallekin kuin työvuorolistaan tai nimeksi postilaatikkoon.

Satu,
jonka yksityiskohdat rakkaudesta,saavat kaipaamaan sitä,
mitä ei ole olemassakaan.

Kosketus,
jonka vuoksi tajuaa,että ihon pinta-ala onkin todella suuri,
suurempi kuin koskaan on tajunnutkaan.

Kosketus,
joka menee pinnan alle,
niin että lopulta saattaa jopa hieman pelätä fyysiikkansa ja mielenterveytensä puolesta.

Vain yksi kosketus.Vain yksi.

Jonka jälkeen ihminen on kuin uudesti syntynyt.

Ei.

En jaksanut enää oikein uskoa.
Aloin kauan sitten hyväksyä ne sadut,ilman katkeruutta.
Eiväthän ne ole oikeasti elettyä elämää!
Taidokkain sanoin väritettyjä kuvia sellaisilta henkilöiltä,
jotka todennäköisesti kärsivät siitä samasta tyhjänpäiväisestä yksinäisyytensä ulvomisesta öisin.

Mielialahäiriö?

Vai tieto..

Tieto siitä,
että niin voisi olla.

Sama kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Too late.
Ei auta kuin tehdä siedettävää siitä,mitä nyt on.
Todella paljon pahemminkin voisi olla.
Sadut ovat satuja.

Siihen asti,kunnes niistä tulee totta…
kunnes ensimmäinen sivu alkaa.

Yksinäinen päähenkilö saa seurakseen toisen päähenkilön.
Sellaisen,joka sopii tarinan tyyliin,kuvitukseen,taustamusiikkiin ja sanoihin.
Niin.
Puoliksi kuolleen elämäni onneksi havaitsin,
että olen hyvinkin elävä.
Mutta kuka tämä toinen päähenkilö oikein on?
Ja miksi?
No,mitäpä minä siitä?
On ihmisiä ja tilanteita,joista jokainen järkevä ihminen pysyy erossa.

Tietenkin.

Toki mikään ei estä ketään,
keskustelemasta haluamansa henkilön kanssa.
Järkevistä asioista.

Jälleen yksinäisiä ulvottuja öitä..itse asiassa enemmän kuin aikoihin.
Järki sanoo,että se on idioottimaista ja
tekee minusta takuuvarmasti hullun,
koska ulvominen ei koskaan,
Ei koskaan!,
tule tuottamaan toivottua lopputulosta.
Mahdottomuus.
…no mitä sitten?
Nautinto ulvominen jo sinänsä,
koska sillä on nyt selkeä kohde.Joten…

…niin,tuntevatko päähenkilöt toisensa?

Eivät.

Ulvominen perustuu mielikuvitukseen.
Joka on nähtävästi hyvin voimakas.
Joka saa häiriötilaan, koska ei ymmärrä,
että mieli on tutkimaton,
myös sen toisen mieli.
Mielettömyyttä,
koskaan ei tiedä.

Typerää.

Koska tämän sadun sivuja on nyt jo tarpeeksi korjailtu,
olisiko sama jättää sikseen heti alkuun?

Älä anna mielikuvitukselle valtaa!
Nuku ja keskity tekemään elämästä siedettävää, sillä mitä siinä juuri nyt on!

Toki keskustella voi…
Järkevistä asioista.
Kenen kanssa haluaa.

Läheisyys.

Sitä,
että puristaudutaan yhteen,
tuntee miten niveliin,luihin ja raajoihin sattuu,
ihokin hankautuu..häiritsevää,
eikä kuitenkaan tunne mitään.
Paitsi edellä mainittua kipua,
jonka vuosien jälkeen sujuvasti siirtää mielen tummaan takapajulaan.
Halu olla ystävällinen.
Koska muuta ei ole.

Vai sitä,
että seisotaan toisistaan metrin päässä ja
läheisyys salpaa hengen,
menee pehmeästi raajoihin ja
saattaa pelottaa nautinnollaan niin paljon,
että täytyy ottaa askel kauemmas,
mikäli halvaantumiseltaan itsekunnioituksen säilyttämiseksi onnistuu.
Tämä ei ole ystävällisyyttä, ei tarvetta miellyttää.
Spontaani sähköinen olotila,selkeä alkukantainen kommunikaatio,
jonka tajuaa olleen olemassa ikiaikojen alusta asti.

Tuollaiseen tilanteeseen pyrkii vain hullu uudestaan.
Todistaakseen ettei se ollut edes totta.
Että se johtui todella vain siitä,että on hullu.
Yksinkertaista.

Pettymyskö?
Ei.
Tokihan jokainen tuntee riemua tajutessaan,että on kadottamassa järkensä…
Kuvittelee asioita,joihin todellinen elämä ei ole koskaan antanut mitään viitteitä…

Mutta..

Hulluus toi mukanaan tunteen.
Elävän, kihelmöivän tunteen.
Tunne.
Se joka siis TUNTUU.
Vaikkei kukaan koskekaan.
Vaikka edelleen vain puhutaan.
Järkeviä.
Jostain syystä molemmat päähenkilöt alkavat nähdä keskustelun taakse.

Epäilys.
Järkytys.
Mahdottomuus.
Traagistakin jopa?

Älä koskaan sano, ei koskaan.

Kunnes,
se on pakko kohdata.
Pakko saada tietää,kumpi sekoaa,
maailma vai minä.
Ja todeta,
että minä tiesin.
En ulvonut turhaan.

Ensimmäinen pieni kosketus.
Silmät.
Miljoonia pieniä hermoja ympäri kehoa.
En ole yksin.

Hetki etenee rohkaistuneena.
Vailla pienintäkään järjen hiventä.
Vailla pelkoa.
Vailla itsesuojelua kaikelta muulta maailmalta.
Ei ole muuta maailmaa.
Me emme ole yksin.
Aika muuttaa muotoaan.
Tunteja.

Kunnes,
on aika kohdata maailma jälleen.
Järkikö palaa…?

Ei.

Se on mennyttä.
Mitä ikinä sillä onkaan tehnyt?!
Katumustako?
Ei.
Miksi olisi?
Miksi katua sellaista,jolle ei voi mitään,joka tapahtuu itsestään ja joka tuntuu oikealta?
Syitä voi olla monia..
Mutta ne satujen kosketukset,
ne sanattomatkin hetket.
Useimmiten saattavat olla jopa alikirjoitettuja.

Uskomatonta.
Käsittämätöntä.

Niin voimakasta,
että hullu menee ihan itse,
pelon ja kauhun sekaisin tuntein,
kohtaamaan sen uudelleen,
kun ei millään usko. Ei sitä varmaan oikeasti edes tapahtunut.
Ja hullu aikoo itsevarmana käyttää järkeään lopettaakseen mielettömyyden!!!

Silmät.

Sanaton keskustelu.

Sinne meni järki,
kaikki aiotut sanat ja asenteet!
Enkä ole yksin.

Tajusin,mitä haluan.
Tajusin miksi olin aika ajoin ulvonut.
Tajusin,että oli mentävä.
Yksin.
Päästää menneisyys vapauteen ja toivoa,että kaikki menee hyvin.
Todella toivoa.

Hulluus muuttuu järjeksi.
Ehkä se on sitä aina ollutkin?
Naamioitunut paskiainen…

Tunne ohjaa menemään syvemmälle.
Tekemään sen mitä se haluaa.
Koska ei ole yksin.
Millään mahdollisella tavalla yksin.
Kahdesta todella tulee yksi.
Viimeinkin.

Kaiken keveys, yksinkertaisuus ja hengittäminen
tuntuu eletyn elämän vuoksi välillä jopa raskaalta.
Mikään ei silti ole päätettävissä,millään tavalla ratkaistavissa.
Koska ei ole mitään ratkaistavaa.Ei ole ongelmaa.
On vain se hetki ja tunne,
jotka jatkuvat ilman kyseenalaistamista,
elävät aineettomana omaa elämäänsä mitään kyselemättä.

Mielettömyydelle ei tullutkaan loppua.

Mikäli uskoisi sielunkumppanuuteen…

Päähenkilöt elävät omassa kuplassaan.
Kosketukset loputtomia.
Kasvavat elämän mukana.
Nautintoa joka hetki.
Kaikilla sielun alueilla ja astien äärellä.
Tunne vahvistuu.

Pian olen sen äärellä,
että tunne suuruudessaan haluaa hukuttaa hulluuden alleen.
Tilalle tulee ahdistuneisuutta,
koska elämä repii erilleen.
Vai onko se jo riippuvaisuutta?
Jatkuvista euforian hetkistä?
Pelkoa?
Koska elämä on elettävä nyt.
Olen hypännyt valtavan loikan,elääkseni yksin.
Nyt en pysty siihen?
Haluan enemmän?
En silti epäile.
Olen tuntenut,nähnyt ja kuullut enemmän kuin koskaan.
Sopeudun.
Ja opettelen nauttimaan luottamuksesta.
Rauhallisuus.

Ei!
Ei onnistu.

Levottomuus.
Tarvitsen sen osan minusta nyt tähän,
sen jota ulvoin ja kuvittelin ettei ole olemassakaan.
Koskaan ei tiedä milloin elämä päättyy!
Miksi täytyy vastustaa jotain hyvin luonnollista?

Kyllä.
Haluan enemmän.
Kuinka kauan tunteet kestävät saduissa?
Sitä ei koskaan lopulta kerrota.
Arjessa ei ole mitään kertomista.

Mutta kuten tiesin alun alkaenkin,tiedän nytkin.Tämäkin satu päättyy.

Siispä ulvon edelleen,mutta nyt tiedän,mitä on odotettavissa.
Enkö sanonutkin,
että ulvominen sinänsä on jo nautinnollista?

Näin. Satu ei ole päättynyt edelleenkään. Ja se menee kuten ne muutkin, ei ilman hankaluuksia. Lukot täytyy oppia avaamaan, okaat pitää osata väistää, menneisyys on jätettävä taakseen,onneaan ei rakenneta toisen ihmisen varaan ja muuta kivaa.
Vahvaan tunteeseen on luotettava, itseään rikkomatta.Olkoon ulvominen sitten vaikka hulluutta ja hulluus järkeä.Pääasia on, että tasapaino säilyy.

”Sinä tiedät,että minä tiedän.
Ja minä tiedän, että sinä tiedät.
Ei ole sanoja.
Eikä niitä tarvita.
Ei siihen hetkeen.
Kaikki virtaa läpi,
sulautuu yhteen.
Tieto.
Tunne.
Tasolla,
jonne kukaan ei pääse yksin.”

-From my notebook from the Old Phone 😉



Tunteet syvällä sinisessä


Viime yönä sukelsin.Täydellinen syöksy siniseen veteen ja siitä pohjaan.Mikä valtava nautinto!Nousin sieltä pintaan, vain sukeltaakseni uudestaan tuonne toiseen maailmaan.

Paljon syitä onneen

Olen ollut tällä viikolla ahdistunut ja alakuloinen.Kaikki on niin hyvin,kuin vain voi kuvitella.Syy on siis ollut täysin mysteeri.Minunhan pitäisi olla onnellinen siitä,että pääsin töihin.Onnellinen siitä,että olen pysytellyt kuntosaliohjelmassa töistä huolimatta ja saanut nyt uudenkin ohjelman,kolmivaiheisen sellaisen.Onnellinen siitä,että terveys on ollut todella hyvä.Onnellinen siitä,että kuukauden päästä minulla on ensimmäinen julkinen lauluesiintymiseni toisen opistolaisen kanssa.Onnellinen myöskin siitä,että lapsellani on ollut hienoja kokemuksia ja harrastuksensa.Ja edelleen onnellinen siitä,että Hän on uimataidottomana haastanut itsensä uimaopetteluun tavoitteena uida kilometri.Onnellinen siitä,että Ystäväni selvisi munuaiskasvainleikkauksestaan ja toipuu.Olen näistä kaikista asioista ja monesta muustakin todella ylpeä.Mutta.Nyt en tunne mitään.

Koteloituminen

Tapahtumat ja menemiset alkaa vilistä ohi.Alan tuntea itseni robotiksi,joka ei osaa nauttia enää hetkestä.Tai pitäisi kai sanoa,ettei ehdi.Haluan välttää aikuiskontakteja,koska olen kylmä.Jos puhelin soisi,en todennäköisesti vastaisi,koska jutustelu minun osaltani olisi kuivakkaa murahtelua.Töissä kyllä osaan esittää roolini hyvin,läheisille en osaa.Tätä on tässä kestänyt loppuviikon,ehkä neljä päivää.Onneksi kukaan ei ole soittanut.

Ei tämä outoa ole.Tuttu tunne,josta hyvin usein selviän laittamalla luurit päähän ja hautautumalla musiikkiin,lukemalla kirjaa tai katsomalla leffoja yksin yön pimeydessä.Se herättää ne nukkuvat tunteet,sitten aikanaan.Nyt ei kiinnosta musiikki tai muukaan.Haluaisin tunteeni takaisin vaihtoehtoisella konstilla.Sekin olisi mukava tietää,mikä ne vei??

Oman itsensä huonoa seuraa

Olo on turta.Järki näyttää kyllä asioita ja aiheita,joista voisin olla tyytyväinen ja rauhallisin mielin.Odotin kovasti nyt alkavaa viikkoa,koska saadaan olla ihan koko perheellä kotona,lomalla.Nyt kuitenkin pelkään sitä.Pelkään mahdollisesti tulevaa tilannetta,jossa olemme kaikki rauhassa kotosalla tekemättä mitään.Yhtään mitään.Jaa miksikö?No siksi,että joutuisin kohtaamaan ehkä omat ajatukseni siinä paikoillaan vellovassa rauhallisuudessa,jossa ei tapahdu mitään.Kuulisin itseni liian lujaa.Ja joutuisin selittämään itseäni toisille.

Siitähän minulla ei ole aavistustakaan,mitä ajatuksistani kuulisin.Kun kaikki on hyvin.

Tänään taas katselin ulos ja mietin,miksi ei sisällä tunnu mitään.Miksi energia ei virtaa onnellisena kaikesta siitä,mitä on odotettavissa,siitä mitä seuraavaksi tehdään?Näin puut,mutta en nähnyt.Samat puuthan ne siinä…Mietin,mikä olisi se tunne joka ensimmäisenä nyt tulisi?Kyynel.

Halusin tuntea kyyneleet poskilla.Halusin tuntea miten ne kirvelevät silmiä.

Siis mitä?!Miksi ihmeessä se olisi se tunne,jonka ensimmäisenä tähän haluaisin??Surullisuus?En löytänyt mitään syytä.

Huitaisin kädelläni koko tunteelle,järjenvastaista.

Päivän tunne!

Tämän päivän uintiharjoitukset oli ehdoton kohokohta.Sillä aikaa,kun Hän oli saamassa uintiopetusta,minä vietin laadukasta aikaa lapseni kanssa.Hänkään ei osaa uida,mutta oppi sukeltamaan todella hyvin.Itse en ole mikään teknisesti taitava uimari,mutta rakastan sukeltamista.Se riemu lapseni silmissä joka kerta,kun hän oli sukeltanut heittämäni esineen,oli minulle tuplailo.Me jaoimme saman tunteen.Meillä oli todella hauskaa yhdessä keskellä ihanan sinistä ja lämmintä vettä.

Niinpä mietin,että ehkä tämä tästä.Olen tuntenut hyvin vahvasti jotain,joten kivikausi on päättymässä.

Ja taas niitä syitä etsitään..

Kaikki palasi kuitenkin ennalleen kotiin palattuani.Turhautumista,kun ei tiedä mistä tämä johtuu.Hän ehdotti,että on ollut paljon negatiivista viime aikoina,ehkä se huono olo tulee jälkijunassa?Itse sanoisin ensimmäisenä,että nyt on liikaa järkähtämättömiä päätöksiä ilmassa.Sali,liikunta,ruoka,sokeri,tupakointi ja siihen tuli vielä uusi arkirytmi työn kanssa.Olen asettanut itseni melko tiukkoihin haalareihin ihan yhtäkkiä.Nautin niistä kaikista onnistumisista tietenkin.Mitään niistä en vaihtaisi!Ne ovat kaikki positiivisia asioita!

Ei mikään huono puhelu?

Tänä iltana lapsukaiseni halusi soittaa mummulleen pitkästä aikaa ja niin päädyin tietysti minäkin juttelemaan hetkeksi äitini kanssa.Luurissa oli todella väsynyt ihminen puolisonsa syöpähoitojen jäljiltä.Pelkäsin,etten kivenä osaa nyt sanoa mitään,mutta ilmeisesti jotkin asiat tulevat selkäytimestä.Selvisin joten kuten.Siinä kohden,kun kerroin miten hienosti pikku versoni sukelsi tänään ja äitini kiirehti siihen vastaamaan välittömästi,että ne on mummulta perityt geenit..Siinä kohden alkoi tajuntaani tulla jotain omaan olooni liittyen.Äiti jatkoi jälleen kerran tarinaansa siitä,kuinka hänellä on poikkeuksellisen suuret keuhkot ( ai…eikös se ollutkaan minun isäni,jolla ne suuret keuhkot oli mitattu??..) ja hänellä on ihan uimamaisterin paperitkin..ja niin edelleen..Yritin kyllä väliin mainita,että tarviiko sen jälleen niin kaukaa periytyä?Voihan se periytyä suoraan minultakin?Ei.Kun joskus asiat periytyvät sukupolvien takaa,hyppäävät jonkun yli.Jaha…:D

No.Ärsyyntyneestä fiiliksestäni selvittyä,tajusin että vaadin edelleen itseltäni paljon.Siksi,koska minulta on aina vaadittu paljon,eikä sekään ole riittänyt.En oppinut hyväksymään itseäni ja tekemisiäni lapsena. Onnellisetkin reaktiot kiellettiin,koska ne olivat liian rajuja kuulema.Olen tuota asiaa koittanut tietysti paljon käsitelläkin.Itsensä ymmärtämistä ja anteeksi antamista.Uusien tunteiden löytämistä.Pitäisi nähdä,että vähempikin riittää aivan mainiosti.Perfektionismi on rankka asenne kannettavaksi.

Suorittaminen

Siitä huolimatta näyttää siltä,että edelleen ajaudun suorittamaan.Taistelen itseni kanssa.Huomaan hokevani itselleni useasti,että pystyt kyllä.Jaksat vielä.Tee oikein.Nautinto ja oman itsensä tunteminen,niin fyysisesti kuin psyykkisesti,jäävät toissijaisiksi.Tunteet väistyvät taka-alalle,vain ärtymys nousee pintaan,sitten kun tekeminen pysähtyy.En ole itselleni kuitenkaan sanallisesti enää julma,kuten joskus.Olen tyytyväinen tekemiseeni,mutta en repsahduksiin.Ja niitä pelkään jo ennakkoon,vaikkei niitä vielä olekaan.En salli sitä,että lipsuisin yhtään missään.Eli käytännössä täydessä haarniskassa mennään,kaiketi niin kauan,että kaatuu.Eikä sittenkään tunne mitään.

Ei ihme,että syksyisin työttömäksi jäädessäni,tunnen vahvasti löytäneeni itseni uudelleen.Minulla on silloin aikaa niille asioille joista pidän.Aiemmin olen hylännyt sujuvasti kaiken harrastamisen työn ajaksi,koska aika ja jaksaminen ei ole riittänyt.Nyt olen ajatellut yrittää toimia toisin,etten hukkaisi itseäni.Vai onko tämä nyt se toinen konsti hukata…No,kun on ääripäät löydetty,kai se keskitie siellä jossain on.

Tunne

Kirjoittamallakaan en saanut tunteita tulemaan lähemmäksi.Ainoa ajatus…

Ihan pian pääsen uudelleen uimaan ja saan mahdollisuuden.Hypätä korkealta suureen,syvään siniseen.Olen syvällä ja katson,miten vettä on joka puolella.Sitä on niin valtavasti.Rauhallista.Olen yksin.Sukellan pohjaa pitkin eteenpäin ja ihastelen sitä, miltä kaikki kuulostaa ja miten sinistä kaikki on.Kaikki on tyynesti paikallaan,ja silti veden kulku iholla on kaunista tanssia.Toinen maailma.Vesi on ympärilläni pehmeä.Se on turvallinen,mutta silti villi.Joudun hakemaan oman reittini sen keskellä.Istahtaisin paikalleni hetkeksi sen kaiken rauhan keskelle,jos vain happi riittäisi.Nousen pintaan,palatakseni ihan pian uudestaan.Ainoa ajatus,joka saa kyyneleet tulemaan.

Ehkä lepään ajatuksessa hetken…Hengitän.Tulevasta viikosta olisi kyllä mukava osata nauttia.



Empatia,pala omaa itseä


Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.



Kuinka vaikeaa se voi olla?


Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂