Empatia,pala omaa itseä


Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.



Mainokset

Oman onnensa seppä…


Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂



Olet mitä ajattelet olevasi!


Ajatukset ovat tänään aika vahvasti olleet jälleen siinä,mitä ihmiset ajattelevat itsestään ja miten se vaikuttaa.Mitä minä ajattelen itsestäni?

Sanotaan,että olet mitä syöt.Ihan yhtä paljon olet myös sitä mitä,ajattelet olevasi!Oman mielen voimaa ei pidä aliarvioida.

Kontrollointi ja vastuu

Tapasin tänään lähisukulaisen,jonka kanssa olemme aika paljon samanlaisia.Hän kokee parisuhteessa sitä samaa,mitä minäkin koin etsiessäni itseäni.Juttelimme siitä pitkään ja ainakin itse sain siitä taas jotain enemmän.Toivottavasti keskustelusta irtosi myös hänelle jotain 🙂

Minä olin parisuhteemme alussa useita vuosia se,joka oli masentunut,traumatisoitunut ja kaikin puolin viallinen.Tunsin olevani sen vuoksi vastuussa siitä,miten suhteemme sujuu.(Meininki oli vähän sama kuin siinä Jopet shown sketsissä ”Miun syy”.)Toisaalta se kai myös palkitsi kontrollintarvettani.Oli oltava ohjat käsissä,kun ei kuitenkaan tietoisesti halunnut minkään menevän pieleen.Edes viikkosiivouksen…Siinäpä kuitenkin jo aika sotkun ainekset.Molemmat,vastuu ja kontrollointi olivat raskaita kantaa mukana ja niistä piti päästä eroon.

Itsensä selittäminen

Se ei tapahdu hetkessä.Jos puhun vuosista,en varmasti pahasti väärin veikkaa.Ongelmaksi siinä irtipääsemisessä muodostui se,että se parisuhteen toinen osapuoli oli jo tottunutkin siihen,että kiihtymyksissäni lopulta myönsin vian eripurassa olleen minussa.Myönsin yleensä,että hermostunut ylireagointini johtui varmaan lapsuudestani ja kokemuksista siellä.Selitin itseäni menneisyydellä.Niinpä toisinaan tilanne sujui ”toisen hyväksi” helpostikin.Hänen ei aina tarvinut miettiä,olisiko hänen käytöksessään tai mielialassaan kenties,jotain jolla tilanteita voisi välttää.Mahdollisesti vaikka surkea työpäivä?Itse en silloin vielä osannut erottaa,mistä oma suuttumukseni alkoi ja mihin se lopulta päätyi.Järki ehti sumeta matkan varrella ja lopulta painiskelin lapsuusmuistojeni syövereissä.

Toisen tukeminen

Tuosta totutusta tavasta oli toisen myös päästävä eroon.Puhuminen auttoi siinä.Kerroin,että en voi muuttaa tapojani,jos toinen selkeästi ennakoi totuttuja tapojani puheessaan tai käytöksessään.Siinä ne ovat aina muistuttamassa olemassa olostaan ja se on turhauttavaa.Se taas herkästi johtaa totutun käytöksen palaamiseen.Sama asia esimerkiksi siinä,että kun parisuhteessa toinen lopettaa tupakoimisen tai alkoholin käytön.Siitä seuraa,että toinen alkaa tiukan hetken tullen muistutella ikään kuin piikitellen toisen riippuvuuksista.Se on turhauttavaa ja hankaloittaa tietysti eroon pääsyä.Eikä se myöskään ole millään tavalla rakentavaa!Nämä asiat parisuhteessa vaativat aina molemmin puolista ymmärrystä ja huomioon ottamista.

Omaan soppaan saa hakea apua!

Mikään ei oikeuta traumaattisen lapsuuden kokenutta käyttäytymään huonosti.Ei fyysiseen eikä psyykkiseen väkivaltaan.Ne ovat aina oireita,joihin pitää hakea apua.Kaikkien ihmisten tulee kunnioittaa toisiaan.Itse tupakoitsijana ja kerran jo lopettaneena ajattelen,että mitä ikinä lopettaminen tuokaan tullessaan,se on minun vastuuni ja ongelmani.Itse olen soppani keittänyt eli tässä esimerkissä tupakoinut.Yhtälailla alkoholistin aikuinen lapsi on vastuussa omasta elämästään ja käytöksestään.KUTEN myös alkoholisti.On vastuullista itseään ja toisia kohtaan hakea apua ongelmiinsa.

Minä nyt vaan olen tällainen…..(jotain positiivista tähän)

Rankan lapsuuden läpikäyneillä on paljon pieniä osasia,joita pitää säätää,jotta elämä olisi kevyempää.Jossain vaiheessa tuon tiedostamista,olisi hyvä päästä yli siitä ajatuksesta,että olen tällainen KOSKA…No juu,paljon pitää tehdä ja on tehnytkin,mutta KUKA oikeastaan olet?Jos ja sitten kun, et ole alkoholistin lapsi tai insestin uhri?Kun sitä jaksaa miettiä,niin voi käydä niin,että uhriutuminen lakkaa ja tajuaa,että itsessään on paljon muutakin!Omaa itseään ei tarvitse selittää hyväksyen,että tällainen hankala ihminen minä nyt vain olen.Varmaan olet,jos ajattelet olevasi.

Entäs jos ajattelet olevasi jotain hyvää?Olisitko sitten hyvä?No sekään ei tapahdu hetkessä,niin kuin ei sekään rankka lapsuus sujahtanut hetkessä ohi.Eli kyllä,jos itseensä sinnikäästi suhtautuu positiivisesti karva kerrallaan,se tuottaa tulosta!Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä itseään kohtaan tarvitaan. Joka päivä tulee tehtyä jotakin jossa onnistuu,se pitää huomata ja taputtaa itseään hellästi kuontaloon siinä kohden!Näitä asioita piti itse tietoisesti kerätä,jotta oma mielikuva itsestä muuttuisi.Ja kyllä mää nyt tykkään ittestäni ja viihdyn seurassani 🙂


Mielen voimaa,faktaa,tuuria?..Ihan sama 🙂

Olet mitä ajattelet olevasi.Se ajatus on toiminut ennen ja toimii nyt suhtautumisessani ms-tautiin.Ajattelin olevani heikko.Kuvittelin ja tunsinkin,että lihakseni ovat jo huolestuttavasti surkastuneet.Niitä särki ja kiristi helposti ja niveliäkin kolotti.Päivä päivältä enemmän ajattelin olevani ms-tautinen,tuomittu pyörätuoliin.

Muutin sen ajatuksen.Oli pakko,koska elämä vain on vielä edessä eikä huomisesta tiedä.Kukaan.Sitä paitsi kuka tahansa surkastuu,kun levon hetket lisääntyy…ja jos ei syö oikein ja juo kahvia ja tupakoi ja yliannostaa itsensä sokerilla ja ja ja…

Lähdin kokeilemaan mihin pystyn.Nyt ajattelen olevani hyväkuntoinen,mahdollisuudet tässä hetkessä mihin vain.On ollut loistavaa huomata,että ms-tauti antaa niin sanotusti virhesignaaleja.Se ilmoittaa jaloissani,etteivät ne jaksa.Se kertoo käsilleni,että tarvii lepoa.Se saa myös huimaavan väsymyksen aikaan.Kaikki nuo ovat tähän asti kertoneet,että tarvitsen lepoa.No,nyt olen kulkenut kuntosalilla kolme kertaa viikossa neljän viikon ajan.Sekaan mahtuu juuri noita virhesignaalipäiviä,jolloin mieskin on ehdottanut kotiin jäämistä.Minulla on vara olla jääräpäinen ja masokisti.Olen mennyt sillä ajatuksella,että jo kuntosalin oven avaaminen ja vaatteiden vaihto olisi kotiin päin.Aina olen yllättänyt itseni positiivisesti.Käynyt koko ohjelman läpi ja palannut kotiin pirteämpänä.

Nyt olen paremmin selvillä siitä,mihin pystyn ja ajatus siitä,kuka minä olen,on kaikkea muuta kuin ms-tautinen.Tiedän,että on olemassa tilanteita,jolloin en ehkä pysty tekemään salilla yhtään mitään.Voin silti aina kokeilla.Otin kausikortin,joten yhtä käyntiä erikseen ei edes tarvitse maksaa…En kiellä sairauttani,juuri siksihän tätä teen,että pärjään sen kanssa.Kerään taistelutahtoa pahempia aikoja vastaan,asennetta vaikka sitten siihen pyörätuoliin,joka ei myöskään ole maailman loppu tai edes ollenkaan varma juuri minun kohdallani JA energiaa elää tätä päivää ja tehdä sitä mitä haluan!