Pakopaikka,leikitään että kaikki on ihan hyvin


Olin 15 vuotias.Syksy alkoi,ainahan se uuden alkua merkitsee.Palasin 80 km päästä arkipäiviksi kotiin ja yritin aloittaa kahdeksannen luokan uudelleen.Tietysti keräsin enemmän huomiota,jota en olisi kaivannut,kihlasormus sormessa.Ja mies oli minua 23 vuotta vanhempi!Eihän siitä mitään tullut,koulusta.Uudet luokkakaverini olivat vieläkin enemmän eri maailmasta kuin minä.Koulupsykologi ymmärsi sen ja järjesti minulle opinto-ohjaajan kanssa toisenlaisen opiskelutavan.Pääsin työharjotteluun ja opiskelisin etänä.Tentit sovittaisiin koululle,muuten minun ei tarvitsisi siellä enää käydä.Työharjoittelut suoritin lähestulkoon tuppisuuna.Eihän ketään oikesti voinut kiinnostaa vaikka sanoisinkin jotain.Olin sitä paitsi paljon huonommasta perheestä kuin ne muut,omasta mielestäni.Häpesin.Muut olivat aikuisia,eivät uskoisi että osaisin mitään.Paitsi,että tiesivät minun olevan kihloissa niin paljon vanhemman miehen kanssa.Kai se nyt jotakin merkkaisi?Etten olisi ihan pentu enää?Tai sitten se on niiden mielestä jotain ihan järkyttävää?Olin hirveän nuori,mutta ikivanha.Ihan paras pysyä vaan hiljaa ja tehdä hommansa.

Äiti yllättäen huolestui tuosta suhteestani,samoin sosiaalitoimi.Kävimme useissa palavereissa ja haastatteluissa kiistämässä sen,että suhteemme olisi ollut mitään enempää kuin platoninen…Koulupsykologini sai nuhteita siitä,ettei hän ollut tuonut tietoa suhteesta julki ajoissa.Hän vetosi vaitiolovelvollisuuteen ja siihen ettei ollut kuullut mitään huolestuttaavaa oloistani.Ymmärrän häntä täysin.

Masennus näyttäytyy

Joka viikonloppu mies kuljetti minut 80 km päähän.Hän tiesi kotiasioistani ja tunsi epäilemättä pystyvänsä tarjoamaan hyvän turvapaikan.Olin aika ajoin erittäin jumissa,en pystynyt puhumaan,en katsomaan silmiin,mitään.Oli kuin olisin ollut jossain niin syvällä mustassa kuopassa,siellä minne hädin tuskin kuulee edes mitään.Masennus.Pahimmat kuopat vaihtelivat ja saattoivat saada aikaan parisuhteeseenkin säröjä.Toisaalta oli hyvä,että jouduin selittämään itseäni paljon.

Sain osallistua miehen saamiin pieniin töihin,olin esimerkiksi maalarina.Hän tunsi myös erään romaniperheen,josta eräälle vanhemmalle sain tehdä hiusten värjäykset korvausta vastaan.Eläimiä,autolla ajamista.Paljon uusia kokemuksia,jotka siirsivät pahan olon välillä sivuun.Sekavaa ja pelottavaa oli,että yhtäkkiä miehen lapset puhuttelivat minua äitinä,laitoin heille ruokaa,siivosin,pesin pyykkiä,suunnittelin erittäin köyhän perheen ruokalistaa,autoin läksyissä ja elin yleensäkin elämää jota ei koskaan ennen.Minun ei tarvinut pelätä,eikä ajatella kotiani.

Itsemurhayritys

Kotona tilanne ei muuttunut.Äitini oli edelleen linnatuomiota odottavan miehen kanssa ja tappelut jatkuivat.Näin ollen,vietin välillä yöni isällä.Hän yritti sekoilla jotain humalassa pari kertaa,mutta olin silloin tarpeeksi itsevarma ärähtääkseni vastaan.Hänen juomistaan yritin sitkeästi hillitä.Isä joi,mutta arki-illat olivat muutoin kohtalaisen rauhallisia.Paitsi eräänä iltana.Äitini soitti.Hän oli joko todella humalassa tai jotain muuta.Hän uhkasi tappaa itsensä.Sehän ei enää siinä kohden mikään jymyuutinen ollut,mutta aina yhtä huolestuttava.Tässä kohden hälyytyskellot voittivat ja päädyimme isän kanssa soittamaan äidin asunnolle ambulanssin.Itse lähdin pyöräillen paikan päälle.Uudessa pakopaikassani olin oppinut pitämään mukanani perhosveistä,kaiken varalta,ja sillä sain murtauduttua oman huoneeni hyttysverkosta kotiin sisälle.Äiti oli jo viety.Soitin sairaalaan perään ja kuulin,että hänet oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Eli tilanne oli oikeasti ollut paha!?!!Soitin pakopaikkaani ja hän aikoi tulla heti hakemaan minut ja pääsisin äitiäni katsomaan.Odotellessa äitini mies saapui humalassa kotiin.En muista mitään enää hänen kanssaan käymästäni keskustelusta.Hän oli kuitenkin ihmetellyt jälkeen päin äidilleni,miten kylmän rauhallinen olin ollut.Itse en ihmetellyt.Se on minun tapani reagoida shokkitilanteeseen,järkytys tulee paljon myöhemmin.

Henkinen helvetti

Järkytys todellakin tuli,kun näin äidin makaavan letkuissa tajuttomana.Minulle kerrottiin,että tämä oli ollut kymmenestä minuutista kiinni.Hän oli ottanut lääkkeitä.Istuin siinä ja itkin.Iso osa minusta toivoi tämän olleen se jokin kuuluisa viimeinen niitti.Että kun äiti heräisi,hän tajuaisi kaiken ja muuttuisi.Järkytyksen tilalle tuli turruus,kun äiti viimein heräili ja valitti vain sitä kuinka ikävästi hoitaja oli hänelle puhunut.Tietenkin johtuen hänen itsemurhayrityksestään.Hän oli häpeissään,mutta äärimmäisen pettynyt.Hän kysyi myös,miksi olin mennyt soittamaan sen ambulanssin?Minun olisi pitänyt antaa olla.En pysty sanoin kuvailemaan sitä mursketta millaiseksi sisuskaluni noista kommenteista meni.Ymmärsin kuinka palasina äitini oli.Tunsin syyllisyyttä siitä,että olin jättänyt hänet,ainakin viikonlopuiksi.En ollut hänen tukenaan ja kummallisella parisuhteellani varmasti vielä vaikeutin hänen elämäänsä.Olin ristitulessa.En kestäisi olla kotona yhtään enempää.Kuolin pelkästä ajatuksesta,että joutuisin sinne äidin turvaajaksi yhtään enempää.Hyi minua, kun sellaista mietin äidin siinä juuri selviydyttyä henkiin! Koskaan en kuullut kiitosta siitä,että pelastin hänen henkensä.Ehkä se ei todella koskaan ollut sen väärti,en ollut sen arvoinen.

Mun koti ei oo täällä

Meni vuosi, viikonloppu- ja pidempiä lomamatkoja edes takaisin rullatessa.Pakoperheeni päätti muuttaa samalle paikkakunnalle kuin missä minä asuin.Rahat olivat todella vähissä,bensaan meni sitä valtavasti eikä silloiset puhelunkulutkaan pienet olleet.Etenkin kun ne soitettiin puhelinkioskista.Ajatus muutosta vaikutti ensin hyvältä.Aloin silti pikku hiljaa tajuta,ettei tämä elämä ollut minua varten.Ei oikein mitenkään voinut olla.Oliko itseluottamukseni hieman kasvanut?Epäilys siitä,että siipeni kantaisivat,paremmin yksin?Paniikki ja ahdistus kasvoi siitä,miten lähtisin?Lapset pitivät ainakin sanallisesti äitinään,heidän omansa oli kuollut.Heidän isänsä oli jättänyt alkoholin ja kaikki vaikutti köyhältä,mutta onnelliselta.He olivat juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle minun vuokseni.Lasten koulu ja kaverit vaihtuivat.Päätökseni oli pitkä ja mahdottoman vaikea.Kolupsykologi oli tässäkin loistavana tukena.Voi,mihin olisinkaan koskaan joutunut ilman häntä!Suhdetta kesti kaikkiaan 1,5 vuotta.

Kaikki olikin liian hyvin…

Sain peruskouluni loppuun ja keskiarvonkin sille tasolle rimaa hipoen,että voisin hakea sillä lukioon.Erosimme ”pakopaikkani” kanssa,mutta pidimme välit tiiviinä.Nyt minulla oli kolme yöpaikkaa,joissa kuljin päämäärättömästi reppu selässä.Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet.Äidin mies oli ollut istumassa jo tovin ja äiti oli päätynyt usein illalla isän ryyppyseuraksi.Itsetekoinen ”ilmainen” viina houkutti häntäkin huonossa rahatilanteessa.Lopulta myös tuo perheen isäkin löysi isäni kiljuluolan.Siitäkös riemastuin!Hän istui siellä jo luultavasti kolmatta päivää putkeen ryyppäämässä umpitunnelissa ja lapset olivat yksin kotona.Tein väärin,mutta losautin siitä hyvästä häntä ympäri korvia ja sitten lähdin katsomaan kuinka lapset selviävät.Siellä he olivat,ilman ruokaa,ilman rahaa ja ympäristö oli muuttunut samaksi sotkuiseksi kaatopaikaksi, kuin silloin ensi kertaa nähdessäni.Annoin heille rahani ja ohjeistin vanhemmalle lapselle,kuinka käydä kaupassa ja mitä ostaa.Luotin vanhempaan lapseen,hän oli oppinut omatoimiseksi jo silloin kun äitinsä oli kuollut ja isä ryypännyt.Sitten kerroin lasten tilanteesta vanhemman lapsen luokanvalvojalle.Se johti siihen,että he saivat avustajan sosiaalihuollosta ja myös tämä sortunut isä alkoi ottaa vähän kontrollia omasta tilanteestaan.Se ei kuitenkaan vuosien saatossa riittänyt,vaan nuorempi lapsi joutui perhekotiin.

Oma paikkani,ihan oma

Se oli hyvin hajanaista ja mustaa aikaa.Olin 17 vuotias.Minulla olisi ollut tarve päästä omaan rauhaan,paikkaan jossa saisin huolehtia vain omasta elämästäni.Tuntui,että huolehdin kaikista jollain tavalla.Äitini kanssa emme tulleet toimeen.Eräänä iltana kysyin rauhassa häneltä,että minä hän minua pitää.Mikä olen hänelle?Ystävä vai lapsi?Vastaus oli kirjakielellä esitettynä,ystävä.Samoja aikoja oli,kun meille tuli riita isällä istuessamme,jolloin hän haukkui minut pikku huoraksi.Olin juuri pitämässä hänen rinnuksistaan kiinni,mutta päätin etten lyö kättäni paskaan.Sitä hän nimittäin toivoi.Ja minä olin luvannut itselleni,etten lähtisi veljieni esimerkkiä seuraamaan.Se sattui.Lujaa.

Edelleen olin säännöllisesti kulkenut rakkaan koulupsykologini tykönä ja hän alkoi järjestää minulle omaa paikkaa.Ongelmana oli se,etten ollut täysi-ikäinen.Enkä ollut vielä opiskelijakaan.Kävimme katsomassa paikallisen turvakodin yläkerrassa ollutta huonetta.Asumisen oheen olisi kuulut esimerkiksi pyykin pesun,kaupassa käynnin ja siivoamisen opettelua.Toki erittäin tarpeellisia asioita nuorille!Minulle ne olivat jo tulleet tarpeeksi hyvin tutuiksi.Onneksi myös koulupsykologi ymmärsi sen.Hän sai puhuttua erään taloyhtiön johtajalle minusta niin,että sain vuokra-asunnon.Kaksion.

Mitäkö siitä sitten seurasi..

Ei niin jotain pahaa,ettei jotain hyvääkin.Seuraavaksi alkaa kovasti tähänkin päivään vaikuttava vaihe.Kaiken käsittely.

Tämä jakso oli hyvä käydä läpi.Huomasin,että edelleen tunnen syyllisyyttä silloisen parisuhteen aloittamisesta ja päättämisestä.Järki onneksi kertoo nyt myös sen,ettei se olisi mitenkään voinut olla oikein jäädäkään.En selvästikään ollut oma itseni,en edes tuntenut itseäni.Olin nuori.Erittäin ikävää,että tavallaan käytin tuota perhettä hyväkseni omaan selviytymiseeni.Luulin silti oikeasti tietäväni mitä tunnen ja tarvitsen.Väitin vastaan joka ainoaa sosiaalihuollon kommenttia.Kukaan muu ei voinut tietää mitä tunnen!Se asenne vakuutti minua entisestään.Sitä en vaihtaisi siihen,etten pääse kotoani pois,ansaitulle tauolle!Äidin taistelu aiheesta oli ymmärrettävästi vähäistä. Hän tiesi kodin olosuhteet, jotka voisin tuoda esiin.

Lapset siitä eniten kärsivät.Vastuu ei siltikään ollut minulla,vaan heidän lähimmällä aikuisellaan,heidän isällään.Tämä oli elämänvaihe,joka oli pakko käydä läpi.Omat vaihtoehtoni olivat siinä.

Edellä kertomani vaihe,saa minut nauttimaan täysillä tästä päivästä,omasta perheestä.Parempaa en voisi ikinä toivoa.Siitä on nyt 16 vuotta aikaa ja on hieno huomata,mitä aika,ympäristö,ihmiset ja itse voi tehdä oman selviytymisensä eteen 🙂

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s