Elämäni synttärit


Tämä on yksi niistä päivistä,joista tuli vaikea joulujen,juhannusten ja muiden erityispäivien ohella.Oma syntymäpäivä.Lapsena se oli vanhempien ryyppypäivä.Silloin,kun olin alle 8 vuotias,meillä kävi vielä mummu ja pappa sekä kummi-tätikin.Se tarkoitti kuitenkin sitä,että minä en saanut häiritä.Ollenkaan.Ei se ollut vieraista kiinni,vaan äidistä.Mitä olemattomammaksi itseni sain,sen parempi.Mikään minun sanomiseni ei voinut olla niin tärkeää,että sillä voisi keskeyttää aikuisten tärkeän keskustelun.Ja sitten,kun vieraat viimein lähti,oli äidin ja isän aika ”rentoutua”.Mikäli en ollut onnistunut noudattamaan äidin sääntöjä,myös se käytiin läpi tässä ”rentoutumisvaiheessa”.

Tuolla kasvatusmetodilla siis opin sen,etten minä ole koskaan niin tärkeä kuin muut.Vielä aikuisenakin toistin sitä samaa ajatusta.Yhtäkkiä olin se pieni lapsi,jonka ei ole sallittua sanoa mitään,vaan kuunnella kun aikuiset puhuu.Siitä on ollut vaikea pyristellä eroon.Aina kun luulen,että olen voiton puolella,tulee tilanne,jossa saan lähteä taas alusta.

Uusi elämys

Olin 8-vuotias,kun minulla oli ensimmäiset ja viimeiset kaverisynttärit.Kaverit eivät muutoin koskaan saaneet käydä meillä,koska kertovat kotonansa millaista meillä on.Jahah…No,olisivat kertoneet luultavasti kuinka kliinisen puhdasta meillä oli,jokainen tavara tarkalla paikallaan ja tupakan haju.Se ikuinen puhtaus ja järjestys oli äidin tapa pitää kontrolli,kulissi ja mielenrauha.Vaikkakaan se ei humalaisina iltoina siltä kuulostanut…siis mielenrauhalta.No joka tapauksessa,oli mahtavaa,kun sain valita kolme kaveria synttäreille.Minulla ei ollut kuin kaksi ja niinpä kolmannen virkaa sai toimittaa toisen kaverin pikkuveli 🙂 Meillä oli kivaa.Muistan silti,kuinka oudolta tilanne tuntui.Omassa huoneessa kavereiden kanssa!Ihan uusi maailma.Näin omat tavaratkin aivan uusilla silmillä.En muista,osasinko jakaa niitä,toivottavasti..Meillä oli yksi pussi Omar-karkkeja ja muistan tuon unenomaisen tilanteen niistä edelleen aina.

Olemassa oloni mitättömyys

Seuraavat muistamani syntymäpäivät ovatkin jo ihan muuta.Taisin olla yhdeksän,kun äiti ja isä olivat juuri eronneet ja äiti lähti ryyppyreissulleen.Olimme neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa keskenään kotona ja sairastuin.Isä sattui vahingossa käymään ja huolehti minulle lääkettä ja ruokaa.Äiti oli reissullansa kolme päivää.Hän ei tullut kotiin edes syntymäpäivänäni.Muistan olleeni murheen murtama,muttei minusta näkynyt muuta kuin hiljaisuus.Isä oli meidän kanssamme,mutten muista siitäkään juuri mitään kuumeeni vuoksi.Äiti palasi synttäreideni jälkeisenä päivänä.Humalassa.Eikä hän tullut yksin,vaan ryyppyseura mukanaan.Huutamiseksihan isän ja äidin keskustelu kuluneesta ajasta meni,mutta päättyi lopulta siihen,että isä liittyi kännisen joukon jatkoksi.Se tuntui siltä,kuin olisi heitetty viimeinenkin oljenkorsi menemään.Ja siihen oli sopeutuminen.

Toisten bileet

Sitten tuli aika odottaa 14-vuotis synttäreitä.Silloin viikonloput vietettiin aina isällä.Parin ikäiseni serkun mukana, sinne kulkeutui myös heidän kavereitaan ja aina oli bileet.Isä huolehti kaikille juomat kaupasta ja loppuillasta tarjoili pientä maksua vastaan, tai ihan ilmatteeksi, myöskin kiljupöntöstään.Minä en ollut kaveri heidän kenenkään kanssa,yritin toki,mutten osannut olla niin kuin he.Huolettomia,holtittomia ja iloisia.Yritykseni toki oli niin kova,että tunsin väsyväni siihen.Jos olisin miettinyt silloin tarkemmin tai minulla olisi ollut mahdollisuus olla jossain muualla,olisin mielelläni ollut.Kotona känniä,huutamista,meteliä,levotonta.Isällä sama juttu,no joo vähän iloisempi meininki,mutta ei hetken rauhaa.Ainoa läheisempi,oli silloinen poikaystäväni.14-vuotislahjaksi sain isältä viulun muotoisen pullon jotain ällöttävän makuista likööriä?Mitä lie.Join sen,vaikken tykännyt.Lisäksi tietysti paljon muuta.Tässä kertoessa alkaa jo kuvottaa…..Vakioporukka saapui paikalle,ei niinkään minun takiani,vaan ihan vain kun oli hyvä syy ryypätä.Ilta päättyi niinkin tyylikkäästi,että eräs ikäiseni nuori sammui sohvalle,meteli oli saanut naapurit soittamaan poliisit,ja myöskin tämän sammuneen lapsen äiti haki kauhuissaan kiljuen omansa kotiin.Oli oksennusta,valtava tahmainen sotku joka puolella,pahonvointia.Useimmat pääsivät pakenemaan paikalta ennen puhallutusta.Poliisit kysyivät minulta olenko juonut mitään ja tietenkin vastasin,etten ollut.Kysyivät jotain muutakin ja päättivät jättää puhalluttamatta.Käsittämätöntä.Että sellaiset synttärit ja niin ne menivät seuraavanakin vuonna…

Kauniita tarkoituksia

Äiti osti usein lahjan.Lopulta tajusin,ettei hän niitä osta,vaan varastaa.Mietinkin,miksi näyttää siltä,että rahatilanne olisi jonkin verran kohentunut.Meikkihyllyt alkoi loistaa testeritarrakosmetiikasta ja lopulta ilmeistyi normaalia enemmän ihan ilman tarraakin.Liekö meidän kalliit uudet nahkalompakotkin niitä peruja..Hän itse kertoi,että peruna- ja wc-paperisäkit vilahtavat usein ”vahingossa” kärryjen alatasolla kassan ohi.Minä olin korviani myöten punainen,kun ensimmäisen kerran jouduin olemaan mukana kaupassa,kun tuo ”vahinko” tapahtui.Pelkäsin ja häpesin äitini puolesta valtavasti.Mutta se onnistui.Jatkossa minun täytyi vain itse kaupassa käydessäni noudattaa samaa kaavaa…Kieltäydyin.Silti tuo ajoi minut kokeilemaan itse 15-vuotiaana ja onneksi jäin heti kiinni,ripsiväri reppuni sivutaskussa.Siinäpä kohdistin saman häpeän itseäni kohtaan,kuin aiemmin äitiäni,kun naama punaisena istuin poliisiautossa sakkulappua odottamassa.Huonommaksi ja surkeammaksi en olisi oloani osannut kuvitella.Eieieiei koskaan enää!

Kun on niin paljon kaikkea muuta..

Kotoa muutin siis 17-vuotiaana pois ja yllättäen äiti unohti syntymäpäiväni kokonaan.Saattoi soittaa pari päivää myöhemmin,että sori kun on ollut niin paljon kaikkea,ettei voi muistaa joka asiaa.Ei hän koskaan sen kummemmin muistanut veljienikään syntymäpäiviä.Poissa silmistä,poissa mielestä-meininki.

Joka vuosi siis koin valtavaa ahdistusta,pettymystä ja vihaisuutta siitä,ettei äiti taaskaan muistanut.Mitä minä olen tehnyt,etten ole ansainnut hänen rakkauttaan?Minä muistin hänet aina ja siitä pidettiin ennakkoon jo hyvä huolikin,ettei vain pääse unohtumaan.En voinut ymmärtää,miksi minä olin niin mitätön?

Rakkaus

Nyt,kun olen itse äiti,ymmärrän vielä vähemmän…mutta samalla enemmän.En koskaan voi unohtaa sitä päivää,kun aarteeni syntyi.Sitä onnea ja täyttymystä,kun sain käärön rinnalleni ja rakkaus paisui kaikki rajat ylitsevyöryäviin mittoihin.Se suojelemisen halu ja tarve tuota pientä ja viatonta ihmistaimea kohtaan!Se oli se päivä,jolloin tuo kauan odotettu tunne pääsi liekkeihinsä.Hänen syntymäpäivänsä!Kuinka ikinä, milloinkaan haluaisin tai voisin sen unohtaa??!!

Ymmärryksen yritys

Olen yrittänyt ajatella äidin kohdalla aina kaiken niin,että voin ymmärtää.Omaa mitättömyyttäni hänen silmissään,on vaikea käsittää,mutta sitä voi selittää masennuksella.Sitä voi selittää jollain mielenterveysongelmalla,joka saa välttämään liian tunnepitoisia suhteita,jopa omaan lapseensa.Se saa tukeutumaan alkoholiin,jonka avulla hän ihmissuhteensa on selvittänytkin…miten ikinä sitten ”selvittänytkin”.Aivan kuin hän ei osaisi käsitellä sellaista tunnetta,kuin rakkaus.Se on jotain niin hepreaa hänelle,että se saisi hänet sekaisin,jos joutuisi sen armoille.Hän ei tietäisi,mikä iski ja mitä sitten pitäisi tehdä,se olisi varmasti valtavan pelottavaa.Siksi,hänellä on valtava suojamuuri,jonka hän on periyttänyt myös lapsilleen.Sitä muuria ei rakkaus ihan äkkiä läpäise,tunteista pelottavin ja vaarallisin.Sen takaa voidaan kyllä näytellä mitä vain.Draamaa meidän elämästä ei olekaan puuttunut…

Vain tyhjyys

Mietin jo aamusta valmiiksi,ettei tule puhelua tälläkään kertaa.Ja kun tulee,syy on varmasti ne kaikki muut asiat,jotka pitää muistaa.Ja ymmärrän toki,että tällä hetkellä tilanne on oikeasti niin.Ensimmäistä kertaa.Tiedän ja tunnen myös sen,ettei sillä ole mitään väliä soittaako hän vai ei.Olen jo iso tyttö 🙂 Mutta se oli ennen kurja juttu.Niitä pettymyksiä ei unohda, vaikka tarvetta synttärimuistamiselle ei oikeasti enää olisikaan.Se vain on yhtenä rikkana rokassa,muistuttamassa äiti-lapsi-suhteesta,jossa lapsi jäi aina jalkoihin.Alkoholi vei voiton.

Tänään en tunne sitä pettymystä.Ainoastaan tyhjyyden siinä kohden,missä äiti ei soittanut.Tyhjän ilon siinä kohden,kun miehen sisko ja äiti muistavat syntymäpäiväni kaiken sen kiireen keskeltä,mitä heillä on.

Elämäni aarre

Kaikista ihaninta oli se,kun tämä päivä oli lapselleni tärkeä.Lähestulkoon,minun synttärini ovat hänen,häntä varten olen olemassa,täytän vuosia mielelläni joka vuosi,vaikka sadan vuoden päästäkin,koska saan nähdä hänen tulevat vuotensa.Hän on se syy,miksi minä olen syntynyt ja siinä on aihetta juhlaan 🙂



Sokerina pohjalla :)


Tätä en ihan suunnitellut.Enkä olisi ehkä uskonut,jos joku olisi sanonut.Nyt on menossa neljäs vuorokausi ilman sokeria.Se tosiaan aiheuttaa riippuvuutta,vaikka löytyy niitäkin tekstejä joissa sokeririippuvuus todetaan harhaksi.Kuitenkin kaikki kohdat,joiden väitetään olevan riippuvuutta vastaan,( kuten yleensä sokerin tarve ei ole suurin aamulla,vaan iltapäivällä ),menee minulla juuri toisin päin.Lopetin joskus tupakoinnin ja tunnistan riippuvuuden aiheuttamia mielihaluja ja tuntemuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut kamala tarve syödä karkkia,leivonnaisia tai sokerijuomia.Minulla ei ole ollut tapana ostaa kaupasta suklaata tai mitään muutakaan sokerista jaksaakseni sieltä kotiin.Se on ollut todella vähäistä.Lapsenkin kanssa olen ollut sokerin suhteen hyvin minimaalinen.Mieluummin olen herkutellut jollain suolaisella,satunnaisesti.Ihan ehdottomasti olen ajatellut,ettei minulla ainakaan ongelmaa ole sokerin kanssa!…Kuvassa näkyy määrä sokeria,jonka olen lähes päivittäin käyttänyt,pitkään.Kahvin kanssa!Voisin väittää,että pelkästään.Ja niin opitusti,etten edes ole huomannut.Ei ihme,ettei enempää makeaa tehnytkään mieli.

Joskus olen kiinnittänyt huomiota kahvin kulutukseeni,lähinnä sen kofeiinin takia.Tiedän,ettei se ole hyväksi paljon käytettynä.En silti ”vähäisen” sokerin käyttöni takia ole sen osuutta asiassa paljon miettinyt,kun ei ole paino-ongelmiakaan.

Se personoitui 😀

Jostain syystä nyt kaiken elämäntaparemontin alkaessa,kiinnitin huomiota myös sokeriin.Ostin tilalle makeutusainetta ja ajattelin,että tämähän käy helposti!Kahvi ei ehkä ihan niin hyvää ole,mutta eipä sitä paljon tarvitse nyt juodakaan.Olen kasvanut kahvin kanssa.Yläasteelta asti olen juonut sitä kohtuuttomia määriä.Päiväni kulutin isäni luona,kahvia juodessa,koko ajan.Sokerin kanssa.Olin kai seurajuoja,isä joi kiljuaan ja minä kahvia.Kahvi on jäänyt vahvasti elämään ja onhan sitä nyt pakko juoda,kun muuten ei jaksa!Hmmm…tuohon on nyt tainnut tulla uusi ajatus tilalle,viimein.

No,ei se nyt ihan niin helppo nakki ollutkaan…Sokerikuppi keittiön pöydällä juttelee minulle,se osoittaa olevansa erittäin suostuttelukykyinen.Niin fiksu,että tuijotan sitä silmät suurina epäuskosta ja nauran.Sokerittomuuden jatkuessa,alan kaivata karkkia.Voi nam,miten herkkua olisi vetää koko pussi!Eipä ole ennen ollut tuotakaan fiilistä…Ulkona lumihanki näyttää ihanan tutun valkoiselta ja puilla on herkullisen kiteinen sokerikuorrutus.Tälle ei oikeasti voi kun nauraa 😀 Samalla tuo on aika hirveä huomata!

Mutta kun käy näin,että eloton tuote alkaa jutella ja olla kaikkialla,minun on pakko hylätä se kokonaan.Sitä en suunnitellut.Ajattelin,ettei siinä nyt mitään kummallista ole,jos sen jätän vähemmälle reilusti.Noiden makeiden mielikuvien vuoksi,vältän sitä nyt ainakin hetken ihan tosissaan.Ainakin niin kauan,kunnes lumihanki ei enää näytä syötävältä ja puutoksen tunteet kropassa loppuvat.Kuten huimaus,väsymys ja pahvin tunne suussa..

Tässä samalla vähentelen tupakointia kohti lopullista tavoitetta.Tämä olisi helpompaa,jos olisin töissä.Mutta teen tämän kaiken myös siksi,että olisin jatkossa työkuntoinen.Tiedän,että töitä on tulossa ja kauhulla olen tunnustellut omaa jaksamista senkin puolesta.

Menneen positiivisuudet

Tässä elämässä on,toisaalta onneksi,ollut useita tilanteita,jotka ovat kasvattaneet mielen lihaksia.Alkoholistivanhemmat,läheisriippuvuus,insesti ja sen oikeudenkäynti,kuolemat ja sitten ne ihan oman elämän omat haasteet.Olen selviytynyt niistä melko hyvin,joten enköhän yhden sokerin selätä.Nauran sille 🙂

Kyllä näistä riippuvuuksista ja vahvoista mielihaluista irtipääsemiseksi pitää olla oma tahto ja halu.Uskon,että alkoholisteillakin on omassa elämässään hetkiä,joihin he voisivat tarttua.Vaikka se sairaudeksi luokitellaan,se on silti itse aiheutettua.Valintoja,valintoja ja valintoja..

Vähäisenä pidän tätä sokeririippuvuutta,vaikka jossain tekstissä se luokiteltiin riippuvuusluokassaan samaan kuin heroiini.Jossain se torjutaan kokonaan.Varmaan vaikuttaa se kuinka säännöllisesti tuota sokeria nyt sitten käyttää ja minkälaisia määriä ja mihin tarkoituksiin.Minun määräni ovat karmivia.Myös kahvissa.Kahvia pahimmillaan 2 dl kupillisia 18 päivässä (työttömänä ollessa),minimi 12 kupillista.Jokaisessa kupissa on reilu kaksi teelusikkaa hienosokeria tai kolme sokeripalaa…Huhhuh..Olen tainnut olla aika sokea.

Kohti parempaa elämää

Minun täytyy katsoa tämä sokerihomma nyt loppuun asti.En voinut kuvitellakaan mitään tuollaisia tuntemuksia sen vuoksi tulevan!Mitä kaikkea se aiheuttaa ja tuo tilalle pois jäädessään?Saattaa olla,että väsymys helpottaa…Alkoholi muuttaa käyttäjänsä persoonaa.Sokeri ei käyttäydy samalla tavalla,mutta katsotaan olisinko vähemmän levoton 🙂 Vähemmän levoton,vähemmän ahdistunut ja löytyisikö se rauha ja tasapaino jälleen?

Ja oli tämä riippuvuutta tai ei,liika sokeri ei ole hyväksi 🙂 Minä painun nyt nolona sitä miettimään…



Taivas ei tippunutkaan :)


Olen levännyt.Myrsky on takana.Muistelin ankarasti sitä,mikä ajatukseni ja asenteeni yleensä on.Mietin,minne se katosi ja kauankohan meinaa olla poissa?Ja sitten tietysti ollut miettimättä,kun eihän se yleensä mihinkään johda 🙂 Sitten sitä koittaa luottaa vain siihen kliseiseen perusjuttuun,”Kyllä se siitä”…Lopputulos on nyt hyvä ja vahvistuu päivä päivältä.Liekö tuo ihana arki muistutellut jonkilaisen järjen hivenen ja ryhdin takaisin elämään.Hyvän levon lisäksi.

Lepo ensin

Seuraavalla kerralla jätän huolestumatta siitä,että huolestun.Ei siis mitään kerrostuplahuolestumista tai ahdistumista.Tunteet ovat ihan normaaleja ja jos jollakin kerralla sattuu vähän lujempaa..no,se on vain kestettävä.Siinä tietyssä kajahtaneisuuden pisteessä umpiväsyneenä on melko turha koittaa raapia kasaan sellaista selkeää just-nyt-heti-toimivaa ohjeajatusta.Siispä tärkeintä on levätä ja antaa pahimman mylläyksen olla rauhassa ja laskeutua.Kyllä se ajatus kertoo sitten,kun se viimein uskaltautuu ulos jotain neuvomaan.Silloin,kun se sitten tekee niin,sitä on syytä kuunnella.Se osaa olla hyvin ymmärtävä.

Pako

Onhan siinä haasteensa.Kun mikään ei oikeastaan edes kiinnosta,taikka sitten ei vain jaksa siirtää ajatusta sieltä mustista vesistä johonkin muuhun.Mihinkään ei osaa keskittyä.Kuten vaikka lukemiseen.Mutta jos laittaa telkkarin päälle,lukee ainakin viittä nettisivua yhtäaikaa,koittaa samalla kirjoitella tekstiviestejä ja kuuntelee myös vielä musiikkia,ja tähän voi lisätä mitä vain keksii,tulee se tunne vastaan,kun haluaisi vain tehdä jotakin ihan rauhassa 🙂 Tai sitten nukahtaa.Eikä sekään huono vaihtoehto.

Itseymmärrys

Olen voinut joskus olla läheisriippuvainen,masentunut ja ahdistunut.Paljonkin.Aiemmissa kirjoituksissa jonkin verran käsittelinkin niitä tunteita ja niistä irtaantumista,varmaan kirjoitan niistä vielä jatkossakin.Tänä päivänä en voi enää sanoa olevani alkoholistivanhempieni tai muista vastaavista syistä läheisriippuvainen,masentunut tai ahdistunut.Jäänteitä voi olla,tai sitten jokin osa kuuluu luonteeseen tai tai tai…Elämässä tulee heikkoja hetkiä,jotka sisältävät kaikkia edellä mainittuja ja paljon muita. Oman tunnemyrskyni aiheutti ikävät uutiset ja oman tautini väsymys yhteensä.Hormoneitakin syytetään usein 🙂 En aio jäädä siihen roikkumaan sen enempää.Se tunne oli ja meni.Tartuin siihen köyteen mikä oli hyvä ja odotin että myrsky laantuu.Ei sitä köyttä kunnolla näe,kun vettä tulee vaakatasossa 24 m/s.Sormetkin siinä vaiheessa kylmettyneet niin,ettei tiedä pitääkö jostain edes kiinni.Johonkin on silti luotettava.Se utuinen muistikuva siitä,että siinä se on ollut ja siitä roikuin kiinni.Myrskyn jälkeen tuntuu hetken raskaalta,joka paikka on avohaavoilla ja kirvelee,mutta siitä toipuu kyllä.Itseänsä pitää hoitaa,kuten hoitaisi parasta ystäväänsäkin! Hoitaa-sanan tilalle käy hyvin myös ymmärtää,rakastaa,välittää jne.Hyvä,että tiedätte pointtini 🙂

Rauha

Tällä hetkellä vakavat tilanteet ovat pysyneet vakaana.Odottelua.Odotellessa voi silti elää ja siksi onkin loistavaa,että arki viimein alkoi.Aloitin tänään lauluopinnot ja lapsukaisenkin harrastukset jatkuvat taas.Ihan loistavia nuo kiinnekohdat säännöllisesti joka viikko!On jotain positiivista mitä odottaa ja mihin keskittyä.Nyt voi tehdä taas asian kerrallaan 😉



Halutaan ostaa pala järkeä


Juuri nyt.En tiedä oikeasti missä olen.Tiedän etten halua olla sairas.En ole sitä tähän mennessä tiennyt.Olen yrittänyt ajatella,coolisti,että näillä mennään.Viimeisen vuoden ajan…No ei nyt mennä!Olen niin väsynyt.Kaikki pitää ennakoida.Ihan vain,että lapseni saisi minusta kaiken tarpeellisen,että mieheni saisin kaiken tarpeellisen,että koirakin saisi minusta enää edes jotain.Akvaariosta puhumattakaan.

Ikävä

Alan ikävöidä sitä minua,joka jaksoi monta asiaa saman päivän aikana.Sitä minua,joka oli fyysisesti ja psyykkisesti vahva.Jaksoi ehkä lisäksi jopa valittaa illalla,kuinka joku asia olisi voinut olla paremmin tai että olisi pitänyt tehdä enemmän.No joo,pääsääntöisesti olin tyytyväinen.Liikuin paljon lapsen ja koiran kanssa,harrastin ja kävin töissäkin.Nyt en ole varma omasta jaksamisestani enää yhtään…ole ollut viimeiseen vuoteen…,mutta on siinä hyvät hetkensä ollut.

Tänään en tarvitse, kuin yhden pienen vastoinkäymisen ja loppupäivä on tuhoon tuomittu.Eikä tarvi välttämättä olla edes negatiivista,vain liian monivaiheinen ehdotelma päivän tulevista tekemisistä. Voisinhan sen toki ajatella leppoisasti niinkin,että äiti menee nyt vähän lepäilemään…neljättä päivää.Minulla on ikävä lastani,vaikka hän vieressä sitkeästi koittaa ollakin.Ikävä ihan kaikkea.Pitkiä metsälenkkejä ja leikkisää kouluttamista koiran kanssa.Ihmisten tapaamista.

Fatiikille ei ole selkeää aiheuttajaa.Aina voi jossitella.Se nyt vain kuuluu tähän tautiin.Se menee lihaksiin ja ajatusten käsittelyyn.

Suru

En halua olla sairas,kun kyllä se nyt jo riittäisi..Se repii kaiken auki,etenkin kun nyt on ollut pinnassa kaikenlaista.Haavat auki.Kaikki osuu ja uppoaa.Järki on hävinnyt,kun ei jaksa ajatella.Ei jaksaisi tunteakaan.Mutta tunnen silti sydämen lyönnit,liian kiivaat.Siis takoo ihan välillä,se tahtoo ulos.Kaikki ei tunnu nyt hyvältä,kaikki meni yli.Tänään olen itkenyt paljon.Toivoin,että se helpottaisi ja sisu nousisi.Ei vielä,mutta silmätkään eivät kyllä enempää kestä, joten ei jää vaihtoehtoja.

Tämäkin menee ohi.Niin se tekee.Ihan varmasti.Toivottavasti ei vie mitään mennessään.Pöh.Turha pelko.Se on se suomalainen sisu,joka tuodaan hienosti esille myös tuossa tv-mainoksessa.P****le! x”D

Viimeksi paha fatiikki kesti muutaman kuukauden.Vuosi sitten.Olin osa-aikaisesti töissäkin sekä yritin reenata musiikkiopiston viimeiseen perustasosuoritukseen.Selvisin niistä kyllä (jotenkin),mutta ei minusta muuhun ollutkaan.Juttelin perheeni kanssa eniten sohvan pohjalta ja tunsin valtavaa syyllisyyttä kaikesta,kuten nytkin.Se ymmärrys ja kannustus jota perheeltäni sain,ei ihan kaikkea itsensä soimaamista pois pyyhkinyt.Aina piti kysellä itseltään,että oletko nyt varmasti liian väsynyt?Kuvitteletko nyt vain tuoreen diagnoosin saaneena,että jalat ei jaksa?Tai kädet?Oletko nyt ihan varma,että voit pahoin?Ettet vain ole sittenkin laiska? Ja plaaplaaplaa.Huokaus.

Kaikki piti ja pitää edelleen kyseenalaistaa.Siis minun itseni.Se tuottaa toisinaan tuskan hikeä..Raahauduin tänään ulos perheeni perässä.Ihan vain siksi,että olin ikävissäni sekä huolissani lapsukaisestani ja vaikka hänellä on Maailman Paras Isä,halusin nähdä edes siivun siitä ihanasta lapsen ilosta.Heitä oli mahtava katsella,mutta sisälle oli palattava.Huimaus oli todellista.Jalkojen voimattomuus oli todellista.Päänsärky oli todellista.Katseen kohdistamisen vaikeus ja niskahartiajumi oli todellista.Tänään se söi.Se niin söi sisuksia.Sydäntä.Olenko niin heikko,etten voi kohdata vastoinkäymisiä tai negatiivisia fiiliksiä ilman tällaista rankaisua?Kun siitä kärsii perheenikin!Vaivuin sohvan pohjalle,taas,ja yritin piristää itseäni pipareilla…Iso huokaus.

Raivo

Haluaisin niin päättää,että tämä tauti sai alkunsa lapsuudestani.Siitä kaikesta stressistä ja pelosta,johon minulla on aina ollut vahva taipumus reagoida päälläni.Kun ei sitä suvussa kenelläkään ole.Ja niin haluaisin mennä kertomaan äidilleni ”lämpimät kiitokset”….Ajatus on houkutteleva ja voin kuvitella nauravani hysteerisenä hulluudesta tässä kohden.Silmät kiiluen.Mutta minä tiedän sen raivoni.Se ei johda mihinkään mistä olisi oikeasti hyötyä.Varsinkaan nyt,kun saisin siitä vielä pahemmat fyysiset oireet.Murehtisin siis sitä,että murehdin sitä toista asiaa ja sitten murehtisin vielä niitä yhteensä ja niin edelleen.Pointless.Kaunis ajatus joka tapauksessa..
Tämä siis meni ohi viimeksikin.Menee nytkin.Ja mitä rauhallisempana pysyn,sen helpommin.En ollut toimitakyvytön koko ajan viimeksikään,eikä tämä välttämättä liian kauan kestä…Nyt täytyy siis levätä.Vaikka en p****** juuri nyt haluaisi!

Tämä nyt vain on tämmöinen kuoppa.Tuleehan näitä ja menevät ohi 🙂



Unohtumattomat ihmiset


Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet



Aika paikkaa ja ymmärrys tukee


Luin tänään julkaisun naisesta,joka oli valinnut miellyttää miestänsä ja jätti siksi lapsensa imettämisen pois.Mies ei ollut kestänyt seksittömyyttä,joka aiheutui imetyksen tuomasta hormonitoiminnasta.Vauva oli tekstin mukaan tuolloin kuukauden ikäinen.Nainen kertoo jälkikäteen katuvansa päätöstään,koska tietää imettämisen olevan vauvalle hyväksi niin ravinnollisesti kuin myös läheisyyden vuoksi.

Minä en tiedä,enkä voi ottaa kantaa siihen,oliko tuo päätös ollut oikea.Vauva saa läheisyyttä joka tapauksessa,tulee se maito purkista tai tissistä.Uskon,että korvikkeet ovat vauvalle aivan yhtä terveellisiä.Mitään katastrofaalista ei siis ole tapahtunut.Paitsi naisen katumus.

Alkusoittoa

Tästä jatkan omaa tarinaani,joka viimeksi päättyi lapseni syntymään.

Pieni aarre oli kaikkea mitä toivoa saattoi.Voi sitä rakkauden tunteen määrää!Lapsen isä eli Hän,kuten olen puhutellut,leijui myös samoissa sfääreissä.Kuten kerroin,olin raskausaikanani terveempi kuin koskaan.Ainoa poikkeus oli puuttuvat seksihalut.Minullehan se ei tietysti tuottanut hankaluuksia,mutta ymmärrettävästi Hänelle se oli vaikeaa.Odotinkin kovasti synnytyksen jälkeen halujeni palaamista,jotta voisin olla Hänelle taas puoliso,ihan joka tasolla.Se ei kuitenkaan ollut se maailman tärkein asia siinä kohden,kun laitokselta palattiin kotiin ja uusi elämä yösyöttöineen alkoi.Keskittymiseni meni siihen.Hän muistutteli silti asiasta,syystäkin.Luin silloin jostain,että hormonit eivät palaudukaan aivan heti ja että imetys voi myös lisätä haluttomuutta.En löytänyt kauhean paljon mitään muita,kuin ne viralliset tekstit raskauden ja imetyksen aikaisista hormoneista ja elämästä yleensä.Ajattelin niiden olevan ympäripyöreitä ja ehkä juuri minä en ole se jonka halut ovat kadonneet pitkäksikin aikaa,6 kuukautta olisi jo tosi pitkä aika.Ajattelin,että kunhan tässä tottuu uuteen elämänrytmiin pienen kanssa ja tunnen alakroppani palautuneen,niin kaikki tapahtuu varmasti ihan luonnostaan.

Kärsivällisyys,missä olet?

Aikaa meni ja neljän kuukauden päästä aloin jo lähes sormet pöydällä naputtaen odotella normalisoitumistani.Olimme keskustelleet aiheesta monta kertaa ja se alkoi jo kaihertaa olemista.Imetys jatkui edelleen,vaikka kiinteät ruoat tulivat myös mukaan.Lapsemme kun ei huolinut kulaustakaan mistään tuttipullosta taikka kupista.Hän ei koskaan syönyt edes tuttia.Mikäli tuttipullo tai hörpytys olisi kelvannut,olisin lopettanut imetyksen varmasti paljon aikaisemmin,jotkut ”tissitaistelut” olivat sen verran kuluttavia jo.Nyt muistelen toki lämmöllä 😀 Koko maailmani pyöri tuon pienen ihmisverson ympärillä ja tietysti kertasin omaa lapsuuttani,nyt hieman eri näkökulmasta.Koin vahvasti loukkantumisen fiiliksiä tajutessani välillä,mitä vanhempani olivat pystyneet tekemään.Kaikki se alkoholi,valheet ja yksin jättämiset.Ne ajatukset tekivät minusta leijonaemon pienelleni.Mikään ei satuta häntä,ainakaan samalla tavalla.Sanat alkoholismi,insesti,pedofilia ja narsismi tuntuivat ja näyttivät mustalta myrkkyliejulta pienokaiseni lähellä,joten siivosin ne pois hänen viattoman elämänsä läheisyydestä.

Keskustelut rautalangoista

Meni puoli vuotta ja siihen kuukausia kertyi.Tilanne oikeastaan seksin osalta paheni,henkisellä puolella.Asiasta keskusteltiin tuntitolkulla kerran tai kahdesti viikossa.Minun ajatukseni ajautui enemmän ja enemmän siihen mikä minussa taas on vialla?Miksen toimi?Ja miten ihmeessä selitän tämän toiselle,että menee ymmärrykseen.Hänen pelkonsa oli koko ajan se,etten halua häntä.Väänsin kaikki maailman rautalangat miljoonille mutkille ahdistuneena,että saisin hänet ymmärtämään ettei vika ole hänessä.Toistin ja toistin joka kerta,että vika on minussa.Enkä tiedä mitä sille tekisin.Kun ei vain ole haluja.

Kului vuosi ja ylikin.Imetys loppui 9,5 kuukauden jälkeen.Lapsukainen oppi juomaan nokkamukista ja hänellä epäiltiin maitoallergiaakin,joten juoma oli sitten apteekin spesiaalikoktailia.

Totaalijumi

Haluttomuus jatkui siitä huolimatta.Vuoden jälkeen, olimme saaneet tällä paljon kannattamallamme avoimella keskustelulla, jo pahennettua asiaa.En tiennyt enää mitä sanoa.Tunsin itseni surkeaksi.En pystynyt olemaan Hänelle sitä mitä hän kaipasi.Tilanne oli ahdistuksen vuoksi edennyt siihen,ettei tavallista arkiläheisyyttäkään enää ollut.Siksi,koska en halunnut vahingossakaan herättää Hänessä turhia toiveita.Olisin halunnut vajota maan alle,jonnekin missä ei enää koskaan tarvitsisi selittää kenellekään yhtään mitään.Tuntui,että pää ei enää fyysisestikään kestä.Hän kertoi siitä,miltä hänestä tuntuu.Kuinka syrjäytetyltä ja olemattomalta tuntuu.Hänestä me olimme vain kämppikset,eikä hän enää tiennyt mitä tehdä.Joka ikinen kerta,vaikka olin sanonut ettei mikään johdu hänestä,hän lopulta kertoi uskovansa etten halua häntä.Minä näin sen itseluottamuksen puutteen ja sen epätoivon.Toivoin,että minulla olisi jokin pelastusrengas heittää,mutta ei.En enää itsekään tiennyt missä menen.Olin jo niin lukemattomat kerrat yrittänyt epätoivoisesti ääneen miettiä syitä.Yövalvomiset,väsymys,uusi elämä,lapsen allergiaoireet,koira,mutta päällimmäisenä se väsymys.Läheisyyden vähyys,miksi sitä on ja kuinka vähän?No,en tiedä..enää.Tietysti hän olisi halunnut kaikkeen vastauksia ja yritin antaa niitä.Välillä sovittiin tiettyjä käytösmalleja,jos vaikka auttaisi.Niitä kertyi ajan saatossa silti niin paljon,että olin kuristua.Minusta tuntui,että kaikki menee suorittamiseksi,enkä ole enää edes oma itseni,kun pitää yrittää muistaa sanoa,tehdä,koskea ja nukkuakin mieluummin toisella kyljellä.Laskettiin kertoja,milloin viimeksi oli seksiä?Ja aina muistutin,kuinka mahtavaa se oli ollut.Ei siis voi olla kyse siitä,ettenkö haluaisi häntä!Muistutin,joka kerta..

Usein mietin sitä,kuinka paljon lapsuudessani tapahtunut insesti vaikutti haluttomuuteeni.En ollut koskaan huomannut,että olisin saanut siitä kokemuksesta traumoja liittyen suoraan seksiin.Olinkin etsinyt väärästä paikasta.Minua ei koskaan fyysisesti pakotettu mihinkään.Olin manipuloitavissa ja painostettavissa.Henkinen puoli niiltä osin oli se jossa ne traumat olivat.Vaikka Hän ei halunnut painostaa minua,se silti tuntui juuri siltä.Ei auttanut,vaikka Hän sitä ajatusta yritti minulle korjatakin.Painostuksen tunne oli todella epämukava ja ahdistava.Se tunne kärjistyi insesti-kokemuksen vuoksi.

Loppuun palaminen

Sitten tuli raja vastaan.Olin ollut alusta asti sitä mieltä,että hormonit aiheuttivat haluttomuuteni.Toisen tuskaisuus oli saanut minut miettimään muitakin vaihtoehtoja syyksi,jotta olisi sellainen vastaus jonka Hänkin ymmärtäisi.Palasin alkutekijöihin,liki kahden vuoden jälkeen.Tajusin mistä kaikki oli alkanut ja mihin kaikki oli johtanut.Epätoivoissani huusin Hänelle,etten jaksa enää etsiä itsestäni enempää syitä.Olen ihminen joka on jo virheitä täynnä,koska koko ajan ja joka hengityksellä minä mietin mitä voisin tehdä toisin,paremmin.Niin että Hänellä ei olisi niin paha olla.En voinut vaatia häneltä enää aikaa,olin sanonut aiemmin että menee ohi varmasti ajan kanssa ja ihan rauhassa.Olin umpikujassa,kun kaikki nuo aiemmat sopimukset,säännöt,yrittämiset sai minut vain vetäytymään kauemmas.Ja toteamaan jälleen,etten pysty.Vihasin jo tilannetta,jos joutuisin sanomaan Hänelle ei..Halusin välttää sitä viimeiseen asti,sillä en enää kestänyt nähdä hänen torjutuksitulemisen tuskaansa.Halusin jo välttää keskustelujakin aiheesta.Niinpä epätoivoisen huutoni seassa kerroin myös kaikki nuo.Kerroin sen,kuinka paljon aiemmin olin jo tehnyt töitä masennukseni kanssa ja että pelkään sen tulevan taas.Kerroin, että kaikki mistä olen siihen asti selviytynyt ja saanut revittyä itseäni eteenpäin,se ei riitä,MIKÄÄN EI RIITÄ!Minusta ei koskaan tule riittävää ihmistä.Kerroin,etten pysty enää edes puhumaan koko aiheesta,sanaakaan.Keskustelumme olivat aina asiallisia,ei mitään loukkaavaa.Mutta ahdistavia,en kestänyt enää yhtä ainutta hengitystäkään aiheeseen päin.Pelkäsin että romahdan fyysisesti,olin siitä lähes varma.Näin itseni tuhannen kappaleina jossain ja mietin kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää?Luulen,että kestin näinkin kauan,ihan kiitos alkoholistivanhempieni..

Aurinko paistaa..

Tuon kaltainen sisintä repivä sortuminen piti toistaa kolmesti,ennen kuin tilanne muuttui kokonaan.Hän alkoi ymmärtää,että tilanne todella hajottaa myös minua.Hän ymmärsi fiilikseni,koska päästin sen ulos ja annoin näkyä.Emme puhuneet enää aiheesta,kuin erittäin harvoin ja vähän kerrallaan.Meni pari vuotta vielä eteenpäin,ennen kuin seksielämämme alkoi palautua.Täytyi pystyä luottamaan,kummankin.Nyt elämme normaalia elämää kaikin puolin.Yhteisiä vuosia on 16,enkä vaihtaisi yhtäkään.Ja nyt olen varma,että vaikka asioista pitää ja kannattaa puhua,johonkin on silti raja vedettävä.

Törmäsin siis aamulla tuohon mainitsemaani julkaisuun ja tunsin kurkkuani kuristavan.Olin onnellinen siitä,että aiheesta puhutaan.Naisen haluttomuudesta raskauden ja imetyksen aikana.Itselleni tuli liian myöhään esille tuo,että se on aivan normaalia,vielä puolen vuoden jälkeenkin.Kurkkuani kuristi juuri siksi,kun mietin miten paljolta olisin säästynyt,kun joku olisi tullut ja kertonut.Tai olisin vaikka lukenut jostain.Kurkkuani kuristi myös siksi,etten elänyt sitä tilannetta yksin,Hän oli osa sitä.Enkä tiedä vieläkään mitä ihan aidon rehellisesti ajattelen siitä.Hänkin kasvoi,olemme puhuneet siitä ajasta menneessä muodossa ja Hän on pyytänyt anteeksikin.Minä en tiedä onko siihen syytä.Mutta kauan en edelleenkään aiheesta pysty puhumaan,oloni muuttuu levottomaksi ja jotenkin häiriintyneeksi,sekin varmaan aiheutti kuristusta kurkussa.Aikanaan,se selviää ajatuksissani ja palat asettuu paikoilleen.Ihan kuten kaikessa muussakin menneessä.Nyt tiedän olleeni täysin normaali tuore äiti-ihminen.Minussa ei lopulta ollut mitään vikaa.Me emme osanneet käsitellä sitä oikein,emme antaneet tarpeeksi aikaa.Virheitä sattuu,otamme siitä opiksi 🙂

Ohessa linkki julkaisuun.Ja valtavan suuri kiitos tuon jutun keskusteluun osallistuneille ”rautalangan vääntäjille” 🙂 Vaikka tilanne on osaltani ohi,on silti edelleen eheyttävää lukea toisten kokemuksista.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000004881116.html