Sairaslomapäivä


Sietämätöntä.Ahdistavaa.Minusta ei nyt varmaan ole ikinä yh-tään mi-hin-kään.Putosin juuri omalla arvoasteikollani lähtölukemiin..
Jep.Olen saikulla tämän päivän.

Mieleen palaa muistot kouluajoilta.Lapsuudesta,jolloin poissaolopäiväni olivat useimmiten äidin krapulapäiviä.Ja siitä kuinka mikään mitä tein,ei riittänyt.Häpeä niistä poissaoloista.
Tottakai jokainen on oikeutettu pitämään sairaslomansa ja huolehtimaan itsensä työkuntoiseksi!Mutta että minäkinkö?

Äidillä oli vain harvoin töitä ja niistäkin usean päivän hän oli sairaslomalla.Ryyppäämässä.

Isä ei aikoinaan irtisanouduttuaan,koskaan edes yrittänyt hakea kunnon töitä,koska tiesi ettei hänen elimistönsä enää kestäisi.

Tämän päivän meininki

Kuuntelin koko viikon töissä sairastuneiden selän takana puheita ja ennen kaikkea katselin merkityksellisiä katseen vaihtoja sairastuneesta mainitaessa.Itse asiassa olen seurannut tuota meininkiä jo vuosia samassa työpaikassa.Kummallista miten vaikeaa on jättää sairastunut rauhassa sairastamaan,ilman että uhrin nenää kutisee jo sekin,kun hänestä puhutaan.Raukka ei itse tiedä,mutta osaa kyllä varmasti jo aavistaa.Töihin hän palaa nujerrettuna ja anteeksipyytelevänä tai yli-itsevarmassa kuoressa,jonka hän on saanut kyhättyä näitä silmäilijöitä varten.Toisilla on terve itseluottamus eikä heidän tarvitse sairaslomastaan stressata pätkääkään,koska sehän on aivan täysin normaalia.
Eikös meistä kaikki kuitenkin sairastu joskus?Ja koko saikkujärjestelmä kyhätty toimivaksi (tästä voi olla toistakin mieltä) juuri tätä varten?

Epävarma Erkki Ei-niin-esimerkki

Minäkin tietysti yritän todistaa olevani jotain noiden supersuoriutujien keskellä.Enimmäkseen siksi,että olen jatkuvasti epävarma työsuhteeni jatkumisesta.Ikuisesti määräaikainen.Lisäksi työpaikallani tiedetään ms-taudistani.Minun on ollut parempi niin,koska en halua joutua piilottelemaan.Nyt se ei näy päälle päin,mutta ehkä joku kaunis päivä näkyy.En ole ollut diagnoosini vuoksi saikulla,muutoin kuin alussa jolloin oli se epäonninen selkäydinnestenäyte.Olisin saanut sairaslomaa fatiikkini takia,mutta en ottanut,koska tiesin sen olevan viimeinen niitti haaveiluun vakityöstä.Uskon olevani diagnoosini vuoksi suurennuslasin alla,etenkin kun vakipapereita aletaan miettiä.

Yritystä ainakin oli

Niinpä tänä aamuna ennen kukonlaulua herätessäni,tunsin tutun alavatsakivun.Ai perhana.Tällä kertaa aika paljon pahempi.Ryhti vähän huonommin suorassa pääsin lääkekaapille hakemaan ensiapua,jotta olisin ihan pian työkuntoinen.Eihän nyt kukaan naistenvaivojen takia töistä poissa ole!Kohti suihkua vaappuessani,aloin tuntea päänahan kihelmöintiä,päätä puristi,näkökentän laidat alkoivat häilyä tummia varjoja ja voin pahoin.Mieskin oli juuri hereillä siinä ja totesin hänelle,että pyörryttää.Hän otti sen niin,että ”pyörryttää”,koska kuitenkin hapuilin kohti suihkua.Saatuani oven kiinni ja hanat auki,jouduin kyykistymään lattialle.Olin varma,että se menee kyllä ohi ja harmittelin, että joudun ehkä ilmoittamaan kuitenkin töihin,etten ehdi ihan ajoissa.Kai siihen olisi maailma kaatunut…
Pääsin suihkun alle ja kesken sampoopesun jouduin kyykistymään uudelleen.Veret ei kiertäneet missään,päätä puristi ja kädet menivät hyytelöksi.Näkeminenkin oli vähän niin ja näin.Onneksi mieheni oli vielä kotona.Huusin hänet apuun,koska en pystynyt järjestämään itseäni suihkusta enää yhtään pidemmälle.
Avustettuna sohvalle päästyäni,kipu alavatsassa vain yltyi eikä pyörtymisen rajamaasto-olo helpottanut yhtään.Sain lisää lääkettä.En pystynyt itse ilmoittamaan töihin edes poissaolostani.The Hän huolehti sen ja kaikki aamurutiinit puolestani.Tuossa vaiheessa ajatustani ei vaivannut enää pätkääkään se,että joudun jäämään kotiin.Tuntojani arvioiden,olin varma että nyt on luvallisen saikun raja ylitetty.

Morkkis

Tässä aamusta selviytyessä,pahin unohtuu ja tilalle tulee morkkis.Olinko varmasti tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin?Sitten järkiminä vastaa,että hulluko olet?Kokeileppa juuri nyt tehdä jotain?!No joo,ehkä olen ihan oikeassa paikassa.

”Lapsuus se ooooon korvaaaamatooooon…”

Nämä lapsuuden muistot ovat tässä erittäin vahvat.Ne kaikki lukuisat ja huomiota herättävät poissaolot koulusta.Ne selitykset ja se huomaaminen,kun niitä ei uskottu.Tosin saattoi olla,että kun kerroin kolmatta kertaa vkon aikana olleeni kovassa päänsäryssä,että se menetti uskottavuutensa.Päänsärky ei useimmiten ollut vale,mutta kertomatta jäivät nuo äidin yölliset kotiin paluut,joista yksi esimerkki edellisessä postauksessa. Ne selitykset koulussa tekivät minusta toisenlaisen kuin muut,sen jota katsottiin sivukarein,sen joka oli väärällä tavalla erilainen,sen joka ei kantanut vastuutaan toisten mielestä,sen josta ei varmaan koskaan tulisi mitään.Eivät he kukaan6 tienneet,että olin alkoholistiperheestä.

Minä kyllä näytän!Sitten huomenna…

Minä olin kuitenkin vahvasti päättänyt olevani vielä joku päivä jotain,tavallinen duunari raksallakin olisi paljon!Näyttäisin kaikille,ettei ole koiraa karvoihin katsominen!Aloittaessani työelämää,olin vielä kovasti kiinni menneisyyden maisemissa.Olin masentunut ja yritin opetella tätä uutta elämää.Silloin kävi mielessä useammankin kerran,ettei minusta ole tähän.Minusta ei ole duunariksi raksalle.Minusta ei ole yhtään mihinkään.Nauroin katkerasti haaveammateilleni….poliisi,psykologi,lääkäri..HAH.Väsyin todella paljon kaikesta uudesta.Uutuuksiin kuului myös työssäkäymisrutiini.En ollut sellaista kotonani nähnyt,eikä oma koulussakäyminenkään rutiininomaista ollut.Minulla oli töistäkin aluksi poissaoloja,mutta se alkoi tuntua jo liian ahdistavalta.Jotain oli yritettävä tehdä.

Onneksi.ONNEKSI,mieheni oli jo silloin ”duunari raksalla” ja sain katsoa vierestä esimerkkiä,kuinka hän tunnollisesti joka ikinen aamu nousi ennen kukkoa töihin.En voinut kun ihmetellä.Näinkö kaikki normaalit ihmiset tosiaan toimivat??Sitä seuratessa oma ajatus kuitenkin heräsi aina uudestaan.Kyllä minäkin pystyn tuohon,ihminenhän se tuokin on! 🙂

Vika-analyysi

Tänä päivänä tilanteeni on pyörähtänyt nurin päin.Menen töihin vaikka pää kainalossa,välttääkseni sen valtavan epämiellyttävän tunteen,joka poissaolosta tulee. Ja tässä sitä nyt sitten koitan olla kärsimättä.Koitan antaa armoa itselleni ja silittelen päätäni ja kerron,että kaikki on ihan hyvin,ei mitään hätää,ei näille mitään voi ja jos joku ei sitä ymmärrä,se on hänen ongelmansa sitten.

En koe olevani työnarkomaani.Se on eri asia,kuin tämä ohjeiden noudattamisen ehdoton pakko työnantajan etuudeksi 😀 Minä en ota töitä kotiini,enkä mieti juurikaan työasioita päivän päätteeksi,minulla on muutakin elämää.Se ei ole tehnyt suhtautumistani työhön yhtään vastuuttomammaksi,vaan epäilen vahvasti, että työsuoritukseni on jopa tehokkaampi,koska aivoni ovat saaneet lepoa sen osalta.

Tämä on enemmän sitä,että uskon helposti olevani mitätön.Jos en suorita jotain tehokkaasti ja mallikkaasti,se ei ole hyvä.Se ei riitä mihinkään.Se ei koskaan riittänyt kotona mihinkään.En saanut sillä ikinä sitä tärkeintä,rakkautta.Jännä sinänsä,etten saanut sitä sillä huippusuorituksellakaan ja silti edelleen sitkeästi aivot pyrkii sitä työyhteisössä toteuttamaan,että olisi hyväksytty.Se ei auta,vaikka jo olisi,koska sehän ei tietenkään ole itsestään selvä jatkumo.Sitä täytyy pitää yllä pyrkimällä koko ajan parhaaseen suoritukseen.Tässä kohden olisi arvioitava uudelleen,haluaako yleensäkään olla hyväksytty pelkästään suoritustensa perusteella,vaiko ihan oman persoonansa perusteella?

Korjaamolla

Niin,se on rankkaa elää edellä mainitusti.Siksi on hyvä opetella rentoutumaan ja nauramaan itselleen.Se opetteluhan lähtee siis ihan pienistä hetkistä yksin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä.Pienistä tilanteista tutussa seurassa.Tietoisuus on pidettävä avoinna,jotta huomaa ne pienet tilanteet,joissa itseensä voi suhtautua toisin,positiivisesti.Huomaa,ettei se olekaan niin vakavaa kaikki.Tietoisuus pysyy helpommin avoinna,kun opettelee rauhoittumaan.Siinä taas auttaa oma rauhallinen hengitys,ehkä jokin itseä rauhoittava mielikuvakin.Rauhoittuneena osaa ajatella selkeästi ja se ajatus jää paremmin mieleen.Itsellä mielenrauhaa hakiessa se ajatus on ehdottomasti lähtenyt siitä,mikä on OIKEASTI tärkeää?Millä OIKEASTI on merkitystä?Ja kenelle?

Tässä minun sairaslomatapauksessani,mielenrauhan saavuttamiseksi siis tiedän,että minun on OIKEASTI tärkeää levätä,niin sanoisin toisellekin.

Minun hyvinvointini on OIKEASTI tärkeää perhelleni ja sitten vasta töissä.On muutakin elämää kuin työ.Nautin perheestäni,liikkumisesta ja musiikista enemmän kuin töistäni.Se vain on rahallinen tuki tehdä vapaa-ajalla jotain muuta.

Ainoa olennainen, jolle sillä on merkitystä,ovat minä itse ja perheeni.Se ajatus on niin selkeä ja vahva,että jyrään sillä seuraavan joka tulee töissä tuijottelemaan…No ei oikeasti xD

Kun tietoisesti osaa valita oman suhtautumisensa omiin tekemisiin,silloin alkaa nähdä,että ihmiset siinä ympärillä ovat kaikki tasavertaisia.Ollaan yhdessä kaikki erilaisia.Olen onnellisessa asemassa siinä,että olen tämän kokenut ja tiedän nyt tässä morkkiksessani,mihin suuntaan pyrkiä,että saan rauhan sairaslomapäivälleni.Huomenna olen tästä täysin kunnossa,eikä tämä morkkiskaan enää vaivaa.  Itsehypnoosia..?? 🙂



Hiljaa hyvä tulee


Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä) pää edellä ja innolla uin kohti pohjaa.Siinä kävi vähän kuin sillä Ice Agen-elokuvan Scrat-oravalla,se oli niin lähellä,mutta silti niiiiin kaukana…Mahdoton paine rutisi korvissa ja pysäytti onnellisen matkan teon siihen,ennen kuin pää räjähtää.Siitäpä sitten pintaan miettimään mitä oikein tapahtui??Tuijottelin pohjaa ja sadattelin hieman sitä kuinka lähellä se olisi ollut.Muistin,että silloin vuosikymmenet sittenkin,se neljään metriin sukeltaminen olisi vaatinut hiukan harjoitusta juuri sen paineen osalta..?En yrittänyt pohjaan toista kertaa tällä erää,vaan tyydyin sukeltamaan sopiviin rajoihin ja sen oli nyt riitettävä.Värit,tila ja rauha oli kaunista siinäkin,eikä vieriradalla vilkkuvat kuntouimarin karvaiset kintut jaksaneet häiritä sitä. No,nyt on elämässä jälleen yksi tavoite,mennä aina vähän syvemmälle 🙂

Aina vaan,uudelleen ja uudelleen

Niin se vain menee.Mikään ei tule kuin Manulle illallinen,kuten sanotaan.Ihan sama meininki koko elämän, kaikessa ja kaikilla.Tässä elämässä se vain toisinaan tuntuu,että jos jotain tulisi ihan helpostikin.Edes joskus.

Kun jollain mallilla selviää vanhempien alkoholismista,insestistä,seksuaalisesta hyväksikäytöstä,läheisten kuolemasta,kiusaamisesta,lapsettomuudesta ja ms-tautidiagnoosistakin….ja kaikista niiden tuomista sivuoireista…Olisi mukava,jos joku olisi joskus helppoa!Onneksi saan edes kiukutella…se on sallittua 🙂

No juu,ehkä kaiken tuon jälkeen jotkut asiat tuntuvatkin jo helpolta,menevät lähes huomaamatta ohi,kun toiset saattavat niistä kokea riesaakin.Katson tämän joskus edukseni ja hyötynä menneisyydestä.

Varo vaan,olen epäsosiaalinen!

Se erottaa minut kuitenkin ”normaalista”.Joskus aiemmin tiedostin sen selvästi,enkä oikein tiennyt kuka,miten,kenen kanssa ja millä tavalla olisi pitänyt olla.Sitten ajan kuluessa aloin kertoa sumeilematta taustastani puoli tutuillekin,ikään kuin käyttöohjeeksi tai vähintäänkin ennakkovaroittamaan oudosta vetäytymisestäni sosiaalisuudessa.Ei siinä tainnut mitään järkeä olla,mutta itse sain siitä luottamusta itseeni ja myöskin ihmisiin,koska kohdalle sattuneet olivat onneksi kohteliaita ja lämpimiä ihmisiä.

Koiran karvat ei paljon kerro…

Nykyään riippuu mielentilasta,onko tuosta tuntemastani erilaisuudesta haittaa.Pääsääntöisesti onnistun sen kääntämään ajatuksissani ihan hyväksi asiaksi.Joskus on ollut suorastaan kiva yllättää joku ihminen.Olen nähnyt,että hän selkeästi laittaa minut ajatuksissaan nuoren,kokemattoman ja jopa pinnallisenkin ihmisen lokeroon.Hän tekee niin,koska voi ja koska en osoita muuta ja koska hän ei selvästikään ajattele kovinkaan laajakatseisesti.Syystä tai toisesta,sitä sattuu ja se on ihmisyyttä.Kuuntelen rauhallisesti hänen pitkiä kertomuksiaan omasta elämästään ja/tai sitä valtavaa tiedon määrää,joka hänellä on tarve tuoda esiin.Sitten,koittaa se hetki,päivien tai kuukausien päästä,kun tulee minun vuoroni kertoa.Näen sen ilmeen.Se on tyrmistynyt,silmissä näkyy kuinka hän hakee sitä osaa itsestänsä,joka ei ollutkaan osannut tätä kuulemaansa minusta lukea ja miksi ei osannut ja tilanteen uudelleen arviointia.Minä en tiedä ollako pahoillaan siitä, vai ollako tyytyväinen siitä,että olin ehkä onnistunut saamaan jotain vihjettä mahdollisesta laajakatseisuudesta…tai sen puutteesta, hänen elämänkatsomuksessaan.Myönnettäköön,että pieni vahingonilokin tuosta on joskus tullut..Ihmisestä riippuen,hän joko pysyy seurassani edelleen omana itsenään tai pyrkii jatkossa välttämään ja vaihtaa seuraa,koska on kokenut kolauksen omassa egossaan.Kuten sanottua,ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Menneisyyden epävarmuus

Niin,hyvinä päivinä se on ihan okei.Olen rauhassa ja hiljaa työpaikan kahvipöydässä,jos minusta siltä tuntuu.Kuuntelen kyllä mielelläni,eikä siinä ole mitään vikaa.Toki myös osallistun keskusteluun,jos asiaa tulee.Enkä tunne sillä hetkellä olevani yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan.Huonona päivänä,se on vaikeaa.Ajatus omasta erilaisuudesta kasvaa päässäni todella isoksi pedoksi, joka alituiseen työntää muistikuvia omasta ulkopuolisuudesta koulussa.Erilaisuus ei ollut hyvä,hiljaisuus ei ollut hyvä.Ahdistavaa.Häpeä.Lukko.Pakenemisen tarve.Tulee ajatus,että on pakko,PAKKO puhua,höpöttää,jotain!Öh,mitä??!Ei ole mitään mitä sanoa,pää on tyhjä,vielä isompi ahdistus…Onneksi tänä päivänä saan tuon olon helpottumaan sillä,että SAAN olla hiljaa.EI OLE PAKKO sanoa mitään,voi olla ajatuksissaan ihan rauhassa.Sitä myöten unohdan erilaisuusahdistuksen ja hyväksyn sen,että tänään nyt vain ei ole paras päivä.Keskityn ajattelemaan jotain muuta ja päivä voi jatkua useimmiten rauhassa.

Sosiaalisia kahvitilanteita

Tästä olen itse oppinut jo kauan sitten,etten voi tietää mitään kenenkään toisen elämästä,ellei hän itse kerro.Olen oppinut välttämään pinnallista ajattelua ja arviointia pelkän ulkonäön,eleiden tai ensimmäisten lauseiden perusteella.Ja aina voi pitkänkin ajan päästä yllättyä.En siis oikeasti voi tietää,olenko siinä kahvipöydässä yhtään sen erilaisempi kuin joku toinen.En yksinkertaisesti voi tietää enkä arvata,mitä he ovat kokeneet.Eiväthän hekään näe sitä minusta!Se,että olen joskus paljon pelännyt noita sosiaalisia tilanteita,on näkynyt.Silloin olen ollut erilainen,mutta kukaan ei ole tiennyt miksi.Huvittuneena muistelen sitä päivää,kun aloitin ensimmäisen kerran nykyisessä työpaikassani,yli kymmenen vuotta sitten.En uskaltanut mennä kahvioon ollenkaan.Mitä ***** kenellekään sanoisin??!! (Aivan niin kuin joku olisi odottanut minulta puhetta saapuessani kahvitauolle…)Jäin istumaan pukuhuoneeseen ja jos joku tulisi,olisin juuri soittamassa jollekin tai lähtemässä 😀 Taukoni olivat paniikissa aika lyhyet siis.Eikä kahvihammasta kestänyt kolottaa..nälkääni söin kai suoliani..Työ oli toinen juttu,työminäni oli huikean paljon rohkeampi!

Ei suorituspaineita!

Ihan kuten tämäkin oman menneisyytensä hyväksyminen ja let it go-asenne sen kanssa,niin myös masennus,pelot,riippuvuudet ja muut riesat,joita menneisyys on meille kasannut,on edettävä vähän kerrallaan.Kerralla pohjaan sukeltaminen voi todella sattua ja aiheuttaa ehkä lisäongelmiakin,niin ihanaa kuin se olisikin.Kivutta ei selviä pienelläkään etenemisellä,turhautuminen mukaan lukien..mutta lopputulos on sen arvoinen ja tasapainoisempi,koska se on välttänyt ylisuuret ja tuskalliset heilahtelut.Se kaikki tehdään itsellemme,itsemme takia.Sitä ei tarvitse suorittaa toisille ihmisille.Vain itselle,aidosti,ilman paineita,pienin askelin.

Harjoittelen siis varovasti pohjaan sukeltamista,ehkä se siitä sitten,vähän kerrallaan kohti rauhaa 🙂



Oman onnensa seppä…


Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂



Unohtumattomat ihmiset


Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet