Aika paikkaa ja ymmärrys tukee


Luin tänään julkaisun naisesta,joka oli valinnut miellyttää miestänsä ja jätti siksi lapsensa imettämisen pois.Mies ei ollut kestänyt seksittömyyttä,joka aiheutui imetyksen tuomasta hormonitoiminnasta.Vauva oli tekstin mukaan tuolloin kuukauden ikäinen.Nainen kertoo jälkikäteen katuvansa päätöstään,koska tietää imettämisen olevan vauvalle hyväksi niin ravinnollisesti kuin myös läheisyyden vuoksi.

Minä en tiedä,enkä voi ottaa kantaa siihen,oliko tuo päätös ollut oikea.Vauva saa läheisyyttä joka tapauksessa,tulee se maito purkista tai tissistä.Uskon,että korvikkeet ovat vauvalle aivan yhtä terveellisiä.Mitään katastrofaalista ei siis ole tapahtunut.Paitsi naisen katumus.

Alkusoittoa

Tästä jatkan omaa tarinaani,joka viimeksi päättyi lapseni syntymään.

Pieni aarre oli kaikkea mitä toivoa saattoi.Voi sitä rakkauden tunteen määrää!Lapsen isä eli Hän,kuten olen puhutellut,leijui myös samoissa sfääreissä.Kuten kerroin,olin raskausaikanani terveempi kuin koskaan.Ainoa poikkeus oli puuttuvat seksihalut.Minullehan se ei tietysti tuottanut hankaluuksia,mutta ymmärrettävästi Hänelle se oli vaikeaa.Odotinkin kovasti synnytyksen jälkeen halujeni palaamista,jotta voisin olla Hänelle taas puoliso,ihan joka tasolla.Se ei kuitenkaan ollut se maailman tärkein asia siinä kohden,kun laitokselta palattiin kotiin ja uusi elämä yösyöttöineen alkoi.Keskittymiseni meni siihen.Hän muistutteli silti asiasta,syystäkin.Luin silloin jostain,että hormonit eivät palaudukaan aivan heti ja että imetys voi myös lisätä haluttomuutta.En löytänyt kauhean paljon mitään muita,kuin ne viralliset tekstit raskauden ja imetyksen aikaisista hormoneista ja elämästä yleensä.Ajattelin niiden olevan ympäripyöreitä ja ehkä juuri minä en ole se jonka halut ovat kadonneet pitkäksikin aikaa,6 kuukautta olisi jo tosi pitkä aika.Ajattelin,että kunhan tässä tottuu uuteen elämänrytmiin pienen kanssa ja tunnen alakroppani palautuneen,niin kaikki tapahtuu varmasti ihan luonnostaan.

Kärsivällisyys,missä olet?

Aikaa meni ja neljän kuukauden päästä aloin jo lähes sormet pöydällä naputtaen odotella normalisoitumistani.Olimme keskustelleet aiheesta monta kertaa ja se alkoi jo kaihertaa olemista.Imetys jatkui edelleen,vaikka kiinteät ruoat tulivat myös mukaan.Lapsemme kun ei huolinut kulaustakaan mistään tuttipullosta taikka kupista.Hän ei koskaan syönyt edes tuttia.Mikäli tuttipullo tai hörpytys olisi kelvannut,olisin lopettanut imetyksen varmasti paljon aikaisemmin,jotkut ”tissitaistelut” olivat sen verran kuluttavia jo.Nyt muistelen toki lämmöllä 😀 Koko maailmani pyöri tuon pienen ihmisverson ympärillä ja tietysti kertasin omaa lapsuuttani,nyt hieman eri näkökulmasta.Koin vahvasti loukkantumisen fiiliksiä tajutessani välillä,mitä vanhempani olivat pystyneet tekemään.Kaikki se alkoholi,valheet ja yksin jättämiset.Ne ajatukset tekivät minusta leijonaemon pienelleni.Mikään ei satuta häntä,ainakaan samalla tavalla.Sanat alkoholismi,insesti,pedofilia ja narsismi tuntuivat ja näyttivät mustalta myrkkyliejulta pienokaiseni lähellä,joten siivosin ne pois hänen viattoman elämänsä läheisyydestä.

Keskustelut rautalangoista

Meni puoli vuotta ja siihen kuukausia kertyi.Tilanne oikeastaan seksin osalta paheni,henkisellä puolella.Asiasta keskusteltiin tuntitolkulla kerran tai kahdesti viikossa.Minun ajatukseni ajautui enemmän ja enemmän siihen mikä minussa taas on vialla?Miksen toimi?Ja miten ihmeessä selitän tämän toiselle,että menee ymmärrykseen.Hänen pelkonsa oli koko ajan se,etten halua häntä.Väänsin kaikki maailman rautalangat miljoonille mutkille ahdistuneena,että saisin hänet ymmärtämään ettei vika ole hänessä.Toistin ja toistin joka kerta,että vika on minussa.Enkä tiedä mitä sille tekisin.Kun ei vain ole haluja.

Kului vuosi ja ylikin.Imetys loppui 9,5 kuukauden jälkeen.Lapsukainen oppi juomaan nokkamukista ja hänellä epäiltiin maitoallergiaakin,joten juoma oli sitten apteekin spesiaalikoktailia.

Totaalijumi

Haluttomuus jatkui siitä huolimatta.Vuoden jälkeen, olimme saaneet tällä paljon kannattamallamme avoimella keskustelulla, jo pahennettua asiaa.En tiennyt enää mitä sanoa.Tunsin itseni surkeaksi.En pystynyt olemaan Hänelle sitä mitä hän kaipasi.Tilanne oli ahdistuksen vuoksi edennyt siihen,ettei tavallista arkiläheisyyttäkään enää ollut.Siksi,koska en halunnut vahingossakaan herättää Hänessä turhia toiveita.Olisin halunnut vajota maan alle,jonnekin missä ei enää koskaan tarvitsisi selittää kenellekään yhtään mitään.Tuntui,että pää ei enää fyysisestikään kestä.Hän kertoi siitä,miltä hänestä tuntuu.Kuinka syrjäytetyltä ja olemattomalta tuntuu.Hänestä me olimme vain kämppikset,eikä hän enää tiennyt mitä tehdä.Joka ikinen kerta,vaikka olin sanonut ettei mikään johdu hänestä,hän lopulta kertoi uskovansa etten halua häntä.Minä näin sen itseluottamuksen puutteen ja sen epätoivon.Toivoin,että minulla olisi jokin pelastusrengas heittää,mutta ei.En enää itsekään tiennyt missä menen.Olin jo niin lukemattomat kerrat yrittänyt epätoivoisesti ääneen miettiä syitä.Yövalvomiset,väsymys,uusi elämä,lapsen allergiaoireet,koira,mutta päällimmäisenä se väsymys.Läheisyyden vähyys,miksi sitä on ja kuinka vähän?No,en tiedä..enää.Tietysti hän olisi halunnut kaikkeen vastauksia ja yritin antaa niitä.Välillä sovittiin tiettyjä käytösmalleja,jos vaikka auttaisi.Niitä kertyi ajan saatossa silti niin paljon,että olin kuristua.Minusta tuntui,että kaikki menee suorittamiseksi,enkä ole enää edes oma itseni,kun pitää yrittää muistaa sanoa,tehdä,koskea ja nukkuakin mieluummin toisella kyljellä.Laskettiin kertoja,milloin viimeksi oli seksiä?Ja aina muistutin,kuinka mahtavaa se oli ollut.Ei siis voi olla kyse siitä,ettenkö haluaisi häntä!Muistutin,joka kerta..

Usein mietin sitä,kuinka paljon lapsuudessani tapahtunut insesti vaikutti haluttomuuteeni.En ollut koskaan huomannut,että olisin saanut siitä kokemuksesta traumoja liittyen suoraan seksiin.Olinkin etsinyt väärästä paikasta.Minua ei koskaan fyysisesti pakotettu mihinkään.Olin manipuloitavissa ja painostettavissa.Henkinen puoli niiltä osin oli se jossa ne traumat olivat.Vaikka Hän ei halunnut painostaa minua,se silti tuntui juuri siltä.Ei auttanut,vaikka Hän sitä ajatusta yritti minulle korjatakin.Painostuksen tunne oli todella epämukava ja ahdistava.Se tunne kärjistyi insesti-kokemuksen vuoksi.

Loppuun palaminen

Sitten tuli raja vastaan.Olin ollut alusta asti sitä mieltä,että hormonit aiheuttivat haluttomuuteni.Toisen tuskaisuus oli saanut minut miettimään muitakin vaihtoehtoja syyksi,jotta olisi sellainen vastaus jonka Hänkin ymmärtäisi.Palasin alkutekijöihin,liki kahden vuoden jälkeen.Tajusin mistä kaikki oli alkanut ja mihin kaikki oli johtanut.Epätoivoissani huusin Hänelle,etten jaksa enää etsiä itsestäni enempää syitä.Olen ihminen joka on jo virheitä täynnä,koska koko ajan ja joka hengityksellä minä mietin mitä voisin tehdä toisin,paremmin.Niin että Hänellä ei olisi niin paha olla.En voinut vaatia häneltä enää aikaa,olin sanonut aiemmin että menee ohi varmasti ajan kanssa ja ihan rauhassa.Olin umpikujassa,kun kaikki nuo aiemmat sopimukset,säännöt,yrittämiset sai minut vain vetäytymään kauemmas.Ja toteamaan jälleen,etten pysty.Vihasin jo tilannetta,jos joutuisin sanomaan Hänelle ei..Halusin välttää sitä viimeiseen asti,sillä en enää kestänyt nähdä hänen torjutuksitulemisen tuskaansa.Halusin jo välttää keskustelujakin aiheesta.Niinpä epätoivoisen huutoni seassa kerroin myös kaikki nuo.Kerroin sen,kuinka paljon aiemmin olin jo tehnyt töitä masennukseni kanssa ja että pelkään sen tulevan taas.Kerroin, että kaikki mistä olen siihen asti selviytynyt ja saanut revittyä itseäni eteenpäin,se ei riitä,MIKÄÄN EI RIITÄ!Minusta ei koskaan tule riittävää ihmistä.Kerroin,etten pysty enää edes puhumaan koko aiheesta,sanaakaan.Keskustelumme olivat aina asiallisia,ei mitään loukkaavaa.Mutta ahdistavia,en kestänyt enää yhtä ainutta hengitystäkään aiheeseen päin.Pelkäsin että romahdan fyysisesti,olin siitä lähes varma.Näin itseni tuhannen kappaleina jossain ja mietin kuinka paljon ihminen voi oikeasti kestää?Luulen,että kestin näinkin kauan,ihan kiitos alkoholistivanhempieni..

Aurinko paistaa..

Tuon kaltainen sisintä repivä sortuminen piti toistaa kolmesti,ennen kuin tilanne muuttui kokonaan.Hän alkoi ymmärtää,että tilanne todella hajottaa myös minua.Hän ymmärsi fiilikseni,koska päästin sen ulos ja annoin näkyä.Emme puhuneet enää aiheesta,kuin erittäin harvoin ja vähän kerrallaan.Meni pari vuotta vielä eteenpäin,ennen kuin seksielämämme alkoi palautua.Täytyi pystyä luottamaan,kummankin.Nyt elämme normaalia elämää kaikin puolin.Yhteisiä vuosia on 16,enkä vaihtaisi yhtäkään.Ja nyt olen varma,että vaikka asioista pitää ja kannattaa puhua,johonkin on silti raja vedettävä.

Törmäsin siis aamulla tuohon mainitsemaani julkaisuun ja tunsin kurkkuani kuristavan.Olin onnellinen siitä,että aiheesta puhutaan.Naisen haluttomuudesta raskauden ja imetyksen aikana.Itselleni tuli liian myöhään esille tuo,että se on aivan normaalia,vielä puolen vuoden jälkeenkin.Kurkkuani kuristi juuri siksi,kun mietin miten paljolta olisin säästynyt,kun joku olisi tullut ja kertonut.Tai olisin vaikka lukenut jostain.Kurkkuani kuristi myös siksi,etten elänyt sitä tilannetta yksin,Hän oli osa sitä.Enkä tiedä vieläkään mitä ihan aidon rehellisesti ajattelen siitä.Hänkin kasvoi,olemme puhuneet siitä ajasta menneessä muodossa ja Hän on pyytänyt anteeksikin.Minä en tiedä onko siihen syytä.Mutta kauan en edelleenkään aiheesta pysty puhumaan,oloni muuttuu levottomaksi ja jotenkin häiriintyneeksi,sekin varmaan aiheutti kuristusta kurkussa.Aikanaan,se selviää ajatuksissani ja palat asettuu paikoilleen.Ihan kuten kaikessa muussakin menneessä.Nyt tiedän olleeni täysin normaali tuore äiti-ihminen.Minussa ei lopulta ollut mitään vikaa.Me emme osanneet käsitellä sitä oikein,emme antaneet tarpeeksi aikaa.Virheitä sattuu,otamme siitä opiksi 🙂

Ohessa linkki julkaisuun.Ja valtavan suuri kiitos tuon jutun keskusteluun osallistuneille ”rautalangan vääntäjille” 🙂 Vaikka tilanne on osaltani ohi,on silti edelleen eheyttävää lukea toisten kokemuksista.

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000004881116.html



Mainokset

New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.


Avautuminen elämälle


Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂



Riippuvuus,henkinen vankeus


Alkoholi-,läheis-,netti-,huume-,nikotiini-,shoppailu-,negatiivisuusriippuvuus…you name it.Kaikesta voi kehittyä riippuvuus.Niitä on monenlaisia ja eri asteisia.Jokaiselle jotakin.

Kuten olen jo monta kertaa tuonut esille,olen yrittänyt,epätoivoisesti,saada vanhempiani irti alkoholiriippuvuudesta.Turhaahan se on ollut.Mikään riippuvuus ei lähde pakottamalla,sen pitää lähteä itsestä,omasta ymmärryksestä.Ihmiset ovat erilaisia.Toisille läheisen puhe ja toivomukset saattavat avata halun myöntää riippuvuus ja parantua.Toiset taas ovat ehkä niin pitkällä riippuvuudessa,että se on jo kemiallista ja vieroittautuminen tuntuu liian vaikealta.Ei se silti mahdotonta ole.Kaikki on omasta halusta kiinni.

Riippuvuus on sairaus.Ihan siinä missä flunssakin.Jokainen meistä on joskus ollut sairas.Riippuvainen vain ei itse usein ymmärrä olevansa sairas,eikä osaa hakea apua.Ajatuksen pohjamudista saattaa joskus vilahtaa ajatus,joka yrittää soittaa hälytyskelloja siitä,että jokin on pielessä.Sitä ei uskalleta nähdä eikä kohdata.Päihderiippuvaisella kyse voi olla kaiken muun henkisen kaaoksen lisäksi,pelosta tulla leimatuksi.Pohjasakkaa,arvoton ihminen,yhteiskunnan luopio jne. Sen ei pitäisi olla niin.Riippuvuus sanana herättää henkiin myös sanan heikko.Enemmän esille pitäisi kuitenkin tulla se,kuinka rohkea ja vahva ihminen on kertoessaan riippuvuudestaan.

Ymmärtääkseni tuota sairautta,minun pitää etsiä sitä mahdollisimman läheltä,itsestäni.

Jotain jota voi hallita,tai sitten ei..

Aloitetaan lapsuudesta.Minussa oli alkavan pyromaanin vikaa.Tulitikut oli helppo ostaa kioskilta ja poltettavaa löytyi,alkaen savukkeista.Olin 9 vuotias.Kaverin kanssa päädyttiin kerrostalon häkkivarastoon.Siellä oli varastolokero,jossa istuskelimme.Lokerot oli siis eroteltu isoreikäisellä verkolla ja juuri siinä vieressä,oli täpötäysi lokero jonne tavaroita oli pyöritelty sanomalehtipaperilla.Sitä oli oikein helppo repiä irti.Jostain löytyi pieni peltialusta,jonka päälle paperia revittiin ja lopulta tuikattiin tuleen.Kyllä oli todella voittajafiilis sitä omatekoista nuotiota siinä häkkivarastossa tuijotellessa.Valotkin piti ihan sammuttaa.Kerrostalon asukkaat olivat autuaan tietämättömiä siitä mitä heidän rapussaan tapahtuu.Nuotiohetkiä jatkui todella pitkään.Onneksi se ei koskaan aiheuttanut mitään vakavampaa.Eräällä kerralla olimme uuden kaverin rapussa,siellä oli paljon suurempi pyörävarasto,jossa säilytimme piilossa keräämiämme tumppeja ja tikkuja.Siinä varastossa oli myös antiikkinen auton takapenkki,jonka nahkapäällinen oli auki.Juuri kun olin edeltä poistumassa varastosta,kuulin kun takanani raapaistiin tikku ja toinen sanoi,että ”Heitä se tuonne”.Siinäpä se leimusi sitten,antiikkipenkki.Yritin kiskoa nahkaa sen päälle,mutta paniikissani en osannut vaan juoksimme ulos hakemaan apua.Ehdimme sopia,että olemme nähneet vain poikajoukon juoksevan varastosta ulos,muusta emme tiedä.Olimme 9,8 ja 7 vuotiaita.Syyllistä ei löytynyt.Kunnes eräänä päivänä vanhempi veljeni tuli todella tuohtuneena ja epätoivoissaan kotiin.Kuulin hänen kertovan äidille,että häntä syytetään siitä tulipalosta.Valtava möykky alkoi painaa mahassani.Olin todella surullinen veljeni puolesta,hänellä ei muutenkaan ollut mikään hyvä maine ja nyt olimme pilanneet sitä lisää.Odotin,että veljeni poistuu ja kerroin äidille kaiken.Häpeä oli valtava,mutta sain sen ulos ja tunsin että asiat menevät oikein.Vakituisesta nuotiostani en silti kertonut,mutta päätin lopettaa senkin touhun.Nyt olin nähnyt mitä se voi saada aikaan.

Nyt en siis polttanut esineitä,vaan itseäni.Sekin loppui,kun kohtasin siitä tulevan häpeän Hänen puoleltaan.

Häpeä

Kun läheisensä haluaa irti riippuvuudestaan,löysin mielestäni siihen hyvän vinkin.Ota videokuvaa humalaisesta puolisostasi/vanhemmastasi/lapsestasi,kun hän konttaa yöllä baarista kotiin.Tai peliriippuvaisesta pelin jälkeen.Näytä video vasta sitten,kun kuvattu on selvä ja rauhallisessa mielentilassa,vastaanottavaisimmillaan.Häpeä,jonka video voi aiheuttaa,saattaa herättää oikeanlaisia ajatuksia.Kokeilemisen arvoinen juttu!Olettaisin,että riippuvuuden alkuvaiheessa toimivimmillaan.

Pelottavia huomioita

Olen aina ajatellut,että tiedän mitä alkoholismi on,olen nähnyt sen liian hyvin vierestä.

Masennuslääkkeiden aloituksen myötä kuvioissa oli myös nukahtamislääkkeet.Vau,mikä elämys se ensimmäinen oli!Juuri sitä mitä olin aina kaivannut.Rauhallinen keinutus,helppo ja kevyt olo ja sitten uni.Ensimmäisestä lääkkeestä lukien,suhtauduin niihin lähes samalla tavalla kuin Klonkku sormukseen (Taru sormusten herrasta).Huomasin sen kyllä heti,en kertonut kellekään,mutta mietin pitäisikö huolestua?Pelkäsin sitä vahvaa tunnetta, joka ilmestyi aarteitani kohtaan.Onneksi yksikään nukahtamislääke,joita mielelläni aina kokeilin,ei antanut vaikutusta kuin muutaman päivän ajan.Sitten tulin immuuniksi niille.Ne eivät toimineet ollenkaan.Onneksi.

Meni vuosia eteen päin.Masennusaika oli ollut takana jo pitkään,ainakin uskoin niin.Kerran sain lihassärkyyni rentouttavaa kolmiolääkettä.Se vei vaakatasoon aika nopeasti.Eikä se haitannut tippaakaan.Oli suorastaan mahtavaa olla avuton oikeasti,edes kerran elämässä.Ilman mitään vastuuta.Seuraavana päivänä odotin,että olisin saanut ottaa toisen.Ei ollut tarvetta.Sitä oikeaa tarvetta.Hmmm.Sitten tajusin omat ajatukseni ja nostin metelin,itselleni,kaikessa hiljaisuudessa.Tajusin,että minulla saattaa olla ongelma.En ajatellut sitä silti enempää ja jätin tietysti lääkkeet ottamatta,koska en tarvinut niitä siihen mihin ne oli määrätty.

En ole koskaan ollut absolutisti.Käytän alkoholia.Omasta mielestäni kohtuullisesti.Silti asian tarkistamista on ollut,meillä kummallakin.Ei meidän tilanne kuitenkaan koskaan ole muistuttanut sitä mitä kotona oli.Ei siis mitään hätää?Eräänä päivänä,ihan tämän vuoden aikana,joka on ollut hieman hankalampi,säikähdin.En tiedä mistä se selkeys tuli,mutta siinä se oli,minun ongelmani.Ajatukseni harhailivat tuon tuostaan tulevassa illan oluessa tai lääkekaapilla käydessäni kolmiolääkepaketissa,väkevästä pullosta jääkaapissa puhumattakaan.Alkoi olla alituiseen itsensä kanssa keskustelua,että ”Ei nyt,eihän se sovi,miksi ei sovi?,mitä se haittaisi,yksi hörppy?,EI!”Siis mikä ihme tämä tällanen ajatus oikein on?Se on raskas ja ahdistava,etenkin sitten kun sen tiedostaa.Miksi tappelen itseni kanssa nykyään jatkuvasti?Sitten muistin nuo kaikki aikaisemmat kohtaamiseni lääkkeiden kanssa ja keskustelut alkoholin käytöstä.Tajusin,kuinka lähellä minä olen sitä rajaa, joka on niin helppo ylittää ja kieltää kaikki.Kun eihän siinä nyt mitään.Niin,ei varmaan heti,mutta hyvin pian.

Minulle on ihan sama,onko alkoholismi perinnöllistä vai ei.Se on asia johon pystyn itse vaikuttamaan.Kerroin huomioni välittömästi Hänelle.Enkä jättänyt sitä varaa,että kertomaani voisi suhtautua vähättelemällä.Kuka tahansa,joka minut tuntee,voisi sanoa,että kuvittelen vain.Eihän siinä nyt mitään vielä ole.Totuus kuitenkin on toinen ja minä tiedän sen.Hän otti minut vakavasti,onneksi.Alkoholin käyttöni on määrällisesti vähäistä,mutta suhtautumiseni siihen muistuttaa liikaa jo edellä mainittua Klonkkua sormuksen perässä.Se on piinavaa ja minä haluan vapauden.Minun on selvitettävä se asia,jota oikeasti haluan paeta.Sitten saan rauhan.

Parantuminen

Riippuvuus alkaa jostain.Minä mietin omalla kohdallani,että mistä?Jos minä pystyn sen huomaamaan ja tekemään asialle jotain,miksi vanhempani eivät?Vaihtoehtoja on niin monia,että menee arpomiseksi.Minun kohdallani asiaa helpottaa tasapainoinen perhe-elämä ja opeteltu tietoisuus.Kiitos lapsuuteni.

Kiitos lapsuuteni myös (sarkasmia..),että hankalan tilanteen tullen,hyvin mielelläni haluaisin unohtaa sen päihteen avulla.Niin en toki tee kuin toiveissani.Ulos päin olen hokenut,että minähän en samalle tielle lähde kuin vanhempani!Alkoholia ei oteta suruun eikä asioiden selvittelyyn!Musiikki,kirjat ja elokuvat toimivat ihan yhtä hyvänä pakokeinona,lisäksi aivot työstävät asioita alitajunnassa ihan selvänä.Minun on annettava itselleni aikaa,diagnoosini käsittelyyn,joka nyt on se trikkerini päihteen tarpeeseen.

Riippuvuudet olisi paljon helpompi pysäyttää heti alkuunsa,jos olisimme tietoisempia itsestämme.Mitä teemme,miten reagoimme asioihin?Mikä saa sen tupakan aina syttymään,mikä saa ajattelemaan alituisesti negatiivisesti,mikä saa ottamaan sen ensimmäisen oluen jne.Mitä tapahtui,että niin kävi?Se pitää tiedostaa,että sen voi välttää ja tehdä päätös asian suhteen.Usein riippuvuus on tapa,totuttu automaatio.Se pitää huomata ja keksiä vaihtoehto.Sen sijaan,että ajattelisi negatiivisesti,löytää jotain positiivista tai sen sijaan,että ottaa sen ensimmäisen oluen,juo vaikka lasin vettä.Se pitää tiedostaa ja päättää.

Pikatesti

Aina ei voi olla varma,onko jostain riippuvainen.Silloin täytyy kokeilla.Mitä menetettävää on,jos on viikon ilman vaikka sitä kahvia?Tai olutta.Tai nettiä?Miltä se tuntuu?Jos oli helppo olla ilman,aina voi palata vanhoihin tapoihin tai sitten ajatella hyöty,terveydellinen,rahallinen,ajallinen?Löytyikö elämästä kenties jotain parempaa?Oletko sinä sairastunut?Tee pikatesti 🙂

Usein alkoholistit väittävät,että voivat lopettaa milloin vain.No siitä vaan sitten!Ilman muuta.Sitten tulee selityksiä hyötyjä vastaan.Miksi lopettaisin,kuolen kuitenkin?Niinhän se on,mutta se miten kuolee on se pointti.

Niin kuin alussa kerroin,riippuvuus on sairaus.Ei siis pidä säikähtää,jos itsestään sellaisen löytää.Ihmiset sairastuu.Riippuvuuden voi hoitaa pois.Siihen löytyy apua,kuten moniin muihinkin sairauksiin.Itseään pitää ymmärtää ja luottaa siihen,että kun päätät EI ENÄÄ,se päätös pitää ja voit antaa sen olla.Vapaus 🙂

http://www.neuvola.info/hyvinvointi/riippuvuudet/

http://www.irtihuumeista.fi/tietoa_ja_tukea/riippuvuus/riippuvuuden_syntyminen
http://www.paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/pelaaminen-muut-toiminnalliset-riippuvuudet-ja-niiden-hoito/aine-ja



”Isän” päivä


Aika omistaa yksi postaus isälleni.Ikuinen kysymysmerkki,valitettavasti ja onneksi.

Kuten aikaisemmin olen kertonut.En tuntenut lapsena isääni,vaikka saman katon alla ensimmäiset 9 vuottani asuttiinkin.Käsitykseni hänestä,oli rauhallinen.Äiti oli se auktoriteetti,äänekäs,provosoiva ja viimeisen sanan sanoja.Isälläni ei ollut oikeutta osallistua kasvatukseeni millään tavalla.Hän kävi töissä vaihtelevalla menestyksellä,kunnes ei enää jaksanut sitä viinan huuruisessa elämässä,vaan sanoi itsensä irti yli 20 vuotta kestäneestä vakinaisesta työsuhteestaan.

Ensimmäinen yhteinen ryyppyreissu

Ensimmäinen yhteinen kahden vietetty hetki oli,kun olin 4 vuotias.Äiti oli tuolloin töissä ja isällä oli vapaapäivä.Tilanne oli minulle outo,olla isän kanssa kahden kotona.Heti aamusta isä alkoi juoda,hän vapautui hieman ja soitti kitaraa ja laulettiinkin.Sitten oli aika lähteä hakemaan isälle ryyppyseuraa.Pyörällä vispattiin toiselle puolelle kaupunkia isän sukulaisperheen luo,joita en paljon edes tuntenut.Olin vähän huolestunut,oli outoa ettei äiti ollut paikalla.Mitähän äiti sanoo?Olenko tehnyt jotain väärin?En varmaan,onhan isi tuossa.En muista milloin ja miten palasimme kotiin.Muistan sen,mikä jumalaton meteli siitä tuli,että isä oli sen ainoan kerran kun oli kahden kanssani,vienyt minut ryyppyreissulle mukanaan.

Sitten muistan,kun olin viiden vuoden ja vanhempi veljeni 9 vuotias.En tiedä,missä aiti oli,mutta me olimme kotona ja isä oli humalassa.Hän tarjosi meille tupakkia ja saimme maistaa myös olutta.Eihän se nyt niin vakavaa ole.

Iholla

Seuraava muisto on,kun olin 7 vuotias.Heräsin yöllä,kun joku istui sänkyyni viereen.Olin kyljelläni kasvot seinään päin.Tiesin,ettei se ollut äiti.Se ei voinut olla muu kuin isä.Peittoani siirrettiin.Käsi hivutti takapuolen päältä pikkuhousun reunaa alemmas.Silmäni rävähtivät auki ja muutuin kiveksi.Olin unenpöpperössä,enkä tiennyt mitä tämä tällainen on.En keksinyt muuta,kuin liikahtaa ja toivoin,että heräämiseni säikäyttäisi tilanteen pois.Niin se onneksi tekikin.Kerroin tilanteesta aamulla äidille.Äiti kertoi sellaista tapahtuneen myös vanhemmalle veljelleni.Muuta asialle ei tehty.Eikä se toistunut,ainakaan en herännyt.

Yksityisyyden suoja

Sitten tuli aika,kun vanhempani erosivat.Olin 10 vuotias.Kuten aiemmin kerroin,aloin kulkea isän luona yhä enemmän.Kävin siellä myös suihkussa.Se ei silti ollut hyvä ajatus.Pesuhuoneen oven päällä oli ikkuna.Siinä ei ollut verhoa.Vaikka ikkuna meni huuruun,näin että isä katsoi siitä minua.Eikä hän kieltänyt sitä,kun mainitsin asiasta hänelle.Olin ymmälläni.Pyysin ettei hän tekisi enää niin.Se toive ei toteutunut.Lisäksi hän pyysi suihkusta tultuani,nostamaan paitaani.Ihan vain nähdäkseen,miten olen kehittynyt.Kuuluuhan vanhemman sellainen tietää.Lopetin suihkussa käynnit siellä ja kerroin kyllä isällekin syyn siihen.

Ovelaa?

Tein kaiken voitavani,että hän ei joisi.Siinä ja hankalassa kotitilanteessani oli hänelle hyvä mahdollisuus nujertaa henkisesti.Mikä kiero ja katala temppu.Kukaan ei voisi syyttää häntä väkivallasta,raiskauksesta tai fyysisestä pakottamisesta.Omat oireeni tapahtuneesta myöhemmin,ovatkin liittyneet nimenomaan henkiselle puolelle.Vaatimista tai mitään sen sukuista ilmaisua seksin suhteen,minun ei aluksi kestänyt kuulla ollenkaan.Ei mitään houkuttelua.Ei outojen miespuolisten viatonta seuraa esim. hississä.Pärjäsin parhaiten,kun pidin ohjat omissa käsissäni.Luottamuspula.

Isän tyttö

Kun sitten sain ne inhottavat tilanteet loppumaan,yhteiselo isän kanssa oli siedettävää.Mukavaakin.Hän auttoi mielellään minua koulutehtävissä.Kuljimme yhdessä siivoustöissä ja sain häneltä niitä mukavuuksia,mitä kotona ei koskaan.Vähän rahaa ja herkkuja.Isä oli myös seuraa,joka ainoana ihmisenä tiesi ja ymmärsi tilanteen äitini kanssa.Me pidimme samoista asioista,ristikot,pelikortit,piirtäminen,musiikki,samat televisio-ohjelmat.Se oli mukavaa ja ne hetket saivat unohtamaan kaiken muun.Meillä oli kivaa.

Isä tosin yritti.Huomaamaton kouraisu ohikulkiessaan.En ehtinyt varautua siihen,mutta olin jo vanhempi ja nostin siitä metelin.Isä selitti tekoaan viattomana huumorina ja nauroi päälle.

Huumori loppuu

Isä oli kotoisin maalaistalosta tunteroisen matkan päästä ja koska paikka oli edelleen suvun omistuksessa,kävimme siellä kesäisin.Pariskunta joka omisti talon nyt,oli mielestäni kauhea.Mies oli oikea sika.Olin tutustunut heihin jo pienenä,kun se miehen kuvatus kävi vanhemmillani ryyppyseurana.Olin 14 vuotias,kun menimme maalle.Yleensä se oli ryyppyreissu.Isä hommasi juotavat nuoremmille ja mikäpä siellä oli rellestäessä.Sen sian kanssa vain oli oltava tarkkana.Se ei peitellyt flirttaustaan ja se oli yököttävää.Sanoin siitä isälle,mutta se ei aiheuttanut mitään reaktiota.Pidin kyllä isästä ja sain sen reagoimattomuuden selitettyä itselleni sillä,että ”Isä nyt vaan on sellainen rauhallinen.Ei halua haastaa riitaa.”Niinpä koitti yö.Kaikki olivat sammuneet,paitsi minä ja ahdistava sika.Olin ulkona,kun näin hänen tulevan ulos.Oli varmaan nähnyt minut ikkunasta.Lähdin karkuun.Juoksin kauas talon takana kulkevan ojan varteen ja sieltä näin,että sinne oli se sikakin tulossa kaikessa rauhassa.Kiersin toista kautta,ja pääsin livahtamaan sisälle.Sydän pamppaillen menin yläkertaan,huoneeseen jonka toiselle sängylle isä oli sammunut.Menin mahalleni kengät jalassa makaamaan toiseen sänkyyn ja odotin,että sydämeni rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi.Kuuntelin.Toivoin,ettei se sika tulisi ylös tai sisään ollenkaan.Aikani siinä lamaantuneena maattuani,kuulin kun isä heräsi.En välittänyt.Ajattelin,että ihan hyvä kun joku on siinä hereillä,sen sian varalta.Mitäs hullua…Yhtäkkiä tunsin voimakkaan kouraisun suoraan haaroissani!!Siihen katkesi,pinna,ymmärrys,heikkous,kaikki.Ponkaisin ylös niin nopeasti,että tuli yllätyksenä.Aloin räimiä isää ja huusin raivosta.Hän kaatui sängylleen ja näin kuinka umpitunnelissa hän oli.Sihisin ja sähisin kaikki mahdolliset ajatukseni suureen ääneen.Sitten menin tupakille,jonne isä seurasi perässä.Tilanne oli pelkkää molemmin puolista halveksintaa.Siitä isä sitten lähti kaikessa känniydessään ulkosaunalle nukkumaan.Minä olin raivona.Niin raivona,että punainen oli käsin kosketeltavaa,revittävää paksua paperia.Sen repiminen ei riittänyt.Nyt vain meni kerta kaikkiaan yli ymmärryksen!Katsoin ikkunasta,kun isä käveli peiton kanssa ulkosaunaan.Siis mitä helvettiä?!Kaiken tuon jälkeen,hän menee nukkumaan?Jättää minut yksin sisälle,jossa se sikakin on valloillaan?!Hänkö oikeasti kuvittelee,että tämä oli tässä?Että nyt voi mennä suloisesti peiton sisään katselemaan viinan huuruisia unia?Ei *****. Erittäin määrätietoisesti kävelin saunalle isän perässä ja huusin hänelle kaiken tuon edellisen ja paljon muuta.Isä pomppasi pystyyn lauteilta peittonsa alta.Hän tuli kohti ja saatiin aikaan käsirysy.Nakkasin isän saunan ovesta pihalle.Siellä isä pääsi pienen painimatsin päätteeksi niskan päälle.Hän istui maassa takanani ja kuristi.Sain purtua häntä käteen ja pääsin irti.Se jäi siihen.Tuore luokkasormukseni on edelleen hautautuneena sen saunan eteen,jäänteenä tuosta taistelusta.

Niinhän sitä sanotaan,että aika kultaa muistot.Viikko tapahtuneen jälkeen,olimme selvittäneet isän kanssa mitä tapahtui ja miksi.Minulle riitti hänen selityksensä siitä, että humala ja aamuyöstä ollut laskuhumala oli saanut aikaiseksi harhoja.Se siitä sitten.Tapahtuneelle jopa naurettiin.Hah hah.

Minkä otsikon alle hänet laittaisin?

Niin.Isä.En tiedä mikä hän oli.Äidin kohdalla minua auttoi ensin se,että ymmärsin hänen käytöstään hänen lapsuutensa kautta.Myöhemmin se,että ajattelin selkeästi hänen olevan sairas.Narsisti ja alkoholisti.Isän kohdalla en saa mitään tarpeeksi selkeää ajatusta.Kaksoispersoona?Alkoholisti ainakin,se on selvä.Kiljulasi nenän alla heti herättyään.Ihmettelin usein,miten pystyy juomaan heti aamusta ja illallakaan ei vielä hirveästi eroa huomaa??Alkoholiko nuo teot aiheutti?Isä oli ollut ujo ja arka lapsi.Hiljainen ja vähän kavereita.Vanhemmistaan hän ei paljon kertonut.Pappani oli ollut etäinen,sota-asioista ei puhuttu.Isäni äiti taas..No,hän oli hyvinkin sanavalmis ja äkäinen.Olin 11 vuotias,kun satuin menemään isälleni kesken konfliktin.Puoli sukua oli siellä erimielisyyksissä.Olin hieman sivummalla,kun ”mummoni” tuli ja sanoi:”Mitä sinäkin äpärä täällä teet?!Mene sinne hu**aäitisi luokse siitä!!” Tuo muuten olikin ainoa kerta,kun isäni puolusti minua.Hän hyökkäsi äitinsä kurkkuun kiinni ja vaati häntä poistumaan.

Niin usein meillä silti oli hauskaa,kaikesta huolimatta.Silloin ei muistanut menneitä tilanteita.Eikä kukaan muukaan sitä isästä uskonut,kun vedin asian oikeuteen.Minä mietin joskus edelleen,että mikä häntä vaivasi.Saisin siitä ehkä lisää helpotusta.Palapelin palasen paikoilleen.Voisin ymmärtää sen,miksi itse tunsin häntä kohtaan niin ristiriitaisesti.Hänen täytyi olla niin kaksi eri persoonaa,että minun tuntemukseni ovat mahdollisia.

Trauman käsittely

Olen oppinut kärsivälliseksi tuon asian suhteen.Itselleen pitää antaa aikaa ja ymmärrystä.Silloinkin,kun puoliso tai muu lähipiiri ei sitä ymmärtäisi.Kukaan ei voi nähdä tuntemuksiasi.On hyvä kertoa,mutta tärkeintä itse ymmärtää.Tämän hetkisessä elämässäni vanhojen tapahtuneiden painoarvo on hyvin pieni.Traumat,jotka tulivat,ovat tasoittuneet.Ne ovat hallittavissa ja unohdettavissa.Aiemmin ne olivat henkeä salpaavia ja keskittymienen täytyi pakottaa.Insestistä koituneet traumat,ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin äidin väkivaltaelämästä tulleet.Edelleen on asioita, joita en siedä leikilläänkään tehtävän.Onneksi meillä on Hänen kanssaan yhteisymmärrys.Terapeutti opetti kerran toimivan niksin.Ajattele aina trauman tullessa,missä olet nyt?Paljonko kello on nyt?Mikä päivä tänään on?Selkeitä kysymyksiä. Vastausten on tarkoitus rauhoittaa ja palauttaa sieltä valveunen kaltaisesta maailmasta tähän päivään,turvaan.Juuri tähän hetkeen,missä ei ole mitään vaaraa eikä pelottavaa.

Isänpäivä on siis muuttanut merkityksensä.Tärkeä se oli isän eläessä,mutta aloin ehkä herätä naiiviudestani ja tajuta hänen todellisen puolensa.Minun ei ole mikään pakko viedä kynttilää hänen haudallensa.

Nyt minun lapsellani on isä,sanan varsinaisessa merkityksessä.Sitä ajatellessani,en voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.Tiesin aina,että Hänestä tulisi hyvä isä.Onneksi se lopulta toteutuikin.Maailman paras isä ja puoliso 🙂



http://traumajadissosiaatio.fi/kun-kumppanisi-on-kokenut-seksuaalista-hyvaksikayttoa/
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Elämä löytää tiensä


Olin irti äidistä.Viimein minusta tuntui siltä,ettei hänen tekemisensä tai sanomisensa voineet loukata minua.Hänen auktoriteettinsa minun silmissäni oli viimein sortunut.Jatkoa postaukselle : Valitse taistelusi

Mietin usein sitä,olenko julma?Olenko vajonnut samaan katkeruuteen kuin äitini?Näinkö tämän kuuluu mennä?Ei tuntunut oikealta.

Ymmärtämisen tuskaa

Olin lapsesta asti kuullut äidin kertomukset siitä,kuinka hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä,hänen vaikeasta lapsuudestaan ja siitä kuinka hän oli menettänyt kolme poikaansa avioerossa.Minä yritin ymmärtää,aina.Kaikki mitä äiti teki kännissä,kaikki hänen valheverkkonsa,kylmyytensä,itsekeskeisyyden,kaiken.Mietin hänen taustaansa ja oletin käytöksen johtuvan sieltä.En ollut ikinä sitä mieltä,että ihminen olisi paha,yksikään.Jokaisella on taustavärittäjänsä.Sen ajatuksen kanssa olin siis elänyt lapsesta asti ja nyt se pitäisi heittää pois?Eikö se niin olisi,jos kylmästi katkaisisin välit enkä ajattelisi enää häntä?Onneksi jokin ääni toisti sisälläni sitä samaa asiaa :”Sinulla on nyt oma elämäsi.Et ole vastuussa äidistäsi,etkä ole hänelle mitään velkaa.Ymmärrä itseäsi.”Siihen ajatukseen pääsin aina helpommin ja helpommin.Minua silti häiritsi se,että minä itse muistutin vanhempiani.

Mikä geeniyhdistelmä!

Rikkonainen perhe,alkoholismi,insesti,syrjintä ja mitkä muut,tekivät minut minnekään kuulumattomaksi.Olisin halunnut olla osa jotain.Tuntea yhteenkuuluvuutta.Tietämättäni ja tietoisestikin hain itsestäni yhdennäköisyyttä vanhempieni ja sisarpuolteni kanssa.Hain yhtäläisyyksiä myös luonteenpiirteistä.Se oli järkyttävää.Joskus toivoin,että isäni olisikin joku aivan muu.Hetkellisesti sain vapautuksen insestin taakasta,ei se silti olisi mitään pelastanut.Ne hetket,kun huomasin itse olevani kuin äitini tai isäni,olivat karmeita.Eihän minusta tule huomaamattani samanlainen kuin he ovat?!En saanut rauhaa.Halusin samanlaisuutta,mutta sitten en pystynyt hyväksymään sitä,että minussa olisi tippaakaan mitään heiltä perittyä.Yritin lakata miettimästä sitä.Ajattelin olevani geenien sekoitus juuri niin paljon,että en muistuttaisi kumpaakaan.Olisin ihan yksinäinen geenisekoitus.Sen ajatuksen kanssa voisin elää helpommin ja hyväksyä itseni.

Laumasielu

Ajan kuluessa,aloin olla sinut itseni kanssa.Tavallisissa arkitilanteissa,en enää säikähtänyt sitä, jos jokin tekemisessäni toi isän tai äidin mieleeni.Ymmärsin,että yksi ainoa luonteenpiirre kahdessa tai kymmenessä ihmisessä,ei tee heistä vielä samanlaisia.Suhtautuminen elämään,moraalikäsitys,arvomaailma,ne tekevät meistä erilaisia.Tapa siivota,puhua ihmisten kanssa tai tapa ajatella voi siis muistuttaa jompaa kumpaa vanhemmistani.Sen voisin hyväksyä.Se ei silti tee meistä samaa ihmistä samoine ongelmineen.Tuo ajatus oli helpottava,koska nyt voisin hyväksyä niitä perinnöllisiä ominaisuuksia,jotka samalla määrittelevät minut kuuluvaksi johonkin.Rauha sen asian suhteen saavutettu.

Rajojen hakemista

Meni pitkän aikaa, ennen kuin seuraavan kerran, rattijuopumusoikeudenkäynnin jälkeen, olin äitiin yhteydessä.Tunsin itseni tarpeeksi kestäväksi.Toisaalta minusta tuntui,että tuota uutta asennettani oli harjoiteltava.

Olin tuolloin 25.Sitä en muista kumpi meistä soitti,äiti vai minä.Se oli kuitenkin yksi järkyttävimmistä keskusteluista.Olen tyytyväinen ainoastaan siihen,että sain omat hermoni pidettyä kasassa enkä antanut äidin tapansa mukaan puhumalla hämmentää ja ohjata pois olennaisista asioista.En enää muista tarkempaa sisältöä.Ainoastaan sen,kuinka hän kertoi minun aina olleen enemmän ystävä.Lapsenaan hän ei ole osannut minua ajatella.Hänen mielestään syy meidän väliemme hiertymiseen (ei tietenkään ole alkoholiongelma) on ollut se kun viettelin isäni……Anteeksi,mitä juuri sanoit minun tehneeni?!!PUM!

Tiesin silloin yläasteikäisenä,hänen uskovan ne isän selitykset,mutta siitä oli jo aikaa,yli kymmenen vuotta!Olin kai kuvitellut,että äiti olisi tullut järkiinsä.Olihan hän ollut oikeudenkäynnissä todistajanakin.Sitten tajusin,että emmehän me olleet puhuneet mitään koko asiasta sen jälkeen.Olin aika turta tuon puhelun jälkeen.Selvisin siitä kuitenkin.Luultavasti siksi,että aivoni eivät vieläkään pysty käsittämään,miten äiti-ihminen voi sanoa jotain tuollaista,ihan kaikessa rauhassa?!Kävelin hetken aikaa ympäri taloa,puistelin epäuskoisena päätäni ja taisin suorastaan huutaa.Se meni silti ohi.Opin,että olin vielä hauras ja annoin itselleni aikaa reilusti ennen seuraavaa yhteydenottoa.Aloin ajatella äitiä sairaana ihmisenä,alkoholisti ja narsisti.Me emme siis ole samalla viivalla,voin edelleen ymmärtää,itseni vuoksi.

Pieni elämä,suuri muutos

Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen,huomasin viimein olevani raskaana!Olin 27 vuotias,opiskelin ammattikorkeassa ja olin välillä töissäkin.Elämä oli mahtavaa!Olimme harkinneet lapsettomuushoitoja,mitään selkeää syytä lapsettomuudelle ei koskaan löytynyt.Lopulta päädyimme vain jatkamaan yhteiseloamme kaksin ja koirakin sai tulla.Olimme aina ajatelleet,että lapset ensin,sitten koira.Miten hölmöä 🙂 Tuo uutinen pienestä tulokkaasta oli ihan käsittämätön!Se oli siis sittenkin mahdollista.Maailma oli mahtava paikka.Kaikki palat loksahtelivat kohdalleen.

Äiti ei ollut ensimmäinen,joka uutisesta kuuli, vaan ala-asteelta asti mahtavana kaverina pysynyt, lapseni tuleva kummi.

Alkoholiongelman kohtaaminen

Äidin reaktio oli silti yllättävä.Hän osittain myönsi alkoholiongelmansa,osittain.Hän ei kai voinut oikein hyvin.Kävin hänen luonaan ja lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni hänet irti,käytännössä annoin hänelle sydän vereni.Tuo äidin osittainen myöntäminen,sai kaiken sen katkeruuden ja vihan katoamaan minusta.Olin hyvin varovainen yhteydenpidossani,etten saisi hänen puolustustaan nousemaan.Luottaisin siihen,että hän itse tietää nyt ongelmansa.Hän kuulosti usein hyvin masentuneelta.Minusta se oli hienoa.Nyt näin sen ainaisen teatterin taakse.Hän oli ihminen.

Olin loppupuolella raskauttani jo menossa,kun äiti vietiin yliopistolliseen sairaalaan.Hän oli voinut erittäin huonosti ja syyksi oli paljastunut maksan tila.Se ei ollut hyvä enää.Ei tippaakaan alkoholia enää.En voinut olla muuta kuin onnellinen.Nytkö elämä kääntyisi niin,että lapsellani olisi toinenkin mummu aktiivisesti elämässä mukana?Minä saattaisin saada ehkä äidin.Se tosin oli aika epätodennäköistä.Minulla ei ollut tarvetta sellaiselle eikä luottamustakaan tarpeeksi.Päätin silti antaa sillekin mahdollisuuden.

The End tällä erää

Tuosta ajan jaksosta on vaikea kirjoittaa selkeästi.Siellä on niin paljon ajatuksia,tilanteita ja tunteita.Tulen niitä siis jatkossakin kirjoittamaan.Kuten myös insestin ja pedofilian tuomista ajatuksista.

Se minkä kävin läpi 20-30 vuotiaana,oli tärkeää.Minulla oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä.Olen utelias ajatusten syövereitä kohtaan ja se varmasti on auttanut paljon jaksamisessa.Vertaistukenani oli Hän ja edellä mainittu lapseni kummi.Löysin myös itsestäni terveen eskapistin ja pääsen tarpeen tullen pakenemaan helposti fantasia elokuvien,kirjallisuuden tai musiikin maailmaan.Toisaalta uskon,ettei kyse ole täysin pakenemisesta,vaan alitajuisesta toisenlaisesta käsittelytavasta,silloin kun selkeä järki loppuu kesken 🙂 Tarvitsen satuja,siinä missä lapsetkin.Hoidan siis sisäistä lastani 🙂



http://www.narsistienuhrientuki.fi/auttavat_tahot/
http://www.lasinenlapsuus.fi/

Allerginen suorituksille


Olen tehnyt paljon töitä sen eteen,että voisin olla terveesti itsevarma ja tehdä sen puitteissa mitä haluan.Ihan perussettiä,kuten koulutus,työ ja harrastukset.

Leimautuminen

Lapsuudessa luokallani oli oppilas,joka oli hyvä kaikessa.Todistus oli aina sen mukainen,erinomainen siis.Jossain vaiheessa hän alkoi kärsiä siitä,kaikki kun ystävällisesti muistuttivat häntä siitä kauniilla nimityksillä kuten ”opettajan lellikki”.Hän halusi eroon siitä leimasta.Niinpä hän liimasi kaikkien nähden opettajan tuolin sekä kirjan kiinni.Tietysti tekijä paljastui.Tämä oppilas kertoi,että hän oli paineissaan yrittänyt olla jotain muuta kuin oli,vaikka hänellä oli todella monta kaveria.Asiasta keskusteltiin ihan koko luokan kesken ja se oli opetus meille kaikille.Erilaisuus tavalla tai toisella oli ok.Itse en vain sitä siinä luokassa koskaan tuntenut,ehkä se oli väärää erilaisuutta?Tuskin.Nykyään ymmärrän sen ymmärtämättömyyden.

Vaikken ollut huippuoppilas,minulle kasvoi silti poikkeavan leima otsaan.Se lähti kai varmaan jostain siitä,kun opettaja sanoi ettei moni pysyisi niin hyvin perässä oppiaineissa,niin valtavalla poissaolomäärällä.Kotona äiti odotti aina täydellistä suoriutumista,jälkien siivoamisesta,ruokailusta,kotiintuloajoista ja hänen elämänsä maailman tappiin asti-arvostamisesta.Missään noista ei ollut liikkumavaraa.Kotiintuloajasta 5-10 minuuttia myöhässä ja lopputulos oli selkäsauna ja viikon kotiaresti.En oppinut siltikään.Ulkona oli pakopaikka,enkä olisi millään jaksanut tai halunnut mennä kotiin.Leivän murut iltapalalta pöydällä ja lopputulos oli herätä selkäsaunaan, kun äiti saapui yöllä baarireissultaan kotiin ja löysi ne.Tai kun viimein annoin pahan oloni purskahtaa pintaan,lopputuloksena läimäytys, kun itku ei loppunut äidin mielestä ajoissa.Yritin parhaani.

Koulussa tietysti piti antaa kaikkensa ja pitää yllä opettajan oletusta siitä,että pärjään kyllä.Yläasteella koulupsykologi vahvisti kannustamalla tätä suoriutumista ja vahvuutta.Hän ei tarkoittanut sillä tietenkään mitään pahaa.Olen sitä mieltä,että silti selviytyjä-leima painaa joskus liikaa.Se ei jätä vaihtoehtoja.Se on tiukka ohje siitä,että kaikesta on suoriuduttava loistavasti.Vähempi ei riitä,se ei ole mitään.Minusta tuli itseäni ja ympäristöä alituisesti analysoiva.Eläminen jäi sivuun.Ei tietenkään pelkästään leiman takia,vaan myös kotona vallitsevien arvaamattomuuksien vuoksi.Se oli selviytymistä,oppia ennakoimaan tulevaa jopa pöydällä olevien esineiden asennosta.Perfektionismia ongelmien välttämiseksi.

Kokovartaloskannaus

Tänään törmäsin tuohon ajatukseen.Olen vapautunut sen verran,että pystyn jännittämättä käymään laulutunneilla.Uskallan tehdä jopa virheitä 🙂 Tuosta kiitos positiivisen asenteen omaavalle opettajallekin!Hän kuitenkin sanoi SEN tietämättään tänään.”On hienoa,että osaat ANALYSOIDA omia tuntemuksiasi.”Sehän on suorastaan jo kirosana,analysoida itseänsä!!En jaksaisi kuulla sitä nyt.Teen sitä koko ajan.Olen joskus terapiassa käydessäni,saanut ohjeen olla tekemättä sitä niin paljon.Siinäkin oli opetteleminen,löytää se itseanalysoinnin ja suorittamisen sekä niiden vastakohtien kultainen keskitie..

Ms-tauti toi itseanalysoinnin rankasti takaisin.Kokovartaloskanneri on päällä heti aamusta.Miltä tuntuu?Missä tuntuu?Miten tuo tuntemus selitetään?Mistä tämä johtuu?Mitä tälle voi tehdä?Ja liuta muita kysymyksiä pitkin päivää.Onneksi se on jo helpottamassa.Silti jäljellä on sen verran,että opettajan lausuma kirosana osui.Osumaan saattoi vaikuttaa myös alkujaan hankalampi päivä.Aloin miettiä pianotuntejani.Siitä on tullut pelkkää suorittamista.Alunperin minun piti vain viattomasti harrastaa sitä!?Laulutunneista en haluaisi suoriutumista.Haluan nauttia siitä mitä teen,ihan kevein mielin.Miten suhtautuisin,että se aina pysyisikin niin?

Allerginen…

Nyt olen soittanut pianoa 12 vuotta.Soittotunnit keskittyy aina tulevaan tasosuoritukseen tai johonkin välietappiin.Toisaalta se on aktivoiva ja tehokas tapa oppia ja mennä eteenpäin.Tämän kevään viimeinen suoritus saa minun osaltani silti jäädä viimeiseksi.Halusin alunperin vain soittaa,oppia vähän jotain siihen avuksi.Ajan kuluessa en saanut soittamista onnistumaan tarpeeksi hyvin.En oikeastaan koskaan soittanut,niin kuin halusin.Minulle oikeat sormitukset tai käden asento eivät olisi olleet niin olennaisia.Tietysti tosissaan ammattia soittamisesta hakevalle,ne ovat suureksi hyödyksi!Minä en sisäistä sitä tarpeeksi hyvin ja haluan vain harrastaa.Kuluneen 12 vuoden aikana,olen analysoinut omaa motivaatiotani,fysikkaani,korviani ja jännittämistäni.Nyt alkaa tuntumaan siltä,että se riittää.Olen allerginen.Liian paljon negatiivisia tuntemuksia HARRASTUKSESTA.Olen mukavuudenhaluinen 🙂

Joku joskus suositteli piirtämistä opiskelemaan.En helvetissä mene!Ikinä!!Onpahan edes yksi asia,jossa kukaan ei tule kertomaan miten tehdä paremmin tai kokonaan toisella tavalla.Kukaan ei tule vaatimaan miten nopeasti teoksen pitäisi olla valmis.Puhumattakaan,että joutuisin piirtämään jotain jota en halua.Minun ei tarvitse stressata,jos vaikka haluan jättää keskeneräisen työn hetkeksi sivuun.Piirrän itselleni ja se riittää,saatan olla jopa ihan tyytyväinen 🙂

Tauko paikallaan

Suorittamiset saa nyt siis jäädä taka-alalle minun elämässäni.Siiheksi,kunnes tajuan,etteivät ne määrittele minua ihmisenä.Ne eivät ole olemassa vahingoittaakseen minua tai antamassa tietyn ihmisarvon.Minun elämäni ei ole suorituksen laadusta kiinni.Ehkä joskus tuntui liikaa siltä.Elämä oli kokonaisuudessaan suorittamista.Jospa keskityn nyt elämään elämääni ilman ms-leimaa,alkoholistinlapsi-leimaa,insestin uhri-leimaa,selviytyjä-leimaa,masentunut-leimaa,pianisti-leimaa,työtön-leimaa ym.ym. Olisinkin vain ihan ihminen,ilman mitään leimoja! Nauraisin omille virheilleni.Nauttisin siitä mitä teen.Ei se saa olla niin vakavaa.Jos ajattelen itseni johonkin noista edellä mainituista leima-kategorioista,olen rajattu.Maailma näkyy, vain sen leimakuplan hämystä.Se määrittelee minut joksikin(esim. alkoholistin lapsi=auktoriteettipelko?,työtön=mihinkään kuulumaton?,tarpeeton?),ehkä sellaiseksi jota en halua olla.Jätän rajaukset pois ja otan mahdollisuudet avoimin mielin vastaan.Jossain vaiheessa varmasti löydän sen todellisen ja hyvän pointin joka suorittamisissa on 🙂

Kaikki ihmiset suorittavat,on pakkokin.On opiskelut,koti,työt ja harrastukset.Toiset osaavat suorittaa keveästi ja toiset panostavat kaikkensa.Tuskin on yhtä ainutta oikeaa tapaa itse suorittamisasenteeseen.Ajattelisin kuitenkin niin,että kaikille tyyleille yhteinen ajatus olisi itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on.On tehtävä se oma parhaansa ja oltava itselleen armollinen.Joskus voi antaa olla,edes hetken,mikään ei vielä siihen kaadu.Itseään voi onnitella saavutuksista.Mikä olikaan se tärkein juttu elämässä?Sitä kannattaa aina välillä miettiä.



Follow my blog with Bloglovin

Olisihan se ollut jo liian helppoa :D


Tähän väliin kerron sairastumisestani.Se on asia jota käsittelen edelleen.

Tämän päivän taustalla on ms-tauti.Se selvisi noin vuosi sitten.Ihan vahingossa.Olin jo pitkään (vuosia) kummastellut kipukausiani ja yrittänyt löytää siihen syytä huonosta ergonomiasta,liikunnasta tai stressistä.Mikään ei silti sopinut aiheuttajaksi.Selkä oli kuvattu ja siellä kaikki kunnossa.Polvet oli tähystetty eikä niissäkään mitään kummallista ollut.Niinpä mietin vuosia näitä selkeitä kausia,jolloin kipu voi hyppiä ranteesta varpaaseen tai olkapäästä polveen.Sitten se voi ihan yhtäkkiä kadota kuukausiksi kokonaan.Kipu ei suurimmaksi osaksi koskaan ollut sellaista,että se olisi haitannut normaalia elämää.Paitsi päänsäryt ja selkäsäryt.Vaihtelevuuden takia en mennyt lääkäriinkään.Olisin varannut ajan kipeälle ranteelle ja kun olisin mennyt ajanvaraukseen,kipu olisi ehtinyt käydä jo useammassa muussa paikassa.Ja kuten jo totesin,eivät ne olleet liikaa häiriöksi.Tulin siihen tulokseen,että kroppani muistaa menneisyyden ja on siellä jumissa.Siksi kärsin välillä kovista lihasjumeista ja muista säryistä.Luultavasti näinkin.

Silmäoire

Vuosi sitten sain oikeaan silmääni oireita.Sumea täplä häiritsi näkökenttää,samoin erikoinen särky oikeassa ohimossa.Siihen ei auttanut särkylääkekkään.Odotin viikon ja päätin ottaa riskin ja ehtiä lääkäriin,ennen kuin tuo oire vaihtuisi joksikin muuksi 😀 Sain särkylääkettä ja minut osoitettiin optikolle,koska mitään ei löytynyt.Näinkin kuitenkin ihan hyvin.Optikolla otettiin silmänpohjakuvat.Ne nähtyään optikko nosti hätääntyneenä kädet pystyyn.Ei voinut tehdä mitään, koska ei ollut koskaan ennen nähnyt noin kippuraisia verisuonia silmässä.Hän oli oikein ystävällinen ja omat yöunensa turvatakseen, järjesti minulle välittömästi ajan toisen yrityksen silmälääkärille.Oli perjantai ja tutkimus olisi heidän puolestaan mennyt ensi viikkoon.Silmälääkärikään ei löytänyt mitään ihmeellistä,ei ihmetellyt myöskään kippuraisia verisuonia.Hän kuitenkin uskoi sumean läntin olevan siinä,missä kukaan muu ei sitä nähnyt ja laittoi lähetteen silmäpoliklinikalle.Siellä silmälle tehtiin kaikki mahdollinen eikä mitään löytynyt.Aloin jo itsekin epäillä sumeutta mielikuvitukseni tuotteeksi,kun kolmas silmälääkärikään ei tullut mihinkään varmaan tulokseen.Neljännelle silmälääkärille,nyt oli jo ainakin viikko kulunut,kerroin hieman epätoivoisena jo,että oikea puoli päästäni oli käynyt puutuneena noin tunnin ajan.Toissa päivänä.Ajattelin,että se maininta todennäköisesti olisi turhaa silmälääkärille ja olinkin vähällä jättää kokonaan kertomatta.Silmälääkäri soitti neurologille ja yhdessä totesivat,ettei tarvetta neurologin käynnille olisi.Seuraavana päivänä töihin soitettiin,kun olivat kuitenkin sattuneet tulemaan toisiin ajatuksiin.Menin siis neurologille ja kerroin puutumis- ja kipuhistoriani.Hän teki tarpeelliset testit,joissa ei ollut mitään ongelmaa.”Laitan sinulle ajan kuitenkin vielä pään magneettikuviin,ms-taudin poissulkemiseksi.Sitä sinulla tuskin on,mutta otetaan nyt varman päälle.” No selvä sitten,ajattelin.Aika oli parin viikon päässä.Sinä aikana silmäni alkoi toipua.Sumeutta oli kestänyt lähes kuukauden.Silloin tiesin,etten ainakaan ollut kuvitellut sitä.Ohimosärky hävisi myös.Tunsin oloni täysin terveeksi ja sanoinkin Hänelle muutama päivä ennen magneettikuvausta,että jospa jätän väliin.Kun eihän tässä nyt enää mitään ole.Hän oli silti sitä mieltä,että kannattaa ottaa tutkimukset loppuun asti.Silmäoirekin oli kestänyt aika kauan.No joo,ihan hyvä ajatus.Niinpä menin magneettiin ja jostain syystä minusta alkoi tuntua siltä,että jotain löytyisi kuitenkin.

Diagnoosi

Muutaman päivän päästä kuvauksista oli sovittu neurologin soittoaika.Olin töissä ja puhelun ajaksi menin hiljaiseen toimistoon.”Istutko rauhassa ja olet sellaisessa paikassa,jossa voit puhua?”Aloitti neurologi ja tiesin,että jotain on löytynyt.”Pään kuvauksissa on paljon plakkeja,uusia ja vanhoja.Ne ovat myös sijainniltaan ms-taudille tyypillisessä muodossa.Kaularangan alueelta tulee myös säteilyä ja siksi haluisimme magneettikuvata myös sen alueen.Silmäoireesi näkyy nyt tuossa pään kuvassa.Sen on aiheuttanut näköhermontulehdus.Onko tämä tauti sinulle tuttu?”Siinä vietiin maa jalkojen alta.Kuuntelin ja vastailin sujuvasti.Ms-tauti oli hieman tuttu.Eräällä kaverillani on se myös.Neurologi oli oikein ystävällinen.Diagnoosi oli tuossa kohden varma,vaikka viralliset paperit saadakseen oli käytävä vielä selkäydinnestenäytteessä.Hauskaa Joulua.

Ja taas uusi elämä

Puhelun jälkeen meni suurinpiirtein tunti.Se meni siihen,että tuijotin epäuskoisena seiniä,join kahvia,vedin tupakkaa.Tämäkin vielä.Kaiken jälkeen!Enkö olisi jo saanut nauttia ja keskittyä elämään,joka oli tuossa vaiheessa jo oikein mukavalla mallilla?No joo,ehkä se sitten olisi ollut liian helppoa.Oikeasti,olihan se jo aika yksinkertaista,kaikki kunnossa ja tulevaisuus näytti hyvältä.Tähän kohtaan ajatuksiani liuta kirosanoja ja hampaiden kiristelyä.Valtava ahdistus,puristus ja katkeruus.Olin shokissa.

Palasin työpisteelleni asiakaspalveluun.Kerroin uutisen työkaverille joka tuskin tajusi mitä sanoin.Pahoitteli ja sanoi,että voisin lähteä kotiin,jos haluaisin.En halunnut.Tai halusin.En tiennyt.Mitä sillä on väliä mitä haluan?Elämä jatkuu.Kai.Jotenkin.Tein kesken olevan työni loppuun.Irvistelin asiakkaille,joita ei onneksi liikaa ollut.En ollut missään.Olisin halunnut itkeä,mutta en voinut.Sitten se oli jo myöhäistä,kun lopulta lähdin kotiin.Ei ollut enää mitään.Ei tuntunut mitään.Ja silti kaikki tuntui.En itkenyt.Harmi.

Seuraava tulevaisuuden kiintopiste oli selkäydinpunktio ja viralliset paperit.Sitten lääkityksen aloittaminen.Vointini meni kurjaksi.Olin väsyneempi kuin ikinä ennen.Se vaihteli paljon,tunneittain,päivittäin.Väsymys oli fyysistä tai kognitiivista tai molempia.Jos jonain päivänä heräsin ja totesin,että nyt voisi ollakin hyvä päivä,se toive kaatui kuin seinään parin tunnin hereillä olon jälkeen.Kävin silti töissä koko ajan.Siellä meinasin nukahtaa seisaalleni,ympäristö oli liian rauhallinen.Minulla oli pakko olla koko ajan jotain tekemistä.

Selkäydinpunktio

Selkäydinpunktio otettiin ja siitä alkoi viikon kestävä helvetti.Ei,ei ollut päänsärkyä vaan yläselkäsärky,karmea sellainen.Tuon sain vääntää rautalangasta usealle lääkärille.Yleistähän on,että selkäydinpunktion oire on päänsärky.Olin käynyt jo kahdesti terveyskeskuksessa,kunnes kuudentena päivänä en enää päässyt ylös ollenkaan.Pääsin ambulanssilla terveyskeskukseen ja sieltä yliopistolliseen sairaalaan veripaikkaa varten.Veripaikan laitto selkäytimeen neulan reiän kohdalle auttaisi kuulemma varmasti heti.Vasta yliopistollisessa sairaalassa pääkin tuli kipeäksi.Mietin,että nyt ei ehkä tarvitsisi koko ajan korjaamassa niille sitä kipupaikkaa.Makasin päivystyksen aulassa kovalla petillä kaikkiaan reilu 20 tuntia.Odottamassa apua.Hajoamispisteessä,kun mikään lääke ei auttanut.Itkin kivusta ja epätoivosta siinä kovan sängyn irvikuvassa ja pyysin apua ohijuoksevilta hoitajilta.Osa heistä katsoi syrjäsilmästään ja kiirehti vain ohi,kuin ei olisi huomannutkaan.Kun joku hoitaja pysähtyi,hän ei voinut suoraan antaa mitään lääkettä.Oli kysyttävä lääkäriltä ensin,joka taas oli aina hyvin kiireinen ja apua sai odottaa.Jossain vaiheessa jouduin lähes paniikkiin,kun sain lääkettä jonka tunsin lamauttavan jäseneni,mutta se ei poistanut kipua.Luulin,että muutun muumioksi enkä voi kohta enää kertoa,että sattuu.Onneksi Hän pääsi ensimmäisen yöni jälkeen paikalle.Minulla olisi vieressäni suu joka voi kertoa jotakin puolestani.Viimein minut vietiin veripaikkaan.Ikinä ennen minulla ei ole neula- tai kipukammoja ollut,mutta selkäydinpunktion hankaluus oli jättänyt jälkensä.Puhumattakaan kipukynnyksestäni,joka oli kuluneen viikon aikana laskenut roimasti.En voinut kuvitellakaan,että joku vielä tökkäisi neulan selkääni!Viesti meni henkilökunnalle perille,yrityksen jälkeen.Sain paljon lääkettä,erilaisia ja runsaasti.Paikan laitto ei kestänyt,kuin muutaman minuutin.Tätäkö olin odottanut kohta kaksi vuorokautta?!Siinä maatessani se tuntui jopa auttavan.Melkein itkin onnesta.Kunnes kipu palasi.Samanlaisena kuin se oli ollutkin.Pääsin sentään osastolle.Oikeaan sänkyyn.Se tuntui taivaalta.Pehmeä tyyny ja peitto.Kipulääkettä tippui.Ei apua.Yöllä päästäni päätettiin ottaa uudet magneettikuvat,ettei vain olisi mitään muuta.Sairaalan käytävät olivat pitkiä,pimeitä ja tyhjiä,kun minua vietiin toiseen päähän sairaalaa.Olin lääkkeistä sekaisin ja kipeä.Miten helvetissä pystyisin makaamaan puoli tuntia paikallaan tynnyrissä!?Onneksi se ei ollut vaikeaa,lääkityksen ja väsymyksen ansiosta.Kipuun oli tavallaan tottunut.Takasin paluusta en muista mitään.

Se meni ohi!

Aamulla kaikki oli toisin.Heräsin ja liikuin itse.Ei kipua,missään.Aivan mahtavaa!!Hengissä ja vointi vain paranee.Söinkin hyvällä ruokahalulla.Neurologi otti vastaan päivällä ja kaikki tulokset ms-taudin virallisia papereita varten olivat varmistuneet.Hän näytti kuvat siitä,että minulla todistettavasti on aivot päässäni,koristeena joitakin länttejä.Edellisen yön kuvat kertoivat,että sinne oli tullut yksi lisää kuukauden takaiseen kuvaan verrattuna.Ei sen vakavampaa.Selkäydinpunktio aiheuttaa joillekin oireita kovastikin,kun taas toiset pääsevät melko vähällä.Minä kuuluin tuohon epäonniseen kymmeneen prosenttiin.Sillä hetkellä minusta tuntui,ettei mikään voisi olla paremmin.Pääsisin kotiin!Eikä voinnissa ollut valittamista.

En varmasti ole ainoa,jolla on traumatisoivia kokemuksia sairaaloiden päivystysaulasta.Olet siellä tuskaisena,kuuntelet kun vierustoverit kivun ja avun huutoineen vaihtuvat.Ohikulkevat hoitajat eivät ole huomaavinaankaan,vaikka itkisit ja pyytäisit apua.Olisikohan tuolle tilanteelle mitään tehtävissä?

Sopeutuminen ja hyväksyminen

Siinä oli tämän päivän alkutaival.Sitä jotenkin ajatteli tuon kokemuksen jälkeen,että pahin on takana.Siitä huolimatta on pelkoja tulevaisuudesta,mitä tämä ms tuo tullessaan.Sitä ei voi tietää.Positiivista tässä diagnoosissa on se,että vieläkin enemmän käsittää sen,mikä on tärkeää ja miten elää juuri tässä hetkessä.Alkoholiongelmaisella narsistiäidillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta pilata elämääni enää.Minulla on perhe jonka vuoksi elän joka päivä ja joka päivässä on jotain positiivista.Ei se silti helppoa aina ole,eikä tule olemaan.Ajatus siitä,että myös tämä hetki menee ohi,on helpottanut.Se surkea stressin hetki,vihan hetki,katkeruuden hetki,ne menevät ohi.Niin myös ne hyvät hetket.Se pitää muistaa myös silloin.Nekin menevät ohi ja silloin sitä tekee kaikkensa,että ne kestäisivät mahdollisimman pitkään.

http://www.neuroliitto.fi/ms
http://www.ms-liitto.fi/tietoa/ms-tauti/diagnosointi-ja-keo-vaihe



Valitse taistelusi


Roikkumista kahden elämän välissä.Sitä se oli edelleen.Ihan liian paljon syiden hakemista,lähinnä omaan käytökseen.Selityksiä Hänelle,mikä lapsuuden trauma juuri nyt vaikutti siihen,että ylireagoin.Anteeksipyyntöjä,jo yleensäkin siitä,että olen olemassa.Jatkuvaa miettimistä ja analysointia.Olin jo paljon aiemmin tullut siihen tulokseen,että minut on tehty yksineläjäksi.Enhän minä voi tällaista taakkaa antaa toiselle kannettavaksi.Eihän se ole oikein!

Ei niin.Mitä jos en kantaisikaan mitään taakkaa?Kenen taakkaa yleensäkin kannan?Ja miksi?

Toinen elämäni oli hyvää ja sain siitä paljon positiivisia kokemuksia.En vain ollut päässyt irti vielä siitä toisesta elämästä.

Rattijuopumus

Eräänä päivänä,äitini oli miehensä kanssa lähipitäjän vuokramökillä.Leirintäalue,jossa oli paljon muitakin ihmisiä.Työpäivän päätteeksi,menin käymään siellä.Ajattelin,että on oikein mukavaa, kun he hakevat elämäänsä jotain muutakin kuin ahtaat ja savuiset kerrostaloneliöt.Alue sijaitsi metsän keskellä ja rajalla oli puomi,jottei sinne ulkopuoliset pääse.Matkaa puomille oli n 100 metriä pientä metsäautotietä.Tullessani se sattui olemaan vielä auki,mutta pois lähtiessä heidän piti tulla avaamaan se minulle.Niinpä ajoimme autoilla perätysten puomille,minä menin edeltä.Katsoin kun lapsia juoksenteli alueella.Sitten pysähdyin ja auton perästäni kuului ryskis.Silloin se iski tajuntaani.Mies oli kännissä!Auton ratissa!Äiti kyydissä!Törmäys oli pieni.Heidän mukaansa mitään sellaista ei edes ollut,kun nousin autosta ärtyneenä hyvin sanaisen arkkuni kanssa.Alkoholia oli edes tuskin nautittukaan!Mökillä olessamme,olin kyllä huomannut, että jotain juodaan.Äiti oli alkanut peitellä sitä minulta.He avasivat puomin ja lähdin ajamaan pois.Samalla kuvittelin heidän ajavan mökille takaisin,läpi alueen jossa lapset juoksivat.Kuulin korvissani edelleen sen ”Eihän se edes osunut!”Soitin poliisille.Kerroin mitä oli juuri äsken tapahtunut,aikaa ei ollut mennyt viittä minuuttia.He aikoivat mennä tarkistamaan tilanteen.Miehen promillet olivat mitattu aivan hurjiksi.En muista tarkkaan enää,mutta en valehtele, jos sanon että kahdeksan promillea.Niin,siihen tarvitaan useita ryyppyiltoja peräjälkeen.Se järkytti,koska sitä promillemäärää ei enää näe!

Oikeudenkäynti

Asiasta tuli oikeudenkäynti.En nostanut itse mitään syytettä törmäyksestä,koska autoon ei tullut todistettavasti uutta jälkeä.Syyte tuli rattijuopumuksesta.Ja voi sitä puhelujen määrää.Kumpikin soitti vuoronperään.Välillä yrittivät puhua rauhassa ”järkeä”.”No eihän se ollut kuin pieni metsätie.Todella lyhyt matka.Eikä se auto edes osunut!:?”Yritin parhaani mukaan pitää hermoni kasassa ja selittää,että siellä oli lapsia ja promillemäärä oli valtava!On aivan sama minun autoni perälle!Lopulta en enää jaksanut vääntää rautalankaa lakipykälistä ja moraalista,vaan totesin että mitään ei ole enää tehtävissä.Oikeudenkäynti tulee,en voi sille mitään.Menen sinne myös todistajaksi,sillekään ei voi mitään.”Voivoi,miten meidän köyhien raha-asiat nyt menee?Miten me sairaina ihmisinä jaksetaan tällainen sotku?Voivoi..”No,voivoi.Sitä olisi varmaan kannattanut ajatella jo vuosia sitten.

Oli julmaa olla kylmä,mutta olin oikeassa.Ajomatka oli lyhyt,mutta mitä kaikkea siinäkin välissä olisi ehtinyt tapahtua?

Ihan pienesti elättelin toivetta,että äiti tajuaisi missä pisteessä heidän alkoholin käyttönsä on.Se toive kyllä hyytyi hyvin pian.Mikään puhelu ei puhunut sen puolesta,että jotain olisi ymmärretty.Ei edes oikeudenkäynnin jälkeen,kun kortti oli otettu pois ja sakot maksettavana.

Valintoja,valintoja..

Tässä oli risteys.Tässä kohden minä joko jatkan omaa uutta elämääni täysillä siihen keskittyen tai jatkan kitumalla,kuten tähän asti,jonkin tasoisena läheisriippuvaisena.Miten helppo valinta!Sinne jäi huoli äidistä.Vierailuni loppuivat hyvin pitkäksi aikaa.Kävin vain pakolliset,kuten joulu.En käynyt äitienpäivinä enää.Se tuntui pahalta.Muistin kaikki lapsuuden äitienpäivät.Olin ostanut hänelle töissä hankkimillani rahoilla koruja ja kaikenlaisia koristeita.Toivoen aina saavuttavani hyväksyntää.Opin silloin senkin,että antamisen ilo on parasta.Nyt se olisi kylmästi jätettävä taakse,käynnit siis,ei antamisen ilo.Tunsin,että kun olin ollut erossa äidistä jo niin kauan,elämänasenteeni oli muuttunut.Sitä tunnetta olisi voinut lähes käsin koskettaa,mutta siihen ei löydä sanoja.Sen vain tunsi,että jokin ajatus tai tunne muuttuu ja sen tiesi,että suunta on oikea.Siihen pystyi luottaamaan.Se oli silti vielä hauras.Se olisi helposti voinut hajota,jos olisin kulkenut äidillä.Joskus se oli vaikeaa,mutta muistelin silloin sitä ettei oloni koskaan ollut hyvä siellä käydessäni.Ei koskaan.Ja nyt niitä oloja ei enää ollut.Ajan saatossa poissaolon vaikeus kääntyi voitoksi.Enää en ollut harmissani,etten ollut käynyt.Minun ei tarvitse huolehtia hänestä.Hän on aikuinen ihminen ja elämänsä valinnut.Minäkin olen valinnut oman elämäni ja ihan tasan tarkkaan voin valita siihen asioita ja ihmisiä,jotka eivät tuota tuskaa!Äiti eläköön rauhassa,kuten parhaaksi näkee.

Kontrollin tarve

Sitä myöten omassa elämässäni alkoi helpottaa myös kontrollin tarve.Se tuotti paljon stressiä,kaikesta piti olla tietoinen ja mitään ei voinut tapahtua yhtäkkiä,kun en ollut ehtinyt siihen asennoitua.Kaikella oli oltava järjestys,aikataulu tai jotain jolla saadaan kaaos hallintaan.Kuulostaa ehkä siltä,että minulla olisi ollut liuta lapsia ja ulkomaan matka tulossa sekä samaan aikaan työpaineita.Stressiin riitti kuitenkin ihan perinteinen kylään lähtö,ilman ainuttakaan lasta,ihmisten luo jotka ovat jo tuttuja ennestään ja ilman työpaineita.Onneksi olin kuitenkin muuttunut hieman sosiaalisemmaksi,ei tarvinnut enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat hiljaisuudestani.Tänä päivänä,olen ihan rauhassa hiljaa,jos siltä tuntuu.Ei ole minun asiani,mitä siitä joku ajattelee.Nykyään myös nautin siitä,että kaikki ei ole suunniteltua.Minähän pääsen vähällä,kun ei tarvitse muuta kuin heittäytyä 🙂 Se on todella terapeuttista ja tekee elämästä vivahteikkaan.

Kerron erään tarinan,jonka hienosti kertoo Ajahn Brams.

”Mies juoksi hädissään karkuun kauheaa verenhimoista tiikeriä.Sännätessään,hän ei nähnyt eteensä,vaan tippui isoon syvään kuoppaan.Kuopan pohjalla pimeässä oli valtava käärme,joka hyvin mielellään myös olisi halunnut syödä miehen.Mies oli tipahtaessaan onneksi vaistomaisesti tarttunut kuopan seinän läpi kasvavaan puun juureen ja roikkui siinä.Tiikeri kuopan reunalla,yritti kovasti terävillä kynsillään osua mieheen,mutta oli juuri hieman liian kaukana.Käärme miehen alapuolella sihisi vihaisesti ja syöksähteli kohti miestä,mutta ei aivan yltänyt varpaisiin.Siinä hän roikkui ja yritti miettiä mitä tehdä.Hän oli ollut joskus buddhalaisen munkin luennolla ja muisti ohjeen :”Jos ei ole mitään,mitä et voi tehdä,älä silloin tee mitään.”Selvä,hän ajatteli ja hengitti syvään 🙂 Silloin kaksi hiirtä,musta ja valkoinen,ilmestyivät kuopan seinämän raosta ja alkoivat järsiä puun juurta jossa mies roikkui!Mies ei edelleenkään voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.Lopulta puu,jonka juuria hiiret rouskuttelivat,kaatui suoraan kuopan päälle poikittain.Tiikeri ei ollut väistynyt eikä käärmekään luovuttanut.Puussa oli mehiläispesä,mutta tässä tarinassa mehiläisistä ei tule ongelmaa 🙂 

Mehiläisten pesä alkoi valuttaa hunajaa kuoppaan.Herkulliset hunajatipat sattuivat osumaan juuri niin,että siinä juuressa roikkuessaan,mies ylsi niihin kielellään.”Mmm,herkullista!”,ajatteli mies ja jatkoi maisteluaan.Hänen siinä nauttiessaan,tiikeri tavoitteli ahneuksissaan kohti miestä ja lopulta kurotti liian pitkälle.Tiikeri horjahti reunalta ja tippui kuopan pohjalla olleen vihaisen käärmeen päälle.Molemmat kuolivat.Sen pituinen se.Tarinan loppu?Sitä ei ole 🙂 ”

Minulle tämä tarina valottaa hyvin paljon sitä,kuinka suhtautua ahdistaviin asioihin.Tiikeri ja käärme voivat olla alkoholismia,sairauksia,talousahdinkoja,mitä vaan.Sen kaiken keskellä voi löytää kuitenkin sen hunajan ja nauttia siitä,jo ei kerran muutakaan voi tehdä.Ja kuten Brahms sanoo,ongelma ei ole ongelma,jos ei siihen ole ratkaisua.Silloin on viisainta hyväksyä se ja nauttia vaikka kuppi teetä.

Niinpä niin.Irrottautuminen äidistä ja hänen ongelmistaan helpotti.Näin elämäni vielä selkeämmin,eikä hänen auktoriteettinsa yltänyt ajatuksiini senkään vertaa.Hän alkoi ikään kuin kutistua kuvitelmissani pienemmäksi.Hunajatipat eivät loppuneet,sitä alkoi jäämään ihan varastoitavaksi asti.Pahan päivän varalle 🙂

Alkoholismi

http://www.al-anon.fi/