Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…


Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras



Suurin osa huoneista suljettu tai vähintään sekaisin


Kuinka paljon mahdollisuuksia on isossa rakennuksessa?Avataan kaikki huoneet, tai ainakin ne sijaintinsa kannalta tärkeimmät.Laitetaan ne järjestykseen ja puhdistetaan.

Jokaisella huoneella on oma tehtävänsä,mutta ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta.Niiden sisällöllä on siivouksen jälkeen toimiva tärkeysjärjestyksensä.Kaikki sujuu tasapainoisesti.

Kenelläpä elämä niin sujuisi.Kenellä on ”huoneet” täydellisessä sopusoinnussa keskenään?Huomatkaa sana täydellisessä.Ei kenelläkään,rohkenen väittää.Eikä pidä ollakaan.Ei ole yhtä oikeaa järjestystä.Tai sitten niitä on aika hiton monta.Se tekee meistä persoonia.Toisenlaisen kuin se viereisen pulpetin oppilas tai työkaveri.Mutta se persoona ei tule esiin,jos sen päällä pitää vuosien saatossa huolella kasattua vaateröykkiötä.Se haalistuu.Jopa huoneita on suljettu. Vaatekasa on niin suuri,ettei sitä jaksa siirtää.Se on ollut siinä niin kauan,että pelkää sen alta paljastuvan raatoja.Ajatuskin siitä mitä sen alla olikaan,on pelottava.Ehkä on helpompi vain möyhiä sitä vaatekasaa päällisin puolin,saattaisi siitä jotakin siirtää ehkä pesuunkin.Tosin se pitää viedä sen jälkeen omalle paikalleenkin.Huh.Huoneen ovi on viisain pitää kiinni.Elintilaksi kelpaa kyllä tuo keittokomerokin…kunnes sekin alkaa täyttyä,huoneiden oven aluset valskaavat.

Ehkäpä siis viisainta tarttua toimeen.Vaate kerrallaan.Siihen pitää löytää oma tahti.Jonain päivänä huomaa,että meneekin helposti kokonainen sylillinen pesuun.Apuakin saa ottaa vastaan.Aina ei itse tiedä,mihin mikäkin vaateparsi olisi järkevintä laittaa pesun jälkeen.Tärkeintä on pysähtyä ihastelemaan aikaan saannosta.Tunkkaisesta ja ryppyisestä vaatteesta tulikin kuin uusi ja se on hienosti ja helposti otettavissa omalta paikaltaan silloin kun tarvii!Se olikin tärkeä vaate,mummolta peritty.Tietysti kaikki turha täytyy heittää menemään,kuten vaarin vanha lahonnut sukka jolla ei edes ole paria.Tarpeen tullen siihen voi hankkia kokonaan uuden ja toimivan parin.Aika näyttää.

Projekti on suuri,niin suuri ettei voi kuvitellakaan sen tapahtuvan hetkessä.Eikä koskaan voi kuvitella olevansa valmis.Eikä pidäkään.Työ muuttaa luonnettaan sitä mukaa, kun vaatekasat löytävät paikoilleen ja huoneet puhdistuvat.Lopulta se ei edes ole raskasta.Mutta alussa on.Luopumisen tuskaa ja löytämisen pelkoa.

Masennus ja jälkitauti

Sellainen vaihe minulla oli siitä lukien,kun muutin kotoa pois.Se jatkui edelleen,vaikka masennuslääkityksen (siivouksen taustamusiikki) olin jättänyt pois ja hommannut siihen oikean taustamusan.En ollut yksin,minulla oli ollut koulupsykologi,mielenterveyshoitajat ja Hän.Hän ei ymmärtänyt näitä asioita ja sain selittää itseäni paljon.Vaikkei se aina helppoa ollut,se opetti myös itseäni.Joskus olisi silti ollut helpompaa,jos Hän olisi vain avannut luukun keskusyksikköni päältä ja ihan itse katsonut,mitä siellä on.Kukaan ei valitettavasti voi nähdä päämme sisään,se on itse avattava.Ja kun avaimen löytää,se pitää pitää tallessa.

Luopumisen tuskaa

Valmistuin ja aloitin työt.Pääsimme muuttamaan uuteen kotiin.Kaikki hyvin,paitsi…Kuljin äidin luona joka ikinen päivä töiden jälkeen.Työpäivät pelkästään tuottivat minulle paljon stressiä.Vastuuta oli enemmän kuin olin olettanut.Olin valtavan epävarma ja edelleen myös hiljainen aikuisten ammattilaisten keskellä.Äidille tultua,vastaan tuoksahti tietysti kiljupönttö.Siinä istuin,hiljaa ja pahantuulisena.Äidillä oli siinä uusia miesystäväehdokkaita.Kuuntelin uusimmat juorut heistä ja hymähtelin.Minun päiväni ei kiinnostanut ketään.Siitä sitten kotiin palattuani olin suomeksi sanottuna, kuin perseelle ammuttu karhu.Olin stressannut töissä ja hemmetin pahalla tuulella taas jostain äidin ajattelemattomasta kommentista taikka vain siitä jatkuvasta juomisesta.Se ei helpottanut ollenkaan yhteiseloamme Hänen kanssaan.

Positiivista oli se,että asuimme nyt hieman kauempana.Päivän jälkeen pihalle saapuessa,vastassa oli uskomaton hiljaisuus.Niin hiljaista,että korvat lähes soi.Ennen kokematonta ja rauhoittavaa.

Sitkeästi yritin jauhaa äidille hänen alkoholiongelmastaan,jonka tietenkin kuvittelin.Olihan hänellä ko-ko-a-jan myös vesilasi pöydässä.Sen kiljulasin vieressä.Sehän muutti kaiken!!Usein lähestyin asiaa ihan väärältä kantilta,hermostuneena.Ja vaikka kuinka yritin aloittaa rauhassa,hermot eivät enää kestäneet minuuttia kauempaa.Luovutin.En enää aivan joka päivä käynyt,mutta monta kertaa viikossa.

Entä jos?

Aloin miettiä,miksi ihmeessä roikun siellä.Kun ei siinä selkeästi ollut yhtään mitään hyvää.Isän kuoleman jälkeen minun kai piti vain takertua siihen viimeiseen olkeen, joka oli entisestä elämästäni jäljellä.Eihän se voinut mennä niin,että kaikki ne kokemukset ja vaiva ja työ,minkä lapsena olin tehnyt selvitäkseni ja auttaakseni,olisi sitten vain siinä.Että vain lähtisin ja elelisin jotain toista elämää??Mikä se pointti olisi ollut?Äiti siis vain jatkaisi ryyppäämistään ja tuskin haikailisi enää perääni.Olin aina uskonut,ja edelleenkin,että kaikella on tarkoituksensa.

Minä-tyyppi löytynee?

Pikku hiljaa.Käyntini vähenivät.Olin uudessa ammatissani vuoden töissä ja totesin ettei se ollut minua varten.Vaihdoin alaa.Se helpotti hirveästi!Kaupan alan työ ei ollut stressaavaa.Jouduin puhumaan outojen ihmisten kanssa.Voitin pelkoni.Onnistuin.Sain itseluottamusta.Työ ei ollut sisällöltään todellakaan mitään vakavaa,jossa ihmiselämästä tai sen laadusta olisi tarvinut huolehtia.Ihanaa ajatella kerrankin jotain muuta!Tajusin,että osaan puhua ihmisten kanssa ja mikä parasta,muustakin kuin omasta taustastani.Tiesin,että niin oli ollut joskus ennenkin,joskus kauan sitten.Siihenkin oli silti tehtävä soputumistyönsä.Ajelin usein töistä kotiin ihan ymmyrkäisenä siitä mitä oli taas tänään töissä ollut ja mistä puhuttu.Kävin ylikierroksilla Hänelle siitä selittäessäni ja sitten väsähdin.Oli kuin olisin ollut lapsi,joka oli löytänyt jotain uutta ja mahtavaa muttei vielä oikein käsittänyt sitä.Koko ajan etäännyin äidistä.Oikestaan se tapahtui osin ihan huomaamatta.Olin saanut muuta ajateltavaa.

Uuden elämän alkuja

Sitten tuli meidän häämme.Ne olivat hyvin pienet ja melko nopeasti kasassakin,kahdessa viikossa. Harvojen vieraiden joukkoon kutsuin myös koulupsykologini.Äiti oli paikalla,yllättävää.Sekä kaikki veljeni.Ihan sulassa sovussa jok’ikinen.Ikimuistoinen päivä.Niitä alkoi tulla,positiivisessa mielessä.Oli ollut elämys muuttaa uuteen kotiimme.Olimme sen itse tehneet.Sitä oli hankala käsittää,mutta vain positiivisessa mielessä.Olin aloittanut isän kuoleman jälkeen pianotunnit.Vaikken uskaltanutkaan soittaa kenenkään kuullen.Jos nyt edes sille opettajalle..Aika heikosti,mutta hän sieti sen,oikein hyvin.Olisin jo lapsena halunnut soittotunneille,mutta eihän meillä ollut rahaa muuhun kuin alkoholiin.

Elämässäni oli menossa nyt oikein suursiivous,jossa usein käy niinkin että aluksi tavarat leviävät vielä pahemmin,ennen kuin ne pääsevät paikoilleen.Mutta ne ovat sinne määrätietoisesti menossa!Sen tiedostaa ja se ei haittaa,se kuuluu asiaan.

Koska siivous on sujunut hyvin ja on mielestään nähnyt valtavasti vaivaa,tulee houkutus höllätä vähän.Mitä jos vaikka kävisin äidin luona..

Hmmm…

Tätä oli mukava kirjoittaa.Vaikka tiedän ettei se työ ollut vielä tuossa,mutta siinä on se jokin joka pisti vauhtia rattaisiin.Huomaan,että olen saattanut höllätä siitä vähän.Mutta ei,ei liikaa.Aina sallitaan pieni notkahdus.Sehän on vain inhimillistä ja kelpaa huoneiden puhdistusaineeksi taikka sisustukseen 😉

http://www.yhdistyslovery.com/93
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu, mutta usein jäämme tuijottamaan sitä sulkeutunutta ovea niin pitkään ja niin pettyneinä, että emme näe niitä ovia, jotka avautuivat meille.”
Alexander Graham Bell


Hengitän,pakkohan se on


Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.



Viimeinen henkäys


Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…


Hiljainen sota


Tyhjää,kuristavaa,ahdistavaa..Odottelua.Rikosilmoituksen tekemisen jälkeen aikaa meni.Kauan.Ennen kuin syytettyyn ja todistajiin otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Kuljin isällä edelleen paljon.Istuttiin,pelattiin korttia,juteltiin,katsottiin samoja lempiohjelmia ja minä tiesin.Katsoin isää ja tunsin olevani maailman hirvein ihminen.Kerta toisensa jälkeen vakuutin itselleni,että se on isän parhaaksi.Hän joutuu eroon alkoholista.Hän saa keskusteluapua ja pääsee selvittämään asioita itsensä kanssa.Me voidaan tulevaisuudessa vielä jutella ja hän on silloin raitistunut.Aioin olla hänen tukenaan loppuun asti,jos hän vain ymmärtäisi.

Kävin itse säännöllisesti mielenterveyskeskuksessa juttelemassa.Nyt etenkin tuosta asiasta.He tukivat ajatustani siitä,että en ollut kostonhimoinen,vaan halusin isän selväksi.Samalla saisin tapahtuneen asian selvitettyä myös itselleni.Tuskaa ja kamppailua.Miksi tunsin olevani petturi?

Odottelua

Suoritin edelleen etälukiota,se sai mainiosti välillä ajatukset muualle.Jossain vaiheessa minulle löytyi myös sellainen masennuslääke,joka ei aiheuttanut sivuoireita.Olin ollut kaksi viikkoa osastolla unirytmin kääntämiseksi ja yritin pitää opitusta epätoivoisesti kiinni.Olin yhteydessä nuorimpaan veljeeni.Hän oli päässyt jo muutama vuosi taakse päin perhekodista,eikä hänenkään elämänsä vaikuttanut kovin loistokkaalta.Alkoholi oli vahvasti kuvioissa.Muusta en siinä vaiheessa vielä tiennyt.Olin kuullut,että isäni oli joskus kauan sitten hipelöinyt häntäkin.Halusin tarkistaa asiaa ja sanoin,että voisimme osallistua tuohon rikosilmoitukseen yhdessä.Veljeni ei halunnut puhua asiasta enempää,eikä vienyt sitä siis eteen päin.

Viimeinen hetki?

Sitten koitti se päivä,kun äitiini otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Häntä pyydettiin todistajaksi,olinhan ollut tapahtuma-aikana alaikäinen.Äiti tiesi kertoa,että isä ei vieläkään tiennyt asiasta.Menin siis hänen luokseen.Yritin olla kuin aina ennenkin.Katsoin häntä pitkään,silloin kun hän ei nähnyt.Painoin hänen rauhalliset kasvonsa mieleeni.Hän ei ollut vielä kovin humalassakaan.Seuraavana päivänä hän tietäisi.Pelko.Paniikki.

Tieto

Ja niin.Äiti ystävällisesti ilmoitti minulle isän soittaneen hänelle rikosilmoituksesta ja kertoi isän olleen järkyttynyt.Äiti otti myös asiakseen mennä isän seuraksi,tueksi.Katsomaan,että pärjää.Ryyppäämään.Okei,no joo,kyllähän isä varmaan sen tuen tarvii..hmmm.En osannut ajatella.Asiasta kuulivat myös pariskunta joista oli hetki aiemmin tullut ”ystäviä”.Heitä ei minun elämässäni sen jälkeen näkynyt.Siirtyivät isän tukijoukkoihin.Ryyppäämään.No,olihan toinen heistä isälle läheistä sukuakin.Enpä silti olisi uskonut.Tyhjyys.Äiti soitti ja kertoi isän sanoneen,ettei hänellä ole tyttöä.

Järkytys toisensa perään

Kävin psykiatrisen lääkärin arvioitavana tulevaa oikeuden käyntiä varten.Kaiken lausunnon seasta muistan ”jonkin verran tunteissaan pidättäytyvä…keskivaikea masennus”.Koulupsykologini pyydettiin myös todistajaksi.Tämä oli ensimmäinen kerta,kun hän kuuli tapahtuneesta.

Aikaa kului.En ollut enää isän kanssa tekemisissä.Äidiltäni kuulin,miten hänellä menee.Kaikki osalliset olivat nyt saaneet kuulustelussa kirjatut kertomukset luettavakseen.Meinasin olla järkyttynyt niin isän,mutta myös äidin kertomuksesta.En silti voinut järkyttyä.Nyt minun oli pidettävä pää kylmänä.Muuten ei voi jaksaa.Isän sisko soitti ja haukkui minut alimpaan helvettiin.Miten olin voinut isälleni tehdä noin?Sehän on alkoholisti!!Eihän sen terveys kestä mitään linnareissua!Miten ihmeessä hänkään enää kehtaisi sukunimeään pitää?!Pilaan suvun nimen!Ja eunukkihan se isäkin on ollut jo pitkään,kun niin alkoholisti on!! Öh,joooo-o..

Äiti

Pöly laskeutui.Äiti oli kulkenut ahkerasti isän tukena ja pitänyt huolta,että kiljupöntössä olisi tarpeeksi juotavaa.Sitten The Hän muutti jälleen.Voisi kai sanoa,että muutimme yhdessä,mutta minulla oli edelleen oma asuntoni.Kuinka ollakaan,äiti muutti miehensä kanssa naapuriin.Asuimme siis rintamamiestalon alakerrassa vieretysten.He olivat olleet vähän erossakin ja aikoivat nyt tosissaan yrittää.Alkoholikin oli poissa kuviosta,hetken.Ohikiitävän.Ehdin saada äidin kanssa jopa ihan kiiltokuvahetkiäkin.Yhdessä aurinkoisella pihalla,minä luin tenttiin ja äiti vain kiikkui pihakiikussa.Juteltiinkin.Meillä oli kellarissa yhteinen pesutupa ja saimme joitakin äititytärhetkiä siivouksen ohella.Nukahtamiseni alkoi onnistua paremmin.Sitten naapurin parisuhde palautui tutuille uomilleen.Riitelyä oli karmea kuunnella ja vanhat muistot nousivat pintaan.Äidin viha kohdistui minuunkin.Hän jyskytti humalassa oven takana,päästyään meidän puolelle,hän huusi ja haukkui minut,liittyen isäänikin.Lopulta hänelle täytyi soittaa poliisit.Se tuntui järjettömän pahalta,mutta olin oppinut ajattelemaan itseänikin.Ei minun tarvinut sellaista kuunnella.Omassa kodissani!Eikä hän suostunut poistumaan,vaikka monta kertaa kehotin.Se siitä sitten.

Tuomiopäivä

Sitten koitti oikeudenkäyntipäivä.Olin varautunut siihen kovalla kuorella ja panssarilla.Sitä oli kasvatettu ja lujasti.Olin sortunutkin monta kertaa.Mielenterveyshoitajalle eräällä kerralla lähes huusin,että haluaisin isän olevan kuollut.Siihen hän tyynesti vastasi,että ”Tuota et oikeasti tarkoita”.En niin.Tietenkään.Kaikki vaan oli niin helvetin vaikeaa.

Madonnan You’ll See kappale on yksi niistä,joita kuuntelin oikeudenkäynnin lähestyessä.Minun oli löydettävä jotain josta pitää lujasti kiinni.Tiesin,että isä kieltää kaiken ja minähän olin tehnyt aloitteet ja plaaplaa.Valmistauduin kuulemaan sen vielä kerran.Asianajaja,jota rikosilmoituksen vastaanottanut poliisi oli suositellut,oli mahtava.Hän ei ollut samalta paikkakunnalta.Hän oli jälleen yksi niistä tuntemattomista,jonka luokse minun oli yksin mentävä kertomaan sama tapahtuma alusta loppuun,juurta jaksain.Ihan pokkana.Joskus tuntui,että se tulee jo kuin levyltä.

Lapset eivät tee aloitetta sellaiseen.Ikinä.Aikusen vastuulla on järjestää lapselle asianmukaista apua,jos lapsen käytös sitä edellyttää.

Oikeudenkäynti

Siellä olin.Valmiina taisteluun.Oikeudenkäyntisalin odotusaulassa.Kuulema lopputulos olisi itsestään selvä,eikä huolta sen suhteen.Siellä olivat asianajajani,koulupsykologi,äiti ja isä.Miten koomista!Isä istui tupakointihuoneessa.Menin sinne itsekin.Emme puhuneet sanaakaan.Hän ei edes katsonut minua.Selvä,hänellä ei ole tytärtä,hän ei tunne sellaista.Niin hän oli sanonut.Tunsin itseni kiveksi.

Oikeudenkäynti alkoi.Menin pyydettäessä istumaan eteen,korotetulle paikalle tuomarin viereen.Edessäni alempana istuivat nyt kaikki muut.Isä ja hänen asianajajansa.Äiti.Koulupsykologi,lääkäri ja ne jotka tekevät päätöksen tuomarin kanssa.Aikuisia,ammattimaisia ja jäykästi pukeutuneita vakavia ihmisiä.Tuomari sanoi ”Ole hyvä,kerro mitä tapahtui”.Ja siitäpä se sitten,kuin napista painamalla,kaiken häpeän peittäen ja unohtaen.

En todella tiedä,kuinka sen tein.Kuinka katsoin isääni päin,kun kerroin tapahtuneesta.Isän asianajaja esitti minulle kysymyksiä,kuten myös omani.Puhuin selkeästi ja varmasti.Muuta en muista.En muista poislähtöä tai olotilaa kotiin palattua.Isä sai 1 v 9 kk ehdotonta ja minä 8000 € korvauksia.Ja-ha.Mitäs sitten.

Uusi alkuko?

Sitten oli taas muutto.Lukio alkoi olla loppusuoralla.Oikeudenkäynti oli käsiteltynä heti moneen kertaan mielenterveystoimistossa ja asianajajanikin kanssa.Olin saanut isolta auktoriteetilta nyt vahvistuksen siihen,etten ollut tehnyt mitään väärää.Kirjoitin tarinani myös Tukinaiselle.Tukinainen keräsi seksuaalisen hyväksikäytön kertomuksia kirjaksi,johon myös minun tarinani päätyi.

Olin syönyt masennuslääkettä jo tarvittavan määrän,ainakin sen mistä alunperin sovittiin lääkärin kanssa.Minusta alkoi tuntua,että voisin paljon paremmin,jos nyt todella lopettaisin lääkkeen.Minusta tuntui,kuin olisin kulkenut leima otsassa kaupoissa ja kylillä.Halusin siitä olosta eroon.Olo oli vahva.Lääkäri olisi halunnut jatkaa lääkitystä.Kerroin,että lopetan sen hänen antamilla ohjeillaan tai sitten ihan itse,kuinka vaan hän haluaisi.Sain vastahakoiset ohjeet vieroittautumiseen ja olin maailman tyytyväisin ihminen.

Olimme päättäneet Hänen kanssaan aloittaa talon rakennuksen.Hän oli niin tekevä ja toimelias.Minä halusin tehdä perässä.Lukio ei ollut vielä loppu,mutta hain toisen asteen oppilaitokseen,josta saisin itselleni väliaikaisen ammatin pian.Tulisihan meille laina ja paljon muita kuluja maksettavaksi,enkä todellakaan halunnut jäädä mieheni siivelle.Olin täyttänyt 20 vuotta.

Olimme isän kanssa puhelinyhteydessä ensimmäisen kerran rikosilmoituksen jälkeen.Siinä jutellessa,se tuntui jo niin pitkältä ajalta,mutta kuitenkin ihan kuin olisi eilisestä jatkettu.Itse aiheesta ei puhuttu,mutta hän pyysi käymään ja minä menin.

Jostain syystä toivo elää..

Silloin aiheesta puhuttiin ja hän piti edelleen saman kantansa.Kysyi lopulta jopa,että aionko viedä salaisuuden hautaan asti mukanani?!”No kun ei helvetti ole mitään salaisuutta!!!!”Siihen loppui siitä keskustelu.Hän halusi kuitenkin,että olisimme tekemisissä.Ei halunnut katkaista välejä.Se oli minulle helpotus,olin vihannut sitä,välttelyä ja kieltämistä.Olin valmis antamaan asian toistaiseksi olla,jotta voisin suunnitelmani mukaisesti olla hänen tukenaan sitten kun alkoholista vieroittautuminen alkaisi.Olin tyytyväinen ja peloissani,mutta edelleen vähän pihalla siitä,miksi en tunne vihaa tai katkeruutta?Se jäi vain sille suutahtamisen tasolle,joka on helposti ohitettavissa hoivavietin herätessä.

Lopuksi

Olihan se hyvin sekavaa aikaa.Sekaan mahtuu tietysti hyvätkin hetkensä.Masennuksen sumuvaihe hävisi lääkkeen avulla,mutta jäljelle jäi tietysti vielä paljon selvitettävää.Parisuhde kasvoi ja kehittyi minun dramaattisista tilanteistani huolimatta.Hän ei ollut kaikessa mukana,mutta en sitä odottanutkaan.Hän kävi töissä ja teki paljon asioita itse.Hän ei myöskään ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin ja liian herkkä ilmaistakseen itseään sanallisesti ilman solmua.Tavallaan,Hän kuitenkin oli mukana.

Olen tyytyväinen oikeudenkäynnistä,siitä että tein sen.Mitä ajattelisin tänä päivänä,jos en olisi hakenut oikeutta ja selvittänyt asiaa?Luultavasti olisin vähän enemmän kippurassa.Kuinka sitten jaksoin sen?En tiedä.En todellakaan tiedä.Tänä päivänä en ehkä jaksaisi?Oletan,että syyn täytyy löytyä tavasta, jolla haluan asioita ajatella.Selkeästi ja yksinkertaisesti ja oikein.Oikeudenmukaisuus ja moraali ovat tärkeitä asioita.Niistä täytyy pitää kiinni,loppuun asti ja aina.Ne ovat helppo köysi,mihin tarttua tiukan paikan tullen.Sillä köydellä voi vetää itsensä pois tunteiden järkkäämästä taifuunista,tai ainakin vähän sivummalle.

Nyt pikku hetkeksi ajatukset muualle.Toivottavasti huomenna saadaan lunta!Lasta on mukava seurata kaiken uuden äärellä,se on niin suurta 🙂

https://www.tukinainen.fi/



Musta aukko


Sitäpä se elämä aikalailla oli,mustaa.Pihalla kaikesta mitä tapahtuu.En osannut käsitellä sitäkään,että Hänellä oli perhe.Se oli melko normaali perhe,jossa äiti on äiti ja sisarukset sisaruksia.

Lääkitys kohdilleen

Kun lopetin normaalin päivälukion,aloitin etälukiossa.Muutimme yhteen.Ja vaikka kaikki oli välillä niin helvetin vaikea toiselle ymmärrettävästi selittää,oli suhteessa myös tarpeeksi tähtihetkiä.Koulupsykologi jäi taustalle lukion päättämiseni vuoksi.Hän suositteli minulle siirtymistä mielenterveystoimiston puoleen.Niin tein.Sain masennuslääkkeet ja nukahtamislääkkeet.Nukahtaminen oli vaikeaa,koska rytmikin oli ihan väärä.Olin aika tyytyväinen nukahtamislääkkeeseen,mutta lyhyessä ajassa tulin niille kaikille jotenkin immuuniksi.Ne eivät enää toimineet.Siitä olin lohduton.Masennuslääkkeet eivät myöskään heti sopineet.Niitä vaihdettiin monta kertaa lopulta.Masennus sai minut jäämään sisälle,se sai minut väsymään,mikään ei ollut mitään.En ollut välillä edes varma näinkö oikein.Siis jos katsoin esinettä pöydällä,kyseenalaistin sen onko se oikeasti siinä,vai kuvittelenko vain.Kaikki oli epätodellista.Välillä totuus iski ja lujaa.Silloin sain vuodatettua itseäni myös Hänelle.Kerrottua ne puuttuvat vihlovat palaset edes hetkeksi esille,käänneltäväksi joka kantilta.Mutta kun, tilanne oli ohi,palasin takaisin siihen epätodelliseen sumuun.Toimin kyllä ja puhuinkin,en oudoille.Enkä ollut minä.

Kaipaus

Olin kotona asuessa aina soittanut,kosketinsoittimella joka hankittiin koko perheelle 80-luvulla.Äiti ei antanut sitä minulle mukaan omaan kotiini.Aikoi ehkä soitella sillä itse.Jaha.Myöhemmin olin saanut isän sukulaisen luona soittaa sähköpianolla.Tästä isän ja myös minun sukulaisesta oli tullut muutenkin aika läheinen viime aikoina.No,nyt en enää päässyt soittamaan.Tämä isän sukulainen oli perhekriisissä ja hänestä uuden puolisonsa kanssa tuli meille myös hyviä kavereita.Soittamista kaipasin todella paljon.Se oli tuskaa jopa.Piirsin soittimesta kuvan.Se auttoi.Ainakin sain jotain puuttuvaa syvästi näkyville.Sillä selviää.

Nukahtamisvaikeudet hallintaan

Mielenterveyskeskus päätti lopulta ottaa minut sisään pariksi viikoksi,että saisin sen unirytmini kääntymään.Se oli iso juttu.Omasta turvapaikasta,outoon paikkaan.Sain toki liikkua,mutta ne ajat olivat valvottuja.Protestoin sitä vastaan,koska olinhan siellä vain nukkumiseni vuoksi.Ihmiset samalla osastolla olivat…no,olleet siellä jo todella pitkään jaksottain ja säännöllisesti.Joku heistä huusi öisin.Valkoinen pimeä käytävä,kiiltävine lattioineen vain kaikui äänestä.Ei kiva.Siellä aloin kuitenkin taas avautua enemmän.Kerroin isästäni.Siinä kertomisen seurauksena,tajusin mikä olisi viimeinen mahdollisuus saada isän juominen loppumaan.Tietenkin halusin,että hän myöntäisi tekonsa,mutta en ollut koston haluinen.Halusin,että hän olisi selvinpäin ja miettisi asiaa silloin.Kuvittelin,kuinka saattaisimme saada kaiken korjattua.Tajusin myös,että se vaatisi minulta paljon.No,mitäpä sitten.

Rikosilmoitus

Olin täyttänyt 18 vuotta.Sekavassa fiiliksessä astelin poliisilaitoksen ovesta sisään.Silmäilin opasteita saadakseni selvää,minne menisin ja keneltä ensin kysyisin.Pois kääntyminen ei käynyt mielessä,vielä tässä kohden.Menin toiseen kerrokseen ja sieltä löytyi kyltti ”rikosilmoitukset”.Siinä kohden oli joku henkilö,jolta kysyin kenelle ilmoitus jätetään ja hän pyysi minua istumaan ja odottamaan.Siinä istuessa tajusin,mitä olin tekemässä.Pelkäsin seurauksia,keuhkoissa ilma tuntui siltä kuin olisin hypännyt todella korkealta.Enää en voinut kääntyä takaisinkaan,olisin pettänyt itseni.En olisi ollut sitäkään vähää.Sumun keskeltä kuulin,kun ovi aukesi ja mieshenkilö pyysi sisään.

”Mistä haluasit tehdä rikosilmoituksen” Voi sitä aloittamisen vaikeutta,kun aihe on arka ja sanat ovat hukassa!Entä jos se ei uskokaan mitä kerron!?Entä jos se ei otakaan vakavasti?Sainpa silti aloitettua.Korvien punoitusta pahempi olisi ollut,jos en olisi sanonutkaan mitään.Pakko puhua nyt,kun tässä kerran ollaan.Niinpä kerroin,kaiken,juurta jaksain,ilkeitä yksityiskohtia myöten.Poliisi kirjoitti kaiken ylös.Kyseli,tarkensi ja naputteli.Aikaa meni ainakin kaksi tuntia.Kertomukseni välissä poliisi sai puhelun,joka hetkeksi hämmensi hänet.World Trade Centeriin oli juuri osunut lentokone.Ammattimaisesti hän silti palasi kertomukseeni ja kirjoitti sen loppuun.Hän suositteli minulle asianajajaa,joka olisi oikein hyvä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö-tapauksissa.Sitten hän kertoi,mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.Kaikki oli myös paperilla ylhäällä,joten sain poistua kotiin.The Hän oli kotona jo ja katselin tyhjänä televisiosta tulevaa uutislähetystä,jossa lentokoneet törmäävät torneihin.Nyt jäisin vain odottamaan,milloin poliisilaitokselta oltaisiin yhteydessä isään.En olisi halunnut,että eroamme.Olisin halunnut olla isän kanssa.Hän oli samankaltainen,sama huumori,sama ajattelu.Teinköhän nyt ihan väärin??!! Ei.Nyt on pakko kestää.Hyvin se menee lopulta.Mulla on ihmisiä tukena.Kaikki menee ihan hyvin.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Olipa se,inhottavaa aikaa.Silloinkin,oli tärkeää että oli jotakin josta piti.Olin päivät yksin kotona ja lauloin.Myös piirsin.Etälukiossa oli sopivan vähän paineita siinä alkuvaiheessa,se kävi harrastuksesta.Eivät ne silloin,siinä hetkessä tuntuneet avulta.Se ei ole niin suuri se apu,siinä just ja heti.Mutta se on avuksi.Ajatus keskittyy johonkin muuhun.Asiat ja sumu ovat molemmat ihan hyvä unohtaa hetkeksi.Ei niitä tarvitse koko ajan miettiä ja potea. Siitä saattaa saada silloin sen kipinän potkia itseensä johonkin suuntaan.Turha siinä silti on ihmeparantumistakaan odottaa,vähän kerrallaan hyvä tulee 🙂 Itse käänsin myös ajatuksen Hänen perhesuhteistaan,pelon sijasta uteliaisuuteen.Sen sijaan,että tavallaan pelkäisin tai kummeksuisin sellaista tapaa olla tekemisissä,voisin olla utelias ja oppia jotain.Se oli täysin turha pelko ja uteliaisuuden vuoksi opin vielä tänä päivänäkin paljon asioita 🙂

Syvään henkeä,rauhassa puhallus ilmaa ulos,sisään,rauhassa ulos.Elämä ei ole ollenkaan hassumpi paikka.Tänään olin ensimmäisen kerran yksin konsertissa joka oli loppuun myyty.Ei ollut yhtään vaikeaa,kulkea yksin tungoksessa ja hymyillä.Teen sen toistekin 🙂



Tämän päivän erävoitot!


No niin.Aika puhua vähän tästä päivästä.Palaan sitten toisella kerralla ajassa taakse päin.

Esiintymisjännitys

Olen ollut kauan jo arka näyttämään kenellekään osaamistani asioissa,jotka ovat minulle tärkeitä.Jossain on kuitenkin pieni mututuntuma,ettei se aina ole ollut niin.Siinä tuntumassa siis roikun edelleen kiinni,enkä suostu irrottamaan ennen kuin olen saanut selville onko siinä mitään perää!

Esiintymisjännityksestä olen pyristellyt sitkeästi eroon jo kaksitoista vuotta…Huoh,niin,naava kasvaa jo olkapäillä,homettakin..Asia on edennyt hitaasti.Tärkeintä kuitenkin,että varmasti 🙂 Soitan siis pianoa.Olen hankkiutunut kaikkiin mahdollisiin esiintymistilanteisiin.Sanotaan,että se auttaa lopulta.En vain voi sille mitään,että jo esiintymisen suunnittelu aiheuttaa hätäännystä.No joo,eihän se paha ole.Enää.Selviän kyllä,mutta en todellakaan nauti.Sormet tärisee,kädet,selkä ja jalat vapisee.Soita siinä sitten Bachia tyylikkäästi!Toisaalta,olen alkanut ajatella,että ehkä olen vain kaappisoittaja.Eiväthän kaikki esiinny,se on ihan ok.

Aina olen halunnut,salaa,laulaa.Mutta ei kauheeta,sehän olis ihan hirveää!!!Jos joku sattuisi kuulemaan?Minkälaisena ihmisenä mua pidettäisi?Luulisivat varmaan,että kuvittelen itsestäni liikoja tai jotain.Niinpä lauloin yksin,aina ja joka paikassa,lapsesta asti.

MS-tauti

Sain tämän vuoden alussa ms-tauti diagnoosin.Se pysäytti,mutta sysäsi samalla jotain eteen päin.Olin ensimmäisellä laulutunnillani diagnoosista kuukauden päästä.Päätin, että nyt tai ei koskaan.Nyt on aika uskoa jo,etteivät ihmiset ole niin kamalia enkä itsekään varmaan hassumpi ole.On aika tehdä sitä,mistä todella nauttii.Elämä on elämistä varten,juuri nyt,heti!

Elämä,oma

Ensimmäinen tunti oli todella peloista vapauttava ja nyt tunnit ovat ihan normikauraa.On ihan normaalia laulaa,no,ainakin opettajan kuullen 🙂 Tänään sain (jouduin) kokeilemaan mikrofonia.Poikkeuksellisesti luokan lasioven takana oli paljon ihmisiä.Siinä minä vaan päätin,että ihan sama.Katsotaan.Halusin oppia ja siitähän minä myös maksan.Enkä kuollut,en edes halvaantunut.Olihan se jännittynyt suoritus,mutta mitäpä sitten.Siis se ei oikeasti haitannut mua!!Se on uutta minussa.Yleensä jään vaikeroimaan mielestäni pieleen mennyttä suoritusta.Tuo nyt vaan tuli niin spontaanisti,etten kerinnyt valmistautua mitenkään.Aivan loistofiilis!! Vielä lisää samanlaisia kokemuksia,siitä se itsekritiikki karisee 🙂

Toinen erävoitto tälle päivää on portaat.Joita oli tänään lukemattomia.Yleensä kuljen ne rauhassa,reisilihaksia säästellen.Tänään päätin,että perkele.Sitten,jos hyytyy niin hyytyy.Olenpahan ainakin kokeillut paljonko oikeesti kestää.Kyllähän ne hapoilla jalat oli.Ja palautuvat hitaasti ja kuumottaa.Ihan sama!Pystyn siihenkin ja kasvatan sarvet päähän ja pukkaan kaikki nurin jotka muuta väittää 😀

Kiven läpi nukkumaan?

Nyt on fiilis menossa vaikka läpi harmaan kiven 🙂 Toivottavasti seuraa mukana höyhensaarillekin 🙂 Eläkää ihmiset elämää nyt.Tehkää se mikä tuntuu hyvältä,mitä elämältänne haluatte.Huomisesta ei koskaan tiedä.

Sumu häviää ja tietoisuus herää


Oma koti.Oma ihana turvapaikka!Se oli nyt varmasti tulossa.Pääsisin pois!

YKSI ELÄMÄNI PARHAISTA ILLOISTA

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna,istuimme isohkolla porukalla alkoholipitoista iltaa exäni luona.Isäni oli siellä myös.Äiti oli kai baarissa tai linnasta palaneen miehensä kanssa,juomassa joka tapauksessa.Minä olin juuri aloittelemassa jonkinlaista seurustelua,oman ikäiseni pojan kanssa.Hän oli silti hankalasti tavoitettavissa,joten hän ei liittynyt seuraan.Emme tosin olleet tavanneetkaan vielä kuin pari kertaa.

Paikalle oli tulossa yllätysvieraita,minä en ollut koskaan tavannut heitä.Jännitin,mutta minusta oli mukava tavata uusia ihmisiä.Olinhan pitkään jo nähnyt nuo samat humalaiset kasvot joka paikassa.Niinpä vieraat saapuivat.Nuori mies ja nainen.Päälle parikymppisiä kumpikin.Kumpikin vaikutti käytökseltään fiksuilta ja ihmettelinkin mitä he yleensäkin tällaisessa paikassa tekevät?Siinä sitten taustatietoja vaihdettiin ja huomasin tulevani oikein hyvin toimeen tämän nuoren miehen kanssa.Illasta tuli oikein riemukas kortin peluun ja tikanheiton kera.Enkä muista,milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.Kännissä kaatuileva isänikään ei saanut minua pahalle tuulelle juuri nyt.Ilta vaihtui yöksi ja aamuyöllä löytämäni loistoseura oli lähdössä.Nainen oli lähtenyt jo paljon aiemmin,he olivat sisaruksia keskenään.Minä lähdin myös.Parkkipaikalla tiemme olisivat erkaantuneet,mutta siihen jäimme juttelemaan.Kerroin lähes kaiken taustastani ja minusta oli hurmaavaa,miten sain miehen nauramaan.Mikään mitä kerroin,ei saanut häntä järkyttymään eikä lähtemään.Puhuttiin ja naurettiin aamuun asti,kotiin oli silti vielä käveltävä joten oli aika poistua.Sovittiin uudesta tapaamisesta ja lähdimme omiin suuntiimme samaa pitkää pyörätietä pitkin.Minä en malttanut selkääni hänelle kääntää,vaan kävelin loppumatkan selkä menosuuntaan..

Seuraavalla viikolla löysin hänen puhelinnumeronsa ja ehdotin uusintaa.Maailma kääntyi nurin niskoin,kun se sopi.Nyt minun piti vaan selvittää loppuun se, jo alulla ollut seurustelu.

Sain sen tyypin viimein kiinni.Hänellä oli kovasti meno päällä ja minut käytännössä tempaistiin mukaan.Yhtäkkiä löysin itseni joistain bileistä keskellä kaupunkia.Ketään en tuntenut eikä seurustelutyyppini pysynyt näkyvissäni.Pian istuin keskustan parkkipaikalla minulle tuntemattoman kuskin takapenkillä odottamassa.Sitä siippaa.Ei näkynyt.Lähdin etsimään ja siellähän hän oli,erään auton etupenkillä ja silmät seisoi päässä.Näin kuskin paikalla istuvan ihmisen ja tunnistin paikalliseksi huumehörhöksi.Säikähdin ja palasin takaisin autoon,jossa oli sentään selvä kuski.Laitoin viestiä hänelle,joka oli sopinut kanssani treffit.Kerroin missä olen ja mitä juuri näin.Hän oli töissä,mutta vastasi minulle hyvin pian ja ohjeisti pyytämään kuskia ajamaan minut kotiin.En ollut uskaltanut sitä itse kysyä,koska en vain uskaltanut sanoa mitään vieraille ihmisille.Kehotuksesta kuitenkin rohkaistuin ja kuski veikin minut saman tien kotiin.Siellä jatkoin vielä viestailua Hänen kanssaan ja seuraavaan viikonloppuun ei olisi voinut olla yhtään pidempi aika.Se oli 16 vuotta sitten.Edelleen viestailen hänelle joskus töihin 🙂

HOMMA HANSKASSA…

Niin meistä tuli pari.Muutin omaan asuntooni.Sillä asuinalueella ei ollut paras mahdollinen maine,mutta minua se ei haitannut.Nyt minulla oli oma turvapaikka eikä kukaan koskaan tulisi sinne huutamaan eikä ryyppäämään eikä sanomaan mitä minun pitää tehdä.

MUTTA HANSKAT HUKASSA

Aloitin lukion,mutta se ei ottanut onnistuakseen.En tuntenut kuuluvani joukkoon.Siellä olivat ne jo toisella luokalla,joiden kanssa olin viettänyt kuusi vuotta peruskoulussa.Se oli lannistavaa,en ollut päässyt eteenpäin.Kotonani aloin pikku hiljaa tajuta minkälaista elämää olin joutunut elämään.En oikein voinut käsittää sitä tunnetta.Olinhan kuitenkin nähnyt perheitä joissa asiat olivat hyvin ja tiesin siis,että oma perheeni ei kuulunut siihen ryhmään.Silti se tuli vähän yllätyksenä.Samalla ymmärsin sen,kuinka sumussa itse olin ollut sen kaiken keskellä.Olin vain suorittanut,kun oli vaadittu.Elänyt äidin elämää vierestä ja puolesta.Yrittänyt saada isän irti alkoholista.Hassu juttu,en ollut ajatellut äidin olevan alkoholisti,ennen kuin vasta nyt.

MASENNUS

Menneet tapahtumat alkoivat kelaamaan päässäni,videon pätkä sieltä täältä.Valveunia äidin kuolemasta ja hautajaisista,samat valveunet myös omalla kohdalla.En pystynyt olemaan paljon uudessa kodissani.Olin isällä tai exälläni.Olin huolissani ihan kaikista ja kaikesta.Itse en tuntenut oloani varmaksi ja koulu ahdisti.The Hän oli joutunut lähtemään töihin kuukaudeksi kauemmas.Tuskallista.

Lukio jäi.Rahoitukseni tuli nyt sosiaalitoimistosta.Työmatkaaja oli onneksi palannut ja sen uuden kauniin tunteen takia hankalat ajatukseni aluksi helpottivat.Eivät silti jättäneet rauhaan.Minun piti puhua,puhua,puhua.Se kaikki oli vain puhetta.Sama vaikka olisin kertonut esitelmää hernekeitosta,tunnetta ei ollut.Tiesin itse,että joku puuttuu ja aina puhuessa yritin etsiä sitä.Mikä puuttuu,kaikki ei ole kohdallaan?

UUSIA TUNTEITA

Eräänä yönä poltin lämpöpatterissa rakon sormeeni.Se oli mukavaa,pitkästä aikaa,kestin sen.Ei sattunut paljon.Epävarma kysymys tosin kuului,olikohan tuo ihan järkevää?Seuraavana päivänä The Hän huomasi sen ja kysyi mikä se on?Säikähdin vähän hänen hätääntynyttä ja tiukkaa ääntä.Vastasin kuitenkin totuuden ihan coolisti,kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut.Hänen reaktionsa tyrmisti.Kamala saarna siitä mitä saan tehdä itselleni ja mitä en.Hänen ilmeensä oli kumma,täynnä huolen aiheuttamia silmiä,järkkymätön asenne siitä,että hän on oikeassa,vakava.Se oli ennen kokematonta.Enkä halunnut hänen enää reagoivan niin,joten se oli viimeinen polttomerkki.

OUTO ELÄMÄ,HUKKASIN ITSENI

Aloin huomata,että Hänellä oli toisenlainen kuva elämästä.Hänellä oli jalat hyvin tukevasti maassa ja siitä piirteestä pidin jo heti ensitapaamisella.Silti se kuva erotti meidän elämämme.En päässyt samaan ajatukseen kivuttomasti.En vain pystynyt ja tunsin itseni riittämättömäksi.Yritin selittää mitä tunnen.Hän yritti ehdottaa minulle mitä yksinkertaisimpia ratkaisuja.Olin kuitenkin liian matalalla masennuksessa,etten kyennyt ymmärtämään niitä.Kaikki oli vaikeaa.Uskalsin väkisin lähteä tapaamaan hänen perhettään ja kavereita,mutta kenellekään en puhunut yhtään mitään.Istuin vain hiljaa ja kuvittelin olevani olematon.Hän ei koskaan sanonut siitä minulle mitään,eikä siitä tullut numeroa vaikka kerroin pelkääväni vieraita.

Valvoin yöt ja nukuin päivät,se oli ollut aina paljon helpompi rytmi.Niin tekivät kaikki muutkin.Yöt olivat adrenaliinin aikaa.Nyt eivät olleet.Se oli ahdistavaa!Hän meni nukkumaan ihmisten aikaan,koska kävi töissä.Minä en saanut unta.Nukuin päivän ja sitten hän palasikin jo töistä kotiin.En joutunut olemaan itseni kanssa liian kauan.Vaikka jokin tuntui sopivan minulle,lopulta mikään ei sopinut,ei enää tähän elämään.Elämään josta en tiennyt yhtään mitään.Kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa.

PÄÄTÖKSIÄ

Äiti yritti käydä herättämässä huomiota kotini ovella.Hänen miehensä oli valitettavasti muuttanut viereiseen kerrostaloon.Siitä olikin helppo tulla totutusti luokseni purkautumaan.En avannut.Oli kauheaa kuunnella sitä huutoa,itkua,uhkailua ja oven pahoinpitelyä.Olin silti päättänyt ja tiedostin täysin mitä EN halua elämääni.Hän vieressäni tuki ajatusta.Niin loppuivat äidin turvapaikkahakemiset kännissä.Olin nähnyt kuinka hän itse järjestää itselleen hankaluuksia,provosoimalla ja alkoholilla.Päätin,että hän on aikuinen ihminen ja voi itse päättää kenen seurassa ja miten aikansa viettää.Minun elämäni ei ollut siinä kunnossa,että voisin auttaa muita kuin itseäni.

LOPUKSI 

Aivan mahtava muistella ensitapaamistamme 🙂 Se aika silloin oli kuitenkin myös todella raskasta.On ollut onni,että siinä sattui juuri silloin olemaan tuleva mieheni.Helppo ei ollut meidänkään alkutaival.Ei hänellä ollut tällasista käsitystä näin läheltä katsottuna.Masennus oli outo asia.Tuossa vaiheessa se oli vielä minullekin.Asioiden ilmaisussa olisi siis ollut toivomisen varaa.

Olen onnellinen myös siitä,että tein ensimmäisiä selkeitä päätöksiä elämäni suhteen.Tajusin,että on otettava äitiin etäisyyttä,vaikka väkisin.Enhän minä tuossa päätöksessä vielä pitkään aikaan pysynyt,mutta se kyti kuitenkin.Aloin tajuta asioita myös isäni suhteen.Aika oli mustaa ja vaikeaa,mutta sellaista se masennus on.Siihen tarvitsee apua,ulkopuolelta.Tajuaminen oli pahinta.Se lähes salpasi hengityksen.Ei voinut käsittää,miten oli joutunut elämään sellaista elämää?Miksi oli joutunut?Miten äiti tai isä olivat voineet sanoa niin ja näin?Kaiken ajattelu alkoi alusta,että löytää sen oman oikean uuden suhtautumisen asiaan.Enää ei tarvinut suhtautua ilmeettömästi aivan kaikkeen.Sieltä alkoi kasvaa pikku hiljaa se oma persoona vahvemmaksi.

Nyt kynttilät puhalluksiin ja nukkumaan.Huomenna ei tarvitse pelätä omaa seuraa,se on ihan jees 🙂 Se kertoo joskus ihan hyviä ajatuksia 😉

Katso Thomas Bergersen – Immortal (2011) YouTubessa


Tähän väliin pakko laittaa musalinkki.Tämä on selkeästi selviytymisvoittajasankaribiisi 🙂

Musiikki on ollut minulle lapsesta asti yksi selviytymiskeino.En tosin tajunnut sitä kirkkaasti,ennen kuin vasta aikuisena.Syy moiseen hitauteen varmaan johtuu siitä,että se soi aina ja joka paikassa,taustalla.Kumpikin vanhemmista lauloi,yhdessä ja erikseen.Musiikki oli jotenkin vaan ihan itsestäänselvyys.Vaikean paikan tullen,laitoin siis oman musiikin soimaan ja aloin miettiä miten tästä kaikesta selviää.

Ainahan se näin on ollut,mutta se ymmärrys siitä mitä sielun syövereissä tarkalleen tapahtuu,on vahvistanut musiikin merkitystä entisestään.Kuunnellessa ajatus kulkee helposti,mutta ei aina niin tietoisesti.Se hengittää ja rauhoittuu.

Mitä mahtavin vertaistuki,vapauttaja ja selkeyttäjä!

Pakopaikka,leikitään että kaikki on ihan hyvin


Olin 15 vuotias.Syksy alkoi,ainahan se uuden alkua merkitsee.Palasin 80 km päästä arkipäiviksi kotiin ja yritin aloittaa kahdeksannen luokan uudelleen.Tietysti keräsin enemmän huomiota,jota en olisi kaivannut,kihlasormus sormessa.Ja mies oli minua 23 vuotta vanhempi!Eihän siitä mitään tullut,koulusta.Uudet luokkakaverini olivat vieläkin enemmän eri maailmasta kuin minä.Koulupsykologi ymmärsi sen ja järjesti minulle opinto-ohjaajan kanssa toisenlaisen opiskelutavan.Pääsin työharjotteluun ja opiskelisin etänä.Tentit sovittaisiin koululle,muuten minun ei tarvitsisi siellä enää käydä.Työharjoittelut suoritin lähestulkoon tuppisuuna.Eihän ketään oikesti voinut kiinnostaa vaikka sanoisinkin jotain.Olin sitä paitsi paljon huonommasta perheestä kuin ne muut,omasta mielestäni.Häpesin.Muut olivat aikuisia,eivät uskoisi että osaisin mitään.Paitsi,että tiesivät minun olevan kihloissa niin paljon vanhemman miehen kanssa.Kai se nyt jotakin merkkaisi?Etten olisi ihan pentu enää?Tai sitten se on niiden mielestä jotain ihan järkyttävää?Olin hirveän nuori,mutta ikivanha.Ihan paras pysyä vaan hiljaa ja tehdä hommansa.

Äiti yllättäen huolestui tuosta suhteestani,samoin sosiaalitoimi.Kävimme useissa palavereissa ja haastatteluissa kiistämässä sen,että suhteemme olisi ollut mitään enempää kuin platoninen…Koulupsykologini sai nuhteita siitä,ettei hän ollut tuonut tietoa suhteesta julki ajoissa.Hän vetosi vaitiolovelvollisuuteen ja siihen ettei ollut kuullut mitään huolestuttaavaa oloistani.Ymmärrän häntä täysin.

Masennus näyttäytyy

Joka viikonloppu mies kuljetti minut 80 km päähän.Hän tiesi kotiasioistani ja tunsi epäilemättä pystyvänsä tarjoamaan hyvän turvapaikan.Olin aika ajoin erittäin jumissa,en pystynyt puhumaan,en katsomaan silmiin,mitään.Oli kuin olisin ollut jossain niin syvällä mustassa kuopassa,siellä minne hädin tuskin kuulee edes mitään.Masennus.Pahimmat kuopat vaihtelivat ja saattoivat saada aikaan parisuhteeseenkin säröjä.Toisaalta oli hyvä,että jouduin selittämään itseäni paljon.

Sain osallistua miehen saamiin pieniin töihin,olin esimerkiksi maalarina.Hän tunsi myös erään romaniperheen,josta eräälle vanhemmalle sain tehdä hiusten värjäykset korvausta vastaan.Eläimiä,autolla ajamista.Paljon uusia kokemuksia,jotka siirsivät pahan olon välillä sivuun.Sekavaa ja pelottavaa oli,että yhtäkkiä miehen lapset puhuttelivat minua äitinä,laitoin heille ruokaa,siivosin,pesin pyykkiä,suunnittelin erittäin köyhän perheen ruokalistaa,autoin läksyissä ja elin yleensäkin elämää jota ei koskaan ennen.Minun ei tarvinut pelätä,eikä ajatella kotiani.

Itsemurhayritys

Kotona tilanne ei muuttunut.Äitini oli edelleen linnatuomiota odottavan miehen kanssa ja tappelut jatkuivat.Näin ollen,vietin välillä yöni isällä.Hän yritti sekoilla jotain humalassa pari kertaa,mutta olin silloin tarpeeksi itsevarma ärähtääkseni vastaan.Hänen juomistaan yritin sitkeästi hillitä.Isä joi,mutta arki-illat olivat muutoin kohtalaisen rauhallisia.Paitsi eräänä iltana.Äitini soitti.Hän oli joko todella humalassa tai jotain muuta.Hän uhkasi tappaa itsensä.Sehän ei enää siinä kohden mikään jymyuutinen ollut,mutta aina yhtä huolestuttava.Tässä kohden hälyytyskellot voittivat ja päädyimme isän kanssa soittamaan äidin asunnolle ambulanssin.Itse lähdin pyöräillen paikan päälle.Uudessa pakopaikassani olin oppinut pitämään mukanani perhosveistä,kaiken varalta,ja sillä sain murtauduttua oman huoneeni hyttysverkosta kotiin sisälle.Äiti oli jo viety.Soitin sairaalaan perään ja kuulin,että hänet oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Eli tilanne oli oikeasti ollut paha!?!!Soitin pakopaikkaani ja hän aikoi tulla heti hakemaan minut ja pääsisin äitiäni katsomaan.Odotellessa äitini mies saapui humalassa kotiin.En muista mitään enää hänen kanssaan käymästäni keskustelusta.Hän oli kuitenkin ihmetellyt jälkeen päin äidilleni,miten kylmän rauhallinen olin ollut.Itse en ihmetellyt.Se on minun tapani reagoida shokkitilanteeseen,järkytys tulee paljon myöhemmin.

Henkinen helvetti

Järkytys todellakin tuli,kun näin äidin makaavan letkuissa tajuttomana.Minulle kerrottiin,että tämä oli ollut kymmenestä minuutista kiinni.Hän oli ottanut lääkkeitä.Istuin siinä ja itkin.Iso osa minusta toivoi tämän olleen se jokin kuuluisa viimeinen niitti.Että kun äiti heräisi,hän tajuaisi kaiken ja muuttuisi.Järkytyksen tilalle tuli turruus,kun äiti viimein heräili ja valitti vain sitä kuinka ikävästi hoitaja oli hänelle puhunut.Tietenkin johtuen hänen itsemurhayrityksestään.Hän oli häpeissään,mutta äärimmäisen pettynyt.Hän kysyi myös,miksi olin mennyt soittamaan sen ambulanssin?Minun olisi pitänyt antaa olla.En pysty sanoin kuvailemaan sitä mursketta millaiseksi sisuskaluni noista kommenteista meni.Ymmärsin kuinka palasina äitini oli.Tunsin syyllisyyttä siitä,että olin jättänyt hänet,ainakin viikonlopuiksi.En ollut hänen tukenaan ja kummallisella parisuhteellani varmasti vielä vaikeutin hänen elämäänsä.Olin ristitulessa.En kestäisi olla kotona yhtään enempää.Kuolin pelkästä ajatuksesta,että joutuisin sinne äidin turvaajaksi yhtään enempää.Hyi minua, kun sellaista mietin äidin siinä juuri selviydyttyä henkiin! Koskaan en kuullut kiitosta siitä,että pelastin hänen henkensä.Ehkä se ei todella koskaan ollut sen väärti,en ollut sen arvoinen.

Mun koti ei oo täällä

Meni vuosi, viikonloppu- ja pidempiä lomamatkoja edes takaisin rullatessa.Pakoperheeni päätti muuttaa samalle paikkakunnalle kuin missä minä asuin.Rahat olivat todella vähissä,bensaan meni sitä valtavasti eikä silloiset puhelunkulutkaan pienet olleet.Etenkin kun ne soitettiin puhelinkioskista.Ajatus muutosta vaikutti ensin hyvältä.Aloin silti pikku hiljaa tajuta,ettei tämä elämä ollut minua varten.Ei oikein mitenkään voinut olla.Oliko itseluottamukseni hieman kasvanut?Epäilys siitä,että siipeni kantaisivat,paremmin yksin?Paniikki ja ahdistus kasvoi siitä,miten lähtisin?Lapset pitivät ainakin sanallisesti äitinään,heidän omansa oli kuollut.Heidän isänsä oli jättänyt alkoholin ja kaikki vaikutti köyhältä,mutta onnelliselta.He olivat juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle minun vuokseni.Lasten koulu ja kaverit vaihtuivat.Päätökseni oli pitkä ja mahdottoman vaikea.Kolupsykologi oli tässäkin loistavana tukena.Voi,mihin olisinkaan koskaan joutunut ilman häntä!Suhdetta kesti kaikkiaan 1,5 vuotta.

Kaikki olikin liian hyvin…

Sain peruskouluni loppuun ja keskiarvonkin sille tasolle rimaa hipoen,että voisin hakea sillä lukioon.Erosimme ”pakopaikkani” kanssa,mutta pidimme välit tiiviinä.Nyt minulla oli kolme yöpaikkaa,joissa kuljin päämäärättömästi reppu selässä.Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet.Äidin mies oli ollut istumassa jo tovin ja äiti oli päätynyt usein illalla isän ryyppyseuraksi.Itsetekoinen ”ilmainen” viina houkutti häntäkin huonossa rahatilanteessa.Lopulta myös tuo perheen isäkin löysi isäni kiljuluolan.Siitäkös riemastuin!Hän istui siellä jo luultavasti kolmatta päivää putkeen ryyppäämässä umpitunnelissa ja lapset olivat yksin kotona.Tein väärin,mutta losautin siitä hyvästä häntä ympäri korvia ja sitten lähdin katsomaan kuinka lapset selviävät.Siellä he olivat,ilman ruokaa,ilman rahaa ja ympäristö oli muuttunut samaksi sotkuiseksi kaatopaikaksi, kuin silloin ensi kertaa nähdessäni.Annoin heille rahani ja ohjeistin vanhemmalle lapselle,kuinka käydä kaupassa ja mitä ostaa.Luotin vanhempaan lapseen,hän oli oppinut omatoimiseksi jo silloin kun äitinsä oli kuollut ja isä ryypännyt.Sitten kerroin lasten tilanteesta vanhemman lapsen luokanvalvojalle.Se johti siihen,että he saivat avustajan sosiaalihuollosta ja myös tämä sortunut isä alkoi ottaa vähän kontrollia omasta tilanteestaan.Se ei kuitenkaan vuosien saatossa riittänyt,vaan nuorempi lapsi joutui perhekotiin.

Oma paikkani,ihan oma

Se oli hyvin hajanaista ja mustaa aikaa.Olin 17 vuotias.Minulla olisi ollut tarve päästä omaan rauhaan,paikkaan jossa saisin huolehtia vain omasta elämästäni.Tuntui,että huolehdin kaikista jollain tavalla.Äitini kanssa emme tulleet toimeen.Eräänä iltana kysyin rauhassa häneltä,että minä hän minua pitää.Mikä olen hänelle?Ystävä vai lapsi?Vastaus oli kirjakielellä esitettynä,ystävä.Samoja aikoja oli,kun meille tuli riita isällä istuessamme,jolloin hän haukkui minut pikku huoraksi.Olin juuri pitämässä hänen rinnuksistaan kiinni,mutta päätin etten lyö kättäni paskaan.Sitä hän nimittäin toivoi.Ja minä olin luvannut itselleni,etten lähtisi veljieni esimerkkiä seuraamaan.Se sattui.Lujaa.

Edelleen olin säännöllisesti kulkenut rakkaan koulupsykologini tykönä ja hän alkoi järjestää minulle omaa paikkaa.Ongelmana oli se,etten ollut täysi-ikäinen.Enkä ollut vielä opiskelijakaan.Kävimme katsomassa paikallisen turvakodin yläkerrassa ollutta huonetta.Asumisen oheen olisi kuulut esimerkiksi pyykin pesun,kaupassa käynnin ja siivoamisen opettelua.Toki erittäin tarpeellisia asioita nuorille!Minulle ne olivat jo tulleet tarpeeksi hyvin tutuiksi.Onneksi myös koulupsykologi ymmärsi sen.Hän sai puhuttua erään taloyhtiön johtajalle minusta niin,että sain vuokra-asunnon.Kaksion.

Mitäkö siitä sitten seurasi..

Ei niin jotain pahaa,ettei jotain hyvääkin.Seuraavaksi alkaa kovasti tähänkin päivään vaikuttava vaihe.Kaiken käsittely.

Tämä jakso oli hyvä käydä läpi.Huomasin,että edelleen tunnen syyllisyyttä silloisen parisuhteen aloittamisesta ja päättämisestä.Järki onneksi kertoo nyt myös sen,ettei se olisi mitenkään voinut olla oikein jäädäkään.En selvästikään ollut oma itseni,en edes tuntenut itseäni.Olin nuori.Erittäin ikävää,että tavallaan käytin tuota perhettä hyväkseni omaan selviytymiseeni.Luulin silti oikeasti tietäväni mitä tunnen ja tarvitsen.Väitin vastaan joka ainoaa sosiaalihuollon kommenttia.Kukaan muu ei voinut tietää mitä tunnen!Se asenne vakuutti minua entisestään.Sitä en vaihtaisi siihen,etten pääse kotoani pois,ansaitulle tauolle!Äidin taistelu aiheesta oli ymmärrettävästi vähäistä. Hän tiesi kodin olosuhteet, jotka voisin tuoda esiin.

Lapset siitä eniten kärsivät.Vastuu ei siltikään ollut minulla,vaan heidän lähimmällä aikuisellaan,heidän isällään.Tämä oli elämänvaihe,joka oli pakko käydä läpi.Omat vaihtoehtoni olivat siinä.

Edellä kertomani vaihe,saa minut nauttimaan täysillä tästä päivästä,omasta perheestä.Parempaa en voisi ikinä toivoa.Siitä on nyt 16 vuotta aikaa ja on hieno huomata,mitä aika,ympäristö,ihmiset ja itse voi tehdä oman selviytymisensä eteen 🙂

Aivan liian varhain aikuiseksi


Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu” – Norman Vincent

Taustalla menee Leijona kuningas-elokuva.Saa nähdä mitä tästä kirjoituksesta tulee,musiikki tuosta elokuvasta on ehkä liian koskettavaa…

POISSAOLOT,POISSAOLIJA JA POISSAOLEVA

Olen siirtynyt yläasteelle.Viikon kohokohta oli perjantai.Isälleni alkoi viikonloppuisin kertyä serkkujeni kautta nuorisoa.Sieltä sai lähes ilmaista alkoholia ja lisäksi isä haki sitä meille kaupasta.Minun ei tarvinut maksaa siitäkään.Poliisitkin siellä joskus vierailivat,naapureiden ilmoittaman metelin takia.Isä oli sitä mieltä,että parempi nuorison lämpimissä sisätiloissa kuin värjötellä kylmillä kaupungin kaduilla.

Koulussa luokanvalvoja kyseli poissaoloallekirjoitusten perään.Selitin aina jotain.En uskaltanut kertoa niistä äidilleni.Tietysti sitten kuittaukset oli haettava,eikä äidin reaktio edes ollut kovin kummoinen.Kahdeksas luokka oli poissaolojen suhteen viimeinen niitti.400 tuntia poissaoloja johti luokalle jäämiseen.Minusta se oli epäoikeudenmukaista.Todistuksessa oli yksi nelonen ja toinen hylätty valinnaisaineesta aerobic.Minulle ei tarjottu kesän aikana mahdollisuutta tenttiä toista nelosista,että olisin voinut jatkaa yhdeksännelle.Tätä opinto-ohjaaja syksyllä pahoitteli kovasti.

LÖYSIN IHMISEN TUEKSI

Olin kulkenut luokanvalvojan ehdotuksesta koulupsykologilla seiskaluokan lopusta.Aluksi en tietenkään uskonut,että siitä mitään hyötyä olisi.Huomasin kuitenkin pian,että minulla on siinä edes joku.Hän kuunteli ja ymmärsi.Hän sai minut ymmärtämään ensimmäisen kerran,etten ole vastuussa äidistäni enkä isästäni.Hän sai minut näkemään selkeästi sen,ettei tilanne ollut oikein.Siihen asti olin lopulta elänyt siinä kuvitelmassa,että näinhän sen varmaan kuuluu mennä ja olen vain surkea, kun en tahdo jaksaa.Hyväksikäytöstä en silti koulupsykologille kertonut.Jotenkin ajattelin noissa muissa asioissa olevan jo ihan tarpeeksi.Pelkäsin,ettei hän enää uskoisi minua,jos lisäisin vielä sen kertomukseeni.Tietenkään en puhunut mitään myöskään viikonloppuryypiskelyistä.Se oli oma pieni paheeni vain.

ERILAINEN NUORI

Olin hienosti etääntynyt kavereistani tässä vaiheessa.Koulussa katsoin luokkakavereitani ja ajattelin etteivät he ymmärrä mistään mitään.Tunsin jopa ylpeyttä omista kokemuksistani,mutten kehdannut näyttää sitäkään.Toisaalta,olisin ollut erittäin onnellinen,jos joku olisi lähestynyt minua.Poikkesin porukasta aina enemmän.Poltin ja minulla oli poikakaveri ja olin poissa.Muut näyttivät elävän normaalin terveen nuoren elämää.Toiset kaltaiseni olivat yhtä etäisiä kuin minäkin.Sosiaalista uskallusta ei ollut.

Sitten jäin luokalle.Ihan valtava isku vasten kasvoja.Maailma murskaantui.Tämä ei perkele etene!Suossa tarvon liian isot kumisaappaat jalassa ja sitten huomaan että kuljenkin taaksepäin!!Olin valtavan vihainen ja katsoin todistustani,jossa oli kuitenkin myös ysi,kaseja ja seiskoja.En pystynyt ymmärtämään.Silti kuitenkin olin tehnyt koulun yhden poissaoloennätyksen,pakko kai se sitten oli ymmärtää.Kotona tähän ei puututtu.Sehän oli vain minun elämääni,voivoi.Samaan aikaan samassa koulussa luokalle jäi myös serkkuni.Porukalla sitten perjantaiyön savussa vedettiin tajut kankaalle,vaikka luokanvalvojani oli sanonut minulle koulusta lähtiessäni, että ”Älä tee mitään typerää”. Hänen silmissään oli huoli ja se paikkasi jotain, jossain syvällä.Koulupsykologi tarjosi minulle ravintola-aterian,antoi kortin jonka kuoresta vasta kotona löysin setelin ja vannotti soittamaan kesän aikana,jos en voi kotona olla.Hän olisi tarjonnut minulle paikan.Syvästi kiitollinen olen edelleen ajatuksesta!

Samaan aikaan suhteeni poikakaveriin päättyi luottamuksen menetyksestä häntä kohtaan.Sitten tuli rippileiri.Siellä keskusteluni omalla vuorollani papin kanssa,kesti lähes neljä tuntia.Avauduin paljon.Sain vinkiksi kirjoittaa isälleni kirje,liittyen alkoholin käyttöön.Isä lukikin sen myöhemmin,heitti pois ja suutahti.Yleensä hän ei heittänyt mitään,etenkään itsetehtyä pois.Ei siitä mitään hyötyä ollut,hyvä yritys,mutta nosti isän suojamuurit vieläkin korkeammalle.Muistan lämmöllä tuota pappia,normi juttelutuokio ei ollut puolta tuntia pidempi.Hän ei hätyyttänyt pois.Olin jälleen onnellinen siitä,että avauduin.Toisaalta vähän ahdistuin,kun olin jo kahdelle ihmiselle kertonut kotiasioista,vaikka en olisi saanut.Päätin kertoa äidille ensimmäiseksi tapahtuneesta hyväksikäytöstä.

YRITYS LUOTTAA

Eräänä aamupäivänä kerroin, sillä hetkellä selvälle äidilleni, tapahtuneesta isän kanssa.Vastaanotto oli mielestäni hyvä.Hän kuunteli,kyseli ja näytti vihaiselta isälle.Siinähän oli sitten hyvä syy korkata pullo ja illan suussa hän marssi päättäväisenä isän luokse.Minä jäin kotiin,odottamaan ja toivomaan ettei hän tekisi isälle mitään.Ettei tilanne menisi enempää pahemmaksi.Olin kuin tulisilla hiilillä aamuyöhön asti ja odotin äidin paluuta.Sitten hän saapui.Hyvästi humalassa.Vaikutti jopa,että ilta olisi ollut oikein hyvä.He olivat jutelleet asiasta isän kanssa ja isän puheiden mukaan minä olin tehnyt aloitteen hyväksikäyttöön.Äiti oli myös vakuuttunut tästä.Tätä en ollut voinut odottaa.Tähän en ollut valmistautua.Pimeys.Epäusko.Epätoivo.Tyhjyys.Murskaus.

Niinpä se elämä jatkui.Äidin kanssa aiheesta en enää puhunut.Isä halusi tietää miksi olin kertonut siitä,kun aikaakin oli jo mennyt.Hän melkein,MELKEIN,sai minutkin vakuuttuneeksi siitä,että olin itse tehnyt aloitteen niihin tilanteisiin.Siinä hän istui rauhassa ja kirkkain silmin niin väitti.Ei kai kukaan voi niin tehdä?Varsinkin kun minä itse istun siinä kuulijana.Enkö minä itse tiedä,mitä teen?Ei,sitä en suostunut uskomaan.Valtavan sisäisen taistelun tuoksinnassa,pidin pääni ja olin eri mieltä hänen väitteestään.Emme päässeet asiasta yksimielisyyteen.Sen annettiin siis olla.Päivät jatkuivat kuten siihenkin asti.Yritin edelleen kovasti saada isä tajuamaan kuinka paljon käyttää alkoholia,turhaan.Hän oli heikko,tunteellinen ja jotenkin…reppanakin?

MUUTOSTEN KESÄ

Eräänä kesäpäivänä,eräälle isän ryyppykaveripariskunnalle tuli vieraita.Lähdimme vaihtelun vuoksi kyläilemään pulloinemme.Muistan rippileirin vaikutuksen vielä tuossa kohden.En olisi halunnut juoda.Olisi silti ollut ihan sama,minne olisin mennyt.Kaikki joivat.Tapasimme perheen,jossa oli kaksi äitinsä menettänyttä lasta ja heidän isänsä.Vanhempi lapsista oli minua 5 vuotta nuorempi.Olin itse tuolloin 15 vuotias.He olivat tulleet 80 km päästä.Ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi.Ja siinä istuin edelleen lasten isän kanssa ryyppäämässä.Oli suunnitelma.Minulle loistava pakokeino.Tuo mies oli pyytänyt minua lapsenvahdiksi kotiinsa,kun hänellä olisi juuri työt alkamassa.Kesällä lapset eivät koulussakaan ole.Hän maksaisi siitä ja ruoka tulisi kaupan päälle.Aivan loistavaa.Viimeinkin pääsisin jonnekin muualle!

Lähdimme isolla porukalla matkaan.Muut palaisivat takaisin yhden päivän jälkeen.Minä jäisin,joksikin aikaa.Siihen asti kunnes koulut taas alkavat.Joutuisin aloittamaan kasini uudestaan.Saavuimme heidän kotiinsa ja näky oli järkytys.Lähes kaikki oli lattialla.Vaatteet,tavarat,roskat ja pienen koiran jätökset.Äiti oli totuttanut minut hyvin, erittäin hyvään ja tarkkaan järjestykseen sekä siivoon.Vakavan rangaistuksen uhalla.Sillä sitä paitsi peitettiin se,ettei kaikki ollut hyvin.Siinä sitten ryypättiin tuliaisiksi ja muistan olleeni enemmän sekaisin kuin koskaan.Ex-poikaystävänikin sattui silloin soittamaan ja huolestui kovasti.Sain kyllä seuraavana päivänä selitettyä huolen pois.

ORPO PIRU

Sinne jäin.Muut lähtivät.En ollut koskaan ollut kotoa pois niin kaukana,yksin,vieraiden ihmisten kanssa.Arkipäivä alkoi ja samoin se mistä minulle maksettaisiin.Siivosin.Siivosin kuin hullu.Ja olin helvetin tyytyväinen lopputulokseen.Sitten koitti viikonloppu.Oli hämmentävää ja pelottavaa ryypätä kahden,äitini ikäisen miehen kanssa.Paikkakunnalla josta en tuntenut ketään enkä mitään.Parin kuukauden päästä olimme kihloissa,siitä huolimatta että olin hiljainen ja lukossa.Alkoholin käyttö jäi kuitenkin kokonaan pois,toistaiseksi.

JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA

Aika päättää kertomus tällä erää tähän.Mikäli tämän postauksen kuva ihmetyttää,se kertoo vain siitä fiiliksestä mikä tässä kohden elämää oli vahvasti 🙂 Leijonakuningas katosi kirjoittaessa taustalta tyystin,en siis saanut liian vahvoja tunneryöppyjä.Tässä kohden en voi kuin hymistellä,elämän miinusmerkkisiä lottovoittoja,mustaa huumoria 🙂 Hienointa tuossa ajassa on se,että kerroin ensimmäistä kertaa ulkopuoliselle aikuiselle,siitä mitä kotona tapahtuu.Sain tunteitani uudella tavalla käsittelyyn.Jännä miten se yksinäinen ajatus voi muuttaa ulos tullessaan muotoa,niin että sen itsekin tajuaa.Tärkein tajuaminen oli se,että elämän ei kuulu mennä noin.Minun vastuualueeni rajattiin.Väsymystäni ymmärrettiin ja se oli siis oikesti olemassa oleva tunne.Sain myös vahvistuksen sille ajatukselle,että minua stressaa.Hassua miten tärkeä ajatus se on minulle ollut lapsena jo.Edelleen uskon siihen,että kaikella on merkitys.Se vain pitää löytää.Ei nyt eikä heti.Kaikki aikanaan.Aika on suhteellinen käsite.

Ulkona paistaa ihana syysaurinko.Puoliso palaa pian töistä.Tänään istutetaan eilen lapsukaisen kanssa ostetut kanervat,ehkä huomenna myös haudalle.

Elämäni pahinta aikaa


Nyt olen päässyt elämänkerrassani siihen vaiheeseen,kun kaikki alkaa romahdella.Masennuksen alku oli mitä luultavimmin seuraavissa kokemuksissa.

Niin kuin aikaisemmin kerroin,olin onnellinen vanhempieni erosta. Jäimme äidin kanssa kahden ja hetken,pienen hetken kaikki oli rauhallista.Ellei siihen sitten lasketa rahahuolia,mutta se tuntui erilaiselta ja pieneltä. Rauhaa ei silti kestänyt kauaa.Uusi mies tuli kuvioihin ja hyvin pian muutettuamme kaksioon,tämä mies liittyi seuraan.Hän vaikutti mukavalta.Opetti äidillekin sen,ettei vieraita ihmisiä saa arvostella edes ikkunan toiselta puolelta.Alkoholi kuului edelleen kuvaan,mutta aluksi sitä ei ollut niin paljon.

ISÄÄN TUTUSTUMINEN

Minä aloin käydä isäni luona,ensin harvemmin.Tutustuin häneen ensi kertaa tuolloin 11 vuotiaana.Isä asui äitinsä luona,joka taas hädin tuskin sieti minua.Äitini takia.Olin kuulema samanlainen kuin hän.Onneksi ”mummu” ei ollut useasti kotona,sain viettää aikaa isäni kanssa rauhassa.Huomasin,että meillä oli paljon yhteistä juteltavaa ja pidin hänestä kovasti.Hänkin käytti silti alkoholia päivittäin.Sitä voisi kutsua tissutteluksi,hän ei koskaan käynyt enää baareissa,eikä myöskään umpitunnellissa ollut,paitsi ihan yöllä.Hän pääsi lyhyissä pätkissä töihin sukulaisensa yritykseen ja sinne pääsin minäkin tienaamaan uudet vaatteeni.Voi sitä riemua ja ylpeyden tunnetta,kun ensi kerran menin kouluun ihan sen ajan vaatteissa!Ne eivät vielä edes haisseet tupakalle.Olin tietysti hyvin kiitollinen myös isälleni tuosta tilaisuudesta.

VÄKIVALTAINEN PARISUHDE

Kotona alkoi uusi lempi haihtua ja arki toi mukanaan todella rajut riidat.Tämä uusi mies oli erilainen kuin isäni.Hänen nyrkkinsä heilahti hyvin helposti.Pelkäsin öisin jo todella paljon mitä tulisi tapahtumaan.Äiti ei ymmärtänyt olla provosoimatta miestään ja suorastaan kerjäsi väkivaltaa.Yöllä saatoin herätä siihen,että äiti tuli huoneeseeni sängyn laitaan istumaan ja huusi kuin transsissa solvauksia tuolle miehelle.Luuli varmaankin,että minun läsnäoloni jotenkin pidätteli miestä.Ehkä niin,mutta silti hän saapui riivatun äitini luo ja löi.Minä yritin saada äitini aina hiljaiseksi,ennen kuin näin kävisi.Hän oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan!Äiti vain tuijotti huoneeni ovea aukeavaksi ja huusi kuin olisi ollut pahojen henkien vallassa,hullun kiilto silmissä.

Minua ei koskaan lyöty.Useasti riidat päättyivät siihen,että äiti komensi soittamaan poliisit.Se piti tehdä juoksujalkaa läheisestä puhelinkopista,koska mies katkaisi johdon lankapuhelimestamme.Laskin jossain vaiheessa käyväni kerran viikossa soittamassa poliisit tälle miehelle,enkä yhtään ihmettele kun kerran jättivät saapumatta.Useimmiten syyllinen oli jo ehtinyt poistua baariin tai lymysi jossain kerrostalovarastossa.

Eräänä aamuna heräsin.Pahaa aavistamatta menin olohuoneeseen,missä äitini nukkui miehen kanssa.Äiti oli selin minuun ja käänsin häntä itseeni päin herättääkseni.Järkytys oli valtava.Äidin kasvot olivat täynnä verisiä naarmuja,molemmat silmät mustana ja turvonneet nenävartta myöten.Puhelinjohto oli jälleen poikki,hajonneita pulloja ja esineitä joka puolella.Kangaspäällysteiset sohvatkin oli viillelty.Miten voi olla mahdollista,etten minä ollut herännyt!!Mies poistui paikalta hiljaisena.Äiti nukahti.Minä valahdin keittiön lattialle seinää myöten ja tunsin valtavaa epätoivoa.Olin siihen asti koulussa oppinut kristinuskoa,mutta tuona hetkenä..kielsin kaiken sen olemassa olon,lopullisesti.

Tämän jälkeen suhtauduin heidän riitelyynsä vieläkin raskaammin.Erään kerran,kun en saanut äitiä hiljenemään raivostaan miehelle ja miestä olin yrittänyt purra jo käsivarteen ettei löisi äitiä,minulla ei ollut muita vaihtoehtoja.Marssin päättäväisenä keittiöön,tempaisin kaksi pientä veitseä puukkotelineestä ja marssin takaisin kumpikin käsi iskuasennossa.En todella tiedä ketä lopulta olisin lyönyt,enkä tiedä sitäkään, kuka se oli joka puukot haki.Heidän riitansa päättyi siihen sillä erää.Koskaan en silti samoin enää toiminut,järkytyin siitä valtavasti.Jatkoin siis puhelinkopilla juoksemista ja lopulta aloin jäädä tilanteista kokonaan pois.

ENSIMMÄINEN AVAUTUMISENI

Kuten kerroin,välit isään lähenivät nopeasti ja kerroin hänelle mitä kotona tapahtuu.Hän kertoi minulle myös omat versionsa äidin kanssa eletystä elämästä.Aloin nähdä äitini ensi kertaa uudessa valossa.Hän ei ollutkaan niin täydellinen ja toisaalta,olinhan nähnyt sen tosiaan selvästi omin silmin.Ne olivat hyvin tärkeitä keskusteluja isän kanssa ja sain siitä tukea.Isän kanssa minun ei tarvinnut varoa sanomisiani,olemistani tai tekemisiäni yleensäkään.Sekin oli vapauttavaa.Suunnittelin jo muuttavani hänen luokseen,koska ”mummukin” muutti pois.Siihen suunnitelmaan tulikin yllättäen mutkia matkaan.

SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Niin se vain meni,että isälläkin oli omassa elämässään ongelmia.Hän ei koskaan tehnyt mitään fyysisen väkivallan kautta,eikä hän koskenut minuun.Hän manipuloi minut koskemaan häneen,useita kertoja.Hän kertoi,miten kova huoli ja stressi hänellä on raha-asioistaan ja minustakin tietenkin.Hän kertoi,että se on normaalia.Sitä tapahtuu joka perheessä.Eikä siinä ole mitään pahaa.Hän vinkui,mankui ja vonkui.Minä olin tyhjän päällä.Olin jo pitkään koittanut puhua isälle alkoholin käytön lopettamisesta.Menin esteeksi jääkaapin oven eteen,vein hänen lasinsa pois ja mitä ikinä sen ikäinen voi keksiä.Olin jo kasvanut kantamaan vastuuta äidistä ja olin kasvanut siihenkin,että kipu on vain kipua,ei sitä kauaa kestä.Henkinen kipukynnys oli korkea.Minulla ei ollut muuta paikkaa mihin paeta kotia.Pelkäsin,että välini isän kanssa särkyvät,jos en tee kuten hän pyytää. Ja eihän hän pakota?Väkisin?En pystynyt ymmärtämään mistään mitään.En nähnyt mitään.En tuntenut yhtään mitään.Ja samalla tunsin niin paljon etten kyennyt edes ymmärtämään sitä.Aivoni varmaan oksensivat.

Kotona en asiasta puhunut.Mietin joka ilta isälle mennessäni,miten saan sen loppumaan.Ja takaisin kotia palatessani pelkäsin mitä siellä olisi vastassa.Koulu jatkui samaa rataa kuin ennenkin.Kohta joutuisin yläasteelle.

Sain kuin sainkin tilanteet isän kanssa loppumaan viimein.Olin saanut järkeni takaisin ja huusin hänelle ettei se ole normaalia,eikä se tunnu oikelta,enkä tee mitään sellaista enää!Keskustelu oli pitkä ja vaikea.Hän piinasi ja tivasi ja suostutteli.Pelkäsin,että välit menevät,mutta taakka oli kasvanut jo liian isoksi kantaa.Minulla ei ollut vaihtoehtoja.Minä olin oikeassa.

MASENNUKSEN ALKU

Välit isään säilyivät muuten ennallaan,kunnioitus häntä kohtaan tosin oli kärsinyt aimo kolauksen.Nyt silti pystyin keksittymään siihen mitä kotona tapahtui ja miten sen tilanteen kanssa toimisin.Pian en enää voinut palata joka ilta kotiin.Se oli fyysisestikin mahdotonta.Oli kuin kotireitille olisi kasvanut läpäisemätön seinä,voimat loppuivat.Sen kävin useasti jopa kokeilemassa,mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin itku kurkussa.Silti ilmoittamatta isälle yöksi jäädessäni,olin korviani myöten huolissaan äidistä.Löytäisinkö hänet aamulla raatona lattialta oman kätensä jäljiltä vai sen toisen.Vai olisiko hän vihainen,kun en tullut kotiin.Joka tapauksessa,kouluun en voinut mennä.Olin maailman surkein ihminen,kun en ollut paikalla pelastamassa äitiäni.

Sitten alkoi yläaste.Olin 13 vuotias.Uusi paikka,uudet opettajat.Samat luokkakaverit ja lisäksi 350 muuta oppilasta. Poissaolot alkoivat lisääntyä,tosin poikakaverillakin oli siihen jo oma osansa.Hän oli hyvästä perheestä eikä itse ollut turhaan poissa koulusta.Minun vain piti saada rauhaa.Äiti veti miehensä pahoinpitelyistä oikeuteen.Sairastin juuri angiinaa ja äiti haki asianajajansa kanssa minut kuumeisena todistajan penkkiin.Mies sai vajaan vuoden vankeutta ja me korvauksia..tai siis äidillehän ne kaikki rahat menivät.Siitä huolimatta heidän suhteensa jatkui.Vankeusrangaistus oli edessä vasta pitkän ajan päästä.

PALUU TÄHÄN PÄIVÄÄN 

Tuo otsikko tekisi mieli ihan alleviivata.Onneksi ei mene enää mahdottoman kauan,niin pääsen ihan kirjoittamaan niistä selviytymiskeinoista,joilla olen läpi mennyt.Onneksi tiedän nyt,ettei minulla ollut tuolloin mitään syytä itseäni syyllistää,mistään.Vaikka tänä päivänä elänkin hyvää elämää,jotkin jäljet ovat jääneet syvälle. Aluksi olin paniikissa siitäkin ajatuksesta.En halunnut itseeni jäävän mitään merkkiäkään kaikesta tuosta!!Kaikki pois,puts puts.Eihän se silti niin mene.Ei voi pyyhkiä,mutta voi suhtautua toisin.On hyväksyttävä ne omat jäljet.Hyväksyn itseni,en olisi minä ilman niitä arpia.En löytäisi arjesta niin helposti niitä hyviä asioita.Saan oppia ja kehittää itseäni.

Juuri nyt,huokaisen syvään,hörppään kupin kahvia ja rentoutan jäykistyneet raajani.Hengitän oikein,syvään.Niin ettei se jää pintahengittelyksi.Aika elää taas tätä päivää,joka on ihan tavallisen normaali. Poika tulee kohta kotiin ja pääsen uppoamaan siihen innostuneisuuden ja kaiken uuden oppimisen maailmaan 😊

Stressi,elämän syöjä


Kertomukseni tulee anonyymina,koska joku outo osa minusta haluaa säästää äidin loppuelämän. Toki myös sisarukseni. Ainoa läheinen, joka tietää blogistani,on mieheni. Tietenkin aioin näyttää tämän hänelle,onhan hän kaiken jo kuullut.Silti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen vetäydyin siitä ajatuksesta.Yhtäkkiä kirjoitus tuntui hirveän aralta,särkyvältä, joka ei kestäisi yhtään väärää kommenttia niin läheiseltä ihmiseltä. Mulla on siis sydänvereni kiinni tässä 😊 En silti usko,että kommentointi liittyisi häneltä mihinkään muuhun kuin luettavuuteen ja muuhun pintapuoliseen.Ehkä huomaisin,etten sittenkään ole vielä täysin sinut kirjoittamaan menneestä?

No,kuten nykyään kaikkeen muuhunkin,aion suhtautua edellä mainittuun mahdollisimman vähällä huomiolla. Enkä aio kasvattaa pelkoa itsessäni yhtään enempää,koska lopulta,en voi tietää hänen ajatuksiaan.

En pidä liian paljosta etukäteen suunnittelusta, koska se luo turhaa stressiä. Ja sitä on ollut aivan tarpeeksi.Kouluun meno oli stressi.Mitä toiset sanoo,kun taas olin poissa.Vaattetkin varmaan herättävät ivallisia kommentteja.Koulusta kotiin paluu oli stressi.Oven kun aukaisi,vastaan tulevan tupakan savun määrästä pystyi päättelemään minkälainen loppupäivä olisi edessä.Koulutehtävät oli stressi.Kuinka suoriutua,kun viime tunnillakaan en ollut.Asiat,jotka helpottivat tuota jatkuvaa jännitystä,oli soittaminen,lukeminen ja oma maailma ulkona kavereiden kanssa.Kukaan heistä ei tiennyt mitä kotioveni takana todella tapahtuu.Ei koulussakaan.Tietenkin oli kielletty puhumasta mitään kotiasioista ja minähän noudatin sitäkin sääntöä.

Joskus koitin äidille sanoa,että olen stressaantunut.Se kommentti kyllä pyyhkäistiin rajusti pois naurun kera ”Eihän lapset stressaa!”. Okei,olin häpeissäni sen jälkeen.Miten olin voinut ajatellakaan itsessäni jotain niin suuria ja vakavia tunteita olemassa olevaksi!!? Toisaalta tunsin epäreiluutta,koska olinhan kuunnellut äitini vuodatuksia menneisyydestä ja osoittanut hänelle myötätuntoa.Olin siis ollut osallisena hänen tunteisiinsa,jotka tuottavat stressiä ja ahdistusta.Sen jälkeen kuitenkin katselin,kun äiti laittautui peilin edessä ja haetutti minulla vaatteita sovitukseen vaatehuoneesta.Äidin on nyt päästävä vähän rentoutumaan.Minä jäin yksin kotiin ja yritin yötä odotellessa tehdä oloni niin mukavaksi kuin se vain oli mahdollista..

Ajatus omasta stressistä pyöri silti vuosia mielessäni,salaa.Onneksi tuli sekin päivä vastaan,kun tajusin,että tottakai se on mahdollista!Lapset kokevat stressiä!Ihan siinä missä aikuisetkin.Ja se on aivan normaalia.Eikä se ole mikään meriitti täydellisestä persoonasta tai jonkun yksinoikeus.Äidillä se tuntui olevan juuri niin.Omien tunteiden kieltäminen oli minulle lapsena se,miksi en tuntenut itseäni.Häpesin monia tunteita,koska aina oli joku jolla asiat olivat varmasti hirveän paljon huonommin. Eikä lähelläni ollut yhtään aikuista,joka olisi voinut sanoa jotain muuta.Äiti piti huolen siitä etteivät esimerkiksi sukulaiset pääse liian lähelle.Aikuiset joita meillä kävi, olivat vanhempien ryyppyseuraa.Äidillä ei ollut selvän päivän ystäviä,naisia varsinkaan.Hän oli mustasukkainen televisiomainosten naisistakin,isä ei saanut niitä katsoa.Tästä voisi päätellä,että äitinikin on varsin stressaantunut ihminen. Ei varmaan tiedä muusta tavasta elää elämää.Ei se ole elämää ensinkään.Se on valtava tukko päässä,joka estää näkemästä metsää puilta.

Minä otin siitä kaikesta opikseni,karistin vanhempana lapsuudesta opitut turhat stressin aiheet,esimerkiksi yltiöpäinen siivous (ei se laatu,vaan se stressi),ihmisten kohtaaminen ja kaupassa käynti. Se vaati tilanteiden toistoa,kohtaamista.Eikä minun tarvinut tuolloin olla enää niin yksin.Minulla oli taustallani koulupsykologi,mielenterveyshoitaja,lääkäri ja ennen kaikkea mieheni.Edelleen on vielä joitain turhuuksia,niin kuin esiintymisjännitys (pahinta soittamisessa) ,istuvat lujassa.Minulla ei kuitenkaan ole muuta kuin aikaa.Kaikki ei muutu päivässä,kuukausissa eikä edes vuosissa,jos koskaan.Se on hyväksyttävää.Silti pyrin kohtaamaan pelkojani,siten voin olla sinut asioiden kanssa.Olen silti mahdottoman tyytyväinen tähänkin!! 

Siinä on vinha perä,että kauneimmat kukat kasvavat takapihan paskakasassa 😊 Stressi ja ahdistus ovat siitä kavalia,että ne estävät ajatuksen virtaamista.Ei näe asioita, niin kuin ne ovat. On ollut äärettömän hyvä pilkkoa pelkoa tai stressiä aiheuttanut asia palasiksi.Vaikka paperille.Selkeitä kysymyksiä itselle ja jos ei itselle ole onnistunut,niin kuvitella sama tilanne jollekin toiselle.Mitä sanoisit?Kysyisit?Tekisit? Vastaa lyhyesti ja selkeästi.Voi olla,että ajatus selkeytyy heti tai vasta myöhemmin.Pääasia on,että pysähtyy hetkeksi oikeasti miettimään asiaa.Ei,se ei ole sama asia miettiä samalla, kun tekee jotain muuta.Useimmiten se on silloin keskittymiskykyä häiritsevää eikä johda mihinkään.Kun teet jotakin,tee se kunnolla.Eli kun pilkot puita tai peset pyykkiä,keskity silloin siihen äläkä mieti muuta.Ota ikioma aika sille painavalle asialle.Stressiä helpottaa tuossa jo sekin,että huomaa kuinka vähän aikaa kaikkeen lopulta menee.Stressaantunut ihminen on usein henkisestikin kiireinen.On hyvä istahtaa hetkeksi alas,ilman älypuhelinta,ja hengittää rauhassa.

Jatkoa varhaislapsuuteen..


Vaan kylläpä oli hyvä palata hetkeksi kunnolla käymään menneitä asioita läpi! Ensinnäkin siksi, että aina ymmärtää jotain paremmin ja toiseksi, siksi että huomaa kuinka kauas on jäänyt fyysinen vapina ja totaaliaivokaaos liittyen menneisyyteen. Stressireaktio? En voi olla kuin tyytyväinen. Tiedän silti, että jatkossa on tulossa tapahtumia, jotka voivat nuo em. oireet helpostikin nostaa vielä pintaan. Se jää nähtäväksi.

Näyttää siltä, että tätä päivää on ihan hyvin jäljellä. Lapsukainen nukkuu, puoliso nukkuu ja koirakin nukkuu…taidan vähän vielä jatkaa ikävuodesta 4 eteenpäin.

Se on se ikä, kun muistan vieraiden lasten yllykkeestä hypänneeni leikkikentän sadekatoksen katolta alas. Ei käynyt ihmeellisemmin, säikähdin silti sen verran että luikin kotiin. Silloin en osannut sitä paikkaa vielä pelätä. Vanhin veljistäni muutti meille asumaan. Ei siitä leikkikaveriksi ollut, liian paljon vanhempi ja harvoin oli edes kotona. Liekö ollut syynä siihen, että kotitilanne riitojen suhteen rauhoittui hetkeksi. Sitten muutimme taas, toiseen kerrostalolähiöön. Sinne muutti toinenkin velipoikani. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänestä oli jo seuraakin. Hän tosin oli aika vilkas ja hyvin usein yhteiselomme päättyi sotaan. Isä kävi edelleen töissä, äiti ei. Aloin kulkea ilmaisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä olin hieman vapautuneempi jo ja sain pari kaveriakin. Vanhempien välit eivät silti kauaa kulissia kestäneet. Isän mennessä töihin, äiti nappasi minut ja toisen veljistäni mukaan. Hän oli humalassa tietenkin ja tie vei taksilla, meille tuntemattoman miehen kaksioon. Siellä oltiin pitkän aikaa veljeni kanssa makuuhuoneessa lukkojen takana, kun äiti hoiti välejään tämän miehen kanssa. Sama mies vei meidät käymään myös sadan kilsan päässä olevassa isossa kaupungissa. Sieltä hän osti minulle matkamuiston, jonka alkuperää en missään tapauksessa saanut kotona isälle kertoa. Isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaanhan tämä kaikki meni näin. No, ei ollut toviin helppoa kotona, kun tuolta reissulta palasimme. Siltikään se reissu ei jäänyt edes viimeiseksi…mies vain vaihtui.

Tähän ikään mahtuu jo myös mukavia muistoja. Kuten ensilumi parkkipaikalla. Lähdin 5 vuotiaana ensimmäistä kertaa ihan itse käymään kioskilla. Valkeaa oli silmän kantamattomiin! Lisäksi tällä pihalla oli jo kavereitakin. Sitten tuli taas muutto, toisin sanoen häätö.

Täytin kuusi uudessa kodissa, jossa asuimmekin ennätykselliset 4 vuotta! Elämäni parhaimmat ja samalla pahimmat siihen mennessä. Äiti oli vanhemmistani se aggressiivisempi eikä isällä ollut mitään sanan valtaa meidän kasvatukseen. Pojat olivat vilkkaita ja aiheuttivat monta hyvää syytä vetää pää täyteen, äidin mielestä. Sitten kun pää alkoi tarpeeksi lainehtia, alkoi pahoinpitely. Katsoin monta kertaa avuttomana vierestä kun toinen velipojistani, se nuorempi potkittiin nurkkaan. Hän suojasi kasvojaan ja kylkiään käsillään, kun äiti opetti 10-vuotiaalle pojalleen tapoja. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, kun hysteerinen itkuni ei auttanut mitään ja kun en kestänyt katsoa, minun oli pakko juosta omaan huoneeseeni rauhoittumaan. Vanhempi pojista sai myös osansa, mutta kasvoi eikä antanut äidille siihen enää mahdollisuutta. Viikonloppuisin meillä kokoontui vanhemman veljeni kaverit, yläasteikäisiä nuoria, jotka äiti mielellään kutsui veljeni huoneesta keittiön pöytään seurakseen. Äiti vei käytännössä veljeni kaverit. Narsistista kun yrität selittää, minkälainen hän todellisuudessa on, kuka sitä uskoo? Eivät myöskään veljeni kaverit. Eteenkään se yksi isokokoinen poika joka joutui äitini viettelemäksi meidän vessassa…

Äiti muuttui teatraalisemmaksi sitä mukaa kun kasvoin. Olin hänelle baarireissujen jälkeinen sylkykuppi taikka patoutumienpurkunukke. Koskaan ei voinut olla varma, mitä yöllä tapahtuu kun äiti tulee kotiin. Hän oli hysteerisen tarkka siivouksesta. Mikäli oli niin onnettomasti käynyt, että yksin iltapalaa syödessäni olin vahingossa jättänyt yh-den-kään leivän murun pöydälle, heräsin nahkaremmin räiskeeseen ahterilla. Toisaalta hän saattoi tulla hysteerisenä kotiin ja itkeä aamuyöstä baarissa tullutta riitaa isän kanssa ja toisinaan se hysteerisyys johti esitykseen sairaskohtauksesta. Sehän meni siis niin, että haukotaan happea kuin kala kuivalla maalla, kaadutaan rojahtaen lattialle (kuitenkin niin ettei mihinkään vakavasti satu), valitetaan epäselvää mongerrusta isoon ääneen jne. Mutta sitten kun paniikissa huudan ”Äiti, äiti herää!!Älä kuole! Äiti soitan ambulanssin!!” Silloin tuli hyvin selvä vastaus ”Et soita!” Ja jo alkoi olo helpottua. Joskus tähän esitykseen kuului myös ranteiden viiltely. Minä kun en silloin tiennyt vielä pintanaarmun ja syvän haavan eroa. Tätä rataa tasaisesti alkoi kotona kulua minun ikävuoteni 6-> .

Ulkona oli pakopaikka, toisinaan. Ensimmäiset eskapismin alkeet olin löytänyt jo kirjoista ja musiikistakin. Pihallakin oli silti lapsia, joita sain tosissaan pelätä, kantelivat linkkareitakin mukana. Äidin krapula-aamuina, sen lisäksi että olin siivonnut hajonneet kaljapullot ja tuhkakupit, sain käydä kaupassa, ja maksuvälineenä tässä tapauksessa kävi hienosti pari pussia tyhjiä pulloja sekä kaikki pienimmät pennit. Silloinkin pääsin silti kotoa pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä mukavampia leikkejä meillä ulkona oli. En muistanut mitään kotielämästä. Paitsi sitten kun tajusin olevani kymmenen minuuttia kotiintuloajasta myöhässä…”Mutta eihän äiti oikeasti halua satuttaa, on vain pakko silloin kun ei oppi mene muuten perille. Äidillekin se sattuu yhtälailla, kun joutuu remmiä käyttämään...”Joopajooh.

Kouluni kaksi ensimmäistä vuotta sujui hyvin. Oli kavereita ja olin sosiaalinen. Sitten kouluni vaihtui. Siellä tilanne oli toinen. Kaikki 30 oppilasta vaikuttivat olevan kokonaan eri maailmasta. Kenenkään vaatteet eivät haisseet tupakalle ja siitä alkoi syrjintä. En kuulunut joukkoon. Tilannetta ei helpottanut se, että olin keskimäärin joka toinen päivä poissa, päänsäryn tai vatsakivun takia. Opettaja otti kerran ihan asiakseen puhutella tästä. Totesi, että olen fiksu, koska todella harva pysyisi opinnoissa perässä niin hurjalla poissaolomäärällä. Keskiarvoni oli kuitenkin aina vähintään hyvä. Vaikka käsiini ilmestyi ”vahingossa” toisen asteen palovammoja, sekään ei riittänyt kummempaan yhteydenottoon kotipuoleeni. Ihan itse niitä kuumaa patteria vasten tein. Päätäni myös särki oikeasti jokaisen koulupäivän jälkeen, se ei johtanut kotona edes särkylääkkeeseen. Sekään ei koululla kummastusta kummemmin aiheuttanut, ettei koko (3. – 6. lk ) 4 vuoden aikana, kumpaakaan vanhemmistani näkynyt vanhempainilloissa taikka konserteissa. Ihan vaan, koska äidin mielestä opettajani oli ”kotka” tai ”harppu” tai jotain muuta yhtä mairittelevaa.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Usein sanotaan, että avioero lapset syyllistävät itseään vanhempien erosta. Niin kävi meilläkin, ainoastaan positiivisessa mielessä. Äiti oli kertonut niin paljon isän töppäilyistä ja kaikkihan oli hänen syytään. Halusin, että elämämme rauhoittuisi ja koska olin ilmeisesti jo äidin terapeutti, käskin häntä eroamaan. Äiti oli tuohon mennessä jo vuosia aiemmin kertonut myös omasta lapsuudestaan, itkien, koska hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Yksityiskohtaisesti. Hän oli itkenyt minulle yhtä lukuisaan otteeseen aiempaa avioliittoansa ja sen hirveyksiä ja kuinka hän oli menettänyt poikansa. Niin, minut kasvatettiin pitämään huolta tästä täydellisestä ihmisestä, joka ei koskaan itse sanonut sanaa anteeksi. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen heidän erostaan.

Tässä vaiheessa veljistäni nuorempi joutui perhekotiin ja vanhempi muutti pois kotoa. Oltiin siis virallisesti kahden. Isosta asunnosta oli muutettava pienempään. Kuvioihin tuli uusi mies. Olin silloin 11 vuotias.

Tähän päätän elämänkerran tällä erää. Olo on erittäin voitonriemuinen. Nyt muistan, minkälainen olin silloin ja miksi. Muistan myös kuinka pohjalla myöhemmin lopulta olin. Juuri nyt, löydän sitä samaa itseäni jälleen, kuin muistan joskus lapsena olleeni. Avoimuus, sosiaalisuus ja aktiivisuus. On vaatinut paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta nehän ovat osa elämää. Eikä elämässä lopulta ole kauheasti pelättävää. Olen huomannut, että ihmiset ovat ymmärtäväisempiä ja sopeutuvaisempia, kuin joskus kuvittelin. Hieman sääliksi käy heitä parkoja, jotka osuivat matkan varrelle silloin kun aloitin uudelleen rakentamisen. Rykäisin aikalailla kaiken pahan suustani ulos, siksi että minulla oli tarve selittää miksi olen niin kuin olen ja miksi en paljon puhu ja miksi nyt vaan olen sellainen ja kaikki oli vaan niin uutta minulle. Sen jälkeen vaikenin taas kuin muuri 😀 Kaikki hekin olivat ihania ihmisiä, kukaan ei koskaan kääntynyt pois, vaikka olivatkin elämässäni ohikulkumatkalla.

Iltasaduksi itselleni ajattelen jälleen juuri tätä hetkeä, ääniä. Rauhallisuus ja turvallisuus ympärillä.Koira, joka kuorsaa lattialla sekä ikkunasta näkyvä syysillan pimeys. Siihen kaikkeen voi keskittyä ihan rauhassa, ilman minkäänlaista pelkoa tulevasta tai menneestä. Tämä tässä on minun elämäni.

Olisi mahtavaa, jos jakaisitte omia kokemuksianne! 🙂

Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello