Hengitän,pakkohan se on


Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.



Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s