Rajoja etsimässä


​Nyt muuttuu elämä taas reippaasti.Onhan tuota tullut harrastettua aina silloin tällöin pienen elämäni aikana,se ilmeisesti pitää vireessä…Tässä sen huomaa,kuinka hyvää surkean puoleinen lapsuus on tosiaan tehnyt…No,siis toisaalta 🙂 Esimerkkinä nyt vaikka tämä ms-tauti.Kykenen kohtaamaan vaikeuksia kohtuullisen rauhassa.Kiitos vain äidin ja isän alkoholismin ja sen sivutuotteiden.

Ehkä minulla on aavistuksen pitkät piuhat,mutta vuosi…apua,VUOSI.. on nyt vierähtänyt diagnoosista ja sen olen käyttänyt,vailla minkälaisia omantunnon tuskia,varovasti ja tunnustellen.

Ylivarovainen?

Käytännössä fatiikin pelko kasvoi niin suureksi,etten uskaltanut tehdä juuri mitään,etenkään liikkua.Jalkalihakset eivät ole tuntuneet omilta,mutta sekin vaihtelevasti.En saanut otetta enää siihen,miltä kaikki tuntemukset tuntuivat ENNEN kuin tiesin koko taudista.Olen yrittänyt miettiä,muuttiko vuoden takainen pahenemisvaihe olon huonommaksi vai lisäsikö tieto vain tuskaa?Useimmiten tulen siihen tulokseen,että molempia.Olen alkanut tuntea itseni jälleen satoja vuosia vanhaksi ja kaipaan sitä elämänvaihetta,kun olin päässyt menneen kanssa tasapainoon ja elin stressitöntä,tavallista ja mukavaa elämää.

Kyseenalaistamista

En tiedä mikä muistiani vaivaa,mutta kun saan fatiikkikohtauksen ja se menee ohi 1-3 vuorokaudessa,en enää tunnu muistavan kuinka helvettiä se on.Normipirteänä sitten mietin yleisesti,että olenkohan ylireagoinut fatiikkia varoessa?Olenko ajatuksissani liikaa sidottu ihan vain diagnoosiin,siihen mitä se yleisesti kertoo?Olisinko kuitenkin OIKEASTI jaksanut enemmän?HALUSINKO sittenkin mennä vain nukkumaan?Näitä sitä miettii ja kyseenalaistaa aina seuraavaan fatiikkiin,jolloin saa kyllä selkeät vastaukset kysymyksiin.Ei,en halunnut oikeasti nukkua.En myöskään ylireagoinut.Eikä ajatukseni myöskään olleet koko diagnoosissa.Se vain tulee,silloin kun haluaa.Eikä se kerro,kuinka pitkään se meinaa jäädä.Olisin ihan varmasti paljon mieluummin viettänyt aikaa perheeni kanssa!!

Vuoden ajan olen totutellut tuohon Herra Fatigueehen ja sen vinkeisiin.Päätymättä mihinkään kovin tarkkaan lopputulokseen.Sen tiedän,että kauppoja jos pitää kiertää,kaksi on maksimi.Liian moni ajatusta vaativa asia laukaisee sen myös.Kirjoitan siis aavistuksen tullen itselleni muistilappuja valmiiksi.

Toiminnan aika

Reilu viikko sitten,mittani tuli täyteen.Se vain yksinkertaisesti saavutti jonkilaisen rajan,josta ei ole paluuta.Minä en jää enää odottamaan,mitä ms seuraavaksi keksii.En voi jäädä pelkäämään seuraavaa fatiikkia tai mitään muutakaan.Heikkenen,koska en liiku.Haluan liikkua,jotta tuntisin kroppani.Oma kuvitelmani fyysisestä olemuksestani on,että tuuli vie.No ei se vienyt ennen!Eikä vie tästä eteenpäinkään.Ärripurri-puuskassa otin yhteyttä samantien erääseen puolituttuun kuntosaliohjaajaan ja kysyin häneltä apua.Kerroin taudista ja olosta ja siitä,että lihakset alkavat tuntua siltä,että kohta ei tehdä enää mitään.Toivoin,että hänellä olisi vastaus siihen,kuinka paljon voin tehdä ja kuinka varovainen minun pitää olla.Ei kenelläkään ole sellaiseen vastausta.Fysioterapiaa minä en vielä tarvitse ja neurologi sanoo,että pitää kuunnella itseään ja löytää omat rajat.Olen kyllä kuunnellut,koko vuoden.Mutta en ole hakenut rajojani.Olen vain ennakoinut ja välttänyt.Nyt siis tuumasta toimeen!Sovimme seuraavalle viikolle ajan,jolloin hän antaisi minulle kuntosaliohjelman,sellaisen joka on kelle tahansa aloittelijalle sopiva.Olin niin innoissani tuosta päätöksestä!Suorastaan morkkasin itseäni siitä,etten ollut hieman aiemmin tehnyt tuota päätöstä.Mutta kyllä minä sen ymmärrän,että olen tarvinut aikaa.

Eka kapula rattaissa

Viime viikonloppu menikin sitten Herra Fatigueen kanssa.Hän ei tosiaan ole mieltä ylentävää seuraa.Mietin masentuneena,että eipä tarvinut kuin suunnitella tekevänsä tosissaan jotain.Mietin myös päätöstäni siitä,että teen, vaikka tuntuisi miltä.Kyseenalaistaisin kaikki kehon tuntemukset ja katsoisin mitä siitä seuraa.Aiheuttaisinko pahenemisvaiheen?Vai seuraako mitään?

Päätös pitää

Sitten koitti seuraava viikko ja viime tipassa Herra F. poistui.Jätti tosin reisilihakset sen tuntoisiksi kuin oltaisiin tanssittu koko viikonloppu.Pidin kiinni päätöksestäni olla noteeraamatta sitä tunnetta liian aikaisin.Kokeilisin mihin pystyn.Yllätys oli todella positiivinen ja rohkaiseva!Jaloissa ollut tunne ei estänyt yhtään mitään.Pääsin kiinni kuntosaliohjelmasta ja oli mahtava tunne haastaa koko kroppaa.Pidin siitä terveiden kirjoissakin,mutta valitettavasti ajan ja viitsimisen puutteen vuoksi se jäi jo silloin vähälle.Olin onnellinen siitä,että lihaksissani edelleen tuntuu jonkin verran voimaa olevan ja tunsin oloni heti terveemmäksi.

Hiljaa hyvä tulee

Odotin myös tottuneesti sitä,että tuon salireissun jälkeen,ei olisi lihasta joka ei olisi ollut tulehtunut.Koiran kynnenleikkuukin saa jalkalihaksiin sellaisen tunteen,välillä.Väärin sekin odotus,ainakin vielä.Tunsin sen aivan normaalin lihaskivun ja olin tyytyväinen,että olin aloittanut hyvin maltillisesti pienellä vastuksella.Mitään ihmeellisiä tuntemuksia ei seurannut,joten päivän tauon jälkeen kävin salilla eilen uudestaan.Ei vieläkään mitään epänormaalia! 😀 Ihan mahtavaa,että voin ainakin välillä elää ihan kunnon elämää ja tuntea terveellisyyttä.Ja muistin jopa venytellä 🙂

Mieliala kohosi huomattavasti,kun sain viimein tuon päätöksen aikaan.Kaikkeen tuntemukseen tässä taudissa ei kannata jäädä kiinni.Mielenkiinnolla odotan tulevaisuutta.Aion jatkaa salilla käyntiä säännöllisesti.

Sokerinisti,kofeinisti,hifisti..?

Lisäksi kiinnitin huomiota myöskin ravintoon.Minä olen aina ollut surkea ruoan kanssa,eikä se minua kiinnosta.Voin silti vähentää runsasta kahvin juontiani ja sen mukana menevää sokerin määrää.Muutoin en sokeria kovasti käytä,mutta kahvia sokerilla tulee tosiaan juotua ihan hirveän paljon liikaa..Sitten vähensin myös tupakointia,puolella.Se loppuu kokonaan kyllä vielä.Laulua harrastavana,huomaan eron kurkkun kuivuudessa jo tuolla tupakoinnin vähenemiselläkin!Lihashuollon puolesta voin myös hieman katsoa,missä ruoassa on hiilihydraatteja ja missä proteiinia,jotta voin napsia hiilarit ennen salia ja proteiinit sen jälkeen. Enempää hifisti noissa asioissa minun ei tarvitse olla 🙂

Muuta ajateltavaa

Kaikki tuo uuden huomioiminen,vie viimein ajatukset pois siitä,missä ne ovat viimeisen vuoden pakertaneet erilaisten tuntojen kimpussa.Ja kun en halua keskittyä terveeseen elämään,voin harjoitella lisää äänen miksausjuttuja.Sen aloitin myös tässä muutama viikko sitten.Työttömän pitää pitää itsensä vireessä,tavalla tai toisella 🙂

Teen sen minkä voin.Olen siitä vastuussa itseni,lapseni ja läheisten vuoksi.Minä en aio jatkaa vanhempieni käytösmalleja.Opin heiltä sen,miten ei kannata toimia ja aion antaa paremman esimerkin omalle lapselleni.

No one and nothing can free you but your own understanding. — Ajahn Chah
http://www.heseva.fi/fi/heseva-kuntoutus-fatiikki-%E2%80%93-lupa-laiskotella-vai-jotain-ihan-muuta

http://www.neuroliitto.fi/tietoa/ms-tauti/liikunta



Mainokset

Asenne ratkaisee


Meistä jokainen pelkää jotakin.Me pelkäämme,että emme saa töitä tai jo olemassa oleva työsuhde ei jatku.Me pelkäämme terveyden menettämistä.Me pelkäämme lastemme tulevaisuutta.Me pelkäämme taloudellista tilannetta.Pelkäämme läheisten puolesta.Pelkäämme luonnon katasrofia.Pelkäämme omia ajatuksiamme.Pelkäämme,koska emme osaa lopettaakaan sitä.No,en tiedä teistä,mutta minä pelkään löytäväni akvaariosta pian lisää kuolleita kaloja,koska löysin eilen yhden…Median otsikot aiheuttavat pelkoa.Muulla tavoin medialla tuskin markkinoita olisikaan.Ihmisiä kiehtoo pelko.

Outo tunne

Minä väitin nuorempana,etten pelkää mitään.Mikäli luette/olette lukeneet blogini alusta asti,huomaatte varmaan että elämäni oli pelkoa,täynnä.Pelkoa väkivallasta,pettymisestä,koulupoissaoloista,riidoista,ympäristön arvaamattomuudesta,tulisinko kiusatuksi taas ja ennen kaikkea pelko siitä miten selviän kaikesta.Olin lapsi,jolle kukaan ei opettanut miten pelkoa käsitellään.En edes tiennyt sen olemassa olosta,koska se oli itsestäänselvyys.Kun kerroin äidille pienenä,että olen stressaantunut,hän kielsi sen jyrkästi.Se ei ollut hänen mielestään mahdollista.Uskoin kaiken mitä äiti sanoi,kuten myös mitä muut aikuiset sanoi.Esimerkiksi etäiseksi jäänyt opettaja,joka kertoi kaikille ettei kotona tarvitse kenenkään pelätä.No sepäs selvä sitten.Ajattelin,että on siis väärin jos kotona pelottaa.Sitä en osannut ajatella,että se olisi täysin normaalia mikäli olosuhteet antavat pelolle aihetta.

Välikommentti..vailla faktaa

Alunperin pelko liittyy ihmisten hengissä selviytymiseen,kun mennään melko reilusti ajassa taakse päin.Pelkojen syyt olivat silloin luolamies-aikaan aivan toiset kuin tämän päivän ihmisellä.Minähän en näistä paljon tiedä,mutta uskoisin,että kun lapsen tunnemaailma on vasta aluillaan ja kehittymätön,hän kokee pelottavat asiat sillä ns. alkukantaisella tavalla,joka liittyy täysin hengissä selviämiseen.Hengenvaarallisissa tilanteissa myös tietysti aikuinen tuntee sen pelon.En kirjoita tässä kuitenkaan siitä todellisesta pelosta,vaan siitä pelosta joka on turhaa,joka on mahdollista välttää,joka meillä joillakin aikuisilla on riesana.

Turvassako?

En siis lapsena pelännyt mielestäni mitään.Oikeastaan en edes osannut kuvitella mitä se pelko olisi,miltä se tuntuisi.Stressi,pelko ja muut sukulaissanat olivat minulta kiellettyjä.Kuvittelisin pian olevani jotain,mitä en ole,jos ajattelisin tuntevani niin.Niinpä en pelännyt soittaa tai mennä baareihin äidin perään tai äidin miehen perään käskettäessä.En pelännyt purra äitini miestä olkavarteen äitiä puolustaakseni.En pelännyt lähteä viikonloppuyönä kahden jälkeen pyörällä grillille,joka oli n. 3 kilometrin päässä keskellä kaupunkia.Grillin eteinen oli täynnä humalaisia ihmisiä,nuoria ja vanhoja ja he tuntuivat katsovan minua kummissaan.Nyt tajuan etten ihan kuulunut joukkoon,olin 9-vuotias ja kello oli n.02.00.Mutta siis grillille menin,koska äiti oli tullut kännissä kotiin ja hänen teki mielensä grilliruokaa.Alkoholin täyteisten öiden ja krapula-aamujen hyviä puolia myös minulle…Tein mitä vain pyydettiin,koska en pelännyt.Ainakaan en tiennyt pelkääväni.

Pelon tunne tutuksi

Onneksi nuo sanat,pelko ja stressi,ovat saaneet merkityksen.Se tapahtui sen jälkeen,kun pääsin kotoa pois.Ensin oli uskaltauduttava käyttämään niitä omalla kohdallaan,vaikkei omaksi ihan tuntenutkaan.Käytännössä se oli vain teoriaa,eli pelko sanaa käytin,kun järki sanoi, että olisi sen sanan paikka.Saatoin siis kuvitella sen melkein kuin jonkun toisen kohdalle,vaikkei se ihan niinkään tietysti ollut.Vähitellen itseluottamuksen kasvaessa,niistä tuli omien tunteiden kuuloisia sanoja.Tunne alkoi löytyä ja liittyi siihen sanaan.Lopulta ne olivat aika helppokäyttöisiäkin ja olin onnellinen löytäessäni tunteilleni kuvaavan sanan.Ensimmäinen kerta sai minut jopa hymyilemään,tunsin olevani normaali.En tuntenut olevani myöskään heikko tai mitätön,jos tunsinkin pelkoa.Vain täysin normaali.

Mistä se tunne tulee?

Aikuisena meillä on mahdollisuus hallita pelkojamme ja vaikuttaa oman stressitasoon.Lapsuudessani ja nuoruudessani olleet pelot ovat nyt mennyttä.Tiedän nyt mitä ne tunteet ovat ja minulla on mahdollisuus välttää niitä.Pelkoon ei hyödytä jäädä kiinni.Pelko tekee asioista usein suurempia,kuin ne oikeasti ovat.Se aiheuttaa ahdistusta,puristavaa tunnetta ja ilottomuutta.Ja mitä kaikkea muuta…

Pelkäsin,että äitini kuolee,jos en väkisin pidä häneen yhteyttä koko ajan ja silloin tällöin saarnaa hänelle alkoholin käytöstä.Sitten ajattelin,että entäs jos ei kuolekaan?Ei kuollut ja minä sain paremman elämän 🙂 Ms-tauti-diagnoosin saatuani,pelkäsin olevani ihan pian pyörätuolissa.En ole vieläkään.Pelkäsin,etten sairauteni takia jaksaisi viime kesää töissä.Jaksoin.Pelko vain teki noista kaikista aluksi hankalaa,vaikka mitään syytä ei ollut.

Carpe diem

Kontrollin tarpeeni oli suuri kotoa päästyäni.Parisuhteessa se ilmeni niin,että pelkäsin alituiseen,etten riitä tai toinen lähtee tai ei puhukaan tunteistaan totta.Toisen menot oli oltava minulla tarkkaan tiedossa.Oli pakko tietää tai tuli epäilys ja pelko.Luultavasti tämä pelko useimmilla aiheuttaa sen,että parisuhde kariutuu.Onneksi Hän oli sitkeä ja tuli jäädäkseen.Ja osasin ehkä selittää Hänelle vähän myös sitä,miksi minulla oli niin hankala elämä..Joka tapauksessa tuo pelko on turha painolasti ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.Nauti hetkestä.

Shit happens..

Kaikkea sattuu ja tapahtuu,se on elämää!Ikävillä asioilla on aina se hyväkin puoli ja siihen on hyvä keskittyä.Se voi tuntua hölmöltäkin,mutta minä uskon,että siinä se viisaus on.Negatiivisuus tukahduttaa ajatuksen juoksun ja vaikeuttaa elämää.Negatiivinen asenne estää näkemästä kaikkia mahdollisuuksia,sitä että elämään voi suhtautua toisinkin.

Kaikki lähtee meistä itsestämme.Omia tunteitaan ja ajatuksia ei tarvitse pelätä.Toisten ihmisten suhtautumista itseemme ei tarvitse pelätä.Me olemme juuri sellaisia kuin olemme ja se riittää,ihan varmasti.Ei tarvitse yrittää,väkisin,mitään.Pelko katoaa ja silloin näkee selvästi sen,mikä on aitoa,oikein ja juuri nyt.Näkee sen,miten turhaa on tuhlata tätä hetkeä pelolla.

Elämällä juuri tässä hetkessä,ilman pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu,vähentää stressiä ja tuo rauhallisuutta sekä iloa.Juuri tähän hetkeen,ihan nyt heti.Koskaan me emme voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.Minulla esimerkiksi on edelleen kaksi vaihtoehtoa sairauteni suhteen.Joko pelkään tulevaa,jota ei voi ennakkoon tietää,tai sitten en pelkää,koska sekin on mahdollista ettei ole mitään pelättävää.Kaikki eivät joudu pyörätuoliin tai tauti ei pahene pitkiin aikoihin muutenkaan.Minulla ei ole juuri nyt mitään pelättävää tai huolehdittavaa.Akvaariossa on vielä 22 elävää kalaa ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin.Tässä ja nyt,olen terve…tai no,ihan karmee flunssa 🙂

”Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu.”

-Norman Vincent Peale



New page


Mietin tämän postauksen otsikkoa pitkään.Olisiko se luopuminen vai uusi sivu (englanniksi se on mageempi 🙂 ).Aiheena on kuitenkin luopuminen.Juuri nyt omassa elämässäni on menossa sellainen vaihe ja onpa noita isoja luopumisia ollut ennenkin.

Haikeutta

Tähän asti olen jaksanut kuluttaa musiikkiopiston flyygelin kieliä ja mahtavan opettajan hyviä hermoja kokonaiset 12 vuotta.Soittaminen on aina ollut minulle tärkeää.Valitettavasti asenteeni ei ole enää pitkään aikaan riittänyt tarpeeksi säännölliseen opiskeluun.En ole sitä itse huomannut.Johtunee siitä,että pitkä aika oli totuttanut tietynlaiseen viikkorytmiin harrastuksen kanssa ja siitä,että rakastan soittamista oli itsestään selvyys.Eihän se silloin voi pahalta tuntua?

On ollut paljon aikoja,jolloin vain taon päätä seinään turhautuneena,kun ei se soitto vaan nyt suju.Aina minut on saatu psyykattua takaisin sieltä epätoivosta.Yrittämään uudella asenteella.Alusta alkaen olen ollut erittäin huonolla itseluottamuksella varustettu oppilas ja hyvin herkästi olen palautunut takaisin alkutekijöihin sen suhteen.Lapsena en saanut harrastaa soittamista,vaikka olisin halunnut.Siinäkin on yksi syy siihen,miksi olen pitänyt tästä kynsin hampain kiinni.

Päätös

Nyt olen jonkun aikaa vakavasti miettinyt ja herätellyt fiiliksiäni.Miettinyt sitä mitä oikeasti haluan.Miltä oikeasti tuntuu.Ihmetellyt sitä miten tottuminen johonkin sumentaa ne todelliset fiilikset.

Päätin lopettaa soittotunnit.Kysyin itseltäni varmistuskysymyksiä.Olisitko sitten helpottunut?Miksi se helpottaisi?Kyllä.Olisin helpottunut,koska minun ei tarvitsisi enää yrittää.Ahdistus ja stressi helpottaisi huomattavasti.Minulla olisi viimein aikaa soittaa itsekseni sitä mitä haluan,oikeasti.Ihan niin kuin silloin nuorena.Silti jostain nousi suru.Muistoja kaikista mahtavista konserteista ja orkesteritreeneistä.Muistoja oppitunneista,joista jokainen oli erilainen ja antoisa.Opettaja,josta vuosien varrella tuli todella läheinen ystävä.Yrittämiset,onnistumiset ja itsensä ylittämiset.Sitten kysyin itseltäni uudelleen,oletko varma?Edelleen varma.Minun keskittymiseni ei enää riitä,en saa sitä nautintoa enää.Stressaan harjoittelua,enkä tunne eteneväni mihinkään.En halua vihata soittamista,joten nyt on aika luopua.Kääntää uusi sivu.Sillä sivulla saan soittaa itsekseni ilman paineita ja ehkä oppia soittamisesta vielä enemmän,kaikessa rauhassa.En olisi tilivelvollinen kenellekään,miksi jokin paikka ei suju.Voisin olla viimein ehkä tyytyväinen omaan soittooni,koska se riittää minulle.Kyllä,olen päätökseni tehnyt.Kaipaan soittamista.

Luopumisia

Elämässäni on aiemminkin ollut tällaisia sivun kääntöjä.Oikeudenkäynti insesti-asiassa,isän kuolema,oman talon rakentaminen,lapsen syntymä,koulutukset ja lukemattomia muita pienempiä.Kaikki pitää sisällään luopumista jostakin,olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia elämän muutoksia.Masennuksen jälkimainigeissa elämiseni oli esimerkiksi adrenaliinikoukussa.Oli siis luovuttava jostain, joka oli niin tuttua,elämän peruspohjaa suorastaan.Sama asia äidin suhteen.Hänen alkoholistisesta elämästään ja persoonastaan irrottautuminen oli luopumista.Luopumista oman äidin mielikuvista,jotka suurimmaksi osaksi olivat toiveita.Niitä toivekuvia yritti aina etsiä äidistä ja joskus se toivekuva meinasi olla niin lähellä,että se riitti pitämään näitä kuvia yllä todella pitkään.Ennen kuin tajusin,että ne eivät tuota elämääni mitään positiivista,vain turhautumista ja stressiä.Ne eivät olleet todellisia.Niistä täytyi luopua.

Oikeudenkäynti isää vastaan insestistä,oli luopumista isästä ja samalla kuitenkin pyrkimys saada omaan mieleen tapahtuneen realistinen kulku,tunteet ja selkeys.Siirtyä elämään,jossa se asia olisi loppuun käsitelty.Samaa toivoin isälle.

Isästä ja veljestä täytyi luopua.Samalla elämässä aukesi uusi sivu,ajanjakso.Se oli pohjustettu menetyksen tuskalla,mutta sillekin sivulle on sisältönsä rakentunut.Niitä on hyvä miettiä ja etenkin näin jälkeen päin, näkee tapahtumat paljon selkeämmin,koska ne ovat kokonaisuuksia,joiltain osin valmiita elettyjä elämänvaiheita.

Aikansa kutakin

Minulla on samaa monessa edellä kerrotuissa se,että olen ollut tottunut.Tavallaan sokea omille tunteille.On pitänyt ensin herätä.Kysyä ne kysymykset itseltä.Miksi on paha olla?Miksi stressaa?Mitä voisit tehdä asialle?Mikä helpottaisi?Mikä on oikein?Joskus on pitänyt miettiä pidemmän aikaa,mutta asia on vaatinut sen ja hyvä niin.Itselläni on perhe ja otan senkin huomioon,kun mietin elämääni muutosta.Nyt kun jätän soittotuntini eletyn elämän suloiselle lehdelle,olen tyytyväinen, sillä tiedän ettei hermojani rassaa mikään ylimääräinen.Kyllä sellainen säteilee lähiympäristöön.En myöskään halua opettaa lapselleni,että harratus voi olla niin paha juttu 🙂 Ei se ole.Aikansa kutakin.

Itseluottamusta

Edellä mainituista asioista riippuen,lähipiiri joko kehottaa sinnikkäästi jatkamaan tai jättämään asioita taakse.Tuon viimeisen kehotuksen ehtii kuulla sen tuhat kertaa esimerkiksi alkoholistin aikuisena lapsena ja viimein hampaat irvessä sähisee jo takaisin,että :”JOO JOO,ETKÖ NÄE ETTÄ YRITÄN”.Sitten nakkaa yrittämisen roskiin hetkeksi turhautuneena siitä,ettei kukaan huomaa että edes yritän jättää..palan itsestäni taakse.No,sama tilanne myös uusissa yrityksissä,ei-luovuttamisessa,asioissa jotka eivät ole niin vakavia.Kumpi tuen muoto tahansa,aina täytyy luopua ja ottaa vastaan uutta.Se seinä tulee vastaan kyllä lopulta ja ohjaa siihen lopputulokseen.Lähipiiri ei ehkä ymmärrä,mikä sota pään sisällä on menossa.Tärkeintä on se,että itse tietää ja ymmärtää.Itse se viimeinen päätös on tehtävä oman elämän helpottamiseksi,uskallettava kääntää se uusi sivu.


Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello