Kauheen kamala magneettiputki


Tänään joutui/sai keskittyä taas omaan sairauteen.Tosin nyt olen ollut hyvin jääräpäisesti sitä mieltä,ettei minulla mitään isoa ainakaan ole.

No ei ole.

Ainakaan vielä…

Ja sitten se taas tulee,
se sisuksia kalvava hetki,kun tajuaa mitä tulevaisuudella voi olla tarjolla tämän ms-taudin myötä.

Ja sitten se saa luvan taas mennäkin.Jäljelle jää elämisen halu.

Huomaan,että olen voinut hirveän paljon paremmin helmikuun jälkeen.Olen edelleen pitänyt ja roikkunut kiinni kolmessa kuntosalipäivässä per viikko.Poikkeus oli viime viikolla,kun olin flunssassa.Ei sitä silloin pidä riehkasta.Ja salille paluukin on tehtävä tauon jälkeen harkiten…nimimerkillä kärsimätön reisilihastulehduksen saanut amatöörireenari.

Fatiikkia on ollut niin vähän,etten oikeasti muista olevani sairas.On ollut unelma kyllä unohtaa koko tauti ja keskittyä elämään.

Just.

”Unohtaa” ja ”ettei MUISTA”.Ei ihan näin sentään.Takaraivossa jäytävä ajatus se on koko ajan,kaikessa mitä tekee.Työsuhteessa,harrastuksissa,perheessä,jopa asumisessa.Onneksi myös positiivisessa mielessä,koska vointi on sen helmikuusta asti mahdollistanut.

Never know

Diagnoosin saamisesta on nyt puolitoista vuotta ja olen oppinut hengittämään.Sillä lailla,että se happi menee oikeasti soluihin asti eikä sätki pinnassa. Ilman sitä jatkuvaa pelkoa niistä aivojani tuhoavista plakeista.Ilman sitä tunnetta, ettei tunne enää itseänsä,koska sisus on osoittautunut petturiksi.Ilman sitä tarvetta ja halua ravistella kroppaansa ihan kunnolla,rinnuksista seinälle- tyyliin että Come oooon nyt siellä aivoissa!
Osaan ehkä viimein hengittää,enkä jaksa jokaiseen pieneen tuntemukseen jäädä kiinni.Eivät ne ole minua vieläkään tappaneet ja ovat oikeastaan aika pieniä pikku viboja,kun niihin ei kiinnitä huomiota.On ollut mahtavaa elää!….Ja silti välillä miettii,kuinka hyvin huijaan itseäni?Noh,tämä on juuri tätä jossittelua.Jätän sen nyt sikseen ja totean uudelleen,on ollut mahtavaa elää ja hengittää!!Aloittaa uudet harrastukset ja nauttia,koska huomisesta ei koskaan tiedä.

Pääskanneri

Tänään oli magneettikuvaus.Viimeksi oli silloin puolitoista vuotta sitten.Tämän kuvauksen tarkoitus on seurata,ovatko plakit lisääntyneet vai pysyneet samana lääkkeen käytön aikana.Mikäli niitä olisi tullut lisää,jouduttaisiin ehkä lääke vaihtamaan.Tietysti tähän seurantaan kuuluu myös veri- ja virtsakokeet.
Minulla ei ennen kammoja ole ollut.Nyt ahdisti pelkkä ajatuskin siitä valkoisesta,ahtaasta,kovaäänisestä putkesta,jossa pitäisi maata selällään ainakin puoli tuntia.Tuon ajatuksen kanssa piti painia koko päivä.Askelmittari olisi ollut paikallaan..Pelkäsin,että saan jonkun yskäkohtauksen putkessa ja koko kuvaus joudutaan aloittamaan aina vain alusta.Yskisin sisälmykseni ulos lopulta ja saisin uuden kuvausajan,jonka taas kaiketi käyttäisin yskimiseen ja sehän olisi jo helpompaa,koska sisälmykset meni jo edellisellä kerralla.Kuivayskäkohtaus on yksi pahimpia mitä tiedän….

Yliopistolliseen sairaalaan minulla on matkaa noin sata kilometriä.Se meni ajon lisäksi itsensä psyykkaamiseen.Olisipa ollut kiva,jos joku olisi ollut mukana.Olosuhteiden pakosta,yksin oli mentävä.Toisaalta,jos siinä nyt joku olisi ollutkin mukana,olisi luultavasti saanut osakseen vain murahtelua.Minulla ei ole tapana saada ihmisiä tuntemaan itseään minulle kovinkaan hyödyllisiksi lohtutilanteissa.Murahtelen selitykseksi vain etten osaa.Onneksi mies tietää jo niin hyvin tuonkin 🙂

Pääsin perille ja odotustakin oli.Sitten koitti oma vuoro.Hoitaja oli mukava,mutta putki on heille niin peruskauraa,etten osannut siinä ääneen kertoa omasta paniikista.Tiedänhän jo,mitä he siihen sanovat.Varjoainepiikin jälkeen sain korvatulpat ja asennoiduin jo kohtuu rauhallisesti…Kunnes menin makaamaan siihen alustalle.Ei riittänyt,että kuuloaisti oli osin tukittu,se tukittiin vieläkin paremmin.Pääni oli omassa alustaan tehdyssä lovessa ja korvieni ja sen reunojen väliin tukittiin pyyhkeitä.Siihen kruunuksi kasvojeni päälle kotelo,jossa kuitenkin silmien ja suun edessä leveä rako.Koko pääni oli tukitussa kotelossa.Paniikki!

Sitten se alusta lähti liikkumaan taaksepäin ja se korkea huoneen katto,jonka hetki sitten vielä näin,hävisi ja tilalle tuli noin 20cm:n päässä oleva muovinen magneettiputken katto.Melkein siinä kohden paniikissa puristin lyttyyn sen käteen annetun pallon,jota lytistämällä tarpeen tullen pääsee pois putkesta.Kauhu.

”Purista sitä palloa!””En”

”HETI!””EN!”

”Huuda apua!!””Huudan,mutta niin ettei kukaan kuule.”(Tässä kohden mielikuva huusi kyllä niin lujaa kuin ikinä irti lähti 🙂 )

”Et kestä tätä!!””Kestänpäs,pakko”.

”EIJJEIJEI OLE!””Taitaa olla..”

Keskityin hengittämiseen,joskaan se ei auttanut.Kuvaus alkoi samantien ja se meteli ei kovasti rauhoittanut.Nak-nak-nak-nak-…….PRRRRRRR..PRRRRRRR..Nak-nak-nak..Eisaaliikkuaeisaalliikkuaeisaaliikkua.Kurkkuaeikuivaakurkkuaeikuivaa…

Mietin,että mistä tämä ihan kauhea paniikki tulee?Miksi pelkään tätä tilannetta?Kuinka paljon pahempi tämä tilanne voi vielä olla?Miksi putken kattoon lohduksi liimattu pöllö näyttää äkäiseltä?

Lopulta kuuntelin sitä kolinaa,suorastaan uhmakkaasti avasin sille tukitut korvani ja mietin,että anna tulla vaan,pelkkä ääni!Katsoin häkkiä pääni ympärillä ja liki olevaa putken kattoa ja kuvittelin hetken,miltä tuntuisi olla elävältä haudattu.(Tässä kohden vilisi pätkiä Metallica Onen musavideosta)Mustassa kuopassa,jossa ilmakaan ei kierrä.Tai sitten vaikka joutuisi olemaan putkessa niin,ettei raajojakaan saisi yhtään liikkumaan.Nekin olisivat samanlaisessa häkissä kuin pääni.Se helpotti,että kuvittelin kaiken oikeasti vieläkin pahemmaksi.Sekin helpotti,että tajusin tilanteen olevan aivan täysin normaali toimenpide koneineen.Varmaan huomasin,ettei tosiaan ole muut ruumiinosat häkissä,vain pääni..Ajatus lähti käyntiin ja nauroi.Järki kehotti rentouttamaan kaikki raajat,muutoin tulisi rankka puolituntinen.Mietin,että tässä samassa laitteessa on käynyt satoja,jossei tuhansia ihmisiä eikä kukaan ole sinne kuollut.(Ja nyt ei sitten kukaan kerro vaikka olisikin!!)Minäkin olen käynyt kolme kertaa ja edelleen elossa.Mietin,että se hoitaja näkee minut kyllä koko ajan,joten en ole yksin hylättynä mihinkään.Putki oli valkoinen eikä pimeä ollenkaan.Siellä oli hyvin ilmaa ja lämmin.

Kas kummaa,pöllöä uudestaan tarkastellessa,se ei ollut ollenkaan äkäinen!En edes keksinyt,miten olin sen sellaisena onnistunut näkemään.Sen sulatkin olivat sydämen malliset!
Äänet olivat suorastaan rauhoittavia.Paikoillaan oli hyvä maata,ei sattunut eikä mistään puutunut.Eipä aikaakaan,kun säpsähdin siihen,että magneettikuvaus oli ohi!Olin likimain nukahtanut! 😀 Että sellainen paniikki…

Oman sairauden pohtiminen jäi hienosti sivuun tämän reissun johdosta.Mitäpä tuota.Enempää miettimään…Tulokset tulevat sitten ensi kuussa.Nyt olen onnellinen,että selvisin kuvauksesta.Selätin sen putken,tuijotin suoraan silmiin,näytin närhen munat ja mitä kaikkea,enkä aio nähdä siitä painajaistakaan.Vaikkakin hengittelen nukahtamiseen asti helpotuksen huokauksia 🙂



Mainokset

Sairaslomapäivä


Sietämätöntä.Ahdistavaa.Minusta ei nyt varmaan ole ikinä yh-tään mi-hin-kään.Putosin juuri omalla arvoasteikollani lähtölukemiin..
Jep.Olen saikulla tämän päivän.

Mieleen palaa muistot kouluajoilta.Lapsuudesta,jolloin poissaolopäiväni olivat useimmiten äidin krapulapäiviä.Ja siitä kuinka mikään mitä tein,ei riittänyt.Häpeä niistä poissaoloista.
Tottakai jokainen on oikeutettu pitämään sairaslomansa ja huolehtimaan itsensä työkuntoiseksi!Mutta että minäkinkö?

Äidillä oli vain harvoin töitä ja niistäkin usean päivän hän oli sairaslomalla.Ryyppäämässä.

Isä ei aikoinaan irtisanouduttuaan,koskaan edes yrittänyt hakea kunnon töitä,koska tiesi ettei hänen elimistönsä enää kestäisi.

Tämän päivän meininki

Kuuntelin koko viikon töissä sairastuneiden selän takana puheita ja ennen kaikkea katselin merkityksellisiä katseen vaihtoja sairastuneesta mainitaessa.Itse asiassa olen seurannut tuota meininkiä jo vuosia samassa työpaikassa.Kummallista miten vaikeaa on jättää sairastunut rauhassa sairastamaan,ilman että uhrin nenää kutisee jo sekin,kun hänestä puhutaan.Raukka ei itse tiedä,mutta osaa kyllä varmasti jo aavistaa.Töihin hän palaa nujerrettuna ja anteeksipyytelevänä tai yli-itsevarmassa kuoressa,jonka hän on saanut kyhättyä näitä silmäilijöitä varten.Toisilla on terve itseluottamus eikä heidän tarvitse sairaslomastaan stressata pätkääkään,koska sehän on aivan täysin normaalia.
Eikös meistä kaikki kuitenkin sairastu joskus?Ja koko saikkujärjestelmä kyhätty toimivaksi (tästä voi olla toistakin mieltä) juuri tätä varten?

Epävarma Erkki Ei-niin-esimerkki

Minäkin tietysti yritän todistaa olevani jotain noiden supersuoriutujien keskellä.Enimmäkseen siksi,että olen jatkuvasti epävarma työsuhteeni jatkumisesta.Ikuisesti määräaikainen.Lisäksi työpaikallani tiedetään ms-taudistani.Minun on ollut parempi niin,koska en halua joutua piilottelemaan.Nyt se ei näy päälle päin,mutta ehkä joku kaunis päivä näkyy.En ole ollut diagnoosini vuoksi saikulla,muutoin kuin alussa jolloin oli se epäonninen selkäydinnestenäyte.Olisin saanut sairaslomaa fatiikkini takia,mutta en ottanut,koska tiesin sen olevan viimeinen niitti haaveiluun vakityöstä.Uskon olevani diagnoosini vuoksi suurennuslasin alla,etenkin kun vakipapereita aletaan miettiä.

Yritystä ainakin oli

Niinpä tänä aamuna ennen kukonlaulua herätessäni,tunsin tutun alavatsakivun.Ai perhana.Tällä kertaa aika paljon pahempi.Ryhti vähän huonommin suorassa pääsin lääkekaapille hakemaan ensiapua,jotta olisin ihan pian työkuntoinen.Eihän nyt kukaan naistenvaivojen takia töistä poissa ole!Kohti suihkua vaappuessani,aloin tuntea päänahan kihelmöintiä,päätä puristi,näkökentän laidat alkoivat häilyä tummia varjoja ja voin pahoin.Mieskin oli juuri hereillä siinä ja totesin hänelle,että pyörryttää.Hän otti sen niin,että ”pyörryttää”,koska kuitenkin hapuilin kohti suihkua.Saatuani oven kiinni ja hanat auki,jouduin kyykistymään lattialle.Olin varma,että se menee kyllä ohi ja harmittelin, että joudun ehkä ilmoittamaan kuitenkin töihin,etten ehdi ihan ajoissa.Kai siihen olisi maailma kaatunut…
Pääsin suihkun alle ja kesken sampoopesun jouduin kyykistymään uudelleen.Veret ei kiertäneet missään,päätä puristi ja kädet menivät hyytelöksi.Näkeminenkin oli vähän niin ja näin.Onneksi mieheni oli vielä kotona.Huusin hänet apuun,koska en pystynyt järjestämään itseäni suihkusta enää yhtään pidemmälle.
Avustettuna sohvalle päästyäni,kipu alavatsassa vain yltyi eikä pyörtymisen rajamaasto-olo helpottanut yhtään.Sain lisää lääkettä.En pystynyt itse ilmoittamaan töihin edes poissaolostani.The Hän huolehti sen ja kaikki aamurutiinit puolestani.Tuossa vaiheessa ajatustani ei vaivannut enää pätkääkään se,että joudun jäämään kotiin.Tuntojani arvioiden,olin varma että nyt on luvallisen saikun raja ylitetty.

Morkkis

Tässä aamusta selviytyessä,pahin unohtuu ja tilalle tulee morkkis.Olinko varmasti tarpeeksi kipeä jäädäkseni kotiin?Sitten järkiminä vastaa,että hulluko olet?Kokeileppa juuri nyt tehdä jotain?!No joo,ehkä olen ihan oikeassa paikassa.

”Lapsuus se ooooon korvaaaamatooooon…”

Nämä lapsuuden muistot ovat tässä erittäin vahvat.Ne kaikki lukuisat ja huomiota herättävät poissaolot koulusta.Ne selitykset ja se huomaaminen,kun niitä ei uskottu.Tosin saattoi olla,että kun kerroin kolmatta kertaa vkon aikana olleeni kovassa päänsäryssä,että se menetti uskottavuutensa.Päänsärky ei useimmiten ollut vale,mutta kertomatta jäivät nuo äidin yölliset kotiin paluut,joista yksi esimerkki edellisessä postauksessa. Ne selitykset koulussa tekivät minusta toisenlaisen kuin muut,sen jota katsottiin sivukarein,sen joka oli väärällä tavalla erilainen,sen joka ei kantanut vastuutaan toisten mielestä,sen josta ei varmaan koskaan tulisi mitään.Eivät he kukaan6 tienneet,että olin alkoholistiperheestä.

Minä kyllä näytän!Sitten huomenna…

Minä olin kuitenkin vahvasti päättänyt olevani vielä joku päivä jotain,tavallinen duunari raksallakin olisi paljon!Näyttäisin kaikille,ettei ole koiraa karvoihin katsominen!Aloittaessani työelämää,olin vielä kovasti kiinni menneisyyden maisemissa.Olin masentunut ja yritin opetella tätä uutta elämää.Silloin kävi mielessä useammankin kerran,ettei minusta ole tähän.Minusta ei ole duunariksi raksalle.Minusta ei ole yhtään mihinkään.Nauroin katkerasti haaveammateilleni….poliisi,psykologi,lääkäri..HAH.Väsyin todella paljon kaikesta uudesta.Uutuuksiin kuului myös työssäkäymisrutiini.En ollut sellaista kotonani nähnyt,eikä oma koulussakäyminenkään rutiininomaista ollut.Minulla oli töistäkin aluksi poissaoloja,mutta se alkoi tuntua jo liian ahdistavalta.Jotain oli yritettävä tehdä.

Onneksi.ONNEKSI,mieheni oli jo silloin ”duunari raksalla” ja sain katsoa vierestä esimerkkiä,kuinka hän tunnollisesti joka ikinen aamu nousi ennen kukkoa töihin.En voinut kun ihmetellä.Näinkö kaikki normaalit ihmiset tosiaan toimivat??Sitä seuratessa oma ajatus kuitenkin heräsi aina uudestaan.Kyllä minäkin pystyn tuohon,ihminenhän se tuokin on! 🙂

Vika-analyysi

Tänä päivänä tilanteeni on pyörähtänyt nurin päin.Menen töihin vaikka pää kainalossa,välttääkseni sen valtavan epämiellyttävän tunteen,joka poissaolosta tulee. Ja tässä sitä nyt sitten koitan olla kärsimättä.Koitan antaa armoa itselleni ja silittelen päätäni ja kerron,että kaikki on ihan hyvin,ei mitään hätää,ei näille mitään voi ja jos joku ei sitä ymmärrä,se on hänen ongelmansa sitten.

En koe olevani työnarkomaani.Se on eri asia,kuin tämä ohjeiden noudattamisen ehdoton pakko työnantajan etuudeksi 😀 Minä en ota töitä kotiini,enkä mieti juurikaan työasioita päivän päätteeksi,minulla on muutakin elämää.Se ei ole tehnyt suhtautumistani työhön yhtään vastuuttomammaksi,vaan epäilen vahvasti, että työsuoritukseni on jopa tehokkaampi,koska aivoni ovat saaneet lepoa sen osalta.

Tämä on enemmän sitä,että uskon helposti olevani mitätön.Jos en suorita jotain tehokkaasti ja mallikkaasti,se ei ole hyvä.Se ei riitä mihinkään.Se ei koskaan riittänyt kotona mihinkään.En saanut sillä ikinä sitä tärkeintä,rakkautta.Jännä sinänsä,etten saanut sitä sillä huippusuorituksellakaan ja silti edelleen sitkeästi aivot pyrkii sitä työyhteisössä toteuttamaan,että olisi hyväksytty.Se ei auta,vaikka jo olisi,koska sehän ei tietenkään ole itsestään selvä jatkumo.Sitä täytyy pitää yllä pyrkimällä koko ajan parhaaseen suoritukseen.Tässä kohden olisi arvioitava uudelleen,haluaako yleensäkään olla hyväksytty pelkästään suoritustensa perusteella,vaiko ihan oman persoonansa perusteella?

Korjaamolla

Niin,se on rankkaa elää edellä mainitusti.Siksi on hyvä opetella rentoutumaan ja nauramaan itselleen.Se opetteluhan lähtee siis ihan pienistä hetkistä yksin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä.Pienistä tilanteista tutussa seurassa.Tietoisuus on pidettävä avoinna,jotta huomaa ne pienet tilanteet,joissa itseensä voi suhtautua toisin,positiivisesti.Huomaa,ettei se olekaan niin vakavaa kaikki.Tietoisuus pysyy helpommin avoinna,kun opettelee rauhoittumaan.Siinä taas auttaa oma rauhallinen hengitys,ehkä jokin itseä rauhoittava mielikuvakin.Rauhoittuneena osaa ajatella selkeästi ja se ajatus jää paremmin mieleen.Itsellä mielenrauhaa hakiessa se ajatus on ehdottomasti lähtenyt siitä,mikä on OIKEASTI tärkeää?Millä OIKEASTI on merkitystä?Ja kenelle?

Tässä minun sairaslomatapauksessani,mielenrauhan saavuttamiseksi siis tiedän,että minun on OIKEASTI tärkeää levätä,niin sanoisin toisellekin.

Minun hyvinvointini on OIKEASTI tärkeää perhelleni ja sitten vasta töissä.On muutakin elämää kuin työ.Nautin perheestäni,liikkumisesta ja musiikista enemmän kuin töistäni.Se vain on rahallinen tuki tehdä vapaa-ajalla jotain muuta.

Ainoa olennainen, jolle sillä on merkitystä,ovat minä itse ja perheeni.Se ajatus on niin selkeä ja vahva,että jyrään sillä seuraavan joka tulee töissä tuijottelemaan…No ei oikeasti xD

Kun tietoisesti osaa valita oman suhtautumisensa omiin tekemisiin,silloin alkaa nähdä,että ihmiset siinä ympärillä ovat kaikki tasavertaisia.Ollaan yhdessä kaikki erilaisia.Olen onnellisessa asemassa siinä,että olen tämän kokenut ja tiedän nyt tässä morkkiksessani,mihin suuntaan pyrkiä,että saan rauhan sairaslomapäivälleni.Huomenna olen tästä täysin kunnossa,eikä tämä morkkiskaan enää vaivaa.  Itsehypnoosia..?? 🙂



Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.