Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…


Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras



Mainokset

Hengitän,pakkohan se on


Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.