Erittäin viivästynyttä jälkiviisautta ja jokunen jos :)


Minulla on aina ollut tapana käydä hitaalla. Välillä se on hyvin turhauttavaa. Olisi hienoa, jos osaisi aina juuri samalla hetkellä, juuri siinä tilanteessa joka on meneillään, ymmärtää miksi tekee tiettyjä valintoja. Minkäpä sille tekee, kun ei ole kauhalla annettu, niin ei voi kuin lusikalla vaatia…teelusikalla. Vai miten se meni?

Jälleen ”suurten” oivallusten aika. Eikä tähän mennyt kuin..hmm… 16 vuotta. Surkeaa. Enkä totta puhuen vieläkään täysin tiedä, mitä tuolla havahtumisella, kirkkaalla muistikuvalla tekisin. Osa minusta haluaisi surkutella idioottimaisuuttani. Olen siis sättinyt itseni maan rakoon, sinne missä kastemadot ja kaikki muut suloiset lierot asustaa. Siinä on ollut puolensa…oman typeryyden tajuamisessa. Ei kai kukaan jaksa kovin kauan, toivottavasti, itseään idioottina pitää. On siis pakko yrittää ymmärtää omia valintojaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Niinpä täytyy mennä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Onneksi olen säilyttänyt todella ravinteikasta aineistoa lapsuuden ajoilta 😛 Sellaista omaa tuotosta, jossa maailmaa rakastavana selitän kuinka ainakin neljä lähiön pojista on aaaaivan ihania ja mahtavia sekä kuinka tylsää on, kun ei ole yh-tään mi-tään tekemistä eikä varmaan ikinä koskaan olekaan. Siitä syystä olen maannut lattialla ja piirustanut päiväkirjaan ykkösihastuksen nimen miljoonaan eri tapaan..

Huomaan, että kirjoittaminen oli minulle tapa keskittää huomioni johonkin, mikä on kivaa tai edes perusneutraalia. Edes päiväkirjalle ei osannut kertoa, ettei kaikki ollut hyvin. Kun luuli, että kaikki oli hyvin. Koska siihen oli kasvatettu. Afrikan lapsiparoilla oli kaikki paljon pahemmin, esimerkit oli kerrottu. Hyvin ikäviä lapsikohtaloita oli käyty läpi yksityiskohtaisesti myös ihan omasta kotimaasta. Äitihän nämä tietysti kertoi. Eihän meillä mitään hätää ollut.

Ote eräältä sivulta. Sellaisena kuin olen sen sinne kirjoittanut 10 v: nä.


18.7.93 Ihan ite keksiny
Yksin

On paikka niin rauhaisa, kaislikon suojassa.Sorsa siellä vaeltaa, se yksin vaikeroi. Se on emostansa eksynyt, ei sitä löytää voi. Yksin se vain on, sorsa pieni onneton.”

Minä tiesin kuinka yksin tuo poikanen on ja surin sen puolesta. 🙂

Tekemisen puutteessa olin kirjoitellut paljon omasta mielestäni tärkeitä ajatelmia. En kuollaksenikaan muista, mistä olin ne löytänyt.

Kuten:

”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun. – Martti Luther”

”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. – Demokritos”

”Sillä joka rakastuu itseensä, ei ole kilpailijoita. – B. Franklin”

 

Ja rustaamani otsikon ”Tärkeät asiat” alla oli mm. seuraavat:

 

”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva. – Ilm. 21:4 ”

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – 4. käsky ”

 

Ja sitten taas omaa:

” Runo

Joskus on päivä sateinen, niin kuin mieli ihmisen. On harmaata ja synkkää, kaikkia väsyttää. Luonto on märkä.
Pian koittaa päivä uus, se on kirkas ja kuiva, ihmisen mielikin muuttuu. Tästä enää vain hymy puuttuu.”

Olipas se hengen tuotos indeed xD

Kaiken kaikkiaan, kaiken luettuani, on pakko ajatella, että lapsi kasvaa hyvin myötätuntoiseksi.

Tässä vielä palasia vuotta myöhemmin kirjoitetusta..

”24.8.94
Mulle on tullut murrosikä. Enkä haluais olla tällanen laiska ja änkyrä.Äiskällä ja mulla tuli erimielisyyksiä. En tosissaankaan haluais olla tällanen varsinkaan äiskälle. Mutta ei kai se sitä usko. Haluan olla sellanen ku ennen eli iloinen, avuliaampi ja innokkaampi. Ymmärrän sen hyvin, jos äiti on ärtyisä mulle tai muille, sillä mulla on kolme isoveljeä ja heillä kaikilla on ollu murrosikä ( xD ). Ja kaiken lisäksi ne on muutenki ärtyisiä. Voi kun joku auttais äitiä. Minäki oon tällanen…”

Voi hyvä päivä sentään… xDD

Niinpä myötätuntoinen lapsi kasvoi ja halusi ymmärtää aina alkoholistivanhempiaan ja heidän virheitään, etenkin kun he huomasivat tämän ominaisuuden lapsessaan ja hyödynsivät sitä. Lapsen terve myötätunto ja herkkyys vaihtui sokeaksi miellyttämiseksi. Vain se oli ainoa konsti saada tarvittava huomio. There was a price to pay afterwards..

Rankka vuosi

Tästä ajatukset loikkaavat sujuvasti eiliseen kirkkaaseen muistikuvaan, jonka olin tyystin unohtanut.

Olin kaksikymmentä vuotias, kun elämä oli lähdössä lujasti aivan kokonaan toisille urille. Tulevaisuudessa näkyi jotain sellaista, jota en olisi ikinä osannut omalle kohdalleni kuvitella. Ilmeisesti se kukka todellakin kasvaa paskasta.

Kävin vielä lukiota, syksyllä oli ensimmäinen kirjoituserä. Samaan aikaan syksyllä aloitin vuoden mittaiset ammattiopinnot. Syy tuohon niin sanottuun äkkiammattiin oli samana syksynä aloittamamme talonrakennusprojekti. En halunnut elää kenenkään mailla enkä siivellä ilmaiseksi. Tunsin tarpeelliseksi hankkia töitä mahdollisimman pian. Mikäli siinä ei vielä ollut tarpeeksi tekemistä sille syksyä, isä kuoli loppusyksystä marraskuussa. Tuosta olenkin jaaritellut jo aikaisemmin, joten ei siitä sen enempää. Pointtina se, kuinka täynnä ja yliväsynyt pääni alkoi olla. Isän kuoleman jälkeen joulukuussa, minun oli suoritettava vielä ajokorttiopinnot loppuun. Opinnot jatkuivat seuraavana vuonna. Sain kirjoitukset tehtyä, sain ammattikouluni käytyä, vieläpä erittäin hyvillä arvosanoilla, sain ajokorttini ensi yrittämällä, sain isäni haudattua ensi yrittämällä..xD, saimme talon muuttovalmiiksi. Puolikuolleina.

Tuo kaikki, ei jaksanut ajatella eräitä asioita loppuun. Kohtalo nakkasi ratkaisevan hetken aika ikävään väliin. Lopulta niiden olemassa olon kielsi täysin ja unohti.

Erilainen tuttavuus

Aloitin siis ammattiopinnot. Koulua oli kerran kuukaudessa viikon verran vieraalla paikkakunnalla. Siellä tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli ensimmäinen kaverini sitten ala-asteen. Olin vieraantunut ihmisistä eikä minulla ollut muita läheisiä, kuin silloinen poikaystäväni ja etäisesti hänen perheensä. Olin siis ollut todella tiiviisti koko menneen masennusaikani tekemisissä vain silloisen poikaystäväni kanssa. Liekö sekään kovin hyväksi ollut.Olimme eläneet masennukseni ja isän oikeudenkäynnin vuoksi hyvin hankalia aikoja. Ymmärsin sen poikaystäväni puolesta aina. Siitä syystä muistan usein miettineeni, että minut on tarkoitettu elämään yksin, etten levitä tätä elämäni sontaa kenellekään toiselle taakaksi.

Se uusi ihminen elämässäni sai minulle sellaisen tunteen, ettei kokemani asiat ole kenenkään toisen taakkoja. Hänellä oli itselläänkin ollut takkuinen elämä. Jaoimme näitä kokemuksia keskenämme hyvin paljon ja keskustelu pysyi aina hyvin kevyenä. Ei tullut unnetta, että toisen ajatusmaailman vuoksi olisi tarvinut hyvitellä mitään tai korjata aiheuttamaani tuskaa. Se oli helppoa, ihan niin kuin sen kuuluukin olla. Tervettä myötätuntoa.Kun sitten isäni kuoli, jäin kotimaailmassani aika yksin. Suurin syy siihen varmaankin oli, etten ole ollut koskaan kovin hyvä tuomaan esille surkeaa olotilaani juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun tiedän, että maailmassa on par’aikaa meneillään muitakin asioita, enkä halua tulla niiden tielle. Tunnepitoisten asioiden myötä minusta tulee ulkoisesti ehkä enemmän kiukkuinen kuin surullinen ja heikko, kuten oikeasti olen.Osaan kyllä olla surkea. Mikäli minulta kuitenkin kysytään siinä kohden, että onko ihan ok mennä raksalle, kun olisi aika pakko, niin minussa ei ole sellaista asetusta joka osaisi suoltaa ulos, ettei tietenkään ole ok.Sen sijaan tupisen, että joo on kai se pakko.Omassa mielessäni tajusin tuon ristiriitaisuuteni siinä hetkessä ja kävin itseni ja parisuhteeni osalta silloin suurta kamppailua.

Niinpä tuo uusi kaveri sai minut huomaamaan, mitä kotona olisin kaivannut. Hän oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja syvä. Toista kuin silloinen poikaystäväni.

Olisipa ollut voimia ajatella oikein

Vaikean talven jälkeen koitti hetki, jolloin tämä kaverini heitti ilmaan ajatuksen, johon en ollut varautunut. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä, onko elämäni nyt juuri sitä mitä haluan, sisältäen siis oikeat ihmiset ja rakennuksen ja kaikki suunnitelmat. Ja että jos miettisin sitä hetken aikaa, hän voisi sen hetken odottaa. Minua.

Aikaisemmin en ollut tästä henkilöstä tällaista huomannut. Nyt kun jälkiviisaana muistelee, niin olisin varmaan nähnytkin merkkejä, mikäli aivokapasiteettini ei olisi ollut niin varattu sille kaikelle muulle. Toki hetket hänen kanssaan olivat miellyttäviä ja ne paikkasivat minulle sitä, mitä kotielämässäni ei ollut.Tietysti tämä oli yksi syy tulevaan dilemmaani.

Pääni oli tuon tilanteen jälkeen kuin pommilla jysäytetty. Kävin läpi kaikki kuvitelmat ja vaihtoehdot. Kauhein niistä oli se, että jättäisin silloisen poikaystäväni kesken aloitamamme rakennusprojektin ja kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo minun takiani käyneet läpi. Tiesin, että talon rakennus oli ollut hänen ajatuksensa ja haaveensa. Aina. Olin kuullut maininnan häneltä siitä, että hän rakentaa sen nyt joko ilman minua tai sitten minun kanssani. Tuohan ei ollut millään tavalla mairitteleva kommentti minun asemani suhteen. Toisaalta kuitenkin ymmärsin hänen taustansa vaikutuksia ja tarpeensa tuolle haaveelle. Itselläni ei siinä ollut muutakaan. Mitään eikä ketään. Lisäksi olin henkisesti kappaleina kamppailustani isän tilanteesta. Tarvitsin jotain vakaata elämääni, jotain positiivista mitä odottaa. Jotain mihin pyrkiä. Olin jo pari vuotta taaksepäin luopunut haaveistani muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelun perässä. Minulla oli paljon ammattihaaveita. Niistä yksikään ei toteutunut, mutta en pitänyt sitä lopulta niin suurena asiana ja olisihan vaihtoehtoja lähempänäkin.

Mahdoton tehtävä

Näitä kaikkia ajattelin, lähinnä kauhuissani. Palasin kotiin edelleen pommin jäljiltä. Elämä tempaisi mukaansa samantien. Paljon lapiotyötä ja kannettavaa. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajattelin. Ja unohdin tuon kaiken. Koska en jaksanut miettiä. Ei nyt, kun on niin paljon muuta. Saatoin luottaa siihen, etten pitkään aikaan ehtisi ainakaan murehtia, jos vaikka sattuisi olemaan aihetta.Poislähteminen olisi ollut hankalaa itselleni, koska minulla ei ollut mitään eikä ketään. Eikä se tuntunut oikealta toista kohtaan. Uuden kaverini suhteen minulla ei ollut sellaista ajatusta, että siitä olisi myöskään mitään tullut. Hän vain sai minut ajattelemaan, koska oli niin toisenlainen ihminen ja toi esiin minussa kaipauksen, johonkin jota ei ollut olemassakaan.

Sydämeni olisi ollut toista mieltä, tuosta tulevasta uudesta elämästä. En vain osannut luottaa siihen. Jos ja jos…

Ei ollut olemassakaan

Koin tuon tilanteen jotenkin niin häpeällisenä, etten missään vaiheessa enää muistellut sitä. Eilen näin vilaukselta tuon uuden kaverini viidentoista vuoden jälkeen ja tuo kaikki palasi erittäin elävästi mieleen. Se oli jopa hämmentävää, kuinka uumeniin olin pukannut koko tuon silloisen ajatusprosessin ja kuinka vakavasti olin sitä miettinyt silloin.

Tajusin, että SIINÄ SILLOIN olisi ollut se paikka, kun minun olisi pitänyt päättää parisuhteeni.

Tajusin, miksi olin jäänyt.

Tajusin, ettei niin pidä enää koskaan tehdä.

Tajusin, että juuri näin olen toiminut ja ajatellut lapsesta saakka. Aina ikuisessa kiitollisuuden velassa. Aina on ymmärrettävä ihmisen käytös ja oleminen, ihan sama minkälaista se on. En koskaan tuntenut olevani vähääkään hyväksytty millään muulla tavalla.

Miksikö se tuntui häpeälliseltä? Siksi, että ajattelin itseäni. Siksi, että edes kehtasin käyttää mielessäni jotain muuta vaihtoehtoa oman elämäni suunnaksi. Sellaisessa tilanteessa, jossa elämää rakennetaan ja sille annetaan siinä hetkessä kaikkensa!

Menneisyyden päiväkirjat kertovat minulle sen, miten halusin ajatella asiat. En halunnut kohdata totuutta, enkä ollut rehellinen itselleni. Toki se on lapselta täysin ymmärrettävää.Totuudet noissa tilanteissa olivat myös täysin erilaatuiset. Lapsena alkoholismi ja väkivalta. Nuorena aikuisena vain päällisin puolin oikein hyvä parisuhde, joka ei kuitenkaan ollut oikean henkilön kanssa eikä oikeista syistä.

Lopulta ajattelin itseäni ja erosin. Kesti kauan tajuta. Kesti kauan löytää itsensä ja viimeinkin keskittyä siihen.

Liian paljon anteeksiantamista ja ymmärtämistä, omalla kustannuksella. Ymmärryksessä eikä anteeksiantamisessa ole mitään vikaa, mutta ne täytyy kohdistaa ensin itseensä. Mikäli niin ei tee, onnistuu loukkaamaan ympärillä olevia silkkaa typeryyttään. Täytyy oppia tietämään mitä itse haluaa, mikä tuntuu hyvältä. Niin kitkerältä kuin se joskus tuntuukin, niin sen on ihan itse ansainnut, oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä.

Ylös rypemästä

Niin, tästä syystä kavelin itseni sieltä kastematojen idioottimaasta. Minun on ymmärrettävä silloinen ymmärtämättömyyteni. Se miksi valitsin tehdä kuten tein. Muussa tapauksessa en tule toimeen itseni kanssa. En voi käsittää, miksi en tajunnut silloin, että parisuhteessani ei ollut sellaisia perustavanlaatuisia elementtejä, jotka olisivat merkittävästi helpottaneet elämää.Mutta jos hiukan ymmärrän itseäni ja mietin mihin olin tottunut kasvaessani, voin tuntea myötätuntoa sitä tietämätöntä nuorta ihmistä kohtaan, joka ei lopulta halunnut muuta kuin rauhaa ja hyvää mieltä kaikille. Hän halusi optimistisesti uskoa, että kaikki muuttuu aina paremmaksi sitten kun ja sitten kun. Eihän mikään koskaan ole helppoa.

Kyllä olisi mukava, kun olisi oikea syyllinen…

Mitä tulee sekopäisiin vanhempiini…No, ”tavallaan” ymmärrän heitä edelleen, siinä määrin mikä tuntuu helpottavan itseäni. Anteeksianto? En pysty vastaamaan mitään. En tiedä. Sen tiedän, että jos he olisivat tässä puolustamassa itseään, melko varmasti antaisin jälleen anteeksi. Saattaisin kuitenkin vaatia enemmän ymmärrystä itselleni. Ainakin sitten huomenna.

Joo, olen minä jotain hyvääkin heiltä saanut. Juuri nyt en vain keksi tähän hätään, että mitä. Sekin tapahtunee huomenna?

Itse olen vastuussa omista ratkaisuistani ja tänä päivänä olisi hölmöä syyttää valinnoistani ketään muuta kuin itseäni. Tuolloin olin kuitenkin elämäni alussa, melko keskeneräinen kaikessa ja en voi olla ajattelematta, että pari kappaletta tervettä vanhempaa, olisivat osanneet antaa tukeansa ja ehkä joitain hyviä neuvoja. Ehkä.

Jossitteluun jääminen olisi yhtä tyhjän kanssa. Mennyttä kun ei voi koskaan muuttaa, se pitää hyväksyä ja siitä pitää oppia. Siitä tuli pitkä pätkä elämässäni ja opin sinä aikana paljon, sain myös paljon, joten miksi katuisin. Kaikki mitä siihen elämän ajanjaksoon sisältyy, on opettanut ja kasvattanut. Myöskin sen, että olen edelleen keskeneräinen.



 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s