Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.



Mainokset

Olet mitä ajattelet olevasi!


Ajatukset ovat tänään aika vahvasti olleet jälleen siinä,mitä ihmiset ajattelevat itsestään ja miten se vaikuttaa.Mitä minä ajattelen itsestäni?

Sanotaan,että olet mitä syöt.Ihan yhtä paljon olet myös sitä mitä,ajattelet olevasi!Oman mielen voimaa ei pidä aliarvioida.

Kontrollointi ja vastuu

Tapasin tänään lähisukulaisen,jonka kanssa olemme aika paljon samanlaisia.Hän kokee parisuhteessa sitä samaa,mitä minäkin koin etsiessäni itseäni.Juttelimme siitä pitkään ja ainakin itse sain siitä taas jotain enemmän.Toivottavasti keskustelusta irtosi myös hänelle jotain 🙂

Minä olin parisuhteemme alussa useita vuosia se,joka oli masentunut,traumatisoitunut ja kaikin puolin viallinen.Tunsin olevani sen vuoksi vastuussa siitä,miten suhteemme sujuu.(Meininki oli vähän sama kuin siinä Jopet shown sketsissä ”Miun syy”.)Toisaalta se kai myös palkitsi kontrollintarvettani.Oli oltava ohjat käsissä,kun ei kuitenkaan tietoisesti halunnut minkään menevän pieleen.Edes viikkosiivouksen…Siinäpä kuitenkin jo aika sotkun ainekset.Molemmat,vastuu ja kontrollointi olivat raskaita kantaa mukana ja niistä piti päästä eroon.

Itsensä selittäminen

Se ei tapahdu hetkessä.Jos puhun vuosista,en varmasti pahasti väärin veikkaa.Ongelmaksi siinä irtipääsemisessä muodostui se,että se parisuhteen toinen osapuoli oli jo tottunutkin siihen,että kiihtymyksissäni lopulta myönsin vian eripurassa olleen minussa.Myönsin yleensä,että hermostunut ylireagointini johtui varmaan lapsuudestani ja kokemuksista siellä.Selitin itseäni menneisyydellä.Niinpä toisinaan tilanne sujui ”toisen hyväksi” helpostikin.Hänen ei aina tarvinut miettiä,olisiko hänen käytöksessään tai mielialassaan kenties,jotain jolla tilanteita voisi välttää.Mahdollisesti vaikka surkea työpäivä?Itse en silloin vielä osannut erottaa,mistä oma suuttumukseni alkoi ja mihin se lopulta päätyi.Järki ehti sumeta matkan varrella ja lopulta painiskelin lapsuusmuistojeni syövereissä.

Toisen tukeminen

Tuosta totutusta tavasta oli toisen myös päästävä eroon.Puhuminen auttoi siinä.Kerroin,että en voi muuttaa tapojani,jos toinen selkeästi ennakoi totuttuja tapojani puheessaan tai käytöksessään.Siinä ne ovat aina muistuttamassa olemassa olostaan ja se on turhauttavaa.Se taas herkästi johtaa totutun käytöksen palaamiseen.Sama asia esimerkiksi siinä,että kun parisuhteessa toinen lopettaa tupakoimisen tai alkoholin käytön.Siitä seuraa,että toinen alkaa tiukan hetken tullen muistutella ikään kuin piikitellen toisen riippuvuuksista.Se on turhauttavaa ja hankaloittaa tietysti eroon pääsyä.Eikä se myöskään ole millään tavalla rakentavaa!Nämä asiat parisuhteessa vaativat aina molemmin puolista ymmärrystä ja huomioon ottamista.

Omaan soppaan saa hakea apua!

Mikään ei oikeuta traumaattisen lapsuuden kokenutta käyttäytymään huonosti.Ei fyysiseen eikä psyykkiseen väkivaltaan.Ne ovat aina oireita,joihin pitää hakea apua.Kaikkien ihmisten tulee kunnioittaa toisiaan.Itse tupakoitsijana ja kerran jo lopettaneena ajattelen,että mitä ikinä lopettaminen tuokaan tullessaan,se on minun vastuuni ja ongelmani.Itse olen soppani keittänyt eli tässä esimerkissä tupakoinut.Yhtälailla alkoholistin aikuinen lapsi on vastuussa omasta elämästään ja käytöksestään.KUTEN myös alkoholisti.On vastuullista itseään ja toisia kohtaan hakea apua ongelmiinsa.

Minä nyt vaan olen tällainen…..(jotain positiivista tähän)

Rankan lapsuuden läpikäyneillä on paljon pieniä osasia,joita pitää säätää,jotta elämä olisi kevyempää.Jossain vaiheessa tuon tiedostamista,olisi hyvä päästä yli siitä ajatuksesta,että olen tällainen KOSKA…No juu,paljon pitää tehdä ja on tehnytkin,mutta KUKA oikeastaan olet?Jos ja sitten kun, et ole alkoholistin lapsi tai insestin uhri?Kun sitä jaksaa miettiä,niin voi käydä niin,että uhriutuminen lakkaa ja tajuaa,että itsessään on paljon muutakin!Omaa itseään ei tarvitse selittää hyväksyen,että tällainen hankala ihminen minä nyt vain olen.Varmaan olet,jos ajattelet olevasi.

Entäs jos ajattelet olevasi jotain hyvää?Olisitko sitten hyvä?No sekään ei tapahdu hetkessä,niin kuin ei sekään rankka lapsuus sujahtanut hetkessä ohi.Eli kyllä,jos itseensä sinnikäästi suhtautuu positiivisesti karva kerrallaan,se tuottaa tulosta!Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä itseään kohtaan tarvitaan. Joka päivä tulee tehtyä jotakin jossa onnistuu,se pitää huomata ja taputtaa itseään hellästi kuontaloon siinä kohden!Näitä asioita piti itse tietoisesti kerätä,jotta oma mielikuva itsestä muuttuisi.Ja kyllä mää nyt tykkään ittestäni ja viihdyn seurassani 🙂


Mielen voimaa,faktaa,tuuria?..Ihan sama 🙂

Olet mitä ajattelet olevasi.Se ajatus on toiminut ennen ja toimii nyt suhtautumisessani ms-tautiin.Ajattelin olevani heikko.Kuvittelin ja tunsinkin,että lihakseni ovat jo huolestuttavasti surkastuneet.Niitä särki ja kiristi helposti ja niveliäkin kolotti.Päivä päivältä enemmän ajattelin olevani ms-tautinen,tuomittu pyörätuoliin.

Muutin sen ajatuksen.Oli pakko,koska elämä vain on vielä edessä eikä huomisesta tiedä.Kukaan.Sitä paitsi kuka tahansa surkastuu,kun levon hetket lisääntyy…ja jos ei syö oikein ja juo kahvia ja tupakoi ja yliannostaa itsensä sokerilla ja ja ja…

Lähdin kokeilemaan mihin pystyn.Nyt ajattelen olevani hyväkuntoinen,mahdollisuudet tässä hetkessä mihin vain.On ollut loistavaa huomata,että ms-tauti antaa niin sanotusti virhesignaaleja.Se ilmoittaa jaloissani,etteivät ne jaksa.Se kertoo käsilleni,että tarvii lepoa.Se saa myös huimaavan väsymyksen aikaan.Kaikki nuo ovat tähän asti kertoneet,että tarvitsen lepoa.No,nyt olen kulkenut kuntosalilla kolme kertaa viikossa neljän viikon ajan.Sekaan mahtuu juuri noita virhesignaalipäiviä,jolloin mieskin on ehdottanut kotiin jäämistä.Minulla on vara olla jääräpäinen ja masokisti.Olen mennyt sillä ajatuksella,että jo kuntosalin oven avaaminen ja vaatteiden vaihto olisi kotiin päin.Aina olen yllättänyt itseni positiivisesti.Käynyt koko ohjelman läpi ja palannut kotiin pirteämpänä.

Nyt olen paremmin selvillä siitä,mihin pystyn ja ajatus siitä,kuka minä olen,on kaikkea muuta kuin ms-tautinen.Tiedän,että on olemassa tilanteita,jolloin en ehkä pysty tekemään salilla yhtään mitään.Voin silti aina kokeilla.Otin kausikortin,joten yhtä käyntiä erikseen ei edes tarvitse maksaa…En kiellä sairauttani,juuri siksihän tätä teen,että pärjään sen kanssa.Kerään taistelutahtoa pahempia aikoja vastaan,asennetta vaikka sitten siihen pyörätuoliin,joka ei myöskään ole maailman loppu tai edes ollenkaan varma juuri minun kohdallani JA energiaa elää tätä päivää ja tehdä sitä mitä haluan!



Mustissa vesissä


Siellä se on.Menneisyys.Eipä ollut mielessäkään,vaan ilmeisesti se ei ole minusta kiinni.Luin mielenkiintoista kirjaa nimeltä Hopeless.Hieman alusta aavistin mitä saattaisi olla tulossa,mutta eihän kirjailijasta koskaan tiedä,minne tarina päätyy..Eilen päädyin/jouduin viimein siihen kohtaan,jossa selviää päähenkilön joutuneen insestin uhriksi.Ja voi ryökäle,kuinka todellisesti kirjailija oli osannut kuvata ne tunteet ja ajatusmylläkän!Osui ja upposi.

Ilmeisesti teksti meni sen verran ytimiin,että joudun nyt avaamaan tuota aihetta omalta kohdaltani vähän lisää.Olen siitä kirjoittanut postauksessa ”Elämäni pahinta aikaa”,mutta jätin pois jotain.En ole kertonut siitä myöskään mielenterveyshoitajille,poliisille tai muullekaan sellaiselle,joka olisi osannut siihen jotain sanoa.Olen kertonut kyllä Hänelle,mutta vain ohimennen,ikäänkuin sivulauseessa.Hän taas ei ole terapeutti,vaan myötäelää liikaa tapahtumia,enkä siksikään liikaa hänelle puhu.Nyt on purettava tämä tunnehässäkkä johonkin järjestykseen..

Pakopaikalla

Olin siis alkanut paeta isän luokse kotitilannetta eli alkoholia ja väkivaltaa.Isän luona kulki toisinaan myös minua 13 vuotta vanhempi serkkupoikani,silloin noin 25 vuotias.Itseasiassa,hän alkoi kulkea siellä yhä enemmän,koska hänen tyttöystävänsä asui naapurissa ja heillä oli usein välien selvittelyä.Siinä he isän kanssa istuivat yötä myöten keittiön pöydän ääressä ryyppäämässä ja minä istuin siinä seurassa lähinnä kai sokerihumalassa..Minun olisi tietysti pitänyt kouluun nousta aamulla,mutta ei se ollut siinä elämässä enää niin olennaista,peli oli vähän niin kuin menetetty.Isän keittiö ja olohuone olivat yhtä isoa tilaa ja minä nukuin,kun nukuin, olohuoneen laidalla olleessa sängyssä.

Isä oli kertonut,että myös tämä serkkuni,oli ollut seksuaalisen hyväksikäytön kohteena oman isänsä puolesta.Ei se näillä sanoilla esille tullut,koska isäni mielestähän tämä kaikki oli täysin normaalia ja hyväksikin lapselle.

Uusinta

Jossain vaiheessa yötä isäni sammui ja minäkin päätin mennä nukkumaan,aikani epäröityä sitä,että voinko jättää tämän sukulaismiehen yksinään istumaan isän kotiin.Väsymys päätti puolestani ja menin nukkumaan.En saanut unta,koska tilanne oli outo.Eipä aikaakaan,kun serkkuni hiipi sänkyni laidalle istumaan ja lamaannuin saman tien.En tiennyt mistään mitään.Olin vain.Ajattelin,että tämähän on jo isän kohdalta tuttu juttu,tämäkin menee äkkiä alta pois.Pieni hiljainen maanittelu,kerjäys ja pyyntö.En tuntenut henkilöä tarpeeksi hyvin.Hän oli aikuinen.Isä oli tuhannen kännissä sammunut ja minulla ei ollut paikkaa minne juosta.Voimista puhumattakaan.Niinpä blokkasin tottuneesti ja lannistuneesti kaiken pois.

Liian suuret saappaat

Tätä tapahtui muutaman kerran.Epätoivoisesti mietin,mitä tekisin.Minne menisin,jos en voinut kotona olla?Mitä sanoisin tuolle serkulle?Sanoisinko kenellekään mitään?Pelkäsin,että tulee lisää hankaluuksia.Mitä hänen tyttöystävänsä sanoisi?Olin häneenkin hieman tutustunut.Kaikki oli liian sekavaa ja pelottavaa.Ei minulla ollut ratkaisua tuohon aikuisten maailmaan.Sitten ajattelin,että jos kerron isälle,hän pitäisi huolen ettei ainakaan nukahtaisi,kun tuo henkilö on paikalla.Olisiko minun kuitenkin mahdollista olla lapsi,jota joku suojelisi?Isä suhtautui kertomaani tyynesti ja lupasi pysyä hereillä.

Eihän se isän osa ollutkaan..

Jälleen tuli se yö,kun oltiin isällä yhtäaikaa.Tuijotin isää merkitsevästi,kun hän vain haki itselleen lisää juotavaa ja tarjosi toisellekin.Tajusin melko pian,että itse oli taas selvittävä yöstä.Ja siinähän se pimeydessä meni.Monena yönä.

Itsesyytös

Tuosta siis en kertonut mitään oikeudenkäynnissä ja se on jäänyt käsittelemättömäksi asiaksi.Se tapahtui lähes samaan aikaan,kun isänkin kerjäämisestä yritin sitkeästi selvitä.Se kuinka helposti kaikki kävi,kun en laittanut hanttiin yhtään,sai sellaisen tunteen aikaan,että se oli minun syytäni.Tuota fiilistä ruokki myös isäni,josta edelleen koitin saada puolustajaani.Hän vain oli sitä mieltä,että itse kerjään sitä ja osaisinhan minä vetäytyä,jos en halua mitään sellaista.Myöskin äiti piti tuota ajatusta yllä isän tapauksessa,josta hän tiesi.Epätoivoisesti kuvittelin olevani aikuinen ja että minulla olisi kaikki valta ja itseluottamus.Kasvoinkin ja koitti poikaystävän aika.Se oli jonkinlainen pelastus.Ei tarvinut olla enää yksin öitä isällä ja pakopaikka oli taattu.Tietysti olin oppinut toimimaan pitkälti velvollisuuden tunteesta ja tämä nuori poika sai siitä osansa..

Tajuaminen

Käytännössä toimintatavat olivat samat isällä ja serkullani.Serkkuni tapauksessa lisänä oli myös suutelu,muuten minuun ei koskettu.Luettuani eilen sitä Hopeless-kirjaa,jokin puuttuva palanen ilmestyi.Olin aina pitänyt näitä kahta tapausta erillisinä.Nyt tajusin ja näenkin sieluni silmin,miten 12-13-vuotiasta tyttöä jallitettiin 6-0.Isä ei aina nukkunut,kuten joskus epäilinkin ja toivoin samalla,että hän tulisi pelastamaan tilanteen.Hänen sairas mielensä halusi niin tapahtuvan.Sittemmin myös serkkuani tuntien,voin hyvin kuvitella,että he ovat keskenään puhuneet asiasta ja tehneet sopimuksen.Se ajatus on nyt hyvin kirkkaana mielessä.Muistan isän ilkikuriset ilmeet ja tavan puhua aiheesta.Muisto tekee pahaa,etoo,huimaa ja raivo heräilee.Valtava häpeä.HÄPEÄ.Kaikesta.

Kuningas alkoholi

Siinä on ollut tarpeeksi käsittämistä,että isä on pystynyt siihenkään mitä teki.Alkoholiko pelkästään pään noin sumentaa?Samoin äiti,hän uskoi kaiken olevan minun syytäni,kun isä itseään puolusti.Äitikään ei tosin tästä serkusta tiedä.Alkoholiko pelkästään sen tekee?Isä osasi olla rauhallinen ja hyvinä päivinä katsoi hyvin hellästi ja naurettiinkin yhdessä.Kunnes…Enhän minä jaksanut ajatella mitään tuollaista!Ei pystynyt ottamaan totuutta vastaan.Halusin pitää kiinni niistä isän rippeistä,mitä jäljellä oli.Kuvittelin,että hänellä oli paha puolensa,mutta kyllä hän varmaan sillä hyvällä puolella rakasti..Tänään,jos kohtaisin hänet…vetäisin huolella turpaan.Mutta häntä ei ole.Siispä saan keskittyä enemmän rakentaviin kasvukipuihin.

Sietokyvyn tuolla puolen

Kaikki palasi kyllä niin kirkkaana mieleen.Nyt en ihmettele,miksi minusta usein tuntuu,että rajani ovat hukassa,että kestän ihan mitä vaan.MS-tauti on pistänyt sitä ihmettelemään ja käy terapiasta.Opettelen rajoja,vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.Sietokyky on ylitetty niin monta kertaa ja niin monessa eri asiassa,kaiken lisäksi se on tehty niin,että jouduin ylittämään sen itse,ilman fyysistä pakkoa.Jos sietokyvyllä olisi kuminen reunanauha,se olisi venynyt risaksi,tehottomaksi.Toisaalta mietin,että olen ollut tuplaääliö,sinisilmäinen ja naiivi kun en ole tajunnut!Järki sanoo,että se ei ollut mahdollista silloin,lapsena.Järki onneksi on käsitellyt hyvin paljon tapausta isä ja koittaa selittää paljonkin varteen otettavia faktoja.

Mielikuvaturvapaikka

Tunteet sai nyt paljon valtaa.Ja se saa niin ollakin.Rakennan mielikuvan ja fyysisenkin turvapaikan,jonne voin palata,kun tunteet käyvät liian mustissa vesissä.Minun täytyy nyt muistaa,kuinka paljon on takana ja mikä on elämä nyt.Missä olen,mitä teen seuraavaksi ja paljonko kello?Se on minun turvani.Kunpa vain minulla olisi heittää jokin diagnoosi noille alkoholisteille,sellainen joka oikeasti selittäisi kaiken ja voisin todeta,että aha,no sepäs on nyt sitten selvä ja sitten jatkaisin eteenpäin.Aina tiukan paikan tullen,voisin muistaa ne diagnoosit ja jättää asiat omaan arvoonsa…

Seksuaalisen hyväksikäytön jäljet

Paljon olen asioita käsitellyt ja onhan se vähän turhauttavaa,kun yhtäkkiä jotain tällaista putkahtaa pintaan.Se sattuu,mutta eikös sen niin kuulu tehdäkin?Siitä alkaa parantuminen.Ei väistelyä,vaan kohtaaminen.Omassa turvapaikassani voin rauhassa käsitellä kaiken pahan olon.Ei se tapahdu päivässä eikä viikossakaan,mutta pikku hiljaa kuitenkin eteenpäin.Minä olin pitkään sitä mieltä ja vähän ihmeissänikin,että miksi nuo hyväksikäyttötilanteet eivät olleet jättäneet jälkeä minun elämääni,läheisyyteen ja seksuaalisuuteen.Jättihän se.Kontrollin tarve on heijastellut sillekin puolen elämää,ei yllätyksiä,enkä itse avautunut juurikaan.En nähnyt,että siinä olisi ollut mitään outoa tai kummallista.Ajattelin sen kuuluvan minun yksilöllisiin piirteisiini.Vuosien kuluessa huomasin,että minä vapaudun enemmän ja enemmän.Samoin myös kaikissa muissa elämän osissa.Tarvittiin aikaa,luottamusta ja rakkautta.

Elämä kouluttaa

Niinpä on pakko ajatella tämän olevan mahdollisuus.Voin valita miten sen käytän,millä tavalla opin elämästä parhaiten.Se ei ole aina helppoa.Häpeä ei ole helppoa.Minun ei tarvitse kantaa sitä.Se ei ollut minun syyni.Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.Jos minä tämän tajuamalla saan itsestäni lisää auki,voin tuntea olevani kevyt ja kaikki on hyvin yksinkertaista.

Olkoon vanhempieni ja serkkuni sekä kaikkien muidenkin *#*#**#:n sekopäiden diagnoosi nyt sitten alkoholisti.Sen on riitettävä minulle selitykseksi ja opiksikin.Moni asia menee yli hilseen niin,että viheltää.Keskityn siis vain siihen minkä tiedän oikeaksi ja mitä on juuri nyt.



Kuinka kauan menneisyyttä pitää penkoa?


Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla törmäämättä ihmisiin,jotka liittyvät menneisyyteen.Salilla,jossa nyt kuljen,on töissä enoni entinen puoliso.Hän oli äitini kanssa tekemisissä silloin,kun olin alle 6-vuotias,eli hyvin kauan sitten 🙂 Muistan,kun kävimme kylässä heillä ja leikin siellä samanikäisen serkkuni kanssa.Samoin myös he kävivät joskus meillä ja nehän olivat sitten aina kunnon bileet,viina virtasi.Tunsin,että minun vastuullani on viihdyttää serkkuani ja ymmärsin,että hän on itselleen oudossa ympäristössä eikä se välttämättä ole kivaa.Me emme olleet niin paljon tekemisissä,että olisin tuntenut hänet,enkä ollut välillä yhtään varma tulemmeko toimeen.Lisäksi olimme eri sukupuolta.Siellä koitimme selvitä keskenämme,erillään aikuisista joita ei saanut nyt häiriä.Enoni ja tämän naisen suhde päättyi eroon,enoni oli alkoholisti.Sen jälkeen myös välit äitiin jäivät.Äidillä ei sen koommin ollut muita naisystäviä.Harvassa ne tosin olivat silloinkin.Vain tämä mainittu ja samaan aikaan välit olivat hyvät myös äidin pikkusiskoon,jotka nekin hyytyivät lähes samaan aikaan.Tuohon tämä nainen epäili syyksi täysin vastakkaisia elämäntapoja.Ja kyllähän se varmasti totta onkin.

Ainainen kyselyikä

No,nyt kun tapaan tämän naisen uudelleen ja muistan aikoja jolloin hänet viimeksi näin,nousee kysymyksiä.Hän oli aina iloinen ja mukava.Ensimmäinen kysymys onkin,mitä tapahtui,miksi välit äitiin jäivät?Niinpä kolmannella tapaamiskerrallamme päädyin kysymään sitä ihan suoraan.Tiesin,ettei hän ottaisi sitä pahalla,meidän jutut tuntuvat synkkaavan ihan hyvin.Välit äitiin olivat vain enostani eroamisen jälkeen jääneet,ilman sen kummempaa syytä.Se oli hyvä kuulla,pelkäsin että siihenkin olisi joku katala syy ja kuulisin totuuksia äidistä.En olisi sitä myöskään ihmetellyt.Siinä jutellessamme tuli esiin kuitenkin aika ennen minua.Silloin kun äidillä oli 20-vuotiaana kolme pientä poikaa.Tämä nainen kysyi veljieni vointia ja kun hän mainitsi hyvin lyhyesti jotain siitä ajasta,hänen katseestaan pystyi näkemään,että kaikki ei ollut mennyt todellakaan hyvin.Hän ehdotti,että voisimme joskus tavata ja jutella aiheista enemmänkin.Hänen omakaan taustansa ei ole ollut helppo,joten olisihan se sellainen vertaistukitapaaminenkin.

Jutellakko vaiko eikö

Kysymys kuuluukin nyt itselleni,miksi lähtisin kaivamaan mennyttä sen enempää?Onhan tuota tullut tongittua jo..Ajatus on jostain syystä silti todella houkutteleva.Tarvitsenko sen tiedon vai onko minulla jo tarpeeksi aineistoa kasassa äidin ja itseni ymmärtämiseksi?Puhumattakaan siitä,että toisen kertomana asioilla on aina se toinenkin puoli.Ainahan se hieman paha mieli tulee,kuulla äidistä negatiivista.Ahdistavaa ja masentavaa.Ehkä se tulee juuri siksi,että sen sijaan että se ajatus olisi ihan oma kokemus ja tuntemus,se tulee toisella tavalla konkreettisemmaksi,kun joku toinen kertoo sitä samaa hänestä.Se tuntuu pahalta vähän eri kohdasta?,jos sen noin voisi kuvata 🙂

Tuki

Siinä on kuitenkin tavallaan positiivista se,että minä en ole ainoa,joka näkee hänessä sen puolen ja pystyy sen hänestä kuvittelemaan.Lapsena ja nuorena isä oli ainoa,joka sen tiesi.Kukaan tuttu ei nähnyt,koska äiti on mahdottoman taitava pitämään kulissit yllä.Narsisti-meininki.Silti,kun mietin niin olenhan sen jo moneen kertaan todennut vuosien saatossa,että on muitakin jotka tietävät äidin.Olen saanut siitä helpotusta ja tukea sille etten ole hullu.Miksipä nyt siis enempää tarvitsisin?

Oppimismahdollisuus

Toisaalta tykkään myös haastaa itseäni,se on eräänlaista oppimista itselle ja tykkäänkin siitä.Nyt olisi mahdollisuus kokeilla,mihin omien tunteiden käsittely riittää?Pystynkö puhumaan aiheesta ihan oikein?Menenkö lukkoon,kun alkaa sattua liikaa?Pakenenko vai kohtaanko?Tiedän,että tekemistä varmasti on,mutta kuinka paljon ja olenko edistynyt mihin asti?Ja sitten taas toisaalta….Miksi kiusata itseään enempää?

Tiedon keruu

Lapsena minulle oli tärkeä tietää äidistä kaikki,hänen lapsuutensa ja taustansa.Hän kertoi ne minulle sata kertaa kysymättäkin.Myöhemmin opin,että totta toinen puoli ja maailma pyörähtää eri suuntaan.Niinpä kerään ajatuksissani eri aineistot kasaan ja ”lasken keskiarvon” 😀 Siinä on suuntaa antava,jonka pohjalta voin ymmärtää.Tosin joskus se keskiarvo jää turhan laimeaksi ja tarvitsen lisää tietoa.Mikäli sitä ei ole saatavilla,fakta on se,että ei vain voi tietää.Ja jos ei voi ymmärtää,niin sitten ei.

Saisiko kasata?

Onko siinä nyt sitten mitään väärää,jos haluan kasata äiti-palapelin päässäni mahdollisimman hyvin?Toiset kerää Pokemoneja,minä äitini mielen palasia 😀 Mutta jos minulla on siihen tarve edelleen?Yhteen ihmiseen menee niin paljon eri asioita,tilanteita,mielialoja ja kokemuksia…Siksi ei koskaan voi toista täysin tuntea.Minä haen itselleni ymmärrystä äitiä kohtaan katkeruuden sijaan,mutta olin kyllä ajatellut etten ole enää katkera?Ehkä se houkuttelevuus on siinä,että äiti muuttuisi taas äidiksi siinä keskustelussa.Eihän se kiva tunne olisi,mutta tulisiko sieltä se tuttu ja turvallinen adrenaliinipiikki,jossa silloin elin?No nyt,kun taas ajattelen,ehkä olisi ainakin erittäin tarkasti valittava se päivä,kun aiheesta lähden hänen kanssaan juttelemaan…

Kuudes aisti kertoo sitten…

Ja nyt saa sen miettiminen riittää.Kyllä se tuuli kuljettaa,minne on tarkoitus.Odottelen huomenna yhteydenottoa äidiltä.Hänen ainokaisella lapsenlapsellaan on synttärit 🙂 Äidin tilanne tällä hetkellä on se,että hänen avokkinsa käy läpi rankkaa 7 viikon sytostaattihoitoa.Viikko sitten minun oli pakko soittaa ja kysyä tilannetta,vaikka toisin päätin edellisen puhelun jälkeen.Varauduin kuitenkin hyvin,eikä viimeisin puhelu vienyt pohja mutiin,ei sinne päinkään.Voin kuvitella,että tuossa astetta rankemmassa elämäntilanteessa helposti unohtuu toisten syntymäpäivät…luultavasti soitan sinne sitten itse.

Tästä tuli hiukan tällainen to be,or not to be-teksti…Sellaista elämä joskus on 🙂 Ja minä kun olen aina pitänyt yhtä veljistäni turhan kovana juupajaapailijana 😀



Sokerina pohjalla :)


Tätä en ihan suunnitellut.Enkä olisi ehkä uskonut,jos joku olisi sanonut.Nyt on menossa neljäs vuorokausi ilman sokeria.Se tosiaan aiheuttaa riippuvuutta,vaikka löytyy niitäkin tekstejä joissa sokeririippuvuus todetaan harhaksi.Kuitenkin kaikki kohdat,joiden väitetään olevan riippuvuutta vastaan,( kuten yleensä sokerin tarve ei ole suurin aamulla,vaan iltapäivällä ),menee minulla juuri toisin päin.Lopetin joskus tupakoinnin ja tunnistan riippuvuuden aiheuttamia mielihaluja ja tuntemuksia.

Minulla ei ole koskaan ollut kamala tarve syödä karkkia,leivonnaisia tai sokerijuomia.Minulla ei ole ollut tapana ostaa kaupasta suklaata tai mitään muutakaan sokerista jaksaakseni sieltä kotiin.Se on ollut todella vähäistä.Lapsenkin kanssa olen ollut sokerin suhteen hyvin minimaalinen.Mieluummin olen herkutellut jollain suolaisella,satunnaisesti.Ihan ehdottomasti olen ajatellut,ettei minulla ainakaan ongelmaa ole sokerin kanssa!…Kuvassa näkyy määrä sokeria,jonka olen lähes päivittäin käyttänyt,pitkään.Kahvin kanssa!Voisin väittää,että pelkästään.Ja niin opitusti,etten edes ole huomannut.Ei ihme,ettei enempää makeaa tehnytkään mieli.

Joskus olen kiinnittänyt huomiota kahvin kulutukseeni,lähinnä sen kofeiinin takia.Tiedän,ettei se ole hyväksi paljon käytettynä.En silti ”vähäisen” sokerin käyttöni takia ole sen osuutta asiassa paljon miettinyt,kun ei ole paino-ongelmiakaan.

Se personoitui 😀

Jostain syystä nyt kaiken elämäntaparemontin alkaessa,kiinnitin huomiota myös sokeriin.Ostin tilalle makeutusainetta ja ajattelin,että tämähän käy helposti!Kahvi ei ehkä ihan niin hyvää ole,mutta eipä sitä paljon tarvitse nyt juodakaan.Olen kasvanut kahvin kanssa.Yläasteelta asti olen juonut sitä kohtuuttomia määriä.Päiväni kulutin isäni luona,kahvia juodessa,koko ajan.Sokerin kanssa.Olin kai seurajuoja,isä joi kiljuaan ja minä kahvia.Kahvi on jäänyt vahvasti elämään ja onhan sitä nyt pakko juoda,kun muuten ei jaksa!Hmmm…tuohon on nyt tainnut tulla uusi ajatus tilalle,viimein.

No,ei se nyt ihan niin helppo nakki ollutkaan…Sokerikuppi keittiön pöydällä juttelee minulle,se osoittaa olevansa erittäin suostuttelukykyinen.Niin fiksu,että tuijotan sitä silmät suurina epäuskosta ja nauran.Sokerittomuuden jatkuessa,alan kaivata karkkia.Voi nam,miten herkkua olisi vetää koko pussi!Eipä ole ennen ollut tuotakaan fiilistä…Ulkona lumihanki näyttää ihanan tutun valkoiselta ja puilla on herkullisen kiteinen sokerikuorrutus.Tälle ei oikeasti voi kun nauraa 😀 Samalla tuo on aika hirveä huomata!

Mutta kun käy näin,että eloton tuote alkaa jutella ja olla kaikkialla,minun on pakko hylätä se kokonaan.Sitä en suunnitellut.Ajattelin,ettei siinä nyt mitään kummallista ole,jos sen jätän vähemmälle reilusti.Noiden makeiden mielikuvien vuoksi,vältän sitä nyt ainakin hetken ihan tosissaan.Ainakin niin kauan,kunnes lumihanki ei enää näytä syötävältä ja puutoksen tunteet kropassa loppuvat.Kuten huimaus,väsymys ja pahvin tunne suussa..

Tässä samalla vähentelen tupakointia kohti lopullista tavoitetta.Tämä olisi helpompaa,jos olisin töissä.Mutta teen tämän kaiken myös siksi,että olisin jatkossa työkuntoinen.Tiedän,että töitä on tulossa ja kauhulla olen tunnustellut omaa jaksamista senkin puolesta.

Menneen positiivisuudet

Tässä elämässä on,toisaalta onneksi,ollut useita tilanteita,jotka ovat kasvattaneet mielen lihaksia.Alkoholistivanhemmat,läheisriippuvuus,insesti ja sen oikeudenkäynti,kuolemat ja sitten ne ihan oman elämän omat haasteet.Olen selviytynyt niistä melko hyvin,joten enköhän yhden sokerin selätä.Nauran sille 🙂

Kyllä näistä riippuvuuksista ja vahvoista mielihaluista irtipääsemiseksi pitää olla oma tahto ja halu.Uskon,että alkoholisteillakin on omassa elämässään hetkiä,joihin he voisivat tarttua.Vaikka se sairaudeksi luokitellaan,se on silti itse aiheutettua.Valintoja,valintoja ja valintoja..

Vähäisenä pidän tätä sokeririippuvuutta,vaikka jossain tekstissä se luokiteltiin riippuvuusluokassaan samaan kuin heroiini.Jossain se torjutaan kokonaan.Varmaan vaikuttaa se kuinka säännöllisesti tuota sokeria nyt sitten käyttää ja minkälaisia määriä ja mihin tarkoituksiin.Minun määräni ovat karmivia.Myös kahvissa.Kahvia pahimmillaan 2 dl kupillisia 18 päivässä (työttömänä ollessa),minimi 12 kupillista.Jokaisessa kupissa on reilu kaksi teelusikkaa hienosokeria tai kolme sokeripalaa…Huhhuh..Olen tainnut olla aika sokea.

Kohti parempaa elämää

Minun täytyy katsoa tämä sokerihomma nyt loppuun asti.En voinut kuvitellakaan mitään tuollaisia tuntemuksia sen vuoksi tulevan!Mitä kaikkea se aiheuttaa ja tuo tilalle pois jäädessään?Saattaa olla,että väsymys helpottaa…Alkoholi muuttaa käyttäjänsä persoonaa.Sokeri ei käyttäydy samalla tavalla,mutta katsotaan olisinko vähemmän levoton 🙂 Vähemmän levoton,vähemmän ahdistunut ja löytyisikö se rauha ja tasapaino jälleen?

Ja oli tämä riippuvuutta tai ei,liika sokeri ei ole hyväksi 🙂 Minä painun nyt nolona sitä miettimään…



Kuinka vaikeaa se voi olla?


Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂



”Isän” päivä


Aika omistaa yksi postaus isälleni.Ikuinen kysymysmerkki,valitettavasti ja onneksi.

Kuten aikaisemmin olen kertonut.En tuntenut lapsena isääni,vaikka saman katon alla ensimmäiset 9 vuottani asuttiinkin.Käsitykseni hänestä,oli rauhallinen.Äiti oli se auktoriteetti,äänekäs,provosoiva ja viimeisen sanan sanoja.Isälläni ei ollut oikeutta osallistua kasvatukseeni millään tavalla.Hän kävi töissä vaihtelevalla menestyksellä,kunnes ei enää jaksanut sitä viinan huuruisessa elämässä,vaan sanoi itsensä irti yli 20 vuotta kestäneestä vakinaisesta työsuhteestaan.

Ensimmäinen yhteinen ryyppyreissu

Ensimmäinen yhteinen kahden vietetty hetki oli,kun olin 4 vuotias.Äiti oli tuolloin töissä ja isällä oli vapaapäivä.Tilanne oli minulle outo,olla isän kanssa kahden kotona.Heti aamusta isä alkoi juoda,hän vapautui hieman ja soitti kitaraa ja laulettiinkin.Sitten oli aika lähteä hakemaan isälle ryyppyseuraa.Pyörällä vispattiin toiselle puolelle kaupunkia isän sukulaisperheen luo,joita en paljon edes tuntenut.Olin vähän huolestunut,oli outoa ettei äiti ollut paikalla.Mitähän äiti sanoo?Olenko tehnyt jotain väärin?En varmaan,onhan isi tuossa.En muista milloin ja miten palasimme kotiin.Muistan sen,mikä jumalaton meteli siitä tuli,että isä oli sen ainoan kerran kun oli kahden kanssani,vienyt minut ryyppyreissulle mukanaan.

Sitten muistan,kun olin viiden vuoden ja vanhempi veljeni 9 vuotias.En tiedä,missä aiti oli,mutta me olimme kotona ja isä oli humalassa.Hän tarjosi meille tupakkia ja saimme maistaa myös olutta.Eihän se nyt niin vakavaa ole.

Iholla

Seuraava muisto on,kun olin 7 vuotias.Heräsin yöllä,kun joku istui sänkyyni viereen.Olin kyljelläni kasvot seinään päin.Tiesin,ettei se ollut äiti.Se ei voinut olla muu kuin isä.Peittoani siirrettiin.Käsi hivutti takapuolen päältä pikkuhousun reunaa alemmas.Silmäni rävähtivät auki ja muutuin kiveksi.Olin unenpöpperössä,enkä tiennyt mitä tämä tällainen on.En keksinyt muuta,kuin liikahtaa ja toivoin,että heräämiseni säikäyttäisi tilanteen pois.Niin se onneksi tekikin.Kerroin tilanteesta aamulla äidille.Äiti kertoi sellaista tapahtuneen myös vanhemmalle veljelleni.Muuta asialle ei tehty.Eikä se toistunut,ainakaan en herännyt.

Yksityisyyden suoja

Sitten tuli aika,kun vanhempani erosivat.Olin 10 vuotias.Kuten aiemmin kerroin,aloin kulkea isän luona yhä enemmän.Kävin siellä myös suihkussa.Se ei silti ollut hyvä ajatus.Pesuhuoneen oven päällä oli ikkuna.Siinä ei ollut verhoa.Vaikka ikkuna meni huuruun,näin että isä katsoi siitä minua.Eikä hän kieltänyt sitä,kun mainitsin asiasta hänelle.Olin ymmälläni.Pyysin ettei hän tekisi enää niin.Se toive ei toteutunut.Lisäksi hän pyysi suihkusta tultuani,nostamaan paitaani.Ihan vain nähdäkseen,miten olen kehittynyt.Kuuluuhan vanhemman sellainen tietää.Lopetin suihkussa käynnit siellä ja kerroin kyllä isällekin syyn siihen.

Ovelaa?

Tein kaiken voitavani,että hän ei joisi.Siinä ja hankalassa kotitilanteessani oli hänelle hyvä mahdollisuus nujertaa henkisesti.Mikä kiero ja katala temppu.Kukaan ei voisi syyttää häntä väkivallasta,raiskauksesta tai fyysisestä pakottamisesta.Omat oireeni tapahtuneesta myöhemmin,ovatkin liittyneet nimenomaan henkiselle puolelle.Vaatimista tai mitään sen sukuista ilmaisua seksin suhteen,minun ei aluksi kestänyt kuulla ollenkaan.Ei mitään houkuttelua.Ei outojen miespuolisten viatonta seuraa esim. hississä.Pärjäsin parhaiten,kun pidin ohjat omissa käsissäni.Luottamuspula.

Isän tyttö

Kun sitten sain ne inhottavat tilanteet loppumaan,yhteiselo isän kanssa oli siedettävää.Mukavaakin.Hän auttoi mielellään minua koulutehtävissä.Kuljimme yhdessä siivoustöissä ja sain häneltä niitä mukavuuksia,mitä kotona ei koskaan.Vähän rahaa ja herkkuja.Isä oli myös seuraa,joka ainoana ihmisenä tiesi ja ymmärsi tilanteen äitini kanssa.Me pidimme samoista asioista,ristikot,pelikortit,piirtäminen,musiikki,samat televisio-ohjelmat.Se oli mukavaa ja ne hetket saivat unohtamaan kaiken muun.Meillä oli kivaa.

Isä tosin yritti.Huomaamaton kouraisu ohikulkiessaan.En ehtinyt varautua siihen,mutta olin jo vanhempi ja nostin siitä metelin.Isä selitti tekoaan viattomana huumorina ja nauroi päälle.

Huumori loppuu

Isä oli kotoisin maalaistalosta tunteroisen matkan päästä ja koska paikka oli edelleen suvun omistuksessa,kävimme siellä kesäisin.Pariskunta joka omisti talon nyt,oli mielestäni kauhea.Mies oli oikea sika.Olin tutustunut heihin jo pienenä,kun se miehen kuvatus kävi vanhemmillani ryyppyseurana.Olin 14 vuotias,kun menimme maalle.Yleensä se oli ryyppyreissu.Isä hommasi juotavat nuoremmille ja mikäpä siellä oli rellestäessä.Sen sian kanssa vain oli oltava tarkkana.Se ei peitellyt flirttaustaan ja se oli yököttävää.Sanoin siitä isälle,mutta se ei aiheuttanut mitään reaktiota.Pidin kyllä isästä ja sain sen reagoimattomuuden selitettyä itselleni sillä,että ”Isä nyt vaan on sellainen rauhallinen.Ei halua haastaa riitaa.”Niinpä koitti yö.Kaikki olivat sammuneet,paitsi minä ja ahdistava sika.Olin ulkona,kun näin hänen tulevan ulos.Oli varmaan nähnyt minut ikkunasta.Lähdin karkuun.Juoksin kauas talon takana kulkevan ojan varteen ja sieltä näin,että sinne oli se sikakin tulossa kaikessa rauhassa.Kiersin toista kautta,ja pääsin livahtamaan sisälle.Sydän pamppaillen menin yläkertaan,huoneeseen jonka toiselle sängylle isä oli sammunut.Menin mahalleni kengät jalassa makaamaan toiseen sänkyyn ja odotin,että sydämeni rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi.Kuuntelin.Toivoin,ettei se sika tulisi ylös tai sisään ollenkaan.Aikani siinä lamaantuneena maattuani,kuulin kun isä heräsi.En välittänyt.Ajattelin,että ihan hyvä kun joku on siinä hereillä,sen sian varalta.Mitäs hullua…Yhtäkkiä tunsin voimakkaan kouraisun suoraan haaroissani!!Siihen katkesi,pinna,ymmärrys,heikkous,kaikki.Ponkaisin ylös niin nopeasti,että tuli yllätyksenä.Aloin räimiä isää ja huusin raivosta.Hän kaatui sängylleen ja näin kuinka umpitunnelissa hän oli.Sihisin ja sähisin kaikki mahdolliset ajatukseni suureen ääneen.Sitten menin tupakille,jonne isä seurasi perässä.Tilanne oli pelkkää molemmin puolista halveksintaa.Siitä isä sitten lähti kaikessa känniydessään ulkosaunalle nukkumaan.Minä olin raivona.Niin raivona,että punainen oli käsin kosketeltavaa,revittävää paksua paperia.Sen repiminen ei riittänyt.Nyt vain meni kerta kaikkiaan yli ymmärryksen!Katsoin ikkunasta,kun isä käveli peiton kanssa ulkosaunaan.Siis mitä helvettiä?!Kaiken tuon jälkeen,hän menee nukkumaan?Jättää minut yksin sisälle,jossa se sikakin on valloillaan?!Hänkö oikeasti kuvittelee,että tämä oli tässä?Että nyt voi mennä suloisesti peiton sisään katselemaan viinan huuruisia unia?Ei *****. Erittäin määrätietoisesti kävelin saunalle isän perässä ja huusin hänelle kaiken tuon edellisen ja paljon muuta.Isä pomppasi pystyyn lauteilta peittonsa alta.Hän tuli kohti ja saatiin aikaan käsirysy.Nakkasin isän saunan ovesta pihalle.Siellä isä pääsi pienen painimatsin päätteeksi niskan päälle.Hän istui maassa takanani ja kuristi.Sain purtua häntä käteen ja pääsin irti.Se jäi siihen.Tuore luokkasormukseni on edelleen hautautuneena sen saunan eteen,jäänteenä tuosta taistelusta.

Niinhän sitä sanotaan,että aika kultaa muistot.Viikko tapahtuneen jälkeen,olimme selvittäneet isän kanssa mitä tapahtui ja miksi.Minulle riitti hänen selityksensä siitä, että humala ja aamuyöstä ollut laskuhumala oli saanut aikaiseksi harhoja.Se siitä sitten.Tapahtuneelle jopa naurettiin.Hah hah.

Minkä otsikon alle hänet laittaisin?

Niin.Isä.En tiedä mikä hän oli.Äidin kohdalla minua auttoi ensin se,että ymmärsin hänen käytöstään hänen lapsuutensa kautta.Myöhemmin se,että ajattelin selkeästi hänen olevan sairas.Narsisti ja alkoholisti.Isän kohdalla en saa mitään tarpeeksi selkeää ajatusta.Kaksoispersoona?Alkoholisti ainakin,se on selvä.Kiljulasi nenän alla heti herättyään.Ihmettelin usein,miten pystyy juomaan heti aamusta ja illallakaan ei vielä hirveästi eroa huomaa??Alkoholiko nuo teot aiheutti?Isä oli ollut ujo ja arka lapsi.Hiljainen ja vähän kavereita.Vanhemmistaan hän ei paljon kertonut.Pappani oli ollut etäinen,sota-asioista ei puhuttu.Isäni äiti taas..No,hän oli hyvinkin sanavalmis ja äkäinen.Olin 11 vuotias,kun satuin menemään isälleni kesken konfliktin.Puoli sukua oli siellä erimielisyyksissä.Olin hieman sivummalla,kun ”mummoni” tuli ja sanoi:”Mitä sinäkin äpärä täällä teet?!Mene sinne hu**aäitisi luokse siitä!!” Tuo muuten olikin ainoa kerta,kun isäni puolusti minua.Hän hyökkäsi äitinsä kurkkuun kiinni ja vaati häntä poistumaan.

Niin usein meillä silti oli hauskaa,kaikesta huolimatta.Silloin ei muistanut menneitä tilanteita.Eikä kukaan muukaan sitä isästä uskonut,kun vedin asian oikeuteen.Minä mietin joskus edelleen,että mikä häntä vaivasi.Saisin siitä ehkä lisää helpotusta.Palapelin palasen paikoilleen.Voisin ymmärtää sen,miksi itse tunsin häntä kohtaan niin ristiriitaisesti.Hänen täytyi olla niin kaksi eri persoonaa,että minun tuntemukseni ovat mahdollisia.

Trauman käsittely

Olen oppinut kärsivälliseksi tuon asian suhteen.Itselleen pitää antaa aikaa ja ymmärrystä.Silloinkin,kun puoliso tai muu lähipiiri ei sitä ymmärtäisi.Kukaan ei voi nähdä tuntemuksiasi.On hyvä kertoa,mutta tärkeintä itse ymmärtää.Tämän hetkisessä elämässäni vanhojen tapahtuneiden painoarvo on hyvin pieni.Traumat,jotka tulivat,ovat tasoittuneet.Ne ovat hallittavissa ja unohdettavissa.Aiemmin ne olivat henkeä salpaavia ja keskittymienen täytyi pakottaa.Insestistä koituneet traumat,ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin äidin väkivaltaelämästä tulleet.Edelleen on asioita, joita en siedä leikilläänkään tehtävän.Onneksi meillä on Hänen kanssaan yhteisymmärrys.Terapeutti opetti kerran toimivan niksin.Ajattele aina trauman tullessa,missä olet nyt?Paljonko kello on nyt?Mikä päivä tänään on?Selkeitä kysymyksiä. Vastausten on tarkoitus rauhoittaa ja palauttaa sieltä valveunen kaltaisesta maailmasta tähän päivään,turvaan.Juuri tähän hetkeen,missä ei ole mitään vaaraa eikä pelottavaa.

Isänpäivä on siis muuttanut merkityksensä.Tärkeä se oli isän eläessä,mutta aloin ehkä herätä naiiviudestani ja tajuta hänen todellisen puolensa.Minun ei ole mikään pakko viedä kynttilää hänen haudallensa.

Nyt minun lapsellani on isä,sanan varsinaisessa merkityksessä.Sitä ajatellessani,en voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.Tiesin aina,että Hänestä tulisi hyvä isä.Onneksi se lopulta toteutuikin.Maailman paras isä ja puoliso 🙂



http://traumajadissosiaatio.fi/kun-kumppanisi-on-kokenut-seksuaalista-hyvaksikayttoa/
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Olisihan se ollut jo liian helppoa :D


Tähän väliin kerron sairastumisestani.Se on asia jota käsittelen edelleen.

Tämän päivän taustalla on ms-tauti.Se selvisi noin vuosi sitten.Ihan vahingossa.Olin jo pitkään (vuosia) kummastellut kipukausiani ja yrittänyt löytää siihen syytä huonosta ergonomiasta,liikunnasta tai stressistä.Mikään ei silti sopinut aiheuttajaksi.Selkä oli kuvattu ja siellä kaikki kunnossa.Polvet oli tähystetty eikä niissäkään mitään kummallista ollut.Niinpä mietin vuosia näitä selkeitä kausia,jolloin kipu voi hyppiä ranteesta varpaaseen tai olkapäästä polveen.Sitten se voi ihan yhtäkkiä kadota kuukausiksi kokonaan.Kipu ei suurimmaksi osaksi koskaan ollut sellaista,että se olisi haitannut normaalia elämää.Paitsi päänsäryt ja selkäsäryt.Vaihtelevuuden takia en mennyt lääkäriinkään.Olisin varannut ajan kipeälle ranteelle ja kun olisin mennyt ajanvaraukseen,kipu olisi ehtinyt käydä jo useammassa muussa paikassa.Ja kuten jo totesin,eivät ne olleet liikaa häiriöksi.Tulin siihen tulokseen,että kroppani muistaa menneisyyden ja on siellä jumissa.Siksi kärsin välillä kovista lihasjumeista ja muista säryistä.Luultavasti näinkin.

Silmäoire

Vuosi sitten sain oikeaan silmääni oireita.Sumea täplä häiritsi näkökenttää,samoin erikoinen särky oikeassa ohimossa.Siihen ei auttanut särkylääkekkään.Odotin viikon ja päätin ottaa riskin ja ehtiä lääkäriin,ennen kuin tuo oire vaihtuisi joksikin muuksi 😀 Sain särkylääkettä ja minut osoitettiin optikolle,koska mitään ei löytynyt.Näinkin kuitenkin ihan hyvin.Optikolla otettiin silmänpohjakuvat.Ne nähtyään optikko nosti hätääntyneenä kädet pystyyn.Ei voinut tehdä mitään, koska ei ollut koskaan ennen nähnyt noin kippuraisia verisuonia silmässä.Hän oli oikein ystävällinen ja omat yöunensa turvatakseen, järjesti minulle välittömästi ajan toisen yrityksen silmälääkärille.Oli perjantai ja tutkimus olisi heidän puolestaan mennyt ensi viikkoon.Silmälääkärikään ei löytänyt mitään ihmeellistä,ei ihmetellyt myöskään kippuraisia verisuonia.Hän kuitenkin uskoi sumean läntin olevan siinä,missä kukaan muu ei sitä nähnyt ja laittoi lähetteen silmäpoliklinikalle.Siellä silmälle tehtiin kaikki mahdollinen eikä mitään löytynyt.Aloin jo itsekin epäillä sumeutta mielikuvitukseni tuotteeksi,kun kolmas silmälääkärikään ei tullut mihinkään varmaan tulokseen.Neljännelle silmälääkärille,nyt oli jo ainakin viikko kulunut,kerroin hieman epätoivoisena jo,että oikea puoli päästäni oli käynyt puutuneena noin tunnin ajan.Toissa päivänä.Ajattelin,että se maininta todennäköisesti olisi turhaa silmälääkärille ja olinkin vähällä jättää kokonaan kertomatta.Silmälääkäri soitti neurologille ja yhdessä totesivat,ettei tarvetta neurologin käynnille olisi.Seuraavana päivänä töihin soitettiin,kun olivat kuitenkin sattuneet tulemaan toisiin ajatuksiin.Menin siis neurologille ja kerroin puutumis- ja kipuhistoriani.Hän teki tarpeelliset testit,joissa ei ollut mitään ongelmaa.”Laitan sinulle ajan kuitenkin vielä pään magneettikuviin,ms-taudin poissulkemiseksi.Sitä sinulla tuskin on,mutta otetaan nyt varman päälle.” No selvä sitten,ajattelin.Aika oli parin viikon päässä.Sinä aikana silmäni alkoi toipua.Sumeutta oli kestänyt lähes kuukauden.Silloin tiesin,etten ainakaan ollut kuvitellut sitä.Ohimosärky hävisi myös.Tunsin oloni täysin terveeksi ja sanoinkin Hänelle muutama päivä ennen magneettikuvausta,että jospa jätän väliin.Kun eihän tässä nyt enää mitään ole.Hän oli silti sitä mieltä,että kannattaa ottaa tutkimukset loppuun asti.Silmäoirekin oli kestänyt aika kauan.No joo,ihan hyvä ajatus.Niinpä menin magneettiin ja jostain syystä minusta alkoi tuntua siltä,että jotain löytyisi kuitenkin.

Diagnoosi

Muutaman päivän päästä kuvauksista oli sovittu neurologin soittoaika.Olin töissä ja puhelun ajaksi menin hiljaiseen toimistoon.”Istutko rauhassa ja olet sellaisessa paikassa,jossa voit puhua?”Aloitti neurologi ja tiesin,että jotain on löytynyt.”Pään kuvauksissa on paljon plakkeja,uusia ja vanhoja.Ne ovat myös sijainniltaan ms-taudille tyypillisessä muodossa.Kaularangan alueelta tulee myös säteilyä ja siksi haluisimme magneettikuvata myös sen alueen.Silmäoireesi näkyy nyt tuossa pään kuvassa.Sen on aiheuttanut näköhermontulehdus.Onko tämä tauti sinulle tuttu?”Siinä vietiin maa jalkojen alta.Kuuntelin ja vastailin sujuvasti.Ms-tauti oli hieman tuttu.Eräällä kaverillani on se myös.Neurologi oli oikein ystävällinen.Diagnoosi oli tuossa kohden varma,vaikka viralliset paperit saadakseen oli käytävä vielä selkäydinnestenäytteessä.Hauskaa Joulua.

Ja taas uusi elämä

Puhelun jälkeen meni suurinpiirtein tunti.Se meni siihen,että tuijotin epäuskoisena seiniä,join kahvia,vedin tupakkaa.Tämäkin vielä.Kaiken jälkeen!Enkö olisi jo saanut nauttia ja keskittyä elämään,joka oli tuossa vaiheessa jo oikein mukavalla mallilla?No joo,ehkä se sitten olisi ollut liian helppoa.Oikeasti,olihan se jo aika yksinkertaista,kaikki kunnossa ja tulevaisuus näytti hyvältä.Tähän kohtaan ajatuksiani liuta kirosanoja ja hampaiden kiristelyä.Valtava ahdistus,puristus ja katkeruus.Olin shokissa.

Palasin työpisteelleni asiakaspalveluun.Kerroin uutisen työkaverille joka tuskin tajusi mitä sanoin.Pahoitteli ja sanoi,että voisin lähteä kotiin,jos haluaisin.En halunnut.Tai halusin.En tiennyt.Mitä sillä on väliä mitä haluan?Elämä jatkuu.Kai.Jotenkin.Tein kesken olevan työni loppuun.Irvistelin asiakkaille,joita ei onneksi liikaa ollut.En ollut missään.Olisin halunnut itkeä,mutta en voinut.Sitten se oli jo myöhäistä,kun lopulta lähdin kotiin.Ei ollut enää mitään.Ei tuntunut mitään.Ja silti kaikki tuntui.En itkenyt.Harmi.

Seuraava tulevaisuuden kiintopiste oli selkäydinpunktio ja viralliset paperit.Sitten lääkityksen aloittaminen.Vointini meni kurjaksi.Olin väsyneempi kuin ikinä ennen.Se vaihteli paljon,tunneittain,päivittäin.Väsymys oli fyysistä tai kognitiivista tai molempia.Jos jonain päivänä heräsin ja totesin,että nyt voisi ollakin hyvä päivä,se toive kaatui kuin seinään parin tunnin hereillä olon jälkeen.Kävin silti töissä koko ajan.Siellä meinasin nukahtaa seisaalleni,ympäristö oli liian rauhallinen.Minulla oli pakko olla koko ajan jotain tekemistä.

Selkäydinpunktio

Selkäydinpunktio otettiin ja siitä alkoi viikon kestävä helvetti.Ei,ei ollut päänsärkyä vaan yläselkäsärky,karmea sellainen.Tuon sain vääntää rautalangasta usealle lääkärille.Yleistähän on,että selkäydinpunktion oire on päänsärky.Olin käynyt jo kahdesti terveyskeskuksessa,kunnes kuudentena päivänä en enää päässyt ylös ollenkaan.Pääsin ambulanssilla terveyskeskukseen ja sieltä yliopistolliseen sairaalaan veripaikkaa varten.Veripaikan laitto selkäytimeen neulan reiän kohdalle auttaisi kuulemma varmasti heti.Vasta yliopistollisessa sairaalassa pääkin tuli kipeäksi.Mietin,että nyt ei ehkä tarvitsisi koko ajan korjaamassa niille sitä kipupaikkaa.Makasin päivystyksen aulassa kovalla petillä kaikkiaan reilu 20 tuntia.Odottamassa apua.Hajoamispisteessä,kun mikään lääke ei auttanut.Itkin kivusta ja epätoivosta siinä kovan sängyn irvikuvassa ja pyysin apua ohijuoksevilta hoitajilta.Osa heistä katsoi syrjäsilmästään ja kiirehti vain ohi,kuin ei olisi huomannutkaan.Kun joku hoitaja pysähtyi,hän ei voinut suoraan antaa mitään lääkettä.Oli kysyttävä lääkäriltä ensin,joka taas oli aina hyvin kiireinen ja apua sai odottaa.Jossain vaiheessa jouduin lähes paniikkiin,kun sain lääkettä jonka tunsin lamauttavan jäseneni,mutta se ei poistanut kipua.Luulin,että muutun muumioksi enkä voi kohta enää kertoa,että sattuu.Onneksi Hän pääsi ensimmäisen yöni jälkeen paikalle.Minulla olisi vieressäni suu joka voi kertoa jotakin puolestani.Viimein minut vietiin veripaikkaan.Ikinä ennen minulla ei ole neula- tai kipukammoja ollut,mutta selkäydinpunktion hankaluus oli jättänyt jälkensä.Puhumattakaan kipukynnyksestäni,joka oli kuluneen viikon aikana laskenut roimasti.En voinut kuvitellakaan,että joku vielä tökkäisi neulan selkääni!Viesti meni henkilökunnalle perille,yrityksen jälkeen.Sain paljon lääkettä,erilaisia ja runsaasti.Paikan laitto ei kestänyt,kuin muutaman minuutin.Tätäkö olin odottanut kohta kaksi vuorokautta?!Siinä maatessani se tuntui jopa auttavan.Melkein itkin onnesta.Kunnes kipu palasi.Samanlaisena kuin se oli ollutkin.Pääsin sentään osastolle.Oikeaan sänkyyn.Se tuntui taivaalta.Pehmeä tyyny ja peitto.Kipulääkettä tippui.Ei apua.Yöllä päästäni päätettiin ottaa uudet magneettikuvat,ettei vain olisi mitään muuta.Sairaalan käytävät olivat pitkiä,pimeitä ja tyhjiä,kun minua vietiin toiseen päähän sairaalaa.Olin lääkkeistä sekaisin ja kipeä.Miten helvetissä pystyisin makaamaan puoli tuntia paikallaan tynnyrissä!?Onneksi se ei ollut vaikeaa,lääkityksen ja väsymyksen ansiosta.Kipuun oli tavallaan tottunut.Takasin paluusta en muista mitään.

Se meni ohi!

Aamulla kaikki oli toisin.Heräsin ja liikuin itse.Ei kipua,missään.Aivan mahtavaa!!Hengissä ja vointi vain paranee.Söinkin hyvällä ruokahalulla.Neurologi otti vastaan päivällä ja kaikki tulokset ms-taudin virallisia papereita varten olivat varmistuneet.Hän näytti kuvat siitä,että minulla todistettavasti on aivot päässäni,koristeena joitakin länttejä.Edellisen yön kuvat kertoivat,että sinne oli tullut yksi lisää kuukauden takaiseen kuvaan verrattuna.Ei sen vakavampaa.Selkäydinpunktio aiheuttaa joillekin oireita kovastikin,kun taas toiset pääsevät melko vähällä.Minä kuuluin tuohon epäonniseen kymmeneen prosenttiin.Sillä hetkellä minusta tuntui,ettei mikään voisi olla paremmin.Pääsisin kotiin!Eikä voinnissa ollut valittamista.

En varmasti ole ainoa,jolla on traumatisoivia kokemuksia sairaaloiden päivystysaulasta.Olet siellä tuskaisena,kuuntelet kun vierustoverit kivun ja avun huutoineen vaihtuvat.Ohikulkevat hoitajat eivät ole huomaavinaankaan,vaikka itkisit ja pyytäisit apua.Olisikohan tuolle tilanteelle mitään tehtävissä?

Sopeutuminen ja hyväksyminen

Siinä oli tämän päivän alkutaival.Sitä jotenkin ajatteli tuon kokemuksen jälkeen,että pahin on takana.Siitä huolimatta on pelkoja tulevaisuudesta,mitä tämä ms tuo tullessaan.Sitä ei voi tietää.Positiivista tässä diagnoosissa on se,että vieläkin enemmän käsittää sen,mikä on tärkeää ja miten elää juuri tässä hetkessä.Alkoholiongelmaisella narsistiäidillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta pilata elämääni enää.Minulla on perhe jonka vuoksi elän joka päivä ja joka päivässä on jotain positiivista.Ei se silti helppoa aina ole,eikä tule olemaan.Ajatus siitä,että myös tämä hetki menee ohi,on helpottanut.Se surkea stressin hetki,vihan hetki,katkeruuden hetki,ne menevät ohi.Niin myös ne hyvät hetket.Se pitää muistaa myös silloin.Nekin menevät ohi ja silloin sitä tekee kaikkensa,että ne kestäisivät mahdollisimman pitkään.

http://www.neuroliitto.fi/ms
http://www.ms-liitto.fi/tietoa/ms-tauti/diagnosointi-ja-keo-vaihe



Viimeinen henkäys


Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…