Demoni nimeltä äiti


Kirjoittaja itse

This is it.

Mitta täynnä, hyvälläkin tavalla.

Ei enää valheita.

Kuvittelin katkaisseeni välit demoniin called mama.

Vähän taustaa..

Kolme viikkoa eroni jälkeen, kuulin hänen kertoneen täysin kuviteltuja asioita minuun ja entiseen puolisooni liittyen. Kuten, että he olivat olleet keskenään yhteydessä ja keskustelleet minun käytöksestäni. Elämäni oli tuon kuullessa eron jälkeen melko vereslihalla juuri takana olleen muuttoni vuoksi. Valtava määrä tunnepuolen käsiteltävää ja sopeutumista, erityisesti lapseni vuoksi. Niinpä kun kuulin tuosta äidin selän takana valehtelemisesta, sillä oli seurauksensa. Soitin exälleni ja kaiken varalta tarkistin, pitikö tällainen yhteydenpito paikkaansa ( en tosin epäillyt sitä missään vaiheessa, mutta aina täytyy tarkistaa ). Eihän se pitänyt. Tietenkään. Lähdin samantien äitini luo hyvin pysäyttämättömässä olotilassa, exäni halusi tulla mukaan. Olin kurkkuani myöten täynnä hänen valheellisia verkkojaan, joihin niin monta kertaa minun lisäkseni moni muu oli päätynyt kiemurtelemaan. Lopulta enää tuntematta itseään.Täydellinen saalis kuningatar Narsismille.

Perille päästyäni,en miettinyt pätkääkään, vaan latasin kaiken melko isoon ääneen äidille. Kaikki hänen käytöksestään minua kohtaan ja minun kokemukseni siitä. Tarkoituksella tämä hyökkäävä asenne, en halunnut enää mitään asiallista ja kehittävää keskustelua, koska sellaisen ihmisen kanssa sitä ei vaan voi saada. Joten katsoin hänen itkuansa avautuessani ja voin myöntää, että hieman jopa nautin siitä häpeästä, jota hän tunsi, koska paikalla oli sellainen ihminen, joka ei äidin kuvitelmissa, ollut vielä ”nähnyt” hänen oikeaa minäänsä.

Niin hän kuvitteli.

Sain ulos kaiken tämän, mitä olen tänne kirjoittanut. Tiivistetysti noin varttiin.Sen jälkeen poistuin, haluamatta kuulla häneltä yhtään mitään selityksiä, olin ne jo kuullut. Entinen puolisoni totesi parkkipaikalla, että tuo olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Todennäköisesti.

Narsistin mieli

Meni muutama päivä toipuessa. Aloin miettiä omaa käytöstäni. Tulin siihen tulokseen, etten halua olla kuten hän. Minä pystyn katumaan ja myöntämään virheeni. En halunnut olla mikään raivotar. Siispä soitin äidille, pyytääkseni anteeksi. Huutamistani. En tekstin sisältöä, koska en ollut sanonut mitään loukkaavaa, enkä loukkaamistarkoituksessakaan. Ainoastaan sen, mikä on totta. Tämänkin kerroin hyvin selväsanaisesti, mutta rauhallisesti.

Äiti tietenkin oli hyvin loukkaantunut. Tottakai. Hän sanoi puhelimessa, ettei halua tällaisia ihmisiä elämäänsä ja että hän on tässä siivonnut ja tyhjentänyt kaappejaan, kaikesta joka muistuttaa häntä ihmisistä joita ei tarvitse elämäänsä. Sehän on selvää, ajattelin. Tämän täytyy kääntyä näin päin. Hän on uhri. Sanoin hänelle rauhallisesti, että jos hänestä tuntuu siltä, että se vaatii sen, niin silloin hänen varmasti täytyy tehdä niin. Puhelu päättyi ja olin hyvilläni siitä, että sain näytettyä itselleni, että tiedän missä minun rajani kulkevat, että näen oman käytökseni virheet asiayhteyksistä ja myös siitä, että välit ovat katki. Lopultakin.

Yhteydenpito alkoi uudestaan reilun puolen vuoden päästä. Äidin puolelta. Hänellä oli ongelmia tietotekniikan kanssa ja halusi siihen apua. Aluksi yhteyttä oli hyvin harvoin, mutta viime vuonna jo enemmän. Minä en enää päässyt mitenkään edellä kertomastani tilanteesta ohi, joten varmasti käytökseni oli mitätöntä. Olin hiljaa, enkä myöskään tuntenut hänen sairaskertomuksiaan kohtaan ( ja niitähän oli,kuten ennenkin..) juuri minkäänlaista myötätuntoa. Itse tiesin koko ajan, mistä oma oloni hänen seurassaan johtui. Hän tuskin huomasi mitään. Kaikki mitä hän puhui, keskittyi vain hänen itsensä ympärille, kuten aina ennenkin. Seassa pakolliset ”miten sulla menee”-kysymykset, jotka olivat periaatteessa ilman kysymysmerkkiä, johtamatta kuitenkaan lopulta muuhun kuin, kuinkas muutenkaan, häneen itseensä. Tuosta aiemmasta tapahtuneesta ei puhuttu enää sanallakaan.

Loppukesästä, yhden hänen uuden epäonnistuneen ihmissuhteensa jälkeen, yhteydenpito katkesi pidemmäksi aikaa. Kunnes joulukuussa tuli puhelu, jossa hän ihmetteli humalassa kirjakieltä puhuen, miksi minä tai lapsenlapsensa eivät vastaa hänen puheluihinsa. Sanoin, että varmaan johtuu siitä, ettei niitä ole koskaan tullutkaan. Samassa puhelussa hän ilmoitti muuttavansa uuden miehen kanssa satojen kilometrien päähän kuukauden sisällä ja että olisi mukava käydä luonani ennen lähtöä. Koko 10 minuutin puhelun ajan olin pihalla hänen puhetapansa, uuden suhteensa, josta ei selvästikään halunnut avautua minkään vertaa, (miehen etunimen hän sentään mainitsi), sekä lopulta sen vuoksi, että hän katkaisi puhelun todella yllättäen toisen puhelimen soidessa.

Jäin odottamaan sovittua käyntiä ennen joulua. Yritin soittaakin, mutta jokainen numero oli kiinni. Aaton aattona huomasin, että sillä aikaa kun olin istunut keittiössäni, parin metrin päässä ovesta, sen takana oli käyty. Penkillä oli säkki, jossa oli lahjat sekä kortti, jossa luki, että ”Mikä on kun ei saa kiinni??Soitteleppa, kun olisi asiaa.” Soitin vielä samana iltana, mutta hälytykseen ei vastattu. Olisin soittanut ja kertonut, että mikäli puhelimitse ei saa yhteyttä ja pääsee ovelleni asti, siinä on ovikello joka toimii.

Lyö lyötyä,revi sydän ulos rinnasta ja tallo se soratiehen

Nyt pääsemme asiaan, jonka vuoksi istun kirjoittamassa tuntojani juuri nyt. Teksti on melko varmasti hyvin tunteetonta. Johtuu siitä, että en ole vielä osannut päättää minkälaista fiilistä tästä kaikesta kokisi. Skaala on laaja. Turta on kuitenkin lähimpänä todellisuutta.

Vähän kuin olisi piesty niin kauan, että tajuaa ettei se koskaan lopu ja päättää olla tuntematta enää mitään, koska sitä ei kestäisi enempää. Ei selviytyisi.

Viime kuukauden aikana tulleet selitykset siitä, miksei hän lopulta tullut edes käymään ennen muuttoaan, johtivat siihen, että soitin hänelle eilen. Minulla ei ollut aikomustakaan pimittää tuntojani siitä, että hänen lapsenlapsensa oli odottanut vielä näkevänsä mummoaan, kun tiedossa oli, että välimatkan ollessa niin pitkä, tällä taloudella ei tulla näkemään aikoihin.

Kuuntelin hänen uusimman sairaskertomuksensa puhelun alussa ja totesin, että tällä kertaa hän ei ollut humalassa. Sitten aihe siirtyi huonosti toimiviin puhelimiin, mutta lopulta kuulin, että kaikkialle muualle puhelin oli toiminut oikein hyvin. Äidin ristiinpuhuminen on joskus todella turhauttavaa. Hänellä on taipumus pitää ihmisiä typerinä. Minä olen varma siitä, että syystä tai toisesta, hän halusi välttää koko käynnin.

Keskustelu eteni lopulta siihen, mikä todella on vikana. Hän kysyi sitä ihan itse.Ei silti kuunnellut vastausta, vaan puolusti itseään sillä, että MINÄ olin kuulemma kieltänyt hänet.

Tämähän oli selvä trikkeri sisuksissani ja mainitsin hänelle välittömästi, että vaikka en muista milloin olisin sinut kieltänyt, sinä kielsit minut ja melkein 20 vuotta sitten. Haukuit minua pikkuhuoraksi.Sekä myönsit, ettet pidä minua lapsenasi, vaan pelkästään jonkinlaisena ystävänä.

Äidin tunteet lapsensa puolesta…

Tämä sanomani johti siihen, että demoni luurissa totesi tuon kaiken johtuvan siitä, mitä minä olin tehnyt isäni kanssa. Ja vaikka HÄNEN lapsuutensa on ollut hirveä, mitään tuollaista (inhoa ja ivaa äänessä), hän ei koskaan olisi tehnyt.”HYi helvetti!”,hän sylkäisee.

Tämähän tuntui todella hyvältä kuulla. Lue ironisesti.

Luultavasti tässä kohden sisukseni menivät lukkoon.Erilaisia hirveitä tunteita puski joka solusta yhtäaikaa niin paljon, etten lopulta osannut muuta kuin sen mihin olin aina turvautunut. Pelkkä järki. Ei tunteita.

Nämä syytökset olin kuullut ennenkin. Edellisestä vastaavasta puhelusta taitaa olla reilu 10 vuotta. Silloin olin maailman ääriä myöten järkyttynyt, siitä kuinka oma äiti voi olla niin tunteeton ja julma ja sekopää.

Tämä keskustelu isäni hyväksikäytöstä käytiin siis eilen puhelimessa läpi. Missään vaiheessa hän ei ollut pahoillaan tapahtuneesta. Enneminkin se oli hänelle puolustus ja syy sille, miksei voi pitää minua lapsenaan. Yritin kysyä, että eikö hänellä missään vaiheessa tullut mieleenkään uskoa minua,omaa lastaan?Missä on vanhemman vastuu?Sen sijaan, hän ilmaisen kiljun perässä, uskoi isääni. Tämän tarinan olen kertonut blogissani jo tuolla aiemmin, miten tilanne meni kun päätin kertoa tapahtumista äidilleni, siinä toivossa ettei minun tarvitsisi kantaa paskaa niskassani yksin ja saisin äidiltäni tukea ja apua. En lähde siihen tässä nyt enempää.

Ei vastuuta mistään.Yhtään mistään

Sanat vanhemman vastuu, tuntuivat olevan täyttä hepreaa..Hän esiintyy itse uhrina kaikessa. Siinä, ettei voinut sille mitään, että kaikki miehensä olivat joko alkoholisteja tai väkivaltaisia tai molempia.Hän ei voi sille mitään, että on saanut kasvatusmallinsa omasta kodistaan lapsena. Hän ei voinut sille mitään, että menetti järkensä lapsiperheen äitinä. Hän ei voinut mitään myöskään sille, mitä isä teki minulle, ei edes jälkeen päin. Hän ei vain yksinkertaisesti tunne olevansa mitenkään vastuussa yhtään mistään.HÄN on se uhri, joka joutuu kärsimään kaiken. Muiden osa? Eeei, se ei ole mitään häneen verrattuna.

Kun kyseenalaistin häntä kysymällä, miksi minä en ole jatkanut samaa linjaa? Miksi minä en voi kuvitellakaan kasvattavani omaa lastani tuohon tyyliin?

”Sinä et tiedä mitään ( tätä hän tykkää toistaa)!Sulla ei ole neljää lasta!!”

”Ei olekaan, mutta ei ole enää sullakaan…” Tämä kommentti siksi, että yksi heistä on kuollut, yksi ei pidä mitään yhteyttä ja yhden hän itse kieltää.

Kommentteja eilisestä puhelusta liittyen hänen lapsensa seksuaalisen hyväksikäyttöön:

”Sinä saatana kuitenki kuljit siellä isälläs koko ajan!!”, huusi äiti syyttäen ja piti sitä selvänä merkkinä siitä, että asiat olivat menneet juuri kuten isä oli kertonut.

”Niin, kuljin, kun oli pakko. Muistat varmaan minkäläista sinun elämäsi oli?Muistatko monestikko soitin poliisit sinulle avuksi?Kuinka monta kertaa yritit tappaa itsesi?Muistatko?Minulla EI OLLUT muutakaan paikkaa.”, sanoin tietäen, että tässä on myös syy siihen, miksi äiti on halunnut pestä kätensä koko tapahtumasta. Ettei vain häntä syytettäisi mistään! Olihan hänen taustallaan jo aiemmasta perhe-elämästään lasten heitteillejättötapaus. Siitä minä en tuolloin vielä tiennyt mitään.

Tähän demoni ei tietenkään kommentoinut, vaan siirtyi eteenpäin.

”Siellä istuit isäsi sylissä ja kihinutit sen munia!!”, demoni provosoi.

”Ei. En ole koskaan istunut sen sylissä.Muistan kyllä tasan tarkkaan mitä on tapahtunut.”,totesin haluten unohtaa kaikki muistikuvat.

”Niin varmaan joo…”, hyvin halveksivalla äänellä. En osannut miettiä muuta kuin sitä, että tämä ihminen istui todistajan aitiossa lapsensa puolella.Kuuli kaiken.Tiesi kaiken. Silti kehtasi olla myötätuntoinen lapsensa hyväksikäyttäjää kohtaan. Mikä oli motiivi moiseen? Alkoholi?Narsistinen mustasukkaisuus? Sitä en tule koskaan varmaksi ymmärtämään.

Jossain vaiheessa puhelua, tämä narsisti vaihtoi puheenaihetta…yllättäen itseensä ja omaan lapsuuteensa. Kuinka HÄN oli tehnyt vanhempiensa hyväksi sitä tätä ja tuota ja hoitanut pikkusisaruksiaan, ”Josta siitäkään sinä saatana et tiedä yhtään mitään!” Sanoin hänelle, että kyllähän minä tiedän ja olen lapsesta asti kuullut, häneltä itseltään, kuinka täydellinen lapsi HÄN on ollut.

”Mutta jouduitko koskaan pelastamaan kummankaan vanhempasi henkeä, siivoamaan aamulla yön ryyppyjäljet pois, tekemään krapulaiselle äidillesi ruokaa sänkyyn?Selvittämään vanhempiensa parisuhderiitoja ym.?Minä tein sen lukemattomia kertoja, kun hänellä ei ollut ketään muutakaan.”, kerroin, peläten täydellistä lynkkausta. Se olisi ollut helppo tehdä, koska aihe on minulle hyvin arka. Halusin koko lapsuuteni olla hänelle merkityksellinen.En onnistunut siinä ja se jätti valtavan jäljen minuun.

”Voi. Oletpa jalo.”, jälleen hyvin ivallisesti ja lakonisesti.

”Enkö olekin.Minä en koskaan tyrkytä omia kokemuksiani toisille, etenkään omalle lapselleni, siinä toivossa, että saisin sääliä tai tuntisin olevani parempi kuin muut. Tai että haluaisin lytätä sillä toisen ihmisen. Sinulla on ollut se tarve aina. Nyt kuulit miltä se kuulostaa.”, sanoin hyvin tasaisesti. Tämä tyyli on varmaan se, joka häntä ärsyttää eniten..

”Eikö  sulla ole omaatuntoa??!!”,tivaa demoni luurissa.

Tästä olin hyvin kiinnostunut.”Mitä tarkoitat?Kerro ihmeessä miksi minun omatuntoni pitäisi soimata??” Kysyin sitä monta kertaa,mutta jostain syystä,hän halusikin kiertää aiheen.En siis saanut vastausta.Kysymykseni ei ollut hyökkäävä,vaikkakin hänellä varmasti saattoi olla syynsä olettaa niin.Siitä syystä esitin sen monta kertaa.Minä haluan tietää,jos olen tehnyt jotain väärin.Haluan oppia siitä.Yrittää korjata sen.Ei.

Voin silti arvata, mitä hän tarkoitti. Omatuntoni pitäisi soimata minua isäni kuolemasta. Minä olin järjestänyt tämän hienon miehen hankaluuksiin pelkillä valheilla ja koska hänen alkoholilla piinattu elimistönsä ei kestänyt vankilaolosuhteita, hän kuoli. Tietenkin äiti empatisoi myös sitä, että isälläni ei varmastikaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Se siitä hänenkin vastuustaan.

”Mitä sinä oikein haluat!?”, Äiti kysyi vihaisesti.

Tämän jälkeen, kun olimme käyneet läpi jo tapahtumat isän kanssa

ja sen ettei hän yhdessä kohtaa osannut sanoa, montako lasta hänellä on…

Eikä pitänyt minun lapsuuttani tai osuuttani hänen elämäänsä minkäänlaisena..Hmm…Mitä minä haluan..??Mitä voisin enää haluta häneltä??

Olin puhut hänelle veljistänikin, heidän puolestaan.Jälleen. Kysyin, oletko pyytänyt heiltä anteeksi?Oikeasti katuvana ja yrittänyt korjata virheitänsä?

”No olen minä saattanut sanoa olevani syvästi pahoillani..”, hän toteaa hieman rauhallisemmalla äänellä. Tästäkin aiheesta me olemme vuosien saatossa keskustelleet paljon. Ikään kuin minä olisin joku ulkopuolinen avaruudesta tipahtanut muukalainen, jonka kanssa nyt vaan sattuu juttelemaan.

Jotenkin tuo oli niin loukkaavan nuivaa..

Sanoin, ”Tiiätkö, että minäkin saattaisin kaivata anteeksipyyntöä ja sinun empatiaasi? Tiedätkö mikä ero minussa ja veljissäni on?.”

Naurun hörinää.. ”No kyllä tiiän!!..Vaikka mitä…jätän sanomatta..”, halventavaa hörinää..

Jatkoin siitä huolimatta, vaikka tiesin ettei puheeni mene perille-nimisen paikan viereenkään..

”Meissä on se ero, että minä puhun suoraan ja tiedän mitä tunnen. Osaan myös hyvin paljon myötäelää.He eivät koskaan tulisi sanomaan sinulle, että pyytäisit minulta anteeksi. He eivät yrittäisi paikata meidän välejä, kuten minä haluan heidän takiaan teidän yrittävän.He hädin tuskin tajuavat, että olen olemassa.Kaikkina näinä vuosina, kukaan ei ole puolustanut minua. Nyt minun on tehtävä se itse.”,sanoin tuntien muuttuvani näkyväksi.

Veljeni eivät tule koskaan olemaan tätä vailla minun puolestani, joten sanon sen itse. En syytä heitä siitä. Heillä on omat tapansa käsitellä ja selvitä asioista. Äiti luultavasti tekee kaikkensa, että minulla ei olisi välejä kenenkään kanssa. Taivun siihen. Ei se ole enää minusta kiinni.

Jokainen syö oman myrkkynsä.

Joskus oma tuska estää myötäelämästä toisen tuskaa. Se tekee sokeaksi.

Minä en voi sille mitään, enkä ole velvollinen parantamaan muita kuin itseni.

Mitäkö minä haluan?

”En voi enää saada sinulta sitä, mitä olisin aina halunnut ja tarvinut, se on turhaa enää. Mutta haluan, että ymmärrät miksi. Sen,mistä se johtuu, ettei meidän välimme enää korjaannu. Sitä minä haluan.”

Näivettynyt ”Vai niiiin..”

Puhelun lopussa äiti syytti minua siitä, että olen kertonut näitä paskoja lapselleni ja epäili, että yhteyden pito on sen takia heidän väliltään loppunut. Koska olen sen kieltänyt?

No hullu kun olen, se ei pidä paikkaansa. Sanoin, etten koskaan ole näistä asioista LAPSEN kuullen puhunut, enkä puhu.

Jokseenkin tuntui turhalta alkaa vääntämään tälle ymmärtämättömälle rautalangasta, että eihän tällaset asiat lapselle kuulu?!Että lapsen mieli ei pysty käsittelemään tällaisia asioita oikein?!Että lapsen kuuluu olla lapsi?!Ja mitä muuta, hyvin yksinkertaista,asioita jotka jokainen (ainakin melkein) tervejärkinen ihminen tajuaa sanomattakin. Olin siis selittämättä.

En myöskään ole estänyt millään tavalla heidän yhteydenpitoaan. Uskoo mitä haluaa.

Tämä sai kuitenkin nyt miettimään hyvin tarkkaan, että minkälaisen henkilön kanssa annan lapseni olla tekemisissä??

Lopuksi

Olen tällä hetkellä todella väsynyt tähän. Valehteluun, salailuun ja peittelyyn. Olen aina ollut väsynyt siihen, lapsuuteni jälkeen, mutta nyt olen tullut varmaan jonkinlaiseen ääripäähän.

Minulla ei yksinkertaisesti ole mitään salattavaa.

Ei yhtään mitään. The whole truth and nothing, but the truth.

Ne jotka minut tuntevat, tietävät sen.

Ne jotka eivät usko?Sille en voi mitään, eikä se ole minun asianikaan.

Minun tarinani ei muutu.

Se ei muutu,koska se ei elä mielikuvituksesta tai egon pönkityksestä.

Se ei ole olemassa sitä varten, että se vähättelisi ketään tai mitään.

Se ei ole olemassa, korottaakseen minua.

Se on vain yksi tarina, valitettavan monien muiden joukossa.

Se tarina on tässä siksi, että toiset tietäisivät etteivät ole yksin. Että tällaista todella tapahtuu.

Se on siksi tässä, että siitä voi selvitä.

Minä tiedän, miten vaikeaa on pitää kiinni totuudesta. Siitä oikeasta todesta, miten kaikki on oikeasti mennyt ja menee, kun on tekemisissä oikean narsistin kanssa.Manipulaation alla, todellisuuden hahmottaminen on erittäin hankalaa yksin.

Kiitos,kun jaksoit lukea tänne asti. Minä elän omaa elämääni.Seison kaiken kirjoittamani takana.Siksi minulla on keveä olo.

Edelleen toistan kirjoittamisen terapeuttista voimaa.Lisään tähän kuitenkin linkin toiseenkin minulle hyvin tärkeään terapiamuotoon.Musiikkiin.Tosin en sitä kirkkaasti sellaisena ajattele.Se vain on.Niin kuin kaikki muukin normaaliosa elämää.Siten kuten kuuluu olla.Yksinkertaista.Totuus.

The truth shall set you free.



Erittäin viivästynyttä jälkiviisautta ja jokunen jos :)


Minulla on aina ollut tapana käydä hitaalla. Välillä se on hyvin turhauttavaa. Olisi hienoa, jos osaisi aina juuri samalla hetkellä, juuri siinä tilanteessa joka on meneillään, ymmärtää miksi tekee tiettyjä valintoja. Minkäpä sille tekee, kun ei ole kauhalla annettu, niin ei voi kuin lusikalla vaatia…teelusikalla. Vai miten se meni?

Jälleen ”suurten” oivallusten aika. Eikä tähän mennyt kuin..hmm… 16 vuotta. Surkeaa. Enkä totta puhuen vieläkään täysin tiedä, mitä tuolla havahtumisella, kirkkaalla muistikuvalla tekisin. Osa minusta haluaisi surkutella idioottimaisuuttani. Olen siis sättinyt itseni maan rakoon, sinne missä kastemadot ja kaikki muut suloiset lierot asustaa. Siinä on ollut puolensa…oman typeryyden tajuamisessa. Ei kai kukaan jaksa kovin kauan, toivottavasti, itseään idioottina pitää. On siis pakko yrittää ymmärtää omia valintojaan.

Päiväkirjamerkintöjä

Niinpä täytyy mennä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Onneksi olen säilyttänyt todella ravinteikasta aineistoa lapsuuden ajoilta 😛 Sellaista omaa tuotosta, jossa maailmaa rakastavana selitän kuinka ainakin neljä lähiön pojista on aaaaivan ihania ja mahtavia sekä kuinka tylsää on, kun ei ole yh-tään mi-tään tekemistä eikä varmaan ikinä koskaan olekaan. Siitä syystä olen maannut lattialla ja piirustanut päiväkirjaan ykkösihastuksen nimen miljoonaan eri tapaan..

Huomaan, että kirjoittaminen oli minulle tapa keskittää huomioni johonkin, mikä on kivaa tai edes perusneutraalia. Edes päiväkirjalle ei osannut kertoa, ettei kaikki ollut hyvin. Kun luuli, että kaikki oli hyvin. Koska siihen oli kasvatettu. Afrikan lapsiparoilla oli kaikki paljon pahemmin, esimerkit oli kerrottu. Hyvin ikäviä lapsikohtaloita oli käyty läpi yksityiskohtaisesti myös ihan omasta kotimaasta. Äitihän nämä tietysti kertoi. Eihän meillä mitään hätää ollut.

Ote eräältä sivulta. Sellaisena kuin olen sen sinne kirjoittanut 10 v: nä.


18.7.93 Ihan ite keksiny
Yksin

On paikka niin rauhaisa, kaislikon suojassa.Sorsa siellä vaeltaa, se yksin vaikeroi. Se on emostansa eksynyt, ei sitä löytää voi. Yksin se vain on, sorsa pieni onneton.”

Minä tiesin kuinka yksin tuo poikanen on ja surin sen puolesta. 🙂

Tekemisen puutteessa olin kirjoitellut paljon omasta mielestäni tärkeitä ajatelmia. En kuollaksenikaan muista, mistä olin ne löytänyt.

Kuten:

”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun. – Martti Luther”

”Se on onnellinen, joka ei sure sitä mitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. – Demokritos”

”Sillä joka rakastuu itseensä, ei ole kilpailijoita. – B. Franklin”

 

Ja rustaamani otsikon ”Tärkeät asiat” alla oli mm. seuraavat:

 

”Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva. – Ilm. 21:4 ”

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. – 4. käsky ”

 

Ja sitten taas omaa:

” Runo

Joskus on päivä sateinen, niin kuin mieli ihmisen. On harmaata ja synkkää, kaikkia väsyttää. Luonto on märkä.
Pian koittaa päivä uus, se on kirkas ja kuiva, ihmisen mielikin muuttuu. Tästä enää vain hymy puuttuu.”

Olipas se hengen tuotos indeed xD

Kaiken kaikkiaan, kaiken luettuani, on pakko ajatella, että lapsi kasvaa hyvin myötätuntoiseksi.

Tässä vielä palasia vuotta myöhemmin kirjoitetusta..

”24.8.94
Mulle on tullut murrosikä. Enkä haluais olla tällanen laiska ja änkyrä.Äiskällä ja mulla tuli erimielisyyksiä. En tosissaankaan haluais olla tällanen varsinkaan äiskälle. Mutta ei kai se sitä usko. Haluan olla sellanen ku ennen eli iloinen, avuliaampi ja innokkaampi. Ymmärrän sen hyvin, jos äiti on ärtyisä mulle tai muille, sillä mulla on kolme isoveljeä ja heillä kaikilla on ollu murrosikä ( xD ). Ja kaiken lisäksi ne on muutenki ärtyisiä. Voi kun joku auttais äitiä. Minäki oon tällanen…”

Voi hyvä päivä sentään… xDD

Niinpä myötätuntoinen lapsi kasvoi ja halusi ymmärtää aina alkoholistivanhempiaan ja heidän virheitään, etenkin kun he huomasivat tämän ominaisuuden lapsessaan ja hyödynsivät sitä. Lapsen terve myötätunto ja herkkyys vaihtui sokeaksi miellyttämiseksi. Vain se oli ainoa konsti saada tarvittava huomio. There was a price to pay afterwards..

Rankka vuosi

Tästä ajatukset loikkaavat sujuvasti eiliseen kirkkaaseen muistikuvaan, jonka olin tyystin unohtanut.

Olin kaksikymmentä vuotias, kun elämä oli lähdössä lujasti aivan kokonaan toisille urille. Tulevaisuudessa näkyi jotain sellaista, jota en olisi ikinä osannut omalle kohdalleni kuvitella. Ilmeisesti se kukka todellakin kasvaa paskasta.

Kävin vielä lukiota, syksyllä oli ensimmäinen kirjoituserä. Samaan aikaan syksyllä aloitin vuoden mittaiset ammattiopinnot. Syy tuohon niin sanottuun äkkiammattiin oli samana syksynä aloittamamme talonrakennusprojekti. En halunnut elää kenenkään mailla enkä siivellä ilmaiseksi. Tunsin tarpeelliseksi hankkia töitä mahdollisimman pian. Mikäli siinä ei vielä ollut tarpeeksi tekemistä sille syksyä, isä kuoli loppusyksystä marraskuussa. Tuosta olenkin jaaritellut jo aikaisemmin, joten ei siitä sen enempää. Pointtina se, kuinka täynnä ja yliväsynyt pääni alkoi olla. Isän kuoleman jälkeen joulukuussa, minun oli suoritettava vielä ajokorttiopinnot loppuun. Opinnot jatkuivat seuraavana vuonna. Sain kirjoitukset tehtyä, sain ammattikouluni käytyä, vieläpä erittäin hyvillä arvosanoilla, sain ajokorttini ensi yrittämällä, sain isäni haudattua ensi yrittämällä..xD, saimme talon muuttovalmiiksi. Puolikuolleina.

Tuo kaikki, ei jaksanut ajatella eräitä asioita loppuun. Kohtalo nakkasi ratkaisevan hetken aika ikävään väliin. Lopulta niiden olemassa olon kielsi täysin ja unohti.

Erilainen tuttavuus

Aloitin siis ammattiopinnot. Koulua oli kerran kuukaudessa viikon verran vieraalla paikkakunnalla. Siellä tutustuin erääseen ihmiseen, joka oli ensimmäinen kaverini sitten ala-asteen. Olin vieraantunut ihmisistä eikä minulla ollut muita läheisiä, kuin silloinen poikaystäväni ja etäisesti hänen perheensä. Olin siis ollut todella tiiviisti koko menneen masennusaikani tekemisissä vain silloisen poikaystäväni kanssa. Liekö sekään kovin hyväksi ollut.Olimme eläneet masennukseni ja isän oikeudenkäynnin vuoksi hyvin hankalia aikoja. Ymmärsin sen poikaystäväni puolesta aina. Siitä syystä muistan usein miettineeni, että minut on tarkoitettu elämään yksin, etten levitä tätä elämäni sontaa kenellekään toiselle taakaksi.

Se uusi ihminen elämässäni sai minulle sellaisen tunteen, ettei kokemani asiat ole kenenkään toisen taakkoja. Hänellä oli itselläänkin ollut takkuinen elämä. Jaoimme näitä kokemuksia keskenämme hyvin paljon ja keskustelu pysyi aina hyvin kevyenä. Ei tullut unnetta, että toisen ajatusmaailman vuoksi olisi tarvinut hyvitellä mitään tai korjata aiheuttamaani tuskaa. Se oli helppoa, ihan niin kuin sen kuuluukin olla. Tervettä myötätuntoa.Kun sitten isäni kuoli, jäin kotimaailmassani aika yksin. Suurin syy siihen varmaankin oli, etten ole ollut koskaan kovin hyvä tuomaan esille surkeaa olotilaani juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun tiedän, että maailmassa on par’aikaa meneillään muitakin asioita, enkä halua tulla niiden tielle. Tunnepitoisten asioiden myötä minusta tulee ulkoisesti ehkä enemmän kiukkuinen kuin surullinen ja heikko, kuten oikeasti olen.Osaan kyllä olla surkea. Mikäli minulta kuitenkin kysytään siinä kohden, että onko ihan ok mennä raksalle, kun olisi aika pakko, niin minussa ei ole sellaista asetusta joka osaisi suoltaa ulos, ettei tietenkään ole ok.Sen sijaan tupisen, että joo on kai se pakko.Omassa mielessäni tajusin tuon ristiriitaisuuteni siinä hetkessä ja kävin itseni ja parisuhteeni osalta silloin suurta kamppailua.

Niinpä tuo uusi kaveri sai minut huomaamaan, mitä kotona olisin kaivannut. Hän oli luonteeltaan hyvin rauhallinen ja syvä. Toista kuin silloinen poikaystäväni.

Olisipa ollut voimia ajatella oikein

Vaikean talven jälkeen koitti hetki, jolloin tämä kaverini heitti ilmaan ajatuksen, johon en ollut varautunut. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä, onko elämäni nyt juuri sitä mitä haluan, sisältäen siis oikeat ihmiset ja rakennuksen ja kaikki suunnitelmat. Ja että jos miettisin sitä hetken aikaa, hän voisi sen hetken odottaa. Minua.

Aikaisemmin en ollut tästä henkilöstä tällaista huomannut. Nyt kun jälkiviisaana muistelee, niin olisin varmaan nähnytkin merkkejä, mikäli aivokapasiteettini ei olisi ollut niin varattu sille kaikelle muulle. Toki hetket hänen kanssaan olivat miellyttäviä ja ne paikkasivat minulle sitä, mitä kotielämässäni ei ollut.Tietysti tämä oli yksi syy tulevaan dilemmaani.

Pääni oli tuon tilanteen jälkeen kuin pommilla jysäytetty. Kävin läpi kaikki kuvitelmat ja vaihtoehdot. Kauhein niistä oli se, että jättäisin silloisen poikaystäväni kesken aloitamamme rakennusprojektin ja kaiken sen jälkeen, mitä olimme jo minun takiani käyneet läpi. Tiesin, että talon rakennus oli ollut hänen ajatuksensa ja haaveensa. Aina. Olin kuullut maininnan häneltä siitä, että hän rakentaa sen nyt joko ilman minua tai sitten minun kanssani. Tuohan ei ollut millään tavalla mairitteleva kommentti minun asemani suhteen. Toisaalta kuitenkin ymmärsin hänen taustansa vaikutuksia ja tarpeensa tuolle haaveelle. Itselläni ei siinä ollut muutakaan. Mitään eikä ketään. Lisäksi olin henkisesti kappaleina kamppailustani isän tilanteesta. Tarvitsin jotain vakaata elämääni, jotain positiivista mitä odottaa. Jotain mihin pyrkiä. Olin jo pari vuotta taaksepäin luopunut haaveistani muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelun perässä. Minulla oli paljon ammattihaaveita. Niistä yksikään ei toteutunut, mutta en pitänyt sitä lopulta niin suurena asiana ja olisihan vaihtoehtoja lähempänäkin.

Mahdoton tehtävä

Näitä kaikkia ajattelin, lähinnä kauhuissani. Palasin kotiin edelleen pommin jäljiltä. Elämä tempaisi mukaansa samantien. Paljon lapiotyötä ja kannettavaa. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön, ajattelin. Ja unohdin tuon kaiken. Koska en jaksanut miettiä. Ei nyt, kun on niin paljon muuta. Saatoin luottaa siihen, etten pitkään aikaan ehtisi ainakaan murehtia, jos vaikka sattuisi olemaan aihetta.Poislähteminen olisi ollut hankalaa itselleni, koska minulla ei ollut mitään eikä ketään. Eikä se tuntunut oikealta toista kohtaan. Uuden kaverini suhteen minulla ei ollut sellaista ajatusta, että siitä olisi myöskään mitään tullut. Hän vain sai minut ajattelemaan, koska oli niin toisenlainen ihminen ja toi esiin minussa kaipauksen, johonkin jota ei ollut olemassakaan.

Sydämeni olisi ollut toista mieltä, tuosta tulevasta uudesta elämästä. En vain osannut luottaa siihen. Jos ja jos…

Ei ollut olemassakaan

Koin tuon tilanteen jotenkin niin häpeällisenä, etten missään vaiheessa enää muistellut sitä. Eilen näin vilaukselta tuon uuden kaverini viidentoista vuoden jälkeen ja tuo kaikki palasi erittäin elävästi mieleen. Se oli jopa hämmentävää, kuinka uumeniin olin pukannut koko tuon silloisen ajatusprosessin ja kuinka vakavasti olin sitä miettinyt silloin.

Tajusin, että SIINÄ SILLOIN olisi ollut se paikka, kun minun olisi pitänyt päättää parisuhteeni.

Tajusin, miksi olin jäänyt.

Tajusin, ettei niin pidä enää koskaan tehdä.

Tajusin, että juuri näin olen toiminut ja ajatellut lapsesta saakka. Aina ikuisessa kiitollisuuden velassa. Aina on ymmärrettävä ihmisen käytös ja oleminen, ihan sama minkälaista se on. En koskaan tuntenut olevani vähääkään hyväksytty millään muulla tavalla.

Miksikö se tuntui häpeälliseltä? Siksi, että ajattelin itseäni. Siksi, että edes kehtasin käyttää mielessäni jotain muuta vaihtoehtoa oman elämäni suunnaksi. Sellaisessa tilanteessa, jossa elämää rakennetaan ja sille annetaan siinä hetkessä kaikkensa!

Menneisyyden päiväkirjat kertovat minulle sen, miten halusin ajatella asiat. En halunnut kohdata totuutta, enkä ollut rehellinen itselleni. Toki se on lapselta täysin ymmärrettävää.Totuudet noissa tilanteissa olivat myös täysin erilaatuiset. Lapsena alkoholismi ja väkivalta. Nuorena aikuisena vain päällisin puolin oikein hyvä parisuhde, joka ei kuitenkaan ollut oikean henkilön kanssa eikä oikeista syistä.

Lopulta ajattelin itseäni ja erosin. Kesti kauan tajuta. Kesti kauan löytää itsensä ja viimeinkin keskittyä siihen.

Liian paljon anteeksiantamista ja ymmärtämistä, omalla kustannuksella. Ymmärryksessä eikä anteeksiantamisessa ole mitään vikaa, mutta ne täytyy kohdistaa ensin itseensä. Mikäli niin ei tee, onnistuu loukkaamaan ympärillä olevia silkkaa typeryyttään. Täytyy oppia tietämään mitä itse haluaa, mikä tuntuu hyvältä. Niin kitkerältä kuin se joskus tuntuukin, niin sen on ihan itse ansainnut, oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä.

Ylös rypemästä

Niin, tästä syystä kavelin itseni sieltä kastematojen idioottimaasta. Minun on ymmärrettävä silloinen ymmärtämättömyyteni. Se miksi valitsin tehdä kuten tein. Muussa tapauksessa en tule toimeen itseni kanssa. En voi käsittää, miksi en tajunnut silloin, että parisuhteessani ei ollut sellaisia perustavanlaatuisia elementtejä, jotka olisivat merkittävästi helpottaneet elämää.Mutta jos hiukan ymmärrän itseäni ja mietin mihin olin tottunut kasvaessani, voin tuntea myötätuntoa sitä tietämätöntä nuorta ihmistä kohtaan, joka ei lopulta halunnut muuta kuin rauhaa ja hyvää mieltä kaikille. Hän halusi optimistisesti uskoa, että kaikki muuttuu aina paremmaksi sitten kun ja sitten kun. Eihän mikään koskaan ole helppoa.

Kyllä olisi mukava, kun olisi oikea syyllinen…

Mitä tulee sekopäisiin vanhempiini…No, ”tavallaan” ymmärrän heitä edelleen, siinä määrin mikä tuntuu helpottavan itseäni. Anteeksianto? En pysty vastaamaan mitään. En tiedä. Sen tiedän, että jos he olisivat tässä puolustamassa itseään, melko varmasti antaisin jälleen anteeksi. Saattaisin kuitenkin vaatia enemmän ymmärrystä itselleni. Ainakin sitten huomenna.

Joo, olen minä jotain hyvääkin heiltä saanut. Juuri nyt en vain keksi tähän hätään, että mitä. Sekin tapahtunee huomenna?

Itse olen vastuussa omista ratkaisuistani ja tänä päivänä olisi hölmöä syyttää valinnoistani ketään muuta kuin itseäni. Tuolloin olin kuitenkin elämäni alussa, melko keskeneräinen kaikessa ja en voi olla ajattelematta, että pari kappaletta tervettä vanhempaa, olisivat osanneet antaa tukeansa ja ehkä joitain hyviä neuvoja. Ehkä.

Jossitteluun jääminen olisi yhtä tyhjän kanssa. Mennyttä kun ei voi koskaan muuttaa, se pitää hyväksyä ja siitä pitää oppia. Siitä tuli pitkä pätkä elämässäni ja opin sinä aikana paljon, sain myös paljon, joten miksi katuisin. Kaikki mitä siihen elämän ajanjaksoon sisältyy, on opettanut ja kasvattanut. Myöskin sen, että olen edelleen keskeneräinen.



 

 

 

 

11.9.2001 Missäkö olin silloin?


Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂



 

Kyseenalaistamisen ihanuus ja hankaluus


Katsotaanpa saanko väännettyä tämän aiheen itselleni rautalangasta..:) Täytyy yrittää.Aihe on ollut ajankohtainen minulle viime aikoina monessa muodossa.Veikkaan,että menee monimutkaiseksi 😀

Uteliaisuus ja kyseenalaistaminen,ovatko ne rasitteita vai jotain, josta voi oppia?

Joku vetää herneen nokkaansa,joku saa hyvän mielen.

Minä pidän molempia,kyseenalaistamista ja uteliaisuutta,pääsääntöisesti hyvänä.Mikäli kumpaakaan ei esiinny siinä ympäristössä,jossa olen ja elän,se on eloton ympäristö,zombieland.En pysty oppimaan tarpeeksi,isompia asiakokonaisuuksia ei ole,erilaisuuskin,joka on rikkaus,katoaa.

Miksi kyseenalaistetaan?

Mistäpä kaikki alkaa?Lapset ovat hyvä esimerkki kyselystä ja kyseenalaistamisesta.Jatkuva miksi,miten niin,missä,onko muka,mistä tiedät ym.-tulva,saa tarpeeksi jatkuttuaan helposti työpäivästä väsyneen vanhemman väsymään vielä vähän lisää ja määräämään lopulta kyselytunnin päättyneeksi.

Lapsi oppii kysymällä ja ihmettelemällä.Sen lisäksi,että hän oppii yleissivistäviä asioita,hän oppii myös oman merkityksensä maailmassa.Miten hänelle vastataan?Missä asioissa?Mikä juuri häntä kiinnostaa?Kuka minä olen?

Lasta on hyvä toisinaan ohjata miettimään myös itse ennenkuin kysyy.Ohjaaminen tarkoittaa lapselle esitettäviä vastakysymyksiä,joista lapsi saattaa itse hoksata vastauksen kysymykseensä.Tämä aiheuttaa lapsessa tyytyväisyyttä omaan päättelykykyynsä ja kasvattaa tervettä itseluottamusta.Lasta voi myös kyseenalaistaa ikään sopivalla tavalla,jotta hän oppii miettimään ja perustelemaan oman kantansa asioihin loppuun asti.Lapsi oppii näin ajan kuluessa terveen kyseenalaistuksen rajat.Hän oppii ymmärtämään omien ajatustensa,mielipiteidensä ja olemassa olonsa merkityksen.Hän oppii keskustelemaan ja nauttimaan keskustelusta.Joku asiantunteva löytää vielä kirjan verran muita asioita,joita tähän lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyy kommunikoinnin osalta liittyy.

En tiedä,onko tässä se syy,että aikuiseksi kasvettuaan,tässä aiheessa rajoittamaton lapsi,on toisille aikuisille se rasittava ihan kaiken kyseenalaistaja edelleen?Vai johtuuko kenties siitä,ettei koskaan ole saanut vastauksia?Kuinka paljon siihen kyselytarpeeseen vaikuttaa kasvuolojen muut tekijät?Itseluottamus,turvallisuus ja luottamus muihin ihmisiin?Minkälaisen palautteen hän on kysymyksillään saanut?Myös persoonalla on merkitystä.Toiset meistä ovat uteliaampia joidenkin asioiden suhteen kuin toiset.Se näkyy usein myös ammatinvalinnassa.

Minä en tiedä vastausta tähän.Niin moni asia vaikuttaa kaikkeen.Enkä tiedä onko sillä suurta väliäkään,vaikka en tiedä?Kunhan tiedostan erilaisten mahdollisuuksien olemassa olon.Ja spekuloin näitä jatkossakin.

MIKÄ SITTEN ON ÄRSYTTÄVÄÄ?

Minä olen sitä mieltä,että mikä tahansa kyseenalaistaminen voi olla ärsyttävää.Tämä riippuu hyvin paljon,jollei lopulta täysin, henkilöstä joka ärsyyntyy.

Olemmehan jokainen vastuussa itse omien tunteidemme hallinnasta.

Epätasapainoinen kyseenalaistus

Okei,tiedän,että on kyseenalaistajia,jotka voivat uppiniskaisuudellaan jyrätä ja vetää elinvoimat toisesta.

Kun mikään vastaus ei riitä.

Musta kun ei ole tässä tapauksessa mustaa,vaan valkoista,kyseenalaistajan mielestä.

Tämänkaltaisella henkilöllä on muitakin perustavanlaatuisia ongelmia.Narsismistakin paljon puhutaan.Tällä kyseenalaistajalla ei ole enää päällimmäinen viaton tarkoitus oikeasti oppia jotain,vaan käyttää asennettaan valtaan.Saada toinen ihminen alistumaan.Saada itselleen egobuustausta.Välttää kaikin keinoin oma hirvittävä epäonnistumisen tunne. Leimata toinen epäonnistujaksi.

Epätasapainoinen kyseenalaistaja kyseenalaistaa jokaisen merkityksettömänkin asian.Mikset laittanut tuota paitaa?Miksei tässä kastikkeessa ole ketsuppia?Hän saa toisen ihmisen tuntemaan itsensä epäonnistujaksi kaikessa.

Tai sitten se on jääräpäisyyttä,joka ilmenee vain tietyssä hänelle tärkeässä asiassa tai aiheessa,muulla ei sitten olekaan mitään väliä.

Ei ole luottamusta keneenkään muuhun kuin itseensä.

Kunpa vain nämä henkilöt ymmärtäisivät,ettei elämän ydin ole se,kuka on oikeassa ja kuka väärässä.Se on lopulta hyvin pintaa.

Huomaa sana lopulta.Ihan vain, koska on esimerkiksi ammatteja ja työpaikkoja joissa kaikenlainen kyseenalaistaminen ja/tai tarkastaminen on erityisen tärkeää ja vaadittavaa jopa.Oikea ja väärä ovat olemassa.

Elämän ytimellä tarkoitan sisäistä rauhaa ja tasapainoa.Töidenkin jälkeen 🙂

MIKSI ÄRSYTTÄÄ?

Kyseenalaistamisesta ärsyyntyviäkin on erilaisia.(Jos et vielä,niin tästä eteenpäin joudut keskittymään lukemaasi :D)

Jotkut ovat hyvinkin tasapainoisia,mutta edellisen esimerkin kaltainen kyseenalaistaja,vie kenet tahansa raivon partaalle jossain vaiheessa.Tässä tietenkin ajallisesti vaikuttaa, onko kyse esim. parisuhteesta,työkaverista vai harrastekaverista.Joka tapauksessa,välttely voi olla ainoa keino säilyttää mielenrauhansa.

Epätasapainoinen kyseenalaistettu

Sitten on heitä,joita vähäinenkin kyseenalaistaminen ärsyttää.Heidän itsetuntonsa ei siedä kyseenalaistamisen fiilistäkään (he saattavat ennakoida tulevaa..),jolloin he syytävät sen päin kysyjän naamaa,syyllistämällä kyseenalaistamisesta.Ympäri käydään,yhteen tullaan..Tällaisen henkilön kanssa on mahdotonta käydä keskustelua mistään aiheesta,jossa ei olla samaa mieltä.Tällaisen henkilön kanssa joutuu varomaan jokaista oman mielipiteen ilmaisuaan mikäli haluaa välttää riidan.Pelkästään hiljaa oleminenkin alkaa pidemmän ajan kuluttua tuntua painostavalta.

Esimerkiksi tilanteessa,jossa kahdella henkilöllä on erimielisyyttä ja toinen koittaa sovittelevasti kysyä toiselta syitä jonkinlaiseen reaktioon tai ajatustapaan,jotta voisi ymmärtää toisen ajatusmaailmaa paremmin.Tässä ei vielä ole edes kyse kyseenalaistamisesta,vaan puhtaasta kysymyksestä.Mikäli kysyjä ihmettelee vastauksen sisältöä sen saatuaan,se on kyseenalaistamista,ihan aidosti.Ei se ole väärin.Ellei kyseenalaistus sisällä viisastelevaa,loukkaavaa ja/tai alentavaa sisältöä kohdistuen henkilön persoonaan.Joka sitten kuuluu juuri näihin epätasapainoisempiin kyseenalaistustyyleihin.

Tasapainoisessa kyseenalaistamisessakin epätasapainoinen kyseenalaistettu tuntee herkästi tunteensa ja ajatuksensa mitätöidyksi.Ehkäpä hän pelkää olevansa edelleen se sama lapsi,jonka tunteet ja ajatukset on teilattu hänelle  tärkeiden ihmisten osalta,siltä seisomalta.Merkityksetön.Hänellä on siitä niin useita kokemuksia,ettei osaa ottaa vastaan muunlaista tapaa.

Tilanteessa on kaksi erilaista ihmistä.Toinen haluaa tietää (kyseenalaistaakin) ja keskustella aiheesta,eikä tämä tarkoita millään tavalla oikeassa olemista,vaan sitä, että jos/kun seuraava samanlainen tilanne tulee,se olisi helpommin selvitettävissä.Ennakointia paremman huomisen puolesta.Toinen taas pelkää tulevansa teilatuksi,alistetuksi ja jopa mitätöidyksi.Hän ei kestä kyseenalaistamista,voi olla että pelkkä asioiden selittämisen vaikeus vie siihen pisteeseen,että pelko epäonnistumisesta saa asiat paisumaan suuremmiksi kuin olivatkaan.Aivot heittää kuperkeikkaa ihan vaan, koska on kokematon tilanteisiin ja/tai sitten itseluottamus on heikoilla jäillä.Yksi syy tähän siis tuo em. kokemus lapsuudesta.

Selvittävä ja pelkäävä

Tässä kohtaavat minun mielestäni kaksi erilaista asennetta,selvittävä ja pelkäävä.Ja kuinka ollakaan,tästä pelkäävästä tulee lopulta se teilaava kyseenalaistaja ja selvittäjäkin siirtyy puolustuskannalle teilaavaksi kyseenalaistajaksi.Ja kärpäsestä on kasvanut härkänen hyvin nopeasti.

Koska.

Taustalla on pelko.

Käsitys omasta itsestä on täysin kiinni siitä mikä on erimielisyyden lopputulos.

Ja edelleen,kunpa kilpailun sijaan tilalla olisi keskustelu,jossa lopputulos ei määrittele osallistujiaan minkäänlaisille palkintopalleille!

Miten sen sitten pitäisi mennä?

Sitten ovat ne tilanteet,joissa ei periaatteessa ole oikeaa eikä väärää vastausta.Mielipidekysymyksiä.Toiset voivat rakentavasti keskustella niistä.Pahoittamatta mieltään siitä,että toinen on eri linjoilla.Keskusteluista voi oppia avarakatseisesti näkemään erilaisia ajatustapoja ja kyseenalaistaa itseään omista ajatustavoistaan.Myöskään toisen ajatusten kyseenalaistaminen ei ole pakottavaa ”sinunonpakkoollasamaamieltä!”-saarnaa.

Vapaamielinen kyseenalaistaminen.

Mikä oppimisen riemu!

Mikäli aiheeseen on olemassa oikeampi ja väärempi vastaus…eikä kyse ole pelkästään mielipiteestä..Tällöin tasapainoiset ihmiset keskustelevat asiasta,pohtivat asiaa useasta näkökulmasta,joka siis tarkoittaa oman kantansa perustelemista.Kaikessa rauhassa ja kärsivällisesti.Ja kun ymmärrys sitten asiaan tulee,ei ole voittajia eikä häviäjiä,vaan yhteinen tieto ja ymmärrys.Tasapainoisessa keskustelussa on helppo myöntyä ja olla myöden yhtälailla kuin ilmaista oma ajatuksensa.Yhtä helppo olla väärässä kuin oikeassakin.

Ja sitten kun se ei mene niin..

Jälleen kyse aiheesta,johon ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta.

Aina löytyy se jonka mielipide on hänen mielestään se ainoa oikea.Yksi jos toinenkin ajautuu tästä syystä yhä tiukemmin omaan kantaansa(puolustusvalmius),eikä kukaan anna tilaa toisen ajatuksille ja kaikki tuntevat olevansa loukattuja,epäsopivia ja väärinymmärrettyjä. Ja tämä jatkuu,taakkana aina vain.Lapsesta aikuiseksi.Kyseenalaistaminen on pahaksi ja väärin.

Koska tällaiset erimielisyydet ovat vain ja ainoastaan opettaneet pelkästään puolustautumaan ja suojelemaan egoaan uusilta musertumisilta.

Ajatuskin oman käytöksen (puolustusvalmiuden) muuttamisesta tässä kohden,on hulluutta.Pelko.

Oikeat ja väärät

Toisinaan kyseenalaistamisissa on kyse asiasta,jolle toinen vastaus voi olla oikeampi kuin toinen. Mikäli on niin,että kyseenalaistavampi osapuoli on oikealla kannalla…Toiselle vastapuolelle on saattanut kehittyä asenne,joka egonsa säilyttämiseksi periaattestakin,johtaa siihen että periksi ei voi antaa.Ei ikinä.Hän ei periaatteen vuoksi voi enää antaa periksi,vaikka tietäisi syvällä sisimmässään,että pitäisi.Mutta tässä kohden syystä tai toisesta itsetunto ja ego on jo niin ruhjeilla,ettei vain voi.Ja näin hänestä tulee se pinnallinen kyseenalaistaja.Mikäli toinen olisi itsensä kanssa rauhassa,eikä pitäisi kyseenalaistamista ylipäänsäkään uhkana egolleen,asiassa ei olisi mitään ongelmaa!Myöntyminen ei ole itsensä alentamista.Se on järjen käyttöä tavalla tai toisella.Mutta tämä sama koskee tietysti sitä kyseenalaistajaakin,siinä tapauksessa,että hänen kantansa ei ole se oikeampi.

Jos taas yleensäkin kyseenalaistavampi osapuoli on jotakin muuta, kuin aidosti huolissaan taikka kiinnostunut itse ko. aiheesta (suurin huolenaihe on oma minä), hän väittää mustan valkoiseksi niin kauan kunnes toinen luovuttaa(vaikka olisi kuinka aikuinen ja tasapainoinen,tämä on niitä tilanteita kun saattaa käydä hermoille).Ja tästä hän,epätasapainoinen kyseenalaistaja nautinnollisesti kerää pisteet taas isommalle egolleen.Välittämättä siitä,mikä on toisen osapuolen fiilis.

Meitä mahtuu tänne moneksi…

Minun historiani kyseenalaistajana

Minä kyseenalaistan itseäni hyvin paljon,rasittavan paljon.

Tarpeen vaatiessa myös muita.

Pain in the ass.

Olen ollut varmasti kaikkia edellä kuvaamiani tyyppejä.

Koska tein sitä lapsena.Koska se on osa minun luonnettani.Uteliaisuus.Lapsena joko tiesin ärsyttävän paljon tai sitten olin tyhmä.Äiti oli ainoa,joka siitä ärsyyntyi aina,oli se sitten typeryyttäni tai oikeaa tietoa.Mikäli kyseenalaistin jotain,hänen reaktionsa nuivaan ja alistavaan sävyyn oli,että

”Niinhän SInä tiiät taas!!”

Ei tuosta traumoja jäänyt 🙂 Mutta olen sen kuullut niiiiiin monta kertaa,että edelleen kyseenalaistan kyseenalaistamiseni xD Mikä on varmasti hyvä kanssaihmisiä ajatellen..

Joka kerta olen kuitenkin sitä mieltä,että on hyvä tietää joistain asioista muutakin kuin pintaraapaisu. Minä en olisi selvinnyt lapsuudestani tähän päivään,jos en olisi kyseenalaistanut,milloin itseäni milloin maailmaa.Alkoholin vääristämässä perheenkuvajaisessa,opin asioita väkisinkin,sellaisia joita en olisi halunnut.Asenteita toisia ihmisiä kohtaan,

”se akka(opettaja) on niin perseestä,että en varmasti kyllä mihinkään vanhempainiltaan tule!”

tai

”mitä sekin kottarainen (naishenkilö sosiaalitoimiston vastaanotossa) luuli tietävänsä minun elämästäni!V**** lumppu.Eipä tullu rahaa ei..”

Niin,se mitä tästä opin,oli se että tuon täytyy olla raskasta.Suhtautua asioihin noin.Siitä minulla ei ollut poisoppimista,mutta äitiäni kyllä opin kyseenalaistamaan.Hänen valintojaan ja tapojaan.Valitettavasti opin myös kyseenalaistamaan jonkin verran virallista tahoa,josta ei reagoitu perheolosuhteisiini,vaikka olisi ollut aiheellista ja ilmoitettukin.Toisaalta se korjaantui myöhemmin ja olen siitä kiitokseni antanut ja edelleen.

Opin kyseenalaistamaan myös isäni ja hänen ajatuksensa siitä,miten täysin normaalia on,että isä opettaa tytölleen seksin alkeet.Olimme aiheesta eri mieltä,mutta minä aloin uskaltaa luottaa omaan ajatukseeni.Ensimmäinen suuri ja terve kyseenalaistus.Olin oikeassa.Mutta tästä ei koskaan kehittynyt rakentavaa keskustelua,jossa hän olisi myöntynyt olemaan samaa mieltä.

Epävakaassa alkoholin huuruisessa ympäristössä oppii väkisinkin kyseenalaistamaan itsestään selvyyksiä,kuten luotettava aikuinen tai ruoka-aika.Minä opin tästä myös sen,miten mukavaa on olla toisinaan väärässä,ruoka-aika saattoi ollakin ajallaan.Tai äiti olikin kaksi päivää selvänä putkeen yhden sijasta.

Kaikki aiemmat postaukset,joissa kerron omia ajatuksiani siitä, miltä joskus mikäkin tuntui ja millon minkäkinlaisessa fiiliksessä on vellonut..niistä selviäminen johtuu kyseenalaistamisesta.

Itseni.

Omien asenteideni.

Ja muiden.

Niin hyvässä kuin pahassa.

KYSEENALAISTA JA TULE KYSEENALAISTETUKSI

Joten eikö kyseenalaistaminen ja utelisuus ole lopulta erittäin hyvä asia?

Nautittavaa erityisesti silloin,kun on helpottavaa tulla jonkun toisen osalta todistetuksi uuteen ajatukseen tai mahdollisuuteen?

Kasvamista.

Olen huolissani siitä,kuinka vähän ihmiset kyseenalaistavat ennenkaikkea itseään.Ei ole mitään väärää itseään kohtaan kysäistä esimerkiksi,että miksi minä ärsyynnyn herkästi kyseenalaistettaessa?Mitä minulle tapahtuu siinä kohti?Ei se ole mitään itsensä ruoskintaa,vaan normaalia keskustelua itsensä kanssa.On oikein hyvä huomata,että ei osaa luottaa toisiin ihmisiin tai itseensä.Se huomio on jo suuri askel eteenpäin.Koska vain silloin voi asialle tehdä jotakin!

Saa olla erimieltä,ihan rauhassa.

Mikäli sellaista kokemusta ei ole toisten ihmisten kanssa,niin itsensä kanssa se on mahdollista.Turvallista.Ja äärettömän kehittävää. Mikäli osaa olla itsellensä rehellinen.Lopulta se saattaa johtaa myös siihen,että huomaa olevansa osana keskustelua toisen ihmisen kanssa,joka myös osaa terveellä tavalla kyseenalaistaa.Voisin kutsua sitä edestakaiseksi aaltoliikkeeksi.Sitten kun aiheet on puitu,allokko tyyntyy.

Ei sen ihmeellisempää,väärempää tai oikeampaa.Mutta sitäkin merkityksellisempää ja antoisampaa.

Kyseenalaista ja tule kyseenalaistetuksi.Luota ja tule luotetuksi.Se kertoo kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta.Se voi johtaa johonkin suurempaan,lähemmäs elämän ydintä.

Ärsyyntymisiä välttääkseen,muistakoon jokainen,että kohtele toisia kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.Eikä kukaan meistä ole virheetön.



Eipä koskaan tiedä,mitä tunnin päästä tapahtuu


Kylläpä kertyi kirjoitustaukoa!Selitykseksi riittänee työt.Mutta sitten tuli pari muuttujaa matkaan…

Alkuperäinen tarkoitus oli olla hyödyksi ja antaa toisille ehkä jotain.Hyvillä mielin otin toimittajaan yhteyttä,joka ilmoitti hakevansa haastateltavaksi henkilöitä joilla on kokemusta insestistä ja siihen liittyvästä oikeusprosessista.

Mietin,että nyt kun elämä on kohtuu tasaista,tämä tuskin on minulle muuta kuin hyödyksi.Kerrata ja avata jälleen vanhat asiat.Niinpä päivä ennen sovittua tapaamista,kaivoin vanhat oikeudenkäyntipaperit varastosta ja luin ne läpi.Olihan se hurjaa.Mietin,että onnekseen isä ei ole elossa enää.Äidin kohdalla päätin pitää taas pidemmän tapaamistauon.Olin aika intensiivisesti palannut hetkeksi menneeseen ja päätin soittaa kaverille ja jutella muista asioista,tuodakseni itseni tähän päivään.

Se oli yllättävän haastavaa.Pitkästä aikaa.Käydä läpi ne vanhat asiat.

En tiedä käynnistinkö tässä nyt jonkun tapahtumakierteen 😀 (En tietenkään,tää yritti olla vitsi…kun ne on olleet viimeaikoina vähissä).Silloin kun alkaa tapahtua,sitä vaan sitten tapahtuu.Ottanette huomioon,etten voi tähänkään kaikkea kirjoittaa,mutta puran nyt edes osin.

LOPUN ALKUA

Intensiivipäivän jälkeen illalla sitten puhelin soi.Äitihän se siellä.Hyvin hädissään ja itkuisena.Hänellä oli tarve päästä seuraavana päivänä (tämä siis oli se toimittajan kanssa sovittu päivä) tunnin matkan päässä olevaan sairaalaan,jossa hänen miehensä oli hoidossa syövän vuoksi.Miehen tila oli käynyt kriittisenä.Kyllä siinä piti ajatusta kelata aamuisen menneiden kaivelu-tuokion aiheuttaman vihan jäljiltä ja hakea ihminen jostain aivojen syövereistä kehiin.Olipa ollut kuinka hirveä ihminen tahansa,minun ei tarvitse elää samalla tavalla,kosto ei ratkaise mitään.Niinpä lupasin käyttää häntä miehensä luona.Olla ihminen hänelle.Hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.Meidän vaan oli lähdettävä aikaisin aamulla,että ehdin takaisin toimittajan saapumiseen.

Niinpä lähdettiin seuraavana aamuna.Koko matka meni keskustellessa syövän aiheuttamista mielialamuutoksista,omaishoidon vaikeudesta ja tilanteen pelottavuudesta.Ei se ole helppoa.Ei.

Sairaalassa sitten kokoontuivat lääkärit ja hoitajat käymään tilanteen läpi meidän kanssa ja siinä vaiheessa tajusin ja kuulin,ettei selviytymismahdollisuutta ole.Katsoin äitiä,joka näytti siltä ettei hän tajua.Täysin ymmärrettävää.Katsoin miestä,hän tajusi hetken,mutta halusi olla kohtaamatta asiaa sen enempää.Minä tunsin olevani suuren asian edessä.Ihmettelin sitä voimaa,joka ihmisten mielessä saa plokkaamaan tiedon elämän päättymisestä.Ja kuitenkin,sen tiedon näki,siitä miehestä.Se oli pysäyttävä hetki.Minne elämä katoaa.

Niine tietoineen sieltä sitten lähdettiin.Potilas jäi voimaan hyvin ja odotteli siirtoa lähisairaalaan.Takaisin tulo sujui äidin kanssa samoissa merkeissä.Tosin hieman väsyneempänä,koska oli nyt nähnyt miehensä ja pelko pahimmasta ei ollut tapahtunutkaan vielä.Raskas tunne oli omassakin rinnassa,äidin puolesta ja sen miehen puolesta.Kuitenkin minun ajatukseni alkoivat pikku hiljaa lipua kohti toimittajan tapaamista,josta äiti ei tietenkään tiedä yhtään mitään.

JOKA VANHOJA MUISTELEE,SITÄ TIKULLA SILMÄÄN

Toimittaja vaikutti ihmiseltä,jonka kanssa tulee hyvin toimeen.Oikein reipas asenne,siitä minä pidän.Sellaiselle ihmiselle on helppo puhua 🙂 Äkkiä vierähti neljä tuntia.Kaikki kuvaukset isästä ja tekemisistä.Rikosilmoituksen tekeminen ja oikeudenkäyntiprosessi.Miltä mikäkin tuntui.Äidin todistajan lausunto…No eihän ne mikään hyvältä tuntunut.Tuskaa ja yksinäisyyttä.

Illalla oli hieman jyrän alle jäänyt olo ja tajusin,etten enää tajua mitä tänään on tapahtunut.Etenkin suhtautuminen äitiin menneessä ja nykytilanteessa tuntui ”hieman” sekavalta.Ensin täyttä vihaa ja sitten yhtäkkiä ihmisyyttä ja ymmärrystä.Omien tunteiden rajojen hakemista.Suosiolla ajauduin omaan pakomaailmaani musiikin pariin ja toivoin,että uni korjaa.

JÄLKIPUINTI

Lopulta meni koko loppu viikko aika ahtaissa merkeissä.Eniten ahdisti se,että olin luvannut soittaa äidille,mutta tajusin etten PYSTY.Ajatuskin,että minun PITÄÄ soittaa hänelle,alkoi puristaa niin ettei happea saa.Traumaattinen stressireaktio.Jälkeen päin kuulin,että sellainen on oikeasti mahdollista saada tietystä ihmisestäkin.Tuossa tilanteessa käytin sanaa vielä puolivitsillä.Jouduin päättämään selkeästi,etten soita.Se helpotti.Ja kyllä,minulla on oma perheeni ympärillä.En ole siis yksin,saan muutakin ajateltavaa.Mutta deep inside…olen yksin.Eikä se haittaa.Se on minun selviytymistäni.

JA MITÄHÄN…..

Alkoi uusi viikko ja se osoitti merkkejä paremmasta.Painava mieliala alkoi väistyä ja ajatukset siirtyä kevyemmin nykyhetkeen.Kunnes.

Alkoi löytyä ruumiita.Kuvittelin tulleeni hulluksi,kun liitin erään hyvin tutun henkilön näihin tapahtumiin.Mietin,ettei minulla ole mitään syytä miettiä,että kyseinen henkilö liittyisi juttuun mitenkään.Mielettömän vilkas mielikuvitus vain.Enkä katsele edes dekkarisarjoja.

Hyvin pian selvisi,että pahat epäilykset olivat osuneet oikeaan.

Ei sellaista pahuutta voi käsittää keneltäkään.Eikä tarvitse!Mutta sille ei voi mitään,miten aivot suttaa,kun tuntee henkilön hyvin (ainakin omasta mielestä),eikä vaan saa kuvaan sopimaan mitään sellaista.Ei,vaikka kaiken purkaisi atomeiksi ja kasaisi uudelleen..ja uudelleen ja taas purkaisi.Sitten tulee viha.Ja heti perään petetyksi tulemisen tunne.

PURKAUS

Miten joku voi tehdä jotain niin kauheaa!Viedä ihmisen hengen!Kuka siinä oikein kuvittelee olevansa!!Millä oikeudella!Ja kävikö mielessä omaiset ja läheiset?!Kuinka musertava tilanne se perheelle on…Entä tekijä?Katuuko?Selviääkö hän,kun tajuaa mitä tuli tehtyä..Mikä vei hänet tuohon pisteeseen?Miten helvetissä minä en huomannut mitään merkkejä koskaan?!Että se olisi jotenkin edes helpommin kuviteltavissa..Minua on huijattu.Minä olen tyhmä.Miten olinkaan täysi idiootti!!!Mitä muuta en ole huomannut?Onko mikään,minut itseni mukaan lukien,sitä miltä näyttää?

Alistunut hiljaisuus.

VANHA TUTTU

Siinä vierähti viikko tiedon muruja keräillen.Ja lopulta käynti kuulusteluissa poliisiasemalla.Sinänsä hauskaa,että poliisi oli tuttu vuosien takaa.Hän oli sama kuin jolle tein rikosilmoituksen isästä aikalailla tasan 16 vuotta sitten.Jos nyt niin voi sanoa,mutta mukavaa että hänkin muisti minut.Siinä vierähti pari tuntia heti aamutuimaan ja siitä sitten jatkoin suoraan töihin.Ihan vain kuullakseni,ettei tällaisista poissaoloista makseta palkkaa.No,kiitos vaan.Kansalaisvelvollisuuteni kuitenkin täytin.Olipa aika rankka työpäivä.

JA HYPPY SEURAAVALLE SIVULLE

Seuraava päivä menikin sitten laukkuja pakatessa.Huomenna oltaisiin jo lentokoneessa.Olimme varanneet ensimmäisen ulkomaan matkamme jo keväällä.Oli siinä hieman aivoissa keräämistä.Minusta tuntui,etten halua lähteä minnekään juuri nyt.Miksi juuri nyt?Kaikki.

Onneksi matka sujui hyvin.Pää tyhjeni ihan kaikesta edellisestä.En muistele tähän reissua enempää,koska en halua sen muistojen linkittyvän siihen kaikkeen paskaan mikä pyörii sen viikon ympärillä.

TOTUUDEN KOHTAAMINEN

Takaisin tullessa,en selvästi halunnut muistaa,mitä tänne oli jäänyt.Elämä silti muistuttaa.Kaikki alkoi taas pyöriä yhtenä mössönä päässä.Isä,äiti,insesti,poliisilaitoksella käynti,toimittajan tapaaminen,nykyiset ja menneet asiat sekaisin.Pari päivää reissun jälkeen,alkoi parisuhdekin kärsiä.Se on ihan ymmärrettävää.Minun tapani vaikeissa tilanteissa vetäytyä.Suojelen sillä itseäni,mutta myös toisia.Fyysinen kosketus saattaa aiheuttaa minussa liikaa tunteiden heräämistä,kun taas mieleni ei ole valmis ottamaan sitä vastaan.Mieli ei halua romahtaa lohduttaviin halauksiin,kun siihen ei ole vara.Eikä halu.Kulissit pitää pitää pystyssä.Lapsenkin vuoksi.Lapsi onkin ainoa joka minua voi lähestyä noissa tilanteissa.Lapsen ja aikuisen ero on selvä.Lapselle olen aikuinen ja hän tarvitsee minua.Vetäytymisellä suojelen kuitenkin myös toista aikuista,jos pelkään että romahtamiseni on hänellekin liikaa.Olenhan siinä jo aiheuttanut paljon kysymysmerkkejä ja epäselvyyksiä puhumattomuudellani ja sulkeutumisella.Ja ihan yhtälailla nämä asiat ovat mietityttäneet myös häntä.Ja vaikka omasta mielestäni olen sen koko ajan tiedostanut ja pyrkinyt olemaan läsnä hänellekin,kysynyt mitä näistä ajattelee,minäkin olen tarvinut oman loukkoni jossa levätä.

Kapasiteetti ei riittänyt käymään läpi sinä päivänä enempää suhteeseen tullutta säröä.Ei vain jaksanut.Onneksi myös toinen sen ymmärsi.Silti se jäi painamaan.Kodistakin tuli ahdistava paikka,kun tiesin että on selvittämättömiä asioita.Niinpä parin päivän päästä tilanne palasi ratkomaan parisuhteen ongelmaa.Vaikkakin väsyneenä,mutta hyvässä hengessä.Siitäkin huolimatta,että mielipiteet törmää ja kiertää kehää.Se osaa olla turhauttavaa.Ymmärrystä pitäisi riittää sinne ja tänne.Siinä iltamyöhällä keskustellessa,puhelin soi.

VIIMEINEN? NIITTI

Äidin mies oli kuollut.Rauha hänelle.Hyvä näin,sillä nyt kaikki kivut niin fyysiset kuin henkisetkin,ovat poissa.Ehkä tässä kohden on viisain jättää kertomatta,mitä mieltä olin äidin puhelusta noin muuten.Sitä kesti kaksi tuntia.Minun mieleni on solmussa kaikesta edellisestä.Äidin mieli on solmussa kuolemasta ja sitä edeltävästä omaishoitoajasta.Joten mitään järkevää tuskin kannattaa edes odottaa.

Seuraavana päivänä varasin ajan kriisiapuun.Jota nyt ei sitten ollutkaan paikkakunnalla järjestettävissä kovin helpon kuuloisesti.Kävin siellä ja päätin,että se yksi kerta riittää.Siitä oli se hyöty,mitä puhumisesta yleensä on.Se on hyväksi.Saan kyllä lukkoni auki ajan kanssa itsekin.Mutta kyllä tähän reiluun kuukauteen,on aika paljon sopinutkin.Nyt saisi alkaa pieni suvantovaihe,niin olis taas valmis uuten erään.

OLEN VAIN IHMINEN JOKA HALUAA SELVIYTYÄ

Nyt olen väsynyt.Parisuhde on sentään selvitetty taas hyvin päin.Onneksi ms-tauti ei ole isosti reagoinut tähän stressin määrään.Vielä.Mutten ala sitä pelkäämään.Tulee jos tulee.Sopiihan tähän vielä :”D Koitan tässä taas soitella äidille ja löytää kultaisen keskitien yhteyden pidossa.Pitäkää kuinka julmana haluatte,mutta näin se vain on.Parempaan en pysty.Selitykset siihen löytyy vanhemmista teksteistä.



Yliluonnolliset promillet


Olenko vielä kertonut tarpeeksi hyytäviä tarinoita?En?Tässäpä tulee sokerina pohjalla tai jotain sen tapaista.Painajaisia livenä.

Seuraava valaisee jälleen äitini sielun maailmaa.Ihan vain,koska se on minulle täysin umpisolmu,jonne ei paljon valo paista.Luultavasti käy niin,etten valaistu tästä yhtään sen enempää…

Molemmat vanhemmistani nauttivat kovasti yliluonnollisista tarinoista ja elokuvista,kuten alkoholistakin.Äidin krapulaillan lemppareita olivat Stephen Kingin elokuvatuotanto.Ja kun kaikki oli nähty,niin mikä tahansa kauhu tai trilleri kävivät mainiosti.Meidän rauhalliset perheillat.Minä olin silloin siis 7-8-vuotias.Katsoin kaikki,enkä nähnyt painajaisia.Painajaiset minulle aiheutti se todellinen ”perhe-elämä”.

Siinä todellisessa perhe-elämässä ei riittänyt alkoholismi ja väkivalta.Kaiken täytyi mennä överiksi.

Humalainen poltergeist

Olin 8-vuotias.Vanhemmat olivat jälleen illalla lähteneet ”parantamaan” avioeron partaalla olevia välejään läheiseen kuppilaan.Tapani mukaan laittelin itselleni iltapalan ja menin nukkumaan.Heräsin yöllä,äidin vertahyytävään kirkaisuun.Silmäni levähtivät selälleen pimeässä huoneessani kesken unen.En uskaltanut liikkua,näin oven alta tulevan valon ja mietin,olinko kuullut oikein.Oliko kuulemani ääni unta vai totta.Äiti näyttäisi olevan jo kotona.Makasin ja mietin kuumeisesti mitä tekisin.Odotin kuulevani enemmän ääntä,jotain.Juuri kun päätin,että minun on uskaltauduttava mennä katsomaan mitä on tapahtunut,ovi aukesi ja äiti tuli huoneeseen.Hän ei vaikuttanut liian hätääntyneeltä.Se ei sopinut kuulemaani ääneen.Siinä vaiheessa,kun kysyin mitä on sattunut,hän alkoi panikoida.Hän tarttui minua kädestä ja vei olohuoneeseen.Lähes kaikki tavarat kirjahyllystä olivat pitkin huoneen lattioita ja yksi sohvatuoli oli kaatunut.Äiti näytti otsassaan olevia kolmea verinaarmua ja kertoi niiden tulleen kirjahyllystä kohti lentäneestä posliinisesta koristesirottimesta.Hän kertoi tulleensa kotiin ja silloin oli alkanut tapahtua.Tavarat vain olivat lentäneet kirjahyllystä ihan itsestään.Hän epäili myös otsassaan olevien naarmujen olevan merkki.Kuten jossain demonikauhuleffassa oli ollut.

Pirullinen isä

Menimme keittiöön ja äiti avautui baari-illastaan isän kanssa.Heillä oli tullut tappelu ja isä oli mennyt yöksi oman äitinsä luokse.Äiti puhui hyvin kiivaasti,kuten tavallista,ja väitti isäni aiheuttaneen tavaroiden lentelyn.”Isäsi on piru.Eikä tämä ole solvaus.Hän oikeasti on Piru.Hän aiheuttaa tämän tahallaan.”,hän huusi vihaisena.Ja hyvässä nousussa…

Minäpä en osannut siihen aikaan yöstä,enkä sen ikäisenä, siihen mitään kommentoida.Minusta tuntui,että pelkkä läsnäoloni taitaa riittää.Toisaalta tuntui,että olisi kai ollut sama vaikka tilallani olisi istunut nukke.Niinpä istuin hiljaa ja kuuntelin.Toivoin,että tämä loppuisi jo ja pääsisin nukkumaan.

Sisuksia jäätävä pelko

Meidän vessan ovemme oli keittiössä ja oven päällä oli ikkuna.Äiti lähti käymään vessassa,ja tietysti siinä välissä minua ensimmäistä kertaa kunnolla pelotti tuo tapahtunut.Katsoin pelokkaasti olohuoneeseen,jossa sinkoilleet tavarat edelleen olivat ympäriinsä.Sirpaleitakin.Kuvittelin ihan kohta näkeväni jotain kamalaa.Samalla kuulin huutoa vessasta.Vereni varmasti hyytyi.Äiti tuli vessasta hysteerisenä.Hän itki ja tärisi.Hän ei kyennyt sanomaan mitä oli tapahtunut,vaikka kuinka yritin kysyä.Menin itkien hänen syliinsä,koska pelkäsin ja jotenkin se tilanne kuitenkin kääntyi niin,että minun täytyi siinä rauhoitella äitiä.Lopulta hän sai änkyttämällä ja itkun seasta kerrottua,mitä oli vessassa nähnyt.

Siinä pytyllä istuessaan,hän oli katsonut vastapäisen ammeen päällä kuivausnarulla roikkuvia farkkuja ja ne olivat alkaneet kävellä.Niin.Tyhjänä.Farkut olivat narulla niin,että noin reisien kohdalla taitos ja siinä ne sitten olivat alkaneet polvien kohdalta taipuilla kuin kävelisivät.Kummatkin lahkeet vuoronperään,molemmissa housuissa.

Jostain syystä oma pelkoni helpotti jonkin verran tuon kuultuani.Tämä ei tahtonut mennä oikein lapsellekaan läpi.Äitini ehkä huomasi sen ja hysterisoitui hiukan lisää.Siinä taas isää kaikesta syyttäessään,hän kiihtyi vihaiseksi ja lähti kohti vessan ovea katsoakseen housuja uudelleen.Aloin taas pelätä,mutta pidin äitiä tyhmänä,koska hän on menossa vessaan uudelleen tapahtuneen jälkeen.Tottakai mielessäni kävi ajatus,että jos siellä nyt onkin joku demoni ja hän menee ja suututtaa sen.Niinpä ryntäsin äitiin kiinni ja samalla,kun hän sysäsi minua syrjään,hän avasi vessan oven niin,että vain hän näki sisään.Ja jälleen uusi hysteriakohtaus.Hän näki niiden kävelevän siellä edelleen.Ja jälleen istuttiin hysteerisenä keittiönpöydän ääressä,josta hän huusi manauksia vessan ovelle päin.

En muista yksityiskohtaisesti kuinka tuo yö lopulta päättyi.Äiti ahtautui tapansa mukaan minun sänkyyni seinän puolelle nukkumaan ja sain keikkua itse reunalla.Aamulla näistä ei puhuttu.Hänellä oli krapula selvittävänä.Minä uskoin tietysti edelleen kaiken ja pelkäsin sen jälkeen aina yöksi yksinjäämistä.Kotini ei ollut tyhjänäkään turvallinen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi housuepisodiksi,tuli toinenkin.Siinä äiti uskotteli minulle,että vessan oven päällä olevasta ikkunasta näkyy liikkuva valo.Mutta tavarat eivät enää itsestään lennelleet.

Kivoja tarinoita

Minä rakastin lapsena kummitustarinoita ja niitähän meillä myös isä kännissä illalla kirjasta luki.Isä oli hyvä lukemaan,pidin siitä.Nämä hetket eivät koskaan olleet sitä ahdistuspaniikkihysterialuokkaa kuin tuo edellä kertomani.Kirja oli aikuisten yliluonnollisista tapahtumista kertova erittäin paksu opus,nimeltä Uskomatonta mutta totta.

Kesäloma vol. ei kun promillet >2

Äitini sai silti aina pahimmat fiilikset aikaan.Meillä oli kesäisin tapana käydä isäni syntymäkodissa,joka oli iso maalaistalo 1800-luvun lopusta.Voitte kuvitella,miten sellaisessa paikassa lähtee mielikuvitus laukkaamaan.Eräänä kertana sinne lähdettiin isolla porukalla.Isä,äiti,heidän ryyppykaverinsa,kolme veljeäni sekä heidän kolme kaveriaan.Kaikki muut joivat paitsi minä.Olin tuossakin noin 8-vuotias.

Illan tullen…ja ennen kaikkea humalan tullen,alkoi tapahtua.Alkoholi veressään äiti ”alkoi tuntea väreilyjä”.”Hei!Nyt kaikki hiljaa!”,hän huusi yhtäkkiä kesken puheensorinan.”Joku kiertää tätä taloa…”Ja niin oli monta päätä ikkunoissa,jotka kiersivät porstuaa.Kukaan ei nähnyt ketään,eikä perheen ulkopuolisille oikein käynyt tässä vaiheessa vielä selväksi,mistä oli kyse.Tietysti äiti eläytymisellään valaisi asiaa,kertomalla peloissaan,että kyse ei ole tavallisesta ihmisestä,vaan hengestä,jolla on jotain meitä vastaan.Ilman muuta hän kertoi myös meedio- ja ennustajalahjastaan,sekä aiemmista kokemuksistaan kuolleiden kanssa. JA tietysti siitä ihan yleisesti kuinka hän on aina ollut erityinen.

Pian tilanne johti siihen,että porukka alkoi kuulla mitä kummallisimpia ääniä ja narinoita ympäri taloa,joita äiti sitten tuki ”tietämyksellään”.Ilmapiirin sähköisyys johti äidin mukaan siihen,että kaikkien oli poistuttava välittömästi yläkertaan.Tässä vaiheessa minä olin täysin paniikissa,väsynyt ja itkin.Tuossa iässä minulla alkoi olla jo tapana itkeä toisinaan niin hysteerisesti,että hyperventiloin.Siitä äiti oli oppinut puolestaan ottamaan tavakseen läimäyttää minua…Ihan paperipussi olisi ollut mukavampi tosin.En uskaltanut katsoa ikkunoista,koska olin varma,että näkisin jonkun jota en halunnut nähdä.Tämänkään yön päättymistä en muista.En kuitenkaan kuollut.

En tiedä noissa tilanteissa,kumpi oli pahempi,se että tapahtumat olisivat oikeasti totta?Vai se,että äitini keksi kaiken? Lapsena ei halua lähteä omasta äidistään miettimään sellaista noin epävarmassa tilanteessa,joten silloin ei jäänyt vaihtoehtoja.Halusin uskoa,koska äitini näkeminen hulluna olisi ollut minulle pahempaa.Pahinta oli se,että minua ei lohdutettu,olin äidille ilmaa ja silti hän sai minussa aikaan hurjan pelottavan olon.Nämä eivät olleet mitään lasten esityksiä.

Draamaqueen

Aikuisiällä,jos olen jollekin kertonut näitä tapahtumia,se on ollut vähän vaikeaa.Myötähäpeän vuoksi.Siis ihan oikeasti,mikä teatteri!!Ajatuksissani lopputulos on aina sama.Äidistäni olisi pitänyt tulla näyttelijä.Kännissäkään hän ei horjahdellut,vaan liikkui hyvinkin selväpäisesti.Kaikki roolit veti Oscarin arvoisesti.Mutta kun meidän elämä ei ollut amerikkalaista kauhuleffaa,vaan ihan oikeasti totta.Ja nuo tilanteet ihan oikeasti saivat minut pelkäämään henkeni edestä jotain, jota en nähnyt.Tätä dramaattinen äitini tuskin ajatteli hetkeäkään.Hänellä oli tarve olla esillä.Numero ykkönen,tavalla tai toisella.Eikä vähempi riittänyt.Hän eläytyi rooliinsa aina niin vahvasti,että jälkeenpäin isänkin kanssa siitä jutustellessa,todettiin,että hänen täytyi itse uskoa kaikki mitä sanoi.

Outo kohtaaminen

Tänään tämä menneisyyteni kummitus,astui nykyisen elämäni keskelle.Niin,on todella outo kohdata äiti omalla työpaikalla.Siinä jutustellaan muutama minuutti, kuin entiset naapurit.Sitten tilanne on ohi,mutta jättää paikalleen tumman läntin joka haihtuu hyvin hitaasti.Läntti hakee muotoaan ja muuttuu sekopäiseksi kysymysmerkiksi.Keskityn elämääni ja hinkkaan tahran pois.En silti vieläkään voi olla miettimättä,mikä helvetti sitä ihmistä oikeasti vaivaa!!!??Alkoholismiko pelkästään?

No,ainakin tämän tekstin jälkeen tunnen oman elämäni taas tasaisen turvalliseksi ja normaaliksi :”) Vaikkakaan edelleen yksin alakerrasta yläkertaan lähtiessäni nukkumaan,en uskalla katsoa taakseni,kun olen sammuttanut valot.Ja jos joku sattuu leikillään koputtamaan ikkunaan,saan lähes paniikkikohtauksen.Näiden kanssa nyt toki elää.



Kiitos äiti.


Kiitos äiti.
Kiitos,että voin ottaa esimerkistäsi opiksi ja antaa lapselleni turvallisen juhlapäivän.Sinun luomasi juhlapäivät,kuten vappu,ei poikennut suuresti kaikista muista ryyppypäivistäsi.En muista olivatko itsemurhayrityksesi kenties vappuna vai jonain muuna tavallisena arkipäivänä.En muista olivatko juuri vaput niitä päiviä,kun kotini täyttyi humalaisista ihmisistä,metelistä ja tupakansavusta.En muista oliko silloin kenties vappu,koska sille ominaiset koristukset eivät kuuluneet minulle.Meillä ei ollut munkkeja,donitseja tai simaa,koska et itse pitänyt niistä.Ilmapallot ja serpentiinit olivat sinulle mieleisilläsi paikoilla ja niihin koskeminen oli ehdottomasti kielletty sotkun välttämiseksi.Se oli sinun juhlasi,joka minun täytyi vain sietää.
Kiitos,että opetit minulle mitä olisin halunnut,annan sen lapselleni.

Kiitos siitä,että tiedän mitä turvattomuus on.Sinun humalaisia reaktioitasi sai pelätä.Osaisinko olla juhlapäivänäsi tarpeeksi huomaamaton,jotten pilaisi yritystäsi rentoutua?Löytäisinkö kodistani paikan humalaisten ihmisten keskeltä,vierestä vai yksinäisestä huoneestani?Nämä ihmiset olivat erilaisia,toinen mongersi jotain josta ei saanut selvää ja toinen puhui huutamalla.Eräs on edelleenkin tunnettu ”kylähullu”.Yritin kyllä kuulua joukkoon,mutta en jaksanut.Väsyin ja menin huoneeseeni toivomaan,että kaikki päättyisi pian.En tosin yhtään tiennyt miten kaikki tänään taas päättyisi.En ollut turvassa,eikä minulla ollut pakopaikkaa.Silmät lasittuneina istuin ja kuuntelin meteliä.Humalaiset ihmiset keskustelivat isosti,koska musiikki pauhasi lujaa.Oli vanhempia ja nuorempia ihmisiä.Vanhimman veljeni kaverit olivat myös tervetulleita äidin juhlaan.Kuunnellessa yritin ennakoida,tuleeko jostain puheenaiheesta tappelu,äidin äänensävy kertoi paljon.Kiitos äiti,että tiedän lapseni tarvitsevan turvallisen ympäristön.

Kiitos,kun opetit ottamaan vastuuta.Jätit minut yksin illan päätteeksi kotiin,huolehtimaan iltapalastani,nukkumaan menostani ja ennen kaikkea sinusta.Tulin yöllä hakemaan sinua paikallisesta räkälästä.Löysin sinut savun seasta istumassa vieraiden miesten seurassa ja häpeissäsi käskit minua vain poistumaan.En tuntenut katsetta silmissäsi.Se ei ollut äitini.Olin hyvin huolissani.Yritin luottaa siihen,että minun kuuluisi nyt vain mennä kotiin ja sinä tulisit myöhemmin perässä.

Kiitos siitä,että vedit draamasi tappiin asti.Nyt tiedän,että sisäinen lapsesi kaipasi huomiota.Kun joku muu ei ollut antanut sitä sinulle tarpeeksi illan tai yön aikana,hait sitä minulta.Sitä en ymmärrä,miksi se piti tehdä niin vaikean kaavan kautta.Olisi riittänyt,että olisit halunnut minut vaikka viereesi.Sen sijaan leikit kuolevaa pintanaarmut ranteissasi.Huusit kuoleman tuskissasi lattialla,josta yritin epätoivoisesti sinua haalata sohvalle.Et kuullut mitä sinulle sanoin.Luulin,että olit tajuton.Luulin,että kuolet.Itkin vieressäsi hysteerisenä,pyysin sinua olemaan kuolematta ja että rakastan sinua ja kerroin soittavani ambulanssin.Havahduit henkiin ja ohjeistit hakemaan vettä.Olin onnellinen,että palasit henkiin.Eräänä yönä näin painajaista,että sinun pääsi roikkui samannäköisenä, kuin tämän postauksen kuva,keittönpöytämme päällä olevasta lampusta.En tänä päivänäkään siedä sitä,jos keittiössämme palaa lamppu vain pöydän päällä.Kiitos siitä kokemuksesta.Nyt tiedän mihin käsittelemättömät asiat voivat pahimmillaan johtaa.Tiedän,että minun on huolehdittava itsestäni,ettei lapseni tarvitse koskaan kokea samaa.

Kiitos,että opetit ottamaan toiset huomioon.Juhlapäivän jälkeisenä aamuna halusin siivota jälkesi pois.Etenkin,jos olin juuri edeltävänä yönä saanut sinut kuolleista takaisin.Halusin osoittaa sinulle,kuinka kiitollinen olen olemassaolostasi,kuinka paljon rakastan sinua.Halusin,että voit aloittaa uuden päivän paremmalla mielellä.Hyvä siivo kotona oli sinulle tärkeää.Herättyäni kävelin keittiöön ja näky oli järkyttävä.Minun kodissani.Äidille maailman tärkein siivo oli sydäntäsärkevää katsottavaa.Saatuani siivottua kaikki tyhjät kaljapullot ja viinapullot pois,tupakan tumpit ja tuhkat,roskat ja joskus jopa sirpaleet,kuulin kun huusit minua.Olit todella huonossa kunnossa,oksensit.Opastit minua hakemaan vettä tietynlaisessa isossa peltimitassa.Ja sen oli oltava kylmää.Joit sen tyytyväisenä ja sitten pyysit minua paistamaan sinulle kanamunia aamiaiseksi.Lisukkeksi piti olla ruisleipäsiivuja ja lenkkiä.Mausteet ja maito tietenkin.Itse en ollut vielä ehtinyt syödä.Mutta ei sen väliä.Sinä olit kuitenkin hengissä.Kiitos,että opetit kuinka toiset otetaan huomioon.Nyt osaan sen ja olen oppinut ottamaan lopulta myös itseni huomioon.Opetan tämän asian lapselleni hieman eri tavalla kuin sinä.Tiedän,ettei sen tarvitse olla niin raskasta.Tiedän myös,kuinka tärkeitä sanoja kiitos ja anteeksi ovat,koska en niitä sinulta koskaan kuullut.

Kiitos myös siitä,että näytit minkälaiseksi muutut humalassa.Sinusta tuli hurjan itsevarma ja sosiaalinen.Varsinainen sanataituri,jollaiseksi en koskaan uskonut voivani itse tulla.Osasit laulaa ja tanssia.Mielipiteesi olivat vankkumattomia ja tiesit kaikesta kaiken.Nämä piirteet olivat joko kokonaan poissa tai hailakoita ilman alkoholia.Kiitos,että opetit minkälainen minä olen.Olen paljon kaltaisesi,vaikkakaan en ollenkaan niin taitava,mutta selvinpäin.Nyt tiedän miksi sinä et ollut selvinpäin oma itsesi.Olit masentunut.Nyt tiedän mitä alkoholi voi saada aikaan noissa piirteissä.Yliampumisen.Nyt olen oppinut miten se menee ja tunnistan omat reaktioni hyvissä ajoin,ennen kuin lapseni tarvitsee niistä kärsiä.Olen oppinut myös,etten ole kuin sinä.Kuten lapsenikaan ei ole minä,vaikka samankaltaisuuksia löytyykin.

Kiitos äiti siitä,että lapsellani on nyt tavallinen arki,vappu ja kaikki muutkin juhlapäivät hänelle nautittavaksi ja opittavaksi.Hän saa kokea ne turvassa ja halutessaan repiä vaikka serpentiiniä.Ilman pelkoa.Ilman hämmennystä.Ilman epävarmuutta.
Kiitos äiti kaikista niistä tärkeistä opeista,jotka ovat saaneet minut ajattelemaan.Huomaamaan sen mitä lapseni tarvitsee,mikä on tärkeää.
Toivottavasti sinä,äiti,opit joskus rakastamaan,niin itseäsi kuin myös lähimmäisiäsi.
Minä opin ja löysin rakkauden.Ehdottoman.

Tässä linkki sivustolle,josta löytyy lapsille ja nuorille auttava puhelin ja chatti.

https://www.mll.fi/mll/auttavatpuhelimet/lnpn/

 



Elämäni synttärit


Tämä on yksi niistä päivistä,joista tuli vaikea joulujen,juhannusten ja muiden erityispäivien ohella.Oma syntymäpäivä.Lapsena se oli vanhempien ryyppypäivä.Silloin,kun olin alle 8 vuotias,meillä kävi vielä mummu ja pappa sekä kummi-tätikin.Se tarkoitti kuitenkin sitä,että minä en saanut häiritä.Ollenkaan.Ei se ollut vieraista kiinni,vaan äidistä.Mitä olemattomammaksi itseni sain,sen parempi.Mikään minun sanomiseni ei voinut olla niin tärkeää,että sillä voisi keskeyttää aikuisten tärkeän keskustelun.Ja sitten,kun vieraat viimein lähti,oli äidin ja isän aika ”rentoutua”.Mikäli en ollut onnistunut noudattamaan äidin sääntöjä,myös se käytiin läpi tässä ”rentoutumisvaiheessa”.

Tuolla kasvatusmetodilla siis opin sen,etten minä ole koskaan niin tärkeä kuin muut.Vielä aikuisenakin toistin sitä samaa ajatusta.Yhtäkkiä olin se pieni lapsi,jonka ei ole sallittua sanoa mitään,vaan kuunnella kun aikuiset puhuu.Siitä on ollut vaikea pyristellä eroon.Aina kun luulen,että olen voiton puolella,tulee tilanne,jossa saan lähteä taas alusta.

Uusi elämys

Olin 8-vuotias,kun minulla oli ensimmäiset ja viimeiset kaverisynttärit.Kaverit eivät muutoin koskaan saaneet käydä meillä,koska kertovat kotonansa millaista meillä on.Jahah…No,olisivat kertoneet luultavasti kuinka kliinisen puhdasta meillä oli,jokainen tavara tarkalla paikallaan ja tupakan haju.Se ikuinen puhtaus ja järjestys oli äidin tapa pitää kontrolli,kulissi ja mielenrauha.Vaikkakaan se ei humalaisina iltoina siltä kuulostanut…siis mielenrauhalta.No joka tapauksessa,oli mahtavaa,kun sain valita kolme kaveria synttäreille.Minulla ei ollut kuin kaksi ja niinpä kolmannen virkaa sai toimittaa toisen kaverin pikkuveli 🙂 Meillä oli kivaa.Muistan silti,kuinka oudolta tilanne tuntui.Omassa huoneessa kavereiden kanssa!Ihan uusi maailma.Näin omat tavaratkin aivan uusilla silmillä.En muista,osasinko jakaa niitä,toivottavasti..Meillä oli yksi pussi Omar-karkkeja ja muistan tuon unenomaisen tilanteen niistä edelleen aina.

Olemassa oloni mitättömyys

Seuraavat muistamani syntymäpäivät ovatkin jo ihan muuta.Taisin olla yhdeksän,kun äiti ja isä olivat juuri eronneet ja äiti lähti ryyppyreissulleen.Olimme neljä vuotta vanhemman veljeni kanssa keskenään kotona ja sairastuin.Isä sattui vahingossa käymään ja huolehti minulle lääkettä ja ruokaa.Äiti oli reissullansa kolme päivää.Hän ei tullut kotiin edes syntymäpäivänäni.Muistan olleeni murheen murtama,muttei minusta näkynyt muuta kuin hiljaisuus.Isä oli meidän kanssamme,mutten muista siitäkään juuri mitään kuumeeni vuoksi.Äiti palasi synttäreideni jälkeisenä päivänä.Humalassa.Eikä hän tullut yksin,vaan ryyppyseura mukanaan.Huutamiseksihan isän ja äidin keskustelu kuluneesta ajasta meni,mutta päättyi lopulta siihen,että isä liittyi kännisen joukon jatkoksi.Se tuntui siltä,kuin olisi heitetty viimeinenkin oljenkorsi menemään.Ja siihen oli sopeutuminen.

Toisten bileet

Sitten tuli aika odottaa 14-vuotis synttäreitä.Silloin viikonloput vietettiin aina isällä.Parin ikäiseni serkun mukana, sinne kulkeutui myös heidän kavereitaan ja aina oli bileet.Isä huolehti kaikille juomat kaupasta ja loppuillasta tarjoili pientä maksua vastaan, tai ihan ilmatteeksi, myöskin kiljupöntöstään.Minä en ollut kaveri heidän kenenkään kanssa,yritin toki,mutten osannut olla niin kuin he.Huolettomia,holtittomia ja iloisia.Yritykseni toki oli niin kova,että tunsin väsyväni siihen.Jos olisin miettinyt silloin tarkemmin tai minulla olisi ollut mahdollisuus olla jossain muualla,olisin mielelläni ollut.Kotona känniä,huutamista,meteliä,levotonta.Isällä sama juttu,no joo vähän iloisempi meininki,mutta ei hetken rauhaa.Ainoa läheisempi,oli silloinen poikaystäväni.14-vuotislahjaksi sain isältä viulun muotoisen pullon jotain ällöttävän makuista likööriä?Mitä lie.Join sen,vaikken tykännyt.Lisäksi tietysti paljon muuta.Tässä kertoessa alkaa jo kuvottaa…..Vakioporukka saapui paikalle,ei niinkään minun takiani,vaan ihan vain kun oli hyvä syy ryypätä.Ilta päättyi niinkin tyylikkäästi,että eräs ikäiseni nuori sammui sohvalle,meteli oli saanut naapurit soittamaan poliisit,ja myöskin tämän sammuneen lapsen äiti haki kauhuissaan kiljuen omansa kotiin.Oli oksennusta,valtava tahmainen sotku joka puolella,pahonvointia.Useimmat pääsivät pakenemaan paikalta ennen puhallutusta.Poliisit kysyivät minulta olenko juonut mitään ja tietenkin vastasin,etten ollut.Kysyivät jotain muutakin ja päättivät jättää puhalluttamatta.Käsittämätöntä.Että sellaiset synttärit ja niin ne menivät seuraavanakin vuonna…

Kauniita tarkoituksia

Äiti osti usein lahjan.Lopulta tajusin,ettei hän niitä osta,vaan varastaa.Mietinkin,miksi näyttää siltä,että rahatilanne olisi jonkin verran kohentunut.Meikkihyllyt alkoi loistaa testeritarrakosmetiikasta ja lopulta ilmeistyi normaalia enemmän ihan ilman tarraakin.Liekö meidän kalliit uudet nahkalompakotkin niitä peruja..Hän itse kertoi,että peruna- ja wc-paperisäkit vilahtavat usein ”vahingossa” kärryjen alatasolla kassan ohi.Minä olin korviani myöten punainen,kun ensimmäisen kerran jouduin olemaan mukana kaupassa,kun tuo ”vahinko” tapahtui.Pelkäsin ja häpesin äitini puolesta valtavasti.Mutta se onnistui.Jatkossa minun täytyi vain itse kaupassa käydessäni noudattaa samaa kaavaa…Kieltäydyin.Silti tuo ajoi minut kokeilemaan itse 15-vuotiaana ja onneksi jäin heti kiinni,ripsiväri reppuni sivutaskussa.Siinäpä kohdistin saman häpeän itseäni kohtaan,kuin aiemmin äitiäni,kun naama punaisena istuin poliisiautossa sakkulappua odottamassa.Huonommaksi ja surkeammaksi en olisi oloani osannut kuvitella.Eieieiei koskaan enää!

Kun on niin paljon kaikkea muuta..

Kotoa muutin siis 17-vuotiaana pois ja yllättäen äiti unohti syntymäpäiväni kokonaan.Saattoi soittaa pari päivää myöhemmin,että sori kun on ollut niin paljon kaikkea,ettei voi muistaa joka asiaa.Ei hän koskaan sen kummemmin muistanut veljienikään syntymäpäiviä.Poissa silmistä,poissa mielestä-meininki.

Joka vuosi siis koin valtavaa ahdistusta,pettymystä ja vihaisuutta siitä,ettei äiti taaskaan muistanut.Mitä minä olen tehnyt,etten ole ansainnut hänen rakkauttaan?Minä muistin hänet aina ja siitä pidettiin ennakkoon jo hyvä huolikin,ettei vain pääse unohtumaan.En voinut ymmärtää,miksi minä olin niin mitätön?

Rakkaus

Nyt,kun olen itse äiti,ymmärrän vielä vähemmän…mutta samalla enemmän.En koskaan voi unohtaa sitä päivää,kun aarteeni syntyi.Sitä onnea ja täyttymystä,kun sain käärön rinnalleni ja rakkaus paisui kaikki rajat ylitsevyöryäviin mittoihin.Se suojelemisen halu ja tarve tuota pientä ja viatonta ihmistaimea kohtaan!Se oli se päivä,jolloin tuo kauan odotettu tunne pääsi liekkeihinsä.Hänen syntymäpäivänsä!Kuinka ikinä, milloinkaan haluaisin tai voisin sen unohtaa??!!

Ymmärryksen yritys

Olen yrittänyt ajatella äidin kohdalla aina kaiken niin,että voin ymmärtää.Omaa mitättömyyttäni hänen silmissään,on vaikea käsittää,mutta sitä voi selittää masennuksella.Sitä voi selittää jollain mielenterveysongelmalla,joka saa välttämään liian tunnepitoisia suhteita,jopa omaan lapseensa.Se saa tukeutumaan alkoholiin,jonka avulla hän ihmissuhteensa on selvittänytkin…miten ikinä sitten ”selvittänytkin”.Aivan kuin hän ei osaisi käsitellä sellaista tunnetta,kuin rakkaus.Se on jotain niin hepreaa hänelle,että se saisi hänet sekaisin,jos joutuisi sen armoille.Hän ei tietäisi,mikä iski ja mitä sitten pitäisi tehdä,se olisi varmasti valtavan pelottavaa.Siksi,hänellä on valtava suojamuuri,jonka hän on periyttänyt myös lapsilleen.Sitä muuria ei rakkaus ihan äkkiä läpäise,tunteista pelottavin ja vaarallisin.Sen takaa voidaan kyllä näytellä mitä vain.Draamaa meidän elämästä ei olekaan puuttunut…

Vain tyhjyys

Mietin jo aamusta valmiiksi,ettei tule puhelua tälläkään kertaa.Ja kun tulee,syy on varmasti ne kaikki muut asiat,jotka pitää muistaa.Ja ymmärrän toki,että tällä hetkellä tilanne on oikeasti niin.Ensimmäistä kertaa.Tiedän ja tunnen myös sen,ettei sillä ole mitään väliä soittaako hän vai ei.Olen jo iso tyttö 🙂 Mutta se oli ennen kurja juttu.Niitä pettymyksiä ei unohda, vaikka tarvetta synttärimuistamiselle ei oikeasti enää olisikaan.Se vain on yhtenä rikkana rokassa,muistuttamassa äiti-lapsi-suhteesta,jossa lapsi jäi aina jalkoihin.Alkoholi vei voiton.

Tänään en tunne sitä pettymystä.Ainoastaan tyhjyyden siinä kohden,missä äiti ei soittanut.Tyhjän ilon siinä kohden,kun miehen sisko ja äiti muistavat syntymäpäiväni kaiken sen kiireen keskeltä,mitä heillä on.

Elämäni aarre

Kaikista ihaninta oli se,kun tämä päivä oli lapselleni tärkeä.Lähestulkoon,minun synttärini ovat hänen,häntä varten olen olemassa,täytän vuosia mielelläni joka vuosi,vaikka sadan vuoden päästäkin,koska saan nähdä hänen tulevat vuotensa.Hän on se syy,miksi minä olen syntynyt ja siinä on aihetta juhlaan 🙂



Empatia,pala omaa itseä


Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.



Oman onnensa seppä…


Olipa hurja viikko.Siis viime viikko.Työttömän mutkattomasti sujuvasta,rauhalliseen tahtiin etenevästä elämäntyylistä pääsin/jouduin yhtäkkiä takaisin hektiseen ja raivokkaan nopeaan työelämään…Töitä viikkoon meni 40h.Alkaen puoli 10 ja päättyi klo 18.Tarkoittaa mun elämässä sitä,että kotoa poistutaan lapsukaisen kanssa jo ennen yhdeksää ja takaisin kotona olen joko puoli seitsemän tai kahdeksalta illalla,riippuen siitä onko kuntosalipäivä.

Niin,kyllä se pisti miettimään niitä työttömänä tulleita kaipauksia työtä kohtaan…Mitä lie mielen oikkuja…Suorastaan mielenvikaista!

Vain pintaa

Oma henkinen tasapaino heittää melko kuperkeikkaa,kun joutuu tuonne raadolliseen ympäristöön.Siellä nopeat syövät hitaat ja vaikka kuinka yrität olla supernopea,se ei todennäköisesti auta 😀 Ihmiset puhuvat toisistaan toistensa selän takana ja kuvittelevat ettei sitä kukaan tiedä.Hirveän paljon pinnallisuutta ja ahdistusta.Sitä ei ole kiva seurata,tosin siihen tottuu kyllä taas viikkojen kuluessa.Enkä yhtään ihmettele,miksi aina tuntuu työttömäksi jäädessä,että löysin sittenkin onnellisesti itseni jälleen.

Auktoriteetin pelko

Minä kasvoin vahvassa auktoriteetin pelossa ja koin lukuisia nöyryyttäviä tilanteita vanhempieni osalta.Ihan lähtien siitä perinteisestä,että lapsena minua koskevista asioista puhuttiin minun ylitseni aina,kuin en olisi läsnä ollutkaan.Ja mitä enemmän alkoholia,sitä viisaammiksi vanhempani tulivat.Niin monta kertaa sanani ovat loppuneet kesken ja pidin itseäni täytenä idioottina.Ja yhtä monta kertaa,se on saanut vanhempani nauramaan.

Tämä työ,jossa nyt olen ollut vuodesta 2007,lukuisilla määräaikaisuuksilla,aiheuttaa jälleen harmaita hiuksia.Nyt pitäisi taas osata pitää puolensa,luottaa itseensä ja kuvitella,että kaikki me syödään samaa puuroa…Esimieheni on hyvin supliikki,määrätietoinen ja vanhempi mieshenkilö,joka ensimmäisinä työvuosinani sai korvani (itseasiassa ihan koko pärstäkertoimen )punaiseksi liian monta kertaa.Ihan siinä pisteessä en enää ole.Sain itseluottamustani kerättyä sen verran,että toimeen tullaan.Esimies itseasiassa keikautti tuota asetelmaa eräissä pikkujouluissa nurinpäin…Kuinka ollakaan alkoholin rohkaisemana vinkkaili,että tiedätkös missä oltaisiin,jollei meidän puolisot olisi paikalla?Vastasin iloisesti,että nukkumassa.Oli kiva nähdä epävarmuutta sielläkin päässä seuraavina työpäivinä.
Työsopimus

Viime viikolla työsopimusta tehdessä,otin uusintamainittavaksi sen,että ennen kuin samaan työhön toista palkataan,lisätyö olisi tarjottava minulle,koska olen osa-aikainen.Esimies oli ottanut asiasta selvää sitten viime vuoden..ja kertoi,että kaikki kesälomittajat ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on saman verran töitä.Vaikka minä aloitan maaliskuussa ja toinen lomittaja mahdollisesti toukokuussa.Kysyin,että hänellä varmaan on tuosta jokin virallinen teksti jossain???Kuulema on,mutta ei näyttänyt.En inttänyt vastaan,vaan ajattelin,että kaivan kaiken aineiston vaikka valmiiksi ja varmistan,ettei hänen käyttämällään kesälomittaja-sanalla ole erityispoikkeusta lisätyön tarjoamisvelvollisuudessa.Sitten voidaan keskustella aiheesta uudestaan.

Miksi asioista tehdään hankalia?

Kyllä harmitti.Savu kaiketi nousi korvista,kun mietin miksi?Miksi ei toimita kuten pykälät sanoo?Miksi pitää joutavasta asiasta vääntää?Ei minun palkkani niin mahdottoman paljon isompi ole kuin niiden,joilla ei vielä työvuosia ole juurikaan!Ero on pieni,mutta tämä minun työpaikkani tuo vuosi vuoden jälkeen esille,kuinka henkilöstökuluissa pitää säästää ja aina menee huonosti ja omistajat ovat todellakin hyvin tarkkoja raha-asioissa.

No,vien sille tulostetun version työehtosopimuksen kohdasta,jossa lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta kerrotaan.Ei ole väliä olenko tullut päivän vai kuukausia ennen toista työtekijää,lisätyö kuuluu ”nokkimisjärjestyksessä” minulle.Viime vuonna meitä oli kaksi osa-aikaista samassa työssä päällekäin,vaikka olin hyvissä ajoin itse ilmoittanut,että otan vastaan lisätyöt.Käytännössä olimme siis töissä eri päivinä.

Oikeudet ja velvollisuudet,samat säännöt kaikilla

Niin.Pikku juttu kai.Minun tilissäni kuitenkin iso juttu.Osa-aikaisena haen soviteltavan päivärahan kaveriksi ja päiväkotimaksujen jälkeen homma menee enemmänkin harrastuksen piikkiin.Toki siinä etunsa on.Enemmän aikaa kotona.MUTTA kun se on minun oikeus!Saada se lisätyötarjous.Ja työnantajan velvollisuus on tarjota sitä työntekijän itse huolehtimatta!Silloin saisin täyden palkan,eikä toista lomittajaa tarvitsisi palkata liian aikaisin.

Tässä nyt sitten kasailen jäitä hattuun ja vien loppuviikosta pykälät hänelle luettavaksi,esitän asiani rauhassa,varmasti ja hyvän tuulisesti.Ehdotan jopa,että hän näyttäisi omat faktansa,jotta voidaan katsoa kumpi on pätevä perustellusti juuri tähän tilanteeseen.Lopuksi hymyilen kauniisti ja toivotan parempaa päivän jatkoa (Joo,tämä on toiveajattelua luultavasti)….Paitsi,että soitin jo liittoon ja tarkistin asian myös sieltä,ettei vain löydy tosiaan jokin erityispykälä kesälomittaja-nimikkeelle.Ei löydy.Lisätyö kuuluu minulle!!!

Epävarmuus

Nyt sitten ahdistaa.En yhtään pidä tästä ”pelailusta”.Olen asiastani varma,mutta en oikein tiedä missä itsensä puolustamisen raja tässä kulkee.Kaikki säännöt eivät aina lue kirjoissa ja kansissa?Pelkään,että lehahdan jälleen punaiseksi,alan änkyttää ja itsekontrollini katoaa niin,että muutun osteriksi.Se vaan olisi niiiiiin noloa!

Toisaalta olisi mukava unohtaa koko juttu,tehdä ne työt jotka tuossa kyselemättä tulee ja taata siten mahdollisesti työtä tulevaisuudessakin.Jos näin teen,tiedän että käyn siitä muutaman kerran tiukkasanaista keskustelua itseni kanssa…

Jos taas vaadin oikeuteni,kuljen tämän kesän töissä ja ilmapiiri mahdollisesti kärsii paljonkin.Se taas ahdistaa ja kun työaika on tuo,se on käytännössä suurin osa elämästä huonossa ilmapiirissä..

Ja tässä kohden alan miettiä,kuinka paljon hankalammaksi asian päässäni tekee lapsuus ja nuoruus?Kun eikö se nyt olisi ihan selvä asia,että tottakai oikeuksiani koitan puolustaa?Kotona se ei ollut,ei se kannattanut,helpompi oli vaieta kuin hankaloittaa elämää enempää.

Tässä tapauksessa paras ratkaisuhan olisi vaihtaa työpaikkaa.

Kun se vain löytyisi,olisin jo vaihtanut.

The End

Ei taida jäädä paljon mahdollisuuksia.Minun on unohdettava lapsuus,koska en ole enää lapsi.Olen ihan yhtä aikuinen kuin esimieskin.Meillä molemmilla on oikeudet ja velvollisuudet.Epäilemättä myös hän pitää omista oikeuksistaan kiinni.Minun ei tarvitse haastaa riitaa.Minun tarvitsee ainoastaan kaikessa rauhassa osoittaa hänelle lakipykälä,josta olen aiemmin maininnut.Minun pitää koittaa luottaa siihen,että olen talossa ollut jo kuitenkin pitkän aikaa,aina uudestaan ja uudestaan.Kai silläkin joku merkitys lopulta on?Mikäli hän ei ymmärrä sitä eikä myönny,niin ehkäpä mietin sitä sitten.Voi myös käydä niin,että hän antaa lisätyöt jatkossa oikein.Ehkä se vain on minun auktoriteetin pelkoni,joka luo ne pahimmat mielikuvat…Jos nyt sitten käy niin,että vaihdan väriä välillä kuin kameleontti..minun pitää vain varautua siihen etukäteen ja keskittyä siihen mikä asiani on.Jää nähtäväksi,kuinka käy.Toivottavasti otan opikseni 🙂



Olet mitä ajattelet olevasi!


Ajatukset ovat tänään aika vahvasti olleet jälleen siinä,mitä ihmiset ajattelevat itsestään ja miten se vaikuttaa.Mitä minä ajattelen itsestäni?

Sanotaan,että olet mitä syöt.Ihan yhtä paljon olet myös sitä mitä,ajattelet olevasi!Oman mielen voimaa ei pidä aliarvioida.

Kontrollointi ja vastuu

Tapasin tänään lähisukulaisen,jonka kanssa olemme aika paljon samanlaisia.Hän kokee parisuhteessa sitä samaa,mitä minäkin koin etsiessäni itseäni.Juttelimme siitä pitkään ja ainakin itse sain siitä taas jotain enemmän.Toivottavasti keskustelusta irtosi myös hänelle jotain 🙂

Minä olin parisuhteemme alussa useita vuosia se,joka oli masentunut,traumatisoitunut ja kaikin puolin viallinen.Tunsin olevani sen vuoksi vastuussa siitä,miten suhteemme sujuu.(Meininki oli vähän sama kuin siinä Jopet shown sketsissä ”Miun syy”.)Toisaalta se kai myös palkitsi kontrollintarvettani.Oli oltava ohjat käsissä,kun ei kuitenkaan tietoisesti halunnut minkään menevän pieleen.Edes viikkosiivouksen…Siinäpä kuitenkin jo aika sotkun ainekset.Molemmat,vastuu ja kontrollointi olivat raskaita kantaa mukana ja niistä piti päästä eroon.

Itsensä selittäminen

Se ei tapahdu hetkessä.Jos puhun vuosista,en varmasti pahasti väärin veikkaa.Ongelmaksi siinä irtipääsemisessä muodostui se,että se parisuhteen toinen osapuoli oli jo tottunutkin siihen,että kiihtymyksissäni lopulta myönsin vian eripurassa olleen minussa.Myönsin yleensä,että hermostunut ylireagointini johtui varmaan lapsuudestani ja kokemuksista siellä.Selitin itseäni menneisyydellä.Niinpä toisinaan tilanne sujui ”toisen hyväksi” helpostikin.Hänen ei aina tarvinut miettiä,olisiko hänen käytöksessään tai mielialassaan kenties,jotain jolla tilanteita voisi välttää.Mahdollisesti vaikka surkea työpäivä?Itse en silloin vielä osannut erottaa,mistä oma suuttumukseni alkoi ja mihin se lopulta päätyi.Järki ehti sumeta matkan varrella ja lopulta painiskelin lapsuusmuistojeni syövereissä.

Toisen tukeminen

Tuosta totutusta tavasta oli toisen myös päästävä eroon.Puhuminen auttoi siinä.Kerroin,että en voi muuttaa tapojani,jos toinen selkeästi ennakoi totuttuja tapojani puheessaan tai käytöksessään.Siinä ne ovat aina muistuttamassa olemassa olostaan ja se on turhauttavaa.Se taas herkästi johtaa totutun käytöksen palaamiseen.Sama asia esimerkiksi siinä,että kun parisuhteessa toinen lopettaa tupakoimisen tai alkoholin käytön.Siitä seuraa,että toinen alkaa tiukan hetken tullen muistutella ikään kuin piikitellen toisen riippuvuuksista.Se on turhauttavaa ja hankaloittaa tietysti eroon pääsyä.Eikä se myöskään ole millään tavalla rakentavaa!Nämä asiat parisuhteessa vaativat aina molemmin puolista ymmärrystä ja huomioon ottamista.

Omaan soppaan saa hakea apua!

Mikään ei oikeuta traumaattisen lapsuuden kokenutta käyttäytymään huonosti.Ei fyysiseen eikä psyykkiseen väkivaltaan.Ne ovat aina oireita,joihin pitää hakea apua.Kaikkien ihmisten tulee kunnioittaa toisiaan.Itse tupakoitsijana ja kerran jo lopettaneena ajattelen,että mitä ikinä lopettaminen tuokaan tullessaan,se on minun vastuuni ja ongelmani.Itse olen soppani keittänyt eli tässä esimerkissä tupakoinut.Yhtälailla alkoholistin aikuinen lapsi on vastuussa omasta elämästään ja käytöksestään.KUTEN myös alkoholisti.On vastuullista itseään ja toisia kohtaan hakea apua ongelmiinsa.

Minä nyt vaan olen tällainen…..(jotain positiivista tähän)

Rankan lapsuuden läpikäyneillä on paljon pieniä osasia,joita pitää säätää,jotta elämä olisi kevyempää.Jossain vaiheessa tuon tiedostamista,olisi hyvä päästä yli siitä ajatuksesta,että olen tällainen KOSKA…No juu,paljon pitää tehdä ja on tehnytkin,mutta KUKA oikeastaan olet?Jos ja sitten kun, et ole alkoholistin lapsi tai insestin uhri?Kun sitä jaksaa miettiä,niin voi käydä niin,että uhriutuminen lakkaa ja tajuaa,että itsessään on paljon muutakin!Omaa itseään ei tarvitse selittää hyväksyen,että tällainen hankala ihminen minä nyt vain olen.Varmaan olet,jos ajattelet olevasi.

Entäs jos ajattelet olevasi jotain hyvää?Olisitko sitten hyvä?No sekään ei tapahdu hetkessä,niin kuin ei sekään rankka lapsuus sujahtanut hetkessä ohi.Eli kyllä,jos itseensä sinnikäästi suhtautuu positiivisesti karva kerrallaan,se tuottaa tulosta!Kärsivällisyyttä ja ymmärrystä itseään kohtaan tarvitaan. Joka päivä tulee tehtyä jotakin jossa onnistuu,se pitää huomata ja taputtaa itseään hellästi kuontaloon siinä kohden!Näitä asioita piti itse tietoisesti kerätä,jotta oma mielikuva itsestä muuttuisi.Ja kyllä mää nyt tykkään ittestäni ja viihdyn seurassani 🙂


Mielen voimaa,faktaa,tuuria?..Ihan sama 🙂

Olet mitä ajattelet olevasi.Se ajatus on toiminut ennen ja toimii nyt suhtautumisessani ms-tautiin.Ajattelin olevani heikko.Kuvittelin ja tunsinkin,että lihakseni ovat jo huolestuttavasti surkastuneet.Niitä särki ja kiristi helposti ja niveliäkin kolotti.Päivä päivältä enemmän ajattelin olevani ms-tautinen,tuomittu pyörätuoliin.

Muutin sen ajatuksen.Oli pakko,koska elämä vain on vielä edessä eikä huomisesta tiedä.Kukaan.Sitä paitsi kuka tahansa surkastuu,kun levon hetket lisääntyy…ja jos ei syö oikein ja juo kahvia ja tupakoi ja yliannostaa itsensä sokerilla ja ja ja…

Lähdin kokeilemaan mihin pystyn.Nyt ajattelen olevani hyväkuntoinen,mahdollisuudet tässä hetkessä mihin vain.On ollut loistavaa huomata,että ms-tauti antaa niin sanotusti virhesignaaleja.Se ilmoittaa jaloissani,etteivät ne jaksa.Se kertoo käsilleni,että tarvii lepoa.Se saa myös huimaavan väsymyksen aikaan.Kaikki nuo ovat tähän asti kertoneet,että tarvitsen lepoa.No,nyt olen kulkenut kuntosalilla kolme kertaa viikossa neljän viikon ajan.Sekaan mahtuu juuri noita virhesignaalipäiviä,jolloin mieskin on ehdottanut kotiin jäämistä.Minulla on vara olla jääräpäinen ja masokisti.Olen mennyt sillä ajatuksella,että jo kuntosalin oven avaaminen ja vaatteiden vaihto olisi kotiin päin.Aina olen yllättänyt itseni positiivisesti.Käynyt koko ohjelman läpi ja palannut kotiin pirteämpänä.

Nyt olen paremmin selvillä siitä,mihin pystyn ja ajatus siitä,kuka minä olen,on kaikkea muuta kuin ms-tautinen.Tiedän,että on olemassa tilanteita,jolloin en ehkä pysty tekemään salilla yhtään mitään.Voin silti aina kokeilla.Otin kausikortin,joten yhtä käyntiä erikseen ei edes tarvitse maksaa…En kiellä sairauttani,juuri siksihän tätä teen,että pärjään sen kanssa.Kerään taistelutahtoa pahempia aikoja vastaan,asennetta vaikka sitten siihen pyörätuoliin,joka ei myöskään ole maailman loppu tai edes ollenkaan varma juuri minun kohdallani JA energiaa elää tätä päivää ja tehdä sitä mitä haluan!



Jokainen oma pieni persoona,suuressa maailmassa


Joskus silloin,kun elin vielä alkoholistiperheen aktiivijäsenenä,jaoin ihmiset raa’asti kahteen kastiin.Oli tämä ongelmainen pohjasakka ja sitten se yläluokka,jolla kaikki oli hyvin.Aika raju jako,mutta muusta en tiennyt.Tämä jako oli hyvin lähellä sitä,kun koulun uimaopetuksessa meidät jaettiin kahtia niihin,jotka osaavat ja niihin,jotka tarvitsevat harjoitusta.Minä kuuluin siinäkin sinne harjoittelupuolelle 🙂

Tämä jako tietysti herätti mielessäni kateutta ja katkeruutta.Miksi toisilla on kaikki elämän eväät valmiina,miksi toiset ovat rakastettuja,miksi heille kaikki tuntuu olevan helppoa? Ja vastaus oli tietysti se,että yläluokassa oli aina kaikki hyvin,eikä siellä jäänyt yksin.

Luokittelun alkeet

Niinpä,kun pääsin viimein muuttamaan omilleni,aloin uudelleen arvioimaan tuota jakoa.Huomasin nimittäin,etten missään nimessä halua kuulua siihen alempaan kastiin.Ei enää.Se ei tuntunut hyvältä,eikä omalta.Silloinhan olisin vain jatkanut siitä mihin vanhempieni kanssa jäin,heidän elämäänsä.Vellonut epäonnistumisessa ja epävarmuudessa ja unohtanut vastuuni ihmisenä.Mutta minulla ei ollut käsitystäkään,miten sieltä muutetaan yhtäkkiä sinne huippuonnellisten ja menestyvien ihmisten joukkoon.Oli pakko luoda lisää ihmisryhmiä.Kolmas ryhmä,menossa kohti yläluokkaa,oli sitten se,johon kuuluin.Aloin silmäillä ympärilleni,kuinka moni muu siihen ryhmään kuului?Tietysti olisi ollut kiva saada vertaiskokemusta erilaisista toimintatavoista kohti onnellista elämää.Ne ihmiset olivat varmaan sitten eri paikkakunnalla,kun ei näkynyt…ja toisaalta olin niin ujo,arka ja epäsosiaalinen,etten olisi sellaiseen edes tutustunut,vaikka olisi asunut naapurissa.Tajusin olevani oman ryhmäni alkutekijöissä,harjoitteluasteella.Mutta olinpahan edes jossain muussa,kuin pohjasakassa.Yritin sentään edes.

Aika paljon ryhmiä..

Masennuksen aikana ja sen hellittäessä,huomasin että ihmisryhmiä olikin kertynyt joko kohtuuttoman paljon, tai en vain osannut yhtään luokitella!!Turhauduin ajatukseen ja jätin sen taustalle hakemaan uomiaan.Ihmiskategorioille oli tullut alakategorioita ja niiden alakategorioita…Huh.Mitenkä sellaista käsittelisin?Excelillä??En mitenkään,ei ollut hallinnassa.Mihin itse kuulun?En minnekään?Kuuluuko kukaan muukaan?

Eikö niitä olekaan??

Pääsin harjoittelemaan sosiaalistumistani kouluissa ja työpaikoilla.Aina enemmän olin sekaisin rakentamissani ihmisluokissa ja mietin,ettei siinä tainnut olla mitään järkeä.Jostain syystä näytti,ettei ollutkaan sellaista yläluokkaa,kuin olin kuvitellut?!?Ihminen,jolla oli korkea ammattitaito,työkokemus,perhe,työ ja talo autoineen sekä ikuisuuden kestänyt vakaa parisuhde ja onnelliset lapsuusjoulut,näytti väsyneeltä ja vaikutti levottomalta.Piirteitä,joita en voi kadehtia.Hänen puheensa sivulauseista saattoi pistää korvaan asioita,jotka eivät minun mielestäni menneet ihan niin,tai herättivät muutoin suurta ihmetystä.Koska itseluottamukseni oli huono ja auktoriteetin kunnioitus(pelko) huipussaan,en tietystikään tuonut omia ajatuksiani esille,vaan mietin,että minun täytyy olla jotenkin tosi hakoteillä.Jokin käski silti pitämään kiinni myöskin niistä omista ajatuksistani.Ja taas aloin rakentaa jonkinlaista keskiarvoa ajatusten paikkaansa pitävyyksien kesken…

Kuuntele

Vuosien saatossa itseluottamukseni kasvoi.”Yläluokan ihmisistä” näin edelleen asioita,joita en kadehtinut.Heillä oli kateutta,ymmärtämättömyyttä,huono empatiakyky,loppuun kuluttava työmoraali jne. Käytännössä samoja asioita,kuin itsellänikin oli ollut,mutta toisista syistä.Kuulin ajatusmaailmoja,joita en kokenut omikseni.Ne kokemukset saivat joskus aikaan valtavaa ihmetystä,mitä täällä tapahtuu,kuinka joku voi,miten tuo onnistuu jne.?Edelleenkään en omia ajatuksiani ollut mielellään kertomassa.Mutta tällä kertaa siksi,että halusin kuunnella ja ihmetellä rauhassa.Ehkä sen toisen ihmisen ajatuksessa olisi jotain,josta voin oppia?Halusin kasata juuri siitä yhdestä ihmisestä kokonaiskuvan ja ymmärtää.Jos jonkun toisen ajatus ei sovi minulle,se on minun ongelmani,ei hänen.Se sopii sille toiselle ja varmasti syystä.Voin miettiä sitä syytä itsekseni tai kysyä kohteliaasti suoraan tai ihan vaikka antaa olla.

Olin huomannut,ettei ole olemassa ihmisryhmiä,vain yksittäisiä ihmisiä.Ainutlaatuisia persoonia,joihin jokainen pieni tuulenvirekin on tehnyt omanlaisensa jäljen.Enkä todellakaan voi tietää toisen elämästä mitään.En senkään vertaa,jollen kuuntele ja näe.Voin vahvistaa sen itselleni käänteisesti;kukaan ei voi tietää tai arvata mitään minun taustastani.Kuinka kukaan voisi?Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita tai menneeseen näkijöitä.

Ihan vaan persoona tässä moi 🙂

Tänä päivänä en luokittele ihmisiä.Se ei vain ole mahdollista.Omalla kohdallani se oli lopulta haitaksi.Alkuun sillä pääsi,koska oli selkeä päämäärä ja roolimallit,joita kohti pyrkiä.Ajan kuluessa,siihen omaan alempaan ryhmään jäi vähän jumiin.Se oli opittu ajatus omasta ”porukasta”,joka leimasi kuuluvaksi siihen loppuiän.Se leima oli taakka,joka piti ravistaa pois tilaisuuden tullen.Samoin myös kaikilta ihmisiltä,jotka olin itseäni auttaakseni ryhmiin laittanut.Se oli ikään kuin oppimistason vaihto.Se sama toimii ihmisillä,mikä koirillakin.Kun osaa 80 %,voi siirtyä eteenpäin,koska sen edellisen tason opit vahvistuvat siellä uudella tasolla 🙂 Mikä tunne,kun ryhmien rajat aukeaa!Valtava määrä persoonia,yksilöitä erilaisilla nykyhetkillä ja menneisyyksillä.Ei enää vertailua,ei kateutta,ei turhaa kilpailua….tuo ei ollut myyntipuhe tvshopista..:) Lyhyesti tiivistettynä,parin ryhmän jälkeen,olin myös itse valmis hyppäämään omaksi persoonakseni,yhdeksi erilaiseksi yksilöksi toisten erilaisten yksilöiden sekaan.Se ei ole aina helppoa,mutta ei se ole kenellekään.

Jokaisella oma soppansa

Jokainen,eri lähtötekijöistä peräisin oleva,kokee elämässä hyvää ja huonoa.Toiset kokee niitä lapsuudessa,toiset aikuisuudessa ja toiset vanhana.Se minkälainen ihminen on,mitä on oppinut,mikä on oppimisvaiheessa ja mistä tuuli on milloinkin puhaltanut…Vaikuttaa paljon siihen,miten elämän hankaluudet kohdataan.Ne ovat oppimista varten,siinä kuin ne hyvätkin.Kaikki tapahtumat ja kokemukset tuovat tullessaan jotakin joka kasvattaa,ennemmin tai myöhemmin.Se on kaikilla edessä,ennemmin tai myöhemmin.



Mustissa vesissä


Siellä se on.Menneisyys.Eipä ollut mielessäkään,vaan ilmeisesti se ei ole minusta kiinni.Luin mielenkiintoista kirjaa nimeltä Hopeless.Hieman alusta aavistin mitä saattaisi olla tulossa,mutta eihän kirjailijasta koskaan tiedä,minne tarina päätyy..Eilen päädyin/jouduin viimein siihen kohtaan,jossa selviää päähenkilön joutuneen insestin uhriksi.Ja voi ryökäle,kuinka todellisesti kirjailija oli osannut kuvata ne tunteet ja ajatusmylläkän!Osui ja upposi.

Ilmeisesti teksti meni sen verran ytimiin,että joudun nyt avaamaan tuota aihetta omalta kohdaltani vähän lisää.Olen siitä kirjoittanut postauksessa ”Elämäni pahinta aikaa”,mutta jätin pois jotain.En ole kertonut siitä myöskään mielenterveyshoitajille,poliisille tai muullekaan sellaiselle,joka olisi osannut siihen jotain sanoa.Olen kertonut kyllä Hänelle,mutta vain ohimennen,ikäänkuin sivulauseessa.Hän taas ei ole terapeutti,vaan myötäelää liikaa tapahtumia,enkä siksikään liikaa hänelle puhu.Nyt on purettava tämä tunnehässäkkä johonkin järjestykseen..

Pakopaikalla

Olin siis alkanut paeta isän luokse kotitilannetta eli alkoholia ja väkivaltaa.Isän luona kulki toisinaan myös minua 13 vuotta vanhempi serkkupoikani,silloin noin 25 vuotias.Itseasiassa,hän alkoi kulkea siellä yhä enemmän,koska hänen tyttöystävänsä asui naapurissa ja heillä oli usein välien selvittelyä.Siinä he isän kanssa istuivat yötä myöten keittiön pöydän ääressä ryyppäämässä ja minä istuin siinä seurassa lähinnä kai sokerihumalassa..Minun olisi tietysti pitänyt kouluun nousta aamulla,mutta ei se ollut siinä elämässä enää niin olennaista,peli oli vähän niin kuin menetetty.Isän keittiö ja olohuone olivat yhtä isoa tilaa ja minä nukuin,kun nukuin, olohuoneen laidalla olleessa sängyssä.

Isä oli kertonut,että myös tämä serkkuni,oli ollut seksuaalisen hyväksikäytön kohteena oman isänsä puolesta.Ei se näillä sanoilla esille tullut,koska isäni mielestähän tämä kaikki oli täysin normaalia ja hyväksikin lapselle.

Uusinta

Jossain vaiheessa yötä isäni sammui ja minäkin päätin mennä nukkumaan,aikani epäröityä sitä,että voinko jättää tämän sukulaismiehen yksinään istumaan isän kotiin.Väsymys päätti puolestani ja menin nukkumaan.En saanut unta,koska tilanne oli outo.Eipä aikaakaan,kun serkkuni hiipi sänkyni laidalle istumaan ja lamaannuin saman tien.En tiennyt mistään mitään.Olin vain.Ajattelin,että tämähän on jo isän kohdalta tuttu juttu,tämäkin menee äkkiä alta pois.Pieni hiljainen maanittelu,kerjäys ja pyyntö.En tuntenut henkilöä tarpeeksi hyvin.Hän oli aikuinen.Isä oli tuhannen kännissä sammunut ja minulla ei ollut paikkaa minne juosta.Voimista puhumattakaan.Niinpä blokkasin tottuneesti ja lannistuneesti kaiken pois.

Liian suuret saappaat

Tätä tapahtui muutaman kerran.Epätoivoisesti mietin,mitä tekisin.Minne menisin,jos en voinut kotona olla?Mitä sanoisin tuolle serkulle?Sanoisinko kenellekään mitään?Pelkäsin,että tulee lisää hankaluuksia.Mitä hänen tyttöystävänsä sanoisi?Olin häneenkin hieman tutustunut.Kaikki oli liian sekavaa ja pelottavaa.Ei minulla ollut ratkaisua tuohon aikuisten maailmaan.Sitten ajattelin,että jos kerron isälle,hän pitäisi huolen ettei ainakaan nukahtaisi,kun tuo henkilö on paikalla.Olisiko minun kuitenkin mahdollista olla lapsi,jota joku suojelisi?Isä suhtautui kertomaani tyynesti ja lupasi pysyä hereillä.

Eihän se isän osa ollutkaan..

Jälleen tuli se yö,kun oltiin isällä yhtäaikaa.Tuijotin isää merkitsevästi,kun hän vain haki itselleen lisää juotavaa ja tarjosi toisellekin.Tajusin melko pian,että itse oli taas selvittävä yöstä.Ja siinähän se pimeydessä meni.Monena yönä.

Itsesyytös

Tuosta siis en kertonut mitään oikeudenkäynnissä ja se on jäänyt käsittelemättömäksi asiaksi.Se tapahtui lähes samaan aikaan,kun isänkin kerjäämisestä yritin sitkeästi selvitä.Se kuinka helposti kaikki kävi,kun en laittanut hanttiin yhtään,sai sellaisen tunteen aikaan,että se oli minun syytäni.Tuota fiilistä ruokki myös isäni,josta edelleen koitin saada puolustajaani.Hän vain oli sitä mieltä,että itse kerjään sitä ja osaisinhan minä vetäytyä,jos en halua mitään sellaista.Myöskin äiti piti tuota ajatusta yllä isän tapauksessa,josta hän tiesi.Epätoivoisesti kuvittelin olevani aikuinen ja että minulla olisi kaikki valta ja itseluottamus.Kasvoinkin ja koitti poikaystävän aika.Se oli jonkinlainen pelastus.Ei tarvinut olla enää yksin öitä isällä ja pakopaikka oli taattu.Tietysti olin oppinut toimimaan pitkälti velvollisuuden tunteesta ja tämä nuori poika sai siitä osansa..

Tajuaminen

Käytännössä toimintatavat olivat samat isällä ja serkullani.Serkkuni tapauksessa lisänä oli myös suutelu,muuten minuun ei koskettu.Luettuani eilen sitä Hopeless-kirjaa,jokin puuttuva palanen ilmestyi.Olin aina pitänyt näitä kahta tapausta erillisinä.Nyt tajusin ja näenkin sieluni silmin,miten 12-13-vuotiasta tyttöä jallitettiin 6-0.Isä ei aina nukkunut,kuten joskus epäilinkin ja toivoin samalla,että hän tulisi pelastamaan tilanteen.Hänen sairas mielensä halusi niin tapahtuvan.Sittemmin myös serkkuani tuntien,voin hyvin kuvitella,että he ovat keskenään puhuneet asiasta ja tehneet sopimuksen.Se ajatus on nyt hyvin kirkkaana mielessä.Muistan isän ilkikuriset ilmeet ja tavan puhua aiheesta.Muisto tekee pahaa,etoo,huimaa ja raivo heräilee.Valtava häpeä.HÄPEÄ.Kaikesta.

Kuningas alkoholi

Siinä on ollut tarpeeksi käsittämistä,että isä on pystynyt siihenkään mitä teki.Alkoholiko pelkästään pään noin sumentaa?Samoin äiti,hän uskoi kaiken olevan minun syytäni,kun isä itseään puolusti.Äitikään ei tosin tästä serkusta tiedä.Alkoholiko pelkästään sen tekee?Isä osasi olla rauhallinen ja hyvinä päivinä katsoi hyvin hellästi ja naurettiinkin yhdessä.Kunnes…Enhän minä jaksanut ajatella mitään tuollaista!Ei pystynyt ottamaan totuutta vastaan.Halusin pitää kiinni niistä isän rippeistä,mitä jäljellä oli.Kuvittelin,että hänellä oli paha puolensa,mutta kyllä hän varmaan sillä hyvällä puolella rakasti..Tänään,jos kohtaisin hänet…vetäisin huolella turpaan.Mutta häntä ei ole.Siispä saan keskittyä enemmän rakentaviin kasvukipuihin.

Sietokyvyn tuolla puolen

Kaikki palasi kyllä niin kirkkaana mieleen.Nyt en ihmettele,miksi minusta usein tuntuu,että rajani ovat hukassa,että kestän ihan mitä vaan.MS-tauti on pistänyt sitä ihmettelemään ja käy terapiasta.Opettelen rajoja,vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.Sietokyky on ylitetty niin monta kertaa ja niin monessa eri asiassa,kaiken lisäksi se on tehty niin,että jouduin ylittämään sen itse,ilman fyysistä pakkoa.Jos sietokyvyllä olisi kuminen reunanauha,se olisi venynyt risaksi,tehottomaksi.Toisaalta mietin,että olen ollut tuplaääliö,sinisilmäinen ja naiivi kun en ole tajunnut!Järki sanoo,että se ei ollut mahdollista silloin,lapsena.Järki onneksi on käsitellyt hyvin paljon tapausta isä ja koittaa selittää paljonkin varteen otettavia faktoja.

Mielikuvaturvapaikka

Tunteet sai nyt paljon valtaa.Ja se saa niin ollakin.Rakennan mielikuvan ja fyysisenkin turvapaikan,jonne voin palata,kun tunteet käyvät liian mustissa vesissä.Minun täytyy nyt muistaa,kuinka paljon on takana ja mikä on elämä nyt.Missä olen,mitä teen seuraavaksi ja paljonko kello?Se on minun turvani.Kunpa vain minulla olisi heittää jokin diagnoosi noille alkoholisteille,sellainen joka oikeasti selittäisi kaiken ja voisin todeta,että aha,no sepäs on nyt sitten selvä ja sitten jatkaisin eteenpäin.Aina tiukan paikan tullen,voisin muistaa ne diagnoosit ja jättää asiat omaan arvoonsa…

Seksuaalisen hyväksikäytön jäljet

Paljon olen asioita käsitellyt ja onhan se vähän turhauttavaa,kun yhtäkkiä jotain tällaista putkahtaa pintaan.Se sattuu,mutta eikös sen niin kuulu tehdäkin?Siitä alkaa parantuminen.Ei väistelyä,vaan kohtaaminen.Omassa turvapaikassani voin rauhassa käsitellä kaiken pahan olon.Ei se tapahdu päivässä eikä viikossakaan,mutta pikku hiljaa kuitenkin eteenpäin.Minä olin pitkään sitä mieltä ja vähän ihmeissänikin,että miksi nuo hyväksikäyttötilanteet eivät olleet jättäneet jälkeä minun elämääni,läheisyyteen ja seksuaalisuuteen.Jättihän se.Kontrollin tarve on heijastellut sillekin puolen elämää,ei yllätyksiä,enkä itse avautunut juurikaan.En nähnyt,että siinä olisi ollut mitään outoa tai kummallista.Ajattelin sen kuuluvan minun yksilöllisiin piirteisiini.Vuosien kuluessa huomasin,että minä vapaudun enemmän ja enemmän.Samoin myös kaikissa muissa elämän osissa.Tarvittiin aikaa,luottamusta ja rakkautta.

Elämä kouluttaa

Niinpä on pakko ajatella tämän olevan mahdollisuus.Voin valita miten sen käytän,millä tavalla opin elämästä parhaiten.Se ei ole aina helppoa.Häpeä ei ole helppoa.Minun ei tarvitse kantaa sitä.Se ei ollut minun syyni.Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.Jos minä tämän tajuamalla saan itsestäni lisää auki,voin tuntea olevani kevyt ja kaikki on hyvin yksinkertaista.

Olkoon vanhempieni ja serkkuni sekä kaikkien muidenkin *#*#**#:n sekopäiden diagnoosi nyt sitten alkoholisti.Sen on riitettävä minulle selitykseksi ja opiksikin.Moni asia menee yli hilseen niin,että viheltää.Keskityn siis vain siihen minkä tiedän oikeaksi ja mitä on juuri nyt.



Kuinka kauan menneisyyttä pitää penkoa?


Pienellä paikkakunnalla on vaikea olla törmäämättä ihmisiin,jotka liittyvät menneisyyteen.Salilla,jossa nyt kuljen,on töissä enoni entinen puoliso.Hän oli äitini kanssa tekemisissä silloin,kun olin alle 6-vuotias,eli hyvin kauan sitten 🙂 Muistan,kun kävimme kylässä heillä ja leikin siellä samanikäisen serkkuni kanssa.Samoin myös he kävivät joskus meillä ja nehän olivat sitten aina kunnon bileet,viina virtasi.Tunsin,että minun vastuullani on viihdyttää serkkuani ja ymmärsin,että hän on itselleen oudossa ympäristössä eikä se välttämättä ole kivaa.Me emme olleet niin paljon tekemisissä,että olisin tuntenut hänet,enkä ollut välillä yhtään varma tulemmeko toimeen.Lisäksi olimme eri sukupuolta.Siellä koitimme selvitä keskenämme,erillään aikuisista joita ei saanut nyt häiriä.Enoni ja tämän naisen suhde päättyi eroon,enoni oli alkoholisti.Sen jälkeen myös välit äitiin jäivät.Äidillä ei sen koommin ollut muita naisystäviä.Harvassa ne tosin olivat silloinkin.Vain tämä mainittu ja samaan aikaan välit olivat hyvät myös äidin pikkusiskoon,jotka nekin hyytyivät lähes samaan aikaan.Tuohon tämä nainen epäili syyksi täysin vastakkaisia elämäntapoja.Ja kyllähän se varmasti totta onkin.

Ainainen kyselyikä

No,nyt kun tapaan tämän naisen uudelleen ja muistan aikoja jolloin hänet viimeksi näin,nousee kysymyksiä.Hän oli aina iloinen ja mukava.Ensimmäinen kysymys onkin,mitä tapahtui,miksi välit äitiin jäivät?Niinpä kolmannella tapaamiskerrallamme päädyin kysymään sitä ihan suoraan.Tiesin,ettei hän ottaisi sitä pahalla,meidän jutut tuntuvat synkkaavan ihan hyvin.Välit äitiin olivat vain enostani eroamisen jälkeen jääneet,ilman sen kummempaa syytä.Se oli hyvä kuulla,pelkäsin että siihenkin olisi joku katala syy ja kuulisin totuuksia äidistä.En olisi sitä myöskään ihmetellyt.Siinä jutellessamme tuli esiin kuitenkin aika ennen minua.Silloin kun äidillä oli 20-vuotiaana kolme pientä poikaa.Tämä nainen kysyi veljieni vointia ja kun hän mainitsi hyvin lyhyesti jotain siitä ajasta,hänen katseestaan pystyi näkemään,että kaikki ei ollut mennyt todellakaan hyvin.Hän ehdotti,että voisimme joskus tavata ja jutella aiheista enemmänkin.Hänen omakaan taustansa ei ole ollut helppo,joten olisihan se sellainen vertaistukitapaaminenkin.

Jutellakko vaiko eikö

Kysymys kuuluukin nyt itselleni,miksi lähtisin kaivamaan mennyttä sen enempää?Onhan tuota tullut tongittua jo..Ajatus on jostain syystä silti todella houkutteleva.Tarvitsenko sen tiedon vai onko minulla jo tarpeeksi aineistoa kasassa äidin ja itseni ymmärtämiseksi?Puhumattakaan siitä,että toisen kertomana asioilla on aina se toinenkin puoli.Ainahan se hieman paha mieli tulee,kuulla äidistä negatiivista.Ahdistavaa ja masentavaa.Ehkä se tulee juuri siksi,että sen sijaan että se ajatus olisi ihan oma kokemus ja tuntemus,se tulee toisella tavalla konkreettisemmaksi,kun joku toinen kertoo sitä samaa hänestä.Se tuntuu pahalta vähän eri kohdasta?,jos sen noin voisi kuvata 🙂

Tuki

Siinä on kuitenkin tavallaan positiivista se,että minä en ole ainoa,joka näkee hänessä sen puolen ja pystyy sen hänestä kuvittelemaan.Lapsena ja nuorena isä oli ainoa,joka sen tiesi.Kukaan tuttu ei nähnyt,koska äiti on mahdottoman taitava pitämään kulissit yllä.Narsisti-meininki.Silti,kun mietin niin olenhan sen jo moneen kertaan todennut vuosien saatossa,että on muitakin jotka tietävät äidin.Olen saanut siitä helpotusta ja tukea sille etten ole hullu.Miksipä nyt siis enempää tarvitsisin?

Oppimismahdollisuus

Toisaalta tykkään myös haastaa itseäni,se on eräänlaista oppimista itselle ja tykkäänkin siitä.Nyt olisi mahdollisuus kokeilla,mihin omien tunteiden käsittely riittää?Pystynkö puhumaan aiheesta ihan oikein?Menenkö lukkoon,kun alkaa sattua liikaa?Pakenenko vai kohtaanko?Tiedän,että tekemistä varmasti on,mutta kuinka paljon ja olenko edistynyt mihin asti?Ja sitten taas toisaalta….Miksi kiusata itseään enempää?

Tiedon keruu

Lapsena minulle oli tärkeä tietää äidistä kaikki,hänen lapsuutensa ja taustansa.Hän kertoi ne minulle sata kertaa kysymättäkin.Myöhemmin opin,että totta toinen puoli ja maailma pyörähtää eri suuntaan.Niinpä kerään ajatuksissani eri aineistot kasaan ja ”lasken keskiarvon” 😀 Siinä on suuntaa antava,jonka pohjalta voin ymmärtää.Tosin joskus se keskiarvo jää turhan laimeaksi ja tarvitsen lisää tietoa.Mikäli sitä ei ole saatavilla,fakta on se,että ei vain voi tietää.Ja jos ei voi ymmärtää,niin sitten ei.

Saisiko kasata?

Onko siinä nyt sitten mitään väärää,jos haluan kasata äiti-palapelin päässäni mahdollisimman hyvin?Toiset kerää Pokemoneja,minä äitini mielen palasia 😀 Mutta jos minulla on siihen tarve edelleen?Yhteen ihmiseen menee niin paljon eri asioita,tilanteita,mielialoja ja kokemuksia…Siksi ei koskaan voi toista täysin tuntea.Minä haen itselleni ymmärrystä äitiä kohtaan katkeruuden sijaan,mutta olin kyllä ajatellut etten ole enää katkera?Ehkä se houkuttelevuus on siinä,että äiti muuttuisi taas äidiksi siinä keskustelussa.Eihän se kiva tunne olisi,mutta tulisiko sieltä se tuttu ja turvallinen adrenaliinipiikki,jossa silloin elin?No nyt,kun taas ajattelen,ehkä olisi ainakin erittäin tarkasti valittava se päivä,kun aiheesta lähden hänen kanssaan juttelemaan…

Kuudes aisti kertoo sitten…

Ja nyt saa sen miettiminen riittää.Kyllä se tuuli kuljettaa,minne on tarkoitus.Odottelen huomenna yhteydenottoa äidiltä.Hänen ainokaisella lapsenlapsellaan on synttärit 🙂 Äidin tilanne tällä hetkellä on se,että hänen avokkinsa käy läpi rankkaa 7 viikon sytostaattihoitoa.Viikko sitten minun oli pakko soittaa ja kysyä tilannetta,vaikka toisin päätin edellisen puhelun jälkeen.Varauduin kuitenkin hyvin,eikä viimeisin puhelu vienyt pohja mutiin,ei sinne päinkään.Voin kuvitella,että tuossa astetta rankemmassa elämäntilanteessa helposti unohtuu toisten syntymäpäivät…luultavasti soitan sinne sitten itse.

Tästä tuli hiukan tällainen to be,or not to be-teksti…Sellaista elämä joskus on 🙂 Ja minä kun olen aina pitänyt yhtä veljistäni turhan kovana juupajaapailijana 😀



Kuka on vastuussa ja mistä?


Elääkö syyllisyydessä vaiko eikö?Moni läheiseni ja etäisempikin on alkoholisoitunut.Läheisten kohdalla etenkin,sitä haluaa tehdä kaikkensa.ETENKIN,jos kyseessä on omat vanhemmat.Vanhemman ja lapsen välinen side on todella vahva,elinikäinen.Tavalla tai toisella.Muistot koko yhteisen elämän ajalta.Kädet,kasvot,ääni ja tavat.Vähintään ne perityt ominaisuudet kulkeutuvat mukana muistuttamassa olemassa olevista tai olleista vanhemmista.Lapsi rakastaa vanhempiaan,ehdottomasti.Se ehdottomuus on niin vahva,että kaiken pahan on valmis antamaan anteeksi.Ei ole vielä ymmärrystä,joka osaisi kyseenalaistaa mitään.Hakisi todellakin vaikka kuun taivaalta,että saisi sen rakkauden kohteensa heräämään ja huolehtimaan itsestään ja lapsestaan.Ja vaikka kuinka monta kertaa se toivon kipinä tuhotaan,aina se on valmis heräämään uudestaan,kirkkain silmin.Valitettavasti kaikki useimmiten päättyy siihen krapula-aamuun.No,helpotus sekin.Ovathan vanhemmat nyt edes selvinpäin ja ihan kohta,kunhan äiti on ensin ruokittu petiin,tuotu oksennusämpäri,siivottu kamala sotku keittiöstä eilisyön jäljiltä…ihan kohta äiti ja isä nousee ja lapsi pääsee vastuustaan pienelle tauolle.Ainakin se tuntuu siltä.Turhauttaa tietysti havahtua tuosta kuvitelmasta,kun onkin pian lähdettävä vanhempien puolesta kauppaan.Kaapissa ei ole ruokaa ja lapselle annetaan maksuvälineeksi pari kassia tyhjiä pulloja sekä pahan päivän minisäästöt,jotka koostuvat niistä pienimmistä rahayksiköistä.Minun aikanani penneistä.

Siihen vastuuseen kasvaa.Siitä on tullut luonnollinen osa elämää.Vanhemmilla on se aikuisten elämä,joka vaatii huomiota ja on tärkeää.Ei voisi kuvitella asioiden menevän mitenkään muuten.Tai ehkä ei uskalla ajatella,koska se sattuisi liikaa ja seinä olisi välittömästi vastassa.Mitäpä lapsi voi tehdä?Olosta tulee pelottavan kädetön…No,olla läsnä,kun taas tarvitaan ja yrittää olla aiheuttamatta enempää hankaluuksia.Kunnes jonain päivänä tajuaa,ettei kaikki ole oikein.

Mikä on oikein?

Ei todellakaan tunnu luonnolliselta hylätä alkoholisoitunutta vanhempaansa tai muutakaan läheistä.Se tuntuu hirviömäiseltä ja sattuu niin paljon,että sen tunteen voi kuvitella aiheuttavan vielä paljon enemmän vaurioita ja tuskaa,kuin läheinen alkoholisti.Se tunne on terävä ja repivä.Kuitenkin tässä kohden tietää,että näin sen täytyy nyt mennä.Lähimmäisenrakkaus-käsite kärsii valtavan kolauksen ja uudelleen järjestämisen.Se ajatus on niin vieras,että siihen uuteen maailmaan on pelottava hypätä.Maailmaan,jossa noilla sanoilla ei ole sitä sisältöä,jota aina toivoi.Sana äiti tai isä,saattaa saada jo kyyneleet silmiin.Niin paljon sitä sanan sisältöä kaipaa,niin paljon se pitää sisällään muistoja ja tunteita.Muistaa niitä hyviä hetkiä ja muistaa kaikki ne kerrat kun on ”pelastanut” vanhemman itsemurhalta,pahoinpitelyltä,kauhealta siivolta tai vain yksin olemiselta.Se vastuu on kasvanut rakkauden kanssa niihin mittoihin,ettei edes odota kiitosta tai anteeksipyyntöä.Se side…Eihän sellaista voi katkaista kuin tunteeton,kylmä ja julma ymmärtämätön raukka!?Olisinko jopa pahempi ihminen kuin vanhempani?

Mitä sanoisit toiselle ihmiselle,kaverille,kasvotusten,kun hänellä olisi vastaava tilanne alkoholistin kanssa?Hän olisi yrittänyt alimpaan turhautumiseen asti jo vuosia.Hänen oma elämänsä kärsii.Mitä sanoisit?Rehellisesti!

Vastuusta irtautuminen

Ensimmäisellä kerralla irtautuminen ei ehkä onnistukaan,eikä toisellakaan.Se vaatii ehkä useamman kerran,jotta alkaa nähdä siinä rimpuilussa sen oikean pointin.Miksi pyristelee irti?Näkee ensin sen,että vanhemmat ovat aikuisia ihmisiä.Omaa aikuiselämää elettyään,huomaa että siinä omassakin on sisältönsä.Huomaa,sen kuinka väsynyt itse on.Oman elämän sisältö alkaa muistuttaa sitä minkälaiseksi sen olisi lapsena ja nuorena halunnut.Siinä on edelleen se normaali vastuun kantaminen,sen lisäksi että yrittää kovasti selviytyä niistä roskista,jotka omat vanhemmat ovat omalla vastuuttomuudellaan sysännyt lapsensa tielle.Minä aloin ymmärtää etteivät minun vanhempani edes tienneet mitä rakkaus on.Voin väittää etteivät he rakastaneet minua.Tuohon väitteseen löytyy paljon perusteluja aiemmista postauksista.Vanhempi joka rakastaa,ei pahoinpitele lastaan,ei sotke häntä omiin valheverkkoihinsa tai käytä seksuaalisesti hyväksi.He eivät rakastaneet itseäänkään.Mutta heilläkin se oikea rakkaus on ollut olemassa joskus lapsena,jotain luultavasti tapahtui.Minä en ole oikea henkilö ratkomaan sellaisia ongelmia heidän kanssaan tai puolestaan.Enkä voi heitä pakottaa hoitoon,ehdotettu toki on,monta monituista kertaa.Ei,katkeruus ei kuitenkaan ole tässä kohden vastaus mihinkään.Jonkun asteista pidän toki myös ihan terveenäkin..

Entäpä jos minäkin?

Siinä selvitessään ja uutta rakentaessaan,alkaa tajuta todella sen,että aikuinen on ITSE vastuussa ITSESTÄÄN.Koitanpa kuvitella,että vetäisin päivittäin itseni samaan jamaan ja joku kävisi minua paapomassa tai saarnaamassa minulle päivittäin.Sitten järjestäisin draamaa ja soittelisin itkuisia puheluita keskellä yötä.Aamulla ehkä tajuaisin,mitä tuli tehtyä,mutta mielellään puskisi sen vain pois,kun se ahdistaa ja jatkaisin samaan malliin.Mitäpä sitä miettimään,kun tulee se sieltä kuitenkin kohta saarnoineen..ja siivoaakin kenties .Ehkä saarnaankin tänään itse ensin…kun eihän täällä tänään tarvi siivotakaan..?Ottaisin siihen vielä vähän rohkaisua ensin.Kun olenhan minä aikuinen ihminen!Älä sinä tule minua neuvomaan!Kun et tiedä mistään mitään!Minullahan on niin paljon itsestä riippumattomia ongelmia ja siksi vaikeaa,että saisit oikeastaan auttaa minua edes sen verran,että lainaat rahaa ja käytät kaupassa!Itseäsi vaan aina ajattelet!

Niinpä niin.Ja itsestä riippumattomat ongelmat,jotka ovat syynä siihen juomiseen,ovat melko samoja lopulta mitä itsekin kohtaat.Isoja tai pieniä,ei sen väliä.Kaikesta löytyy syy juomiseen.

Minun elämäni,minun valintani

Apua on tarjottu varmasti monta kertaa ja hermoja on menetetty vähintään yhtä monta kertaa.On nostatettu toiveet taivaisiin ja rymäytetty alas tuhannesti.Alkaa olla todella suuri taakka kannettavaksi!!Minä aikuisena voin tehdä valintani ja jäädä vielä hengissä olevan äitini loiseläimeksi?Hän olisi siinä omassa kuplassaan ja saisi sinne minulta aina välillä jotain jota tarvitsee.Tuntisin sen tutun vastuun tunteen,johon kasvoin.(Ajatuskin tekee pahaa).Sen seurauksena kuluttaisin itseni,sumentaisin oman arvomaailmani,menettäisin luottamukseni elämään,kärsisin rikkonaisesta parisuhteesta,en saisi ymmärrystä mistään ja hajottaisin perheeni masennuksen syövereissä.Näin minulle kävisi.

Voin myös valita toisin.Kannan oman vastuuni omassa elämässäni johon kuuluu mies,lapsi ja eläimet.Jos minä kärsin,se säteilee heihin.Niin,kyllä surut ja murheetkin on tehty jaettavaksi ja yhdessä selvittäväksi!Alkoholisoitunut äitini ei kuitenkaan kuulu enää siihen ryhmään.Hän ei ole ongelma,koska meidän suhteeseemme ei ole ratkaisua.Ja koska hän ei ole ongelma,hän ei ole taakkani.Minun lapseni eikä mieheni tarvitse katsoa sivusta minun kärsimystäni äidistä.Ei.Se kierre katkeaa tässä.

Tasavertaiset

En ole velvollinen huolehtimaan äidistäni enempää.Ihmisestä,joka ei koskaan ollut äiti.Ihmisestä,jota eivät avun tarjoamiset hetkauta.Ihmisestä,joka on aikuinen ja voi ihan yhtälailla tehdä valintoja elämässään.Siinä missä minäkin.Sitten kun se päivä koittaa,että hän osoittaa sellaista ihmisyyttä ja ymmärrystä,otan hänet mielelläni vastaan.Hmm..koskaan ei saa sanoa,ei koskaan.Sellaista ihmettä ole odottanut aikoihin enää.

Mitään en ole vanhemmilleni velkaa.Ei ole mitään syytä,miksi minun pitäisi äitiäni miellyttää mitenkään.Olen aikuinen ja hän on aikuinen,samalla viivalla omine valintoinemme.En tunne syyllisyyttä siitä,että viilensin välimme.Enkä tunne syyllisyyttä siitä,että isäni on kuollut.Vaikka kovasti yritin hänenkin suhteensa.Eikä se tee minusta tunteetonta ja kylmää ihmistä!

Minusta tuntuu jopa siltä,että minulla on tunnepuolellani paljon enemmän annettavaa kuin koskaan aiemmin 🙂

Kissani huutelee huomiota,haluaisi varmaan ulos.Kissa,jonka annoin isälle joululahjaksi 17 vuotta sitten,koska isä oli puhunut yksinäisyydestään.Kissa on saanut onnellisen elämän 🙂



Menneisyyden palasia


Aina silloin tällöin putkahtelee ajatuksia mieleen.Muistoja ja niiden vaikutusta tähän päivään.Äidistä enimmäkseen.Lapsena ja nuorena kuvittelin ymmärtäväni häntä.Hän kertoi minulle paljon taustastaan kymmenen hengen köyhässä lapsuuskodissaan.Omien sanojensa mukaan,hän oli ollut omalle äidilleen hyvin auttavainen ja erittäin kiltti lapsi.Hän kertoi myös siitä kuinka lahjakas hän oli kaikessa ollut ja selviytynyt asioista kekseliäisyydellään,vaikka rahasta ja vanhempien huomiosta oli ollut puutetta.Hän kertoi isänsä olleen hyvin vahva auktoriteetti,joka oli töiden jälkeen painellut baariin ja sieltä yöllä kotiin tulleessa ollut väkivaltainen perhettään kohtaan.Koko perhe oli usein joutunut pakenemaan pakkaseen ja hakemaan naapurista suojaa.Isänsä oli lapsia rangaistakseen joko pieksänyt nahkavyöllä tai teljennyt pimeään kellariin.Äiti oli joskus mennyt isänsä viereen,kun tämä oli ollut päiväunilla ja silloin äiti oli tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi.Kuten myös myöhemmin murrosiässä vanhemman miesopettajansa toimesta.

Tuon ja paljon muuta, likaisine yksityiskohtineen,hän kertoi syvästi eläytyen minulle jo silloin,kun olin hyvin pieni.Ehkä kuuden vuoden.Näihin menneisyytensä muistoihin hän palasi monta monituista kertaa,lukemattomia ja useita vuosia.Aina oli alkoholi mukana näissä avautumisissa.Hän puhui minulle siis minun papastani,josta pidin paljon,vaikka harvemmin näimmekin.Pappani oli silloin vielä elossa.

Mustia aukkoja

Mitä vanhemmaksi tulin,sitä vähemmän isovanhempiani näin,kuten en muitakaan äitini sisaruksia,vaikka samalla paikkakunnalla asuivatkin.Minulla ei ollut mitään syytä epäillä äitini puheita,mutta en myöskään osannut olla pitämättä papasta.En tietenkään kertonut kuulleeni mitään.Ajattelin,että pappa on varmaan parantanut tapansa,kun on niin kiva ainakin minulle.Vanhempana aloin kiinnittää huomiota äidin kertomukseen siitä,että hän oli mennyt kasvattikotiin 14 vuoden ikäisenä.Hän kertoi tämän kasvattiperheen henkilöiden nimet ja näytti paikankin.Siitä ei ollut epäilystäkään,etteikö hän olisi siellä ollut.Äiti tuntui viihtyneen siellä todella hyvin,perhe kuulosti lähes kiiltokuvalta,jonka hän,köyhä viaton lapsi,oli viimein saanut osakseen.Aloin miettiä miksi?Miksi vain äiti?Ei muita sisaruksia.Aloin myös laskea yhteen hänen kertomuksiaan murrosikä ajastaan koulussa.Hyvin ylpeänä hän kertoi olleensa kapinallinen,jota kaikki muut seurasivat ja kunnioittivat.Mielessäni äidin historiaan alkoi muodostua musta aukko.En silti uskaltanut kertomusta enempää kyseenalaistaa,minähän en ollut mikään niin vahvatahtoinen,päättäväinen ja rohkea niin kuin äitini oli ollut.Niin hän antoi minun ymmärtää,suurilta osin rivien välistä.Kerran ihmettelin ääneen kuitenkin sitä,ettei kukaan äidin sisaruksista tai hänen äitinsä ollut tiennyt näistä hyväksikäyttötilanteista,jotka olivat tapahtuneet olohuoneen sohvalla.Äidin lapsuuden koti muodostui siis tiloista eteinen,keittiö,olohuone ja yksi makuuhuone.Näistä olohuone ja keittiö olivat selkeässä näköyhteydessä keskenään.Tässä kohden äiti sanoi kertoneensa asiasta isosiskolleen,joka kuulemma ei kuitenkaan ollut osannut muuta kuin myötäelää tilannetta.

Tämän isosiskonsa kanssa äiti ei ollut minun lapsuus- ja nuoruusaikanani missään tekemisissä.Hän vihasi häntä,kuten isäänsäkin.Isosisko oli kuulemma suuri nipottaja ja luuli olevansa kaikessa oikeassa.Silti hän oli velipuolistani nuorimman kummi.Sekin hiukan kummastutti.

Äidistään hän puhui aina kauniisti,väitti kovasti rakastavansa häntä.Kuitenkin äitienpäiväkortit,synttärikortit ja joulukortit kävimme pyöräillen pudottamassa postilaatikkoon.Ehkä vielä silloin,kun olin 3-4-vuotias,kävimme oikeasti kylässäkin.Tästä äiti syytti isäänsä.Äiti oli päättänyt katkaista välit,koska ei kestänyt nähdä sitä valehtelevan paskiaisen naamaa.Ymmärsin kyllä.

Salaisuuksien taakka

Ihan pienenä muistan pitäneeni siitä,kun äiti laulaa.Olin pieni vielä silloinkin,kun olin itsekin ihmeissäni siitä,miksi en enää pitänyt siitä.Yhtään.Joskus katselin kyllä vähän kuin salaa,kuinka äiti tanssi ja lauloi.Hän oli niin kaunis ja lahjakas.Olisin halunnut olla samanlainen,mutten voinut olla.Äiti antoi kaikkensa,kun tanssi, kuten myös laulaessaan.Hän oikeasti oli taitava.Mutta AINA kännissä.Ei koskaan selvinpäin mitään sellaista.Hän oli hyvä keskustelija.Äiti ja ryyppykaverit istuivat keittiönpöydän ääressä ja äiti oli äänessä.Mietin,miten hän osaa sanoa tuollaisia asioita ja saa toiset nauramaan ja kuulostaa hyvin viisaalta.Lähes aina ryyppykaverit olivat miespuolisia.Minä istuin sen savuisen pöydän ääressä myös kuluttamassa aikaani.Joskus kun avasin suuni väärin,äiti potkaisi minua jalallaan pöydän alla tai tuijotti murhaavasti.Se aiheutti minulle turhautumista,koska en ymmärtänyt sitä salailun maailmaa missä äiti tuntui elävän.Aloin miettiä lisää hänen historiaansa ja mustia aukkoja.

Vanhemmaksi tullessa,hän sotki minut salaisuuksien verkkonsa aina vain enemmän.Minun piti valehdella paljon hänen puolestaan,hänen miesystävälleen.Sille joka hakkasi hänet perin juurin.Olen kertonut siitä lokakuun postauksissa.Halusin pyristellä siitä irti,salailu tuntui älyttömän raskaalta.Aina piti muistaa, mitä oli milloinkin sanottu ja miten se nyt EI mennyt..

Toinen totuus

Ei ole kovin monta vuottaa aikaa,kun päätin käydä äitini isosiskolla ensi kertaa kylässä.Siitäkin syystä,että äiti oli yllättäen vuosikymmenten jälkeen korjannut välinsä häneen.Tavatessani tätini,huomasin hänessä paljon tuttua,mutta jotenkin eri tavalla.Hän on absolutisti,ollut aina.Hän ei juo,eikä polta ja on aina kulkenut säännöllisesti töissä sekä kasvattanut lapsensa ja lapsenlapsensakin hoitaa.Hän kertoi minulle syyn välirikkoon äidin kanssa.Hän ei ollut enää kestänyt seurata vierestä äidin ja hänen silloisen miehensä alkoholisoitunutta perhe-elämää.Hän oli aikonut ottaa äidin lapset,kolme poikaa,huostaansa.He olivat usein olleet nälissään ja alipuettuja ja olipa haavereitakin sattunut vanhempien huolimattomuudesta johtuen.Tätini oma mies oli kuitenkin ollut tätä vastaan ja niin tätini oli päättänyt vetäytyä kokonaan.Hieman myös harmitteli sitä kertoessaan.Äitini silloinen avioliitto päättyi ja lapset jäivät isälleen.Tätäkin äiti usein kännissä muisteli ja itki minulle.Hänen sanojensa mukaan lapset otettiin häneltä pois.Siinäkin oli minulle silloin yksi musta aukko hänen historiassaan.Miksi otettiin?Selitys oli vain rahan puute.Kun tädilläni sitten tuli puhe minun syntymästäni,äidin suku oli hänen mukaansa jo luovuttanut äidin suhteen.Osa heistä oli ollut kauhuissaan,että mitäköhän tuostakin uudesta lapsesta vielä tulee.Niin.Se ei ollut kovinkaan mukava kuulla,mutta auttaa ymmärtämään sitä kaikkea sekamelskaa ja osin sitäkin,miksi olin yksin.Äiti oli ollut omassa sisarusparvessaan jo lapsena sellainen,että hänen tulevaisuudestaan oltiin oltu huolissaan.Mistään seksuaalisesta hyväksikäytöstä äidin isosisko ei ollut koskaan kuullutkaan.Tästä olen muistaakseni kirjoittanut aiemmassakin postauksessa,mutta kertaus on opintojen äiti 🙂

Eräskin ryyppyreissu

Palapeli kasautui osittain.Ymmärsin miksi äiti ei enää käynyt vanhempiensa luona.Meidän viimeisin käyntimme siellä oli keskiyöllä..tai saattoi olla jo aamuyö.Olin 3 tai 4-vuotias silloin.Minut oli jätetty isäni äidin hoteisiin yöksi,koska vanhemmat halusivat pidemmälle ryyppyreissulle.Kuulin kyllä myöhemmin,että minut oli jätetty yksin usein kotiinkin nukkumaan.No,tällä kertaa olin äitini vihaamalla anopilla hoidossa ja kuinka ollakaan,äidillä ja isällä oli tullut baarissa riita.Äiti riensi pelastamaan minut isolta pahalta anopiltaan,joka muuten miehensä kanssa istui samassa huoneessa missä yritin nukkua, tutun näköistä viisasten juomaa ottamassa.He asuivat kerrostalon alimmassa kerroksessa ja äiti tuli parvekkeen ovesta sisään.Kuulen korvissani kuinka hän päättäväisesti kertoo,että tuli hakemaan lapsensa kotiin NYT.Sitten kuulen, kun mummuni vastaa,että ”Ethän sinä nyt varmasti nukkuvaa lasta herätä!”Äänen sävyt olivat sellaiset,että päätin nostaa pääni tyynystä,ihan vain merkiksi siitä, ettei ole hätää,olen jo hereillä,aiheesta keskustelu voisi loppua ennen kuin alkaakaan.Ainoa joka huomasi minun heränneen,oli mummun mies.Nuo kaksi naisihmistä tuijottivat toisiaan erittäin tiiviisti ja huusivat mitä kauheimpia törkeyksiä toisilleen.Lopulta he kävivät toisiinsa käsiksi.Siinä ne painivat lattialla toistensa hiuksissa kiinni ja tässä kohden tulee unohdus.Seuraava muistikuva on,kun olemme äidin kanssa puhelinkopissa ja kohta mummulassa.Se oli se viimeinen reissu siellä sitten.Kävin ne kyläilyt vanhempana yksin.

Tässä kirjoitellessa,tulee niin paljon muitakin yksityiskohtia mieleen.Aina haluaisi ymmärtää omien vanhempiensa käytöksen.Oman lapsen saatuani,se ymmärrys on kyllä joutanut suurelta osin romukoppaan.Se käytös vain menee joiltakin osin niin yli ymmärryksen,että sama asia olisi miettiä päänsä puhki siitä mihin avaruus loppuu…Ei mitään järkeä,joten antaa olla.

Ymmärrys

Tämä kaikki tuli mieleen oikeastaan ihan televisiosta erästä laulu- ja tanssiesitystä katsoessa.Tajusin,miksi en ollut pitänyt äidin laulusta ja miksi taistelen ahdistusta vastaan itse, lapseni kuullen laulaessa.Äidin laulusta ja tanssista ei koskaan seurannut mitään hyvää.Ei koskaan.Kai sitä voi traumaksi kutsua.Se sai äidin lähes kuumeiseksi,eikä hän humalassa osannut kontrolloida sitä tunnetta mitenkään.Oli vain päästävä esiintymään ja saamaan huomiota,baariin,hinnalla millä hyvänsä.Millään muulla ei ollut merkitystä siinä vaiheessa.Selvinpäin hän ei pystynyt mihinkään sosiaaliseen,ei pitänyt yhteyttä keneenkään ja virastot sekä kaupat vaikuttivat olevan äärimmäisiä pakkoja.Selvisi kyllä kaikesta niin,ettei kukaan olisi mitään huomannut,mutta sen jälkeen se alkoholi taas virtasikin.Kovan työn palkka.

Ei syytä ahdistua

Itse olen pelännyt aiheuttavani omassa lapsessani laulamalla samoja vihan tunteita.Olen pelännyt,että olisin samanlainen kuin äitini,koska tietysti tunnistan meissä samoja piirteitä.Voin hyvin kuvitella,mitä tunteita laulaminen on äidissä herättänyt,koska ne ovat itselläni varmasti hyvin paljon samat musiikkia kohtaan.Mutta enpä onneksi ole onnistunut.Ihan vain siksi,koska teen sen selvinpäin ja osaan kontrolloida mielihaluni lapsen läsnäollessa.Minun ei tarvitse tehdä lapsestani näkymätöntä laulaessani.Ja hän edelleen haluaa kuulla jokailtaiset unilaulunsa.

Ehkäpä tämä tajuaminen hävittää sen viimeisenkin ahdistuksen rippeen rakkaasta harrastuksestani.Ainakin nyt tuntuu siltä 🙂 Uskon,että löydän jatkossa vielä lisääkin vastaavanlaisia ahdistustrikkereitä ja hyvä niin!

Kiitos,kun jaksatte lukea 🙂



Uudella vuodella voisi olla paremmatkin kujeet..


Onpa jännä nähdä mitä uusi vuosi tuo tullessaan.En ole viimeisimmän, äidin luona kyläilyn jälkeen,ollut häneen yhteydessä.Sovittiin,että hän soittaa sitten, kun tulee uutta tietoa hänen miehensä syövästä.Mitään ei ole kuulunut,joten päätin itse soittaa tänään.Koskapa viime käyntini siellä jätti positiivisen kuvan,en osannut taaskaan varautua tarpeeksi tähän puheluun.Luurin päässä oli se toinen ”äiti”.Se joka ei kuuntele sitäkään vähää.Se joka puhuu kirjakieltä kuin puhuisi jollekin puolitutulle naapurille.Se joka esittää.Se jolla alkaa flunssa yhtäkkiä kesken puhelun,eli kun on juuri kertonut jostain vastoinkäymisestä ja muistaa yhtäkkiä alleviivata kaiken kurjuuden niiskauttamalla ja tekoyskällä.”Kun on vielä tämä flunssakin….Mudda kyllä minä bärjään..Köhköh..”Se saa kyllä sapen kiehumaan…Jos nyt joku sanoisi,että hän oli ryypännyt,uskoisin.Olen joskus kysynyt häneltä hänen lääkityksistään.Mitään lääkitystä ei kuulemma ole.Se ei siis selitä noita muutoksia hänessä.Mutta mistäpä minä tiedän.Alkoholin vaikutusta epäilen vahvasti.Hän on joko juonut tai sitten entinen alkoholin käyttö on jättänyt jälkensä.Narsistisia piirteitä hänessä on ollut aina.

Keho muistaa?

Olin oksentaa puhelun jälkeen.Äiti kertoi tuolla ärsyttävällä tavallaan,että tänään oli tullut tieto miehen syövästä,joka on nyt kurkunpäänsyöpä.Koitin kysellä hoitotoimenpiteistä,mutta luovuin aika pian,koska tekstiä tuli.Eikä siinä oikein ollut selkeää logiikkaa.Koko ajan tuntui,että joku tieto jäi välistä puuttumaan.Aloin huolestua siitä miehestä, joka joutuisi syöpänsä kanssa olemaan äidin hoteissa koko 7 viikkoisen sädehoitokuurinsa ajan.Tuon verran tulevaisuus oli jo selvillä.”Kun onhan mulla nuo viattomat nukahtamislääkkeet tuossa,eddä bysdyn nukkumaan stressini kanssa..köh..” En tiedä.Aloin voida todella pahoin,ahdistuin ja lopetin puhelun mahdollisimman lyhyeen.Kädet tärisi.

Surullisia uutisia

Syöpää tuntuu nyt olevan.Eräällä parhaista ystävistäni todettiin myös juuri eilen syöpä.Hoidon onnistumisesta ei ole takeita,mutta toivossa voi elää.Hänelle tukena oleminen on helppoa.Hän ottaa sen vastaan ja on oma kultainen itsensä,kuten vain voi olla surkean uutisen kuullessaan.Hän on oikeasti rohkea ja vahva ihminen.Hän kertoo tunteistaan avoimesti ja ottaa vastaan avoimesti.Tietenkin tunnen pahaa oloa ja pelkään hänen puolestaan.Se on kuitenkin eri tunne kuin äidin tilanteessa.Äidin kohdalla siihen sekoittuu stressi ja ahdistus..ja pakenemisen halu.

En ole vastuussa

Äidin kohdalla jälleen kerran mietin,miten olla yhteydessä.Ehkäpä kirjoitan itselleni muistilapun,jossa varoitan itseäni ja kehotan ennakoimaan tuon laatuiset puhelut.

Juuri nyt yritän saada mieleni rauhoittumaan.Jokin kertoo,ettei tuntemukseni nyt ole sen arvoisia,kehottaa antamaan olla.Minä en ole vastuussa aikusista ihmisistä.Minun on luotettava siihen,että he löytävät ratkaisunsa itse.Puhelun aikana tunsin valtavan stressiaallon pyyhkäisevän ylitseni,kun äiti kertoi psoriaasiksensa pahenneen paljon hänen miehensä diagnoosin myötä.Sitten tajusin kuinka turhaa se tuntemukseni on.Enhän pystyisi siltikään mitään tekemään.Kehotin siis äitiä ottamaan yhteyttä lääkäriin,mikäli iho-ongelma pahenee.Itsestään pitää myös huolehtia,vaikka miehen tilanne vakava onkin.Saatoin kuulostaa hieman kyyniseltä.

Opitun kertausta

Hieman ihmettelen silti,mistä tämä olo nyt tulee.Tunne,joka on ollut hyvin hallittavissa jo pitkän aikaa.Olen osannut varautua äidin kanssa käytyihin keskusteluihin ja jättänyt ne omaan arvoonsa.Jospa väsymys jälleen tekee tämän.
Oma stressini ja pelkoni ehti puhelun aikana käydä niin korkealla,että se aiheutti fyysisen reaktion.Niinpä nyt keskityn hengittämän syvään.Toisenkin kerran.Syvään.Katselen ympärille.Olen ihan omassa kodissani.Siellä missä ei tuon kaltaisia tunteita tule.Turvassa.Omalla sohvalla.Koira kuorsaa lattialla levollisena.En jaksaisi nyt ajatella mitään.En siis ajattele ja kuitenkin jokin tunne on.Mutta annan sen olla,ei se siinä mitään haittaa.Se menee pois,kun huomaa ettei se saa huomiota 🙂

Ajattelen edelleen näiden kurjien uutisten ohessa ja vuoksi,että elämällä on aina jotain annettavaa.On jotain,josta voi oppia.Jotain hyvää,jota voi jakaa eteenpäin.Aina.



Kuinka vaikeaa se voi olla?


Nyt on pakko kirjoittaa.Pakko laittaa ajatukset kasaan.Kerroin aiemmin siitä,että äitini on tulossa käymään.Sovimmekin jo vierailun huomiselle ja kaikki oli alkuviikosta vielä hyvin.Äiti on kuulostanut puhelimessa normaalilta,enkä tämän päiväistä uutista osannut odottaa.Hänen mieheltään on juuri löydetty imusolmukesyöpä.

Luonnollisesti heidän vierailunsa nyt peruuntuu,koska uutinen on ollut musertava ja kutsu toimenpiteeseen voi tulla milloin tahansa 1-7 päivän sisällä.

Tiedän,että heillä on nyt rankkaa ja kaikki sympatiani ovat tuon miehen puolella,kuten myös äitini.Tästä alkaakin se minun ongelmani, jonka tähän puran.

Suhde äitiin

Kuten edellisistä postauksista tulee ilmi,välit äitiini eivät ole erittäin pitkään aikaan olleet lämpimät.Välillä niitä ei ole ollut ensinkään.Se on auttanut minua kohdistamaan ajatukseni omaan elämääni.Auttanut pääsemään irti ainaisesta huolesta ja ahdistuksesta,jota äitini elämä alkoholin kanssa minulle aiheutti.

Lapseni syntymän jälkeen välimme olivat menossa parempaan suuntaan.En kuitenkaan kestänyt niitä piirteitä,jotka alkoholi oli hänen persoonassaan jo aiheuttanut.Ainakin kuvittelin hänen olevan kokonaan irti,kunnes veljeni heitti ilmaan epäilyksensä siitä,että äiti juo edelleen.Jossain niillä main vetäydyin,enkä antanut hänen päästä elämääni syvemmälle,koska pelkäsin jälleen pettyväni,hajoavani pirstaleiksi.Niinpä olemme olleet melko pinnallisissa yhteyksissä.Olen halunnut,että lapseni tuntee mummonsa.Olen myös nähnyt,että lapseni on äidilleni tärkeä,joten olen halunnut ylläpitää sitä jotain,jolla on merkitystä.Minä itse olen ollut kuitenkin etäinen.Äidistänikään en tosin voi minua kohtaan muuta sanoa.

Etsii,etsii..

Tämän päiväisen puhelun ja uutisen jälkeen olen tuntenut todella ristiriitaisia tunteita.En pidä siitä,että näen itseni samanlaisena kuin vanha Roope Ankka jouluna.Istumassa kiukkuisena pimeässä,yksin huovan alla,pahantuulisessa ilmeessään viesti ”Mitä haluat?Älä tule yhtään lähemmäs!”

Tunteeni haluaa juosta karkuun ja lujaa,ne tekee ennätyksen satasen aidoissa.Säkä nousee pystyyn ajatuksestakin,että menisin äitini tueksi.Antaisin jälleen palan itsestäni hänelle rikottavaksi,sitten kun hänestä siltä sattuu tuntumaan.Hän ei ota vastaan apua,vaikka on sitä ollut vailla.Hän ei ole koskaan osannut käsitellä tunteitaan ja katsoo oman käytöksensä olevan vain ymmärrettävää.Hän saa käyttäytyä miten haluaa,puolustuksenaan hankala tilanne.Hän ei näytä oikeita tunteitaan,hän vetää teatteria joka saa tuntemaan myötähäpeää.En luota häneen pätkääkään.Ja onko hän ollut minun tukenani??Ei.Narsisti.

Sitten tulee raivon tunne ja itsekkyys ja sitten häpeä.

Syvällä riipii ajatus,hän on minun Äitini ja jossain siellä on oltava oikea ihminen.

Järkeni sanoo tyynen rauhallisesti,että pystyn käsittelemään sen tilanteen oikein.Pystyn suhtautumaan siihen kuin aikuinen.Minun kuuluu olla ihminen ihmiselle.On tervettä tuntea empatiaa ja haluta auttaa.Maailmaa minun ei tarvitse pyöräyttää ympäri,riittää että olen aidosti läsnä.Jos se on se minkä pystyn tekemään oikein,se minun myös kuuluu tehdä,olla ihminen.Minun ei tarvitse pelätä,pystyn luottamaan itseeni ja vetäytymään ajoissa.Pystyn jättämään mahdolliset satuttavat tilanteet omaan arvoonsa,enkä ota niitä henkilökohtaisesti.Kyllähän minä jo tiedän,minkälaisesta ihmisestä on kysymys.Voi myöskin olla,ettei mitään hankalaa tule.

Äiti ei pyytänyt apuani.Tiedän,että hän silti odottaa jotain.Kukapa ei odottaisi? Olen ollut aina paikalla,kun hänellä on ollut vaikea paikka.Kerrontaa niistä on edellisissä postauksissa.Hakkaan päätäni seinään,kun mietin MIKSI tämä on tehty näin vaikeaksi?Eikö normaalissakin äiti-lapsi-suhteessa olisi aivan itsestään selvää,että aikuinen lapsi menee äitinsä tueksi kun kuulee,että hänen puolisonsa on erittäin vakavasti sairas?Kyllä,aivan yksinkertaista.Minulle se vain on vaikeaa,koska se tilanne on erittäin huolestuttava myös äitini osalta.Kuten niin monta kertaa ennenkin.Tämän päivän puhelu oli kuin jokin trikkeri,joka puskee ne kaikki muutkin tapahtuneet pintaan.Taustalla pelottelee myös se ajatus,että mitäs sitten jos äitini jää yksin?Repeääkö hän ryyppäämään ihan häpeilemättä?Kuinka paljon minun kuuluu silloin ottaa vastuuta?Taidan olla tässä kohden kuitenkin asioiden edellä.Alan olla ehkä jo väsynyt.

Heidän yhteiselonsa

Huomenna menen siis käymään hänen luonaan.Toivoisin,että näkisin myös hänen miehensä.He ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta,äidin pisin parisuhde.Siihenkin mahtuu monta kuoppaa,mutta mies ei ole paha.Hän ei ole väkivaltainen tai manipuloiva..Hän on paremminkin alistuva ja lisäksi alkoholisti.Heidän suhteensa ensi vuosina,miehellä oli tapana soittaa minulle ja jutella äidistä.Äiti oli usein saanut pelottavia raivokohtauksia ja laittanut kaverin taipaleelle.Sieltä hän sitten soitti minulle ja pyysi apua äidin suhteen.Olin silloin äärettömän huolestunut äidin käytöksestä ja laitoin kaiken alkoholismin piikkiin.Äitini oli tässä suhteessa se, joka joutui miehensä puukottamisesta putkaan.Sydämeni särkyi silloin kummankin puolesta.Tarina ei kertonut koskaan minulle asti,miten se tilanne eteni.Puhelut miehen kanssa sovimme aina,hänen pyynnöstään,äidin korvilta pois.Tuon puukotuksen jälkeen mies ei enää soitellut.

Syteen tai saveen

En tiedä,pystynkö kohtaamaan tilannetta oikein.Minun täytyy luottaa siihen,että tiedän spontaanisti tilanteessa sitten,mitä teen tai sanon.Taustallani vain on niin monia huolen,pelon ja ahdistuksen vuosia tuon ihmisen kanssa,että pelkään niiden nousevan liikaa pintaan.Olisihan se silti ihan mahtavaa,jos näkisin aidon ihmisen,äidin.Voisin tuntea empatiaa yhtään pidättelemättä,kuten normaaleissa ihmissuhteissa.Hmmm..mutta kuten jo aiemmin totesin,taidan olla väsynyt.Ehkä huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.Ja kiitos,tämäkin vuodatus helpotti hieman 🙂



Merry Christmas!


Joulu.Miltä se kuulostaa?Miltä se tuntuu?Ja miksi sellainen yleensäkin on?Kuka sen käänsi itsekkääksi ja kaupalliseksi itsensä ylittämisen ajaksi, joka huipentuu kaiken stressin purkamiseksi lopulta vuoden bileiksi?Unohtuiko jotakin?

Melko monen muistot joulun ajasta liittyvät ahdistukseen ja pelkoonkin.Toisilla syynä alkoholi,toisilla valtava stressi lukuisista perinteistä joista on PAKKO pitää kiinni.Toisilla jokin muu ikävä muisto pilalle menneestä perinnepäivästä.

Minun muistoni jouluista liittyvät alkoholiin ja stressiin.Meidän lasten piti olla huomaamattomia,poissa edestä kun vanhemmat taistelivat joulun kasaan.Istuin kuusen vieressä tai omassa huoneessa ja luin kirjaa.Eräs kirja kertoi tontuista ja luin sitä kuusen kynttilöiden valossa.Siitä sain valtavan rauhallisuuden tunteen.Siitä tuli yksi mieleen painuvimmista joulumuistoistani.Äiti oli aina neuroottinen siivouksen suhteen ja jouluna se kaikki kärjistyi,oli parempi pysyä poissa tieltä.

Jouluaattona jaettiin lahjat ja vanhemmat alkoivat hieman rentoutua kaiken sen häslingin jälkeen.Alkoholi oli jo aikaisin sinä päivänä tullut kuvioihin.Ilta ja yö meni sitten humalaisten tappelua kuunnellessa.Omat ajatukset oli upotettava johonkin muuhun,lahjat olivat tietysti siinä kohden hyvä apu.

Itse Joulupäivänä,kun kaikki oli ohi,vanhemmat makasivat krapulassa eikä minulla ollut ulos asiaa.Olihan minulla nyt seuranani kaikki uudet lahjat,joten sain viettää päivän itsekseni niiden kanssa.Olisin kaivannut silti jotain muutakin.Seuraa ja läheisyyttä,kuten aina muulloinkin.Lahjatkin menettivät osittain merkitystään tuossa kohden.Joskus tuntui,että olin niille jopa vihainen,koska ne olivat selkeästi vain syy saada minut pois vanhempieni luota.Olin itsekin helpottunut,että joulu on ohi.Elämä muuttuisi ehkä astetta helpommaksi tai ainakin normaalimmaksi…tai miten sen nyt sitten ikinä sanoisikaan.

Tunnerikasta joulua

Yksi joulu meni sitten ylitse muiden.Äiti oli eronnut isästäni ja ollut yhdessä jo tovin sen uuden miehen kanssa.Itse olin 11-12-vuotias.Kuten tavallista,meillä tapeltiin.Äiti päätti fyysisen väkivallan pelossa lähteä kodistaan.Toisen miehen luokse.Minä lähdin tietysti mukaan.Olin toiveikas jo silloin sen suhteen,että heidän taistelunsa päättyisivät.Tämä mies joka otti meidät jouluksi ”huostaansa” oli hyvin rauhallinen ja tasainen,ei siis ollenkaan äidin tyyppiä.Hän asui kaksiossa ja minä vietin sen makuuhuoneessa aikani,kun aikuisten täytyi saada jutella.Kuten aina.Ja jos ei tämä mies ollut paikalla,äiti keskusteli parisuhteestaan minun kanssani.Hopea ei ole häpeä,vai mitenkäs se menee..

En muista oliko aattopäivä vai aatonaatto,mutta kotona oli käytävä.Tämä rauhallinen mies ajoi meidät autollaan pihaan,sopivan kauan ikkunoista jotta meitä ei nähtäisi.Äiti ei uskaltanut mennä sisään,hän laittoi minut asialle.Vaikkei mies ollut kohdistanut minuun minkäänlaista väkivaltaa,olin silti nähnyt vierestä minkälainen hullu hän oli naksahtaessa.Minua kylmäsi se arvaamattomuus,mutta ilmeisesti äiti luotti häneen?

Onneksi ketään ei ollut kotona.Mutta se näky.Kaikki oli sekaisin,totaalisesti.Olin järkyttynyt näkemästäni ja jähmetyin heti ovelle.Meidän koti!Tässä kunnossa!Sitten silmäni vaeltelivat yksityiskohtiin.Äidin lempipaita lojui riekaleina lattialla,kuten moni muukin asuste.Lattialla näkyi myös sirpaleita,joten uskaltauduin jättämään kengät jalkaani liikkuessani olohuoneeseen.Tuskin äiti siitä mitään sanoisi tämän jälkeen.Aika katosi.Tunteet jylläsi laidasta laitaan.Kirjahyllyssä ei ollut juuri mitään.Sen sisältö oli rikottu tai levitetty ympäriinsä.Verhot oli revitty.Kankaisen sohvatuoliryhmän istuimissa ja selkänojissa oli isoja viiltoja ja puukkokin oli jätetty siihen näkyville.Minun soittimeni.Kosketinsoittimeni joka oli minulle yksi tärkeimpiä esineitä maailmassa,oli valeltu jollain ihme mönjällä, joka paljastui myöhemmin maidoksi.Kokeilin laittaa siihen virran päälle,se ei toiminut.Itkin.Vaatteita,sirpaleita ja puukon pykimiä ihan joka puolella.Raivo alkoi vallata minut.Menin keittiöön ja sama näky jatkui sielläkin,en kyennyt enää ottamaan vastaan.Suru vaihtui vihaksi.Aivan niin kuin jotain pyhää olisi häväisty.Katsoin vielä kirjahyllyä ja näin,että tälle miehelle kerran antamani pienen pieni koriste-enkeli oli edelleen ehjä.Olin saanut sen joskus äidiltäni ja olin halunnut antaa sen hänelle.Säntäsin sieppaamaan enkelin käteeni ja vaikka nostin käteni,että heittäisin sen hyvin spontaanisti seinään raivoissani,en voinut.Sen sijaan kävelin keittiön tiskialtaalle ja kajautin sen pienen enkelin sinne.Eipähän kenenkään tarvitsisi minun jälkiäni siivota…Se enkeli ei edes hajonnut.Sitten palasin pihalla odottavaan autoon,edelleen raivon vallassa ja palasimme väliaikaishuoltoon.

Siellä siis vietin jouluni.Paras lahja oli tullut isältäni.Queenin Made in Heaven-kasetti.Kuuntelin sitä siellä huoneessa.Siellä oli koulupöytä ja soitin sekä sänky.Too much love will kill you kappaleesta tuli heti yksi suosikeistani muutaman muun lisäksi.Rakastin laulun sanojen suomentamista ja onneksi tällä apumiehellä oli lainata minulle sanakirjaa.Kasetti sisältöineen toi minulle valtavasti lohtua ja turvaa.

Parasta joulussa

Jouluissa parasta minusta oli lahjojen antaminen.Tuon edellisen joulun jälkeen olin saanut olla töissä ja säästin rahojani lahjoja varten.Minusta oli äärimmäisen mukavaa pystyä itse ostamaan jotain vanhemmilleni.Parhaimman vastaanoton olen saanut isältäni.Ostin eräänä jouluna hänelle collegehousut,pienen kinkun tapaisen ja laatikoita.Hän herkistyi lahjan saadessaan.Isälle se tosin oli melko tyypillistä,kyynel silmässä pienistä asioista.Hänellä oli juuri silloin ollut hyvin tiukkaa.Sitähän hän käytti syynä myös insestiin juuri tuolloin.”Etkö voisi auttaa isiä edes vähän?Kun isillä on kovasti stressiä ja sitten olisi hirveän paljon helpompi olla?Jooko?”Ja tuohon perään vielä anovan koiranpennun ilme…

Äidille saatoin ostaa jotain pientä ihan vain koulusta tullessani.Halusin jotenkin vain tuoda esiin sen,etten ole itsekäs ja että olen kuitenkin olemassa.Jouluina pääsin toteuttamaan sitä ajatusta enemmänkin.Tosin se antamisen ilon periaate muuttui matkan varrella.Enää minun ei tarvitse todistaa sillä kellekään mitään eikä mikään mene myöskään pilalle,jos joskus en pysty lahjaa ostamaan.Nautin siitä vain ihan itse.Äiti tosin on tehnyt lahjan antamisesta vaikeaa.Joka vuosi hän tökerösti tokaisee jotain tyyliin :”Mmmmitä!Mitä tämä nyt on (kulmat kurtussa)!Mitä nyt taas!Eeeei me tämmöisiä mehuja voi juoda!Sillähän on sokeritautiki tuolla ukolla..Onkohan nuo omenatkaan enää edes syötäviä?”Ja niin edelleen.Viimeksi tokaisin takaisin,että:”OLE HYVÄ VAAN.Voin ottaa takaisin,jos ei kelpaa.Löytyy varmasti joku joka tarvitsee!.”Hmmm,joten antamisen ilo siihen suuntaan on totaalisesti tyrehdytetty.Kohteliaat käytöstavat olisi hyvä muistaa,vaikkei lahja se mieleisin olisikaan…

Unohtumaton joulu

Jouluni Hänen kanssaan,joita nyt kuusitoista on,ovat olleet toinen toistaan parempia.Hänen isänsä on kuollut alkoholiin jouluaattona.Ehkä juuri sen takia olen itse laittanut kaikki peliin,jotta siitä päivästä voidaan joskus vielä nauttia.Olemme kumpikin kasvaneet joulumöröistä eroon pikku hiljaa.Paras käännekohta oli eräänä jouluna,kun olimme kumpikin kurkkua myöten täynnä kaikenlaisia perinteitä,joita jouluna on PAKKO tehdä.Juuri ne toimintatavat ovat olleet trikkereitä vanhojen tapahtumien kertautumiseen ja kaikki oli pilalla viimeistään silloin,kun tajuaa itse käyttäytyvänsä kuin omat vanhemmat silloin joskus.Niinpä päätimme viettää erilaisen joulun ja lähdimme laskettelureissulle.Vietimme todella läheisen ja mukavan joulun ihan kahdestaan, laskettelurinteen kupeessa asuntovaunussa.Ei ollut joulusiivoja,ei isompaa ruoanlaittoa,ei kyläilyjä,ei hautoja,ei kiirettä.Ainoa minkä takia niinä päivinä elettiin,oli vain me kaksi ja laskettelu.Jouluaattona istuttiin asuntovaunun lämmössä,juteltiin ja syötiin jotain kynttilän valossa sekä vaihdettiin lahjat.Siellä oltiin omassa pienessä pesässä aaton aatosta Tapanin päivään asti.Enkä unohda sitä koskaan 🙂

Todellinen merkitys

Sen jälkeen olemme pysyneet jouluna kotosalla,mutta edelleen turha stressi on pysynyt poissa.Lopulta jouluaatto on vain päivä muiden joukossa.Itse en ole uskonnollinen,mutta rakastan joulussa sen tunnelmaa ja sen hyvää tarkoitusta.Hyvä tahto,toisten ajatteleminen ja huomioiminen.Se on päivä,jolloin erityisesti ajattelee erilaisia ihmiskohtaloita ja avun tarvetta ympäri maailman.Unohtamatta sitä kaikkea,mikä omassa elämässä on hyvin.Joulu on myös lasten juhla.Mikä on ihanampaa kuin nähdä lapsen ilo viattomissa silmissä!Siihen ei kuulu alkoholi,ei stressi tai raha.Siihen kuuluu ehdoton rakkaus ja läsnäolo,hyvä ja rauhallinen mieli.Joulu voisi olla joka päivä,tunteena ja ajatuksina!



Avautuminen elämälle


Onkohan kenelläkään muulla sellaista tapaa,että ajattelee englanniksi?On välillä hyvin vaikeaa kirjoittaa samoja ajatuksia suomeksi 🙂 Eihän se enää kuulosta samalta?! Minulla on tapana monesti ajatella englanniksi,mutta koska en ole aiemmin kirjoittanut näin paljon,en ole huomannut sen hankaloittavan puhumista.Enkä siis tietoisesti valitse ajatella väärällä kielellä,se tulee ihan itsestään eikä mene helposti pois.Jännä juttu.

Jatkan nyt siitä mihin jäin postauksessa Elämä löytää tiensä (tulee mieleen kohtaus Jurassic Parkista ”Life will find its way” 😀 )

Äiti siis myönsi ongelmansa ja joutui maksansa vuoksi sairaalaan.Olin siihen mennessä käsitellyt omat ajatukseni jonkinlaisille raiteille.

VUOSIA SITTEN…

Masennus

Olin toipunut masennuksesta.Murtanut tieni läpi sieltä kotilosta,jossa ei ole ketään muita.Sinne ei voinut kukaan tulla,vaikka selkeästi näin Hänen olevan siinä vieressä.En voinut käsittää miksei Hän ollut yhtään lähempänä.Masennuslääke alkoi onneksi auttaa.Siitä sain motivaatiota yrittää tehdä tosissaan masennukseni parantamiseksi jotain.En silti osannut puhua,vaikka en paljon muuta tehnytkään.Puheeni oli puhetta,ilman tunnetta.Kuin olisin puhunut jostain aivan toisesta henkilöstä.Terapeutilta sain silloin ohjeen pyrkiä todella tuntemaan se pieni tyttö traumaattisissa tilanteissa.Ymmärtää sen tytön tuntemukset ja hoitamaan sitä.Niiden ”harjoitusten” jälkeen,minun piti palauttaa itseni tähän päivään yksityiskohtineen kaikkineen.Taisin jossain vaiheessa luopua tuosta menetelmästä,vaikka se hyvä onkin.Ainoa,jota edelleen käytän,on tuo palautuminen tähän päivään ja hetkeen,mikäli kohtaan traumaattisen tilanteen.Todella harvoin enää tarvitsee sitäkään.

Adrenaliiniannos

Sitten piti opetella elämään ilman adrenaliinia.Kun tuli hyvä vaihe,joka kesti liian kauan,olin paniikissa.Kohta kaikki romahtaa ihan varmasti!Eihän se voinut olla tottakaan,että elämä olisi niin tasaista..Joskus pelko oli enemmänkin tylsistymistä.Tämä tietenkin aiheutti parisuhteeseen haasteita.Ei sillä,että olisin tieten tahtoen riitoja hakenut,mutta ei tarvinut paljon ymmärtämättömyyttä,kun olin helposti mukana.Ja asiat tuppasivat kasvamaan suuremmiksi kuin alunperin olivatkaan.No,adrenaliiniannos siltä osin kohdillaan taas.Tiesinhän,ettei kaikki voi mennä hyvin kovin pitkään.Huokaus.

Pelko

Sitten aloin tajuta adrenaliinin tarpeeni.Halusin eroon siitä.Hyviä hetkiä kertyi ja ne olivat pidempiä ja pidempiä.Totuin siihen.En elänyt enää jatkuvassa pelossa.Pelko oli sulkenut ajatukseni,enkä nähnyt sitä toista tapaa ajatella elämää.Pelkäsin kaikkea,ihmisten kohtaamista,koulua,omaa epäonnistumistani,töitä,kuolemaa.Sitten kuulin,että on vaihtoehto.Voi ajatella positiivisesti.Aloin keskittyä hyviin asioihin.Sitä opettelen vielä tänä päivänäkin 🙂

On tosi hauska nyt muistella sitä,että se todella oli suuri oivallus,että on vaihtoehtoja.Voisin kantaa loppuelämäni mukana sitä lapsuuden taakkaa.Niin,levittää sitä Hänellekin ja tuleville lapsillekin kenties.Se kuorruttaisi ihan kaiken mitä teen.Tai,sitten voisin jättää sen.No mihinkäs se siitä jäisi?Sehän on minun elämäni!Minkä taaksensa jättää,sen edestänsä löytää.Eikö niin?Niin.Mutta onko sitä taakkaa pakko kantaa koko ajan?!Se löytyy sieltä edestä, sitten kun sen aika koittaa.Ja kun se koittaa,olen levännyt elämällä hetkessä ja valmiimpi kohtaamaan sen.

Huomasin myös,että jos pelkään jotain,se todennäköisesti tapahtuu.Tai sitten ei.Kuinka ahtaalla siis olin elänyt?Jos kuljen metsässä valtavalla myrskysäällä,pysähdynkö paikoilleni pelkäämään,että puu kaatuu päälleni?Vai kuljenko eteenpäin ja ajattelen,että puun kaatuminen päälleni on vähemmän todennäköistä kuin se,että se ei kaadu?

Toinen vaihtoehto

Opettelin lisäämään positiivista ajattelua elämääni.Se ei oikeastaan ollut kovin vaikeaa,piti vain uskaltaa.Mielikuvitustakin kehiin.Piti antaa lupa itselleen olla onnellinen.En ollut pystynyt pelastamaan vanhempiani,tuhoaisinko omankin elämäni vai ottaisinko siitä kaiken irti mitä saan?Se toinen puoli elämästä oli vielä niin näkemättä.Piti huomata ne kaikki negatiiviset ajatukset ja vaihtaa ne.

Esimerkiksi tänään irvistelin positiivisuutta pullollaan,kun oli aika viedä koira korvatulehduksensa kanssa lenkille kylmään tuuleen.Onko pak…Öh,onpa hyvä,että meillä on ihana lemmikki,jonka vuoksi minun tulee liikuttua raittiissa ulkoilmassa 😀 Kyllä,joskus on parempi edes irvistellä.Jos siinä ei muuta kivaa olekaan,päätyy lopulta nauramaan itselleen.Se on se vapauttava lopputulos ja lopuksi voi taputtaa itseään olalle,hyvä yritys 🙂

Kontrollifriikki

Alkoholismi,insesti,väkivalta ja kumppanit olivat opettaneet minut tarkaksi.Täytyy olla jokin keino,jolla voi välttää hankalia tilanteita.Kontrolli,jos minulla on kontrolli,voin hallita tapahtumia ympärilläni.Minulla siis on valta ja voin siten vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja milloin.Niin uskoin tiedostamattani.Mutta kuka kanssaeläjä sitä kestää?!!Miten sen kestää itse??Stressin partaalla kaikesta suunnittelusta ja siitä,että kun ne asiat ei vain mene kuten suunnittee!Elämä etenee omalla painollaan,halusi tai ei.Aurinko paistaa tai trombi iskee,me emme päätä siitä.Elämä menee,mene mukana.Hän halusi mennä jonnekin,tehdä jotakin.Minulle se oli vaikeaa.Miksi menee ja kauanko kestää?Eikö hän enää välitä minusta?!Ja miksi ihmeessa sukat,ruoat,kengät,avaimet eivät ole koskaan paikallaan?!

Tajusin irrottaa.Onneksi minulla oli ollut hyvä malli kotona.Äitini,jolle ei koskaan riittänyt mikään siivoamisen määrä.Aina,aina oli jokin pölyssä,roskia,epäjärjestyksessä ja hänen elämäntyönsä kodin siivoojana aliarvostettu.Äitini joka kontrolloi kaikkea,ihmisiä ympärillään.Säälimättä,pyöritteli kuin marionetteja.Ja sitten kun siitä tuli mahdotonta,hän raivostui.Onneksi olin elänyt hänen kanssaan,tiesin mistä Hän puhui, kun parisuhteessamme tuli ongelmia.Olin tosin aina yrittänyt,olla jotain muuta kuin äitini.Silti en ollut huomannut kaikkea.Seuraavaksi alituinen itseni tarkkailu,ruoskiminen suorastaan,johti toiseen laitaan.Vuosien aikana tasapainoa etsiessä,pelkäsin useita kertoja masentuvani uudelleen.Miksiköhän?Siksi,että mikään ei riittänyt.Minusta alkoi tuntua siltä,että yritän tehdä itsestäni täydellistä ihmistä.Mikä naurettava ajatus!No,miten sitten ajattelisin?Päästin irti ja annoin itseni olla,kyllästyin suorastaan.Kiinnitin edelleen käytöksessäni ja asenteissani huomiota asioihin,jotka olin havainnut hyväksi.Tajusin,että olen yrittänyt liikaa.Tulee pettymyksiä,se on osa elämää!Minun pitää olla realistinen sen suhteen,mitä elämältäni haluan.Liika yrittäminen,pingottaminen ja tavallaan vaikeustasokin,aiheuttaa masennuksen ja turhautumisen.Ei tarvitse voittaa,kunhan vain nauttii pelistä 🙂

Hyvätkin hetkensä

Tunsin itseni vapaaksi,tasapainoiseksi ja sisuskalujani myöten rauhalliseksi ihmiseksi.Olin valmis antamaan äidilleni mahdollisuuden olla lapseni elämässä.Poikani syntymän jälkeen,olimmekin muutaman kuukauden melko tiiviisti tekemisissä.Totesin,että meidän kemiamme eivät natsaa,mutta voin tulla toimeen hänen kanssaan.Siinä oli pari todella hyvää hetkeä.Äiti oli selvä ja en ollut kai koskaan nähnyt hänen rakastavan lasta,kuten poikaani.Olin onnellinen siitä.Ei haitannut mitään,vaikka en omalle kohdalleni sellaista käytöstä äidiltäni muistanut.Pääasia,että pieni ihmeeni saisi sen kokea.Äiti vaikutti aidolta.En nähnyt sitä teatteria.Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa.Tähän päivään asti,äiti ei ole myöntänyt juovansa jälleen.Kuulen sen silti tavasta puhua.Aluksi ajattelin sen johtuvan jostain lääkityksestä.Sitten siitä,että hän on vain tuhonnut aivonsa siihen pisteeseen eli ikuinen känni.

Tästä en luovu enää

Kaikki nuo edellä kerrotut oppimiset,jotka edelleen ovat vaiheessa,ja perheeni ovat syy siihen miksi äiti ei enää pilaa elämääni.Ja samalla syy siihen,miksi voin olla hänen kanssaan tekemisissä.Yhteydenottoja meillä on harvemmin.Hänen arvomaailmansa on aivan toinen,hän voi haukkua tuntemattomat ihmiset pystyyn,tehdä itsestään marttyyrin,jättää kunnioittamatta sääntöjä joita minulla lapseni suhteen on.En ikinä ole jättänyt heitä sen vuoksi kahden kesken.Eikä minun tarvitse ottaa hänen maailmastaan mitään itselleni.

TÄNÄÄN…

Tapaaminen tulossa

Äiti on todennäköisesti tulossa käymään ennen joulua.Viimeksi näimme keväällä.Yleensä hän vaihtaa sukkansa tuulikaapissa,ennen kuin tulee peremmälle.Ihan vain,koska meillä on eläinten karvoja ja likaa lattioilla (vaikka olisin juuri kuurannut joka paikan ekstrahuolellisesti).Meillä on kuulema myös huono ilma.Joten olkoon.En yksinkertaisesti pysty tekemään kodistani hänen neuroosilleen sopivaa.Minkä ihmeen takia ottaisin asiasta minkäänlaista stressiä?Kuulen tai vähintäänkin näen ne inhon värähdykset hänen kasvoillaan.Ainoa keino valmistautua,on valmistautua siihen, että niitä möläytyksiä tulee anyway.En aio uhrata perheelleni arvokasta päivääni,vajoamalla synkkyyteen tai kuluttamalla itseni loppuun mopin varressa.Enkä myöskään anna minkäänlaista arvoa hänen kommenteilleen.Voin vain elää siinä hetkessä sellaisena kuin olen,perheeni kanssa,tiedostaen kaikki omat ajatukseni ja ohjata ne oikeaan suuntaan.Toista en voi muuttaa.Hän on valinnut oman elämänsä.Minä olen valinnut omani.Joten tervetuloa äiti! 🙂



Riippuvuus,henkinen vankeus


Alkoholi-,läheis-,netti-,huume-,nikotiini-,shoppailu-,negatiivisuusriippuvuus…you name it.Kaikesta voi kehittyä riippuvuus.Niitä on monenlaisia ja eri asteisia.Jokaiselle jotakin.

Kuten olen jo monta kertaa tuonut esille,olen yrittänyt,epätoivoisesti,saada vanhempiani irti alkoholiriippuvuudesta.Turhaahan se on ollut.Mikään riippuvuus ei lähde pakottamalla,sen pitää lähteä itsestä,omasta ymmärryksestä.Ihmiset ovat erilaisia.Toisille läheisen puhe ja toivomukset saattavat avata halun myöntää riippuvuus ja parantua.Toiset taas ovat ehkä niin pitkällä riippuvuudessa,että se on jo kemiallista ja vieroittautuminen tuntuu liian vaikealta.Ei se silti mahdotonta ole.Kaikki on omasta halusta kiinni.

Riippuvuus on sairaus.Ihan siinä missä flunssakin.Jokainen meistä on joskus ollut sairas.Riippuvainen vain ei itse usein ymmärrä olevansa sairas,eikä osaa hakea apua.Ajatuksen pohjamudista saattaa joskus vilahtaa ajatus,joka yrittää soittaa hälytyskelloja siitä,että jokin on pielessä.Sitä ei uskalleta nähdä eikä kohdata.Päihderiippuvaisella kyse voi olla kaiken muun henkisen kaaoksen lisäksi,pelosta tulla leimatuksi.Pohjasakkaa,arvoton ihminen,yhteiskunnan luopio jne. Sen ei pitäisi olla niin.Riippuvuus sanana herättää henkiin myös sanan heikko.Enemmän esille pitäisi kuitenkin tulla se,kuinka rohkea ja vahva ihminen on kertoessaan riippuvuudestaan.

Ymmärtääkseni tuota sairautta,minun pitää etsiä sitä mahdollisimman läheltä,itsestäni.

Jotain jota voi hallita,tai sitten ei..

Aloitetaan lapsuudesta.Minussa oli alkavan pyromaanin vikaa.Tulitikut oli helppo ostaa kioskilta ja poltettavaa löytyi,alkaen savukkeista.Olin 9 vuotias.Kaverin kanssa päädyttiin kerrostalon häkkivarastoon.Siellä oli varastolokero,jossa istuskelimme.Lokerot oli siis eroteltu isoreikäisellä verkolla ja juuri siinä vieressä,oli täpötäysi lokero jonne tavaroita oli pyöritelty sanomalehtipaperilla.Sitä oli oikein helppo repiä irti.Jostain löytyi pieni peltialusta,jonka päälle paperia revittiin ja lopulta tuikattiin tuleen.Kyllä oli todella voittajafiilis sitä omatekoista nuotiota siinä häkkivarastossa tuijotellessa.Valotkin piti ihan sammuttaa.Kerrostalon asukkaat olivat autuaan tietämättömiä siitä mitä heidän rapussaan tapahtuu.Nuotiohetkiä jatkui todella pitkään.Onneksi se ei koskaan aiheuttanut mitään vakavampaa.Eräällä kerralla olimme uuden kaverin rapussa,siellä oli paljon suurempi pyörävarasto,jossa säilytimme piilossa keräämiämme tumppeja ja tikkuja.Siinä varastossa oli myös antiikkinen auton takapenkki,jonka nahkapäällinen oli auki.Juuri kun olin edeltä poistumassa varastosta,kuulin kun takanani raapaistiin tikku ja toinen sanoi,että ”Heitä se tuonne”.Siinäpä se leimusi sitten,antiikkipenkki.Yritin kiskoa nahkaa sen päälle,mutta paniikissani en osannut vaan juoksimme ulos hakemaan apua.Ehdimme sopia,että olemme nähneet vain poikajoukon juoksevan varastosta ulos,muusta emme tiedä.Olimme 9,8 ja 7 vuotiaita.Syyllistä ei löytynyt.Kunnes eräänä päivänä vanhempi veljeni tuli todella tuohtuneena ja epätoivoissaan kotiin.Kuulin hänen kertovan äidille,että häntä syytetään siitä tulipalosta.Valtava möykky alkoi painaa mahassani.Olin todella surullinen veljeni puolesta,hänellä ei muutenkaan ollut mikään hyvä maine ja nyt olimme pilanneet sitä lisää.Odotin,että veljeni poistuu ja kerroin äidille kaiken.Häpeä oli valtava,mutta sain sen ulos ja tunsin että asiat menevät oikein.Vakituisesta nuotiostani en silti kertonut,mutta päätin lopettaa senkin touhun.Nyt olin nähnyt mitä se voi saada aikaan.

Nyt en siis polttanut esineitä,vaan itseäni.Sekin loppui,kun kohtasin siitä tulevan häpeän Hänen puoleltaan.

Häpeä

Kun läheisensä haluaa irti riippuvuudestaan,löysin mielestäni siihen hyvän vinkin.Ota videokuvaa humalaisesta puolisostasi/vanhemmastasi/lapsestasi,kun hän konttaa yöllä baarista kotiin.Tai peliriippuvaisesta pelin jälkeen.Näytä video vasta sitten,kun kuvattu on selvä ja rauhallisessa mielentilassa,vastaanottavaisimmillaan.Häpeä,jonka video voi aiheuttaa,saattaa herättää oikeanlaisia ajatuksia.Kokeilemisen arvoinen juttu!Olettaisin,että riippuvuuden alkuvaiheessa toimivimmillaan.

Pelottavia huomioita

Olen aina ajatellut,että tiedän mitä alkoholismi on,olen nähnyt sen liian hyvin vierestä.

Masennuslääkkeiden aloituksen myötä kuvioissa oli myös nukahtamislääkkeet.Vau,mikä elämys se ensimmäinen oli!Juuri sitä mitä olin aina kaivannut.Rauhallinen keinutus,helppo ja kevyt olo ja sitten uni.Ensimmäisestä lääkkeestä lukien,suhtauduin niihin lähes samalla tavalla kuin Klonkku sormukseen (Taru sormusten herrasta).Huomasin sen kyllä heti,en kertonut kellekään,mutta mietin pitäisikö huolestua?Pelkäsin sitä vahvaa tunnetta, joka ilmestyi aarteitani kohtaan.Onneksi yksikään nukahtamislääke,joita mielelläni aina kokeilin,ei antanut vaikutusta kuin muutaman päivän ajan.Sitten tulin immuuniksi niille.Ne eivät toimineet ollenkaan.Onneksi.

Meni vuosia eteen päin.Masennusaika oli ollut takana jo pitkään,ainakin uskoin niin.Kerran sain lihassärkyyni rentouttavaa kolmiolääkettä.Se vei vaakatasoon aika nopeasti.Eikä se haitannut tippaakaan.Oli suorastaan mahtavaa olla avuton oikeasti,edes kerran elämässä.Ilman mitään vastuuta.Seuraavana päivänä odotin,että olisin saanut ottaa toisen.Ei ollut tarvetta.Sitä oikeaa tarvetta.Hmmm.Sitten tajusin omat ajatukseni ja nostin metelin,itselleni,kaikessa hiljaisuudessa.Tajusin,että minulla saattaa olla ongelma.En ajatellut sitä silti enempää ja jätin tietysti lääkkeet ottamatta,koska en tarvinut niitä siihen mihin ne oli määrätty.

En ole koskaan ollut absolutisti.Käytän alkoholia.Omasta mielestäni kohtuullisesti.Silti asian tarkistamista on ollut,meillä kummallakin.Ei meidän tilanne kuitenkaan koskaan ole muistuttanut sitä mitä kotona oli.Ei siis mitään hätää?Eräänä päivänä,ihan tämän vuoden aikana,joka on ollut hieman hankalampi,säikähdin.En tiedä mistä se selkeys tuli,mutta siinä se oli,minun ongelmani.Ajatukseni harhailivat tuon tuostaan tulevassa illan oluessa tai lääkekaapilla käydessäni kolmiolääkepaketissa,väkevästä pullosta jääkaapissa puhumattakaan.Alkoi olla alituiseen itsensä kanssa keskustelua,että ”Ei nyt,eihän se sovi,miksi ei sovi?,mitä se haittaisi,yksi hörppy?,EI!”Siis mikä ihme tämä tällanen ajatus oikein on?Se on raskas ja ahdistava,etenkin sitten kun sen tiedostaa.Miksi tappelen itseni kanssa nykyään jatkuvasti?Sitten muistin nuo kaikki aikaisemmat kohtaamiseni lääkkeiden kanssa ja keskustelut alkoholin käytöstä.Tajusin,kuinka lähellä minä olen sitä rajaa, joka on niin helppo ylittää ja kieltää kaikki.Kun eihän siinä nyt mitään.Niin,ei varmaan heti,mutta hyvin pian.

Minulle on ihan sama,onko alkoholismi perinnöllistä vai ei.Se on asia johon pystyn itse vaikuttamaan.Kerroin huomioni välittömästi Hänelle.Enkä jättänyt sitä varaa,että kertomaani voisi suhtautua vähättelemällä.Kuka tahansa,joka minut tuntee,voisi sanoa,että kuvittelen vain.Eihän siinä nyt mitään vielä ole.Totuus kuitenkin on toinen ja minä tiedän sen.Hän otti minut vakavasti,onneksi.Alkoholin käyttöni on määrällisesti vähäistä,mutta suhtautumiseni siihen muistuttaa liikaa jo edellä mainittua Klonkkua sormuksen perässä.Se on piinavaa ja minä haluan vapauden.Minun on selvitettävä se asia,jota oikeasti haluan paeta.Sitten saan rauhan.

Parantuminen

Riippuvuus alkaa jostain.Minä mietin omalla kohdallani,että mistä?Jos minä pystyn sen huomaamaan ja tekemään asialle jotain,miksi vanhempani eivät?Vaihtoehtoja on niin monia,että menee arpomiseksi.Minun kohdallani asiaa helpottaa tasapainoinen perhe-elämä ja opeteltu tietoisuus.Kiitos lapsuuteni.

Kiitos lapsuuteni myös (sarkasmia..),että hankalan tilanteen tullen,hyvin mielelläni haluaisin unohtaa sen päihteen avulla.Niin en toki tee kuin toiveissani.Ulos päin olen hokenut,että minähän en samalle tielle lähde kuin vanhempani!Alkoholia ei oteta suruun eikä asioiden selvittelyyn!Musiikki,kirjat ja elokuvat toimivat ihan yhtä hyvänä pakokeinona,lisäksi aivot työstävät asioita alitajunnassa ihan selvänä.Minun on annettava itselleni aikaa,diagnoosini käsittelyyn,joka nyt on se trikkerini päihteen tarpeeseen.

Riippuvuudet olisi paljon helpompi pysäyttää heti alkuunsa,jos olisimme tietoisempia itsestämme.Mitä teemme,miten reagoimme asioihin?Mikä saa sen tupakan aina syttymään,mikä saa ajattelemaan alituisesti negatiivisesti,mikä saa ottamaan sen ensimmäisen oluen jne.Mitä tapahtui,että niin kävi?Se pitää tiedostaa,että sen voi välttää ja tehdä päätös asian suhteen.Usein riippuvuus on tapa,totuttu automaatio.Se pitää huomata ja keksiä vaihtoehto.Sen sijaan,että ajattelisi negatiivisesti,löytää jotain positiivista tai sen sijaan,että ottaa sen ensimmäisen oluen,juo vaikka lasin vettä.Se pitää tiedostaa ja päättää.

Pikatesti

Aina ei voi olla varma,onko jostain riippuvainen.Silloin täytyy kokeilla.Mitä menetettävää on,jos on viikon ilman vaikka sitä kahvia?Tai olutta.Tai nettiä?Miltä se tuntuu?Jos oli helppo olla ilman,aina voi palata vanhoihin tapoihin tai sitten ajatella hyöty,terveydellinen,rahallinen,ajallinen?Löytyikö elämästä kenties jotain parempaa?Oletko sinä sairastunut?Tee pikatesti 🙂

Usein alkoholistit väittävät,että voivat lopettaa milloin vain.No siitä vaan sitten!Ilman muuta.Sitten tulee selityksiä hyötyjä vastaan.Miksi lopettaisin,kuolen kuitenkin?Niinhän se on,mutta se miten kuolee on se pointti.

Niin kuin alussa kerroin,riippuvuus on sairaus.Ei siis pidä säikähtää,jos itsestään sellaisen löytää.Ihmiset sairastuu.Riippuvuuden voi hoitaa pois.Siihen löytyy apua,kuten moniin muihinkin sairauksiin.Itseään pitää ymmärtää ja luottaa siihen,että kun päätät EI ENÄÄ,se päätös pitää ja voit antaa sen olla.Vapaus 🙂

http://www.neuvola.info/hyvinvointi/riippuvuudet/

http://www.irtihuumeista.fi/tietoa_ja_tukea/riippuvuus/riippuvuuden_syntyminen
http://www.paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/pelaaminen-muut-toiminnalliset-riippuvuudet-ja-niiden-hoito/aine-ja



”Isän” päivä


Aika omistaa yksi postaus isälleni.Ikuinen kysymysmerkki,valitettavasti ja onneksi.

Kuten aikaisemmin olen kertonut.En tuntenut lapsena isääni,vaikka saman katon alla ensimmäiset 9 vuottani asuttiinkin.Käsitykseni hänestä,oli rauhallinen.Äiti oli se auktoriteetti,äänekäs,provosoiva ja viimeisen sanan sanoja.Isälläni ei ollut oikeutta osallistua kasvatukseeni millään tavalla.Hän kävi töissä vaihtelevalla menestyksellä,kunnes ei enää jaksanut sitä viinan huuruisessa elämässä,vaan sanoi itsensä irti yli 20 vuotta kestäneestä vakinaisesta työsuhteestaan.

Ensimmäinen yhteinen ryyppyreissu

Ensimmäinen yhteinen kahden vietetty hetki oli,kun olin 4 vuotias.Äiti oli tuolloin töissä ja isällä oli vapaapäivä.Tilanne oli minulle outo,olla isän kanssa kahden kotona.Heti aamusta isä alkoi juoda,hän vapautui hieman ja soitti kitaraa ja laulettiinkin.Sitten oli aika lähteä hakemaan isälle ryyppyseuraa.Pyörällä vispattiin toiselle puolelle kaupunkia isän sukulaisperheen luo,joita en paljon edes tuntenut.Olin vähän huolestunut,oli outoa ettei äiti ollut paikalla.Mitähän äiti sanoo?Olenko tehnyt jotain väärin?En varmaan,onhan isi tuossa.En muista milloin ja miten palasimme kotiin.Muistan sen,mikä jumalaton meteli siitä tuli,että isä oli sen ainoan kerran kun oli kahden kanssani,vienyt minut ryyppyreissulle mukanaan.

Sitten muistan,kun olin viiden vuoden ja vanhempi veljeni 9 vuotias.En tiedä,missä aiti oli,mutta me olimme kotona ja isä oli humalassa.Hän tarjosi meille tupakkia ja saimme maistaa myös olutta.Eihän se nyt niin vakavaa ole.

Iholla

Seuraava muisto on,kun olin 7 vuotias.Heräsin yöllä,kun joku istui sänkyyni viereen.Olin kyljelläni kasvot seinään päin.Tiesin,ettei se ollut äiti.Se ei voinut olla muu kuin isä.Peittoani siirrettiin.Käsi hivutti takapuolen päältä pikkuhousun reunaa alemmas.Silmäni rävähtivät auki ja muutuin kiveksi.Olin unenpöpperössä,enkä tiennyt mitä tämä tällainen on.En keksinyt muuta,kuin liikahtaa ja toivoin,että heräämiseni säikäyttäisi tilanteen pois.Niin se onneksi tekikin.Kerroin tilanteesta aamulla äidille.Äiti kertoi sellaista tapahtuneen myös vanhemmalle veljelleni.Muuta asialle ei tehty.Eikä se toistunut,ainakaan en herännyt.

Yksityisyyden suoja

Sitten tuli aika,kun vanhempani erosivat.Olin 10 vuotias.Kuten aiemmin kerroin,aloin kulkea isän luona yhä enemmän.Kävin siellä myös suihkussa.Se ei silti ollut hyvä ajatus.Pesuhuoneen oven päällä oli ikkuna.Siinä ei ollut verhoa.Vaikka ikkuna meni huuruun,näin että isä katsoi siitä minua.Eikä hän kieltänyt sitä,kun mainitsin asiasta hänelle.Olin ymmälläni.Pyysin ettei hän tekisi enää niin.Se toive ei toteutunut.Lisäksi hän pyysi suihkusta tultuani,nostamaan paitaani.Ihan vain nähdäkseen,miten olen kehittynyt.Kuuluuhan vanhemman sellainen tietää.Lopetin suihkussa käynnit siellä ja kerroin kyllä isällekin syyn siihen.

Ovelaa?

Tein kaiken voitavani,että hän ei joisi.Siinä ja hankalassa kotitilanteessani oli hänelle hyvä mahdollisuus nujertaa henkisesti.Mikä kiero ja katala temppu.Kukaan ei voisi syyttää häntä väkivallasta,raiskauksesta tai fyysisestä pakottamisesta.Omat oireeni tapahtuneesta myöhemmin,ovatkin liittyneet nimenomaan henkiselle puolelle.Vaatimista tai mitään sen sukuista ilmaisua seksin suhteen,minun ei aluksi kestänyt kuulla ollenkaan.Ei mitään houkuttelua.Ei outojen miespuolisten viatonta seuraa esim. hississä.Pärjäsin parhaiten,kun pidin ohjat omissa käsissäni.Luottamuspula.

Isän tyttö

Kun sitten sain ne inhottavat tilanteet loppumaan,yhteiselo isän kanssa oli siedettävää.Mukavaakin.Hän auttoi mielellään minua koulutehtävissä.Kuljimme yhdessä siivoustöissä ja sain häneltä niitä mukavuuksia,mitä kotona ei koskaan.Vähän rahaa ja herkkuja.Isä oli myös seuraa,joka ainoana ihmisenä tiesi ja ymmärsi tilanteen äitini kanssa.Me pidimme samoista asioista,ristikot,pelikortit,piirtäminen,musiikki,samat televisio-ohjelmat.Se oli mukavaa ja ne hetket saivat unohtamaan kaiken muun.Meillä oli kivaa.

Isä tosin yritti.Huomaamaton kouraisu ohikulkiessaan.En ehtinyt varautua siihen,mutta olin jo vanhempi ja nostin siitä metelin.Isä selitti tekoaan viattomana huumorina ja nauroi päälle.

Huumori loppuu

Isä oli kotoisin maalaistalosta tunteroisen matkan päästä ja koska paikka oli edelleen suvun omistuksessa,kävimme siellä kesäisin.Pariskunta joka omisti talon nyt,oli mielestäni kauhea.Mies oli oikea sika.Olin tutustunut heihin jo pienenä,kun se miehen kuvatus kävi vanhemmillani ryyppyseurana.Olin 14 vuotias,kun menimme maalle.Yleensä se oli ryyppyreissu.Isä hommasi juotavat nuoremmille ja mikäpä siellä oli rellestäessä.Sen sian kanssa vain oli oltava tarkkana.Se ei peitellyt flirttaustaan ja se oli yököttävää.Sanoin siitä isälle,mutta se ei aiheuttanut mitään reaktiota.Pidin kyllä isästä ja sain sen reagoimattomuuden selitettyä itselleni sillä,että ”Isä nyt vaan on sellainen rauhallinen.Ei halua haastaa riitaa.”Niinpä koitti yö.Kaikki olivat sammuneet,paitsi minä ja ahdistava sika.Olin ulkona,kun näin hänen tulevan ulos.Oli varmaan nähnyt minut ikkunasta.Lähdin karkuun.Juoksin kauas talon takana kulkevan ojan varteen ja sieltä näin,että sinne oli se sikakin tulossa kaikessa rauhassa.Kiersin toista kautta,ja pääsin livahtamaan sisälle.Sydän pamppaillen menin yläkertaan,huoneeseen jonka toiselle sängylle isä oli sammunut.Menin mahalleni kengät jalassa makaamaan toiseen sänkyyn ja odotin,että sydämeni rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi.Kuuntelin.Toivoin,ettei se sika tulisi ylös tai sisään ollenkaan.Aikani siinä lamaantuneena maattuani,kuulin kun isä heräsi.En välittänyt.Ajattelin,että ihan hyvä kun joku on siinä hereillä,sen sian varalta.Mitäs hullua…Yhtäkkiä tunsin voimakkaan kouraisun suoraan haaroissani!!Siihen katkesi,pinna,ymmärrys,heikkous,kaikki.Ponkaisin ylös niin nopeasti,että tuli yllätyksenä.Aloin räimiä isää ja huusin raivosta.Hän kaatui sängylleen ja näin kuinka umpitunnelissa hän oli.Sihisin ja sähisin kaikki mahdolliset ajatukseni suureen ääneen.Sitten menin tupakille,jonne isä seurasi perässä.Tilanne oli pelkkää molemmin puolista halveksintaa.Siitä isä sitten lähti kaikessa känniydessään ulkosaunalle nukkumaan.Minä olin raivona.Niin raivona,että punainen oli käsin kosketeltavaa,revittävää paksua paperia.Sen repiminen ei riittänyt.Nyt vain meni kerta kaikkiaan yli ymmärryksen!Katsoin ikkunasta,kun isä käveli peiton kanssa ulkosaunaan.Siis mitä helvettiä?!Kaiken tuon jälkeen,hän menee nukkumaan?Jättää minut yksin sisälle,jossa se sikakin on valloillaan?!Hänkö oikeasti kuvittelee,että tämä oli tässä?Että nyt voi mennä suloisesti peiton sisään katselemaan viinan huuruisia unia?Ei *****. Erittäin määrätietoisesti kävelin saunalle isän perässä ja huusin hänelle kaiken tuon edellisen ja paljon muuta.Isä pomppasi pystyyn lauteilta peittonsa alta.Hän tuli kohti ja saatiin aikaan käsirysy.Nakkasin isän saunan ovesta pihalle.Siellä isä pääsi pienen painimatsin päätteeksi niskan päälle.Hän istui maassa takanani ja kuristi.Sain purtua häntä käteen ja pääsin irti.Se jäi siihen.Tuore luokkasormukseni on edelleen hautautuneena sen saunan eteen,jäänteenä tuosta taistelusta.

Niinhän sitä sanotaan,että aika kultaa muistot.Viikko tapahtuneen jälkeen,olimme selvittäneet isän kanssa mitä tapahtui ja miksi.Minulle riitti hänen selityksensä siitä, että humala ja aamuyöstä ollut laskuhumala oli saanut aikaiseksi harhoja.Se siitä sitten.Tapahtuneelle jopa naurettiin.Hah hah.

Minkä otsikon alle hänet laittaisin?

Niin.Isä.En tiedä mikä hän oli.Äidin kohdalla minua auttoi ensin se,että ymmärsin hänen käytöstään hänen lapsuutensa kautta.Myöhemmin se,että ajattelin selkeästi hänen olevan sairas.Narsisti ja alkoholisti.Isän kohdalla en saa mitään tarpeeksi selkeää ajatusta.Kaksoispersoona?Alkoholisti ainakin,se on selvä.Kiljulasi nenän alla heti herättyään.Ihmettelin usein,miten pystyy juomaan heti aamusta ja illallakaan ei vielä hirveästi eroa huomaa??Alkoholiko nuo teot aiheutti?Isä oli ollut ujo ja arka lapsi.Hiljainen ja vähän kavereita.Vanhemmistaan hän ei paljon kertonut.Pappani oli ollut etäinen,sota-asioista ei puhuttu.Isäni äiti taas..No,hän oli hyvinkin sanavalmis ja äkäinen.Olin 11 vuotias,kun satuin menemään isälleni kesken konfliktin.Puoli sukua oli siellä erimielisyyksissä.Olin hieman sivummalla,kun ”mummoni” tuli ja sanoi:”Mitä sinäkin äpärä täällä teet?!Mene sinne hu**aäitisi luokse siitä!!” Tuo muuten olikin ainoa kerta,kun isäni puolusti minua.Hän hyökkäsi äitinsä kurkkuun kiinni ja vaati häntä poistumaan.

Niin usein meillä silti oli hauskaa,kaikesta huolimatta.Silloin ei muistanut menneitä tilanteita.Eikä kukaan muukaan sitä isästä uskonut,kun vedin asian oikeuteen.Minä mietin joskus edelleen,että mikä häntä vaivasi.Saisin siitä ehkä lisää helpotusta.Palapelin palasen paikoilleen.Voisin ymmärtää sen,miksi itse tunsin häntä kohtaan niin ristiriitaisesti.Hänen täytyi olla niin kaksi eri persoonaa,että minun tuntemukseni ovat mahdollisia.

Trauman käsittely

Olen oppinut kärsivälliseksi tuon asian suhteen.Itselleen pitää antaa aikaa ja ymmärrystä.Silloinkin,kun puoliso tai muu lähipiiri ei sitä ymmärtäisi.Kukaan ei voi nähdä tuntemuksiasi.On hyvä kertoa,mutta tärkeintä itse ymmärtää.Tämän hetkisessä elämässäni vanhojen tapahtuneiden painoarvo on hyvin pieni.Traumat,jotka tulivat,ovat tasoittuneet.Ne ovat hallittavissa ja unohdettavissa.Aiemmin ne olivat henkeä salpaavia ja keskittymienen täytyi pakottaa.Insestistä koituneet traumat,ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin äidin väkivaltaelämästä tulleet.Edelleen on asioita, joita en siedä leikilläänkään tehtävän.Onneksi meillä on Hänen kanssaan yhteisymmärrys.Terapeutti opetti kerran toimivan niksin.Ajattele aina trauman tullessa,missä olet nyt?Paljonko kello on nyt?Mikä päivä tänään on?Selkeitä kysymyksiä. Vastausten on tarkoitus rauhoittaa ja palauttaa sieltä valveunen kaltaisesta maailmasta tähän päivään,turvaan.Juuri tähän hetkeen,missä ei ole mitään vaaraa eikä pelottavaa.

Isänpäivä on siis muuttanut merkityksensä.Tärkeä se oli isän eläessä,mutta aloin ehkä herätä naiiviudestani ja tajuta hänen todellisen puolensa.Minun ei ole mikään pakko viedä kynttilää hänen haudallensa.

Nyt minun lapsellani on isä,sanan varsinaisessa merkityksessä.Sitä ajatellessani,en voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.Tiesin aina,että Hänestä tulisi hyvä isä.Onneksi se lopulta toteutuikin.Maailman paras isä ja puoliso 🙂



http://traumajadissosiaatio.fi/kun-kumppanisi-on-kokenut-seksuaalista-hyvaksikayttoa/
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Elämä löytää tiensä


Olin irti äidistä.Viimein minusta tuntui siltä,ettei hänen tekemisensä tai sanomisensa voineet loukata minua.Hänen auktoriteettinsa minun silmissäni oli viimein sortunut.Jatkoa postaukselle : Valitse taistelusi

Mietin usein sitä,olenko julma?Olenko vajonnut samaan katkeruuteen kuin äitini?Näinkö tämän kuuluu mennä?Ei tuntunut oikealta.

Ymmärtämisen tuskaa

Olin lapsesta asti kuullut äidin kertomukset siitä,kuinka hänen isänsä oli hyväksikäyttänyt häntä,hänen vaikeasta lapsuudestaan ja siitä kuinka hän oli menettänyt kolme poikaansa avioerossa.Minä yritin ymmärtää,aina.Kaikki mitä äiti teki kännissä,kaikki hänen valheverkkonsa,kylmyytensä,itsekeskeisyyden,kaiken.Mietin hänen taustaansa ja oletin käytöksen johtuvan sieltä.En ollut ikinä sitä mieltä,että ihminen olisi paha,yksikään.Jokaisella on taustavärittäjänsä.Sen ajatuksen kanssa olin siis elänyt lapsesta asti ja nyt se pitäisi heittää pois?Eikö se niin olisi,jos kylmästi katkaisisin välit enkä ajattelisi enää häntä?Onneksi jokin ääni toisti sisälläni sitä samaa asiaa :”Sinulla on nyt oma elämäsi.Et ole vastuussa äidistäsi,etkä ole hänelle mitään velkaa.Ymmärrä itseäsi.”Siihen ajatukseen pääsin aina helpommin ja helpommin.Minua silti häiritsi se,että minä itse muistutin vanhempiani.

Mikä geeniyhdistelmä!

Rikkonainen perhe,alkoholismi,insesti,syrjintä ja mitkä muut,tekivät minut minnekään kuulumattomaksi.Olisin halunnut olla osa jotain.Tuntea yhteenkuuluvuutta.Tietämättäni ja tietoisestikin hain itsestäni yhdennäköisyyttä vanhempieni ja sisarpuolteni kanssa.Hain yhtäläisyyksiä myös luonteenpiirteistä.Se oli järkyttävää.Joskus toivoin,että isäni olisikin joku aivan muu.Hetkellisesti sain vapautuksen insestin taakasta,ei se silti olisi mitään pelastanut.Ne hetket,kun huomasin itse olevani kuin äitini tai isäni,olivat karmeita.Eihän minusta tule huomaamattani samanlainen kuin he ovat?!En saanut rauhaa.Halusin samanlaisuutta,mutta sitten en pystynyt hyväksymään sitä,että minussa olisi tippaakaan mitään heiltä perittyä.Yritin lakata miettimästä sitä.Ajattelin olevani geenien sekoitus juuri niin paljon,että en muistuttaisi kumpaakaan.Olisin ihan yksinäinen geenisekoitus.Sen ajatuksen kanssa voisin elää helpommin ja hyväksyä itseni.

Laumasielu

Ajan kuluessa,aloin olla sinut itseni kanssa.Tavallisissa arkitilanteissa,en enää säikähtänyt sitä, jos jokin tekemisessäni toi isän tai äidin mieleeni.Ymmärsin,että yksi ainoa luonteenpiirre kahdessa tai kymmenessä ihmisessä,ei tee heistä vielä samanlaisia.Suhtautuminen elämään,moraalikäsitys,arvomaailma,ne tekevät meistä erilaisia.Tapa siivota,puhua ihmisten kanssa tai tapa ajatella voi siis muistuttaa jompaa kumpaa vanhemmistani.Sen voisin hyväksyä.Se ei silti tee meistä samaa ihmistä samoine ongelmineen.Tuo ajatus oli helpottava,koska nyt voisin hyväksyä niitä perinnöllisiä ominaisuuksia,jotka samalla määrittelevät minut kuuluvaksi johonkin.Rauha sen asian suhteen saavutettu.

Rajojen hakemista

Meni pitkän aikaa, ennen kuin seuraavan kerran, rattijuopumusoikeudenkäynnin jälkeen, olin äitiin yhteydessä.Tunsin itseni tarpeeksi kestäväksi.Toisaalta minusta tuntui,että tuota uutta asennettani oli harjoiteltava.

Olin tuolloin 25.Sitä en muista kumpi meistä soitti,äiti vai minä.Se oli kuitenkin yksi järkyttävimmistä keskusteluista.Olen tyytyväinen ainoastaan siihen,että sain omat hermoni pidettyä kasassa enkä antanut äidin tapansa mukaan puhumalla hämmentää ja ohjata pois olennaisista asioista.En enää muista tarkempaa sisältöä.Ainoastaan sen,kuinka hän kertoi minun aina olleen enemmän ystävä.Lapsenaan hän ei ole osannut minua ajatella.Hänen mielestään syy meidän väliemme hiertymiseen (ei tietenkään ole alkoholiongelma) on ollut se kun viettelin isäni……Anteeksi,mitä juuri sanoit minun tehneeni?!!PUM!

Tiesin silloin yläasteikäisenä,hänen uskovan ne isän selitykset,mutta siitä oli jo aikaa,yli kymmenen vuotta!Olin kai kuvitellut,että äiti olisi tullut järkiinsä.Olihan hän ollut oikeudenkäynnissä todistajanakin.Sitten tajusin,että emmehän me olleet puhuneet mitään koko asiasta sen jälkeen.Olin aika turta tuon puhelun jälkeen.Selvisin siitä kuitenkin.Luultavasti siksi,että aivoni eivät vieläkään pysty käsittämään,miten äiti-ihminen voi sanoa jotain tuollaista,ihan kaikessa rauhassa?!Kävelin hetken aikaa ympäri taloa,puistelin epäuskoisena päätäni ja taisin suorastaan huutaa.Se meni silti ohi.Opin,että olin vielä hauras ja annoin itselleni aikaa reilusti ennen seuraavaa yhteydenottoa.Aloin ajatella äitiä sairaana ihmisenä,alkoholisti ja narsisti.Me emme siis ole samalla viivalla,voin edelleen ymmärtää,itseni vuoksi.

Pieni elämä,suuri muutos

Viiden vuoden lapsettomuuden jälkeen,huomasin viimein olevani raskaana!Olin 27 vuotias,opiskelin ammattikorkeassa ja olin välillä töissäkin.Elämä oli mahtavaa!Olimme harkinneet lapsettomuushoitoja,mitään selkeää syytä lapsettomuudelle ei koskaan löytynyt.Lopulta päädyimme vain jatkamaan yhteiseloamme kaksin ja koirakin sai tulla.Olimme aina ajatelleet,että lapset ensin,sitten koira.Miten hölmöä 🙂 Tuo uutinen pienestä tulokkaasta oli ihan käsittämätön!Se oli siis sittenkin mahdollista.Maailma oli mahtava paikka.Kaikki palat loksahtelivat kohdalleen.

Äiti ei ollut ensimmäinen,joka uutisesta kuuli, vaan ala-asteelta asti mahtavana kaverina pysynyt, lapseni tuleva kummi.

Alkoholiongelman kohtaaminen

Äidin reaktio oli silti yllättävä.Hän osittain myönsi alkoholiongelmansa,osittain.Hän ei kai voinut oikein hyvin.Kävin hänen luonaan ja lupasin tehdä kaikkeni auttaakseni hänet irti,käytännössä annoin hänelle sydän vereni.Tuo äidin osittainen myöntäminen,sai kaiken sen katkeruuden ja vihan katoamaan minusta.Olin hyvin varovainen yhteydenpidossani,etten saisi hänen puolustustaan nousemaan.Luottaisin siihen,että hän itse tietää nyt ongelmansa.Hän kuulosti usein hyvin masentuneelta.Minusta se oli hienoa.Nyt näin sen ainaisen teatterin taakse.Hän oli ihminen.

Olin loppupuolella raskauttani jo menossa,kun äiti vietiin yliopistolliseen sairaalaan.Hän oli voinut erittäin huonosti ja syyksi oli paljastunut maksan tila.Se ei ollut hyvä enää.Ei tippaakaan alkoholia enää.En voinut olla muuta kuin onnellinen.Nytkö elämä kääntyisi niin,että lapsellani olisi toinenkin mummu aktiivisesti elämässä mukana?Minä saattaisin saada ehkä äidin.Se tosin oli aika epätodennäköistä.Minulla ei ollut tarvetta sellaiselle eikä luottamustakaan tarpeeksi.Päätin silti antaa sillekin mahdollisuuden.

The End tällä erää

Tuosta ajan jaksosta on vaikea kirjoittaa selkeästi.Siellä on niin paljon ajatuksia,tilanteita ja tunteita.Tulen niitä siis jatkossakin kirjoittamaan.Kuten myös insestin ja pedofilian tuomista ajatuksista.

Se minkä kävin läpi 20-30 vuotiaana,oli tärkeää.Minulla oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä.Olen utelias ajatusten syövereitä kohtaan ja se varmasti on auttanut paljon jaksamisessa.Vertaistukenani oli Hän ja edellä mainittu lapseni kummi.Löysin myös itsestäni terveen eskapistin ja pääsen tarpeen tullen pakenemaan helposti fantasia elokuvien,kirjallisuuden tai musiikin maailmaan.Toisaalta uskon,ettei kyse ole täysin pakenemisesta,vaan alitajuisesta toisenlaisesta käsittelytavasta,silloin kun selkeä järki loppuu kesken 🙂 Tarvitsen satuja,siinä missä lapsetkin.Hoidan siis sisäistä lastani 🙂



http://www.narsistienuhrientuki.fi/auttavat_tahot/
http://www.lasinenlapsuus.fi/

Valitse taistelusi


Roikkumista kahden elämän välissä.Sitä se oli edelleen.Ihan liian paljon syiden hakemista,lähinnä omaan käytökseen.Selityksiä Hänelle,mikä lapsuuden trauma juuri nyt vaikutti siihen,että ylireagoin.Anteeksipyyntöjä,jo yleensäkin siitä,että olen olemassa.Jatkuvaa miettimistä ja analysointia.Olin jo paljon aiemmin tullut siihen tulokseen,että minut on tehty yksineläjäksi.Enhän minä voi tällaista taakkaa antaa toiselle kannettavaksi.Eihän se ole oikein!

Ei niin.Mitä jos en kantaisikaan mitään taakkaa?Kenen taakkaa yleensäkin kannan?Ja miksi?

Toinen elämäni oli hyvää ja sain siitä paljon positiivisia kokemuksia.En vain ollut päässyt irti vielä siitä toisesta elämästä.

Rattijuopumus

Eräänä päivänä,äitini oli miehensä kanssa lähipitäjän vuokramökillä.Leirintäalue,jossa oli paljon muitakin ihmisiä.Työpäivän päätteeksi,menin käymään siellä.Ajattelin,että on oikein mukavaa, kun he hakevat elämäänsä jotain muutakin kuin ahtaat ja savuiset kerrostaloneliöt.Alue sijaitsi metsän keskellä ja rajalla oli puomi,jottei sinne ulkopuoliset pääse.Matkaa puomille oli n 100 metriä pientä metsäautotietä.Tullessani se sattui olemaan vielä auki,mutta pois lähtiessä heidän piti tulla avaamaan se minulle.Niinpä ajoimme autoilla perätysten puomille,minä menin edeltä.Katsoin kun lapsia juoksenteli alueella.Sitten pysähdyin ja auton perästäni kuului ryskis.Silloin se iski tajuntaani.Mies oli kännissä!Auton ratissa!Äiti kyydissä!Törmäys oli pieni.Heidän mukaansa mitään sellaista ei edes ollut,kun nousin autosta ärtyneenä hyvin sanaisen arkkuni kanssa.Alkoholia oli edes tuskin nautittukaan!Mökillä olessamme,olin kyllä huomannut, että jotain juodaan.Äiti oli alkanut peitellä sitä minulta.He avasivat puomin ja lähdin ajamaan pois.Samalla kuvittelin heidän ajavan mökille takaisin,läpi alueen jossa lapset juoksivat.Kuulin korvissani edelleen sen ”Eihän se edes osunut!”Soitin poliisille.Kerroin mitä oli juuri äsken tapahtunut,aikaa ei ollut mennyt viittä minuuttia.He aikoivat mennä tarkistamaan tilanteen.Miehen promillet olivat mitattu aivan hurjiksi.En muista tarkkaan enää,mutta en valehtele, jos sanon että kahdeksan promillea.Niin,siihen tarvitaan useita ryyppyiltoja peräjälkeen.Se järkytti,koska sitä promillemäärää ei enää näe!

Oikeudenkäynti

Asiasta tuli oikeudenkäynti.En nostanut itse mitään syytettä törmäyksestä,koska autoon ei tullut todistettavasti uutta jälkeä.Syyte tuli rattijuopumuksesta.Ja voi sitä puhelujen määrää.Kumpikin soitti vuoronperään.Välillä yrittivät puhua rauhassa ”järkeä”.”No eihän se ollut kuin pieni metsätie.Todella lyhyt matka.Eikä se auto edes osunut!:?”Yritin parhaani mukaan pitää hermoni kasassa ja selittää,että siellä oli lapsia ja promillemäärä oli valtava!On aivan sama minun autoni perälle!Lopulta en enää jaksanut vääntää rautalankaa lakipykälistä ja moraalista,vaan totesin että mitään ei ole enää tehtävissä.Oikeudenkäynti tulee,en voi sille mitään.Menen sinne myös todistajaksi,sillekään ei voi mitään.”Voivoi,miten meidän köyhien raha-asiat nyt menee?Miten me sairaina ihmisinä jaksetaan tällainen sotku?Voivoi..”No,voivoi.Sitä olisi varmaan kannattanut ajatella jo vuosia sitten.

Oli julmaa olla kylmä,mutta olin oikeassa.Ajomatka oli lyhyt,mutta mitä kaikkea siinäkin välissä olisi ehtinyt tapahtua?

Ihan pienesti elättelin toivetta,että äiti tajuaisi missä pisteessä heidän alkoholin käyttönsä on.Se toive kyllä hyytyi hyvin pian.Mikään puhelu ei puhunut sen puolesta,että jotain olisi ymmärretty.Ei edes oikeudenkäynnin jälkeen,kun kortti oli otettu pois ja sakot maksettavana.

Valintoja,valintoja..

Tässä oli risteys.Tässä kohden minä joko jatkan omaa uutta elämääni täysillä siihen keskittyen tai jatkan kitumalla,kuten tähän asti,jonkin tasoisena läheisriippuvaisena.Miten helppo valinta!Sinne jäi huoli äidistä.Vierailuni loppuivat hyvin pitkäksi aikaa.Kävin vain pakolliset,kuten joulu.En käynyt äitienpäivinä enää.Se tuntui pahalta.Muistin kaikki lapsuuden äitienpäivät.Olin ostanut hänelle töissä hankkimillani rahoilla koruja ja kaikenlaisia koristeita.Toivoen aina saavuttavani hyväksyntää.Opin silloin senkin,että antamisen ilo on parasta.Nyt se olisi kylmästi jätettävä taakse,käynnit siis,ei antamisen ilo.Tunsin,että kun olin ollut erossa äidistä jo niin kauan,elämänasenteeni oli muuttunut.Sitä tunnetta olisi voinut lähes käsin koskettaa,mutta siihen ei löydä sanoja.Sen vain tunsi,että jokin ajatus tai tunne muuttuu ja sen tiesi,että suunta on oikea.Siihen pystyi luottaamaan.Se oli silti vielä hauras.Se olisi helposti voinut hajota,jos olisin kulkenut äidillä.Joskus se oli vaikeaa,mutta muistelin silloin sitä ettei oloni koskaan ollut hyvä siellä käydessäni.Ei koskaan.Ja nyt niitä oloja ei enää ollut.Ajan saatossa poissaolon vaikeus kääntyi voitoksi.Enää en ollut harmissani,etten ollut käynyt.Minun ei tarvitse huolehtia hänestä.Hän on aikuinen ihminen ja elämänsä valinnut.Minäkin olen valinnut oman elämäni ja ihan tasan tarkkaan voin valita siihen asioita ja ihmisiä,jotka eivät tuota tuskaa!Äiti eläköön rauhassa,kuten parhaaksi näkee.

Kontrollin tarve

Sitä myöten omassa elämässäni alkoi helpottaa myös kontrollin tarve.Se tuotti paljon stressiä,kaikesta piti olla tietoinen ja mitään ei voinut tapahtua yhtäkkiä,kun en ollut ehtinyt siihen asennoitua.Kaikella oli oltava järjestys,aikataulu tai jotain jolla saadaan kaaos hallintaan.Kuulostaa ehkä siltä,että minulla olisi ollut liuta lapsia ja ulkomaan matka tulossa sekä samaan aikaan työpaineita.Stressiin riitti kuitenkin ihan perinteinen kylään lähtö,ilman ainuttakaan lasta,ihmisten luo jotka ovat jo tuttuja ennestään ja ilman työpaineita.Onneksi olin kuitenkin muuttunut hieman sosiaalisemmaksi,ei tarvinnut enää miettiä sitä mitä muut ajattelevat hiljaisuudestani.Tänä päivänä,olen ihan rauhassa hiljaa,jos siltä tuntuu.Ei ole minun asiani,mitä siitä joku ajattelee.Nykyään myös nautin siitä,että kaikki ei ole suunniteltua.Minähän pääsen vähällä,kun ei tarvitse muuta kuin heittäytyä 🙂 Se on todella terapeuttista ja tekee elämästä vivahteikkaan.

Kerron erään tarinan,jonka hienosti kertoo Ajahn Brams.

”Mies juoksi hädissään karkuun kauheaa verenhimoista tiikeriä.Sännätessään,hän ei nähnyt eteensä,vaan tippui isoon syvään kuoppaan.Kuopan pohjalla pimeässä oli valtava käärme,joka hyvin mielellään myös olisi halunnut syödä miehen.Mies oli tipahtaessaan onneksi vaistomaisesti tarttunut kuopan seinän läpi kasvavaan puun juureen ja roikkui siinä.Tiikeri kuopan reunalla,yritti kovasti terävillä kynsillään osua mieheen,mutta oli juuri hieman liian kaukana.Käärme miehen alapuolella sihisi vihaisesti ja syöksähteli kohti miestä,mutta ei aivan yltänyt varpaisiin.Siinä hän roikkui ja yritti miettiä mitä tehdä.Hän oli ollut joskus buddhalaisen munkin luennolla ja muisti ohjeen :”Jos ei ole mitään,mitä et voi tehdä,älä silloin tee mitään.”Selvä,hän ajatteli ja hengitti syvään 🙂 Silloin kaksi hiirtä,musta ja valkoinen,ilmestyivät kuopan seinämän raosta ja alkoivat järsiä puun juurta jossa mies roikkui!Mies ei edelleenkään voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa.Lopulta puu,jonka juuria hiiret rouskuttelivat,kaatui suoraan kuopan päälle poikittain.Tiikeri ei ollut väistynyt eikä käärmekään luovuttanut.Puussa oli mehiläispesä,mutta tässä tarinassa mehiläisistä ei tule ongelmaa 🙂 

Mehiläisten pesä alkoi valuttaa hunajaa kuoppaan.Herkulliset hunajatipat sattuivat osumaan juuri niin,että siinä juuressa roikkuessaan,mies ylsi niihin kielellään.”Mmm,herkullista!”,ajatteli mies ja jatkoi maisteluaan.Hänen siinä nauttiessaan,tiikeri tavoitteli ahneuksissaan kohti miestä ja lopulta kurotti liian pitkälle.Tiikeri horjahti reunalta ja tippui kuopan pohjalla olleen vihaisen käärmeen päälle.Molemmat kuolivat.Sen pituinen se.Tarinan loppu?Sitä ei ole 🙂 ”

Minulle tämä tarina valottaa hyvin paljon sitä,kuinka suhtautua ahdistaviin asioihin.Tiikeri ja käärme voivat olla alkoholismia,sairauksia,talousahdinkoja,mitä vaan.Sen kaiken keskellä voi löytää kuitenkin sen hunajan ja nauttia siitä,jo ei kerran muutakaan voi tehdä.Ja kuten Brahms sanoo,ongelma ei ole ongelma,jos ei siihen ole ratkaisua.Silloin on viisainta hyväksyä se ja nauttia vaikka kuppi teetä.

Niinpä niin.Irrottautuminen äidistä ja hänen ongelmistaan helpotti.Näin elämäni vielä selkeämmin,eikä hänen auktoriteettinsa yltänyt ajatuksiini senkään vertaa.Hän alkoi ikään kuin kutistua kuvitelmissani pienemmäksi.Hunajatipat eivät loppuneet,sitä alkoi jäämään ihan varastoitavaksi asti.Pahan päivän varalle 🙂

Alkoholismi

http://www.al-anon.fi/



Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…


Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras



Suurin osa huoneista suljettu tai vähintään sekaisin


Kuinka paljon mahdollisuuksia on isossa rakennuksessa?Avataan kaikki huoneet, tai ainakin ne sijaintinsa kannalta tärkeimmät.Laitetaan ne järjestykseen ja puhdistetaan.

Jokaisella huoneella on oma tehtävänsä,mutta ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta.Niiden sisällöllä on siivouksen jälkeen toimiva tärkeysjärjestyksensä.Kaikki sujuu tasapainoisesti.

Kenelläpä elämä niin sujuisi.Kenellä on ”huoneet” täydellisessä sopusoinnussa keskenään?Huomatkaa sana täydellisessä.Ei kenelläkään,rohkenen väittää.Eikä pidä ollakaan.Ei ole yhtä oikeaa järjestystä.Tai sitten niitä on aika hiton monta.Se tekee meistä persoonia.Toisenlaisen kuin se viereisen pulpetin oppilas tai työkaveri.Mutta se persoona ei tule esiin,jos sen päällä pitää vuosien saatossa huolella kasattua vaateröykkiötä.Se haalistuu.Jopa huoneita on suljettu. Vaatekasa on niin suuri,ettei sitä jaksa siirtää.Se on ollut siinä niin kauan,että pelkää sen alta paljastuvan raatoja.Ajatuskin siitä mitä sen alla olikaan,on pelottava.Ehkä on helpompi vain möyhiä sitä vaatekasaa päällisin puolin,saattaisi siitä jotakin siirtää ehkä pesuunkin.Tosin se pitää viedä sen jälkeen omalle paikalleenkin.Huh.Huoneen ovi on viisain pitää kiinni.Elintilaksi kelpaa kyllä tuo keittokomerokin…kunnes sekin alkaa täyttyä,huoneiden oven aluset valskaavat.

Ehkäpä siis viisainta tarttua toimeen.Vaate kerrallaan.Siihen pitää löytää oma tahti.Jonain päivänä huomaa,että meneekin helposti kokonainen sylillinen pesuun.Apuakin saa ottaa vastaan.Aina ei itse tiedä,mihin mikäkin vaateparsi olisi järkevintä laittaa pesun jälkeen.Tärkeintä on pysähtyä ihastelemaan aikaan saannosta.Tunkkaisesta ja ryppyisestä vaatteesta tulikin kuin uusi ja se on hienosti ja helposti otettavissa omalta paikaltaan silloin kun tarvii!Se olikin tärkeä vaate,mummolta peritty.Tietysti kaikki turha täytyy heittää menemään,kuten vaarin vanha lahonnut sukka jolla ei edes ole paria.Tarpeen tullen siihen voi hankkia kokonaan uuden ja toimivan parin.Aika näyttää.

Projekti on suuri,niin suuri ettei voi kuvitellakaan sen tapahtuvan hetkessä.Eikä koskaan voi kuvitella olevansa valmis.Eikä pidäkään.Työ muuttaa luonnettaan sitä mukaa, kun vaatekasat löytävät paikoilleen ja huoneet puhdistuvat.Lopulta se ei edes ole raskasta.Mutta alussa on.Luopumisen tuskaa ja löytämisen pelkoa.

Masennus ja jälkitauti

Sellainen vaihe minulla oli siitä lukien,kun muutin kotoa pois.Se jatkui edelleen,vaikka masennuslääkityksen (siivouksen taustamusiikki) olin jättänyt pois ja hommannut siihen oikean taustamusan.En ollut yksin,minulla oli ollut koulupsykologi,mielenterveyshoitajat ja Hän.Hän ei ymmärtänyt näitä asioita ja sain selittää itseäni paljon.Vaikkei se aina helppoa ollut,se opetti myös itseäni.Joskus olisi silti ollut helpompaa,jos Hän olisi vain avannut luukun keskusyksikköni päältä ja ihan itse katsonut,mitä siellä on.Kukaan ei valitettavasti voi nähdä päämme sisään,se on itse avattava.Ja kun avaimen löytää,se pitää pitää tallessa.

Luopumisen tuskaa

Valmistuin ja aloitin työt.Pääsimme muuttamaan uuteen kotiin.Kaikki hyvin,paitsi…Kuljin äidin luona joka ikinen päivä töiden jälkeen.Työpäivät pelkästään tuottivat minulle paljon stressiä.Vastuuta oli enemmän kuin olin olettanut.Olin valtavan epävarma ja edelleen myös hiljainen aikuisten ammattilaisten keskellä.Äidille tultua,vastaan tuoksahti tietysti kiljupönttö.Siinä istuin,hiljaa ja pahantuulisena.Äidillä oli siinä uusia miesystäväehdokkaita.Kuuntelin uusimmat juorut heistä ja hymähtelin.Minun päiväni ei kiinnostanut ketään.Siitä sitten kotiin palattuani olin suomeksi sanottuna, kuin perseelle ammuttu karhu.Olin stressannut töissä ja hemmetin pahalla tuulella taas jostain äidin ajattelemattomasta kommentista taikka vain siitä jatkuvasta juomisesta.Se ei helpottanut ollenkaan yhteiseloamme Hänen kanssaan.

Positiivista oli se,että asuimme nyt hieman kauempana.Päivän jälkeen pihalle saapuessa,vastassa oli uskomaton hiljaisuus.Niin hiljaista,että korvat lähes soi.Ennen kokematonta ja rauhoittavaa.

Sitkeästi yritin jauhaa äidille hänen alkoholiongelmastaan,jonka tietenkin kuvittelin.Olihan hänellä ko-ko-a-jan myös vesilasi pöydässä.Sen kiljulasin vieressä.Sehän muutti kaiken!!Usein lähestyin asiaa ihan väärältä kantilta,hermostuneena.Ja vaikka kuinka yritin aloittaa rauhassa,hermot eivät enää kestäneet minuuttia kauempaa.Luovutin.En enää aivan joka päivä käynyt,mutta monta kertaa viikossa.

Entä jos?

Aloin miettiä,miksi ihmeessä roikun siellä.Kun ei siinä selkeästi ollut yhtään mitään hyvää.Isän kuoleman jälkeen minun kai piti vain takertua siihen viimeiseen olkeen, joka oli entisestä elämästäni jäljellä.Eihän se voinut mennä niin,että kaikki ne kokemukset ja vaiva ja työ,minkä lapsena olin tehnyt selvitäkseni ja auttaakseni,olisi sitten vain siinä.Että vain lähtisin ja elelisin jotain toista elämää??Mikä se pointti olisi ollut?Äiti siis vain jatkaisi ryyppäämistään ja tuskin haikailisi enää perääni.Olin aina uskonut,ja edelleenkin,että kaikella on tarkoituksensa.

Minä-tyyppi löytynee?

Pikku hiljaa.Käyntini vähenivät.Olin uudessa ammatissani vuoden töissä ja totesin ettei se ollut minua varten.Vaihdoin alaa.Se helpotti hirveästi!Kaupan alan työ ei ollut stressaavaa.Jouduin puhumaan outojen ihmisten kanssa.Voitin pelkoni.Onnistuin.Sain itseluottamusta.Työ ei ollut sisällöltään todellakaan mitään vakavaa,jossa ihmiselämästä tai sen laadusta olisi tarvinut huolehtia.Ihanaa ajatella kerrankin jotain muuta!Tajusin,että osaan puhua ihmisten kanssa ja mikä parasta,muustakin kuin omasta taustastani.Tiesin,että niin oli ollut joskus ennenkin,joskus kauan sitten.Siihenkin oli silti tehtävä soputumistyönsä.Ajelin usein töistä kotiin ihan ymmyrkäisenä siitä mitä oli taas tänään töissä ollut ja mistä puhuttu.Kävin ylikierroksilla Hänelle siitä selittäessäni ja sitten väsähdin.Oli kuin olisin ollut lapsi,joka oli löytänyt jotain uutta ja mahtavaa muttei vielä oikein käsittänyt sitä.Koko ajan etäännyin äidistä.Oikestaan se tapahtui osin ihan huomaamatta.Olin saanut muuta ajateltavaa.

Uuden elämän alkuja

Sitten tuli meidän häämme.Ne olivat hyvin pienet ja melko nopeasti kasassakin,kahdessa viikossa. Harvojen vieraiden joukkoon kutsuin myös koulupsykologini.Äiti oli paikalla,yllättävää.Sekä kaikki veljeni.Ihan sulassa sovussa jok’ikinen.Ikimuistoinen päivä.Niitä alkoi tulla,positiivisessa mielessä.Oli ollut elämys muuttaa uuteen kotiimme.Olimme sen itse tehneet.Sitä oli hankala käsittää,mutta vain positiivisessa mielessä.Olin aloittanut isän kuoleman jälkeen pianotunnit.Vaikken uskaltanutkaan soittaa kenenkään kuullen.Jos nyt edes sille opettajalle..Aika heikosti,mutta hän sieti sen,oikein hyvin.Olisin jo lapsena halunnut soittotunneille,mutta eihän meillä ollut rahaa muuhun kuin alkoholiin.

Elämässäni oli menossa nyt oikein suursiivous,jossa usein käy niinkin että aluksi tavarat leviävät vielä pahemmin,ennen kuin ne pääsevät paikoilleen.Mutta ne ovat sinne määrätietoisesti menossa!Sen tiedostaa ja se ei haittaa,se kuuluu asiaan.

Koska siivous on sujunut hyvin ja on mielestään nähnyt valtavasti vaivaa,tulee houkutus höllätä vähän.Mitä jos vaikka kävisin äidin luona..

Hmmm…

Tätä oli mukava kirjoittaa.Vaikka tiedän ettei se työ ollut vielä tuossa,mutta siinä on se jokin joka pisti vauhtia rattaisiin.Huomaan,että olen saattanut höllätä siitä vähän.Mutta ei,ei liikaa.Aina sallitaan pieni notkahdus.Sehän on vain inhimillistä ja kelpaa huoneiden puhdistusaineeksi taikka sisustukseen 😉

http://www.yhdistyslovery.com/93
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu, mutta usein jäämme tuijottamaan sitä sulkeutunutta ovea niin pitkään ja niin pettyneinä, että emme näe niitä ovia, jotka avautuivat meille.”
Alexander Graham Bell


Hengitän,pakkohan se on


Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.



Viimeinen henkäys


Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…


Hiljainen sota


Tyhjää,kuristavaa,ahdistavaa..Odottelua.Rikosilmoituksen tekemisen jälkeen aikaa meni.Kauan.Ennen kuin syytettyyn ja todistajiin otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Kuljin isällä edelleen paljon.Istuttiin,pelattiin korttia,juteltiin,katsottiin samoja lempiohjelmia ja minä tiesin.Katsoin isää ja tunsin olevani maailman hirvein ihminen.Kerta toisensa jälkeen vakuutin itselleni,että se on isän parhaaksi.Hän joutuu eroon alkoholista.Hän saa keskusteluapua ja pääsee selvittämään asioita itsensä kanssa.Me voidaan tulevaisuudessa vielä jutella ja hän on silloin raitistunut.Aioin olla hänen tukenaan loppuun asti,jos hän vain ymmärtäisi.

Kävin itse säännöllisesti mielenterveyskeskuksessa juttelemassa.Nyt etenkin tuosta asiasta.He tukivat ajatustani siitä,että en ollut kostonhimoinen,vaan halusin isän selväksi.Samalla saisin tapahtuneen asian selvitettyä myös itselleni.Tuskaa ja kamppailua.Miksi tunsin olevani petturi?

Odottelua

Suoritin edelleen etälukiota,se sai mainiosti välillä ajatukset muualle.Jossain vaiheessa minulle löytyi myös sellainen masennuslääke,joka ei aiheuttanut sivuoireita.Olin ollut kaksi viikkoa osastolla unirytmin kääntämiseksi ja yritin pitää opitusta epätoivoisesti kiinni.Olin yhteydessä nuorimpaan veljeeni.Hän oli päässyt jo muutama vuosi taakse päin perhekodista,eikä hänenkään elämänsä vaikuttanut kovin loistokkaalta.Alkoholi oli vahvasti kuvioissa.Muusta en siinä vaiheessa vielä tiennyt.Olin kuullut,että isäni oli joskus kauan sitten hipelöinyt häntäkin.Halusin tarkistaa asiaa ja sanoin,että voisimme osallistua tuohon rikosilmoitukseen yhdessä.Veljeni ei halunnut puhua asiasta enempää,eikä vienyt sitä siis eteen päin.

Viimeinen hetki?

Sitten koitti se päivä,kun äitiini otettiin yhteyttä poliisilaitokselta.Häntä pyydettiin todistajaksi,olinhan ollut tapahtuma-aikana alaikäinen.Äiti tiesi kertoa,että isä ei vieläkään tiennyt asiasta.Menin siis hänen luokseen.Yritin olla kuin aina ennenkin.Katsoin häntä pitkään,silloin kun hän ei nähnyt.Painoin hänen rauhalliset kasvonsa mieleeni.Hän ei ollut vielä kovin humalassakaan.Seuraavana päivänä hän tietäisi.Pelko.Paniikki.

Tieto

Ja niin.Äiti ystävällisesti ilmoitti minulle isän soittaneen hänelle rikosilmoituksesta ja kertoi isän olleen järkyttynyt.Äiti otti myös asiakseen mennä isän seuraksi,tueksi.Katsomaan,että pärjää.Ryyppäämään.Okei,no joo,kyllähän isä varmaan sen tuen tarvii..hmmm.En osannut ajatella.Asiasta kuulivat myös pariskunta joista oli hetki aiemmin tullut ”ystäviä”.Heitä ei minun elämässäni sen jälkeen näkynyt.Siirtyivät isän tukijoukkoihin.Ryyppäämään.No,olihan toinen heistä isälle läheistä sukuakin.Enpä silti olisi uskonut.Tyhjyys.Äiti soitti ja kertoi isän sanoneen,ettei hänellä ole tyttöä.

Järkytys toisensa perään

Kävin psykiatrisen lääkärin arvioitavana tulevaa oikeuden käyntiä varten.Kaiken lausunnon seasta muistan ”jonkin verran tunteissaan pidättäytyvä…keskivaikea masennus”.Koulupsykologini pyydettiin myös todistajaksi.Tämä oli ensimmäinen kerta,kun hän kuuli tapahtuneesta.

Aikaa kului.En ollut enää isän kanssa tekemisissä.Äidiltäni kuulin,miten hänellä menee.Kaikki osalliset olivat nyt saaneet kuulustelussa kirjatut kertomukset luettavakseen.Meinasin olla järkyttynyt niin isän,mutta myös äidin kertomuksesta.En silti voinut järkyttyä.Nyt minun oli pidettävä pää kylmänä.Muuten ei voi jaksaa.Isän sisko soitti ja haukkui minut alimpaan helvettiin.Miten olin voinut isälleni tehdä noin?Sehän on alkoholisti!!Eihän sen terveys kestä mitään linnareissua!Miten ihmeessä hänkään enää kehtaisi sukunimeään pitää?!Pilaan suvun nimen!Ja eunukkihan se isäkin on ollut jo pitkään,kun niin alkoholisti on!! Öh,joooo-o..

Äiti

Pöly laskeutui.Äiti oli kulkenut ahkerasti isän tukena ja pitänyt huolta,että kiljupöntössä olisi tarpeeksi juotavaa.Sitten The Hän muutti jälleen.Voisi kai sanoa,että muutimme yhdessä,mutta minulla oli edelleen oma asuntoni.Kuinka ollakaan,äiti muutti miehensä kanssa naapuriin.Asuimme siis rintamamiestalon alakerrassa vieretysten.He olivat olleet vähän erossakin ja aikoivat nyt tosissaan yrittää.Alkoholikin oli poissa kuviosta,hetken.Ohikiitävän.Ehdin saada äidin kanssa jopa ihan kiiltokuvahetkiäkin.Yhdessä aurinkoisella pihalla,minä luin tenttiin ja äiti vain kiikkui pihakiikussa.Juteltiinkin.Meillä oli kellarissa yhteinen pesutupa ja saimme joitakin äititytärhetkiä siivouksen ohella.Nukahtamiseni alkoi onnistua paremmin.Sitten naapurin parisuhde palautui tutuille uomilleen.Riitelyä oli karmea kuunnella ja vanhat muistot nousivat pintaan.Äidin viha kohdistui minuunkin.Hän jyskytti humalassa oven takana,päästyään meidän puolelle,hän huusi ja haukkui minut,liittyen isäänikin.Lopulta hänelle täytyi soittaa poliisit.Se tuntui järjettömän pahalta,mutta olin oppinut ajattelemaan itseänikin.Ei minun tarvinut sellaista kuunnella.Omassa kodissani!Eikä hän suostunut poistumaan,vaikka monta kertaa kehotin.Se siitä sitten.

Tuomiopäivä

Sitten koitti oikeudenkäyntipäivä.Olin varautunut siihen kovalla kuorella ja panssarilla.Sitä oli kasvatettu ja lujasti.Olin sortunutkin monta kertaa.Mielenterveyshoitajalle eräällä kerralla lähes huusin,että haluaisin isän olevan kuollut.Siihen hän tyynesti vastasi,että ”Tuota et oikeasti tarkoita”.En niin.Tietenkään.Kaikki vaan oli niin helvetin vaikeaa.

Madonnan You’ll See kappale on yksi niistä,joita kuuntelin oikeudenkäynnin lähestyessä.Minun oli löydettävä jotain josta pitää lujasti kiinni.Tiesin,että isä kieltää kaiken ja minähän olin tehnyt aloitteet ja plaaplaa.Valmistauduin kuulemaan sen vielä kerran.Asianajaja,jota rikosilmoituksen vastaanottanut poliisi oli suositellut,oli mahtava.Hän ei ollut samalta paikkakunnalta.Hän oli jälleen yksi niistä tuntemattomista,jonka luokse minun oli yksin mentävä kertomaan sama tapahtuma alusta loppuun,juurta jaksain.Ihan pokkana.Joskus tuntui,että se tulee jo kuin levyltä.

Lapset eivät tee aloitetta sellaiseen.Ikinä.Aikusen vastuulla on järjestää lapselle asianmukaista apua,jos lapsen käytös sitä edellyttää.

Oikeudenkäynti

Siellä olin.Valmiina taisteluun.Oikeudenkäyntisalin odotusaulassa.Kuulema lopputulos olisi itsestään selvä,eikä huolta sen suhteen.Siellä olivat asianajajani,koulupsykologi,äiti ja isä.Miten koomista!Isä istui tupakointihuoneessa.Menin sinne itsekin.Emme puhuneet sanaakaan.Hän ei edes katsonut minua.Selvä,hänellä ei ole tytärtä,hän ei tunne sellaista.Niin hän oli sanonut.Tunsin itseni kiveksi.

Oikeudenkäynti alkoi.Menin pyydettäessä istumaan eteen,korotetulle paikalle tuomarin viereen.Edessäni alempana istuivat nyt kaikki muut.Isä ja hänen asianajajansa.Äiti.Koulupsykologi,lääkäri ja ne jotka tekevät päätöksen tuomarin kanssa.Aikuisia,ammattimaisia ja jäykästi pukeutuneita vakavia ihmisiä.Tuomari sanoi ”Ole hyvä,kerro mitä tapahtui”.Ja siitäpä se sitten,kuin napista painamalla,kaiken häpeän peittäen ja unohtaen.

En todella tiedä,kuinka sen tein.Kuinka katsoin isääni päin,kun kerroin tapahtuneesta.Isän asianajaja esitti minulle kysymyksiä,kuten myös omani.Puhuin selkeästi ja varmasti.Muuta en muista.En muista poislähtöä tai olotilaa kotiin palattua.Isä sai 1 v 9 kk ehdotonta ja minä 8000 € korvauksia.Ja-ha.Mitäs sitten.

Uusi alkuko?

Sitten oli taas muutto.Lukio alkoi olla loppusuoralla.Oikeudenkäynti oli käsiteltynä heti moneen kertaan mielenterveystoimistossa ja asianajajanikin kanssa.Olin saanut isolta auktoriteetilta nyt vahvistuksen siihen,etten ollut tehnyt mitään väärää.Kirjoitin tarinani myös Tukinaiselle.Tukinainen keräsi seksuaalisen hyväksikäytön kertomuksia kirjaksi,johon myös minun tarinani päätyi.

Olin syönyt masennuslääkettä jo tarvittavan määrän,ainakin sen mistä alunperin sovittiin lääkärin kanssa.Minusta alkoi tuntua,että voisin paljon paremmin,jos nyt todella lopettaisin lääkkeen.Minusta tuntui,kuin olisin kulkenut leima otsassa kaupoissa ja kylillä.Halusin siitä olosta eroon.Olo oli vahva.Lääkäri olisi halunnut jatkaa lääkitystä.Kerroin,että lopetan sen hänen antamilla ohjeillaan tai sitten ihan itse,kuinka vaan hän haluaisi.Sain vastahakoiset ohjeet vieroittautumiseen ja olin maailman tyytyväisin ihminen.

Olimme päättäneet Hänen kanssaan aloittaa talon rakennuksen.Hän oli niin tekevä ja toimelias.Minä halusin tehdä perässä.Lukio ei ollut vielä loppu,mutta hain toisen asteen oppilaitokseen,josta saisin itselleni väliaikaisen ammatin pian.Tulisihan meille laina ja paljon muita kuluja maksettavaksi,enkä todellakaan halunnut jäädä mieheni siivelle.Olin täyttänyt 20 vuotta.

Olimme isän kanssa puhelinyhteydessä ensimmäisen kerran rikosilmoituksen jälkeen.Siinä jutellessa,se tuntui jo niin pitkältä ajalta,mutta kuitenkin ihan kuin olisi eilisestä jatkettu.Itse aiheesta ei puhuttu,mutta hän pyysi käymään ja minä menin.

Jostain syystä toivo elää..

Silloin aiheesta puhuttiin ja hän piti edelleen saman kantansa.Kysyi lopulta jopa,että aionko viedä salaisuuden hautaan asti mukanani?!”No kun ei helvetti ole mitään salaisuutta!!!!”Siihen loppui siitä keskustelu.Hän halusi kuitenkin,että olisimme tekemisissä.Ei halunnut katkaista välejä.Se oli minulle helpotus,olin vihannut sitä,välttelyä ja kieltämistä.Olin valmis antamaan asian toistaiseksi olla,jotta voisin suunnitelmani mukaisesti olla hänen tukenaan sitten kun alkoholista vieroittautuminen alkaisi.Olin tyytyväinen ja peloissani,mutta edelleen vähän pihalla siitä,miksi en tunne vihaa tai katkeruutta?Se jäi vain sille suutahtamisen tasolle,joka on helposti ohitettavissa hoivavietin herätessä.

Lopuksi

Olihan se hyvin sekavaa aikaa.Sekaan mahtuu tietysti hyvätkin hetkensä.Masennuksen sumuvaihe hävisi lääkkeen avulla,mutta jäljelle jäi tietysti vielä paljon selvitettävää.Parisuhde kasvoi ja kehittyi minun dramaattisista tilanteistani huolimatta.Hän ei ollut kaikessa mukana,mutta en sitä odottanutkaan.Hän kävi töissä ja teki paljon asioita itse.Hän ei myöskään ollut tottunut tällaisiin tilanteisiin ja liian herkkä ilmaistakseen itseään sanallisesti ilman solmua.Tavallaan,Hän kuitenkin oli mukana.

Olen tyytyväinen oikeudenkäynnistä,siitä että tein sen.Mitä ajattelisin tänä päivänä,jos en olisi hakenut oikeutta ja selvittänyt asiaa?Luultavasti olisin vähän enemmän kippurassa.Kuinka sitten jaksoin sen?En tiedä.En todellakaan tiedä.Tänä päivänä en ehkä jaksaisi?Oletan,että syyn täytyy löytyä tavasta, jolla haluan asioita ajatella.Selkeästi ja yksinkertaisesti ja oikein.Oikeudenmukaisuus ja moraali ovat tärkeitä asioita.Niistä täytyy pitää kiinni,loppuun asti ja aina.Ne ovat helppo köysi,mihin tarttua tiukan paikan tullen.Sillä köydellä voi vetää itsensä pois tunteiden järkkäämästä taifuunista,tai ainakin vähän sivummalle.

Nyt pikku hetkeksi ajatukset muualle.Toivottavasti huomenna saadaan lunta!Lasta on mukava seurata kaiken uuden äärellä,se on niin suurta 🙂

https://www.tukinainen.fi/



Sumu häviää ja tietoisuus herää


Oma koti.Oma ihana turvapaikka!Se oli nyt varmasti tulossa.Pääsisin pois!

YKSI ELÄMÄNI PARHAISTA ILLOISTA

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna,istuimme isohkolla porukalla alkoholipitoista iltaa exäni luona.Isäni oli siellä myös.Äiti oli kai baarissa tai linnasta palaneen miehensä kanssa,juomassa joka tapauksessa.Minä olin juuri aloittelemassa jonkinlaista seurustelua,oman ikäiseni pojan kanssa.Hän oli silti hankalasti tavoitettavissa,joten hän ei liittynyt seuraan.Emme tosin olleet tavanneetkaan vielä kuin pari kertaa.

Paikalle oli tulossa yllätysvieraita,minä en ollut koskaan tavannut heitä.Jännitin,mutta minusta oli mukava tavata uusia ihmisiä.Olinhan pitkään jo nähnyt nuo samat humalaiset kasvot joka paikassa.Niinpä vieraat saapuivat.Nuori mies ja nainen.Päälle parikymppisiä kumpikin.Kumpikin vaikutti käytökseltään fiksuilta ja ihmettelinkin mitä he yleensäkin tällaisessa paikassa tekevät?Siinä sitten taustatietoja vaihdettiin ja huomasin tulevani oikein hyvin toimeen tämän nuoren miehen kanssa.Illasta tuli oikein riemukas kortin peluun ja tikanheiton kera.Enkä muista,milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa.Kännissä kaatuileva isänikään ei saanut minua pahalle tuulelle juuri nyt.Ilta vaihtui yöksi ja aamuyöllä löytämäni loistoseura oli lähdössä.Nainen oli lähtenyt jo paljon aiemmin,he olivat sisaruksia keskenään.Minä lähdin myös.Parkkipaikalla tiemme olisivat erkaantuneet,mutta siihen jäimme juttelemaan.Kerroin lähes kaiken taustastani ja minusta oli hurmaavaa,miten sain miehen nauramaan.Mikään mitä kerroin,ei saanut häntä järkyttymään eikä lähtemään.Puhuttiin ja naurettiin aamuun asti,kotiin oli silti vielä käveltävä joten oli aika poistua.Sovittiin uudesta tapaamisesta ja lähdimme omiin suuntiimme samaa pitkää pyörätietä pitkin.Minä en malttanut selkääni hänelle kääntää,vaan kävelin loppumatkan selkä menosuuntaan..

Seuraavalla viikolla löysin hänen puhelinnumeronsa ja ehdotin uusintaa.Maailma kääntyi nurin niskoin,kun se sopi.Nyt minun piti vaan selvittää loppuun se, jo alulla ollut seurustelu.

Sain sen tyypin viimein kiinni.Hänellä oli kovasti meno päällä ja minut käytännössä tempaistiin mukaan.Yhtäkkiä löysin itseni joistain bileistä keskellä kaupunkia.Ketään en tuntenut eikä seurustelutyyppini pysynyt näkyvissäni.Pian istuin keskustan parkkipaikalla minulle tuntemattoman kuskin takapenkillä odottamassa.Sitä siippaa.Ei näkynyt.Lähdin etsimään ja siellähän hän oli,erään auton etupenkillä ja silmät seisoi päässä.Näin kuskin paikalla istuvan ihmisen ja tunnistin paikalliseksi huumehörhöksi.Säikähdin ja palasin takaisin autoon,jossa oli sentään selvä kuski.Laitoin viestiä hänelle,joka oli sopinut kanssani treffit.Kerroin missä olen ja mitä juuri näin.Hän oli töissä,mutta vastasi minulle hyvin pian ja ohjeisti pyytämään kuskia ajamaan minut kotiin.En ollut uskaltanut sitä itse kysyä,koska en vain uskaltanut sanoa mitään vieraille ihmisille.Kehotuksesta kuitenkin rohkaistuin ja kuski veikin minut saman tien kotiin.Siellä jatkoin vielä viestailua Hänen kanssaan ja seuraavaan viikonloppuun ei olisi voinut olla yhtään pidempi aika.Se oli 16 vuotta sitten.Edelleen viestailen hänelle joskus töihin 🙂

HOMMA HANSKASSA…

Niin meistä tuli pari.Muutin omaan asuntooni.Sillä asuinalueella ei ollut paras mahdollinen maine,mutta minua se ei haitannut.Nyt minulla oli oma turvapaikka eikä kukaan koskaan tulisi sinne huutamaan eikä ryyppäämään eikä sanomaan mitä minun pitää tehdä.

MUTTA HANSKAT HUKASSA

Aloitin lukion,mutta se ei ottanut onnistuakseen.En tuntenut kuuluvani joukkoon.Siellä olivat ne jo toisella luokalla,joiden kanssa olin viettänyt kuusi vuotta peruskoulussa.Se oli lannistavaa,en ollut päässyt eteenpäin.Kotonani aloin pikku hiljaa tajuta minkälaista elämää olin joutunut elämään.En oikein voinut käsittää sitä tunnetta.Olinhan kuitenkin nähnyt perheitä joissa asiat olivat hyvin ja tiesin siis,että oma perheeni ei kuulunut siihen ryhmään.Silti se tuli vähän yllätyksenä.Samalla ymmärsin sen,kuinka sumussa itse olin ollut sen kaiken keskellä.Olin vain suorittanut,kun oli vaadittu.Elänyt äidin elämää vierestä ja puolesta.Yrittänyt saada isän irti alkoholista.Hassu juttu,en ollut ajatellut äidin olevan alkoholisti,ennen kuin vasta nyt.

MASENNUS

Menneet tapahtumat alkoivat kelaamaan päässäni,videon pätkä sieltä täältä.Valveunia äidin kuolemasta ja hautajaisista,samat valveunet myös omalla kohdalla.En pystynyt olemaan paljon uudessa kodissani.Olin isällä tai exälläni.Olin huolissani ihan kaikista ja kaikesta.Itse en tuntenut oloani varmaksi ja koulu ahdisti.The Hän oli joutunut lähtemään töihin kuukaudeksi kauemmas.Tuskallista.

Lukio jäi.Rahoitukseni tuli nyt sosiaalitoimistosta.Työmatkaaja oli onneksi palannut ja sen uuden kauniin tunteen takia hankalat ajatukseni aluksi helpottivat.Eivät silti jättäneet rauhaan.Minun piti puhua,puhua,puhua.Se kaikki oli vain puhetta.Sama vaikka olisin kertonut esitelmää hernekeitosta,tunnetta ei ollut.Tiesin itse,että joku puuttuu ja aina puhuessa yritin etsiä sitä.Mikä puuttuu,kaikki ei ole kohdallaan?

UUSIA TUNTEITA

Eräänä yönä poltin lämpöpatterissa rakon sormeeni.Se oli mukavaa,pitkästä aikaa,kestin sen.Ei sattunut paljon.Epävarma kysymys tosin kuului,olikohan tuo ihan järkevää?Seuraavana päivänä The Hän huomasi sen ja kysyi mikä se on?Säikähdin vähän hänen hätääntynyttä ja tiukkaa ääntä.Vastasin kuitenkin totuuden ihan coolisti,kuin mitään isoa ei olisi tapahtunut.Hänen reaktionsa tyrmisti.Kamala saarna siitä mitä saan tehdä itselleni ja mitä en.Hänen ilmeensä oli kumma,täynnä huolen aiheuttamia silmiä,järkkymätön asenne siitä,että hän on oikeassa,vakava.Se oli ennen kokematonta.Enkä halunnut hänen enää reagoivan niin,joten se oli viimeinen polttomerkki.

OUTO ELÄMÄ,HUKKASIN ITSENI

Aloin huomata,että Hänellä oli toisenlainen kuva elämästä.Hänellä oli jalat hyvin tukevasti maassa ja siitä piirteestä pidin jo heti ensitapaamisella.Silti se kuva erotti meidän elämämme.En päässyt samaan ajatukseen kivuttomasti.En vain pystynyt ja tunsin itseni riittämättömäksi.Yritin selittää mitä tunnen.Hän yritti ehdottaa minulle mitä yksinkertaisimpia ratkaisuja.Olin kuitenkin liian matalalla masennuksessa,etten kyennyt ymmärtämään niitä.Kaikki oli vaikeaa.Uskalsin väkisin lähteä tapaamaan hänen perhettään ja kavereita,mutta kenellekään en puhunut yhtään mitään.Istuin vain hiljaa ja kuvittelin olevani olematon.Hän ei koskaan sanonut siitä minulle mitään,eikä siitä tullut numeroa vaikka kerroin pelkääväni vieraita.

Valvoin yöt ja nukuin päivät,se oli ollut aina paljon helpompi rytmi.Niin tekivät kaikki muutkin.Yöt olivat adrenaliinin aikaa.Nyt eivät olleet.Se oli ahdistavaa!Hän meni nukkumaan ihmisten aikaan,koska kävi töissä.Minä en saanut unta.Nukuin päivän ja sitten hän palasikin jo töistä kotiin.En joutunut olemaan itseni kanssa liian kauan.Vaikka jokin tuntui sopivan minulle,lopulta mikään ei sopinut,ei enää tähän elämään.Elämään josta en tiennyt yhtään mitään.Kaikki oli hyvin sekavaa ja ahdistavaa.

PÄÄTÖKSIÄ

Äiti yritti käydä herättämässä huomiota kotini ovella.Hänen miehensä oli valitettavasti muuttanut viereiseen kerrostaloon.Siitä olikin helppo tulla totutusti luokseni purkautumaan.En avannut.Oli kauheaa kuunnella sitä huutoa,itkua,uhkailua ja oven pahoinpitelyä.Olin silti päättänyt ja tiedostin täysin mitä EN halua elämääni.Hän vieressäni tuki ajatusta.Niin loppuivat äidin turvapaikkahakemiset kännissä.Olin nähnyt kuinka hän itse järjestää itselleen hankaluuksia,provosoimalla ja alkoholilla.Päätin,että hän on aikuinen ihminen ja voi itse päättää kenen seurassa ja miten aikansa viettää.Minun elämäni ei ollut siinä kunnossa,että voisin auttaa muita kuin itseäni.

LOPUKSI 

Aivan mahtava muistella ensitapaamistamme 🙂 Se aika silloin oli kuitenkin myös todella raskasta.On ollut onni,että siinä sattui juuri silloin olemaan tuleva mieheni.Helppo ei ollut meidänkään alkutaival.Ei hänellä ollut tällasista käsitystä näin läheltä katsottuna.Masennus oli outo asia.Tuossa vaiheessa se oli vielä minullekin.Asioiden ilmaisussa olisi siis ollut toivomisen varaa.

Olen onnellinen myös siitä,että tein ensimmäisiä selkeitä päätöksiä elämäni suhteen.Tajusin,että on otettava äitiin etäisyyttä,vaikka väkisin.Enhän minä tuossa päätöksessä vielä pitkään aikaan pysynyt,mutta se kyti kuitenkin.Aloin tajuta asioita myös isäni suhteen.Aika oli mustaa ja vaikeaa,mutta sellaista se masennus on.Siihen tarvitsee apua,ulkopuolelta.Tajuaminen oli pahinta.Se lähes salpasi hengityksen.Ei voinut käsittää,miten oli joutunut elämään sellaista elämää?Miksi oli joutunut?Miten äiti tai isä olivat voineet sanoa niin ja näin?Kaiken ajattelu alkoi alusta,että löytää sen oman oikean uuden suhtautumisen asiaan.Enää ei tarvinut suhtautua ilmeettömästi aivan kaikkeen.Sieltä alkoi kasvaa pikku hiljaa se oma persoona vahvemmaksi.

Nyt kynttilät puhalluksiin ja nukkumaan.Huomenna ei tarvitse pelätä omaa seuraa,se on ihan jees 🙂 Se kertoo joskus ihan hyviä ajatuksia 😉

Pakopaikka,leikitään että kaikki on ihan hyvin


Olin 15 vuotias.Syksy alkoi,ainahan se uuden alkua merkitsee.Palasin 80 km päästä arkipäiviksi kotiin ja yritin aloittaa kahdeksannen luokan uudelleen.Tietysti keräsin enemmän huomiota,jota en olisi kaivannut,kihlasormus sormessa.Ja mies oli minua 23 vuotta vanhempi!Eihän siitä mitään tullut,koulusta.Uudet luokkakaverini olivat vieläkin enemmän eri maailmasta kuin minä.Koulupsykologi ymmärsi sen ja järjesti minulle opinto-ohjaajan kanssa toisenlaisen opiskelutavan.Pääsin työharjotteluun ja opiskelisin etänä.Tentit sovittaisiin koululle,muuten minun ei tarvitsisi siellä enää käydä.Työharjoittelut suoritin lähestulkoon tuppisuuna.Eihän ketään oikesti voinut kiinnostaa vaikka sanoisinkin jotain.Olin sitä paitsi paljon huonommasta perheestä kuin ne muut,omasta mielestäni.Häpesin.Muut olivat aikuisia,eivät uskoisi että osaisin mitään.Paitsi,että tiesivät minun olevan kihloissa niin paljon vanhemman miehen kanssa.Kai se nyt jotakin merkkaisi?Etten olisi ihan pentu enää?Tai sitten se on niiden mielestä jotain ihan järkyttävää?Olin hirveän nuori,mutta ikivanha.Ihan paras pysyä vaan hiljaa ja tehdä hommansa.

Äiti yllättäen huolestui tuosta suhteestani,samoin sosiaalitoimi.Kävimme useissa palavereissa ja haastatteluissa kiistämässä sen,että suhteemme olisi ollut mitään enempää kuin platoninen…Koulupsykologini sai nuhteita siitä,ettei hän ollut tuonut tietoa suhteesta julki ajoissa.Hän vetosi vaitiolovelvollisuuteen ja siihen ettei ollut kuullut mitään huolestuttaavaa oloistani.Ymmärrän häntä täysin.

Masennus näyttäytyy

Joka viikonloppu mies kuljetti minut 80 km päähän.Hän tiesi kotiasioistani ja tunsi epäilemättä pystyvänsä tarjoamaan hyvän turvapaikan.Olin aika ajoin erittäin jumissa,en pystynyt puhumaan,en katsomaan silmiin,mitään.Oli kuin olisin ollut jossain niin syvällä mustassa kuopassa,siellä minne hädin tuskin kuulee edes mitään.Masennus.Pahimmat kuopat vaihtelivat ja saattoivat saada aikaan parisuhteeseenkin säröjä.Toisaalta oli hyvä,että jouduin selittämään itseäni paljon.

Sain osallistua miehen saamiin pieniin töihin,olin esimerkiksi maalarina.Hän tunsi myös erään romaniperheen,josta eräälle vanhemmalle sain tehdä hiusten värjäykset korvausta vastaan.Eläimiä,autolla ajamista.Paljon uusia kokemuksia,jotka siirsivät pahan olon välillä sivuun.Sekavaa ja pelottavaa oli,että yhtäkkiä miehen lapset puhuttelivat minua äitinä,laitoin heille ruokaa,siivosin,pesin pyykkiä,suunnittelin erittäin köyhän perheen ruokalistaa,autoin läksyissä ja elin yleensäkin elämää jota ei koskaan ennen.Minun ei tarvinut pelätä,eikä ajatella kotiani.

Itsemurhayritys

Kotona tilanne ei muuttunut.Äitini oli edelleen linnatuomiota odottavan miehen kanssa ja tappelut jatkuivat.Näin ollen,vietin välillä yöni isällä.Hän yritti sekoilla jotain humalassa pari kertaa,mutta olin silloin tarpeeksi itsevarma ärähtääkseni vastaan.Hänen juomistaan yritin sitkeästi hillitä.Isä joi,mutta arki-illat olivat muutoin kohtalaisen rauhallisia.Paitsi eräänä iltana.Äitini soitti.Hän oli joko todella humalassa tai jotain muuta.Hän uhkasi tappaa itsensä.Sehän ei enää siinä kohden mikään jymyuutinen ollut,mutta aina yhtä huolestuttava.Tässä kohden hälyytyskellot voittivat ja päädyimme isän kanssa soittamaan äidin asunnolle ambulanssin.Itse lähdin pyöräillen paikan päälle.Uudessa pakopaikassani olin oppinut pitämään mukanani perhosveistä,kaiken varalta,ja sillä sain murtauduttua oman huoneeni hyttysverkosta kotiin sisälle.Äiti oli jo viety.Soitin sairaalaan perään ja kuulin,että hänet oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Eli tilanne oli oikeasti ollut paha!?!!Soitin pakopaikkaani ja hän aikoi tulla heti hakemaan minut ja pääsisin äitiäni katsomaan.Odotellessa äitini mies saapui humalassa kotiin.En muista mitään enää hänen kanssaan käymästäni keskustelusta.Hän oli kuitenkin ihmetellyt jälkeen päin äidilleni,miten kylmän rauhallinen olin ollut.Itse en ihmetellyt.Se on minun tapani reagoida shokkitilanteeseen,järkytys tulee paljon myöhemmin.

Henkinen helvetti

Järkytys todellakin tuli,kun näin äidin makaavan letkuissa tajuttomana.Minulle kerrottiin,että tämä oli ollut kymmenestä minuutista kiinni.Hän oli ottanut lääkkeitä.Istuin siinä ja itkin.Iso osa minusta toivoi tämän olleen se jokin kuuluisa viimeinen niitti.Että kun äiti heräisi,hän tajuaisi kaiken ja muuttuisi.Järkytyksen tilalle tuli turruus,kun äiti viimein heräili ja valitti vain sitä kuinka ikävästi hoitaja oli hänelle puhunut.Tietenkin johtuen hänen itsemurhayrityksestään.Hän oli häpeissään,mutta äärimmäisen pettynyt.Hän kysyi myös,miksi olin mennyt soittamaan sen ambulanssin?Minun olisi pitänyt antaa olla.En pysty sanoin kuvailemaan sitä mursketta millaiseksi sisuskaluni noista kommenteista meni.Ymmärsin kuinka palasina äitini oli.Tunsin syyllisyyttä siitä,että olin jättänyt hänet,ainakin viikonlopuiksi.En ollut hänen tukenaan ja kummallisella parisuhteellani varmasti vielä vaikeutin hänen elämäänsä.Olin ristitulessa.En kestäisi olla kotona yhtään enempää.Kuolin pelkästä ajatuksesta,että joutuisin sinne äidin turvaajaksi yhtään enempää.Hyi minua, kun sellaista mietin äidin siinä juuri selviydyttyä henkiin! Koskaan en kuullut kiitosta siitä,että pelastin hänen henkensä.Ehkä se ei todella koskaan ollut sen väärti,en ollut sen arvoinen.

Mun koti ei oo täällä

Meni vuosi, viikonloppu- ja pidempiä lomamatkoja edes takaisin rullatessa.Pakoperheeni päätti muuttaa samalle paikkakunnalle kuin missä minä asuin.Rahat olivat todella vähissä,bensaan meni sitä valtavasti eikä silloiset puhelunkulutkaan pienet olleet.Etenkin kun ne soitettiin puhelinkioskista.Ajatus muutosta vaikutti ensin hyvältä.Aloin silti pikku hiljaa tajuta,ettei tämä elämä ollut minua varten.Ei oikein mitenkään voinut olla.Oliko itseluottamukseni hieman kasvanut?Epäilys siitä,että siipeni kantaisivat,paremmin yksin?Paniikki ja ahdistus kasvoi siitä,miten lähtisin?Lapset pitivät ainakin sanallisesti äitinään,heidän omansa oli kuollut.Heidän isänsä oli jättänyt alkoholin ja kaikki vaikutti köyhältä,mutta onnelliselta.He olivat juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle minun vuokseni.Lasten koulu ja kaverit vaihtuivat.Päätökseni oli pitkä ja mahdottoman vaikea.Kolupsykologi oli tässäkin loistavana tukena.Voi,mihin olisinkaan koskaan joutunut ilman häntä!Suhdetta kesti kaikkiaan 1,5 vuotta.

Kaikki olikin liian hyvin…

Sain peruskouluni loppuun ja keskiarvonkin sille tasolle rimaa hipoen,että voisin hakea sillä lukioon.Erosimme ”pakopaikkani” kanssa,mutta pidimme välit tiiviinä.Nyt minulla oli kolme yöpaikkaa,joissa kuljin päämäärättömästi reppu selässä.Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet.Äidin mies oli ollut istumassa jo tovin ja äiti oli päätynyt usein illalla isän ryyppyseuraksi.Itsetekoinen ”ilmainen” viina houkutti häntäkin huonossa rahatilanteessa.Lopulta myös tuo perheen isäkin löysi isäni kiljuluolan.Siitäkös riemastuin!Hän istui siellä jo luultavasti kolmatta päivää putkeen ryyppäämässä umpitunnelissa ja lapset olivat yksin kotona.Tein väärin,mutta losautin siitä hyvästä häntä ympäri korvia ja sitten lähdin katsomaan kuinka lapset selviävät.Siellä he olivat,ilman ruokaa,ilman rahaa ja ympäristö oli muuttunut samaksi sotkuiseksi kaatopaikaksi, kuin silloin ensi kertaa nähdessäni.Annoin heille rahani ja ohjeistin vanhemmalle lapselle,kuinka käydä kaupassa ja mitä ostaa.Luotin vanhempaan lapseen,hän oli oppinut omatoimiseksi jo silloin kun äitinsä oli kuollut ja isä ryypännyt.Sitten kerroin lasten tilanteesta vanhemman lapsen luokanvalvojalle.Se johti siihen,että he saivat avustajan sosiaalihuollosta ja myös tämä sortunut isä alkoi ottaa vähän kontrollia omasta tilanteestaan.Se ei kuitenkaan vuosien saatossa riittänyt,vaan nuorempi lapsi joutui perhekotiin.

Oma paikkani,ihan oma

Se oli hyvin hajanaista ja mustaa aikaa.Olin 17 vuotias.Minulla olisi ollut tarve päästä omaan rauhaan,paikkaan jossa saisin huolehtia vain omasta elämästäni.Tuntui,että huolehdin kaikista jollain tavalla.Äitini kanssa emme tulleet toimeen.Eräänä iltana kysyin rauhassa häneltä,että minä hän minua pitää.Mikä olen hänelle?Ystävä vai lapsi?Vastaus oli kirjakielellä esitettynä,ystävä.Samoja aikoja oli,kun meille tuli riita isällä istuessamme,jolloin hän haukkui minut pikku huoraksi.Olin juuri pitämässä hänen rinnuksistaan kiinni,mutta päätin etten lyö kättäni paskaan.Sitä hän nimittäin toivoi.Ja minä olin luvannut itselleni,etten lähtisi veljieni esimerkkiä seuraamaan.Se sattui.Lujaa.

Edelleen olin säännöllisesti kulkenut rakkaan koulupsykologini tykönä ja hän alkoi järjestää minulle omaa paikkaa.Ongelmana oli se,etten ollut täysi-ikäinen.Enkä ollut vielä opiskelijakaan.Kävimme katsomassa paikallisen turvakodin yläkerrassa ollutta huonetta.Asumisen oheen olisi kuulut esimerkiksi pyykin pesun,kaupassa käynnin ja siivoamisen opettelua.Toki erittäin tarpeellisia asioita nuorille!Minulle ne olivat jo tulleet tarpeeksi hyvin tutuiksi.Onneksi myös koulupsykologi ymmärsi sen.Hän sai puhuttua erään taloyhtiön johtajalle minusta niin,että sain vuokra-asunnon.Kaksion.

Mitäkö siitä sitten seurasi..

Ei niin jotain pahaa,ettei jotain hyvääkin.Seuraavaksi alkaa kovasti tähänkin päivään vaikuttava vaihe.Kaiken käsittely.

Tämä jakso oli hyvä käydä läpi.Huomasin,että edelleen tunnen syyllisyyttä silloisen parisuhteen aloittamisesta ja päättämisestä.Järki onneksi kertoo nyt myös sen,ettei se olisi mitenkään voinut olla oikein jäädäkään.En selvästikään ollut oma itseni,en edes tuntenut itseäni.Olin nuori.Erittäin ikävää,että tavallaan käytin tuota perhettä hyväkseni omaan selviytymiseeni.Luulin silti oikeasti tietäväni mitä tunnen ja tarvitsen.Väitin vastaan joka ainoaa sosiaalihuollon kommenttia.Kukaan muu ei voinut tietää mitä tunnen!Se asenne vakuutti minua entisestään.Sitä en vaihtaisi siihen,etten pääse kotoani pois,ansaitulle tauolle!Äidin taistelu aiheesta oli ymmärrettävästi vähäistä. Hän tiesi kodin olosuhteet, jotka voisin tuoda esiin.

Lapset siitä eniten kärsivät.Vastuu ei siltikään ollut minulla,vaan heidän lähimmällä aikuisellaan,heidän isällään.Tämä oli elämänvaihe,joka oli pakko käydä läpi.Omat vaihtoehtoni olivat siinä.

Edellä kertomani vaihe,saa minut nauttimaan täysillä tästä päivästä,omasta perheestä.Parempaa en voisi ikinä toivoa.Siitä on nyt 16 vuotta aikaa ja on hieno huomata,mitä aika,ympäristö,ihmiset ja itse voi tehdä oman selviytymisensä eteen 🙂

Aivan liian varhain aikuiseksi


Elämän salaisuus ei piile siinä,mitä sinulle tapahtuu,vaan siinä mitä teet sillä mitä sinulle tapahtuu” – Norman Vincent

Taustalla menee Leijona kuningas-elokuva.Saa nähdä mitä tästä kirjoituksesta tulee,musiikki tuosta elokuvasta on ehkä liian koskettavaa…

POISSAOLOT,POISSAOLIJA JA POISSAOLEVA

Olen siirtynyt yläasteelle.Viikon kohokohta oli perjantai.Isälleni alkoi viikonloppuisin kertyä serkkujeni kautta nuorisoa.Sieltä sai lähes ilmaista alkoholia ja lisäksi isä haki sitä meille kaupasta.Minun ei tarvinut maksaa siitäkään.Poliisitkin siellä joskus vierailivat,naapureiden ilmoittaman metelin takia.Isä oli sitä mieltä,että parempi nuorison lämpimissä sisätiloissa kuin värjötellä kylmillä kaupungin kaduilla.

Koulussa luokanvalvoja kyseli poissaoloallekirjoitusten perään.Selitin aina jotain.En uskaltanut kertoa niistä äidilleni.Tietysti sitten kuittaukset oli haettava,eikä äidin reaktio edes ollut kovin kummoinen.Kahdeksas luokka oli poissaolojen suhteen viimeinen niitti.400 tuntia poissaoloja johti luokalle jäämiseen.Minusta se oli epäoikeudenmukaista.Todistuksessa oli yksi nelonen ja toinen hylätty valinnaisaineesta aerobic.Minulle ei tarjottu kesän aikana mahdollisuutta tenttiä toista nelosista,että olisin voinut jatkaa yhdeksännelle.Tätä opinto-ohjaaja syksyllä pahoitteli kovasti.

LÖYSIN IHMISEN TUEKSI

Olin kulkenut luokanvalvojan ehdotuksesta koulupsykologilla seiskaluokan lopusta.Aluksi en tietenkään uskonut,että siitä mitään hyötyä olisi.Huomasin kuitenkin pian,että minulla on siinä edes joku.Hän kuunteli ja ymmärsi.Hän sai minut ymmärtämään ensimmäisen kerran,etten ole vastuussa äidistäni enkä isästäni.Hän sai minut näkemään selkeästi sen,ettei tilanne ollut oikein.Siihen asti olin lopulta elänyt siinä kuvitelmassa,että näinhän sen varmaan kuuluu mennä ja olen vain surkea, kun en tahdo jaksaa.Hyväksikäytöstä en silti koulupsykologille kertonut.Jotenkin ajattelin noissa muissa asioissa olevan jo ihan tarpeeksi.Pelkäsin,ettei hän enää uskoisi minua,jos lisäisin vielä sen kertomukseeni.Tietenkään en puhunut mitään myöskään viikonloppuryypiskelyistä.Se oli oma pieni paheeni vain.

ERILAINEN NUORI

Olin hienosti etääntynyt kavereistani tässä vaiheessa.Koulussa katsoin luokkakavereitani ja ajattelin etteivät he ymmärrä mistään mitään.Tunsin jopa ylpeyttä omista kokemuksistani,mutten kehdannut näyttää sitäkään.Toisaalta,olisin ollut erittäin onnellinen,jos joku olisi lähestynyt minua.Poikkesin porukasta aina enemmän.Poltin ja minulla oli poikakaveri ja olin poissa.Muut näyttivät elävän normaalin terveen nuoren elämää.Toiset kaltaiseni olivat yhtä etäisiä kuin minäkin.Sosiaalista uskallusta ei ollut.

Sitten jäin luokalle.Ihan valtava isku vasten kasvoja.Maailma murskaantui.Tämä ei perkele etene!Suossa tarvon liian isot kumisaappaat jalassa ja sitten huomaan että kuljenkin taaksepäin!!Olin valtavan vihainen ja katsoin todistustani,jossa oli kuitenkin myös ysi,kaseja ja seiskoja.En pystynyt ymmärtämään.Silti kuitenkin olin tehnyt koulun yhden poissaoloennätyksen,pakko kai se sitten oli ymmärtää.Kotona tähän ei puututtu.Sehän oli vain minun elämääni,voivoi.Samaan aikaan samassa koulussa luokalle jäi myös serkkuni.Porukalla sitten perjantaiyön savussa vedettiin tajut kankaalle,vaikka luokanvalvojani oli sanonut minulle koulusta lähtiessäni, että ”Älä tee mitään typerää”. Hänen silmissään oli huoli ja se paikkasi jotain, jossain syvällä.Koulupsykologi tarjosi minulle ravintola-aterian,antoi kortin jonka kuoresta vasta kotona löysin setelin ja vannotti soittamaan kesän aikana,jos en voi kotona olla.Hän olisi tarjonnut minulle paikan.Syvästi kiitollinen olen edelleen ajatuksesta!

Samaan aikaan suhteeni poikakaveriin päättyi luottamuksen menetyksestä häntä kohtaan.Sitten tuli rippileiri.Siellä keskusteluni omalla vuorollani papin kanssa,kesti lähes neljä tuntia.Avauduin paljon.Sain vinkiksi kirjoittaa isälleni kirje,liittyen alkoholin käyttöön.Isä lukikin sen myöhemmin,heitti pois ja suutahti.Yleensä hän ei heittänyt mitään,etenkään itsetehtyä pois.Ei siitä mitään hyötyä ollut,hyvä yritys,mutta nosti isän suojamuurit vieläkin korkeammalle.Muistan lämmöllä tuota pappia,normi juttelutuokio ei ollut puolta tuntia pidempi.Hän ei hätyyttänyt pois.Olin jälleen onnellinen siitä,että avauduin.Toisaalta vähän ahdistuin,kun olin jo kahdelle ihmiselle kertonut kotiasioista,vaikka en olisi saanut.Päätin kertoa äidille ensimmäiseksi tapahtuneesta hyväksikäytöstä.

YRITYS LUOTTAA

Eräänä aamupäivänä kerroin, sillä hetkellä selvälle äidilleni, tapahtuneesta isän kanssa.Vastaanotto oli mielestäni hyvä.Hän kuunteli,kyseli ja näytti vihaiselta isälle.Siinähän oli sitten hyvä syy korkata pullo ja illan suussa hän marssi päättäväisenä isän luokse.Minä jäin kotiin,odottamaan ja toivomaan ettei hän tekisi isälle mitään.Ettei tilanne menisi enempää pahemmaksi.Olin kuin tulisilla hiilillä aamuyöhön asti ja odotin äidin paluuta.Sitten hän saapui.Hyvästi humalassa.Vaikutti jopa,että ilta olisi ollut oikein hyvä.He olivat jutelleet asiasta isän kanssa ja isän puheiden mukaan minä olin tehnyt aloitteen hyväksikäyttöön.Äiti oli myös vakuuttunut tästä.Tätä en ollut voinut odottaa.Tähän en ollut valmistautua.Pimeys.Epäusko.Epätoivo.Tyhjyys.Murskaus.

Niinpä se elämä jatkui.Äidin kanssa aiheesta en enää puhunut.Isä halusi tietää miksi olin kertonut siitä,kun aikaakin oli jo mennyt.Hän melkein,MELKEIN,sai minutkin vakuuttuneeksi siitä,että olin itse tehnyt aloitteen niihin tilanteisiin.Siinä hän istui rauhassa ja kirkkain silmin niin väitti.Ei kai kukaan voi niin tehdä?Varsinkin kun minä itse istun siinä kuulijana.Enkö minä itse tiedä,mitä teen?Ei,sitä en suostunut uskomaan.Valtavan sisäisen taistelun tuoksinnassa,pidin pääni ja olin eri mieltä hänen väitteestään.Emme päässeet asiasta yksimielisyyteen.Sen annettiin siis olla.Päivät jatkuivat kuten siihenkin asti.Yritin edelleen kovasti saada isä tajuamaan kuinka paljon käyttää alkoholia,turhaan.Hän oli heikko,tunteellinen ja jotenkin…reppanakin?

MUUTOSTEN KESÄ

Eräänä kesäpäivänä,eräälle isän ryyppykaveripariskunnalle tuli vieraita.Lähdimme vaihtelun vuoksi kyläilemään pulloinemme.Muistan rippileirin vaikutuksen vielä tuossa kohden.En olisi halunnut juoda.Olisi silti ollut ihan sama,minne olisin mennyt.Kaikki joivat.Tapasimme perheen,jossa oli kaksi äitinsä menettänyttä lasta ja heidän isänsä.Vanhempi lapsista oli minua 5 vuotta nuorempi.Olin itse tuolloin 15 vuotias.He olivat tulleet 80 km päästä.Ilta vaihtui yöksi ja yö aamuksi.Ja siinä istuin edelleen lasten isän kanssa ryyppäämässä.Oli suunnitelma.Minulle loistava pakokeino.Tuo mies oli pyytänyt minua lapsenvahdiksi kotiinsa,kun hänellä olisi juuri työt alkamassa.Kesällä lapset eivät koulussakaan ole.Hän maksaisi siitä ja ruoka tulisi kaupan päälle.Aivan loistavaa.Viimeinkin pääsisin jonnekin muualle!

Lähdimme isolla porukalla matkaan.Muut palaisivat takaisin yhden päivän jälkeen.Minä jäisin,joksikin aikaa.Siihen asti kunnes koulut taas alkavat.Joutuisin aloittamaan kasini uudestaan.Saavuimme heidän kotiinsa ja näky oli järkytys.Lähes kaikki oli lattialla.Vaatteet,tavarat,roskat ja pienen koiran jätökset.Äiti oli totuttanut minut hyvin, erittäin hyvään ja tarkkaan järjestykseen sekä siivoon.Vakavan rangaistuksen uhalla.Sillä sitä paitsi peitettiin se,ettei kaikki ollut hyvin.Siinä sitten ryypättiin tuliaisiksi ja muistan olleeni enemmän sekaisin kuin koskaan.Ex-poikaystävänikin sattui silloin soittamaan ja huolestui kovasti.Sain kyllä seuraavana päivänä selitettyä huolen pois.

ORPO PIRU

Sinne jäin.Muut lähtivät.En ollut koskaan ollut kotoa pois niin kaukana,yksin,vieraiden ihmisten kanssa.Arkipäivä alkoi ja samoin se mistä minulle maksettaisiin.Siivosin.Siivosin kuin hullu.Ja olin helvetin tyytyväinen lopputulokseen.Sitten koitti viikonloppu.Oli hämmentävää ja pelottavaa ryypätä kahden,äitini ikäisen miehen kanssa.Paikkakunnalla josta en tuntenut ketään enkä mitään.Parin kuukauden päästä olimme kihloissa,siitä huolimatta että olin hiljainen ja lukossa.Alkoholin käyttö jäi kuitenkin kokonaan pois,toistaiseksi.

JATKUU SEURAAVASSA NUMEROSSA

Aika päättää kertomus tällä erää tähän.Mikäli tämän postauksen kuva ihmetyttää,se kertoo vain siitä fiiliksestä mikä tässä kohden elämää oli vahvasti 🙂 Leijonakuningas katosi kirjoittaessa taustalta tyystin,en siis saanut liian vahvoja tunneryöppyjä.Tässä kohden en voi kuin hymistellä,elämän miinusmerkkisiä lottovoittoja,mustaa huumoria 🙂 Hienointa tuossa ajassa on se,että kerroin ensimmäistä kertaa ulkopuoliselle aikuiselle,siitä mitä kotona tapahtuu.Sain tunteitani uudella tavalla käsittelyyn.Jännä miten se yksinäinen ajatus voi muuttaa ulos tullessaan muotoa,niin että sen itsekin tajuaa.Tärkein tajuaminen oli se,että elämän ei kuulu mennä noin.Minun vastuualueeni rajattiin.Väsymystäni ymmärrettiin ja se oli siis oikesti olemassa oleva tunne.Sain myös vahvistuksen sille ajatukselle,että minua stressaa.Hassua miten tärkeä ajatus se on minulle ollut lapsena jo.Edelleen uskon siihen,että kaikella on merkitys.Se vain pitää löytää.Ei nyt eikä heti.Kaikki aikanaan.Aika on suhteellinen käsite.

Ulkona paistaa ihana syysaurinko.Puoliso palaa pian töistä.Tänään istutetaan eilen lapsukaisen kanssa ostetut kanervat,ehkä huomenna myös haudalle.

Elämäni pahinta aikaa


Nyt olen päässyt elämänkerrassani siihen vaiheeseen,kun kaikki alkaa romahdella.Masennuksen alku oli mitä luultavimmin seuraavissa kokemuksissa.

Niin kuin aikaisemmin kerroin,olin onnellinen vanhempieni erosta. Jäimme äidin kanssa kahden ja hetken,pienen hetken kaikki oli rauhallista.Ellei siihen sitten lasketa rahahuolia,mutta se tuntui erilaiselta ja pieneltä. Rauhaa ei silti kestänyt kauaa.Uusi mies tuli kuvioihin ja hyvin pian muutettuamme kaksioon,tämä mies liittyi seuraan.Hän vaikutti mukavalta.Opetti äidillekin sen,ettei vieraita ihmisiä saa arvostella edes ikkunan toiselta puolelta.Alkoholi kuului edelleen kuvaan,mutta aluksi sitä ei ollut niin paljon.

ISÄÄN TUTUSTUMINEN

Minä aloin käydä isäni luona,ensin harvemmin.Tutustuin häneen ensi kertaa tuolloin 11 vuotiaana.Isä asui äitinsä luona,joka taas hädin tuskin sieti minua.Äitini takia.Olin kuulema samanlainen kuin hän.Onneksi ”mummu” ei ollut useasti kotona,sain viettää aikaa isäni kanssa rauhassa.Huomasin,että meillä oli paljon yhteistä juteltavaa ja pidin hänestä kovasti.Hänkin käytti silti alkoholia päivittäin.Sitä voisi kutsua tissutteluksi,hän ei koskaan käynyt enää baareissa,eikä myöskään umpitunnellissa ollut,paitsi ihan yöllä.Hän pääsi lyhyissä pätkissä töihin sukulaisensa yritykseen ja sinne pääsin minäkin tienaamaan uudet vaatteeni.Voi sitä riemua ja ylpeyden tunnetta,kun ensi kerran menin kouluun ihan sen ajan vaatteissa!Ne eivät vielä edes haisseet tupakalle.Olin tietysti hyvin kiitollinen myös isälleni tuosta tilaisuudesta.

VÄKIVALTAINEN PARISUHDE

Kotona alkoi uusi lempi haihtua ja arki toi mukanaan todella rajut riidat.Tämä uusi mies oli erilainen kuin isäni.Hänen nyrkkinsä heilahti hyvin helposti.Pelkäsin öisin jo todella paljon mitä tulisi tapahtumaan.Äiti ei ymmärtänyt olla provosoimatta miestään ja suorastaan kerjäsi väkivaltaa.Yöllä saatoin herätä siihen,että äiti tuli huoneeseeni sängyn laitaan istumaan ja huusi kuin transsissa solvauksia tuolle miehelle.Luuli varmaankin,että minun läsnäoloni jotenkin pidätteli miestä.Ehkä niin,mutta silti hän saapui riivatun äitini luo ja löi.Minä yritin saada äitini aina hiljaiseksi,ennen kuin näin kävisi.Hän oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan!Äiti vain tuijotti huoneeni ovea aukeavaksi ja huusi kuin olisi ollut pahojen henkien vallassa,hullun kiilto silmissä.

Minua ei koskaan lyöty.Useasti riidat päättyivät siihen,että äiti komensi soittamaan poliisit.Se piti tehdä juoksujalkaa läheisestä puhelinkopista,koska mies katkaisi johdon lankapuhelimestamme.Laskin jossain vaiheessa käyväni kerran viikossa soittamassa poliisit tälle miehelle,enkä yhtään ihmettele kun kerran jättivät saapumatta.Useimmiten syyllinen oli jo ehtinyt poistua baariin tai lymysi jossain kerrostalovarastossa.

Eräänä aamuna heräsin.Pahaa aavistamatta menin olohuoneeseen,missä äitini nukkui miehen kanssa.Äiti oli selin minuun ja käänsin häntä itseeni päin herättääkseni.Järkytys oli valtava.Äidin kasvot olivat täynnä verisiä naarmuja,molemmat silmät mustana ja turvonneet nenävartta myöten.Puhelinjohto oli jälleen poikki,hajonneita pulloja ja esineitä joka puolella.Kangaspäällysteiset sohvatkin oli viillelty.Miten voi olla mahdollista,etten minä ollut herännyt!!Mies poistui paikalta hiljaisena.Äiti nukahti.Minä valahdin keittiön lattialle seinää myöten ja tunsin valtavaa epätoivoa.Olin siihen asti koulussa oppinut kristinuskoa,mutta tuona hetkenä..kielsin kaiken sen olemassa olon,lopullisesti.

Tämän jälkeen suhtauduin heidän riitelyynsä vieläkin raskaammin.Erään kerran,kun en saanut äitiä hiljenemään raivostaan miehelle ja miestä olin yrittänyt purra jo käsivarteen ettei löisi äitiä,minulla ei ollut muita vaihtoehtoja.Marssin päättäväisenä keittiöön,tempaisin kaksi pientä veitseä puukkotelineestä ja marssin takaisin kumpikin käsi iskuasennossa.En todella tiedä ketä lopulta olisin lyönyt,enkä tiedä sitäkään, kuka se oli joka puukot haki.Heidän riitansa päättyi siihen sillä erää.Koskaan en silti samoin enää toiminut,järkytyin siitä valtavasti.Jatkoin siis puhelinkopilla juoksemista ja lopulta aloin jäädä tilanteista kokonaan pois.

ENSIMMÄINEN AVAUTUMISENI

Kuten kerroin,välit isään lähenivät nopeasti ja kerroin hänelle mitä kotona tapahtuu.Hän kertoi minulle myös omat versionsa äidin kanssa eletystä elämästä.Aloin nähdä äitini ensi kertaa uudessa valossa.Hän ei ollutkaan niin täydellinen ja toisaalta,olinhan nähnyt sen tosiaan selvästi omin silmin.Ne olivat hyvin tärkeitä keskusteluja isän kanssa ja sain siitä tukea.Isän kanssa minun ei tarvinnut varoa sanomisiani,olemistani tai tekemisiäni yleensäkään.Sekin oli vapauttavaa.Suunnittelin jo muuttavani hänen luokseen,koska ”mummukin” muutti pois.Siihen suunnitelmaan tulikin yllättäen mutkia matkaan.

SEKSUAALINEN HYVÄKSIKÄYTTÖ

Niin se vain meni,että isälläkin oli omassa elämässään ongelmia.Hän ei koskaan tehnyt mitään fyysisen väkivallan kautta,eikä hän koskenut minuun.Hän manipuloi minut koskemaan häneen,useita kertoja.Hän kertoi,miten kova huoli ja stressi hänellä on raha-asioistaan ja minustakin tietenkin.Hän kertoi,että se on normaalia.Sitä tapahtuu joka perheessä.Eikä siinä ole mitään pahaa.Hän vinkui,mankui ja vonkui.Minä olin tyhjän päällä.Olin jo pitkään koittanut puhua isälle alkoholin käytön lopettamisesta.Menin esteeksi jääkaapin oven eteen,vein hänen lasinsa pois ja mitä ikinä sen ikäinen voi keksiä.Olin jo kasvanut kantamaan vastuuta äidistä ja olin kasvanut siihenkin,että kipu on vain kipua,ei sitä kauaa kestä.Henkinen kipukynnys oli korkea.Minulla ei ollut muuta paikkaa mihin paeta kotia.Pelkäsin,että välini isän kanssa särkyvät,jos en tee kuten hän pyytää. Ja eihän hän pakota?Väkisin?En pystynyt ymmärtämään mistään mitään.En nähnyt mitään.En tuntenut yhtään mitään.Ja samalla tunsin niin paljon etten kyennyt edes ymmärtämään sitä.Aivoni varmaan oksensivat.

Kotona en asiasta puhunut.Mietin joka ilta isälle mennessäni,miten saan sen loppumaan.Ja takaisin kotia palatessani pelkäsin mitä siellä olisi vastassa.Koulu jatkui samaa rataa kuin ennenkin.Kohta joutuisin yläasteelle.

Sain kuin sainkin tilanteet isän kanssa loppumaan viimein.Olin saanut järkeni takaisin ja huusin hänelle ettei se ole normaalia,eikä se tunnu oikelta,enkä tee mitään sellaista enää!Keskustelu oli pitkä ja vaikea.Hän piinasi ja tivasi ja suostutteli.Pelkäsin,että välit menevät,mutta taakka oli kasvanut jo liian isoksi kantaa.Minulla ei ollut vaihtoehtoja.Minä olin oikeassa.

MASENNUKSEN ALKU

Välit isään säilyivät muuten ennallaan,kunnioitus häntä kohtaan tosin oli kärsinyt aimo kolauksen.Nyt silti pystyin keksittymään siihen mitä kotona tapahtui ja miten sen tilanteen kanssa toimisin.Pian en enää voinut palata joka ilta kotiin.Se oli fyysisestikin mahdotonta.Oli kuin kotireitille olisi kasvanut läpäisemätön seinä,voimat loppuivat.Sen kävin useasti jopa kokeilemassa,mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin itku kurkussa.Silti ilmoittamatta isälle yöksi jäädessäni,olin korviani myöten huolissaan äidistä.Löytäisinkö hänet aamulla raatona lattialta oman kätensä jäljiltä vai sen toisen.Vai olisiko hän vihainen,kun en tullut kotiin.Joka tapauksessa,kouluun en voinut mennä.Olin maailman surkein ihminen,kun en ollut paikalla pelastamassa äitiäni.

Sitten alkoi yläaste.Olin 13 vuotias.Uusi paikka,uudet opettajat.Samat luokkakaverit ja lisäksi 350 muuta oppilasta. Poissaolot alkoivat lisääntyä,tosin poikakaverillakin oli siihen jo oma osansa.Hän oli hyvästä perheestä eikä itse ollut turhaan poissa koulusta.Minun vain piti saada rauhaa.Äiti veti miehensä pahoinpitelyistä oikeuteen.Sairastin juuri angiinaa ja äiti haki asianajajansa kanssa minut kuumeisena todistajan penkkiin.Mies sai vajaan vuoden vankeutta ja me korvauksia..tai siis äidillehän ne kaikki rahat menivät.Siitä huolimatta heidän suhteensa jatkui.Vankeusrangaistus oli edessä vasta pitkän ajan päästä.

PALUU TÄHÄN PÄIVÄÄN 

Tuo otsikko tekisi mieli ihan alleviivata.Onneksi ei mene enää mahdottoman kauan,niin pääsen ihan kirjoittamaan niistä selviytymiskeinoista,joilla olen läpi mennyt.Onneksi tiedän nyt,ettei minulla ollut tuolloin mitään syytä itseäni syyllistää,mistään.Vaikka tänä päivänä elänkin hyvää elämää,jotkin jäljet ovat jääneet syvälle. Aluksi olin paniikissa siitäkin ajatuksesta.En halunnut itseeni jäävän mitään merkkiäkään kaikesta tuosta!!Kaikki pois,puts puts.Eihän se silti niin mene.Ei voi pyyhkiä,mutta voi suhtautua toisin.On hyväksyttävä ne omat jäljet.Hyväksyn itseni,en olisi minä ilman niitä arpia.En löytäisi arjesta niin helposti niitä hyviä asioita.Saan oppia ja kehittää itseäni.

Juuri nyt,huokaisen syvään,hörppään kupin kahvia ja rentoutan jäykistyneet raajani.Hengitän oikein,syvään.Niin ettei se jää pintahengittelyksi.Aika elää taas tätä päivää,joka on ihan tavallisen normaali. Poika tulee kohta kotiin ja pääsen uppoamaan siihen innostuneisuuden ja kaiken uuden oppimisen maailmaan 😊

Stressi,elämän syöjä


Kertomukseni tulee anonyymina,koska joku outo osa minusta haluaa säästää äidin loppuelämän. Toki myös sisarukseni. Ainoa läheinen, joka tietää blogistani,on mieheni. Tietenkin aioin näyttää tämän hänelle,onhan hän kaiken jo kuullut.Silti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen vetäydyin siitä ajatuksesta.Yhtäkkiä kirjoitus tuntui hirveän aralta,särkyvältä, joka ei kestäisi yhtään väärää kommenttia niin läheiseltä ihmiseltä. Mulla on siis sydänvereni kiinni tässä 😊 En silti usko,että kommentointi liittyisi häneltä mihinkään muuhun kuin luettavuuteen ja muuhun pintapuoliseen.Ehkä huomaisin,etten sittenkään ole vielä täysin sinut kirjoittamaan menneestä?

No,kuten nykyään kaikkeen muuhunkin,aion suhtautua edellä mainittuun mahdollisimman vähällä huomiolla. Enkä aio kasvattaa pelkoa itsessäni yhtään enempää,koska lopulta,en voi tietää hänen ajatuksiaan.

En pidä liian paljosta etukäteen suunnittelusta, koska se luo turhaa stressiä. Ja sitä on ollut aivan tarpeeksi.Kouluun meno oli stressi.Mitä toiset sanoo,kun taas olin poissa.Vaattetkin varmaan herättävät ivallisia kommentteja.Koulusta kotiin paluu oli stressi.Oven kun aukaisi,vastaan tulevan tupakan savun määrästä pystyi päättelemään minkälainen loppupäivä olisi edessä.Koulutehtävät oli stressi.Kuinka suoriutua,kun viime tunnillakaan en ollut.Asiat,jotka helpottivat tuota jatkuvaa jännitystä,oli soittaminen,lukeminen ja oma maailma ulkona kavereiden kanssa.Kukaan heistä ei tiennyt mitä kotioveni takana todella tapahtuu.Ei koulussakaan.Tietenkin oli kielletty puhumasta mitään kotiasioista ja minähän noudatin sitäkin sääntöä.

Joskus koitin äidille sanoa,että olen stressaantunut.Se kommentti kyllä pyyhkäistiin rajusti pois naurun kera ”Eihän lapset stressaa!”. Okei,olin häpeissäni sen jälkeen.Miten olin voinut ajatellakaan itsessäni jotain niin suuria ja vakavia tunteita olemassa olevaksi!!? Toisaalta tunsin epäreiluutta,koska olinhan kuunnellut äitini vuodatuksia menneisyydestä ja osoittanut hänelle myötätuntoa.Olin siis ollut osallisena hänen tunteisiinsa,jotka tuottavat stressiä ja ahdistusta.Sen jälkeen kuitenkin katselin,kun äiti laittautui peilin edessä ja haetutti minulla vaatteita sovitukseen vaatehuoneesta.Äidin on nyt päästävä vähän rentoutumaan.Minä jäin yksin kotiin ja yritin yötä odotellessa tehdä oloni niin mukavaksi kuin se vain oli mahdollista..

Ajatus omasta stressistä pyöri silti vuosia mielessäni,salaa.Onneksi tuli sekin päivä vastaan,kun tajusin,että tottakai se on mahdollista!Lapset kokevat stressiä!Ihan siinä missä aikuisetkin.Ja se on aivan normaalia.Eikä se ole mikään meriitti täydellisestä persoonasta tai jonkun yksinoikeus.Äidillä se tuntui olevan juuri niin.Omien tunteiden kieltäminen oli minulle lapsena se,miksi en tuntenut itseäni.Häpesin monia tunteita,koska aina oli joku jolla asiat olivat varmasti hirveän paljon huonommin. Eikä lähelläni ollut yhtään aikuista,joka olisi voinut sanoa jotain muuta.Äiti piti huolen siitä etteivät esimerkiksi sukulaiset pääse liian lähelle.Aikuiset joita meillä kävi, olivat vanhempien ryyppyseuraa.Äidillä ei ollut selvän päivän ystäviä,naisia varsinkaan.Hän oli mustasukkainen televisiomainosten naisistakin,isä ei saanut niitä katsoa.Tästä voisi päätellä,että äitinikin on varsin stressaantunut ihminen. Ei varmaan tiedä muusta tavasta elää elämää.Ei se ole elämää ensinkään.Se on valtava tukko päässä,joka estää näkemästä metsää puilta.

Minä otin siitä kaikesta opikseni,karistin vanhempana lapsuudesta opitut turhat stressin aiheet,esimerkiksi yltiöpäinen siivous (ei se laatu,vaan se stressi),ihmisten kohtaaminen ja kaupassa käynti. Se vaati tilanteiden toistoa,kohtaamista.Eikä minun tarvinut tuolloin olla enää niin yksin.Minulla oli taustallani koulupsykologi,mielenterveyshoitaja,lääkäri ja ennen kaikkea mieheni.Edelleen on vielä joitain turhuuksia,niin kuin esiintymisjännitys (pahinta soittamisessa) ,istuvat lujassa.Minulla ei kuitenkaan ole muuta kuin aikaa.Kaikki ei muutu päivässä,kuukausissa eikä edes vuosissa,jos koskaan.Se on hyväksyttävää.Silti pyrin kohtaamaan pelkojani,siten voin olla sinut asioiden kanssa.Olen silti mahdottoman tyytyväinen tähänkin!! 

Siinä on vinha perä,että kauneimmat kukat kasvavat takapihan paskakasassa 😊 Stressi ja ahdistus ovat siitä kavalia,että ne estävät ajatuksen virtaamista.Ei näe asioita, niin kuin ne ovat. On ollut äärettömän hyvä pilkkoa pelkoa tai stressiä aiheuttanut asia palasiksi.Vaikka paperille.Selkeitä kysymyksiä itselle ja jos ei itselle ole onnistunut,niin kuvitella sama tilanne jollekin toiselle.Mitä sanoisit?Kysyisit?Tekisit? Vastaa lyhyesti ja selkeästi.Voi olla,että ajatus selkeytyy heti tai vasta myöhemmin.Pääasia on,että pysähtyy hetkeksi oikeasti miettimään asiaa.Ei,se ei ole sama asia miettiä samalla, kun tekee jotain muuta.Useimmiten se on silloin keskittymiskykyä häiritsevää eikä johda mihinkään.Kun teet jotakin,tee se kunnolla.Eli kun pilkot puita tai peset pyykkiä,keskity silloin siihen äläkä mieti muuta.Ota ikioma aika sille painavalle asialle.Stressiä helpottaa tuossa jo sekin,että huomaa kuinka vähän aikaa kaikkeen lopulta menee.Stressaantunut ihminen on usein henkisestikin kiireinen.On hyvä istahtaa hetkeksi alas,ilman älypuhelinta,ja hengittää rauhassa.

Jatkoa varhaislapsuuteen..


Vaan kylläpä oli hyvä palata hetkeksi kunnolla käymään menneitä asioita läpi! Ensinnäkin siksi, että aina ymmärtää jotain paremmin ja toiseksi, siksi että huomaa kuinka kauas on jäänyt fyysinen vapina ja totaaliaivokaaos liittyen menneisyyteen. Stressireaktio? En voi olla kuin tyytyväinen. Tiedän silti, että jatkossa on tulossa tapahtumia, jotka voivat nuo em. oireet helpostikin nostaa vielä pintaan. Se jää nähtäväksi.

Näyttää siltä, että tätä päivää on ihan hyvin jäljellä. Lapsukainen nukkuu, puoliso nukkuu ja koirakin nukkuu…taidan vähän vielä jatkaa ikävuodesta 4 eteenpäin.

Se on se ikä, kun muistan vieraiden lasten yllykkeestä hypänneeni leikkikentän sadekatoksen katolta alas. Ei käynyt ihmeellisemmin, säikähdin silti sen verran että luikin kotiin. Silloin en osannut sitä paikkaa vielä pelätä. Vanhin veljistäni muutti meille asumaan. Ei siitä leikkikaveriksi ollut, liian paljon vanhempi ja harvoin oli edes kotona. Liekö ollut syynä siihen, että kotitilanne riitojen suhteen rauhoittui hetkeksi. Sitten muutimme taas, toiseen kerrostalolähiöön. Sinne muutti toinenkin velipoikani. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi ja hänestä oli jo seuraakin. Hän tosin oli aika vilkas ja hyvin usein yhteiselomme päättyi sotaan. Isä kävi edelleen töissä, äiti ei. Aloin kulkea ilmaisessa seurakunnan päiväkerhossa. Siellä olin hieman vapautuneempi jo ja sain pari kaveriakin. Vanhempien välit eivät silti kauaa kulissia kestäneet. Isän mennessä töihin, äiti nappasi minut ja toisen veljistäni mukaan. Hän oli humalassa tietenkin ja tie vei taksilla, meille tuntemattoman miehen kaksioon. Siellä oltiin pitkän aikaa veljeni kanssa makuuhuoneessa lukkojen takana, kun äiti hoiti välejään tämän miehen kanssa. Sama mies vei meidät käymään myös sadan kilsan päässä olevassa isossa kaupungissa. Sieltä hän osti minulle matkamuiston, jonka alkuperää en missään tapauksessa saanut kotona isälle kertoa. Isä oli kaiken pahan alku ja juuri. Hänen takiaanhan tämä kaikki meni näin. No, ei ollut toviin helppoa kotona, kun tuolta reissulta palasimme. Siltikään se reissu ei jäänyt edes viimeiseksi…mies vain vaihtui.

Tähän ikään mahtuu jo myös mukavia muistoja. Kuten ensilumi parkkipaikalla. Lähdin 5 vuotiaana ensimmäistä kertaa ihan itse käymään kioskilla. Valkeaa oli silmän kantamattomiin! Lisäksi tällä pihalla oli jo kavereitakin. Sitten tuli taas muutto, toisin sanoen häätö.

Täytin kuusi uudessa kodissa, jossa asuimmekin ennätykselliset 4 vuotta! Elämäni parhaimmat ja samalla pahimmat siihen mennessä. Äiti oli vanhemmistani se aggressiivisempi eikä isällä ollut mitään sanan valtaa meidän kasvatukseen. Pojat olivat vilkkaita ja aiheuttivat monta hyvää syytä vetää pää täyteen, äidin mielestä. Sitten kun pää alkoi tarpeeksi lainehtia, alkoi pahoinpitely. Katsoin monta kertaa avuttomana vierestä kun toinen velipojistani, se nuorempi potkittiin nurkkaan. Hän suojasi kasvojaan ja kylkiään käsillään, kun äiti opetti 10-vuotiaalle pojalleen tapoja. Tunsin itseni valtavan avuttomaksi, kun hysteerinen itkuni ei auttanut mitään ja kun en kestänyt katsoa, minun oli pakko juosta omaan huoneeseeni rauhoittumaan. Vanhempi pojista sai myös osansa, mutta kasvoi eikä antanut äidille siihen enää mahdollisuutta. Viikonloppuisin meillä kokoontui vanhemman veljeni kaverit, yläasteikäisiä nuoria, jotka äiti mielellään kutsui veljeni huoneesta keittiön pöytään seurakseen. Äiti vei käytännössä veljeni kaverit. Narsistista kun yrität selittää, minkälainen hän todellisuudessa on, kuka sitä uskoo? Eivät myöskään veljeni kaverit. Eteenkään se yksi isokokoinen poika joka joutui äitini viettelemäksi meidän vessassa…

Äiti muuttui teatraalisemmaksi sitä mukaa kun kasvoin. Olin hänelle baarireissujen jälkeinen sylkykuppi taikka patoutumienpurkunukke. Koskaan ei voinut olla varma, mitä yöllä tapahtuu kun äiti tulee kotiin. Hän oli hysteerisen tarkka siivouksesta. Mikäli oli niin onnettomasti käynyt, että yksin iltapalaa syödessäni olin vahingossa jättänyt yh-den-kään leivän murun pöydälle, heräsin nahkaremmin räiskeeseen ahterilla. Toisaalta hän saattoi tulla hysteerisenä kotiin ja itkeä aamuyöstä baarissa tullutta riitaa isän kanssa ja toisinaan se hysteerisyys johti esitykseen sairaskohtauksesta. Sehän meni siis niin, että haukotaan happea kuin kala kuivalla maalla, kaadutaan rojahtaen lattialle (kuitenkin niin ettei mihinkään vakavasti satu), valitetaan epäselvää mongerrusta isoon ääneen jne. Mutta sitten kun paniikissa huudan ”Äiti, äiti herää!!Älä kuole! Äiti soitan ambulanssin!!” Silloin tuli hyvin selvä vastaus ”Et soita!” Ja jo alkoi olo helpottua. Joskus tähän esitykseen kuului myös ranteiden viiltely. Minä kun en silloin tiennyt vielä pintanaarmun ja syvän haavan eroa. Tätä rataa tasaisesti alkoi kotona kulua minun ikävuoteni 6-> .

Ulkona oli pakopaikka, toisinaan. Ensimmäiset eskapismin alkeet olin löytänyt jo kirjoista ja musiikistakin. Pihallakin oli silti lapsia, joita sain tosissaan pelätä, kantelivat linkkareitakin mukana. Äidin krapula-aamuina, sen lisäksi että olin siivonnut hajonneet kaljapullot ja tuhkakupit, sain käydä kaupassa, ja maksuvälineenä tässä tapauksessa kävi hienosti pari pussia tyhjiä pulloja sekä kaikki pienimmät pennit. Silloinkin pääsin silti kotoa pois. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä mukavampia leikkejä meillä ulkona oli. En muistanut mitään kotielämästä. Paitsi sitten kun tajusin olevani kymmenen minuuttia kotiintuloajasta myöhässä…”Mutta eihän äiti oikeasti halua satuttaa, on vain pakko silloin kun ei oppi mene muuten perille. Äidillekin se sattuu yhtälailla, kun joutuu remmiä käyttämään...”Joopajooh.

Kouluni kaksi ensimmäistä vuotta sujui hyvin. Oli kavereita ja olin sosiaalinen. Sitten kouluni vaihtui. Siellä tilanne oli toinen. Kaikki 30 oppilasta vaikuttivat olevan kokonaan eri maailmasta. Kenenkään vaatteet eivät haisseet tupakalle ja siitä alkoi syrjintä. En kuulunut joukkoon. Tilannetta ei helpottanut se, että olin keskimäärin joka toinen päivä poissa, päänsäryn tai vatsakivun takia. Opettaja otti kerran ihan asiakseen puhutella tästä. Totesi, että olen fiksu, koska todella harva pysyisi opinnoissa perässä niin hurjalla poissaolomäärällä. Keskiarvoni oli kuitenkin aina vähintään hyvä. Vaikka käsiini ilmestyi ”vahingossa” toisen asteen palovammoja, sekään ei riittänyt kummempaan yhteydenottoon kotipuoleeni. Ihan itse niitä kuumaa patteria vasten tein. Päätäni myös särki oikeasti jokaisen koulupäivän jälkeen, se ei johtanut kotona edes särkylääkkeeseen. Sekään ei koululla kummastusta kummemmin aiheuttanut, ettei koko (3. – 6. lk ) 4 vuoden aikana, kumpaakaan vanhemmistani näkynyt vanhempainilloissa taikka konserteissa. Ihan vaan, koska äidin mielestä opettajani oli ”kotka” tai ”harppu” tai jotain muuta yhtä mairittelevaa.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Usein sanotaan, että avioero lapset syyllistävät itseään vanhempien erosta. Niin kävi meilläkin, ainoastaan positiivisessa mielessä. Äiti oli kertonut niin paljon isän töppäilyistä ja kaikkihan oli hänen syytään. Halusin, että elämämme rauhoittuisi ja koska olin ilmeisesti jo äidin terapeutti, käskin häntä eroamaan. Äiti oli tuohon mennessä jo vuosia aiemmin kertonut myös omasta lapsuudestaan, itkien, koska hänen isänsä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen. Yksityiskohtaisesti. Hän oli itkenyt minulle yhtä lukuisaan otteeseen aiempaa avioliittoansa ja sen hirveyksiä ja kuinka hän oli menettänyt poikansa. Niin, minut kasvatettiin pitämään huolta tästä täydellisestä ihmisestä, joka ei koskaan itse sanonut sanaa anteeksi. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen heidän erostaan.

Tässä vaiheessa veljistäni nuorempi joutui perhekotiin ja vanhempi muutti pois kotoa. Oltiin siis virallisesti kahden. Isosta asunnosta oli muutettava pienempään. Kuvioihin tuli uusi mies. Olin silloin 11 vuotias.

Tähän päätän elämänkerran tällä erää. Olo on erittäin voitonriemuinen. Nyt muistan, minkälainen olin silloin ja miksi. Muistan myös kuinka pohjalla myöhemmin lopulta olin. Juuri nyt, löydän sitä samaa itseäni jälleen, kuin muistan joskus lapsena olleeni. Avoimuus, sosiaalisuus ja aktiivisuus. On vaatinut paljon yrityksiä ja erehdyksiä, mutta nehän ovat osa elämää. Eikä elämässä lopulta ole kauheasti pelättävää. Olen huomannut, että ihmiset ovat ymmärtäväisempiä ja sopeutuvaisempia, kuin joskus kuvittelin. Hieman sääliksi käy heitä parkoja, jotka osuivat matkan varrelle silloin kun aloitin uudelleen rakentamisen. Rykäisin aikalailla kaiken pahan suustani ulos, siksi että minulla oli tarve selittää miksi olen niin kuin olen ja miksi en paljon puhu ja miksi nyt vaan olen sellainen ja kaikki oli vaan niin uutta minulle. Sen jälkeen vaikenin taas kuin muuri 😀 Kaikki hekin olivat ihania ihmisiä, kukaan ei koskaan kääntynyt pois, vaikka olivatkin elämässäni ohikulkumatkalla.

Iltasaduksi itselleni ajattelen jälleen juuri tätä hetkeä, ääniä. Rauhallisuus ja turvallisuus ympärillä.Koira, joka kuorsaa lattialla sekä ikkunasta näkyvä syysillan pimeys. Siihen kaikkeen voi keskittyä ihan rauhassa, ilman minkäänlaista pelkoa tulevasta tai menneestä. Tämä tässä on minun elämäni.

Olisi mahtavaa, jos jakaisitte omia kokemuksianne! 🙂

Varhaislapsuuden kokemukset


Minä niin rakastan syksyä! Juuri nyt ulkona on tyyntä ja rauhallista. Ja nuo värit..! Syksy on aina merkannut minulle uuden alkua ja uusia mahdollisuuksia. Siitäpä intoutuneena päätin nyt viimein kirjoittaa teille tarinani. En ole ennen blogeja tehnyt, joten ihan mielenkiintoinen kokeilla mitä tästä tulee 🙂 Jotta kertomus ei menisi kovin harhailevaksi, aloitan ihan alusta. Ensin vähän perheeni taustaa ja sitten kerron ensimmäisistä tiedossa olevista kokemuksistani.

Synnyin keväällä, isäni mukaan olin vahinkolapsi. Äitini ei tätä myönnä ja sattuneista syistä uskon enemmän isääni. Mutta ei sillä silti mitään merkitystä ole enää tässä vaiheessa. Molemmilla vanhemmillani oli jo ollut omat perheyritelmänsä, joista minulla on yhteensä 4 velipuolta ja yksi siskopuoli. Kukaan heistä ei jäänyt minun vanhemmilleni avioeron jälkeen. Olin siis neljä ensimmäistä vuottani ainoa lapsi. Isälläni oli vakituinen työ ja äitini yritti käydä töissä, huonolla menestyksellä. Äitini on erittäin äkkipikainen, vahvatahtoinen ja kontrolloiva persoona. Isäni oli hieman rauhallinen, vetäytyvä ja pohdiskeleva, mutta rajansa ylittäessään myös erittäin räjähtävä. Siinäpä yhdistelmä, joka ei tullut toimeen keskenään ja josta minä sain geenini.

Tätä en siis mitenkään voi itse muistaa. Äitini tietenkin ensimmäisenä tapahtuneesta minua informoi, kun olin tarpeeksi vanha, viisi vuotias. Eräänä iltana, minun ollessa vielä vauva, vanhempani olivat jälleen saaneet aikaan perheriidan, seuranaan kuningas alkoholi. Kuulemani mukaan, äiti oli polttanut isän vaatteet, ettei tämä lähtisi jälleen lähikuppilaan. Tästä hyvin aikuismaisesta käytöksestä johtuen, isäni oli polttanut päreensä ja pamauttanut äitiäni valurautapannulla päähän. Siihenpä oli äiti tuupertunut keittiön lattialle verilammikkoonsa ja isä oli marssinut ulos. Hetken raittiissa ilmassa mietittyään, hän oli päättänyt käydä naapurista hakemassa apua, koska oli muistanut minun olevan iltaunillani. Tämä naapuripariskunta, kertoi löytäneensä minut kontallaan huutamasta äidin verilammikossa ja äitihän ei tietenkään siihen reagoinut tajunsa menettäneenä. No, pariskunta ystävällisesti otti minut hoitoonsa, heillä oli myös saman ikäinen vauva. Mutta tämä nainen oli tapahtuneesta niin järkyttynyt, että oli joutunut lopettamaan oman lapsensa imettämisen kokonaan, ei vain enää herunut. Ja mitäkö laki tästä tilanteesta sanoi? Isä sai ehdonalaista. Minuakaan ei kotoani viety.Siinäpä se.

Sitten tulee omat muistikuvani. Olin hyvin yksinäinen. Kylässä kävi vain aikuisia ja silloin minun piti siivota itseni pois häiritsemästä. Ulkona en paljon ollut, mutta jos olin, niin useimmiten yksin. Olin siis neljän ikäinen. Olimme juuri muuttaneet toiseen kerrostalolähiöön, josta oli melko lyhyt matka ihan joka paikkaan. Äiti yritti kulkea töissä. Yritti, koska ei saanut elämäänsä niin hyvin hallintaan, että olisi ottanut siitä oikeasti vastuuta. Isälläkin varmasti myös vaikeutensa töiden suhteen. Alkoholismi on vaikea tie. Minä kuljin silloin päiväkodissa ja muistan olleeni aika vetäytynyt, olin sielläkin yksin. Kotona äiti halusi eristää minut isästä. Hän ei sietänyt yhtään, jos kiipesin isän syliin ja sain sen huomion mikä olisi äidille hänen mielestään kuulunut. En oikeastaan tuntenut isääni, ennen kuin vasta 10-11 – vuotiaana, kun he erosivat. No, ensimmäinen traumakuvani tuolta varhaiselta ajalta on se, kun minut kiskaistaan sängystä ylös ja ympärillä kauhea huuto. Huomaan olevani äidin sylissä, joka huutaa isälle, joka huutaa vieressä äidille. Se oli pelottavaa. Siitä äiti vei minut vastapäiseen naapuriperheeseen keskellä yötä. Ketään sieltä en tuntenut ja kaikki ne lapset siellä nukkuivat hassusti lattialla. Kai nukuin yöni jotenkin. Toista kertaa minua ei sinne viety. Tapahtuneesta ei mennyt kauankaan, kun heidän riitansa saavutti jälleen ääripisteen. En tiedä olinko nukkunut ollenkaan, enkä edes tiedä oliko lopulta yö vai aamu. Kuulin kuitenkin äidin menevän nukkumaan. Hän oli tehnyt itsestään minulle läheisemmän, joten menin hänen viereensä pienen sohvan laitaan. Siinä makasin selälläni silmät kiinni, kunnes avasin ne kauhuissani. Jähmetyin suorastaan. Isä seisoi siinä sohvan vieressä puukko iskuasennossa, katsoi nukkuvaa äitiäni. Mitään hän ei sanonut, tuijotti vain. Sain sanottua hiljaisesti ”Isä älä”. Sitten hänen silmänsä osuivat minuun ja lopulta hän kääntyi pois. Käsittämätöntä kuinka paljon tuntemuksia ehtii niin pieni ihminen käydä läpi hyvin lyhyessä ajassa. Vaarallista, ahdistavaa..Olin varma, että olin juuri pelastanut äitini hengen.

Äitini tapa on tuoda itsensä aina esille. Hän oli ollut lapsena paras hiihtäjä ja uimari. Hän oli saanut mummot itkemään kauniilla laulullaan. Hän oli ollut ja on edelleen mielestään huomattavan kaunis ja älykäs. Hän oli joutunut kärsimään lapsuudessaan niin paljon pahaa ja vaikeuksia, etten minä koskaan voisi käsittääkään. Ja jos hän ei itsestään puhunut, oli joku tuntematon lapsi, josta oli kuullut kuinka taitava oli ollut. Näitä narsistisia kehuja olen kuullut aivan pienestä asti. Ja tietenkin sitten kuuntelin ne öiset, baarireissun jälkeiset avautumiset teatraalisen itkun kera, kuinka häntä on kohdeltu väärin. Mutta minä uskoin kaiken. Itse en ollut juuri mitään, koska en pystynyt tekemään juuri samoja kuvattuja hienoja asioita, jotka tuntuivat olevan äidille tärkeitä. Äiti oli ollut täydellinen lapsi. Minä vain mietin, kuinka olisin voinut yltää samaan. Selkäänikin sain useasti,olin siis aika kaukana kiiltokuvalapsesta.Uskoin kaiken tietenkin, äitihän sen kaiken sanoi.En ole psykologi,mutta väitän hänen olevan narsisti. Ihmisten lokeroiminen ei ole ratkaisu mihinkään,mutta tuo sana narsisti,on helpoin adjektiivi kuvailla häntä.

Tänä päivänä, olen onnellinen. Olen repinyt itseni irti tuosta ihmisestä, joka loi minusta itselleni väärän kuvan ja myös itsestään. Tiesin sen silloin irrottautuessa ja tajuan nyt vielä selkeämmin, kuinka raskas taakka se on ollut. Siis ihan jumalattoman painava! Olen vuosien saatossa etsinyt ja kasannut palasiani,tuntenut tuskaa,vihaa ja ahdistusta kaikkea kohtaan.Silti päivääkään en vaihtaisi! Nyt tiedän mitä itsetuntemus on itseluottamuksesta puhumattakaan. En olisi minä,jos tulisin toisenlaisesta perheestä. On hienoa huomata,kuinka helppoa on arvostaa yksinkertaisia arkisia asioita. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Myöhemmin kuulin äidin vanhemmalta sisarukselta totuuden äidin lapsuudesta. Se oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Siinä vedettiin matto jalkojen alta. Olin elänyt valheessa ja määritellyt itseni valheen kautta! Mutta, ei sillä oikeasti ole enää mitään väliä. Olen löytänyt itseni ja kasvanut sellaiseksi ihmiseksi kuin olen. Kukaan ei tee sitä paremmin kuin minä itse 🙂

Jos sinä epäilet, että kaikki ei ole niin kuin pitää, tilanteessa tai ihmisessä? Luota vaistoosi, se todennäköisesti on oikeassa, tavalla tai toisella.

Lopuksi vedetään syvään henkeä ja palataan tähän päivään, tähän hetkeen jossa ei ole mitään ahdistavaa, ei mitään mietittävää eikä mitään pelättävää. Kaikki on juuri niin hyvin kuin pitääkin 🙂

Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.— Anthony De Mello