Yksi luku päättyy…


Kukapa sen olisi koskaan arvannut?Mitä ihmettä tapahtui?Kaikkihan oli niin hyvin?
Eikö niin?Eikö vain ollutkin?

Olihan se.Täydellinen elämä.Sellainen,jota en koskaan olisi osannut kuvitella kaikkien niiden ensimmäisten seitsemäntoista elinvuoteni jälkeen.Turvallista.Todella turvallista.

Siinä elämässä tuntui olevan asiat kohdallaan.Ei alkoholismia,ei väkivaltaa,ei alistamista,ei pelkoa.Hyvää ja luotettavaa seuraa,vakaa taloudellinen tilanne,säännöllinen elämän rytmi,materiaa tarpeeseen,kuten talo,autot ja harrastukset…Kaikki niin toista,kuin missä olin kasvanut.Alituisessa epävarmuudessa ja pelossa.

Kuten aiemmin olen kertonut.Olen onnekseni päätynyt tähän elämään Hänen kanssaan.Olen saanut siitä rauhan edellämainittujen asioiden suhteen ja ollut sen vuoksi hyvin onnellinen.Onnellisempi kuin koskaan ennen.Kiitollinenkin.

Löysin itsestäni vuosien saatossa asioita,joista tiesin,ettei hän tule ehkä koskaan löytämään.En antanut sen häiritä.Tärkeintä oli se,että itse tiesin ja tunsin itseni.Silloinkin,kun parisuhde alkoi hiertää.Tiesin,ettei toista voi muuttaa.Ymmärsin,että toinen on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.Ja toivoin,että Hänkin ymmärtäisi sen.Juuri sillä tavalla.

Vuodet vierivät.Piinallisia kohtaamisia tuon tuosta ja aina lopputulos oli se,ettei toista vain voi muuttaa.Ei voi hakata päätä seinään.Itsensä kanssa on tehtävä työtä,jotta ymmärtää toista paremmin,osaa käyttäytyä paremmin,osaa puhua paremmin,osaa ilmaista paremmin,osaa kuunnella paremmin…Ja eihän niihin negatiivisiin tilanteisiin saa jäädä elämään?!Ne pitää ohittaa ja mennä reippaasti eteenpäin,koska talon perustukset on tehty,pian talo rakennettu,sormukset laitettu sormeen ja luvattu.Lupaukset on lupauksia,niin itselle kuin toiselle.Niistä pidetään kiinni,tuli mitä tuli.Aina.Opittu ajatus omista tunteista huonon hetken ja riidan tullen…”Tuskin tässä nyt mitään isoa tai vakavaa on.Minä vain ajattelen ja tunnen kaikki niin vahvasti,koska olen elänyt sellaisen lapsuuden..Ei tämä ole mikään syy luovuttaa mitään tällaista,mitä olemme yhdessä rakentaneet.” Se ajatus kantoi pitkälle.

Se jääräpäinen ajatus,se vei pitkälle.

Se jaksoi sinnikkäästi selittää toiselle miksi minä yksilönä tarvitsen elämääni joitain asioita,miksi en halua jostain luopua,kun toinen oli sitä mieltä ettei se ollut oikein tai että se oli yhteisestä ajastamme pois.
Ja yhtä sitkeästi se ajatus piti kiinni siitä,että minun kuuluu saada olla oma itseni.Pelkäämättä aina sitä tilannetta,että se loukkaa toista.

Väläyksittäin,ajatuksiin tuli  kysymyksiä…Hyvin selkeitä.Onko oikein,jos olenkin tässä parisuhteessa vain kiitollisuuden vuoksi?

Aluksi niitä kysymyksiä suorastaan säikähti.Eihän se nyt niin voi olla!!!Tottakai siinä on paljon muuta kuin kiitollisuutta!

Pakko olla.

Minähän olisin suorastaan idiootti,jos olisin tässä vain kiitollisuudesta?!Mikä loukkaus toista kohtaan!Ja mikä kauhea farssi tämä olisikaan….Juuri rakennettu oma koti ja hääkuvakin vielä tuore…Niin että tästäkö lähtisin!!??Mihin??En minnekään.Minulla ei ole mitään,eikä ketään.Ei mitään muuta kuin tämä.Ja tämä on hyvä.Tämä kaikki on todella hyvä ja normaalia.Minä nyt vain olen vaikea ihminen.Tottakai rakastan.Enhän haluaisi Hänelle mitään pahaa koskaan sattuvan.

Koskaan en osannut kertoa,mitä Hänessä rakastan.Sen sanan oikeassa,aidossa merkityksessä.En niin,että olisin ollut siihen itse tyytyväinen.

Koska minä tiesin.Alitajunta tiesi,luultavasti koko ajan.

Monia vuosia sisällä kyti ajatus,että Hän ei ansaitse tätä.Rakkauden tunnustusta,joka tarkoittaa joitain muuta,kuin parisuhteessa pitäisi.Hän voisi kuulla ne sanat,oikeasti,joltain muulta.

Silti näin ja tunsin sen,ettei Hän haluaisi sen olevan niin.

Tottakai rakastan.En haluaisi hänelle mitään pahaa,koskaan.Tekisin kaiken sen eteen.Korjaan itseni.

Kriittisimmät hetket alkaen seitsemän vuotta sitten.Pariinkin kertaan avioeropaperit lähes tulostettuina.Mutta silti niin jääräpäinen asenne.Ei.Tämä ei voi mennä näin.Pieni lapsi.Sen vuoksi täytyy yrittää.Niin niin.Yritä vielä enemmän.Ei tämä ole mitään leikkiä,jossa mennään toisen elämän kustannuksella,oman satunnaisen mielihalun mukaan!

Satunnaisen?Mikä on satunnaista?Sekö,että se tunne on väläytellyt olemassa oloaan jo kauan..?Ja sinne lentää sekin ajatus kaapin nurkkaan,visusti lukkoon.

Koska.

Valtava pelko.

Astua tyhjyyteen,kun ei tiedä kantaako se minne asti ja mitä sitten jos ei kannakaan.Jos olinkin väärässä?Jos kuitenkin on vain kyse siitä,että elämä on tehnyt minusta vaikean,enkä nyt huomaa jotain haihattelevaa mielen oikkuani.Jos olenkin vain vielä keskenkasvuinen,enkä vahva aikuinen ihminen,joka osaa kontrolloida itsensä.Minä olen äiti.Minun pitää toimia,niin kuin lapselle on paras.Yritetään enemmän.

Pala palalta.Enemmän tyhjyydessä.Vähemmän sanoja.Erimielisyyksien välttämistä kaikin keinoin.Tuska ja kuristava turhautuminen,kun ei se kuitenkaan onnistunut,välttäminen.Pelko siitä,että hengittääkö oikein.Mitä kestää tehdä.Ja mikä tärkeintä,kuinka paljon.Tieto siitä,että kun kaikki mahdolliset äänen sävyt ja sanamuodot on käytetty,että saisi itsensä ilmaistua ilman turhia konflikteja,mitään ei jää jäljelle.Ei jaksaisi enää.Pahantuulisuus.

Mutta täytyyhän Hänenkin tietää?!Mikä minussa on vialla,jos Hänen tunteensa ovat pysyneet samana,mutta minä kuolen sisältäpäin??

Jostain löydän itseni,hetkeksi.Muistan millainen olin.Silloinkin,kun olin vielä edellisessä elämässä,alkoholistien ja narsistien keskellä.Tunsin,jotain.Ikävän tapaista.Ikävöin itseäni.Havahduin miettimään sitä outoa ajatusta…Minne olin muka mennyt?Onko mahdollista kadota itseltään?

Elämä vilisee silmissä.

Videon pätkiä tontille kaivetuista ojista,yhteiset raapustukset sillan kaiteessa,lomamatkat,pihan grillikatos,takkapuiden teko,paneelikaton laitto,koirat,kissat ja anopinkin talon hirret.Yhteisiä ja yhdessä.

Eikö sillä ole mitään merkitystä?

Joka ainoa kerta,kun rakkauden tunnustukseen kuuluu vastata,ahdistus kasvaa ja tuntuu siltä kuin sanat takertuisi kieleen henkeään pidätellen  kiinni ja tulevat viimein kauhuissaan kirkuen ulos,saapumatta koskaan kohteeseen.Huomaan vain epätoivoisena,kun ne jähmettyvät ilmaan ja putoavat lattialle.

Tulipahan sanottua,kieltä kirvelee.

Luen toisen ilmettä.

Valitettavasti meni läpi.Äskeistä välikohtausta ei nähty.

Pakenen paikalta.Ja mietin,mitä sitten jos sitä olisi kysytty.Rakastatko?

Tukehdun.

Viimein se tulee.Eräänä päivänä.Suora kysymys.Siihen tulee suora vastaus.Enää ei voi paeta.Kaikki on liian selvää.Vastaus päättyy kyyneliin.Yllättäen ne ovat tuskallisia.Tuskaa toisen puolesta,toisen ilmeestä,tajuamisesta.Tuskaa kaiken rakennetun puolesta.Tuskaa siitä,että on alastomana tyhjyydessä,josta ei tiedä mihin se kantaa.Mutta helpotustakin.Helpotusta siitä,että sain sen itsestäni ulos.Helpotusta siitä,että Hän tietää nyt.Helpotusta siitä,että meillä molemmilla on mahdollisuus elää.Hengittää.

Itku kesti pidempään kuin koskaan.Ei edes silloin,kun kohtasi kuolemaa,ei silloinkaan kyyneliä tullut niin paljon.Mutta se ei muuttanut sitä tunnetta,että näin täytyy tehdä.Teiden pitää erota.Ei se muuttunut,se vahvistui.Kaikki alitajunnassa kauan olleet ajatukset,ne seisoivat siinä edessä nyt hyvin varmoina siitä,että olivat aina olleet olemassa.Näyttämässä sen mikä on oikein.

Kyllä.Välitän.Kuten lähimmäisistään välittää.Eikä heille halua mitään pahaa.Arvostan,luotan ja olen kiitollinenkin.Hän teki kaikkensa puolisona,enemmän kuin osaan kuvitella monenkaan jaksavan yrittää.Hän on maailman paras isä.Meidän pitää saada kuitenkin hengittää,yrittämisen sijaan.

Minä lähdin.Minulla on nyt oma asunto,josta teen ja odotan kotia minulle ja lapselleni.En ole astunut tyhjyyteen,koska tiedän mitä teen.

Hänen kanssaan olemme hyvissä väleissä,vaikkakin kaikki on vielä tuskaisen arkaa.Lapsi on etusijalla,eikä häneltä viedä mitään pois.Hänen ei koskaan tarvitse ottaa vastuuta vanhempiensa valinnoista.Ei tämä helppoa ole pienellekään.Minä silti luotan.Luotan kovasti,että kaikki menee hyvin.Me yritimme kovasti ja pitkään.Arvostan sitä.Me päätämme tämän ihan yhtä tyylikkäästi ja se kohdistuu lapsemme elämään.

Minä olen hyvin vereslihalla.Kaikki jäi taakse.Talo,koira,kissa,koko ympäristö,17 vuotta.Nyt kun olen ollut poissa,vain hetken,tulee katkeriakin ajatuksia.Etenkin siitä,etten koskaan tuntenut itseäni niin hyvin,että olisin voinut vapauttaa meidät molemmat jo kauan sitten.Tai ehkä tunsin,mutta en uskaltanut.

Kai sinnikkyydessä ja yrittämisessä ei mitään väärää ole.Enkä voi myöskään aikasemmalle taustalleni mitään.Se mikä sen vaikutus tähän kaikkeen lopulta on,selviää vasta paljon myöhemmin.

Mikään ei ole ollut turhaa.Koskaan.

Elämää.

Se opettaa,jos niin haluaa.

Kasvattaa,vaikkei haluaisikaan.

a href=”https://www.blogit.fi/varjoista-valoon-erään-elämä/seuraa” target=”_blank”>

 

 

 

 

Mainokset