Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…


Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras



Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s