Hiljaa hyvä tulee


Tänään sain mahdollisuuden sukeltaa.Mies ja poika jäivät lasten altaaseen katsomaan,kun lähdin silmät kiiluen kohti syvää sinistä.Ensin laskeuduin hieman totuttelemaan kylmempään veteen ja tuijottelin kaunista pohjaa.Muistelin,milloin viimeksi olen hypännyt…20 vuotta sitten.Oho.Noo,ei se mitään,kaikki hyvin muistissa.Sitten kiipesin korokkeelle ja sukelsin.Oikein tyylikkäästi (omasta mielestä) pää edellä ja innolla uin kohti pohjaa.Siinä kävi vähän kuin sillä Ice Agen-elokuvan Scrat-oravalla,se oli niin lähellä,mutta silti niiiiin kaukana…Mahdoton paine rutisi korvissa ja pysäytti onnellisen matkan teon siihen,ennen kuin pää räjähtää.Siitäpä sitten pintaan miettimään mitä oikein tapahtui??Tuijottelin pohjaa ja sadattelin hieman sitä kuinka lähellä se olisi ollut.Muistin,että silloin vuosikymmenet sittenkin,se neljään metriin sukeltaminen olisi vaatinut hiukan harjoitusta juuri sen paineen osalta..?En yrittänyt pohjaan toista kertaa tällä erää,vaan tyydyin sukeltamaan sopiviin rajoihin ja sen oli nyt riitettävä.Värit,tila ja rauha oli kaunista siinäkin,eikä vieriradalla vilkkuvat kuntouimarin karvaiset kintut jaksaneet häiritä sitä. No,nyt on elämässä jälleen yksi tavoite,mennä aina vähän syvemmälle 🙂

Aina vaan,uudelleen ja uudelleen

Niin se vain menee.Mikään ei tule kuin Manulle illallinen,kuten sanotaan.Ihan sama meininki koko elämän, kaikessa ja kaikilla.Tässä elämässä se vain toisinaan tuntuu,että jos jotain tulisi ihan helpostikin.Edes joskus.

Kun jollain mallilla selviää vanhempien alkoholismista,insestistä,seksuaalisesta hyväksikäytöstä,läheisten kuolemasta,kiusaamisesta,lapsettomuudesta ja ms-tautidiagnoosistakin….ja kaikista niiden tuomista sivuoireista…Olisi mukava,jos joku olisi joskus helppoa!Onneksi saan edes kiukutella…se on sallittua 🙂

No juu,ehkä kaiken tuon jälkeen jotkut asiat tuntuvatkin jo helpolta,menevät lähes huomaamatta ohi,kun toiset saattavat niistä kokea riesaakin.Katson tämän joskus edukseni ja hyötynä menneisyydestä.

Varo vaan,olen epäsosiaalinen!

Se erottaa minut kuitenkin ”normaalista”.Joskus aiemmin tiedostin sen selvästi,enkä oikein tiennyt kuka,miten,kenen kanssa ja millä tavalla olisi pitänyt olla.Sitten ajan kuluessa aloin kertoa sumeilematta taustastani puoli tutuillekin,ikään kuin käyttöohjeeksi tai vähintäänkin ennakkovaroittamaan oudosta vetäytymisestäni sosiaalisuudessa.Ei siinä tainnut mitään järkeä olla,mutta itse sain siitä luottamusta itseeni ja myöskin ihmisiin,koska kohdalle sattuneet olivat onneksi kohteliaita ja lämpimiä ihmisiä.

Koiran karvat ei paljon kerro…

Nykyään riippuu mielentilasta,onko tuosta tuntemastani erilaisuudesta haittaa.Pääsääntöisesti onnistun sen kääntämään ajatuksissani ihan hyväksi asiaksi.Joskus on ollut suorastaan kiva yllättää joku ihminen.Olen nähnyt,että hän selkeästi laittaa minut ajatuksissaan nuoren,kokemattoman ja jopa pinnallisenkin ihmisen lokeroon.Hän tekee niin,koska voi ja koska en osoita muuta ja koska hän ei selvästikään ajattele kovinkaan laajakatseisesti.Syystä tai toisesta,sitä sattuu ja se on ihmisyyttä.Kuuntelen rauhallisesti hänen pitkiä kertomuksiaan omasta elämästään ja/tai sitä valtavaa tiedon määrää,joka hänellä on tarve tuoda esiin.Sitten,koittaa se hetki,päivien tai kuukausien päästä,kun tulee minun vuoroni kertoa.Näen sen ilmeen.Se on tyrmistynyt,silmissä näkyy kuinka hän hakee sitä osaa itsestänsä,joka ei ollutkaan osannut tätä kuulemaansa minusta lukea ja miksi ei osannut ja tilanteen uudelleen arviointia.Minä en tiedä ollako pahoillaan siitä, vai ollako tyytyväinen siitä,että olin ehkä onnistunut saamaan jotain vihjettä mahdollisesta laajakatseisuudesta…tai sen puutteesta, hänen elämänkatsomuksessaan.Myönnettäköön,että pieni vahingonilokin tuosta on joskus tullut..Ihmisestä riippuen,hän joko pysyy seurassani edelleen omana itsenään tai pyrkii jatkossa välttämään ja vaihtaa seuraa,koska on kokenut kolauksen omassa egossaan.Kuten sanottua,ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Menneisyyden epävarmuus

Niin,hyvinä päivinä se on ihan okei.Olen rauhassa ja hiljaa työpaikan kahvipöydässä,jos minusta siltä tuntuu.Kuuntelen kyllä mielelläni,eikä siinä ole mitään vikaa.Toki myös osallistun keskusteluun,jos asiaa tulee.Enkä tunne sillä hetkellä olevani yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan.Huonona päivänä,se on vaikeaa.Ajatus omasta erilaisuudesta kasvaa päässäni todella isoksi pedoksi, joka alituiseen työntää muistikuvia omasta ulkopuolisuudesta koulussa.Erilaisuus ei ollut hyvä,hiljaisuus ei ollut hyvä.Ahdistavaa.Häpeä.Lukko.Pakenemisen tarve.Tulee ajatus,että on pakko,PAKKO puhua,höpöttää,jotain!Öh,mitä??!Ei ole mitään mitä sanoa,pää on tyhjä,vielä isompi ahdistus…Onneksi tänä päivänä saan tuon olon helpottumaan sillä,että SAAN olla hiljaa.EI OLE PAKKO sanoa mitään,voi olla ajatuksissaan ihan rauhassa.Sitä myöten unohdan erilaisuusahdistuksen ja hyväksyn sen,että tänään nyt vain ei ole paras päivä.Keskityn ajattelemaan jotain muuta ja päivä voi jatkua useimmiten rauhassa.

Sosiaalisia kahvitilanteita

Tästä olen itse oppinut jo kauan sitten,etten voi tietää mitään kenenkään toisen elämästä,ellei hän itse kerro.Olen oppinut välttämään pinnallista ajattelua ja arviointia pelkän ulkonäön,eleiden tai ensimmäisten lauseiden perusteella.Ja aina voi pitkänkin ajan päästä yllättyä.En siis oikeasti voi tietää,olenko siinä kahvipöydässä yhtään sen erilaisempi kuin joku toinen.En yksinkertaisesti voi tietää enkä arvata,mitä he ovat kokeneet.Eiväthän hekään näe sitä minusta!Se,että olen joskus paljon pelännyt noita sosiaalisia tilanteita,on näkynyt.Silloin olen ollut erilainen,mutta kukaan ei ole tiennyt miksi.Huvittuneena muistelen sitä päivää,kun aloitin ensimmäisen kerran nykyisessä työpaikassani,yli kymmenen vuotta sitten.En uskaltanut mennä kahvioon ollenkaan.Mitä ***** kenellekään sanoisin??!! (Aivan niin kuin joku olisi odottanut minulta puhetta saapuessani kahvitauolle…)Jäin istumaan pukuhuoneeseen ja jos joku tulisi,olisin juuri soittamassa jollekin tai lähtemässä 😀 Taukoni olivat paniikissa aika lyhyet siis.Eikä kahvihammasta kestänyt kolottaa..nälkääni söin kai suoliani..Työ oli toinen juttu,työminäni oli huikean paljon rohkeampi!

Ei suorituspaineita!

Ihan kuten tämäkin oman menneisyytensä hyväksyminen ja let it go-asenne sen kanssa,niin myös masennus,pelot,riippuvuudet ja muut riesat,joita menneisyys on meille kasannut,on edettävä vähän kerrallaan.Kerralla pohjaan sukeltaminen voi todella sattua ja aiheuttaa ehkä lisäongelmiakin,niin ihanaa kuin se olisikin.Kivutta ei selviä pienelläkään etenemisellä,turhautuminen mukaan lukien..mutta lopputulos on sen arvoinen ja tasapainoisempi,koska se on välttänyt ylisuuret ja tuskalliset heilahtelut.Se kaikki tehdään itsellemme,itsemme takia.Sitä ei tarvitse suorittaa toisille ihmisille.Vain itselle,aidosti,ilman paineita,pienin askelin.

Harjoittelen siis varovasti pohjaan sukeltamista,ehkä se siitä sitten,vähän kerrallaan kohti rauhaa 🙂



Mainokset

Empatia,pala omaa itseä


Olen tässä törmäillyt paljon aiheeseen myötätunto.Omien ajatuksien selkeyttämiseksi täytyy tehdä yhteenveto aiheesta.

Jäätyneet tunteet

Lapsena ja nuorena kuvittelin olevani kylmä ihminen.En tuntenut olankohautusta kummempaa tunnetta,jos jollakulla oli mennyt vaikkapa nyt sitten lelu rikki,ei ollut päässyt kaverilleen leikkimään taikka oli sairastunut.Joskus pelkäsinkin sen ajatuksen puuttumista itsessäni.Usein sitä helpotti kuitenkin se,että jotain isompaa sattuessa myötätuntoni tuntui heräävän.En siis ollut ihan jääpalikka.

Ikävä tunnetta

Luultavasti tätä empatiaa hakiessa,tein lapsena jotain kamalaa.Saan siitä vieläkin suurta häpeän tunnetta.Olin siis kahdeksan vuotias ja äiti lupautui ottamaan meille kissanpennun.Olin ihan todella valtavan sanoinkuvaamattoman iloinen.Hehkutin siitä joka paikassa tietysti.Kun pentu sitten saapui meille,meille ilmestyi myös noin 70 cm pitkä kippuralla oleva muovikäärme.Se osoittautui äidille hyvin käteväksi kissankoulutusvälineeksi.Se oli kuin ruoska,jota äiti käytteli pentuun tuon tuosta,koska tiedättehän pienet pennut…aina tekemässä kaikenlaista mitä ei saisi.Kissaraukalla oli siis sama kohtalo kuin meillä lapsillakin,selkäsauna.Kissa tosin koki sitä paljon enemmän ja taisi siksi ollakin aika hermostunut.Se ei päässyt muoviruoskaa pakoon sohvien väliinkään.

Ja tässä tulee se häpeä.Jäin yksin kotiin kissan kanssa.Jostain syystä huidoin kissaa käärmeellä ja sitten tunsin valtavan myötätuntolohdutuksen tarpeen ja hoidin kissaa sylissäni ja pyytelin anteeksi siltä.Kunnes taas räimin sitä ja jälleen lohdutin ja hoidin sen kuntoon.Jäin ikään kuin koko ajan kaipaamaan sitä myötätuntolohdutuksen tunnetta ja kun se lohdutellessa hyytyi,halusin sen takaisin.Pieni kissa parka.

Myöhemmin ajattelin tuon liittyvän siihen,että minua ei koskaan lohdutettu.Joskus itkin niin,että sain hyperventilaatio-kohtauksen ja siinä kohden äiti yleensä löi ja kielsi itkemästä.Yhden ainoan kerran hyperventilaatio meni niin pahaksi,että pääsin ambulanssilla sairaalaan.

Olin tuohon aikaan myös ilmeisen helposti turhan kovaotteinen leikeissä ja olen erittäin kiitollinen kaverille,joka silloin kyyneleet silmissä avautui mustelmistaan,joita aina tuli kun leikittiin yhdessä.Se sai myötätuntoni heräämään ja pidin sitä siksi hyvin tärkeänä asiana.Sen koommin en aiheesta kuullut.Oppi meni perille.

Hukassa

Melko pitkään kärsin kuitenkin siitä empatian puutteesta sisuskaluissani.Tai paremminkin siitä,että aina tarvittiin todella paljon,että se heräisi.En ymmärtänyt,kuinka paljon jouduin kotona myötäelämään äidin ja isän olotiloja.Niin kauan kuin muistan,äiti on avautunut minulle kaikesta (esim.parisuhde ja sen seksuaalisuus),mikä ei todellakaan lapselle kuulu.Kuten myös isä,sitten myöhemmin.Kannoin kivirekeä sydämellä koko ajan.Nyt kun muistelen sitä,voin hyvin tuntea sen.

Sen on asia jota en voi ymmärtää,eikä minun onneksi tarvitsekaan.En koskaan,ikinä,milloinkaan…voisi kuvitella puhuvani sellaisista asioista omalle lapselleni.Ajatus on niin käsittämätön,että voin pahoin.

Empatiaa etsimässä

Tunsin siis lapsena alituisesti olevani vastuussa vanhemmistani.Se on ylisuuri taakka kannettavaksi ja eittämättä näkyy jossain.En tajunnut sitä itse pitkään aikaan.Tunsin olevani kiveä,mutta harasin aina sitä vastaan.Muistan usein ajatelleeni,että ”Teeskentele edes!!!”,kun joku kertoi pahasta päivästään tai muuta vastaavaa.Kun tämä avautunut kaveri poistui,kävin itseni kanssa tiukkaa keskustelua siitä,miksi en tunne empatiaa?Tai miten voisin edes näytellä sen paremmin?Mitä niitä eleitä nyt on…voivottelut,huokailut,surulliset ilmeet,pään alas painaminen,kuumeinen miettiminen mitä sitten toiselle sanoisi,myötäitku?En oikein osannut näytellä ja joskus tilanteet kävi itselle todella raskaiksi,kädet saattoivat täristä kun ajautui myötäelämään.Toisaalta olin varma,etten ole kylmä ihminen.Tunsin,että jokin on lukossa.Olin aina vakaasti sitä mieltä,että ihmisten huonoja kokemuksia,sekä niistä tulleita tunteita, ei voi koskaan punnita keskenään.Ihan siitä syystä,että ihmiset ovat erilaisia.Ihmisen perimä,ympäristö ja historia muokkaavat jo niin paljon kokemuksia ja ajatusmaailmaaa,ettei kahta samanlaista löydy.Kuinka siis voidaan arvottaa,että minusta tuntuu pahemmalta kuin jostain toisesta,jos kysymys on vielä eri pahan olon aiheuttajastakin.Tämä ajatus pääsi kunnolla perille vasta viimeisenä.

Osa minua

Niinpä se tunne-elämä itsensä kanssa taistellen ajautui siihen,että aloin päästä jo kovastikin tuntumalle toisten tunteista.Siinä ei yllättäen ollut mitään uutta,olin vain siihen asti selkeästi sivuuttanut myötäelämisen,koska se oli liian raskasta.Niin se oli nytkin.Mutta koska olin sitä kaivannut ja tarvinut itsessäni,ollakseni eheä tai ihan vain ihminen,sen paino ei haitannut.Vielä.

Yksi askel eteenpäin,kaksi taakse

Hyvin pian huomasin,että toimintatapa muistuttaa liikaa sitä, mitä se oli äidin ja isän kanssa.Vastuun tunne.Se kuvitelma,että vain minä voin tehdä jotain ja pelastaa lopulta koko maailman.Ja jos ei se pelastu minun toiminnallani,olen käsittämättömän surkea,vastuuton ja säälittävä.

Toisen ihmisen paha olo,kertomukset ja kokemukset alkoi imeä mehut minusta.Kotona olin oppinut lukemaan kasvojen ilmeistä,äänen painosta,käden liikkeestä,tyylistä laittaa ovi kiinni,tavasta jättää jokin esine tietyllä tavalla,sen mitä on odotettavissa päivän mittaan.Kun oli lukenut näistä jo sen,alkaako ryyppypäivä tavallista aiemmin,seuraavaksi luki sen tuleeko siitä tavallista rauhallisempi.Silloin piti kuunnella,olla jyvällä esimerkiksi siitä olivatko rahat saapuneet tilille ajoissa ja riittävästi,vai oliko tässä ollut jotain häikkää sosiaalitoimen puolesta.Tämä kaikki aiheutti minussa sen,että näitä eleitä näki oudommissakin ihmisissä.Aluksi en sitä edes tiedostanut,koska se oli sitä normaalia ihan kuten hengittäminenkin.Aloin tajuta,että ihmisiä on raskas kohdata.Aloin tajuta myös sen,etten pysty pelastamaan koko maailmaa.

Ensin siis päätin vetäytyä takaisin siihen kylmyyteen,mutta sepä ei käynytkään enää.Jokin sisälläni oli muuttunut ja kasvanut ettei se sopinut enää niin.Enhän voinut yhtäkkiä kääntää kaverille selkää ja olla kuuntelematta,kun kerran olin sen aloittanut.Kuinka sanoisin yhtäkkiä ei?Pakoitellen tein silti sitäkin.Käytännössä siis kuuntelin kuin zombi.Vihasin itseäni ja sitä etten pysty olemaan normaali.Mikä siinä empatiassa niin vaikeaa on!En sietänyt sitä tunteettomuutta,mutten halunnut levitä sen kaiken mustan tulvan sekaan ja hukkua.

Myötätunnon tarkoitus?

Enpä tiedä mitä sitten tapahtui.Luinko jotain jostain,sanoiko joku jotain joka loksahti vai mitä?Ymmärsin empatian.Sen tarkoitus ei ole musertaa kuuntelijaa.Sen tarkoitus on olla ihminen ihmiselle,ymmärtää ja tukea lähimmäistä.Sen tarkoitus on rakentaa ihmissuhteeseen syvyyttä ja vahvuutta.Rohkaista ja kannustaa toista ihmistä.Ja tässä kohden ei saa unohtaa sopivaa määrää nöyryyttä.Kuuntelija ei voi ottaa vastuuta toisen elämästä,mutta tukena voi olla.

Takaraivoon täytyi istuttaa ajatus :”Tämä ei ole minun paha oloni,vaan tuon toisen.Hän tarvitsee sille tilaa ja tukea.Ihan kuten itsekin olen tarvinut.”Ensimmäiset kerrat myötäelää jonkun pahaa oloa tuon ajatuksen kanssa,olivat huteria.Jäljelle jäi vain tyhjä aukko,joka huhuili päivän mittaan vielä pitkään,että:”Tässäkö tämä nyt vain oooliiii??” Niin,siinä se nyt sitten vain oli.Luulin olevani ehkä kylmepi kuin koskaan,kun en jäänyt vatvomaan toisen elämää loppupäiväksi tai viikoksi,vaan elinkin omaani.Täytyi siis luottaa itseensä enemmän.Ihan vähän kerrallaan,empatia muuttui siihen ettei minun tarvinut jäädä valvomaan öitäni tai ahdistua toisen ahdistuksesta.Silti olin voinut oikeasti myötäelää ja tuntea empatiaa.Olin jokseenkin oppinut antamaan tilaa kuuntelemalla ja hyväksymällä sen,että toisella voi ja saa olla paha olo,ilman että minun täytyy se jollakin yksinkertaisuuden irvikuvalla pyyhkäistä pois välittömästi.

Mitenkäs se tehdään oikein?

On kaiketi normaalia vastoinkäymisen kohdatessa tuntua, että kun toinen tulee siihen kertomaan kuinka se menee ohi tuosta noin vaan tai kertoo omasta kokemuksestaan kuin se olisi vieläkin pahempi,ettei halua kuulla siitä mitään (selän takana keskisormi pystyssä…).Minulla oli tuo tunne,silloin kun sain tämän ms-tauti-diagnoosin.Oli todella vaikea kuunnella terveiden ihmisten antamia ohjeita tai sairasteluja tai mitään neuvoja helppoon elämään.Siksi,koska en ollut vielä tottunut omaan tautiini,eikä tilan tarve tunteille ollut vielä saavuttanut päämääräänsä.Sama tunne oli koko lapsuuden ja nuoruuden.Mietin,että kukaan ei #*#*# tiedä mistään yhtään mitään.Olin ärsyyntynyt,vihainen ja masentunut.

Sitten tuli vaiheita,joissa kuvittelin selvinneeni jo ja kaikki oli ylimielisen yksinkertaista.Kellekään mitään pahaa tarkoittamatta,uuden elämän ohjeeni kavereille saattoivat olla erittäin paljon tilaa vieviä.Niin,ei sillä pahaa tarkoiteta,vain ymmärrystä vailla.Uusi elämä saa innostuneeksi ja miksipä ei kaikille sitä helpompaa haluaisi?Se asenne ja ajatus on silti vielä niin uusi,ettei siinä ole jouston varaa ihmisten erilaisuutta silmällä pitäen.Edelleenkin myötätunto tässä vaiheessa oli kovan työn takana,siellä omien kipeiden kokemusten takana.

Minusta tämä tarkoittaa sitä,että on tarve saada sille omalle pahan olon tunteelle tilaa.Täytyy osata hyväksyä se oma olo ja käsitellä tunteet rauhassa.En tiedä muista,mutta minun lapsuuteni ja nuoruuteni käsittely vei useita vuosia.Enkä edelleenkään koskaan ole valmis.Siinä matkan varrella,kun kohtasi näitä töksäyttelyjä ja yksinkertaisuuksia (kuten tuo äidiltä lahjaksi saamani taulu postauksen kuvassa…aiheutti todella paljon ihmetystä by the way..),ne olivat opiksi siitä,mikä ei ole hyvä.

Mini-me tarvitsee myötätuntoa

Olen hyötynyt lapsuuden kokemuksista siten,että osaan myötäelää useita kokemuksia.Ehkä olen hieman itsekäskin,kun tiedän ja tunnen että minä tarvitsen myötätuntoni.Minun tarvitsee antaa sitä,mutta opin samalla antamaan sitä myös itselleni.Siis voin tuntea sitä puuttunutta empatiaa myös mini-me:täni kohtaan.Ja kun myötätunnon saa antaa läheiselle,joka toivottavasti siitä hyötyy myös,tilanne on winwin.En silti koskaan voi ajatella,että tiedän mitä toisen ihmisen päässä liikkuu.Enkä koskaan voi kenellekään antaa varmaa neuvoa.Se on ihmisen yksilöllisyyden arvostamista.Nöyryyttä erilaisuuden edessä.Voin kuunnella,voin kuvitella,voin tukea ja voin ehdottaa.Jokainen tekee omat päätöksensä omassa elämässään.

Kerrottakoon postauksen kuvasta vielä..Äiti tosiaan antoi tuon syntymäpäivälahjaksi,siinä samalla kun oli ostanut poikavauvalle pinkkiä…Hän on melko sekaisin välillä.Ajatus taulussa sinänsä kaunis.Jotenkin vain en ole koskaan oikein osannut myötäelää sitä tunnetta mikä hänellä on ollut,ostaessaan tuon omalle lapselleen.Ja se muistuttaa minua siitä,että hänelle en ole koskaan ollut lapsi,vaan ystävä.



Vapauttava viha


Viha.Pelottavan vahva tunne.Yksi niistä monista tunteista,jotka ovat meille luonnollisia.Mistä se tulee ja miksi sitä pelätään?

Minä pidän vihaa nykyään normaalina tunteena.Ei se ennen ollut niin.Enhän minä voisi vanhempiani kohtaan tuntea vihaa.Viha oli paha.Miten väärältä se tuntui!Puhumattakaan,kun siihen ajatukseen oli kasvanut ettei sellaiset tunteet ole hyväksyttäviä.Siitä ei seurannut mitään hyvää,vain lannistuminen,lyttääntyminen ja mitätöiminen.Alkoholistivanhempani päättivät aikuisen oikeudella mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.Minulle tehtiin hyvin selväksi,että olen vain kärpäsen paska,joka täytyy hiljentää ja taivuttaa auktoriteetin tahtoon,keinolla millä hyvänsä.Äitini ilmeisesti noudatti tuota linjaa hyvin ennakoivastikin ja purki samalla myös itseään siinä kohden,kun joku ei mennyt hänen mielensä mukaan.Pelkät pöydälle jääneet leivän murut nostattivat hänessä yöllä kotiin saapuessaan raivon.Ja remmin räiskintäänhän sitä sitten heräsin.Samalla kuulin huutoa epäkunnioituksesta ja hänen arvostamisestaan sekä siitä,että hänellehän ei penikat kukkoile.Usein en enää edes ymmärtänyt mitä hän huusi hakatessaan ja olin varma,että hän on erehtynyt henkilöstä..Vihan hallinta olisi voinut olla paikallaan.

Kiltti lapsi

Minulla ei tietystikään lapsena ollut minkäänlaisia aseita puolustaakseni tunteitani.Äidin sanavarasto oli niin pelottavan laaja ja viisaan kuuloinen,ettei minusta irronnut mitään.Minusta tuli kiltti lapsi.Jäljelle jäi vain tyhjä tunne ja ajatus:”Okei.Minun tunteeni on väärä.Mutta miksihän sekin tuntuu väärältä ajatukselta?”.Hyvä,että tuo viimeinen ihmetys jäi elämään.

Tukahdutettu viha

Viha kertoo ihmiselle siitä,että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti tai hän antaa itse tapahtua niin.Se,kuten muutkaan tunteet,tukahdutettuna ei poistu.Se jää elämään syvälle sisimpään.Silloin se saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.Sen kontrolloiminen on vaikeaa,koska sillä tukahdutetulla tunteella on taipumus saapua salamaakin nopeammin.Jättäen lopulta tunteen kokijan pimentoon siitä,mikä sen ylireagoinnin lopulta aiheutti.Ja kun siihen on kasvanut,ei välttämättä edes huomaa ylireagoineensa.Patoutunut viha muhiessaan aiheuttaa masennusta ja ahdistusta.Epäilen,että äidilläni oli hyvin paljon tällaisia hetkiä.Joku toinen ihminen osaa ehkä pyytää käytöstään anteeksi.Äiti ei tiedä mikä se sana on.

Hyvä vai paha?

Viha on negatiivinen tunne,rakkauden vastakohta.Kasvetaan ajatukseen rakkaus hyvä ja viha paha.Se liittyy moneen negatiiviseen tilanteeseen.Viha on silti aivan yhtä tärkeä,normaali ja hyväksyttävä tunne kuin rakkaus.Kun se saa tulla,se on hallinnassa.Se on toisaalta hyvin luontaista.Vihan ilmaisun jälkeen tulee se vaihe,kun rauhoittuu ja olo on kevyempi.Tilanteen,joka on vihan tunteen aiheuttanut,saattaa nähdä tunteenpurkauksen jälkeen hieman erilaisin silmin ja ratkaisu löytyy tai suhtautuu siihen muuten kevyemmin,koska muutkin tunteet saavat tilaa.Yin&Yang.

Sinulla on oikeus

Minua ei ole koskaan yllytetty vihaamaan vanhempiani ja olin aina hyvin varovainen sellaisten tunteiden kanssa.Tiesin siis niiden olemassa olosta,koska tiesin varovani niitä.Vuosi vuodelta kiinnitin siihen ajatukseen huomiota enemmän.Siellä oli siis jotain,joka painaa.Ja sehän ei voi olla hyvä..Olin masentunut ja ahdistunut.Veljeni hautajaisissa tuntematon kummitätini kuiskasi minulle :”Sinä saat olla äidillesi vihainen.”Ei muuta.Se oli siinä hetkessä jotain älykkäintä,vapauttavinta ja samalla rikollisinta mitä voi sanoa.Siitä se ajatus sitten lähti.Vähän kerrallaan aloin tajuta,että minulla on oikeus siihen tunteeseen.Se oikeus ei katoa sillä,että kohteena ovat omat vanhemmat,joista saattaa olla joku kaunis kaipauksen värjäämä muisto.Kohteella ei ole väliä,kun se tunne on oikeutettu!

Rakentava viha

Se oli jokin kaunis päivä vasta alkaneessa omassa elämässäni,erään äidin kanssa käydyn keskustelun jälkeen,kun en voinut enää estää sitä.Se viha tuli ulos,sanoina.Rakentavasti,ei sokeasti ja silti pysäyttämättömästi.Äiti ei niitä kuullut.Ne sanat,jotka huusin,sattui.Ne olivat kuin kertapistoja,ei sellaista vuosikausia kestävää turruttavaa nakerrusta.Ne olivat faktoja,jotka olin hyssytellyt ajatuksissani.Olin todella vihainen,myös itselleni,koska olin antanut kaiken jatkua.Vihani oli raivokasta,joka päättyi turhautuneeseen ja sitten surulliseen itkuun ja sitten päättäväisyyteen,etten anna näin enää käydä.Jälkeenpäin ajatellen,oli kuin olisin tuntenut itseni joka faktapistolta terveemmäksi,vapaammaksi.Jotain tapahtui ajatuksissani ja hyväksyin sen tunteen ja ymmärsin sen olevan oikeutettu ja hyödyllinen.Se tunne tuli toistekin,mutta koska siitä oli tullut ihan yhtä hyväksytty kuin muutkin tunteet,se ei ollut mikään pelottava musta mörkö enää.Eikä siinä ollut mitään pelättävää.

Morkkis

Vihan tullessa vahvasti ulos,järki sumenee ja tila on hieman verrattavissa alkoholinkäyttöön.Sitä on tunnekuohussaan erittäin vahvasti.Liekö adrenaliiniryöpyllä osuutensa tuohon kaltaisuuteen.Näin minä sen koin,sitten kun toivuin ensimmäisestä ryöpystä.Aloin melkein hävetä reaktiotani,potea morkkista,mutta sitten kaivoin sen päätöksen kehiin.Sen,että minulla on oikeus.Ja sen,että minä ymmärrän miksi tunsin niin.Kaikki faktat läpi itsekseen,rauhassa.Morkkis hävisi,koska järkikin tajusi,että se oli täysin normaali reaktio.

Tunteiden tiedostaminen

Vihan tunteen hyväksymisen myötä huomasin esimerkiksi,ettei minun tarvitse äidistä vieraalle puhuessani,viljellä sekaan mitään negatiivissävytteistä kommenttia.Se oli ilmeisesti ollut minun tapani vapautella sellaisia pieniä vihatuhnuja 🙂 Kutsun sitä myös katkeruudeksi.Aloin nähdä äitini ihmisenä,joka on rikki,mutta joka on ihan yhtä paljon vastuussa omista teoistaan kuin minäkin.Vihan tunteen hyväksyminen sai mieleni hengittämään,niin että tilaa tuli muillekin tunteille.Oli helpompi tuntea rakkautta.Oli helpompi keskittyä tähän hetkeen ja antaa menneisyyden olla.Se tuli ihan itsestään,siihen ei erikseen tarvinut työtä tehdä.Ainoastaan tiedostaa ne,jotta ne kasvavat vielä enemmän.Niistä tuli vähän kuin tukilihas negatiivisille tunteille ja siten vihasta tuli helpompi käsitellä.Siitä oli helpompi päästää irti.Enkä vihaa vanhempiani vieläkään.Suhtaudun heihin vain toisella tavalla,kuin jos olisivat olleet normaalit vanhemmat.

Ei kannetta mukana,ei takerruta

Ehkä se on loppuelämän työ tuokin.Aina välillä viha saattaa kertyä jälleen ulospurettavaksi.Aina silti vähemmän.Pidän sen tunteen käsittelyä hyvin tärkeänä.Minä saan olla vihainen heille.Mutta minä en voi jäädä vellomaan siihen.Minun pitää tiedostaa se,etten patoa vihaani ja pura sitä sellaisiin ihmisiin,jotka eivät sitä ansaitse.Minäkään en ansaitse sitä tunnetta kannettavaksi.Se on hyvin raskas tunne,fyysisestikin,padota mukanaan vuodesta toiseen.

Rauhoittumisen merkitys

Käytännössä tuon vihan käsittelyssä,mukana on paljon ajatusta.Se ymmärrys ja tietoisuus siitä,mikä johtuu ja mistä.Se vaatii pysähtymistä ENNEN reagointia.Paljon kysymyksiä ja rauhoittumisen opettelua.Rauhoittuminen on ehdottoman tärkeää!Ajatus ei voi kulkea,jos olo on fyysistä olemusta myöten kiihtynyt.Hengitys,rauhallisesti sisään ja ulos,rauhallisen ja turvallisen paikan kuvittelu tai tiedostaminen.Aina ei lopulta tiedä,miksi reagoi voimakkaasti.Itse tietoisesti vähän kuin keräsin niitä ratkaisemattomia tilanteita.Minulla ne usein tulivat parisuhteessa.Päätin lopulta hallita vihaista reagointiani,olin mieluummin vaikka hiljaa.Opin rauhoittumaan ja luottamaan enemmän.Vihan tunne alkoi patoutua ja halusi tulla ulos.Löysi lopulta ulostulon oikeaan kohteeseen.Olin oppinut itsestäni valtavasti lisää ja edelleen opin.

Tavoitteena tasapaino

Kun vihan tunne pääsee hallitusti ulos silloin kun tarvitsee,se ei kasva hallitsemattomiin mittoihin ja repäise itseään irti yllättävissä tilanteissa tai muuntaudu sisusta jäytäväksi olotilaksi kuten masennus.Se on yksi niistä tärkeistä tunteista,joka tarvitsee huomiota,kun haluaa elää hyvää elämää irti menneestä.Se puhdistaa ja sitten siitä voi irroittaa.

Olipa paikallaan käydä tätä aihetta läpi jälleen 🙂 Arjen pyörteet saavat joskus unohtamaan näitä elämän,voisiko sanoa,perusjuttuja.Tietoisuutta on hyvä herätellä aina välillä!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/viha