Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt…


Olihan se toisaalta aika koomista.Olin siis puhelinmyyjä ja se oli yksi niistä harvoista asioista jossa,ainakin aluksi,tunsin onnistumisen iloa.Ammatti ei ole liian arvostettu,mutta luulen että se oli minulle, juuri silloin,iso porras jolle olin noussut.Vaikka olin aina ollut liian huolissani siitä,mitä muut ajattelevat,työhöni liittyen sillä ei ollut mitään väliä.On ihan mahtavaa olla vapaa siitä ajatuksesta ”mitä muut ajattelevat?”

Vähitellen myös rauhotuin hyperventilaatiostani.Huomasin,että se elämä todella pysyy sellaisena.Työkaverit ovat edelleen siinä vaikken käykään ylikierroksilla.Luottamus elämään ja omaan itseen kasvoi hurjasti.Hyvin usein oli vain pakko pysähtyä,vetää keuhkot täyteen ilmaa ja nauttia aamuauringosta taikka tuulen vireestä.Ihan hetki,itseni kanssa yksin,koska en enää ollut yksin.En sillä tavalla kuin aiemmin,syrjässä ja mieluummin näkymättömänä.Yksin oleminen ei siis enää tuntunut taakalta,vaan hienolta.Ihmisten seurakin tuntui hienolta.Kuinka hirveän paljon erilaisia ihmisiä onkaan!On todella mielenkiintoista kuunnella ja seurata miten kukakin toimii tai ajattelee.

Pelastautukoon ken voi

Nuorin veljeni,minua neljä vuotta vanhempi,oli edelleen elämässään vähän hukkateillä.Olisin halunnut jakaa omasta elämästäni palasen hänellekin.Kuvittelin ja Hänelle puhuin ääneenkin siitä,miten mukava olisi tuoda veljeni meille pidemmäksi aikaa ja näyttää käytännössä miten elämää voi elää.Elää toisella tavalla, kuin sohvan pohjalla krapulassa maaten,tekemättä mitään ja keskittymällä ainoastaan negatiivisuuteen.Olin mahdottoman ylpeä meidän rakentamastamme elämästä.Se oli jotain ihan muuta, kuin koskaan kotona kerrostalossa.Ihan normaalia,voisin sanoa huolentonta elämää.Toki arjessa aina murheensakin on,mutta minä nautin siltikin.Olin löytänyt aarteen.

Koskaan en veljeäni meille silti tuonut.Hän soitti muutaman kerran ja oli aina rahaa vailla.En koskaan lainannut,koska kuulin ettei ole selvin päin.Hän oli hyvin äkkipikainen ja usein pelkäsin kieltäytymiseni johtavan riitaan.Niin ei onneksi käynyt,olimme siihen jo liian etäisiä.Olin päästämässä äidistä irti,eikä minulla ollut voimavaroja ottaa huolekseni enää ketään.Siksi kaunis ajatus jäi vain ajatukseksi.

Kuolema

Satuin eräänä aamuna olevani äidin luona.Kävin siellä silti vielä,vaikka olinkin kovasti harventanut.Ovikello soi ja tulija oli veljeni itkuinen kihlattu.Veljeni oli löydetty erään kerrostalon pihalta kuolleena.

Ei voi kuvailla sitä tunnetta.Tietysti ensin oli epäusko,sitten tuli puristus.Tilanne oli erittäin outo,koska äitikin oli siinä.Tulin ajatelleeksi sitäkin,voinko nyt edes hetken,ajatella tämän perheen olevan toistemme tukena kuten kuuluu?Soitin samantien veljilleni ja kerroin uutiset.Suorastaan tunsin,miten menin takalukkoon.Kyllä sen voi minun mielestäni tuntea,vaikka se henkistä onkin.Sitä vaille ettei ääntä kuulunut,kun napsahti.Aloin heti kerrata isäni kuolemaa,josta oli nyt reilu kaksi vuotta aikaa.Otin kahvia.Kävin tupakalla.En muista mitä ympärillä tapahtui,mikä oli äidin fiilis.Omani oli pelottava.En tuntenut mitään.En edes ruumistani.En halunnut sitä oloa,pelkäsin sitä.Aika pysähtyy ja sitten aika pyörii,sitten aika keikkuu.Maailma muuttuu lasiseksi.Painajaista.

Veljeni

Veljeni oli kuollessaan 27 vuotias. Hän oli taistellut päästäkseen päihteistä eroon.Monta kertaa.Hänellä oli mielipuuhansa,kuten kalastus ja salilla käynnit.Valitettavasti myös tuo viimeksi mainittu harrastus piti sisällään vääriä aineita.Aloin ymmärtää veljeni käyttäytymisen.Kuulin hänen kihlatultaan,kuinka vaikeaa veljelläni oli ollut lapsuutensa takia.Hän oli yrittänyt sitä kovasti aina kertoa ja kun sanat olivat loppuneet,kertonut siitä myös kuunteluttamalla sopivia biisejä.Veljeni ei koskaan ollut kovin helposti avautuva.Lapsena,kun vielä asuttiin saman katon alla,hänellä oli yleensä jokinlainen pellerooli päällä.Minua häiritsi se,ettei hän koskaan vakavoitunut.Useimmiten tappelimme.Hän piti minua äidin kultalapsena,enkä minä taas voinut käsittää missä hän sen kullan näki.Oli ahdistavaa jäädä hänen kanssaan kahden kotiin,kun vanhemmat lähtivät baariin.Hänen mielipuuhaansa oli komentaa minua,käskeä kuten äitikin aina teki.Meillä oli silti hetkemme.Ulkona istuin pulkassa ja veljeni veti.Hän juoksi ympäri koko tienoota ja minä nautin hurjasta vauhdista sekä veljeni kengistä lentävästä lumesta.Ei ollut puhetta,oli vain se hetki.Vähän vanhempana olimme yhtä mieltä siitä,että äiti on opettanut meille hienosti sen,miten ei tulisi elää.

Kuolinpäivän jälkeisenä päivänä,hänen oli ollut tarkoitusta lähteä katkolle.Vieroitukseen.Selväksi ei koskaan tullut,oliko tappava annos viinaa ja lääkkeitä ollut tarkoitus vai vahinko.Hän oli joka tapauksessa kylmänä aamuyönä poistunut kaveriltaan omaa kotiaan kohti,mutta matka oli pysähtynyt jo heti pihalla,josta hänet sitten aamulla oli joku löytänyt.

Maasta sinä olet tullut..

Taas oli hautajaiset.Olin helpottunut siitä,että veljeni isä otti asiakseen järjestää ne.Alkoholiongelmastaan huolimatta,hän halusi kantaa viimeisen vastuun.Edeltävänä päivänä oli mahdollisuus käydä katsomassa veljeäni viimeisen kerran.Äiti ei tullut.Aloin jo pelätä ettei tulisi hautajaisiinkaan.Vietin jälleen hetken yksin kuolleen kanssa.Silitin veljeni hiuksia.Ne olivat jääkylmät.Vieläkin tunnen ne sormissani.Sydämeni halkesi.Ei voinut olla.Niin nuori.Kunpa olisin saanut hänet meille silloin.

Äiti tuli hautajaisiin.Hänessä oli jotain aitoa.Olin tottunut tarkkailemaan hänen tunteitaan,koska yleensä aina ne ovat näytelmää.Olin onnellinen siitä,että näin todellakin jotain aitoa.Hautajaisissa oli myös kummitätini,jota en ollut nähnyt vuosiin.Äidin puolen suku oli pysytellyt kaukana meistä.Tämä outo ihminen sanoi siellä minulle kuitenkin jotain,joka jäi soimaan päässäni.”Saat olla äidillesi vihainen.Se on aivan ymmärrettävää.”Muuta hän ei sanonut.Eikä tarvinnut.Tuossakin oli paljon pureskeltavaa.Mahdollisuus.Kysymys.

Surutyö

En ollut nähnyt veljeäni kovinkaan usein sen jälkeen,kun hän muutti perhekotiin.Se teki surutyöstäni hidasta.Meni aikaa,että pystyi käsittämään ettei häntä ole enää.Apulannan Armo oli sellainen biisi,joka eräänä iltana herätti tajuamaan.Se tuli lujaa ja mitään säästelemättä.Sitä olin toivonut ja odottanut siitä asti,kun tunsin lukon napsahtavan kuolinpäivänä.Kuolemasta oli nyt kulunut jo noin pari kuukautta.Se oli tuskaa,mutta helpottavaa ja tunsin itseni ihmiseksi.Kyyneleet ovat ihania.

Veljeni kuolemasta ei hautajaisten jälkeen paljon puhuttu äidin tai sisarusten kanssa.Elämä jatkui.Äidillä arvatenkin uusi syy ryypätä.Tosin en usko enää tuossa vaiheessa alkoholismia,että se erityisesti enää syitä tarvii.Se vain on yksinkertaisesti normaali osa elämää.Äiti oli siis vakiintunut erään miehen kanssa,joka myös mielellään heitti työnsä ja terveytensä alkoholin avulla.Tosin se terveyshän oli huono jo ihan ilman alkoholiakin…Niinpä niin.Aloin olla tuohon jo todella kypsä.

Kuolema on osa elämää.Se tulee meidän jokaisen osaksi joskus.Luopuminen kirvelee.Silti se on vain tehtävä.Vaihtoehtoja ei paljon ole.Surutyö on jokaisella omanlaisensa,eikä niitä pidä liikaa verrata keskenään.Toiset pelkäävät itkevänsä liikaa,toiset pelkäävät olevansa kylmiä kun itku ei tulekaan.Tapahtuma on kuitenkin sen verran shokki aina,että ei voi odottaa normaaleja reaktioita.Ihmisajatus saattaa hapuilla turvapaikkaa sietokyvyn äärirajoilla,ajattelemalla vaikka jotain ihan ns.turhaa.Itsekin käsittämättömästi tinkasin isän hauta-arkusta ja hautakivestä.Jälkeen päin ajatellen,se oli alitajunnan yritys käydä jossain muualla.Sietokyvyn raja.Veti sen sitten vähän överiksi.Mutta se ei haittaa mitään.Sen voi hyväksyä itseltään ja vaikka nauraa sille jälkeen päin.Itseään pitää ymmärtää ja itsestään pitää huolehtia tällaisissa tilanteissa.

Aina jää asioita tekemättä tai sanomatta.Siitä huolimatta me emme voi elää täällä jokapäiväisessä kuoleman pelossa,kuin viimeistä päivää.Että kaikki tulisi tehdyksi ja sanotuksi.Voi vain toivoa,että eläisi niin, että sanomatta jääneet asiat olisivat tavallaan itsestään selviä.Selvittämättömät asiat pitää sillä hetkellä joko selvittää tai hyväksyä se mahdollisimman pian,että ne eivät tule koskaan selviämäänkään.Muistoista ei tarvitse koskaan luopua.Ne on ja pysyy.

”Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt,vajoo se maahan multaan.Näät sen silti kukkana aina,muistot on kalleinta kultaa.Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt,lähti se muualle matkaan.Vielä se tulee,mennäkseen jälleen, lähemmäs kuin aavistatkaan.”

-Jenni Vartiainen Suru on kunniavieras



Mainokset

Hengitän,pakkohan se on


Hautajaisten jälkeen,kaikki jatkui.Oli pakko.Viikko hautajaisten jälkeen sovittu talopaketti saapuisi tehdylle kivijalalleen.Inssi oli ajettava ja koulukin oli meneillään.Koulunkäyntini oli monimuotoista ja se tarkoitti,että minun täytyi käydä opiskelupaikassa, reilun sadan kilometrin päässä,kerran kuussa viikon ajan.

Uuden elämän alku voisi olla kauniimpikin

Hautajaisten jälkeen menin kouluviikolleni.Opettajat ehdottivat valmistumiseni lykkäämistä,koska en jaksaisi sitä kaikkea.Minulla oli myös ne kirjoitukset tulossa.En suostunut.Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.Ei voi pysähtyä,ei nyt.Kouluviikolta palattuani,siirryin rakennustyömaalle katsomaan,kun uuden talomme elementit saapuivat ja ensimmäiset seinät nousivat pystyyn.Seisoin ja toljotin.Kuin unessa.Mikään ei oikeastaan voinut olla totta.Ei hyvät eikä pahat asiat.En myöskään enää uskonut,että olisin elänyt sellaisen lapsuuden kuin olen kertonut.Olin jossain kaiken välissä.Ihmettelemässä elämää.

Muistot

Asuntoni,johon isä oli lähtiessä tavaransa muuttanut,oli tyhjennettävä.Olin nukkunut siellä hänen kuolinpäivänsä jälkeisen yön.Muistelen nukumisen kanssa olleen hankaluuksia ja toinen sisaristani tarjosi minulle unilääkettä.Isän kahden muun lapsen kanssa arvioimme tavaroiden kuntoa ja suurin osa joutaisi kaatopaikalle.Joitain pieniä muistoja jaoimme ja otimme säilöön.Koko ajan pinnassa oli joko epäusko tai tyhjyys.Äiti saattoi soittaa silloin.En ole varma.

Isä kirjoitti paljon,omia pieniä juttujaan.Tämän löysin niiden kirjoitusten seasta:

”Ovelleni tullessasi sanot vain.Mää se oon.Tupakkaa?

En paljon vilkaise.Lähden kävelemään keittiöön.

No mitä sulle muuta kuuluu?Kysyn.Alat kääriä sätkää.Minä jatkan omaa polttamista.Yritän kysyä katseella.Mitä nyt?

Vittuko mää en jaksa.No mitä et jaksa?En mitään.Antaa olla.

Ensimmäisen sätkän jälkeen alkaa kuulua ihanaa kahinaa,josta tiedän,että olet riisumassa reppuasi ja takkiasi ja jäät vielä ehkä joksikin aikaa.

Muutaman tunnin keskustelun jälkeen sanot taas ne kauniit sanat.Emmää jaksa lähteä.Mää sanon,että et lähekkään sitten.Jonkun ajan jälkeen sanot,että on pakko lähteä.Sanon leikilläni vihaisesti että et lähe!On pakko!Ovi kolahtaa.

Katselen ikkunasta kun talutat pyörää.En tiedä halusitko että näkisin sinut mahdollisimman kauan kun pitkät housunlahkeesi juovat kevään sadevettä asfaltista?”

Kuka hän oli?

Tuo kirjoitus oli päivätty siihen aikaan,kun olin arkipäivät kotona ja viikonloput pakopaikassa.Viisi vuotta aiemmin.En tiennyt mitä ajattelisin tekstistä?En tiedä vieläkään.Ensireaktioni tosin oli lämmin muisto isästä,mutta toisaalta aloin miettiä,että tekstin sävyssä oli jotain kummallista ollakseen isältä.Edelleenkin sitä lukiessa haluan plokata siitä jotain,jota en käsitä.

Minun silmissäni isä oli reppana,rauhallinen alkoholisti,jossa oli se täysin toinen puoli.Se joka ajatteli asiat kieroon.Piti insestiä normaalina.Miksi ja kuinka paljon?Mitä hänelle oli tapahtunut?Sitä en koskaan saa tietää.Olisin halunnut ymmärtää.Äiti oli lapsuudessani kutsunut isää piruksi.

Läpi harmaan kiven

Kuukausi isän kuoleman jälkeen,sain ajokorttini.Kaikki jatkui,kuin mitään ei olisi tapahtunut.Minusta oli kehittynyt siinä jo aika hyvä.Kouluarvosanat olivat erinomaisia ja rakennus eteni.Meillä ei ollut palkattua kirvesmiestä,vaan teimme itse kaikki mikä oli mahdollista.The Hän kulki töissä ja töiden jälkeen mentiin raksalle.Hän osasi ajatella sekä tehdä kaikki viemäröinnit ja seinät ja sähköt ja ilmastoinnit paikoilleen.Minä olin apupoikana kaikessa mihin irtosin.

Koulussa en saanut paljon kavereita.Tunsin edelleen olevani täysin erilainen, kuin ne toiset parikymppiset nuoret.Vietin iltani siellä sitä miettiessä.Kuinka voisin olla toisin,tehdä toisin,olla kuin muut.Pelkäsin masennuksen uusiutuvan.Silloin kun se ajatus pyrki mieleen,välittömästi toinen ajatus perään oli, ettei muuten uusi!Muutamalla voimasanalla koristeltuna.Olin välillä huolissani itsestäni ja siitä miten jaksan.En oikein ymmärtänyt,kuinka oli mahdollista,etten sortunut ja lyönyt hanskoja tiskiin?Olinko oppinut liian tunteettomaksi?

Itseanalysointia

Koulussa oli pari vanhempaa,keski-ikäistä luokkakaveria.Heille avauduin hautajaisten jälkeen.Kaikki vain tuli ulos,ulkoa sisään saapuessani,siltä seisomalta.Nyt ajateltuna,tilanne olisi ollut ehkä jopa huvittava.Siitä silti alkoi minun tarpeeni selittää toisille miksi olen mikä olen.En osannut säätää tekstiäni toisten korville sopivaksi,vaan kerroin ilmeettömällä naamalla kaiken.Oma oloni helpottui siitä,sain tavallaan vapaammin olla syrjään vetäytynyt.Tunsin itseni ikivanhaksi.Mistä sen ikäiset normaalisti puhuisivat?Minulla ei ole mitään sellaista sanottavaa?Ymmärtäisivätkö he rakentamisesta mitään?Kuolemasta?Alkoholismista?Sitä en tiedä,vieläkään.Ehkä siellä olisi voinut olla joku toinenkin kaltaiseni.Olin jo vuosia analysoinut omaa käytöstäni,katsonut itseäni kärpäsenä katosta,miettinyt traumojani ja hienosäätänyt tunteitani tähän maailmaan sopivaksi.Olisiko siitä koskaan,ikinä mitään hyötyä?

Ylivilkas pää

Pimeä talvi meni,kevät saapui,kuten myös lukion kirjoitukseni.Ne eivät menneet,kuten olisin toivonut.Eikä motivaatio riittänyt enää uusimisiinkaan,vaikka kovasti uhosin.Valmistuin kesällä uuteen ammattiini lasten parissa ja sain työpaikan seuraavaksi kouluvuodeksi.

Äitini kanssa olin tekemisissä.Minulla ei ollut enää ketään muuta joka paikkaisi sitä vanhaa adrenaliinin janoa.Äiti oli siis saanut isän kiljupöntöt perinnöksi.Olin raivon partaalla,kun tajusin, että hän todella käyttää niitä.Taisin tehdä kantani aika selväksikin.Mutta äitinikin oli jo tottunut siihen.Siinä se tyttö nyt taas meluaa,kyllä se huomenna on jo rauhoittunut.Pysytään nyt vaan ihan rauhassa ja kielletään tyynesti alkoholiongelma.Pöh,mikä se sellainen on?

Kesä oli kiireistä rakentamisaikaa,koska syksyn alussa oli päästävä muuttamaan.Muistan iltamyöhällä lösähtäneeni raksalla kipsilevyjauheiselle lattialle ja ajatukset silmien edessä olevasta kaaoksesta,vaelsivat käsittelemään isän kuolemaa.Oli onni,että elämässä oli nyt ollut paljon asioita joihin keskittyä.Vaikka nekin vaativat oman veronsa,ne olivat silti selkeästi muistuttamassa paremmasta huomisesta.Jossa isä ei olisi mukana,ei näkisi minkälainen elämästäni tuli,ei jakaisi sitä millään tavalla.No,ehkä se oli siten ihan hyvä sekin.Olisiko hän miksikään linnareissullaan muuttunut?Huomioni kohdistui äitiin.Olisiko vielä mahdollisuus?

Paluu tähän hetkeen

Tuota vuotta on tullut kerrattua useita kertoja Hänen kanssaan.Kaikki vaan tapahtui,nopeasti.Ehtikö siinä mitään ymmärtääkään?Siksi sitä varmaan on täytynyt kerratakin.Parempi ymmärtää myöhemmin, kuin ei milloinkaan.Onneksi se on nyt takana ja elämä elettävänä 🙂 Silloin en vielä tajunnut, kuinka vahvaa pohjaa tulevaisuudelle olimme tekemässä.



Viimeinen henkäys


Isä oli valittanut oikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.Siitä syystä tuomio astui voimaan vasta reilun vuoden päästä oikeudenkäynnistä.Hän sai siitä kotiinsa ilmoituksen sekä vankilaan lähtöpäivän.Olimme siitä huolimatta tekemisissä.Emme samaa mieltä siitä asiasta,mutta kaikesta muusta.Hänelle oli niin helppo kertoa äidistä,koska hän tunsi ihmisen.Tiesi äidin metkut ja teatteridraamaesitykset.Isä osasi ymmärtää minua,ainakin sen tuntui siltä.Edelleen tunsin voivani olla oma itseni hänen kanssaan.Aloin auttaa häntä asumisjärjestelyissä,joita hänen tuomionsa aiheutti.Minulla oli edelleen oma ensiasuntoni.Isä sai muuttaa tavaransa sinne ja asuikin siinä kuukauden päivät ennen lähtöään.Hänellä oli myös pakollinen kuntotarkastus ennen lähtöä.Isä kertoi,että oli joutunut polkemaan kuntopyörääkin ja oli hyvin ylpeä suorituksestaan.Kysyin,oliko hän kertonut alkoholiongelmastaan? ”Mikä..mitä..mulla mitään alkoholiongelmaa ole.Höpöhöpö!” Siinä kohden huolestuin ja toivoin,tai oikeastaan olin varma että lääkärin oli täytynyt nähdä,että mies on ihan alkoholisti!Kai ne voi sen nähdä!?

Osa elämästä takaisin

Olin saanut korvaukseni ja käytin ne ajokorttiin ja sähköpianoon.Saattoi siitä jäädä säästöönkin.Se piano,vaikkakin sähköinen,oli unelma.Valtava unelma.Viimeinkin!!Olin 3 vuotta ikävöinyt sitä soitinta.Olin kotona,kun pääsin sen eteen yksinäisyydessäni.Toinen maailma,kaukana sen hetken ahdistuksista ja peloista.Kaunis ääni,kuutamosonaatti,jonka edelleen muistin.Lapsuudesta tutut nuotit.Mitä kaikkea olikaan jo ehtinyt tapahtua sitten viime näkemän..

Läheisriippuvuus ?

Huomasin,että asunnossani oli lähes päivittäin läksiäisjuhlat.Luultavasti kaikki miettivät,kuinka pärjäisivät ilman isän kiljupönttöä?Äiti otti ne huolehtiakseen.Kunniatehtävä.Yritin käydä mahdollisimman tiheään,ennen isän lähtöä ja olin harmissani niistä juopoista,jotka esittivät ystäviä.Mukaan lukien ex,joka oli saanut järkättyä nuoremman lapsensa perhekotiin ja vanhempi sai taistella peruskoulunsa kanssa.Äiti oli tainnut viimein sadannenkahdennenkymmenennenviiden kerran jälkeen päässyt lopullisesti eroon väkivaltaisesta ukostaan.Liekö syynä ollut se,että miehen linnareissun jälkeen väkivalta loppui tai jäi ainakin liian vähäiseksi?Minä mietin,miksi helvetissä ravaan katsomassa sitä sirkusta.Nyt kun oma elämäni oli raiteilla ja olin päässyt irti adrenaliinihuumeesta nimeltä ”vanhemmat”.Se oli ollut tuskan takana.En ollut osannut elää mitään muuta elämää,olin siihen kaikkeen kasvanut.Olin silti jo vähän oppinut.The Hänen perheensä oli tullut tutuksi ja uskalsin jopa puhua heille.Paljon oli edelleen jäljellä.Tajusin sen ja siksi olikin niin käsittämätöntä,että riskeerasin sen kaiken menemällä aktiivisesti isälle.

Aika lähteä

Oli loppusyksy.Olin aloittanut uuden ammatin opiskelun,lukion kirjoitukset olivat tulossa,ajokoulu oli alkanut ja tulevan talomme tontti raivattu kivijalkaa varten.Isän oli aika lähteä suorittamaan tuomionsa.Olin nähnyt hänet edellisiltana.Hän oli yllättävän vähän juonut ja keskittyneen oloinen,hiljainen.Minä olin levoton.Tuntui pahalta.Yritin rohkaista itseäni isän tulevilla joululomilla ja sillä,ettei hänen tarvinnut istua ensikertalaisena kuin puolet tuomiostaan.Ja toivoin,että hän ymmärtäisi mitä oli minulle tehnyt.Olin itse tajunnut sen raa’asti silloin mielenterveyskeskuksen osastolla ollessani,öisin.Hirveitä mielikuvia tapahtuneesta,sydän hakkasi tietään rinnasta ulos ja riipivä ahdistus.Kaikki tunteet,jotka olin padonnut silloin 11-vuotiaana,tulivat ulos.

Niin lähti isä matkaan.Exäni vei.Olin juuri aloittanut ensimmäisen työharjoitteluni.Katsoin kelloa ja kuvittelin missä kohden he olisivat jo menossa.Työpaikalta päästessäni,soitin exälle ja kysyin kaikki isän mielialasta,paikasta ja puheenaiheista joita matkalla oli ollut.Hiipivä paniikki.Pärjääkö isä?Isä oli ollut kuulema aika normaali.

Painajainen,elävä painajainen

Meni päivä,toinen ja kolmaskin.Aloin tottua ajatukseen isän lähdöstä.Olimme juuri nostamassa pystyyn tulevan autotallimme kivijalan muotteja,kun Hänen puhelimensa soi.Se oli siskoni ja Hän ojensi puhelimensa minulle.Isä oli viety yliopistolliseen sairaalaan.Sisko kertoi paljon muutakin,jonka sai toistaa myös Hänelle jolle olin puhelimen ojentanut lysähdettyäni istumaan.Lähdimme sairaalaan saman tien.Samoilla remonttikamppeilla.Matka oli tuskaa.Isä ei ollut vielä kuollut,mutta tilanne oli paha.”Voi vittu minkä tein!!”Onneksi päässäni asuu myös joku joka ymmärsi ja vastasi vain,että ”Noniin,noh noh,iiiihan rauhassa nyt”.Matka kesti tunnin.Isä oli täysin letkuissa.Hän oli saanut delirium-kohtauksen vankilan portaikossa,riehunutkin.En ollut uskoa korviani.Isä,riehunut?Oudossa paikassa?Oudoille ihmisille?Oli ilmeisesti tajuttu tilanteen aiheutuvan vieroitusoireista ja lähdetty viemään ambulanssilla vieroitukseen.Ambulanssissa isän sydän oli kuitenkin yhtäkkiä pysähtynyt.Liian pitkäksi aikaa.Hän oli aivokuollut.Ei.Ei.Eijjeijjei.Ei voi olla näin.Ei pitänyt käydä näin.Ei.Tilanne antoi kuitenkin vielä toivomisen varaa.Uskalsimme lähteä yöksi kotiin.En muista siitä mitään.Aamulla palasimme heti takaisin.Tilanne vaikutti huonommalta.Minun piti soittaa isän toisille lapsille ja sukulaisille tilanteesta.

Sen päivän aikana isän olossa ei tapahtunut muutoksia.Istuin vieressä ja tuijotin sydänkäyrää.Jäin yöksi,Hän lähti kotiin.Yritin lukea isälle ääneen,jotta hän aivokuolleisuutensa läpi kuulisi minut.Ei siitä mitään tullut.Katsoin telkkaria,ei siitäkään mitään tullut.Pidin isää kädestä ja kerroin hänelle kaikki mitä ajattelin.Kerroin vielä kerran miksi näin oli käynyt.Kerroin,etten halunnut tätä.Kerroin,että hän on minulle rakas,kaikesta huolimatta.Koitin nukkua,mutta heräsin yöllä siihen kun hoitajat kävivät monta kertaa ryystämässä limaa isän keuhkoista.Aamusta päivään.Hän tuli paikalle,samoin sisarukseni.He olivat isälle etäisiä,eivät oikeastaan koskaan tunteneet häntä.Eikä isä heitä.Isän sisaruksiakin tuli.Olimme tehneet lääkärin kanssa päätöksen,että on turha pitkittää enää.Irroitetaan happiletku.Loppuu kun loppuu.

Viimeinen lento

16.35 se loppui.Olisin tehnyt siinä tuskassani kaikkeni,että olisin päässyt mukaan.Huolehtinut,että isällä menee kaikki hyvin.Että hän varmasti pärjää siellä minne menee.Hän lähti yksin.Takerruin häneen hysteerisesti kiinni,enkä halunnut päästää irti.Hän muuttui kylmemmäksi.Ihmiset alkoivat poistua huoneesta.Ei näin.Ei pitänyt mennä näin.Hänen piti palata jouluksi lomalle.

Shokki

”Anteeksi,saatan olla vähän hajamielinen.Isä kuoli pari päivää sitten.” Sanoin autokoulun opettajalle,kun hyppäsin rattiin ajotunnille.Silloin,en tietenkään ajatellut yhtään,mutta nyt jos olisin se opettaja,olisin ollut vähän huolissani…Olin alkanut järjestää isän hautajaisia.Se auttoi minua siinä,ettei tarvinut vielä päästää irti.Kävelin kuin haamu,eri toimistoihin,pankkiin,hautaustoimistoon ja erityisen lämmöllä muistan ulosottomiestä.Hän näytti minulle,kuinka yhtä nappia painamalla,kaikki velat katoavat.Tunsin itseni järjettömäksi,irrallaan omasta ruumistani,kun kävin hautaustoimistossa kauppaa isän hautakivestä ja arkusta.Tinkasin.Olin oppinut sen Häneltä,enkä kai aiemmin ollut sitä tyyliä käyttänyt.Olin ja olen edelleen ylpeä itsestäni.Isän jotkut sukulaiset vastustivat kirkko-hautausmaa-järjestelyäni,mutta minulle oli se ja sama.Hautaisin isäni,samaa reittiä kuin hänelle tärkeä äitinsäkin oli saateltu.

Isälle oli tehty ruumiinavaus,koska kuolinsyy oli epäselvä.Syyksi paljastui sepelvaltimotauti.Ei delirium.Tai mikään muukaan alkoholiin viittaava.Hän olisi mennyt ihan pian,vaikka olisi ollut kotona.Aha,vai niin.Uskoo ken tahtoo,minä ajattelin.Ja osin edelleenkin.

Viimeinen hetki,ilman henkeä ja täynnä henkeä

Ennen hautajaisia,ruumis piti siirtää sieltä yliopistollisen sairaalan kylmiöstä kotipaikkakunnalle.Sinne ajeltiin kahden,hautausurakoitsijan kanssa.Minulla oli mukanani musta puku,jonka pyytäisin laitettavaksi isälle päälle.Puvun vasemman puolen povitaskuun laitoin kuvat isän lapsista.Minun kohdallani kuvassa olin minä 4-vuotiaana,seisoin isän vieressä eräässä jo rakkaaksi tulleessa historiallisessa kohteessa.Siinä me seisoimme,lähetysten ja onnellisen näköisinä,vaikka emme tunteneetkaan toisiamme vielä silloin.Äiti oli sen hyvin estänyt.Kirjoitin kuvan taakse viimeisen viestini.Hassua miten kaikki saa merkityksen,vaikka varsin hyvin tajusin,että kaikki nekin muuttuvat mullaksi.Ei kukaan niitä kirjoituksia enää lue.Eikä kukaan niitä kuvia enää katso.Se oli omalle selviytymiselle silti välttämätöntä.Vietin kylmiössä viimeisen hetken isän kanssa kahden,kun hänet oli puettu.Niin kylmä.Huolestuttavan hoikka.Ihan…liikkumaton.Anteeksi,anteeksi.Ei pitänyt näin mennä.Pärjääthän siellä varmasti,vaikken ole mukana?

Hautajaiset

Hautajaiset..En muista juuri mitään.Sumua,kirkko ja Hän oli yksi kantajista.Minun puolestani.Joitain sekuntteja sieltä täältä.En tiedä olinko siellä,vai leijuinko jossain puiden latvuksissa.Muistan olleen sietämättömiä olotiloja.Isän suku paikalla.Ei ryyppykavereita.Ei äitiä.Ei kuulema pysty.Häntä en nähnytkään koko aikana,kun hoitelin hautajaiset kasaan.Kukaan muu, kuin isän lapset, ei tarjonnut apua.Toisaalta,en olisi ottanut mitään vastaankaan.

Sopeutuminen,elämä jatkuu

Tähän on sopiva lopettaa tältä erää.Aihe on todella raskas edelleen.Tiedän kuitenkin sen,että isä itse kaivoi itselleen kuoppaa.Minä tein sen minkä katsoin oikeaksi.Hankalan asiasta tekee se,että viha ja katkeruus ei tuhonnut sitä sidettä joka meillä oli.Isän kuoleman jälkeen,olen raivoissani haukkunut hänet useamman kerran.Valinnoista ja teoista jotka hän teki.Silti näin siellä sen toisen ihmisen.Edelleen voisin epäillä sen ihmisen todellista olemassa oloa,mutta mitäpä se enää hyödyttää.Olisin halunnut hänen olevan elämässäni mukana.Niin ei vaan nyt pitänyt olla.Minun on ollut löydettävä rauha asian kanssa.Syy ei ollut minun.Hänellä oli vaihtoehtonsa ja valitsi omansa.Tänään tuosta on kulunut liki 13 vuotta.Meillä jäi asiat selvittämättä.Siihen mahtuu paljon mutkia asiaan suhtautumisessa,mutta syyllisyys ja suru on väistynyt ja järki kertoo miten asia on.Ei ole ollut helppoa oikotietä,ne vain ovat elämää nekin kaikki tunteet,vaikka sitten sekaisinkin.Luottamus itseensä on ollut löydettävä.Tiedän olleeni itse oikealla tiellä,ajatuksissani heitän arkun päälle viimeisen ruusun ja toivotan hyvää matkaa.

Jatkuu seuraavassa numerossa…