11.9.2001 Missäkö olin silloin?


Siitä on nyt 18 vuotta aikaa.En tiedä onko se paljon vai vähän.Muistan sen osittain kuin eilisen,osa on hukkunut syvyyksiin…

Ensiaskeleet

11.9.2001 oli päivä jolloin päätin tehdä sen.En varannut aikaa,en soittanut etukäteen.Kävelin yksin paikalliselle poliisilaitokselle,hyvin varmoin askelin…Siihen asti kunnes sain ensimmäisen oven auki.Opastekyltit sisällä ohjasivat yläkertaan.Valkoiset betoniseinät,mustavalkokivi-portaat..metallikehyksinen lasiovi,lasia jonka sisällä verkkoruudukko..Epäilin näkeväni infopisteen,jossa olevalta naishenkilöltä kysyin,minne saisin tehdä rikosilmoituksen.Nainen osoitti minulle oven,mutta pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan,koska rikosilmoituksen vastaanottaja oli varattu.

To be or not to be..entä oliko muita vaihtoehtoja??

Siinä istuin.Sydän hakkasi.Henkeä salpasi.Mietin,että nyt on viime hetki perääntyä.Olisiko tämä oikein?Olisiko tästä mitään hyötyä?Mitä kaikkea tästä seuraa?Menetän isän,mutta kuinka pitkäksi aikaa..Ei.Kyllä nyt pitää ryhdistäytyä.Niin paljon olin tätä miettinyt,kaikilta kanteilta.Ei ole olemassa muuta vaihtoehtoa enää.Katuisin loppuikäni,jos nyt kääntyisin pois…Maailma tuntui hyvin tyhjältä.Kaikki ulkopuoliset äänet,puheen sorinaa,askeleita,ovien kolahdukset..Kaikki elämä oli minun kuplani ulkopuolella,enkä ymmärtänyt siitä mitään muuta kuin sen,että minun kuplani sisäpuolella olevaa mustaa tyhjyyttä ja ylitsepursuavaa ajatuksen virtaa ei ymmärtänyt kukaan ulkopuolinen.Olimme toisiltamme yksin,minä ja ulkopuolinen maailma.Niin…toisaalta hyvin itsekeskeistä.Minkä helvetin takia ulkopuolinen maailma olisi tuntenut olevansa yksin ilman minua??Ei miksikään.Ehkäpä se oli vain viimeinen epätoivoinen ajatus siitä,etten ole yksin,että minullakin olisi joskus paikkani siellä.

Niin niin..Ei se enää auttanut siinä hetkessä  muistaa miettiä kaikkia niitä henkilöitä,jotka ammattiensa puolesta olivat tukeneet tätä minun omaa ”päähän pistostani”.He kun eivät juuri nyt kuitenkaan istuneet siinä minun kanssani,kantaneet minun taakkaani,eivätkä kaivaneet mielensopukoistaan epätoivoisia haaveita unionista maailman kanssa.Ei.He olivat tehneet työpäivänsä loppuun ja siirtyneet viettämään aikaansa rauhallisin mielin perheensä ja harrastustensa parissa.Ansaitusti.Kyllä,minä en ollut sitä ansainnut vielä.Minun oli kuljettava tämä tie loppuun ensin.Sitten.Sitten olisi joskus minunkin aikani saavuttaa mielenrauha.Olla kahden maailman kanssa,sulassa tyyneydessä ja yhteisymmärryksessä.

Koko elämä peliin

Nainen ilmoitti,että huoneeseen olisi nyt sopivaa mennä.Lihakset yhtä aikaa lyijyä ja keveintä ilmaa,nousin tuolilta ja keskitin kaikki ajatukseni hallittuihin askeliin toivoen etten kompastu..selvisin ovelle noin viiden metrin päähän.Avasin oven ja päädyin kompuroimatta sisään.Hän pyysi sulkemaan oven takanani.Tein työtä käskettyä ja sitten katsoin edessäni työpöytänsä ääressä istuvaa poliisimiestä.Mies!Voiei…Siinä hän istui ja kysyi mikä oli asiani.Ajatus laukkasi villinä,käveleminenkin oli ollut jo työn takana,pitäisikö vielä puhuakin!!??Katsoin poliisia,joka odotti vastausta kysymykseensä.Hän katsoi minua kuin ketä tahansa vastaantulijaa.Se oli positiivista,mutta tiesin että se muuttuisi pian.Niinhän siinä aina kävi.Ihmisten silmissä muuttui jokin,ja se erotti minut muusta maailmasta.Omaan kuplaani.

Kerroin haluavani tehdä rikosilmoituksen.Poliisi siirtyi työasemiinsa fyysisesti pöytänsä äärellä.Ja mikä oli ilmoituksen aihe?

Isäni käytti minua seksuaalisesti hyväkseen,kun olin nuorempi.

Kuinka vaikelta tuntuu tuossa tilanteessa ääntää sana seksuaalinen!Kuin jotain myrkkyä.Kuin jokin asia jota minun,etenkään minun,ei koskaan pitäisi sanoa tai edes ajatella.Sana joka ei voi kuulua minun elämääni,etenkään silloin lapsena…Tai lapsempana..Millä oikeudella kuvittelen voivani käyttää mitään niin aikuisille kuuluvaa sanastoa!Näin jälkikäteen ajateltuna,se oli äidiltäni opittua ajattelua.Mitätöimistä ja vähättelyä.

Rikosilmoituksen aihe selvisi kaikesta tästä mielenmyllerryksestä huolimatta,kuin automaatista.Poliisi pyysi istumaan ja pyysi samantien aloittamaan kaiken ihan alusta.Samalla hän kääntyi tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa.Kaiken.

Hän kyseli tarkkoja kysymyksiä,likaisia yksityiskohtia myöten.Siinä samalla olin päässyt ”hajulle” ettei tämä ollut mieheksi paha.Ei merkkiäkään mitätöimisestä,eikä uskon puutteesta.Muttei myöskään liian tuskallista myötäelämistä.Luulen,että alkoholistien lapsilla kehittyy hyvin herkäksi tapa lukea ihmisiä,heidän tunnetilojaan.Koska se on pakollista selviytyäkseen ja ymmärtääkseen tilanteita ja tapahtumia,jotka saattavat olla hyvinki nopeasti muuttuvia kännipörrääjien keskuudessa.

Katse,se muuttui kertomuksen edetessä.Siinä vaiheessa tunsin oloni turvalliseksi.Olin siis saanut rauhassa pitää oman kuplani näkyvissä,minun ei tarvinut kuulua minnekään muualle.Olin kahden kuplani kanssa ja tulin siitä ymmärretyksi.Myötätuntoinen katse teki hyvää jälleen,mutta se teki kuplastani aina vahvemman.Joten tiesin,että tästä haastattelusta selvittyäni,kuplani olisi entistä vahvempi.Koska se sai luvan olla.Kai se oli tarpeellistakin.En olisi ehkä pärjännyt maailman kanssa muuten.En ollut siihen valmis,koska..maailma nyt vain oli liian iso minulle.Liian raju.

Elämä ON liian rajua

Kesken haastattelun,poliisi sai puhelun.Hänen siihen astinen vakaanvarma ja rauhallinen äänensävynsä muuttui radikaalisti.Desibelejä oli ainakin kolminkertainen määrä,kun hän epäuskoisena kysyi,että MITÄ?EEEEikä!Ei voi olla totta…Ja se siitä.Hän palautti äänensävynsä takaisin,kertoi että on juuri asiakas ja lopetti puhelun kohteliaasti.Minulle hän taisi lyhyesti mainita vain,että maailmalla tapahtuu,mutta siirtyi sitten jatkamaan työtään haastattelijana.Minä ehdin miettiä vain,että mitähän on tapahtunut,…Selkeästi rankempaa kuin tämä minun jaaritteluni humalaisen isäni töpeksimisistä…mutta koska hän pystyi jatkamaan työtään,niin ei se voinut liian vakavaa olla.Niinpä uppouduin takaisin mustaan menneeseen.

Siinä meni 2,5-3 tuntia.Suu vaahdossa.Pää tyhjääkin tyhjempi.Aivan oikeastaan sama sille maailmalle.Olkoot yksin.Minä ainakin kaipasin nyt yksinäistä unta tai jotain,ennen kaikkea ja mieluiten YKSIN.Kuplassani kiitos.

Jyrsitty sielu

Olin saanut ohjeet jatkosta.Suositellusta asianajajasta ja muista asiaan kuuluvista toimenpitestä.Se mikä minulle olisi ollut olennaisinta tietää,oli se milloin isäni saa tästä ilmoituksesta tiedon.Sitä tietoa en saanut.Voi luoja mikä jyrsintä sielussa…Mistä tiedän milloin tietää?Miten tietää?Miten osaan varautua siihen?Kauanko joudun teeskentelemään hänen luona käydessäni?Kuinka jumalattoman pitkä on odottavan aika!!!???Vai kerronko itse?…Ei.Siihen enää pysty.Kyllä tässäkin oli kestämistä.Siinä menee raja.

En pysty.Siispä odotan.Pakko.

Oli pilvinen päivä,kävelin yksin kotiin.

Kuplani kanssa pyörin jonkinlaisessa houreessa kotiin.Olohuoneeseen tullessani,silloinen poikaystäväni katseli televisiosta uutislähetystä.En jaksanut siihen noteerata.Käännyin viemään takkiani paikoilleen,kun kuplani sisälle kuului hänen kehotuksensa ”Katsokatso!Siinä se nyt näytetään!Lentää suoraan torniin!”Hänenkin äänensävynsä oli kiihtyneempi kuin normiuutisista,joten katsoin ja koitin tajuta.Yritin rekisteröidä aivoihini,että se minkä nyt näen,ei näe kovinkaan usein.Jokin osa minusta tajusi sen.Jokin osa nukkui mustaa unta…Ja olisiko ollut kolmas kappale sitten,joka kehtasi vielä jaksaa herätellä katkeria fiiliksiä siitä,että tämän päivän kamalin asia oli minun.Yksin minun!Ilman,että sitä vähäteltäisiin vertaamalla johonkin kauheampaan.Että olisin ihan vaan saanut edes jotain kunniaa siitä,että MINULLA oli rankka päivä…Ja että olisin paniikin sijaan saanut tunnetta,että olin ollut rohkea ja tehnyt oikein.

Ei.Se tunne kalvoi pitkään.

Mistä se luottamus kumpuaa,aina vaan..?

Kerroin tietenkin äidilleni.Tietenkin.Se oli niinkuin olisi pelannut jotain peliautomaattia..todennäköisyys sille,että voitto tulisi,on pieni.Kuin myös tuossa kohden minun mielestäni se,että äiti käyttäytyisi enää tässä kohden jotenkin minua loukkaavasti.Hyyyyvin epätodennäköistä.

Ensinnäkin,hän on minun ÄITINI ja toiseksi,tässä on mukana nyt myös viranomaisia.

Kielsin häntä kertomasta isälle.Sanoin,että ollaan nyt vaan ihan rauhassa nämä viimeiset hetket.Tiedän,että isä katkaisee minuun välit,joten jos nyt vielä nämä tietämättömät hetket.

Jäihän ne muistoihin.Ne hetket,kun isä ei tiennyt,mutta minä tiesin.Käsittämätöntä miten viattomalta hän joskus niinä rauhallisempina päivinä näytti.Ja kuinka valtava suru minulla siitä oli,mitä olin paraikaa tekemässä.

Jälkikäteen kuulin,että äiti oli kertonut isälle rikosilmoituksestani.Isä ei ollut uskonut sitä.Ja miksikö äiti teki niin?No ei ainakaan siksi,että olisi minua siinä ajatellut.Tai isääkään.Hänen tyylinsä on ajatella itseään.Hän ajatteli,että kertomalla tällaisen kauhean asian isälle,hän voisi olla ”tukemassa” isää rankkana aikana…ja huolehtia,että kiljupönttö käy tarpeeksi tiuhaan.Huomiota ja ilmaista viinaa.Mitäpä sitä elämältä muutakaan.

Lopussa kiitos seisoo..vai miten se menee..

En menettänyt pelkästään isääni (katkasi ensin välit ja lopulta kuoli suoritettuaan muutaman päivän ehdotonta rangaistustaan),menetin isän sukulaiset,joista osa oli jopa läheisiä (mikä ei tänä päivänä harmita tippaakaan…) ja äitini.Veljeni eivät olleet läheisiä.Yhdestä tuli,mutta odottamatta hänkin oli kyseenalaistanut lopulta kaiken tästä hyväksikäytöstä.Myönsi sen tosin vasta sitten vuosien päästä,kun oli tullut toisiin ajatuksiin.Molemmat tiedot tulivat minulle samalla kerralla.Että suhtaudu siinä sitten ensin toiseen ja sitten toiseen ja sitten yhteistulokseen ja…sitten omaan kuplaan YKSIN nukkumaan.Kiitos.

Ero maailmasta osoittautui todellakin tarpeelliseksi.Vahvistunut kupla oli paikallaan.Muttei tullut jäädäkseen.Me emme nykyään siedä toisiamme liikaa,vain sopivissa rajoissa.Mutta ilmassa on ehdoton hyväksyntä.Kupla saa olla,minun ehdoillani,ja ehkä päästän lähelle ulkopuolisesta maailmasta jonkun, jolla on myös kupla.(Tämä kuplahan on kuin lemmikki! :D) Silloin ei tarvitse miettiä erilaisuutta,ymmärrystä tai sen puutetta tai maailmaa yleensäkään ykseydestä unioniin.Kun niin vaan on ihan hyvä,juuri siinä hetkessä.

Tämä oli minun World Trade Center-päiväni.Virallinen päivä meni siis hieman ohi ymmärryksen jo,mutta seuraavina päivinä tajusin oikein hyvin,miten hirveä tilanne siellä on ollut.Näitä päiviä ja tilanteita ei ikinä toivoisi kenellekään.

Tästä aiheesta olen postannut jo paljon aikaisemminkin.Jos jaksaisin,lukisin huvikseni paljonko tämä poikkeaa edeltävästä tekstistä.Mutten jaksa.Minulle sillä ei ole mitään merkitystä,koska kirjoitan ennen kaikkea fiilispohjalta ja nehän vaihtelee.Faktat pysyy faktoina.Ja kuplat kuplina 🙂



 

Mustissa vesissä


Siellä se on.Menneisyys.Eipä ollut mielessäkään,vaan ilmeisesti se ei ole minusta kiinni.Luin mielenkiintoista kirjaa nimeltä Hopeless.Hieman alusta aavistin mitä saattaisi olla tulossa,mutta eihän kirjailijasta koskaan tiedä,minne tarina päätyy..Eilen päädyin/jouduin viimein siihen kohtaan,jossa selviää päähenkilön joutuneen insestin uhriksi.Ja voi ryökäle,kuinka todellisesti kirjailija oli osannut kuvata ne tunteet ja ajatusmylläkän!Osui ja upposi.

Ilmeisesti teksti meni sen verran ytimiin,että joudun nyt avaamaan tuota aihetta omalta kohdaltani vähän lisää.Olen siitä kirjoittanut postauksessa ”Elämäni pahinta aikaa”,mutta jätin pois jotain.En ole kertonut siitä myöskään mielenterveyshoitajille,poliisille tai muullekaan sellaiselle,joka olisi osannut siihen jotain sanoa.Olen kertonut kyllä Hänelle,mutta vain ohimennen,ikäänkuin sivulauseessa.Hän taas ei ole terapeutti,vaan myötäelää liikaa tapahtumia,enkä siksikään liikaa hänelle puhu.Nyt on purettava tämä tunnehässäkkä johonkin järjestykseen..

Pakopaikalla

Olin siis alkanut paeta isän luokse kotitilannetta eli alkoholia ja väkivaltaa.Isän luona kulki toisinaan myös minua 13 vuotta vanhempi serkkupoikani,silloin noin 25 vuotias.Itseasiassa,hän alkoi kulkea siellä yhä enemmän,koska hänen tyttöystävänsä asui naapurissa ja heillä oli usein välien selvittelyä.Siinä he isän kanssa istuivat yötä myöten keittiön pöydän ääressä ryyppäämässä ja minä istuin siinä seurassa lähinnä kai sokerihumalassa..Minun olisi tietysti pitänyt kouluun nousta aamulla,mutta ei se ollut siinä elämässä enää niin olennaista,peli oli vähän niin kuin menetetty.Isän keittiö ja olohuone olivat yhtä isoa tilaa ja minä nukuin,kun nukuin, olohuoneen laidalla olleessa sängyssä.

Isä oli kertonut,että myös tämä serkkuni,oli ollut seksuaalisen hyväksikäytön kohteena oman isänsä puolesta.Ei se näillä sanoilla esille tullut,koska isäni mielestähän tämä kaikki oli täysin normaalia ja hyväksikin lapselle.

Uusinta

Jossain vaiheessa yötä isäni sammui ja minäkin päätin mennä nukkumaan,aikani epäröityä sitä,että voinko jättää tämän sukulaismiehen yksinään istumaan isän kotiin.Väsymys päätti puolestani ja menin nukkumaan.En saanut unta,koska tilanne oli outo.Eipä aikaakaan,kun serkkuni hiipi sänkyni laidalle istumaan ja lamaannuin saman tien.En tiennyt mistään mitään.Olin vain.Ajattelin,että tämähän on jo isän kohdalta tuttu juttu,tämäkin menee äkkiä alta pois.Pieni hiljainen maanittelu,kerjäys ja pyyntö.En tuntenut henkilöä tarpeeksi hyvin.Hän oli aikuinen.Isä oli tuhannen kännissä sammunut ja minulla ei ollut paikkaa minne juosta.Voimista puhumattakaan.Niinpä blokkasin tottuneesti ja lannistuneesti kaiken pois.

Liian suuret saappaat

Tätä tapahtui muutaman kerran.Epätoivoisesti mietin,mitä tekisin.Minne menisin,jos en voinut kotona olla?Mitä sanoisin tuolle serkulle?Sanoisinko kenellekään mitään?Pelkäsin,että tulee lisää hankaluuksia.Mitä hänen tyttöystävänsä sanoisi?Olin häneenkin hieman tutustunut.Kaikki oli liian sekavaa ja pelottavaa.Ei minulla ollut ratkaisua tuohon aikuisten maailmaan.Sitten ajattelin,että jos kerron isälle,hän pitäisi huolen ettei ainakaan nukahtaisi,kun tuo henkilö on paikalla.Olisiko minun kuitenkin mahdollista olla lapsi,jota joku suojelisi?Isä suhtautui kertomaani tyynesti ja lupasi pysyä hereillä.

Eihän se isän osa ollutkaan..

Jälleen tuli se yö,kun oltiin isällä yhtäaikaa.Tuijotin isää merkitsevästi,kun hän vain haki itselleen lisää juotavaa ja tarjosi toisellekin.Tajusin melko pian,että itse oli taas selvittävä yöstä.Ja siinähän se pimeydessä meni.Monena yönä.

Itsesyytös

Tuosta siis en kertonut mitään oikeudenkäynnissä ja se on jäänyt käsittelemättömäksi asiaksi.Se tapahtui lähes samaan aikaan,kun isänkin kerjäämisestä yritin sitkeästi selvitä.Se kuinka helposti kaikki kävi,kun en laittanut hanttiin yhtään,sai sellaisen tunteen aikaan,että se oli minun syytäni.Tuota fiilistä ruokki myös isäni,josta edelleen koitin saada puolustajaani.Hän vain oli sitä mieltä,että itse kerjään sitä ja osaisinhan minä vetäytyä,jos en halua mitään sellaista.Myöskin äiti piti tuota ajatusta yllä isän tapauksessa,josta hän tiesi.Epätoivoisesti kuvittelin olevani aikuinen ja että minulla olisi kaikki valta ja itseluottamus.Kasvoinkin ja koitti poikaystävän aika.Se oli jonkinlainen pelastus.Ei tarvinut olla enää yksin öitä isällä ja pakopaikka oli taattu.Tietysti olin oppinut toimimaan pitkälti velvollisuuden tunteesta ja tämä nuori poika sai siitä osansa..

Tajuaminen

Käytännössä toimintatavat olivat samat isällä ja serkullani.Serkkuni tapauksessa lisänä oli myös suutelu,muuten minuun ei koskettu.Luettuani eilen sitä Hopeless-kirjaa,jokin puuttuva palanen ilmestyi.Olin aina pitänyt näitä kahta tapausta erillisinä.Nyt tajusin ja näenkin sieluni silmin,miten 12-13-vuotiasta tyttöä jallitettiin 6-0.Isä ei aina nukkunut,kuten joskus epäilinkin ja toivoin samalla,että hän tulisi pelastamaan tilanteen.Hänen sairas mielensä halusi niin tapahtuvan.Sittemmin myös serkkuani tuntien,voin hyvin kuvitella,että he ovat keskenään puhuneet asiasta ja tehneet sopimuksen.Se ajatus on nyt hyvin kirkkaana mielessä.Muistan isän ilkikuriset ilmeet ja tavan puhua aiheesta.Muisto tekee pahaa,etoo,huimaa ja raivo heräilee.Valtava häpeä.HÄPEÄ.Kaikesta.

Kuningas alkoholi

Siinä on ollut tarpeeksi käsittämistä,että isä on pystynyt siihenkään mitä teki.Alkoholiko pelkästään pään noin sumentaa?Samoin äiti,hän uskoi kaiken olevan minun syytäni,kun isä itseään puolusti.Äitikään ei tosin tästä serkusta tiedä.Alkoholiko pelkästään sen tekee?Isä osasi olla rauhallinen ja hyvinä päivinä katsoi hyvin hellästi ja naurettiinkin yhdessä.Kunnes…Enhän minä jaksanut ajatella mitään tuollaista!Ei pystynyt ottamaan totuutta vastaan.Halusin pitää kiinni niistä isän rippeistä,mitä jäljellä oli.Kuvittelin,että hänellä oli paha puolensa,mutta kyllä hän varmaan sillä hyvällä puolella rakasti..Tänään,jos kohtaisin hänet…vetäisin huolella turpaan.Mutta häntä ei ole.Siispä saan keskittyä enemmän rakentaviin kasvukipuihin.

Sietokyvyn tuolla puolen

Kaikki palasi kyllä niin kirkkaana mieleen.Nyt en ihmettele,miksi minusta usein tuntuu,että rajani ovat hukassa,että kestän ihan mitä vaan.MS-tauti on pistänyt sitä ihmettelemään ja käy terapiasta.Opettelen rajoja,vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.Sietokyky on ylitetty niin monta kertaa ja niin monessa eri asiassa,kaiken lisäksi se on tehty niin,että jouduin ylittämään sen itse,ilman fyysistä pakkoa.Jos sietokyvyllä olisi kuminen reunanauha,se olisi venynyt risaksi,tehottomaksi.Toisaalta mietin,että olen ollut tuplaääliö,sinisilmäinen ja naiivi kun en ole tajunnut!Järki sanoo,että se ei ollut mahdollista silloin,lapsena.Järki onneksi on käsitellyt hyvin paljon tapausta isä ja koittaa selittää paljonkin varteen otettavia faktoja.

Mielikuvaturvapaikka

Tunteet sai nyt paljon valtaa.Ja se saa niin ollakin.Rakennan mielikuvan ja fyysisenkin turvapaikan,jonne voin palata,kun tunteet käyvät liian mustissa vesissä.Minun täytyy nyt muistaa,kuinka paljon on takana ja mikä on elämä nyt.Missä olen,mitä teen seuraavaksi ja paljonko kello?Se on minun turvani.Kunpa vain minulla olisi heittää jokin diagnoosi noille alkoholisteille,sellainen joka oikeasti selittäisi kaiken ja voisin todeta,että aha,no sepäs on nyt sitten selvä ja sitten jatkaisin eteenpäin.Aina tiukan paikan tullen,voisin muistaa ne diagnoosit ja jättää asiat omaan arvoonsa…

Seksuaalisen hyväksikäytön jäljet

Paljon olen asioita käsitellyt ja onhan se vähän turhauttavaa,kun yhtäkkiä jotain tällaista putkahtaa pintaan.Se sattuu,mutta eikös sen niin kuulu tehdäkin?Siitä alkaa parantuminen.Ei väistelyä,vaan kohtaaminen.Omassa turvapaikassani voin rauhassa käsitellä kaiken pahan olon.Ei se tapahdu päivässä eikä viikossakaan,mutta pikku hiljaa kuitenkin eteenpäin.Minä olin pitkään sitä mieltä ja vähän ihmeissänikin,että miksi nuo hyväksikäyttötilanteet eivät olleet jättäneet jälkeä minun elämääni,läheisyyteen ja seksuaalisuuteen.Jättihän se.Kontrollin tarve on heijastellut sillekin puolen elämää,ei yllätyksiä,enkä itse avautunut juurikaan.En nähnyt,että siinä olisi ollut mitään outoa tai kummallista.Ajattelin sen kuuluvan minun yksilöllisiin piirteisiini.Vuosien kuluessa huomasin,että minä vapaudun enemmän ja enemmän.Samoin myös kaikissa muissa elämän osissa.Tarvittiin aikaa,luottamusta ja rakkautta.

Elämä kouluttaa

Niinpä on pakko ajatella tämän olevan mahdollisuus.Voin valita miten sen käytän,millä tavalla opin elämästä parhaiten.Se ei ole aina helppoa.Häpeä ei ole helppoa.Minun ei tarvitse kantaa sitä.Se ei ollut minun syyni.Olin vain väärässä paikassa väärään aikaan.Jos minä tämän tajuamalla saan itsestäni lisää auki,voin tuntea olevani kevyt ja kaikki on hyvin yksinkertaista.

Olkoon vanhempieni ja serkkuni sekä kaikkien muidenkin *#*#**#:n sekopäiden diagnoosi nyt sitten alkoholisti.Sen on riitettävä minulle selitykseksi ja opiksikin.Moni asia menee yli hilseen niin,että viheltää.Keskityn siis vain siihen minkä tiedän oikeaksi ja mitä on juuri nyt.



Unohtumattomat ihmiset


Kävin äidilläni edellisen postauksen jälkeen.Tosin oloni oli paremminkin kuin olisin syöksymässä suden suuhun.Onneksi olin tunnistanut omassa olossani jotain,joka aiheutti epävarmuutta ja pelkoa.Väsymys.Tiesin,että jostain syystä mieleni haluaa liioitella ja hakeutuu mielellään vanhoihin muistoihin.Todellisuus ei ollut niin paha,kuin mihin ajatukseni oli jo riemukkaasti syöksynyt.Vierailun jälkeen suorastaan huokaisin helpotuksesta.Hyvin mennyt käynti johtunee suurilta osin siitä,että olemme tarpeeksi etäisiä.Äiti on epävarma ja kontrolloi ainoastaan heitä, jotka ovat lähellä.He olivat rauhoittuneet sen verran, kuin se mahdollista on imusolmukesyövän löytymisen jälkeen.Tietoon sopeutumista ja pikaisen hoidon toivomista.Juttelimme siitä kolmestaan ja mielestäni he suhtautuivat asiaan niin järkevästi,kuin se vain mahdollista on.Lähtiessäni pois,jäi tunne että he pärjäävät kyllä.Olemme yhteyksissä.Ahdistus helpotti ja oma elämäni jatkuu.

Fatiikki the beast

Ms-tauti aiheuttaa minulle väsymystä,niin fyysistä kuin psyykkistä.Tutummat nimet olisivat fatiikki ja kognitiivinen fatiikki.Ulospäin tauti ei minusta näy.Silti tunnen ajoittain lihasten heikentymisen,puutumisen ja kykenemättömyyteni vastaanottaa liian monimutkaisia asioita kerta heitolla.Erityisesti negatiiviset tilanteet saavat pääni nopeasti sumuun,aivosumu.Selkeä ajatus on todella vaikea säilyttää ja nukahtaminen tapahtuu jossain vaiheessa sormia napauttamalla.Tämä siis esimerkiksi,jos avioelämässämme ilmenee erimielisyyksiä.Myös ihan tavalliset asiat,jos niitä on liikaa,aiheuttavat sitä valtavaa väsymystä.Minun on esimerkiksi järkevää rajata kaupassa käyminen maksimissaan kahteen kauppaan.Muuten tulee liian paljon valikoimaa,asiaa,ajatuksia,värejä,valoja ja muuta.Kolmannessa kaupassa käytännössä siis vain kävelen,enkä enää jaksa pitää mielessä,mitä olin hakemassa ja mitähän muuta mahdollisesti olisi hyvä katsoa.Silmät on vaikea kohdistaa mihinkään kovin lähelle.Siispä ajelen kotiin ja huomaan,ehkä, seuraavana päivänä unohtaneeni jotain.Se ei ollut ennen minun tapaistani ollenkaan.Joululahjaostokset oli siis tänä vuonna minun osaltani hyvin jaksotettu eri päiville ja reilusti ajan kanssa 😀 Toisaalta,fatiikki voi iskeä varoittamatta ilman syytäkin.Kuten tilani oli vuosi sitten muutaman kuukauden.Tässä on yksi syy,miksi pelkäsin uutista äidin miehen imusolmukesyövästä.Tiedostan sen,kuinka rajallista jaksamiseni on.Yritin kuitenkin ajatella pystyväni ennakoimaan kaiken tekemiseni ja olemiseni niin,että olisin paljon läsnä myös heille.Se nyt vaan ei ole mahdollista.Se on tämän taudin haitta,mutta myös hyöty.Pitää elää hetkessä ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä.

Sydäntä lämmittävää

Jouluaattona katsoin Raskasta Joulua-konserttia sivusilmällä.Arvostan todella paljon heitä,jotka tekevät vapaaehtoistyötä yksinäisten lasten ja nuorten eteen!Ohjelmassa oli haastatteluja heiltä,jotka olivat saaneet elämänsä raiteilleen turvakotiin päästyään.Aivan mahtavaa.Toki mieleeni tuli omat kokemukseni,niistä aikuisista jotka olivat tukenani viimeisissä mutkissa.

Ikuinen kiitollisuus

Ajatuksissani olen kiittänyt koulupsykologiani tuhansia kertoja.Hänellä oli iso vastuualue yksin hoidettavanaan tuohon aikaan.Kaupunki ja sen lähikunnat.Kun elämäni tuli siihen pisteeseen,että erosin pakopaikastani ja muualle en voinut palata kuin koti,hän teki kaikkensa ettei minun tarvitsisi palata sinne.Tarkistimme yhdessä paikallisen turvakodin mahdollisuudet.Se osoittautui minulle vääräksi paikaksi.Hän olisi voinut silloin sanoa,ettei muita vaihtoehtoja ole,ota tai jätä,koska olin alaikäinen.Sen sijaan hän teki työtään sydämellään ja etsi hänelle tutun kiinteistövälittäjän sekä järjesti minulle ajan hänen luokseen.

Siinä toinen henkilö,joka jäi mieleen.Kiinteistövälittäjä oli tietoinen taustastani koulupsykologin kautta.Hän totesi,ettei yhtään yksiötä ole vapaana.Olin vajota synkkyyteen…Sitten hän sanoi,että vuokraisi minulle siis kaksion yksiön hinnalla.Makuuhuoneen ovi pidettäisi suljettuna,ja siinä kohden hän iski silmää, mikä tarkoitti ettei hän tule koskaan tarkistamaan paljonko neliöitä olisi lopulta käytössä.Kunnioitin hänen ohjettaan siitä huolimatta,koska tunsin, että olin saanut valtavasti luottamusta itseäni kohtaan.Sain oman turvapaikan.

Kolmas kunnioitusta herättävä aikuinen oli poliisi,joka otti vastaan rikosilmoitukseni isästä.Se kesti kolme tuntia ja siinä välissä romahtivat ne kuuluisat kaksoistornit.Se kuinka tämä herrasmies teki työnsä,oli todella ammattitaitoista.Hän kohtasi nuoren tytön,joka kertoi hänelle erittäin arasta aiheesta,insesti ja tyttö pelkäsi ettei häntä uskota.Tämä ammattilainen pystyi ilmeillään,eleillään ja sanoillaan luomaan luottamuksen niin,että hän pystyi luontevasti esittämään minulle tarkentavia kysymyksiä ja keskustelemaan asiasta.Ja kaiken tuon ajan hän samalla kirjoitti,olematta kuitenkaan poissaoleva.Ainoa kerta jolloin hän ei ollut läsnä,oli se puhelu jossa ilmoitettiin wtc:stä,eikä sekään kestänyt sen kauempaa.Tämä poliisi teki työnsä täydellisesti alusta loppuun.Kunnioitan tällaisia mahtavan tilannetajun omaavia henkilöitä!

Aivan kuten edellinen poliisi,myös asianajaja jota hän oli suositellut,oli loistava.Tämä nainen oli todella yksityiskohtainen,tehokas ja varma tekemisissään.Vaikka hän ammattinsa vuoksi suhtautui aiheeseen tottuneesti ja ammattiin kuuluvalla tavalla etäisesti,hän tiesi mistä on kyse.Ja niinä hetkinä,kun olimme kahden hänen toimistollaan,hän osoitti myös empatiaa.Kunpa osaisin kuvailla häntä oikein.Hänestä tuli minulle esikuva silloin 🙂

Mielenterveysosastolla,jossa sain ajatuksen viedä insestiasia eteenpäin,mieleen on jäänyt eräs mielenterveyshoitaja.Hän oli oikein mukava karhumainen mies,joka osasi esittää asiat selkeästi ja varmasti.Sellainen teksti on helppo ottaa vastaan ja ymmärtää.Hän oli tukena oikeusprosessin ajan kaikki ne epäilyksen hetkeni ja romahtamiseni.Hän oli oikeassa ammatissaan ja olen todella kiitollinen hänelle!

Hengenpelastajat

Tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia.Heidän työtään ja sen tärkeyttä ei voi tarpeeksi tuoda esiin.Näen edelleen ohimennen osaa näistä elämässäni tärkeinä hetkinä vilahtaneita ihmisiä.Miten lähtemättömän positiivisen muistijäljen he ovat jättäneetkään!Turvallisuus ja luottamus ovat oikeita sanoja kuvaamaan sitä tunnetta heistä.Me emme puhu,kun kohtaamme.Tervehdimme toki,mutta minusta olisi mukava,jos he oikeasti tietäisivät miten paikkasivat minun ajatusmaailmaani.Ajatuskin saa hymyilemään.Toivoisin,että kaikki jotka tarvitsevat,kohtaisivat näitä suuri sydämisiä ihmisiä ja ottaisivat avun vastaan.Heillä on mahdollisuus muuttaa menneen runtelema kuva luottamuksesta ja läsnäolosta.Toivoisin näille työntekijöille heidän ansaitsemaansa palautetta ja voimaa jatkaa sitä tärkeää ja vastuullista työtä joka voi pelastaa monia ihmisiä!

Yhtään vähemmälle arvostukselle ei jää Hän, joka on jaksanut seistä jalat maassa vieressäni kaikki ne aallokkot silloin ja nyt 🙂

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/nuorten-turvatalosta

http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut

https://ms-nyt.fi/ms-tauti/tietoa-ms-taudista/ms-taudin-oireet



”Isän” päivä


Aika omistaa yksi postaus isälleni.Ikuinen kysymysmerkki,valitettavasti ja onneksi.

Kuten aikaisemmin olen kertonut.En tuntenut lapsena isääni,vaikka saman katon alla ensimmäiset 9 vuottani asuttiinkin.Käsitykseni hänestä,oli rauhallinen.Äiti oli se auktoriteetti,äänekäs,provosoiva ja viimeisen sanan sanoja.Isälläni ei ollut oikeutta osallistua kasvatukseeni millään tavalla.Hän kävi töissä vaihtelevalla menestyksellä,kunnes ei enää jaksanut sitä viinan huuruisessa elämässä,vaan sanoi itsensä irti yli 20 vuotta kestäneestä vakinaisesta työsuhteestaan.

Ensimmäinen yhteinen ryyppyreissu

Ensimmäinen yhteinen kahden vietetty hetki oli,kun olin 4 vuotias.Äiti oli tuolloin töissä ja isällä oli vapaapäivä.Tilanne oli minulle outo,olla isän kanssa kahden kotona.Heti aamusta isä alkoi juoda,hän vapautui hieman ja soitti kitaraa ja laulettiinkin.Sitten oli aika lähteä hakemaan isälle ryyppyseuraa.Pyörällä vispattiin toiselle puolelle kaupunkia isän sukulaisperheen luo,joita en paljon edes tuntenut.Olin vähän huolestunut,oli outoa ettei äiti ollut paikalla.Mitähän äiti sanoo?Olenko tehnyt jotain väärin?En varmaan,onhan isi tuossa.En muista milloin ja miten palasimme kotiin.Muistan sen,mikä jumalaton meteli siitä tuli,että isä oli sen ainoan kerran kun oli kahden kanssani,vienyt minut ryyppyreissulle mukanaan.

Sitten muistan,kun olin viiden vuoden ja vanhempi veljeni 9 vuotias.En tiedä,missä aiti oli,mutta me olimme kotona ja isä oli humalassa.Hän tarjosi meille tupakkia ja saimme maistaa myös olutta.Eihän se nyt niin vakavaa ole.

Iholla

Seuraava muisto on,kun olin 7 vuotias.Heräsin yöllä,kun joku istui sänkyyni viereen.Olin kyljelläni kasvot seinään päin.Tiesin,ettei se ollut äiti.Se ei voinut olla muu kuin isä.Peittoani siirrettiin.Käsi hivutti takapuolen päältä pikkuhousun reunaa alemmas.Silmäni rävähtivät auki ja muutuin kiveksi.Olin unenpöpperössä,enkä tiennyt mitä tämä tällainen on.En keksinyt muuta,kuin liikahtaa ja toivoin,että heräämiseni säikäyttäisi tilanteen pois.Niin se onneksi tekikin.Kerroin tilanteesta aamulla äidille.Äiti kertoi sellaista tapahtuneen myös vanhemmalle veljelleni.Muuta asialle ei tehty.Eikä se toistunut,ainakaan en herännyt.

Yksityisyyden suoja

Sitten tuli aika,kun vanhempani erosivat.Olin 10 vuotias.Kuten aiemmin kerroin,aloin kulkea isän luona yhä enemmän.Kävin siellä myös suihkussa.Se ei silti ollut hyvä ajatus.Pesuhuoneen oven päällä oli ikkuna.Siinä ei ollut verhoa.Vaikka ikkuna meni huuruun,näin että isä katsoi siitä minua.Eikä hän kieltänyt sitä,kun mainitsin asiasta hänelle.Olin ymmälläni.Pyysin ettei hän tekisi enää niin.Se toive ei toteutunut.Lisäksi hän pyysi suihkusta tultuani,nostamaan paitaani.Ihan vain nähdäkseen,miten olen kehittynyt.Kuuluuhan vanhemman sellainen tietää.Lopetin suihkussa käynnit siellä ja kerroin kyllä isällekin syyn siihen.

Ovelaa?

Tein kaiken voitavani,että hän ei joisi.Siinä ja hankalassa kotitilanteessani oli hänelle hyvä mahdollisuus nujertaa henkisesti.Mikä kiero ja katala temppu.Kukaan ei voisi syyttää häntä väkivallasta,raiskauksesta tai fyysisestä pakottamisesta.Omat oireeni tapahtuneesta myöhemmin,ovatkin liittyneet nimenomaan henkiselle puolelle.Vaatimista tai mitään sen sukuista ilmaisua seksin suhteen,minun ei aluksi kestänyt kuulla ollenkaan.Ei mitään houkuttelua.Ei outojen miespuolisten viatonta seuraa esim. hississä.Pärjäsin parhaiten,kun pidin ohjat omissa käsissäni.Luottamuspula.

Isän tyttö

Kun sitten sain ne inhottavat tilanteet loppumaan,yhteiselo isän kanssa oli siedettävää.Mukavaakin.Hän auttoi mielellään minua koulutehtävissä.Kuljimme yhdessä siivoustöissä ja sain häneltä niitä mukavuuksia,mitä kotona ei koskaan.Vähän rahaa ja herkkuja.Isä oli myös seuraa,joka ainoana ihmisenä tiesi ja ymmärsi tilanteen äitini kanssa.Me pidimme samoista asioista,ristikot,pelikortit,piirtäminen,musiikki,samat televisio-ohjelmat.Se oli mukavaa ja ne hetket saivat unohtamaan kaiken muun.Meillä oli kivaa.

Isä tosin yritti.Huomaamaton kouraisu ohikulkiessaan.En ehtinyt varautua siihen,mutta olin jo vanhempi ja nostin siitä metelin.Isä selitti tekoaan viattomana huumorina ja nauroi päälle.

Huumori loppuu

Isä oli kotoisin maalaistalosta tunteroisen matkan päästä ja koska paikka oli edelleen suvun omistuksessa,kävimme siellä kesäisin.Pariskunta joka omisti talon nyt,oli mielestäni kauhea.Mies oli oikea sika.Olin tutustunut heihin jo pienenä,kun se miehen kuvatus kävi vanhemmillani ryyppyseurana.Olin 14 vuotias,kun menimme maalle.Yleensä se oli ryyppyreissu.Isä hommasi juotavat nuoremmille ja mikäpä siellä oli rellestäessä.Sen sian kanssa vain oli oltava tarkkana.Se ei peitellyt flirttaustaan ja se oli yököttävää.Sanoin siitä isälle,mutta se ei aiheuttanut mitään reaktiota.Pidin kyllä isästä ja sain sen reagoimattomuuden selitettyä itselleni sillä,että ”Isä nyt vaan on sellainen rauhallinen.Ei halua haastaa riitaa.”Niinpä koitti yö.Kaikki olivat sammuneet,paitsi minä ja ahdistava sika.Olin ulkona,kun näin hänen tulevan ulos.Oli varmaan nähnyt minut ikkunasta.Lähdin karkuun.Juoksin kauas talon takana kulkevan ojan varteen ja sieltä näin,että sinne oli se sikakin tulossa kaikessa rauhassa.Kiersin toista kautta,ja pääsin livahtamaan sisälle.Sydän pamppaillen menin yläkertaan,huoneeseen jonka toiselle sängylle isä oli sammunut.Menin mahalleni kengät jalassa makaamaan toiseen sänkyyn ja odotin,että sydämeni rauhoittuisi ja hengitys tasaantuisi.Kuuntelin.Toivoin,ettei se sika tulisi ylös tai sisään ollenkaan.Aikani siinä lamaantuneena maattuani,kuulin kun isä heräsi.En välittänyt.Ajattelin,että ihan hyvä kun joku on siinä hereillä,sen sian varalta.Mitäs hullua…Yhtäkkiä tunsin voimakkaan kouraisun suoraan haaroissani!!Siihen katkesi,pinna,ymmärrys,heikkous,kaikki.Ponkaisin ylös niin nopeasti,että tuli yllätyksenä.Aloin räimiä isää ja huusin raivosta.Hän kaatui sängylleen ja näin kuinka umpitunnelissa hän oli.Sihisin ja sähisin kaikki mahdolliset ajatukseni suureen ääneen.Sitten menin tupakille,jonne isä seurasi perässä.Tilanne oli pelkkää molemmin puolista halveksintaa.Siitä isä sitten lähti kaikessa känniydessään ulkosaunalle nukkumaan.Minä olin raivona.Niin raivona,että punainen oli käsin kosketeltavaa,revittävää paksua paperia.Sen repiminen ei riittänyt.Nyt vain meni kerta kaikkiaan yli ymmärryksen!Katsoin ikkunasta,kun isä käveli peiton kanssa ulkosaunaan.Siis mitä helvettiä?!Kaiken tuon jälkeen,hän menee nukkumaan?Jättää minut yksin sisälle,jossa se sikakin on valloillaan?!Hänkö oikeasti kuvittelee,että tämä oli tässä?Että nyt voi mennä suloisesti peiton sisään katselemaan viinan huuruisia unia?Ei *****. Erittäin määrätietoisesti kävelin saunalle isän perässä ja huusin hänelle kaiken tuon edellisen ja paljon muuta.Isä pomppasi pystyyn lauteilta peittonsa alta.Hän tuli kohti ja saatiin aikaan käsirysy.Nakkasin isän saunan ovesta pihalle.Siellä isä pääsi pienen painimatsin päätteeksi niskan päälle.Hän istui maassa takanani ja kuristi.Sain purtua häntä käteen ja pääsin irti.Se jäi siihen.Tuore luokkasormukseni on edelleen hautautuneena sen saunan eteen,jäänteenä tuosta taistelusta.

Niinhän sitä sanotaan,että aika kultaa muistot.Viikko tapahtuneen jälkeen,olimme selvittäneet isän kanssa mitä tapahtui ja miksi.Minulle riitti hänen selityksensä siitä, että humala ja aamuyöstä ollut laskuhumala oli saanut aikaiseksi harhoja.Se siitä sitten.Tapahtuneelle jopa naurettiin.Hah hah.

Minkä otsikon alle hänet laittaisin?

Niin.Isä.En tiedä mikä hän oli.Äidin kohdalla minua auttoi ensin se,että ymmärsin hänen käytöstään hänen lapsuutensa kautta.Myöhemmin se,että ajattelin selkeästi hänen olevan sairas.Narsisti ja alkoholisti.Isän kohdalla en saa mitään tarpeeksi selkeää ajatusta.Kaksoispersoona?Alkoholisti ainakin,se on selvä.Kiljulasi nenän alla heti herättyään.Ihmettelin usein,miten pystyy juomaan heti aamusta ja illallakaan ei vielä hirveästi eroa huomaa??Alkoholiko nuo teot aiheutti?Isä oli ollut ujo ja arka lapsi.Hiljainen ja vähän kavereita.Vanhemmistaan hän ei paljon kertonut.Pappani oli ollut etäinen,sota-asioista ei puhuttu.Isäni äiti taas..No,hän oli hyvinkin sanavalmis ja äkäinen.Olin 11 vuotias,kun satuin menemään isälleni kesken konfliktin.Puoli sukua oli siellä erimielisyyksissä.Olin hieman sivummalla,kun ”mummoni” tuli ja sanoi:”Mitä sinäkin äpärä täällä teet?!Mene sinne hu**aäitisi luokse siitä!!” Tuo muuten olikin ainoa kerta,kun isäni puolusti minua.Hän hyökkäsi äitinsä kurkkuun kiinni ja vaati häntä poistumaan.

Niin usein meillä silti oli hauskaa,kaikesta huolimatta.Silloin ei muistanut menneitä tilanteita.Eikä kukaan muukaan sitä isästä uskonut,kun vedin asian oikeuteen.Minä mietin joskus edelleen,että mikä häntä vaivasi.Saisin siitä ehkä lisää helpotusta.Palapelin palasen paikoilleen.Voisin ymmärtää sen,miksi itse tunsin häntä kohtaan niin ristiriitaisesti.Hänen täytyi olla niin kaksi eri persoonaa,että minun tuntemukseni ovat mahdollisia.

Trauman käsittely

Olen oppinut kärsivälliseksi tuon asian suhteen.Itselleen pitää antaa aikaa ja ymmärrystä.Silloinkin,kun puoliso tai muu lähipiiri ei sitä ymmärtäisi.Kukaan ei voi nähdä tuntemuksiasi.On hyvä kertoa,mutta tärkeintä itse ymmärtää.Tämän hetkisessä elämässäni vanhojen tapahtuneiden painoarvo on hyvin pieni.Traumat,jotka tulivat,ovat tasoittuneet.Ne ovat hallittavissa ja unohdettavissa.Aiemmin ne olivat henkeä salpaavia ja keskittymienen täytyi pakottaa.Insestistä koituneet traumat,ovat kuitenkin paljon pienempiä kuin äidin väkivaltaelämästä tulleet.Edelleen on asioita, joita en siedä leikilläänkään tehtävän.Onneksi meillä on Hänen kanssaan yhteisymmärrys.Terapeutti opetti kerran toimivan niksin.Ajattele aina trauman tullessa,missä olet nyt?Paljonko kello on nyt?Mikä päivä tänään on?Selkeitä kysymyksiä. Vastausten on tarkoitus rauhoittaa ja palauttaa sieltä valveunen kaltaisesta maailmasta tähän päivään,turvaan.Juuri tähän hetkeen,missä ei ole mitään vaaraa eikä pelottavaa.

Isänpäivä on siis muuttanut merkityksensä.Tärkeä se oli isän eläessä,mutta aloin ehkä herätä naiiviudestani ja tajuta hänen todellisen puolensa.Minun ei ole mikään pakko viedä kynttilää hänen haudallensa.

Nyt minun lapsellani on isä,sanan varsinaisessa merkityksessä.Sitä ajatellessani,en voisi olla onnellisempi ja ylpeämpi.Tiesin aina,että Hänestä tulisi hyvä isä.Onneksi se lopulta toteutuikin.Maailman paras isä ja puoliso 🙂



http://traumajadissosiaatio.fi/kun-kumppanisi-on-kokenut-seksuaalista-hyvaksikayttoa/
http://www.suomendelfins.fi/apua-mita-teen/jouduitko-lapsena-uhriksi